Taloustiede rapauttaa yhteisön ja antaa väärän kuvan finanssimarkkinoista

HS:ssä on ollut viikon sisään kaksi mielenkiintoista artikkelia taloustieteestä:

1. Olavi Koistisen artikkeli Taloustiede rapauttaa yhteisöjä Harvard-professori Stephen Marglinista ja

2. Olli Rehnin artikkeli Kuka hidastaisi vauhtia keynesiläisestä taloustieteestä.

Rehn kritisoi taloustieteen väittämää että finanssimarkkinat, osakemarkkinat ja työmarkkinat ovat samanlaisia markkinoita kuin hyödykemarkkinat ja ajautuvat muka kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti tasapainoon.

Kansantaloustieteen piiristä on alkanut ilmestyä kriittisiä puheenvuoroja. Parhaita niistä ovat George Cooperin tuore teos finanssikriisien yleisistä syistä ("The Origin of Financial Crises. Central Banks, Credit Bubbles and the Efficient Market Fallacy. First Vintage Books") ja uusintapainos Hyman Minskyn alun perin 1975 ilmestyneestä klassikosta "John Maynard Keynes. McGraw-Hill".

Kumpikin nojaa John Maynard Keynesin pääteokseen "Työllisyyden, koron ja rahan yleinen teoria" (1936) ja tulkitsee sitä uudelleen.

...

Minskyn pääteesi on, että vakaus itsessään sisältää epävakauden siemenen. Pitkään jatkunut talouskasvu luo niin suuria odotuksia tulevasta kasvusta, että se houkuttelee luotonannon liian nopeaan kasvattamiseen.

Ongelma syntyy Minskyn mukaan siitä, että finanssimarkkinat poikkeavat hyödykemarkkinoista eivätkä löydä oikeaa tasapainoa. Tavaramarkkinoilla on taipumus hakeutua tasapainoon, kun taas finanssimarkkinoilla on taipumus synnyttää rajuja nousuja ja yhtä rajuja romahduksia.

...

Cooper istuu tukevasti Keynesin ja Minskyn harteilla.

Finanssikapitalismin kriitikkona Cooper ei ole mikään katumielenosoitusten kuningas tai marxilaisten opintopiirien tuulihattu, vaan menestynyt rahoitusalan ammattilainen - lontoolainen investointipankkiiri, joka on työskennellyt Goldman Sachsin ja Deutsche Bankin palveluksessa.

Cooperin tulilinjalla on oletus tehokkaista markkinoista, jonka vaihtoehdoksi hän esittää Minskyn hengessä teorian epävakaista finanssimarkkinoista. Väärästä politiikasta Cooper siirtää syyllisyyden taakan laajemmalle eli vain rahapolitiikan päättäjien harteilta myös taloustieteen akateemiselle yhteisölle:

"Jos syyllisiä pitää etsiä, vastuu on pantava kollektiivisesti kansantaloustieteen akateemisen tutkijayhteisön jalkojen juureen, koska se on jatkanut sellaisten virheellisten teorioiden kuten tehokkaiden ja itseään sääntelevien markkinoiden pönkittämistä huolimatta valtavasta tätä vastaan käyvästä todistusaineistosta."

Cooper kaataa tästä vastuuta kansantaloustieteen Nobel-voittajan Paul Samuelsonin niskaan. 1940-luvulla kirjoittamassaan taloustieteen perusteoksessa tämä rinnastaa rahamarkkinoiden toiminnan suoraan hyödykemarkkinoihin:

"Mikä pätee kulutushyödykkeiden markkinoihin, pätee myös tuotannontekijöiden markkinoihin, kuten työvoimaan, maahan ja pääomaan".

Minustakin on selvää että finanssimarkkinat ovat sisäsyntyisesti epävakaat.

Osakemarkkinoiden romahtaminen tuskin johtuu mistään satunnaisesta markkinahäiriöstä vaan epävakaus on uudelleen ja uudelleen toistuva markkinatalouden rakenteellinen ilmiö. On lapsellista väittää että ainakaan pankiirien ahneus olisi ainoa syy finanssilamaan. Ainahan taloudelliset toimijat ovat ahneita.

Kuvittelen että ainakin osasyy finanssimarkkinoiden epävakauteen on ihmisen konformismista:

Ihminen oppii usein sosiaalisesti - imitoimalla muita ihmisiä - erityisesti niitä jotka pärjäävät muita paremmin.

Imitointi on usein järkevääkin, mutta osakemarkkinoiden tapauksessa se johtaa säännöllisesti toistuviin nopeisiin osakkeitten hintojen nousuihin. Jos ihminen oppisi itse kokeilemalla eikä suht sokeasti imitoisi hyvin pärjääviä, tällaisia nopeita osakekurssien vaihteluita ei tapahtuisi.

Homo Economicus -oletus on tässäkin kohtaa epärealistinen, kun se ei ota huomioon ihmisen konformismia.

Stephen Marglin taas kritisoi taloustiedettä yhteisöllisyyden rapauttamisesta. HS kirjoittaa:

Viime vuonna ilmestynyt "Dismal Science" -teos kertoo, kuinka markkinatalous on vaurioittanut perinteisiä yhteisöjä tai jopa syrjäyttänyt ne.

Kirja on Marglinille tietynlainen elämäntyö. Siinä kiteytyvät ajatukset, joita kehitystaloustieteen saralla ansioitunut professori on pyöritellyt 1960-luvulta lähtien. Hän vieraili tällöin Intiassa ja tutustui sikäläiseen perinteiseen elämäntapaan. "Se jätti lähtemättömän jäljen", Marglin kertoo.

Helsingin yliopiston filosofian laitos ja Helsingin kauppakorkeakoulu innostuivat kirjasta. Ne järjestivät maaliskuun alussa siitä seminaarin, ja tällöin Marglin vieraili Helsingissä luennoimassa.

Kirjassa kuvataan muun muassa entisaikojen barn raising -perinnettä. Kun joltakulta paloi navetta, naapurusto yhdisti voimansa ja rakensi talkoilla uuden navetan sille, jota epäonni oli kohdannut.

Tämä sitoi ihmisiä toisiinsa ja lukitti yhteisöä. Nykyisin vakuutusyhtiöt ovat syrjäyttäneet perinteen, mutta esimerkiksi kristillisissä Amish-yhteisöissä se elää vieläkin.

Maininta amisheista on mielenkiintoinen:

"Amish-yhteisön jäseniltä vakuutusten ottaminen on kielletty, koska heidän ymmärryksensä mukaan vakuutuksen ottajan ja vakuutusyhtiön välinen kaupallinen suhde rapauttaa yksilöiden välistä riippuvuutta", Marglin sanoo.









HS kirjoitti Marglinin ajatuksien soveltamisesta Afrikkaan viime syyskuussa.

Vanhasen poika rikkoo ikkunoita

Matti Vanhanen ja Jutta Urpilainen ovat löytäneet kuin yhteisestä sopimuksesta tempun, jolla padota perussuomalaisten kannatuksen kasvua: Yritetään saada kansa hajoitettua taas "punaisiin" ja "valkoisiin" - tai palkansaajiin ja muihin - alkamalla kiistellä eläkeiästä.

Keskusta ja SDP päättelevät ehkä jotenkin näin:

Kun saamme kansan hajoitettua, kykenemme saamaan takaisin vanhat kannattajamme. Kun kiihdytämme "luokkasotaa", kannattajat palaavat niihin puolueisiin, jotka ajavat kulloisenkin äänestäjän "luokkaetua".

Historiasta innoituksen löytävä pääministeri on tällä kertaa oudon valikoiva. Vanhanen on kärkäs noudattamaan Kekkosen mallia, mutta toinen maalaisliittolainen Kyösti Kallio ei kelpaa Vanhaselle.

Maalaisliittolainen valtiomies Kyösti Kallio - suomalaisen maareformin ja luokkasovun yksi pääarkkitehti - ajoi päättäväisesti kansan yhtenäisyyttä. Kallion työ antoi satoa talvisodassa kansan asetuttua yhtenäisenä puolustamaan Suomea Neuvostoliittoa vastaan. Kallio oli ensimmäisiä sovun rakentajia sisällissodan jälkeisessä Suomessa.

Jo valkoisten voitonjuhlan kynnyksellä Nivalan kirkossa toukokuun viidentenä 1918 Kyösti Kallio vaati rakennettavaksi yhteiskuntaa, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia.

Siinä talouskriisissä, mihin olemme nyt ajautumassa, tarvittaisiin nimenomaan sopua ja yhteistyötä, jotta kansalaisten syrjäytyminen vältettäisiin. Vanhasen kaltaista sovun särkijää ja ikkunoiden kivittäjää ei nyt tarvita.



Muistan lapsuudestani miten erään keskustalaisen kansanedustajasukulaiseni työpöydällä oli aina Kyösti Kallion kuva. En tiennyt silloin tuosta jäyhästä uskovaisesta miehestä muuta kuin että tämä oli joskus ollut presidentti, mutta kasvot jäivät kuvasta vahvasti mieleeni. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt miksi kompromissihakuinen ja ystävällinen vanha sukulaiseni piti tuota miestä innoituksensa lähteenä.

Palkka-erot, Homo Economicus ja kallis signaali

Oikeistoliberaalit näkevät palkka-erot lähinnä positiivisena seikkana. Oikeistoliberaali ajattelee tyypillisesti niin, että kunhan tietty minimitulotaso on turvattu kaikille kansalaisille, ylimenevä tulotaso määräytyköön kysynnän- ja tarjonan perusteella. Esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto totesi maaliskuussa:

Elinkeinoelämän keskusliitto EK pitää myönteisenä tietoa, että toimihenkilöiden palkkaerot ovat kasvaneet 2000-luvulla. EK:n mielestä kannustavaa palkkapolitiikkaa pitäisikin kehittää edelleen, sillä se motivoi työntekijöitä edelleen kehittämään osaamistaan.

Jaan osittain oikeistoliberaalin kannan mutta en kokonaan. Totesin jo aiemmin, että korkeat palkaerot alentavat yhteisön koheesiota. Eugeenikko ja kansallimielinen sosialisti Karl Pearson - Galtonin työn jatkaja ja yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä tilastotieteilijöitä - onkin todennut:

"Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä" (Vapaa käännös Karl Pearsonin kirjasta "Socialism and Natural Selection")

Varakkuuden absoluuttinen taso ei tutkimusten mukaan takaa ihmisen onnellisuutta, vaan suhteellinen varakkuus suhteessa muihin ihmisiin - lähinnä tosin omaan sosiaaliseen viitekehykseen. Kateus ei ole sairaus sen enempää kuin mustsukkaisuus tai ulkoryhmän demonisointi, vaikka niin usein halutaan esittää. Kateus on ihmisen lajityypillisimpiä ominaisuuksia.

Suuria tuloeroja voidaan näemmä kritisoida myäs ekologisesta näkökulmasta. Olli Tammilehto arvosteli Helsingin Sanomissa Hervé Kempfin kirjan How the Rich Are Destroying the Earth seuraavasti:

Näin rikkaat tuhoavat maapallon

Äveriäimpien vaikutus korostuu, koska me muut matkimme heitä

Kun Sivistynyt Suomalainen lukee kirjasta, jonka nimi on "Kuinka rikkaat tuhoavat maapallon", hän varmaan vääntelehtii vaivautuneena nojatuolissaan: taas jonkun jalat ilmassa seisovan ääriliikkeen jäsenen typerä pamfletti!

Voi kuitenkin olla, että tämä lukija ei vain tiedä, mitä kello on. Suuren ranskalaisen éditions du Seuil -kustantamon alkujaan vuonna 2007 nimellä Comment les riches détruisent la planète julkaisema kirja on ollut myynti- ja arvostelumenestys.

Se on käännetty kreikaksi, italiaksi ja espanjaksi. Tekijä, Hervé Kempf, on Le Monde -sanomalehden ympäristötoimittaja ja avoimesti ei-marxilainen.

Englanninkielisen laitoksen nimi on How the Rich Are Destroying the Earth. Alku on tuttua luettavaa kaikille viimeaikaista ympäristökeskustelua seuranneille: jollei ilmastonmuutosta, lajikatoa ja yleistä saastumista pysäytetä nopeasti, ihmiset elävät kohta useimmille nykyorganismeille vihamielisellä planeetalla – siis ne, jotka ylipäänsä elävät.

Kempf ei kuitenkaan vieritä syytä tuhotrendistä holtittomasti lisääntyville köyhille tai supermarketeissa harhailevalle globaalille keskiluokalle, kuten yleensä tehdään. Planeettamme tuhoprosessien "ensimmäinen liikuttaja" on Kempfin mukaan globaali yläluokka.

Siihen kuuluu yhtäältä joitakin kymmeniätuhansia hyperrikkaita ja toisaalta näitä totteleva ja näiden etuja ajava äveriäs, pääjohtajista, poliitikoista, huippubyrokraateista, valtavirran tutkijoista ynnä muista sellaisista koostuva eliitti, jota Kempf kutsuu neuvostotermillä nomenklatuura.

Nyt Sivistynyt Suomalainen haluaa varmaan huomauttaa, että eihän tämä yläluokka yhteensäkään kuluta planeettamme elonkehää lähimainkaan niin paljon kuin keskiluokka: yläluokkaanhan kuuluu niin perin vähän ihmisiä.

Tämän vastaväitteen Kempf toki tuntee. Hänen teesinsä ei perustukaan eliitin yhteenlaskettuun kulutukseen vaan heidän valtaansa ja heidän luomaansa kulutuskeskeiseen elämänmalliin, jota kaikki muut yhteiskuntakerrostumat yrittävät jäljitellä, enemmän tai vähemmän.

Jälkimmäistä seikkaa Kempf käsittelee laajalti.

Hän perustaa teesinsä yhdysvaltainnorjalaisen sosiologiklassikon Thorstein Veblenin teoriaan, jonka tämä esitti vuonna 1899 ilmestyneessä kirjassaan Theory of the Leisure Class (suom. Joutilas luokka, 2002).

Veblen väitti jo tuolloin, ettei tuotannon riittämätön määrä ollut mikään ongelma: hyödyllisiin tarkoitusperiin vaadittava tuotantotaso oli jokseenkin helppo saavuttaa. Valtavasti tuotantoa sen sijaan tarvitaan siihen, että ylin luokka erottuu hiukan vähemmän varakkaista ja he taas hiukan köyhemmistä ja niin edelleen.

Kun yläluokan jäsenet kilpailevat keskenään ja nostavat kulutustaan, kulutusmäärät kasvavat ketjussa läpi koko yhteiskunnan maapallolle tuhoisin seurauksin.

Vaikka Veblenin kuvaama ilmiö on merkittävä, Kempf ei näytä huomaavan, että nyky-yhteiskunnassa on myös muita mekanismeja, joilla kulutusta nostetaan tarpeettomasti.

Niistä tärkein lienee moderni mainonta, joka liittää uusiin esineisiin korkean yhteiskunnallisen statuksen lisäksi paljon muita asiaankuulumattomia merkityksiä: esimerkiksi ekologisuuden, seksuaalisen tai vertaisryhmässä menestymisen assosiaation.

Kempf ei liiemmin kiinnitä huomiota siihen, ettei kulutuskilpailu ole suinkaan itsestään selvä ilmiö, vaan erilaiset paikalliset ja alueelliset sekä osa- ja alakulttuurit luovat omia normeja ja elämänkäsityksiä, jotka vähentävät ratkaisevasti ulkopuolisten rikkaiden elämäntavan houkuttelevuutta.

Näiden kulttuurien murtaminen poliittisista tai taloudellisista syistä luo taas uusia kulutuskansalaisia.

Kirjassa tuodaan esiin, miten terrorismin vastustamisen ja turvallisuuden nimissä säädetyt uudet lait kaventavat demokratiaa. Se valta, mikä kansalta viedään, siirtyy rikkaille ja nomenklatuuralle.

Rikkaiden mahdin käsittely jää Kempfiltä kuitenkin puolitiehen.

Hän ei juuri käsittele niitä instituutioita, joiden puitteissa eliitti käyttää valtaansa. Tässä suhteessa Leslie Sklairin tai jonkin muun globaalia eliittivaltaa tutkineen nykysosiologin teksteihin tutustuminen olisi auttanut.

Silti How the Rich Are Destroying the Earth on monessa suhteessa ansiokas, ja Kempf valaisee vaikeaa teemaansa lukuisten häkellyttävien esimerkkien avulla.

Veblenin Homo Economicus -kritiikki

Veblenin Joutilas Luoka, johon Tammilehto viittaa on varhainen taloustieteen rationaliteettioletuksen kritiikki, josta on tullut jo klassikko. (Katso Veblenin hyödyke Association of Evolutionary Economics järjestön sivulta.)

Siinä missä valtavirran taloustiede näkee ihmisen rationaalisena ja hyötyä tavoittelevana Homo Economicuksena, Veblen näkee ihmisen täysin irrationaalisena olentona, joka toimii oman sosiaalisen statuksensa kohottamiseksi välittämättä omasta onnellisuudestaan. Joutoluokka käyttää aikansa erilaisiin toinen toistaan turhempiin harrastuksiin ja rahansa turhien tuotteiden hankintaan - ainoana - tosin useimmiten tiedostamattomana - päämääränään tehdä "hajurakoa" rahvaaseen ja näin nostaa omaa statustaan. Nykyäänkin puhutaan Veblenin hyödykkeestä, kun viitataan tuotteisiin, joiden kysyntä nousee sitä enemmän mitä korkeammaksi tuotteen hinta nousee.

Veblenin hyödyke on käsittääkseni erikoistapaus niin sanotusta kalliista signaalista. Kallis signaali on ilmiö, joka on oleellinen sekä biologiassa että taloustieteessä. Kalliilla signaalilla eläin tai taloudellinen toimija viestittää korkeaa laatuaan ja/tai statustaan muille.

Biologiassa esimerkki kalliista signaalista on riikinkukon pyrstö. Pyrstö on riikinkukkouroksen liikkumista vaikeuttava "vamma", mutta se signaloi riikinkukkouroksen korkeaa laatua riikinkukkonaaraille. Muita esimerkkejä kaliista signaalista on gasellien tapa esittää korkeita hyppyjä nälkäiselle leijonalle.

Gaselli viestittää hypyillään leijonalle, että "minä olen niin terve, vahva ja nopea että voin vaarankin vaaniessa haaskata energiaani tällaiseen turhaan pomppimiseen". Leijona jättää hyppivät gasellit yleensä rauhaan uhria valitessaan. Koska heikolla gasellilla ei ole varaa harjoittaa tällaista energiaa kuluttavaa ylimääräistä hyppimistä, leijona voi luottaa siihen että hyppiminen on rehellinen signaali hyvästä laadusta.
Taloustieteen esimerkki kalliista signaalista on koulutus: Vaikka työntekijän käymällä koulutuksella ei olisi mitään liityntää työhön, koulutuksen on todettu parantavan henkilön mahdollisuutta tulla valituksi työpaikkaan. Loppuunsaatettu koulutus nimittäin signaloi aina tiettyä pitkäjänteisyyttä ja muuta laatua.

Luettelo kalliista signaaleista on pitkä ja vaikuttava:

Varakkuutta on aina haluttu signaloida - turhien harrastusten ja kerskakulutuksen lisäksi varakkuutta voidaan signaloida esimerkiksi hyväntekeväisyydellä.

Hyväntekeväisyyttä eivät harrasta vain ihmiset. Biologipariskunta Zahavi ja Zahavi kertoo kirjassaan Handicap Principle, joka ensi kertaa toi kalliin signaalin biologiaan, tutkimistaan linnuista, jotka syöttivät lajitoveriensa poikasia niin kiihkeästi, että poikaset ylensöivät. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja syöttämästä poikasia.

Vaaran uhatessa lintuparvea linnut kilpailivat siitä mikä niistä saa "etulinjassa" puolustaa parvea. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja osallistumasta puolustukseen.

Gasellin hypyt selitettiin aiemmin niin, että gaselli hypyillään ilmoitti laumansa jäsenille vaarasta. Tosiasiassa gasellin hyppimisellä - sen kummemmin kuin ihmisen hyväntekeväisyydelläkään - ei ole alunperin mitään tekemistä minkäänlaisen altruismin kanssa. Hyväntekeväisyyden sijasta rikkaatkin voivat yhtä hyvin käyttää ylimääräiset varansa kerskakulutukseen, mikäli halusivat osoittaa varakkuuttaan.

Ainoa mikä selittää hyväntekeväisyyden yleisyyttä kalliina signaalina on todennäköisesti se, että kun esimerkiksi eräät intialaiset maharadjat harjoittivat hyväntekeväisyyttä tai kansan sivistämistä kalliina signaalina, maharadjan hallitsema valtio vahvistui muiden valtioiden kustannuksella. Tapa levisi valtion kukoistaessa.

Kilpailu eli jatkuva konflikti

Kilpailu on markkinatalouden moottori.

Wikipedia kirjoittaa:

Mikroekonomisen teorian mukaan mikään tapa allokoida resursseja ei ole yhtä tehokas kuin puhdas kilpailu. Kilpailu aiheuttaa mikroekonomian teorian mukaan että kaupalliset yritykset kehittävät uusia tuotteita, palveluita ja teknologioita, jotka antavat kuluttajille enemmän valinnanvaraa ja parempia tuotteita. Suurempi valikoima aiheuttaa yleensä, että hinnat laskevat siihen verrattuna että kilpailua ei olisi ollenkaan (monopoli) tai sitä olisi vähän (oligopoli).

Viimeaikaisen tutkimuksen perusteella voidaan minusta tehdä seuraavaa vahvempi huomio:

Yritysten välinen kilpailu ei ainoastaan paranna tuotevalikoimaa ja tuotteiden hinta/laatu-suhdetta, vaan se myös epäsuorasti kasvattaa yritysten tehokkuuutta sitä kautta, että kilpailutilanteessa (ryhmäkonfliktissa) olevan yrityksen - tai minkä tahansa ihmisyhteisön - koheesio kasvaa.

Koheesiolla tarkoitan sitä, että yrityksen tai muun yhteisön työntekijät keskittyvät pikemmin ajamaan yrityksen/yhteisön etua kuin omaa etuaan.

Esimerkiksi Jyväskylän Yliopistossa tehdyn kokeelliseen tutkimuksen mukaan

ihmisryhmän jäsenet harjoittavat helpommin yhteistyötä konfliktitilanteessa kuin tilanteessa jossa ihmisryhmien välillä ei ole konfliktia.

Ryhmä toimii myös tehokkaammin, kun se on konfliktissa toisten ryhmien kanssa. Tehokkuus syntyy ilmeisesti ensi sijassa sitä kautta, että konfliktitilanteissa vapaamatkustajia ei kertakaikkiaan siedetä eikä suvaita. Vapaamatkustajiin kohdistuu konfliktitilanteessa vihan tunne ja tunteesta seuraavat teot.

Homogeenisen kansallisvaltion ongelma on, että vaikka homogeenisuus sinänsä parantaa kansalaisten keskeistä luottamusta ja kykyä tehdä yhteistyötä, etnisten konfliktien puute alentaa konfliktin tasoa ja alentaa näin ryhmäkoheesiota. Näin varsinkin, jos vielä rauhantila vallitsee kansallisvaltion ja sen naapureiden kesken.

Näin on eittämättä Suomessa käynyt. Kun melkein satavuotta kestänyt kansallisvaltio, seitsemättä vuosikymmentä jatkunut rauhantila ja pitkään jatkunut tasa-arvo ja luokkasopu ovat alentaneet konfliktien määrää, yksilökeskeisyys on kasvanut liian korkeaksi. Vielä suuremmassa määrin sama on tapahtunut Ruotsissa.

Kysymykseen onko kansallisvaltio sitten huono asia, kun se alentaa konflikteja ihmisten välillä, vastaan seuraavasti:

Maailmassa mikään ei ole staattista, esimerkiksi kansallisvaltio vaatii jonkin asteisia konflikteja säilyäkseen elinvoimaisena. Maahanmuuton lopettaminen ongelmakulttuureista ei voi olla kuin minimaalinen päämäärä yhteiskunnan elinvoiman säilyttämiseksi.

Trotski vaati Venäjän vallankumouksen tulosten elinvoimaisena pitämiseksi jatkuvaa vallankumousta. Väitän että kansalliskonservatiivisen liikkeen on kansallisvaltion elinvoimaisena pitämiseksi ylläpidettävä eräänlaista jatkuvaa konservatiivista (moraalista) vallankumousta.

Individualismin äärimuodot ovat esimerkiksi politiikassa aiheuttaneet tilanteen, että poliitikot eivät enää aja kansankokonaisuuden etua vaan omaa etuaan tai tuulesta temmattuja näennäishumaaneja päämääriä.

Uskonto ja Ihmismieli ( ja yhteistyö )

Suosittelen uskontotieteilijöiden Kimmo Ketolan, Ilkka Pyysiäisen ja Tom Sjöblomin toimittamaa kirjaa kognitiivisesta uskontotieteestä. Kirjan nimi on Uskonto ja Ihmismieli.

Tämän blogin aiheen kannalta mielenkiintoisin kirjan osa on Kimmo Ketolan kirjoittama artikkeli Uskonto ja Yhteisöllisyys, joka kuvaa erinomaisesti eturivin tutkimusta uskonnon ja yhteisöllisyyden suhteesta:

Ketola käsittelee Robert Boydin ja Peter Richersonin kulttuurievoluution teoriaa jopa paremmin, joskin toki lyhyemmin, kuin Boydin ja Richersonin oma suomennettu kirja Ei ainoastaan geeneistä. Ketola käsittelee myös DS Wilsonin ryhmävalintaan perustuvaa uskontoteoriaa ja Wilsonin kirjaa Darwin's Cathedral. Utopististen uskonnollisten yhteisöjen - kuten hutteriittien - tutkimusta käsitellään mm. uskontotieteilijä Richard Sosiksen teoriaa ja kenttätutkimuksia referoiden.

Kaikki neljä referoitua tutkijaa näkevät uskonnon roolin oleellisesti ryhmän konsistenssia vahvistavana tekijänä:

1. Richard Sosis painottaa erityisesti rankkoihin rituaaleihin osallistumista kalliina signaalina, joka rehellisesti kertoo muille ryhmän jäsenille että tämä mies on valmis ja kykenevä sitoutumaan ryhmän yhteisiin päämääriin.

2. Boyd ja Richerson painottavat taas uskontoon usein kuuluvien normien ja rangaistusten merkitystä ryhmäkoheesion ylläpidossa - toisaalta taas uskonnon merkitystä eräänlaisena markkerina (merkkinä, symbolina) tiettyyn ryhmään kuulumisesta. Boyd ja Richerson eivät ole varsinaisia uskontotieteilijöitä vaan näkevät uskonnon yhtenä kulttuurin muotona.

3. DS Wilsonin mukaan uskonnon merkitys on siinä, että se motivoi käyttäytymismalleja, jotka ovat adaptiivisia todellisessa maailmassa. Wilson käyttää termiä praktinen tieto (=hyödyllinen tieto) vastakohtana faktuaaliselle tiedolle (=tieteellinen tieto). Jos esimerkiksi usko helvettiin panee ihmisen toimimaan moraalisesti oikein (=tavalla joka hyödyttää yhteisöä), helvetin olemassaolo on totta praktisen tiedon mielessä.

On huomattava, että Ketolan mukaan yhteisöllisyys on vain yksi uskonnon monista komponenteista. Käsittelinkin vain tätä komponenttia vain siitä syystä että se on blogin aiheen kannalta oleellisin.

Somalit - osa 3

Edellisessä postauksessani referoin artikkelia jonka mukaan yksi syy Somalian sisällissotaan on demokratian ja keskitetyn hallinnon ajaminen pakolla Somaliaan. Somaliaa on perinteisesti hallittu hyvin hajautetusti klaanien yhteistoimintaan ja perinteiseen lainsäädäntöön (customary law, Xeer) tukeutuen.

Keskushallinnon synnyttäminen on aina aiheuttanut sen että klaanit ovat alkaneet kilpailla verisesti keskushallinnon kontrolloimisesta.

Somalia on artikkelin mukaan toiminut paremmin sen jälkeen kun keskushallinto vuonna 1991 romahti - ja varsinkin pohjoiset alueet alkoivat toimia klaanijärjestelmään pohjautuvina käytännössä itsenäisinä alueina. Eteläiset ja keskiset alueet ovat edelleen varsin kaoottisia.

Maailmanpankki ja Somalia

Maailmanpankki vaatii vuoden 2005 raportissaan - samoin kuin YK - keskitetyn hallinnon palauttamista Somaliaan. Hallituksen on Maailmanpankin mukaan oltava neutraali suhteessa klaanijärjestelmään. Vain keskitetty hallinto voi Maailmanpankin mukaan palauttaa järjestyksen ja rauhan Somaliaan.

Maailmanpankkikin myöntää kuitenkin että keskitetyssä hallinnossa on Somaliaan sovellettuna suuret ongelmansa:

The process of state-building consistently seems to exacerbate instability and armed conflict in Somalia. This is especially significant in the south-central region. The revival of a state structure tends to be viewed as a zero-sum game, creating winners and losers over potentially high stakes.

Control over a central government by specific clan groups would offer them opportunities to accrue economic resources at the expense of other groups, as well as to use the law and security forces to dominate politically. The political maneuvering and violent clashes in southern Somalia that preceded the 2002 peace talks in Kenya provide a reminder of the potentially high stakes linked to such a process. Whatever formula is used to establish the cabinet and other transitional institutions, one should expect a difficult and possibly extended bargaining process among the different office holders to clarify and demarcate roles, responsibilities and potential resources.

Maailmanpankki siis jopa myöntää, että pelkkä pyrkimys keskitetyn hallinnon luomiseen on omiaan kiihdyttämään väkivaltaisuuksia.

Toisaalta Maailmanpankki myöntää että pohjois-Somaliassa (Somalimaa ja Puntland) on onnistuttu varsin hyvin, kun hallinto on rakennettu perinteisen somali-yhteisöllisyyden varaan:

By contrast, in the northwest and northeast of Somalia, the collapse of the central government did not precipitate the kind of warfare and plunder that devastated the south. In Somaliland, interclan clashes did occur, including two serious wars in 1994 and 1996. But for a variety of reasons––more robust authority of traditional clan elders, greater political cohesion among the clans, more support from businessmen to support peace and subsidize demobilization, and more effective political leadership, to name a few––the fighting never devolved into anarchy and generalized violence. Instead, the self-declared state of Somaliland gradually began to build a modest capacity to govern, and a national assembly of traditional clan elders helped to manage the peace and keep young gunmen under control.

In the northeast, chronic interclan tensions were contained by traditional elders as well. In both regions, a modest economic recovery fueled by import-export activities through their seaports helped to divert energies toward commerce and away from warfare.

En tietenkään tunne asiaa niin hyvin että voisin tehdä mitään johtopäätöstä siitä, onko keskushallinto ratkaisu Somalian ongelmiin vai ei. Toisaalta ihmetyttää se, että jos ainoa malli joka Somaliassa on Maailmanpankinkin mukaan toiminut varsin hyvin on perinteinen hajautettu klaanipohjainen malli, miksi Maailmanpankki ei kannusta etelä-Somaliankin klaaneja tukeutumaan tähän.

Ehkä luottamus klaanien välillä on etelä-Somaliassa jo niin alhainen että klaanipohjaista järjestelmää ei enää voi palauttaa. Toisaalta - silloin kai keskitetynkin hallinnon luominen lienee mahdotonta ilman ulkopuolisten voimakasta väliin tuloa ?

Arvaan että lisäriskinä keskushallinnon pakkoluomisessa on se, että keskushallinto saattaa lopputulemassa perustua läntisten demokratia-ihanteitten sijasta islamilaiseen fundamentalismiin. Ulkoministeriön kuvaus viime aikojen tapahtumista Somaliassa tukee minusta tätä johtopäätöstä.

Somalit - osa 2

Arvelin edellisessä postauksessani somalinuorten ongelmien Suomessa ja Britanniassa johtuvan ensi sijassa siitä, että he ovat ajautuneet irti perinteisestä somalien yhteisöllisyydestä:

BBC:n mukaan merkittävä osa somalinuorisosta on ajautunut vakavaan rikollisuuteen. Suomalaiset tiedotusvälineet antavat saman kuvan Suomen somalien tilanteesta. Kyseiselle somaleille on tunnusomaista että he ovat ajautuneet irti somaliyhteisöistä (klaaneista) ja omista perheistään eivätkä he osallistu juurikaan islamilaisen seurakunnan toimintaan. Toisaalta he eivät ole sopeutuneet myöskään suomalaiseen tai englantilaiseen yhteiskuntaan ja identiteettiin.

Nuorten rikollisuus ei tietenkään ole ainoa somalien ongelma Suomessa tai Englannissa - myös tyttöjen ympärileikkaus, aikuisten miesten khatin käyttö ja työn vieroksuminen ovat ongelmia, mutta palattakoon niihin myöhemmin, kun ymmärryksemme asiasta lisääntyy.

Somalia ja yhteisöllisyys

Sami Holmströmin laittama linkki viittaisi siihen että myös ongelmat Somaliassa itsessään saattaisivat johtua perinteisen somali-yhteisöllisyyden (klaani-järjestelmän) ohittamisesta:

Somali-yhteiskuntaa on kolonialismin päättymisen jälkeen alettu muovata suuntaan, joka ei ota huomioon somalien jakaantumista klaaneihin. On päinvastoin pyritty luomaan keskitetty hallinto perinteisen hajautetun klaanipohjaisen järjestelmän tilalle.

Kun keskushallitukseen osallistumisesta on tullut keskeisin vallankäytön mahdollistaja, kukin klaani pyrkii saamaan - yksin tai yhdessä jonkun toisen klaanin kanssa - keskushallituksen haltuunsa aseellisella toiminnalla. Samalla klaanien sisällä perinteisten klaanijohtajien (vanhimpien) valta on korvautunut ainakin osin sotaherra-vallalla.

Silloinkin kun keskushallinto valitaan vaaleilla, keskushallinto on aina yhden tai muutaman klaanin valtaa toisten klaanien yli. Demokratia ei toimi Somaliassa eikä se toimi juuri muuallakaan Afrikassa, koska keskitetty valta ei koskaan ole puolueilla vaan joillain heimoilla tai klaaneilla.

Myös YK on fiksoitunut ajamaan keskitettyä hallintoa Somaliaan, koska keskushallinnon olemassaolon oletetaan olevan toimivan yhteiskunnan perusedellytys. Samin laittama linkki väittää tilastoihin viitaten että Somalia on toiminut pikemmin paremmin kuin huonommin, kun keskushallintoa ei ole ollut.

Perinteinen klaaneihin perustuva järjestelmä (Xeer) määrittelee mm. lainkäytön järjestelmän, joka perustuu siihen että uhrille maksetaan kompensaatio. Jos uhria ei ole, ei ole myöskään rikosta. Mikäli syyllinen ei kykene maksamaan kompensaatiota, syyllisen suku tai klaani joutuu maksamaan uhrille. Klaanilla on näin insentiivi pitää omat jäsenensä kurissa. Mikäli joku jäsen alinomaa aiheuttaa klaanille ongelmia tekemällä rikoksia ja aiheuttamalla klaanille kompensaatiovelvoitteen, klaani voi julistaa jäsenen lainsuojattomaksi. Samanlainen järjestelmä oli myös irlantilaisilla ja skotlantilaisilla klaaneillla aikoinaan.

Somalien klaanit ovat sisällissodan aikana siis ajautuneet usein veriseen konfliktiin keskenään, kun ne aikaisemmin toimivat enemmän tai vähemmän yhteistyössä. Kuvaavaa yhteistoiminnan rapautumiselle on se, että kun klaanit aiemmin olivat eksogaamisia eli puoliso hankittiin pääsääntöisesti toisesta klaanista, nyt on siirrytty endogamiaan - eli klaanien sisäisiin avioliittoihin.

Johtopäätös

En yhtään kuvittele, että klaaneihin perustuva järjestelmä olisi ongelmaton. Varmasti klaanien välillä on ollut aiemminkin konflikteja. Klaanijärjestelmä on varmasti myös ollut ainakin jossain määrin yksilöä tukahduttava ja suuressa määrin naisia sortava. Mutta tarkoitus onkin nyt ymmärtää somaleja ja somaliyhteiskuntaa. Taustojen ymmärtäminen on tärkeä asia pyrkiessämme ratkaisemaan ne valtavat ongelmat, jotka somalien kotouttamisessa Suomessa eittämättä on.

Vastaaminen edellisessä postauksessa esittämääni kysymykseen - voiko somaliyhteisö perinteisessä muodossaan edes selviytyä suomalaisessa yhteiskunnassa vai onko edellytettävä somalien täydellistä assimilaatiota - edellyttää taustojen ymmärtämistä.

Somalit - kysymyksiä ilman vastauksia

Bloggaustauon aikana olen päättänyt siirtyä bloggaamaan harvakseltaan - korkeintaan kerran pari kuukaudessa - ja kirjoittamaan sitten hiukan perusteellisempia tekstejä.

Olen jonkinlaisen harrastelija-kulttuurientutkijan ominaisuudessa tähän mennessä käsitellyt erityisesti suomenruotsalaisia, juutalaisia, hutteriitteja ja romaneja. Juutalaisten osalta sain apua varsinkin Valkealta, romanien ja suomenruotsalaisten osalta La Castafiorelta. Nyt olisi aika tutustua somaleihin.

Hyvä lähtökohta projektille on BBC:n artikkeli somaleista vuodelta 2006. Artikkelin lopussa on myös laajahko keskustelu artikkelin esiin nostamista teemoista.

Somaleille on siis tunnusomaista että he ovat jakaantuneita erillisiin klaaneihin. Somaleilla ei ole vahvaa kansallista identiteettiä (somali-identiteettiä). Tästä on ilmeisesti seurauksena mm. se, että somaleilla on Englannissa hyvin vähän kansalaisjärjestöjä - varsinkaan sellaisia joihin kuuluisi somaleja kaikista somaliyhteisöistä. Tämä siitäkin huolimatta että somaleja on Englannissa asunut jo 100 vuotta.

Tässä kansallisen identiteetin puutteessaan he eroavat voimakkaasti toisesta sotaa Englantiin paenneesta ryhmästä - Sri Lankan tamileista. Tamileilla on Englannissa vahva tamili-identiteetti ja lukuisia kansalaisjärjestöjä, jotka ajavat tehokkaasti tamilien etua. Somalit sen sijaan kykenevät huonosti ajamaan omia etujaan koska heiltä puuttuvat omat kansalaisjärjestöt.

BBC:n mukaan merkittävä osa somalinuorisosta on ajautunut vakavaan rikollisuuteen. Suomalaiset tiedotusvälineet antavat saman kuvan Suomen somalien tilanteesta. Kyseiselle somaleille on tunnusomaista että he ovat ajautuneet irti somaliyhteisöistä (klaaneista) ja omista perheistään eivätkä he osallistu juurikaan islamilaisen seurakunnan toimintaan. Toisaalta he eivät ole sopeutuneet myöskään suomalaiseen tai englantilaiseen yhteiskuntaan ja identiteettiin.

Englantilainen somali Mohamed Donyaliqe kommentoi BBC:n artikkelia:

Olen brittiläinen somali ja olen asunut täällä 10 vuotta. Isäni ja isoisäni ovat myös molemmat asuneet täällä ja tehneet työtä Lontoossa ja Liverpoolissa. Luin artikkelinne kyyneleet silmissä. Somaliyhteisöllä ei ole sitä yhteisyyttä mikä muilla vähemmistöillä Britanniassa on.

Mohamed Ibrahim kommentoi:

Tilanne ei ole niin paha [kuin artikkeli väittää], koska on paljon toisen ja kolmannen polven somalinuoria jotka ovat sopeutuneet hyvin. Jos joku tässä on ongelma, se on klaanien välinen kilpailu. Meidän pitää unohtaa se ja yhdistyä.

Kassim Jibril kommentoi:

Olen kyllästynyt oman yhteisömme tapaan syyttää muita voimia yhteiskunnassa siitä etteivät he auta ja ymmärrä kulttuuriamme. Palasin juuri Mogadishusta ... Olin aina syyttänyt ulkopuolista sekaantumista ongelmistamme. EI EI EI. Meidän on luovuttava takapajuisista kulttuurisista tavoistamme ja mentävä eteenpäin. ... Älkäämme tuoko Somaliaa Britanniaan, vaan löytäkäämme uudelleen vanha somalialainen säädyllisyys.

Ehkä somalien tilanne muistuttaa jonkun verran romanien tämän hetkistä tilannetta Suomessa. Merkittävä osa romaneistakin elää yhä vahvan yhteisöllistä elämää - romaneilla suku vastaa kai somalien klaania. Toisaalta ainakin osa nuorisosta on irtautunut perinteisestä yhteisöllisestä ja tiukkaan rajoitetusta romaniperinteestä. Sen sijaan että nämä romaninuoret olisivat sulautuneet valtaväestöön täysivaltaisina jäseninä he ovat kuitenkin usein ajautuneet päihteiden käyttäjiksi ja huumausainerikollisiksi.

Herää kysymyksiä, joihin minulla ei ole tällä hetkellä vastausta:

1. Onko yhteisöllisyys romaneille ja somaleille ensi sijassa taakka ? Olisiko esimerkiksi parempi että jokainen somaliyksilö mahdollisimman nopeasti irtautuisi yhteisöstään ja pyrkisi sopeutumaan suomalaiseen elämänmuotoon ? Voisiko ajatella että nykyiset ongelmat ovat nuorten normaalia kapinointia ?

Vai onko pikemmin päinvastoin niin että somalien ja romanien hiipuva yhteisöllisyyttä olisi vahvistettava - että sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan tapahtuu sitä helpommin mitä parempi itsetunto ja vahvempi somali/romani-identiteetti yksilöillä on ?

Vai onko totuus jossain ääripäiden välissä ? Miten somalit itse kokevat yhteisönsä ja uskontonsa - voimavarana vai taakkana ? Missä määrin objektiivisen ulkopuolisen tarkkailijan silmin positiiviset ja negatiiviset piirteet painottuvat somalikulttuurissa ?

2. Onko assimilaatioon pyrkiminen ylipäätään muuta kuin kulttuuridiversiteetin vähentämistä ja siksi täysin tuomittavaa ? Toisaalta voiko somali- tai romaniyhteisö perinteisessä muodossaan edes selviytyä suomalaisessa yhteiskunnassa ?

3. Tapahtuuko somali- ja romanikulttuurien negatiivisten piirteiden - kuten tyttöjen sukuelinten silpomisen tai verikoston - poisjuurruttaminen ko. kulttuureista helpoiten täydellisen assimilaation kautta vai sen kautta että yhteisöt uudistuvat ja reagoivat suomalaisen yhteiskunnan heille asettamiin normeihin ja lakeihin ?

Jos jollain on vinkkiä miten projektiani jatkaisin, olisin tyytyväinen. Katsokaapa myös Wikipedian artikkeli somaleista.

Takkirauta, Ibn Khaldūn ja kulttuurin rappio

Takkirauta on taas onnistunut loistavasti kirjoituksessaan suomalaisten moraalisuuden katoamisesta ja kulttuurin degeneraatiosta:

Kun uskonto on dekonstruoitu ja moraalikäsitykset hävitetty, olemme tulleet täysin hedonistiseen yhteiskuntaan...

Takkirauta kysyy hedonistisen - uskonnosta tyhjän - yhteiskunnan vahvuuden perään ja vastaa itse:

kuinka vahva on uskontotyhjiö fundamentalistista, fanaattista ja suvaitsematonta uskontoa vastaan?

...suvaitsemattomuus murskaa aina suvaitsevaisuuden, ellei suvaitsemattomuudelle tehdä väkivaltaista vastarintaa. Vasta sen jälkeen, kun tuo aggressiivinen suvaitsemattomuus on torjuttu, sitä voidaan alkaa pehmittämään ja korruptoimaan suvaitsevaisuudella. Sitä ennen - ennen torjuntavoittoa - yritykset suvaitsevaisuuteen ovat vain tuhoon tuomittuja...

Takkirauta asettuu siis selkeästi suvaitsevaisuuden puolelle suvaitsemattomuutta vastaan ja on ainakin hiukan toiveikas sen suhteen että puolustustaistelu voi onnistua.

Kysymys tietysti kuuluu, mistä suvaitsevaisuus saa sen voiman jolla se puolustautuu suvaitsemattomuutta vastaan. Onko ainakin jonkinasteinen sisäinen suvaitsemattomuus (barbaria) välttämätön edellytys sille että puolustustaistelu ulkoista suvaitsemattomuutta kohtaan voisi onnistua ? Takkirautakin on pessimistinen - viimeinen oljenkorsi on tälläkin kertaa Pohjanmaa ja/tai lestadiolaisuus:

Mikä tulee olemaan Suomen kohtalo? Varmuudella voidaan ainakin todeta suomalaisten nuorten uskonnollisuuden hävinneen täysin ja heidän moraalisen selkärankansa mädäntyneen aivan kokonaan. Onko suomalaisista enää taistelemaan fanaattisuutta, suvaitsemattomuutta ja fundamentalismia vastaan lainkaan - vai onko edessä alistuminen lampaiden tavoin? Lähteekö uusi reconquista käyntiin ahdasmielisyyden, suvaitsemattomuuden ja fanaattisuuden lestadiolaisalueilta ja Pohjanmaalta. Se jää nähtäväksi.

Takkiraudan teoria muistuttaa runsaasti 1300-luvun arabisosiologin Ibn Khaldunin teoriaa, josta kirjoitin yli vuosi sitten. Molempien esimerkki tulee samasta ajasta ja paikasta - 1000-luvun alkuvuosisatojen Espanjasta ja Pohjois-Afrikasta.

Ainoa ero on ehkä siinä että Ibn Khaldun pitää suvaitsemattomien voittoa suht väistämättömänä. Suvaitsemattomuus yhdistettynä korkeaan ryhmäkoheesioon toisaalta ja suvaitsevaisuus yhdistettynä alhaiseen ryhmäkoheesioon toisaalta vaihtelevat Ibn Khaldunin teoriassa kuin nousukausi ja laskukausi kansantaloudessa.

Lainaan wikipedian artikkelia Ibn Khaldunin teoriasta vapaasti kääntäen:

Koheesio syntyy spontaanisti pienissä sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä - ja sitä vahvistaa uskonnollinen ideologia. Khaldunin analyysi selittää miten koheesio vie ryhmän valtaan mutta sisältää samalla ryhmän (psykologisen, sosiologisen, taloudellisen ja poliittisen) rappion siemenen, joka johtaa ryhmän korvautumiseen toisella ryhmällä.

...

Yhteisöstä tulee suuri sivilisaatio, mutta sen suuruuden päiviä seuraa rappion kausi ja ryhmäkoheesion aleneminen. Tästä seuraa että uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah [ryhmäkoheesio]on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah. Kun barbaarit vahvistavat valtansa, he kuitenkin alkavat kiinnostua sivilisaation hienostuneemmista piirteistä kuten lukutaidosta ja taiteesta ja ottavat ne osaksi omaa kulttuuriaan. Hiljalleen prosessi alkaa alusta ja seuraavat barbaarit valtaavat sivilisaation alueen.

Itse olen samoilla linjoilla Ibn Khaldūnin kanssa - suvaitsevaisuuden (alhaisen ryhmäkoheesion) ja suvaitsemattomuuden (korkean ryhmäkoheesion) vaihtelu on käytännössä väistämätöntä. Prosessia pytyy ehkä hiukan jarrruttamaan mutta ei muuta.

Esimerkiksi hedonistisen Rooman tuho barbaarien hyökkäyksen seurauksena siirtyi pitkäksi aikaa sisäisen "barbarian" - fundamentalistisen alkukristillisyyden - ansiosta.

No ehkä tässä ei lopulta ole mitään ristiriita Takkiraudan ja Ibn Khaldūnin välillä.

Maahanmuutosta ja historiasta

Ironmistress - korjaan ja pyydän anteeksi kello 11.30 - Anitra toteaa alla erittäin osuvasti:

"niin, natseihin ja maahanmuuttoon liittyen sanotaan että 'pitäisi ottaa oppia historiasta' eikö sitten kannattaisi ottaa oppia myös muslimien useista menneistä yrityksistä valloittaa eurooppa ja intiaanien ja aboriginaalien kohtalosta heidän maidensa jouduttua runsaan maahanmuuton kohteiksi.

Ärsyttää muuten kliseisyydessään, että lähes aina kun joku haluaa käyttää esimerkkinä jotain historian 'kauhutapahtumaa' hän valitsee natsismin, ikäänkuin historiasta ei mitään muita kansanmurhia yms löytyisikään."

Ehkä natsismi valitaan siksi että ei tarvitse oppia historiasta kun yksi asia ja voi kuitenkin esittää fiksua ! Fiksuus onnistuu näin myös laiskalta ja tyhmältäkin.

Eikä tule riskiä, että esittää enemmistön mielipiteestä eriävän mielipiteen.

Vastoinkäymiset ja sosiaalinen pääoma

Suomessa puhutaan usein talvisodan hengestä - miten Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen vuonna 1939 aiheutti ennennäkemättömän yhteishengen kasvun.

Vastoinkäymiset vahvistavat tiettyyn rajaan asti sosiaalista pääomaa. Äärimmäiset vastoinkäymiset - kuten juutalaisten joutuminen Auschwitziin tai inkeriläisten kansanmurha Venäjällä - saattavat toki jo sitten olla niin kovia vastoinkäymisiä, että ne murtavat kansan selkärangan. Natsit onnistuivat lisäksi hajota ja hallitse -tekniikalla panemaan veljen veljeä vastaan - antamalla kurinpidon keskitysleireillä juutalaisille "poliiseille".

Irtisanomisuhanalaiset työntekijät saattavat hekin asettua toinen toistaan vastaan, kun kisaillaan siitä kuka ensin joutuu ulos. Toisaalta uhka - ja varsinkin uhan toteutuminen - saattavat myös vahvistaa sosiaalisten verkkojen merkitystä (sosiaalista pääomaa). Kun työpaikka menee tai on uhan alla, on tärkeää käyttää sosiaalisia verkkoja uuden työpaikan haussa.

Se, että uhka lisää sosiaalista verkottumista selittyy evolutiivisesti varmasti sillä että sosiaalisia verkkoja tarvitaan enemmän kun uhka on päällä.

Sosiaaliset tunteet ovat kuitenkin useimmiten aitoja eivätkä laskelmoivia. Uhkan tunne laukaisee halun ottaa yhteyden vanhoihin ystäviin tai työtovereihin. Ihmisen sosiaalipsykologia on niin rakennettu. Se, että yhteenotto voi poikia vaikka uuden työpaikan, on usein pelkkä yhteydenoton sivuvaikutus.

Tämä tuli mieleen vanhojen työkavereitten aktivoitumisesta lähettämään kutsuja linkedin verkkoon ja muista yhteydenotoista.

Universalismista ja partikularismista ja "rasismista"

Keskusteltiin taas kerran maahanmuutosta ja ns. rasismista. Tällä kertaa keskustelun kiivaudesta huolimatta voinee sanoa että saavutettiin edes jotain yhteisymmärrystä - minä ymmärsin mitä toinen sanoi ja toinenkin taisi ymmärtää mitä minä sanoin. Kumpikaan ei hyväksynyt toisensa mielipiteitä.

Minä sanoin mm. näin:

[Neekeriorjien maahanmuuton] kokonaiskustannusarvioon olisi pitänyt ottaa mukaan kaikki neekeriorjien jälkeläisten aiheuttama suunnaton rikollisuus ja sosiaaliset ongelmat.

Eli yleisemmin väitin, että

a) maahanmuutosta on tiettyä haittaa ja haitat kestävät jopa vuosisatoja

b) haitat ovat erityisen suuria muslimien ja negroidien osalta

c) haitat pitää ottaa huomioon maahanmuuton kustannusarvioissa

d) jos joku (yritys) hyötyy maahanmuutosta, hyödyn saajan pitää kantaa kustannukset

e) Suomella on oikeus valita maahanmuuttajat millä tahansa perusteella

Anti-rasisti taas totesi mm.:

En minä ole sanonut sinun syyllistyvän suoranaiseen laittomuuteen. Mutta rasistihan sinä selvästi olet. Siitä on oikeastaan ihan turha kiemurrella.

...

Vaikka älykkyydessä onkin eroja ( sitä en toki kiellä), niin mikä merkitys sillä on? Niinhän pitää elävässä elämässä ollakin. Jos lähdetään tekemään sellaisia johtopäätöksiä, että alhainen älykkyys johtaa väkivaltaan jne., mennään todella pahasti metsään. Väkivaltaan löytyy varmasti ainakin 100 huomattavasti tärkeämpää syytä. Sinun mukaan ilmeisesti noita kansanryhmiä vastaan on oikeutettua julkaista propagandaa ja soveltaa sitä jonkin omaksi katsomansa ideologian perusteella. Vailla mitään käytännön pohjaa.

Tälläinen ajattelumallihan on pohjana etnisille puhdistuksille ja rotusorrolle. Ja jopa rotuhygienialle. Pitäisikö sinun mielestäsi kaikki vammaiset ja pysyvästi sairaatkin poistaa yhteiskunnasta? Heitähän on vain kuluja veronmaksajille. Tai peräti maksattaa heidän muita kalliimpi elämä heidän vanhemmillaan?

Yleisemmin Anti-rasisti lienee sitä mieltä, että

a) on vaarallista ja moraalitonta valita maahanmuuttajat esimerkiksi sen perusteella mitä rotua tai mitä uskontoa potentiaaliset maahanmuuttajat ovat

b) lopputulemassa eri ihmisryhmillä ei edes ole sellaisia eroja, että muutenkaan olisi perusteita rajoittaa maahanmuuttoa rodun ja uskonnon perusteella

Anti-rasistin väite b) on minusta täysin katteeton. Väite a) sen sijaan on huomattavasti mielenkiintoisempi. Anti-rasistin väite a) ja vastaavasti oma väitteeni e) ovat toistensa vastakohtia. Väitteet ovat ns. arvoväitteitä eikä Humen giljotiinin perusteella voi sanoa kumpi on oikeassa.

Kyseessä on ero ns. universaalisen moraalin ja partikulaarisen moraalin välillä. Minä (partikularisti) ajattelen, että minun kuuluu ajaa ensi sijassa perheeni ja oman kansani etua. Että se on suorastaan moraalinen velvollisuuteni. Anti-rasisti lienee universalisti, joka haluaa ajaa maailman kaikkien kansojen ja ihmisten etua ns. tasapuolisesti. Hän uskonee, että se on suorastaan hänen moraalinen velvollisuuteni. Hän uskoo että minä (partikularisti) olen paha ihminen. Minusta hän ei ole kovin viisas - käytän nyt sanaa viisas sinä mielessä kuin Takkirauta puhuessaan ateisteista:

... että uskovaiset ovat yleensä hyvin vähäisellä älykkyydellä varustettuja ihmisiä, ja ateistit hyvin vähäisellä viisaudella.

Catilina analysoi vuonna 2005 universalismia ja partikularismia minusta upeasti. Catilina uskoo, että universalisti on harvinainen valkoihoinen luonnonoikku. Universalisti paheksuu kaikkea partikularismia "rasismina", mutta erehtyy samalla luulemaan että tätä "rasismia" ilmenee vain hänen oman kansansa tai muitten läntisten kansojen keskuudessa.

Todellisuudessa asia on Catilinan mukaan juuri päinvastoin - universalismi on nimenomaan läntinen pohjoisen ihmisen keksintö. Luonnonoikku. En tiedä, onko asia näin, mutta kannattaa kuunnella Catilinaa:

Mikä on synnyttänyt tai mahdollistanut tällaisen tyypin? [So. universalistin]

Mielenkiintoisin teoria on evolutiivinen. Valkoihoiset ovat varsin pienen, pohjoista havumetsävyöhykettä asuttaneen metsästäjä-keräilijöitten populaation jälkeläisiä. He ovat valikoituneet siten, että heidän selviytymisstrategiansa pääasiassa luonnonolosuhteita vastaan on ollut löyhien ja pienten individualistiyhteisöjen altruismi. Altruismi on ollut evoluutioteorioiden ongelma pelkällä esiintymisellään, sillä sen säilyminen on teoreettisesti erittäin vaikeasti ymmärrettävä. Kommunikoivana eläimenä ihminen kykenee altruistiseen rankaisuun ja moraaliseen paheksumiseen.

Paheksuminen käyttää universaalia moraalia, joka tässä ryhmässä on moraalinormi. Kaikki ovat samalla viivalla, mutta vapaamatkustajia rankaistaan altruistisesti, usein huomattavasti oman edun vastaisestikin ja itselle vahinkoa tuottaen. Tätä voidaan havainnoida ja tutkia juuri sitä varten kehitettyjen pelien avulla, ja kaukaasialaiset (valkoiset) pelaavatkin niitä luonnostaan juuri tällaisin strategioin.

Tilanne on ollut toinen Lähi- ja Keski- idän paimentolaiskulttuureissa, joissa populaatiot ovat valikoituneet kamppaluissa muita ryhmiä kohtaan. Tällaisen populaation jälkeläiset pelaavat täysin toisin strategioin, ja heidän moraalinen paheksuntansa, jopa fyysisiä hyökkäyksiä myöten, kohdistuu yhteisön normien rikkojiin ja yhteisön heikentäjiin. Heidän moraanlinsa ei ole universaalinen, vaan partikulaarinen. Moraalista on se, mikä hyödyttää yhteisöjä ja niiden koheesiota. Yhteisön jättäminen on kuolemalla rankaistava rikos Näissä sukulaisuusavioliitot ovat normi, ja usein ne järjestetään autoritaarisesti, ja poikkeamasta seuraa kuolema.

Tässä valkoinen liberaali kohtaa käsittämättömän ilmiön: Hän tuntee kyllä käsitteenä oman edun tavoittelun muiden kustannuksella, ja sisäänsä rakennetun mekanisminsa mukaan paheksuu sitä pää punaisena. Hän tuntee myös yhteisen edun tavoittelun ja ihailee sitä kyyneliin asti. Oman sukulaisuusryhmän (jotka ovat usein hyvin tiiviksi hitsattuja vuosituhansien sukulaisavioliitoilla) suosiminen, jopa omalla henkilökohtaisella uhrilla, saati sitten muitten, kustannuksella, on hänelle vieras asia, nelikulmainen ympyrä.

Tällaisissa kulttuureissa mainittuja pelejä pelataan täysin toisin strategioin. Valkoisen ensijaisesti luottaessa hyvin tuntemattomaan, jota hän ei koskaan enää tapaa, yhteenhitsattu heimoyhteiskunta luottaa vain omiinsa. Lisäksi jos ulkopuolista petetään omalle ryhmälle etua saavuttaen, on tehty erittäin moraalinen ja ihailtava teko.

Sivuhuomautuksena tällaiset yhteiskunnat ovat poikkeuksetta ahtaan patriarkaalisia ja naista alistavia, mihin siihenkin on syynsä. Nykyään valkoisen liberaalin moraalinen raivo kohdistuu korvikekäyttäytymisenä omaan ryhmään, jonka rikollisuudeta ja rappiosta hän on vakuuttunut, ja jonka hän altruistisen rankaisun käsistä täysin karanneessa paroksysmassaan haluaa tuhota. Mitä enemmän hän tuhoaa sitä, sitä suurempaan moraaliseen pääomaan ja muilta saamaansa ihailuun hän katsoo olevansa oikeutettu.

Kahden kuvatun kulttuurin (Tätä on kulttuurievoluutio. Se ei ole postmodernin kirjallisuuden lukemista ja vihreiden opintopiireissä opittujen oppien soveltamista.) törmätessä pelikentällä, etnosentrinen ryhmä, jonka moraali on omaa etuaan ajavaa partikulaarista, pyyhkäisee kevyesti olemattomiin metsästäjä-keräilijöitten jälkeläiset.

Ainoa lohduttava piirre on, että valkoiset liberaalit eivät lisäänny suvullisesti mainittavassa määrin, vaan ovat riippuvaisia proselyyteistä, joita ei riitä rajattomiin. Sen sijaan yhteisölliset, usein uskonnolliset konservatiivit, lisääntyvät voimakaasti, vaikka eivät ehkä kaapujen peittämiä synnytyskoneita pystykään kilpailussa voittamaan, mutta sitten astuvatkin kuvaan jo toiset tekijät ja säännötkin. Valkoinen liberaali tuhoaa aatteen palo silmissään sitä ainoaa yhteiskuntaa, joka on hänen laisensa irvikuvan esiintymisen tehnyt mahdolliseksi, ja jonka säilymisestä hän ja hänen hienot ajatuksensa ovat täysin riippuvaisia. Hän ei tajua tätä, koska hän luulee oikeasti olevansa valitseva normi maailmassa, ja kaikkien muitten olevan ihanien kulttuurillisten lavasteittensa alla olennaisesti samoja kuin hän.

Islamin leviäminen on oire eikä perimmäinen ongelma (versio 2)

Radikaali islam leviää Euroopassa. Se leviää mm. siksi että eurooppalaiset kansat ovat menettäneet vastustuskykynsä kaikenlaisille ulkoisille "pöpöille". Aivan samoin kuin AIDS heikentää ihmiskehon vastustuskykyä, samoin monikultturismin aate heikentää kansankehon vastuskykyä.

Tietty varautuneisuus vieraita vaikutteita kohtaan ("ennakkoluuloisuus") on aina välttämätöntä, jotta kansankeho säilyisi terveenä. Monikultturismin ja yltiösuvaitsevaisuuden aatteet ovat demonisoineet ihmisten ja kansan luonnollisen varautuneisuuden. Kuitenkin ennakkoluuloisuus vieraita kulttuureita kohtaan on adaptiivinen ominaisuus, joka suojelee ihmistä ja kansaa vaarallisilta asioilta. Aivan samalla tavalla kuin ihminen ei syö mitä tahansa, kansan on järkevää olla varautunut vieraita kansoja, ihmisiä ja kulttuureja kohtaan.

Yltiöliberalismi heikentää myös kansankehoa, mutta eri tavalla kuin monikultturismi. Siinä kun monikultturismi heikentää kansankehon vastuskykyä, liberalismi asettaessaan yksilön kansankehon edelle heikentää mm. ryhmäkonsistenssia: Kansankehon "solut" alkavat taistella toisiaan vastaan. Samoin liberalismi asettaa kyseenalaiseksi kaiken yhteisön puolesta uhrautumisen. Jos monikultturismi on AIDS, yltiöliberalismi on syöpä: Kuten syöpä panee yksilön solut toimimaan yksilöä vastaan, yltiöliberalismi panee yksilön toimimaan kansankehoa vastaan.

Arvaan että kansankeho-ajatus arveluttaa monia. Se saattaa johtaa ajatukset 30-luvun Saksaan. Onkin totta, että ihmisen tarkasteleminen pelkkänä kansankehon soluna vie hakoteille. Tämän hetken eräät suurimmat evoluutiotutkijat (Boyd, Richerson, Wilson ja Wilson) ovat kuitenkin osoittaneet, että ihmisyhteisö on superorganismi. Kansankeho ei ole mikään kielikuva (metafoora) vaan tieteellinen tosiasia.

Suomen Sisukin toteaa - kansankehon käsitteen tieteellisyydestä ehkä tietämättä - etusivullaan:

... kansallismielisessä retoriikassa on kansaa usein verrattu ihmiseen. Ei ole sattumaa, että vuosisatojen aikana ovat maat saaneet henkilöhahmokseen mm. Suomi-neidon, Svea-mamman, Äiti Venäjän, Mariannen, Setä Samin ja monta muuta. Kuten monesta ihmisestäkään ei voida tehdä yhtä, tai eri ihmisistä koottuja elimiä yhdistää menestyksellisesti, ei kansakuntiakaan voi yhdistää menestyksekkäästi. Kuten ihminenkin hylkii vieraita organismeja kehossaan, hylkii myös terve kansanruumis. Vain riittävän samankaltaiset elimet voidaan liittää toiseen ihmiseen. Yhteisössä tämä tarkoittaa sitä, että pienessä määrin ja läheisiin kansoihin perustuvaa geenien vaihtoa voidaan suvaita.

Superorganismin terveydestä huolehtiminen on aivan yhtä oleellista kuin perinteisen organisminkin terveydestä huolehtiminen. On esimerkiksi selvää että tietty ennakkoluuloisuus vierasta kohtaan nostaa superorganismin kelpoisuutta. Toisaalta on tietysti selvää, että liika ennakkoluuloisuus ei sekään ole hyvästä. Samalla tavalla tietty ryhmäkonsistenssi on välttämätöntä, mutta yksilöitten oma aloitekyky ja ajatuksen vapaus edistää myös kansankehon terveyttä.

Mutta on kuolletettava se vanhakantainen ajatus, että ennakkoluuloisuus tai oman kansan puolesta uhrautuminen ovat taantumuksellista. Asia on juuri päinvastoin: vapaan maahanmuuton aate ei ole pelkästään naivia - se on objektiivisesti tarkasteltuna samanlainen sairaus kuin AIDS. Radikaali islam ei olisi vesirokkoa kummempi ongelma, ellei kansankehoa olisi heikennetty liberalismin ja humanismin nimissä.

Sivumennen sanoen: epäilen tosin vahvasti eräitten humanismin nimissä liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa ajavien ihmisten humanismin - todellinen syy on aivan varmasti esiintymisen halu eli narsismi.

Yhteisöllisyys kontra yksilöllisyys - spekulaatiota

Natsi-Saksa oli eittämättä yksi niistä valtioista joissa yksilön - varsinkin vähemmistöihin kuuluvien - vapauksia sorrettiin pahimmin ja missä johtajan sokeaa seuraamista arvostettiin.

Seurauksena tällaisesta anti-individualismista ja anti-liberalismista ei ollut pelkästään vähemmistöjen tuhoutuminen vaan myös se että tehtiin vääriä ratkaisuja. Jos maan johdossa on vain yksi mies ja yksi mielipide, virheitä tapahtuu helposti. Yksi saksalaisten (Hitlerin) suuria virheitä oli hyökkäys Venäjälle.

Ironista on että samaan aikaan kuin Natsi-Saksa oli sortohallitus, Saksa kykeni luomaan armeijan joka oli tasa-arvoinen, tehokas ja otti huomioon yksittäisen sotilaan tarpeet. Saksan armeija myös luotti sotilaan omaan aloitekykyyn pikkutarkan käskytyksen sijaan.

Boyd ja Richardson referoivat mm. isrealilaista sotatutkijaa van Creveldiä ja saksalaista tutkijaa Fritziä:

The criminal, reckless, totalitarian, Nazi regime managed to find the most successful formula of the period for meeting the conflicting demands of national command and control and the need to provide for the felt needs of individual soldiers. The common theme of both the innovative and traditional differences between the German army and its WWII enemies isattention to the psychology of the fighting soldier.

By paying such meticulous attention tothe needs and motives of ordinary troopers, the Wehrmacht constructed a sort of virtual reality that successfully simulated the situation of a segmentary society fighting for itsexistence. For its pains, it routinely elicited dedicated, skillful, death-defying performances from the ordinary landser. Other modern armies do the same, of course, but most at least alittle less well than the Germans did in WWII.

Saksan yhteiskunta - ja armeija erityisesti - oli varsin yhteisöllinen. Kaikilla saksalaisilla oli työtä ja aristokratian valta mureni. Säätykierto toimi ja kaikki nuoret kasvatettiin yhteen ideologiaan. Ingmar Bergmann kertoo miten hän ollessaan vaihto-oppilaana 30-luvulla ihaili saksalaisten optimismia ja yhteisöllisyyttä. Bergmann ei nähnyt toista puolta - vähemmistöjen murskaamista. Välillä hän hiukan ihmetteli toistuvaa lausetta "von den Juden vergiftet" (juutalaisten myrkyttymä).

Äärimmäisessä yhteisöllisyydessä on puolensa kun yhteiskunta on esimerkiksi sodassa. Kansakunta saadaan puhaltamaan yhteen hiileen. Moderni yhteiskunta tarvitsee kuitenkin myös individualistisia piirteitä toimiakseen - yksityisyrittäjyyttä, ilmaisun vapautta, erilaisia keskenään ristiriidassa olevia elämäntapoja yms.

Mielenkiintoinen opetus Natsi-Saksan armeijasta kuitenkin on se, että ei äärimmäinen yhteisöllisyys ja ideologinen yhtenäisyys ehkä kuitenkaan sulje pois yksilön aloitekykyä, vaikka näin usein väitetään. Ihminen voi olla samaan aikaan alistunut yhteisön päämäärille, mutta tehdä kuitenkin älyllisesti luovia ratkaisuja ? Vastaavasti toisin päin, ei se että ihminen ajaa hedonistisesti vain omaa etuaan tee hänestä sen älyllisempää ja omilla aivoillaan ajattelevampaa ihmistä.

Heinänteosta

Aikoinaan heinänteko oli Suomessa yksi kesän kohokohta. Talon väki - mukana oli usein myös muita kyläläisiä - teki yhdessä heinän. Yhteistä tekemistä juhlistettiin jopa pukeutumalla parhaimpiin.

Yhteinen tekeminen lähentää ihmisiä - lisää ihmisten välistä solidaarisuutta ja empatiaa. Suomessa puhuttiin aikoinaan talvisodan hengestä. Yhteinen tekeminen - neuvostouhan torjuminen - lisäsi ihmisten välistä solidaarisuutta voimakkaasti.

Taloustieteessä puhutaan julkishyödykkeen tuottamisesta. Julkishyödyke voi olla vaikkapa maantie tai kansallinen itsenäisyys, josta kaikki hyötyvät yhtä lailla. Julkishyödykkeen tuottamisen onnistuu parhaiten, jos kyetään luomaan yhteishenki ja vapaamatkustaminen kyetään rajoittamaan minimiin.

Toisaalta julkishyödykkeen tuottaminen ei pekästään edellytä yhteishenkeä vaan se myös tuottaa yhteishenkeä. Ihmiset, jotka osallistuvat talkoisiin, kokevat ainakin hetkellistä veljeyttä ja tasa-arvoisuutta.

Spartan miespuolisten kansalaisten koko elämä oli yhteistä tekemistä Spartan hyväksi. Kansalaiset olivat kaikki sotilaita ja heidän tehtävänään oli puolustaa Spartaa ulkoisilta vihollisilta ja pitää alistetut heimot kurissa. Spartan kansalaiset olivat keskenään tasa-arvoisia - heitä kutsuttiin nimellä Homoioi mikä merkitsee suomeksi tasa-arvoista. Spartalainen yhteiskunta kokonaisuutena ei ollut tasa-arvoinen vaan kansalaiset alistivat muita.

Spartalaiset siis alistivat talkoilla muita ihmisiä. Toisaalta he olivat itse vain osa spartalaista kansankokonaisuutta ja heidän tarpeensa oli alistettu Spartalle. Heikot poikavauvat jopa tapettiin - päätöksen teki Sparta.

Eteläafrikkalaiset alistivat yhdessä mustia. Kun apartheid (talkoot) loppui, Etelä-Afrikan valkoisen väestön yhteisyys alkoi karista. Apartheidin loppumiseen vaikutti ilmisesti voimakkaasti eräitten valkoisten vapaamatkustaminen ja petturuus.

Kerroin aiemmin siitä miten Puolan aatelisto alisti kansaa mutta oli sisäisesti varsin tasa-arvoinen melkein samaan tapaan kuin spartalaiset.

Paradoksaalista tässä on tietysti se että ylläpitääkseen epätasa-arvoa ja omaa asemaansa hierarkkian huipulla (asema on johtavan luokan julkishyödyke !) johtava luokka joutuu tekemään yhteistyötä (tuottamaan julkishyödykettä) joka sitten lisää yhteisyyden tunnetta johtavan luokan sisällä.

Samaan tapaa sota ja kansanmurha lisää siihen osallistuvan ihmisryhmän yhteisyyttä. Kyseessä on eräänlainen anomalia ihmisen altruismissa: ollakseen altruistinen ihmisen on ehkä järjestäydyttävä heimoiksi, jotka ovat antagonistisia toisia heimoja kohtaan. Kulttuurin tutkijat Boyd ja Richerson jopa väittävät että ihmismielessä on synnynnäinen "ryhmäjakomoduuli", joka jakaa ihmiskunnan kahteen osaan - ulkoryhmään (ne) ja sisäryhmään (me).

Claus von Stauffenberg - fasismin vastaisen vastarinnan marttyyri ?

Saksalaisten viime aikoina yrittäessä luoda uudelleen positiivista saksalaista identiteettiä he ovat luoneet katseensa saksalaisiin sankareihin, jotka ovat taistelleet totalitarismia vastaan. Kreivi Claus Philipp Maria Graf Schenk von Stauffenberg - Hitlerin vastaisen salaliiton ehkä keskeisin hahmo ja mies joka vei pommin Hitlerin huoneeseen - on valittu tällaiseksi sankariksi. von Stauffenberg on oivallinen sankari myös siksi että hänet teloitettiin eli hän oli myös "vastarintaliikkeen" marttyyri.

Ainoa ongelma von Stauffenbergissa on että hän ei ollut demokraatti. Päinvastoin hän oli aristokraatti ja upseeri - autoritäärinen tai kuten nykyään sanottaisiin äärioikeistolainen.

Aristokraattien viha Hitleriä kohtaan ei ilmeisesti johtunutkaan siitä että Hitler oli anti-semiitti tai siitä että Hitler oli autoritäärinen. Viha johtui siitä että Hitler halusi murtaa säätyvallan Saksan armeijassa - tuoda kansanmiehiä upseeristoon ja vähentää aateliston valtaa Saksan armeijassa.

Hitler onnistuikin murtamaan aateliston vallan Saksan armeijassa ja tekemään Saksan armeijasta Euroopan suurista armeijoista kaikkein tasa-arvoisimman. Kuten aikaisemmassa postauksessani totesin natsi-Saksan armeija onnistui erittäin hyvin luomaan organisaation jossa armeijan rivisotilaat luottivat esimiehiinsä ja esimiehet saattoivat luottaa miehiinsä. Verrattuna ensimmäiseen maailmansotaan jolloin Saksan armeijan upseerit olivat aatelisia, natsi-Saksan alin upseeristo jakoi saman sosiaalisen taustan ja ajatusmaailman kuin rivisotilas. Sotaonnen kääntyessäkin saksalaiset joukko-osastot kärsivät suht vähän rintamakarkuruudesta - päinvastoin kuin ensimmäisessä maailmansodassa. Sotilaat hoitivat tehtävänsä ilman että jokaista asiaa piti erikseen käskyttää.

von Stauffenbergin ja muitten salaliittolais-upseerien teon taustalla ei siis todennäköisesti ollut ainakaan pelkästään totalitarismin tai anti-semitismin vastustaminen - vaan suuttumus feodalismin viimeisen linnakkeen rapautumisesta. Lopullinen päätös Hitlerin murhaamisesta johtui sitten ilmeisesti Saksan sotamenestyksen romahtamisesta.

Toisaalta esittämäni kuva von Stauffenbergista voi olla hiukan liian kyyninen - von Stauffenbergin etääntymiseen Hitleristä vaikutti ilmeisesti myös natsien raakuudet mm. juutalaisia kohtaan kristalliyönä 1938 ja Itä-Euroopan juutalaisten tuhoaminen Saksan hyökätessä NL:oon vuonna 1941. Toisaalta myös von Stauffenbergin demokratian vastaisuus oli erilaista kuin natsien demokratian vastaisuus - se oli eliitin uskoa siihen että kansa ei ole kykenevä johtamaan maata. von Stauffenbergin demokratian vastaisuus oli enemmän feodalismia kuin fasismia.

Toisaalta kuva voi olla myös liian siloitteleva: von Stauffenberg oli pitkään Hitlerin puolella. Hän oli tyytyväinen Hitlerin valtaannoususta ja vasta myöhemmin tuli kriittisemmäksi Hitleriä kohtaan ja lopulta asettui Hitleriä vastaan.

Lähteet:

1. Saksankielisen Wikipedian artikkeli von Stauffenbergista.

2. P. J Richerson and R. Boyd, The Evolutionary Dynamics of a Crude Super Organism. Human Nature, 10: 253-289, 1999

Hierarkkia - monimutkaisen organisaation vättämätön paha

Kun yhteiskunta kasvoi keräilijä-metsästäjä-yhteiskunnasta monimutkaiseksi maatalousyhteiskunnaksi, yhteiskuntaan syntyi hierarkkia. Oleellista hierarkian toimivuudelle missä tahansa organisaatiossa (yritys, armeija tms.) on kuinka hyvin alaiset arvostavat esimiestään ja kuinka paljon esimies voi luottaa alaisiinsa. Jos molemminpuolinen arvostus ja luottamus vallitsee ja esimiehet jakavat samat arvot kuin alaiset, organisaatio toimii tehokkaasti. Muussa tapauksessa tarvitaan jatkuvaa kontrollia, raportointia alhaalta ylöspäin ja yksityiskohtaista käskytystä jokaisen tehtävän suorittamiseksi. Tällaisessa tilanteessa alaiset kokevat johtajuuden usein epäoikeudenmukaiseksi. He purnaavat ja jopa kapinoivat.

Israelilianen tutkija van Creveldt on havainnut että natsi-Saksan armeija onnistui erittäin hyvin luomaan organisaation jossa armeijan rivisotilaat luottivat esimiehiinsä ja esimiehet saattoivat luottaa miehiinsä. Verrattuna ensimmäiseen maailmansotaan jolloin Saksan armeijan upseerit olivat aatelisia, natsi-Saksan alin upseeristo jakoi saman sosiaalisen taustan ja ajatusmaailman kuin rivisotilas. Sotaonnen kääntyessäkin saksalaiset joukko-osastot kärsivät suht vähän rintamakarkuruudesta - päinvastoin kuin ensimmäisessä maailmansodassa. Sotilaat hoitivat tehtävänsä ilman että jokaista asiaa piti erikseen käskyttää. Natsi-Saksan häviö sodassa johtui muista syistä kuin armeijan tehokkuudesta - ilmeisesti siitä että resursseja oli paljon vähemmän kuin amerikkalaisilla ja venäläisillä.

Sotaa saamme kiittää paljosta !

Tämä kirjoitus on pitkä kuin nälkävuosi ! Olen kuitenkin yrittänyt tehdä tässä kirjoituksessa jonkinlaisen yhteenvedon tai johtopäätöksen kaikesta - joten tekstin pituus ja raskaus annettakoon anteeksi:

Taloustieteilijä Samuel Bowles käsittelee kirjassaan Microeconomics sitä miten ihmisen instituutiot muuttuvat ihmisen kulttuurievoluution myötä. Siis sitä miten yksi instituutio tietyssä historiallisessa murtuu ja toinen nousee.

Bowles tutkii siis samaa asiaa - instituutioiden muutosta - mitä oppi-isänsä Marx mutta tekee sen uuden taloustieteellisen ja kulttuurievolutiivisen tiedon varassa: Hän mm. kiistää Marxin väitteen että alarakenne (esimerkiksi maatalous) syntyy ensin ja ylärakenne eli instituutio (yksityisomaisuus) sitten alarakenteen muutoksen seurauksena. Sen sijaan hän osoittaa molempien kehittyvän rinnan (co-evolution).

Instituutioilla Bowles tarkoittaa siis esimerkiksi yksityisomaisuutta joka syntyi maatalouden kehityksen myötä ja resurssien jakamista tasan yhteisön jäsenten välillä mikä oli tyypillistä keräilijä-metsästäjäheimoille.

Bowles näkee ihmiskunnan kulttuurievolutiossa ainakin kaksi erilaista yhteiskunnan perustyyppiä - roussealaisen ja hobbeslaisen, joita hän käsittelee peliteorian avulla - siis formaalisti ja matemaattisesti. Hän puhuu roussealaisesta ja hobbeslaisesta (Nashin) tasapainotilasta. Termi tasapainotila merkitsee yksinkertaistaen sitä, että ihmisyhteisö voi varsin kauan pysyä yhdessä tasapainotilassa, mutta tasapainotilojen väliset tilat ovat epävakaita.

Rousseaulainen tasapainotila

Roussealaiselle tasapainotilalle on tyypillistä resurssien jakaminen yhteisön jäsenten kesken, ihmisten välinen voimakas yhteistyö ja mm. yksiavioisuus. Rousseaulainen yhteisö ylläpitää ryhmän tiukasti määriteltyjä yhteisiä normeja lähinnä vertaisvalvonnalla. Jako sisäryhmään ja ulkoryhmään on vahva.

Roussealainen yhteisön voimakas yhteistyö ja resurssien (esimerkiksi ruuan) jako mahdollisti aikoinaan suurriistan metsästyksen. Tasajako ei tietenkään merkinnyt sosialidemokraattista hyvinvointivaltioita vaan jokaisen yhteisön jäsenen oli sitouduttava yhteisön arvoihin ja päämääriin - esimerkiksi osallistuttava metsästykseen kykyjensä mukaan.

Roussealainen yhteisö oli vallitseva hyvin pitkään ihmisen evolutiivisessa historiassa ja ihmisen geneettiseenkin perimään on ilmeisesti koodattu valmius toimia tällaisessa yhteisössä. Voisi ehkä jopa väittää että rousseaulainen yhteisö on jonkinlainen ihmisen oletus-yhteisö. Poikkeamat roussealaisuudesta herättävät usein ihmisessä suuttumuksen tunteita - suuttumusta esim. siitä että jotkut ihmiset saavat enemmän kuin on reilua.

Rousseaulaisen yhteisö syntyi ympäristössä, jossa ryhmäkonfliktit olivat erittäin tavallisia. Sotaa saamme Bowlesin mukaan kiittää siitä että ihmisen kyky tietyissä olosuhteissa tehdä yhteistyötä muidenkin kuin sukulaisten kanssa on kehittynyt voimakkaaksi. Lähisukulaisimmallamme simpansseilla altruismi kohdistuu vain sukulaisiin.

Evolutioteorian mielessä voimme sanoa että roussealainen yhteisö - ja ihmisen roussealainen mieli - on kehittynyt ryhmävalinnnan avulla. Ryhmävalinta on kauan ollut evoluutioteoreetikkojen silmissä pannassa, mutta on taas nousemassa arvoonsa.

Hobbeslainen tasapainotila

Rousseaulainen yhteisö ei tietenkään ole ainoa tapa jolla ihmisyhteisö organisoituu. Maatalousyhteiskunta ei olisi ehkä ollut edes mahdollinen ilman yksityisomistuksen syntyä. Maatalouden synty ja ykstyisomaisuus johti kuitenkin yhteisöllisyyden voimakkaaseen vähenemiseen ja suurten ja hierarkkisten valtioiden syntymään. Uutta tasapainotilaa leimasi siis alentunut yhteistyö ihmisten kesken mutta myös suhteellisen tasa-arvon vaihtuminen äärimmäiseen epätasa-arvoon.

Normien ylläpitoon oli pakko luoda erityisiä instituutioita kuten poliisi. Valtion pakkoinstituutiot degeneroituivat usein korruptoituneiksi omaa etuaan ajaviksi organisaatioiksi - tai vain yhteiskunnan yläluokan etua ajavaksi instituutioksi.

Hobbeslainen yhteisö kehittyi toki historian myötä hiljalleen paljon parempaan suuntaan uusien instituutioiden syntymisen myötä: Elinkeinovapauden käyttöönotto mahdollisti itsekkäitten yksilöiden valtiosta riippumattoman taloudellisen toiminnan.
Monenlaiset vastavuoroisuusverkot mahdollistivat yhteistyön kehittymisen omaa etuaan ajavien yksilöiden välillä. Kauppaa tehtiin laajoilla alueilla valtioiden rajojen yli - syntyi kauppaliittoja kuten Itämeren Hansa. Robert Wrightin loistava kirja Nonzero kuvaa hobbeslaisen yhteiskunnan kehittymistä kohti kasvavaa yhteistyötä vastavuoroisuuden lisääntyessä. Nonzero on tavallaan parasta mitä länsimainen liberalistinen yhteiskunta voi saavuttaa.

Hobbeslainen yhteisö on kuitenkin usein sisäisesti heikompi kuin roussealainen yhteisö. Toisaalta salliessaan yksilöille enemmän vapauksia se voi olla myös vahvempi kuin roussealainen yhteisö. Ongelma on se, että kasvava vastavuoroisuus ja sen mukanaan tuoma yhteiskunnallinen edistys ei ole ainoa mahdollinen tulevaisuus lieraalille lännelle:

Toisaalta liberaalinen länsi joutuu jatkuvasti kilpailemaan hyvin erilaisten kulttuurien kanssa kuten islamin. (Islam ei ehkä ole mikään puhdas roussealainen yhteisö mutta ainakin sen kannattajilla on sisäryhmämoraali ja tiukka normisto.) Rajojen avaaminen ihmisten ja tavaroiden vapaalle liikkumiselle ja globaalille kilpailulle pakottaa liberaalin lännen kilpailemaan näitten kulttuurien kanssa. Liberaalilla lännellä ei ole oikein keinoja tällaiseen kilpailuun - liberalismi painottaa ihmisen yksilöllisyyttä ja yksilöiden kilpailua keskenään. Lineralismilta puuttuu jopa käsitteistö tällaisten roussealaisempien yhteisöjen ymmärtämiseen. Roussealaisemmat yhteisöt leimataan yksinkertaisesti hulluiksi. Roussealaisia yhteisöjähän on aina elänyt hobbeslaisen yhteisön sisällä. Ne ovat tyypillisesti uskonnollisesti määriteltyjä suljettuja yhteisöjä. Äärimmäisiä esimerkkejä onnistuneesta roussealaisesta yhteisöstä ovat hutteriitit.

Toisaalta läntinen yhteiskunta on jatkuvasti vaarassa rapautua itsekkyyden ja vapaamatkustamisen leviäimisen myötä. Esimerkiksi Pohjoismaissa vallitseva hyvinvointiyhteiskunta kannattaessaan vastikkeetonta sosiaalihuoltoa edistää vapaamatkustamista. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta propagoi myös mallia jossa ihminen ei ole itse vastuussa tekemisistään vaan kaikki normien rikkominen johtuu muka olosuhteista. Rangaistuksia pidetään epämuodikkaina - samoin yhteisön yhteisiä normeja. Varsinkin Pohjoismaissa ja Euroopassa leviää hillitön hedonismi, mistä seurauksena on läntisen elämän muodon heikkeneminen edelleen.

On olemassa suuri riski että toisaalta rajojen avaamisen, alentuneen syntyvyyden ja hedonismin seurauksena länsi heikkenee kuten Rooma aikanaan. Ongelma on myös pitkä rauhan tila - itsekeskeisyys kasvaa ilmeisesti aina ryhmäkonfliktien vähetessä.

Ratkaisu ?

Paluu rousseaulaisempiin yhteisöihin voi potentiaalisesti olla lännen ratkaisu. En tarkoita välttämättä että lännestä pitäisi tehdä yksi suuri moraalinen yhteisö joka ehdottomasti pakottaa yhteisön jäsenet yhteen tiukkaan muottiin. Mutta niitä roussealaisia piirteitä joita lännessä vielä on jäljellä pitäisi viljellä ja kannustaa.

Suomessa olemme ehkä hieman paremmassa asemassa tässä suhteessa kuin vaikkapa Ruotsissa. Suomalainen ymmärtää esimerkiksi islamin ja ryssän usein vielä selkeänä ulkoryhmänä. Suomalaisilla on vielä yhteisiä arvoja, vaikka niistä ei paljon ääneen uhota. Ongelma on tietysti se että valtiokoneisto ja ns. älymystö on asettunut voimakkaasti perinteistä suomalaisuutta vastaan.

Konfliktit lännen ja islamin sekä lännen ja Venäjän välillä tulevat todennäköisesti leimaamaan tulevaisuutta. Toivoa sopii että nämä konfliktit lisäävät lännen ihmisten yhteen hiileen puhaltamista. Toivoa sopinee myös että konfliktit lännen ja islamin välillä pahenevat nopeasti ennen kuin voimasuhteet ovat kääntyneet täysin islamin eduksi ?

Vaihtoehtoinen johtopäätös voisi olla, että koska auttamatta länsi on balkanisoitumassa kilpailevien kulttuurien ja heimojen taistelukentäksi, läntisten ihmisten on kyettävä myös tribalisoitumaan. Tämä merkitsisi sitä, että esimerkiksi kristilliset fundamentalistiset ryhmät leviäisivät Eurooppaan, tasa-arvo, tieteen vapaus yms. hylättäisiin ja tilalle tulisi korkea syntyvyys ja tiukka moraali.

Mielipideklimpittyminen

Halla-ahon hyvää kesää juttu osoitti taas miten terävä ajattelija - eikä vain terävä kirjoittaja - Halla-aho on. Jussi määritteli käsitteen "mielipideklusteri":

Animalia-tytön itseinhotilitys pani minut myös ihmettelemään, miksi mielipiteillä on taipumus klimppiytyä. Tällä tarkoitan sitä, että kun tietää henkilön mielipiteen asiasta a), voi melko suurella varmuudella ennustaa, mitä mieltä hän on suuresta joukosta muitakin asioita. Usein näiden klusteroituneiden mielipiteiden välillä ei ole mitään loogista yhteyttä, ja toisinaan ne ovat suorastaan ristiriidassa keskenään.

Mielenkiintoisin tämän blogin näkökulmasta oli ehkä Jussin seitsemäs klusteri:

"7) "Työväen asialla" heiluvat kivenheittäjät tyypillisesti kannattavat mahdollisimman laajaa, kouluttamattoman kehitysmaaväestön maahantuontia, vaikka tämän kielteiset vaikutukset (kuten halvempien asuinalueiden lisääntynyt turvattomuus, julkisten koulujen ja terveydenhuollon kuormitus, sosiaalietuuksien ulosmittaaminen, halpatyövoiman ylitarjonnasta seuraava palkkojen polkeminen) kohdistuvat ennen kaikkea alempiin sosiaaliluokkiin, so. siihen työväkeen. Toisaalta on myös tyypillistä, että kiviä heittelevä "työläisintelligentsija" ei käytännön elämässään halveksi mitään niin syvästi kuin amisviiksien tuoksua ja humanistisen koulutuksen puutetta.

Työläisintelligentsija on maahanmuuttokysymyksessä todella asettunut suomalaista työväestöä vastaan klimpittämällä maahanmuuton kannattamisen ja vasemmistolaisuuden.

Maahanmuuton kannattamisen ja vasemmistolaisuuden klimpittäminen samaan klusteriin ei ole todellakaan mikään väistämätön "luonnollinen" johtopäätös - pikemmin kai päinvastoin:

Edellisessä postauksessani puhuin viime vuosisadan alun eräästä merkittävimmästä tilastotieteilijästä Karl Pearsonista, joka oli sosialisti ja tasa-arvon kannattaja, mutta kannatti valkoisen rodun ylivaltaa negroideihin verrattuna. Pearson kannatti myös aktiivista eugeniikkaa. Samoilla linjoilla oli mm. vasemmistolainen kirjailija Jack London.

Nobel-palkittu ruotsalainen sosialidemokraattinen talousteoreetikko Gunnar Myrdal totesi, että hyvinvointiyhteiskunta oli (30-luvulla) mahdollinen juuri Ruotsissa, koska maa oli kansallisesti homogeeninen.

Toisaalta mielipiteiden klusterointi kuuluu ihmisluontoon. Jokainen ihmisyhteisö luo ryhmäkoheesiota yhtenäistämällä mielipiteensä. Se kuinka "fiksusti" eri mielipiteet sopivat yhteen on silloin suhteellisen yhdentekevää. Mielipideklimppi on kuten pukeutuminen tai puhetapa vain symboli, jolla yhteisö "merkataan".

Mielipideklusterin funktio on määritellä yhteisö ja yhteisön sosiaalinen identiteetti, määritellä kuka kuuluu sisäryhmään ja kuka on vihollinen. (Katso aiempi artikkelini sosiaalisesta identiteetistä.)

Monet uskonnolliset yhteisöt eivät hyväksy mitään mielipide-eroja. Ne pitävät usein vaarallisimpana niitä ihmisiä, jotka yhdessä asiassa (sormien asento ristinmerkkiä tehtäessä) ovat eri mieltä po. yhteisön kanssa, vaikka kaikessa muussa ovat samaa mieltä. Pienintäkään poikkeamaa ei hyväksytä - uskon klusteri on hyväksyttävä kokonaan.

Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan; jos joku ottaa pois jotakin tämän profetian kirjan sanoista, niin Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kirjoitettu. (Ilm 22:18-19)

Minusta tämäkin on asia missä on syytä olla hiukan pragmaattinen: joskus tietty "irrationaalinen" mielipideklusterointi tukee ryhmän yhteisöllisyyttä - joskus se edistää äärimmäistä typeryyttä ja on kansankokonaisuuden edun vastaista.

Onnellisuudesta

Tieteessä Tapahtuu-lehdessä on Palkansaajien tutkimuskeskuksen johtajan Jaakko Kianderin mielenkiintoinen kirja-arvostelu Tatu Hirvosen ja Esa Mangelojan kirjasta "Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi", joka käsittelee taloustieteen onnellisuustutkimusta:

kiander0307.pdf

Onnellisuustutkimus kuuluu behavioristisen taloustieteen piiriin. Kirjassa tulee esille täälläkin aiemmin esilletulleita teemoja: Ihmisten onnellisuutta lisää rahan lisäksi moni ei-taloudellinen seikka kuten perhe, seksi, hyvä avioliitto, osallistuminen seurakunnan toimintaan ja yleensä uskonnollisuus. Onnellisuutta lisää selvästi myös:

1. yhteiskunnallinen tasa-arvo, ja
2. yhteiskunnan etninen homogeenisuus

Onnellisuustutkimus tukee näin ollen Kianderin mukaan useita sosiaalidemokraattien, konservatiivien ja kansallismielisten esille nostamia keskeisiä teemoja. Kiander tosin puhuu ksenofobiasta eikä kansallismielisyydestä. Ehkä se pelastaa hänen kirjoituksensa poliittisesti korrektien ihmisten silmissä.

Onnellisuustutkimus on siis myös linjassa amerikkalaisen sosiologin Robert D. Putnamin tutkimuksen kanssa:

yhteisön diversiteetti vähentää ihmisten luottamusta toisiinsa.

Samassa lehdessä on todellinen herkkupala: Anne Ollila niminen dosentti kertoo, että joku (toinen nainen) on arvostellut hänen tutkimuksensa vähemmän arvokkaaksi kuin toisen henkilön B, joka on mies. Tämä osoittaa Annen mukaan että kyseessä on stereotypia: naisia pidetään huonompina tutkijoina kuin miehiä. Anne myös kauhistelee sitä, että kyseessä oleva naisarvioija ei ole kouluttautunut huomaamaan sukupuolittuneita malleja ja diskursseja. Lukekaa ja kommentoikaa !