Trump ei ole isänmaallisten suomalaisten ystävä

Huomaan että persuissa on taas erehdytty näkemään väärä mies "meidän miehenä". Suomen Uutisten päätoimittaja mm. toistelee twitterissä republikaanien propagandaa siitä miten Trumpin murhayritys johtui siitä, että Biden on demonisoinut Trumpia. Trumpin kritisoiminen siitä, että hän de facto yritti vallankaappausta, ei ole demonisointia vaan asioiden toteamista. Trump on vaara USA:n demokratialle ja Trumpin presidenttiys on vaara Suomelle.

Yhdeksän vuotta sitten monet persut - ei tosin Halla-aho - luulivat Putinin olevan "meidän mies". Se erehdys korjautui viimeistään helmikuussa 2022.

Trump ei ole isänmaallisten suomalaisten ehdokas. Tätä voi pitää jonkinlaisena isänmaallisuuden välttämättömänä vaikka ei riittävänä ehtona.

Biden pitää kiinni ehdokkuudestaan. Demokraatit ovat päättäneet hävitä. Yhdessä.

HS ihmettelee tänään Demokraattipuolueen totaalista lamaannusta saada dementikko-ehdokas vaihdettua.

Samaan aikaan Obaman päästrategi David Axelrod luonnehtii Bidenin itsepäistä asennetta sanoin "Denial. Delusion. Defiance." ja toteaa että hän tulee häviämään vaalit.

"He's not winning this race. He's more likely, if you just look at the data and talk to people around the country, political people around the country, it's more likely that he'll lose by a landslide than win narrowly this race. And if the stakes are as large as he says — and I believe they are — then he really needs to consider what the right thing to do here is."

Kukaan ei arvosta luusereita. Luuseri ansaitsee hävitä. Harmi vaan että haitta mm. meille Rajamaiden ihmisille voi olla melko suuri.

HS kertoo lamaannuksesta:

TIISTAIN piti olla Capitolilla suuri päivä: kongressin demokraatit joko ryhmittyisivät presidentti Joe Bidenin tueksi tai kääntyisivät häntä vastaan. Voi pojat, millaista kiemurtelua sen sijaan jouduttiin todistamaan. 

Edustajainhuoneen demokraattiryhmän puheenjohtaja Pete Aguilar piti kiusallisen tiedotustilaisuuden, jossa toimittajat yrittivät useaan otteeseen saada irti selkeää tuenosoitusta tai epäluottamuslausetta presidentille. Näin hän muotoili: ”Juuri nyt presidentti Biden on ehdokas, ja me tuemme demokraattien ehdokasta.” Juuri nyt? Ja tukikin on ehdokkaalle, ei Bidenille. Täysi luottamuksenosoitus olisi kuulostanut toisenlaiselta.

Senaatin enemmistöjohtaja Chuck Schumer puolestaan vastasi asiaa koskeviin kysymyksiin toteamalla ”I’m with Joe” – eikä sanonut muista mitään. VAIKUTTAA kuitenkin siltä, että kiivain pyrkimys presidenttiehdokkaan vaihtamiseksi on ohi. 

Viime kädessä kapina kaatui siihen, ettei kukaan puoluejohdosta ainakaan julkisesti pyytänyt Bidenia vetäytymään. Myös presidentin maanantaina lähettämä paimenkirje teki tehtävänsä. Siinä hän perusteli, miksi ehdokkuus kuuluu hänelle, ja käski lopettamaan asian märehtimisen. ”Tuollaisen voimannäytön jälkeen on vaikea kuvitella, että ihmiset nousisivat häntä vastaan”, nimettömästi puhunut edustajainhuoneen demokraatti arveli Axios-uutismedialle. 

Kuin sinetiksi Biden asteli alkuillasta kansainvälisen yleisön eteen Naton huippukokouksessa ja piti onnistuneen – joskin teleprompterista luetun – puheen. Biden osti itselleen lisää aikaa ja toivoi, että demokraatit jatkaisivat yhtenäisinä eteenpäin. Ensimmäinen osa toteutui, toinen ei. DEMOKRAATIT ovat nyt kipeästi hajaantuneita, ja Bidenin tahto pitää ehdokkuudesta kiinni on ajanut puolueen lamaannuksen tilaan.

Keskustelu velloo paikallaan, koska soraääniä ja epäluottamusta on paljon, mutta johto ei halua painostaa Bidenia astumaan sivuun. Aika pitkälle he jo menivät antaessaan keskustelun jatkua päiväkausia pyrkimättä varsinaisesti hillitsemään sitä. Mutta sitten raja tuli vastaan. 

Syitä voi vain arvailla. Kyse voi olla kunnioituksesta, väärän peliliikkeen pelosta tai siitä, ettei Bidenin tilalle ole nostettavaksi selkeää voittajahevosta. Kaiken tämän jälkeen Biden on aiempaa heikompi ehdokas. Hän ei taistele enää vain republikaaneja, vaan myös omiaan vastaan. Mutta toistaiseksi Biden nilkuttaa eteenpäin kohti ehdokkuutta.

Uhkaako oikeusvaltio demokratiaa? Tapaus käännytyslaki

Suomessa on naureskeltu sille miten juristit sekaantuvat joka asiaan USA:ssa.

Olemme nyt saaneet oman versiomme tästä ilmiöstä. Ns. ihmisoikeusjuristit. Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi esimerkkinä viittaa ns. käännytyslakiin: "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan". Ja monet muut juristit sanovat samaa.

Jos oikeusvaltio on tätä että eduskunta ei enää voi tehdä päätöksiä, niin oikeusvaltio on uhka demokratialle.

Tosiasiassa oikeusvaltio ei ehkä olisi uhka demokratialle ilman näitä juristeja.

Mutta oletetaan rakentavasti että Pirjatanniemen tulkinta on oikea, Suomen on siinä tapauksessa irtisanottava ihmisoikeus- ja pakolaissopimukset. Arvaan että Pirjatanniemi sanoisi siihen että näin ei saa tehdä koska ihmisoikeudet ovat ylempänä eduskuntaa.

Jukka Korpela, oikeushistorian ja Venäjän historian professori totesi Kanavassa:

Historioitsijan mukaan lakeja pitää tulkita historiallisessa kontekstissaan, koska historia kattaa kaiken ajan ja maailman. Historia muuttuu ja siten kaikki historian ilmiötkin, mukaan lukien moraali, totuus ja käsitys oikeudesta. Kun historian konteksti muuttuu, poistuu myös toisen ajan antama legitiimisyys väitteiltä, vaikka niiden muoto säilyisikin. Kuinka siis ihmis- ja perusoikeuksista on tullut osa oikeusjärjestelmän normistoa niin, että ne nähdään joskus universaalina totuutena? ...

Eduskunnan pitää voida säätää lakeja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Tämän pitää tapahtua laillisten muotojen puitteissa eikä nollaamalla lainvalvojia. Jos laki on perustuslain vastainen, se pitää säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki loukkaa kansainvälistä sopimusta, pitää sopimus sanoa irti. Jos laki on vastoin EU:n perussääntöjä ja EU-lakia, pitää erota EU:sta. Kuitenkin laki on muutettava, kun yhteiskunnallinen tilanne niin vaatii: mennään yhteiskunta eikä laki edellä."

Biden menee vaihtoon.

Obama on julkisesti edelleen lojaali Bidenille tämän vaalikeskustelu-fiaskon jälkeen. Kaunista sinänsä. Niin on moni muukin sisäpiiriläinen. Tietysti voi kysyä onko kysymys pikemmin siitä, että totuus on yksityistä ja valheet julkisia. 

Mutta New York Times jätti jo uppoavan laivan. Tämä on tärleää koko Lännelle. NYT toteaa, että Demokraattpuolue ei voi kuten republikaanit jämähtää yhden vanhan miehen käsikassaraksi. On parempiakin ehdokkaita. 

Bidenin luopuminen on välttämätöntä ja oli tärkeää että joku Demokraattien eliitin lähipiirissä sanoi sen. Tällä päätöksellään NYT:n editorial board tekee Bidenille ja Demokraattipuolueen johdolle helpommaksi päätöksenteon, jonka niiden olisi pitänyt ajat sitten tehdä. Jos NYT ei usko Bideniin, ei hänellä ole mahdollisuutta. On pakko vaihtaa parempaan ehdokkaaseen. 

President Biden has repeatedly and rightfully described the stakes in this November’s presidential election as nothing less than the future of American democracy.

Donald Trump has proved himself to be a significant jeopardy to that democracy — an erratic and self-interested figure unworthy of the public trust. He systematically attempted to undermine the integrity of elections. His supporters have described, publicly, a 2025 agenda that would give him the power to carry out the most extreme of his promises and threats. If he is returned to office, he has vowed to be a different kind of president, unrestrained by the checks on power built into the American political system.

Mr. Biden has said that he is the candidate with the best chance of taking on this threat of tyranny and defeating it. His argument rests largely on the fact that he beat Mr. Trump in 2020. That is no longer a sufficient rationale for why Mr. Biden should be the Democratic nominee this year.

At Thursday’s debate, the president needed to convince the American public that he was equal to the formidable demands of the office he is seeking to hold for another term. Voters, however, cannot be expected to ignore what was instead plain to see: Mr. Biden is not the man he was four years ago.

The president appeared on Thursday night as the shadow of a great public servant. He struggled to explain what he would accomplish in a second term. He struggled to respond to Mr. Trump’s provocations. He struggled to hold Mr. Trump accountable for his lies, his failures and his chilling plans. More than once, he struggled to make it to the end of a sentence.

Sign up for the Opinion Today newsletter Get expert analysis of the news and a guide to the big ideas shaping the world every weekday morning. Get it sent to your inbox. Mr. Biden has been an admirable president. Under his leadership, the nation has prospered and begun to address a range of long-term challenges, and the wounds ripped open by Mr. Trump have begun to heal. But the greatest public service Mr. Biden can now perform is to announce that he will not continue to run for re-election.

As it stands, the president is engaged in a reckless gamble. There are Democratic leaders better equipped to present clear, compelling and energetic alternatives to a second Trump presidency. There is no reason for the party to risk the stability and security of the country by forcing voters to choose between Mr. Trump’s deficiencies and those of Mr. Biden. It’s too big a bet to simply hope Americans will overlook or discount Mr. Biden’s age and infirmity that they see with their own eyes.

If the race comes down to a choice between Mr. Trump and Mr. Biden, the sitting president would be this board’s unequivocal pick. That is how much of a danger Mr. Trump poses. But given that very danger, the stakes for the country and the uneven abilities of Mr. Biden, the United States needs a stronger opponent to the presumptive Republican nominee. To make a call for a new Democratic nominee this late in a campaign is a decision not taken lightly, but it reflects the scale and seriousness of Mr. Trump’s challenge to the values and institutions of this country and the inadequacy of Mr. Biden to confront him.

Ending his candidacy would be against all of Mr. Biden’s personal and political instincts. He has picked himself up from tragedies and setbacks in the past and clearly believes he can do so again. Supporters of the president are already explaining away Thursday’s debate as one data point compared with three years of accomplishments. But the president’s performance cannot be written off as a bad night or blamed on a supposed cold, because it affirmed concerns that have been mounting for months or even years. Even when Mr. Biden tried to lay out his policy proposals, he stumbled. It cannot be outweighed by other public appearances because he has limited and carefully controlled his public appearances.

It should be remembered that Mr. Biden challenged Mr. Trump to this verbal duel. He set the rules, and he insisted on a date months earlier than any previous general election debate. He understood that he needed to address longstanding public concerns about his mental acuity and that he needed to do so as soon as possible.

The truth Mr. Biden needs to confront now is that he failed his own test.

In polls and interviews, voters say they are seeking fresh voices to take on Mr. Trump. And the consolation for Mr. Biden and his supporters is that there is still time to rally behind a different candidate. While Americans are conditioned to the long slog of multiyear presidential elections, in many democracies, campaigns are staged in the space of a few months.

It is a tragedy that Republicans themselves are not engaged in deeper soul-searching after Thursday’s debate. Mr. Trump’s own performance ought to be regarded as disqualifying. He lied brazenly and repeatedly about his own actions, his record as president and his opponent. He described plans that would harm the American economy, undermine civil liberties and fray America’s relationships with other nations. He refused to promise that he would accept defeat, returning instead to the kind of rhetoric that incited the Jan. 6 attack on Congress.

The Republican Party, however, has been co-opted by Mr. Trump’s ambitions. The burden rests on the Democratic Party to put the interests of the nation above the ambitions of a single man.

Democrats who have deferred to Mr. Biden must now find the courage to speak plain truths to the party’s leader. The confidants and aides who have encouraged the president’s candidacy and who sheltered him from unscripted appearances in public should recognize the damage to Mr. Biden’s standing and the unlikelihood that he can repair it.

Mr. Biden answered an urgent question on Thursday night. It was not the answer that he and his supporters were hoping for. But if the risk of a second Trump term is as great as he says it is — and we agree with him that the danger is enormous — then his dedication to this country leaves him and his party only one choice.

The clearest path for Democrats to defeat a candidate defined by his lies is to deal truthfully with the American public: acknowledge that Mr. Biden can’t continue his race, and create a process to select someone more capable to stand in his place to defeat Mr. Trump in November.

It is the best chance to protect the soul of the nation — the cause that drew Mr. Biden to run for the presidency in 2019 — from the malign warping of Mr. Trump. And it is the best service that Mr. Biden can provide to a country that he has nobly served for so long.

Thomas Mann yhteisöllisyydestä 40-luvulta

Kirjoitin eräänlaisen arvostelun suuren saksalaisen 1800/1900-luvun vaihteen kirjailijan Thomas Mannin kirjasta Tohtori Faustus. Tämän  blogin osalta lainaan oleellisimman pointin tähän:

Mm. tällainen varsin terävä ajatus Mannilla oli: 

Saksalaisessa kansalaisyyhteiskunnassa levisi 1900-1933 käsitykset,  jotka olivat totaalista humpuukia. Vaikka tieteellinen todistusaineisto siitä että nämä ajatukset olivat humpuukia, olivat erittäin vahvoja, todistusaineisto ei herättänyt mitään vastakaikua ihmisissä - ei oikein edes eliitissä. Oli kuin ihmiset olisivat kuuroja. Humpuukin ei annettu hävitä, koska sillä oli "yhteisöä muodostava merkitys". Sillä oli valtava arvo "yhteisöjen muodostajille". Yhteisöllä tarkoitettiin kai esimerkiksi saksalaista kansaa (Volksgemeinscaft) tai jotain tulkintaa siitä mitä sen pitäisi olla ja kuka siihen ei saa kuulua. Siis tässä tapauksessa kyse oli yhteisöllisyydestä, joka sitten ajoi Saksan sotaan, kansanmurhaan ja täyteen henkiseen ja taloudelliseen konkurssiin. 

(Ei siis esimerkiksi sellaisesta Rajamaan yhteisöllisyydestä, mikä Suomessa ajoi suomalaiset yhdessä pelastamaan itsenäisyytensä ja demokratiansa. Tai ruotsalaisesta Folkhemmistä joka sekin oli kansa-yhteisö ja joka olisi sekin voinut ajautua paljon lähemmäksi natsien versiota yhteisöllisyydestä, mutta ei sitten lopulta ajautunut. (Katso Mika Keräsen erinomainen kuvaus Ruotsin kansankodin varjopuolista.) Venäläinen yhteisö muistuttaa jo paljon enemmän 30-luvun saksalaista. Sehän perustuu ajatukseen me olemme viattomia uhreja, joita Lännestä päin aina kiusataan ja vaikka raiskaisimme ukrainalaisen naisen, me olemme uhri ja nainen fasisti. Olivathan saksalaisetkin samanlaisia uhreja - juutalaisten toisaalta ja anglosaksien toisaalta. )

Nyky-Suomessa ja kaikkialla muuallakin humpuukilla nimenomaan on yhteisöä muodostava vaikutus.
Sukupuolia on enemmän kuin kaksi, ilmasto ei lämpene, rokotteet ovat tapa myrkyttää ihmisiä jne. Kaikki humpuukia johon mikään asia-argumentti ei pure. Massojen nauru vaan kaikaa.

"Yhteisöä muodostavan humpuukin sijasta" puhutaan nykyään hyve-signaloinnista, mutta todellisuudessa kyse on siitä, että signaloidaan että "minä olen tämän ja tämän yhteisön lojaali jäsen, kun sanon näin p". Missään muussa yhteisössähän tullaista p ei voisi edes sanoa koska leimautuisi idiootiksi ja pahaksi. Mitä epäfaktuaalisempi ja typerämpi väite p on, sitä tehokkaammin se itse asiassa toimii "yhteisöä muodostavana humpuukina".

Vaikka en usko puhtaan individualistisiin malleihin ihmisen käyttäytymisen selittäjinä tai yksilökeskeisyyden ylivertaiseen arvoon yhteisöllisyyteen verrattuna, pitäisi tietysti ymmärtää että totuutta ei koskaan pidä alistaa yhteisön muodostamiselle. Jokainen ihminen on vastuussa omasta ajattelustaan. Olkoot tarkoitus kuinka hyvä tahansa muodostaa tärkeitä yhteisöjä.

Mutta luulen että Mann ajatteli, että Weimarin tasavalta ei ehkä olisi edes voinut päättyä muulla tavalla. Vaikka osa ihmisistä viljeli valistushenkeä tai yksilövastuuta, lopulta tasavalta voimaannutti nimenomaan humpuukimaakareita joka taas puhutteli massoja. Näin on tänään USA:ssakin.

Itärajalla on rauhallista - miksi?

Vihollinen ei ole kevään tultua ainakaan vielä lähettänyt "pakolaisia" Suomeen.

Todennäköinen selitys on se, että Venäjä odottaa käännytyslain loppuun käsittelyä eduskunnassa. Jos venäläinen nyt lähettäisi "pakolaisia", se olisi haitallista Venäjän edulle käännytyslain käsittelyssä. Suomalaisten huolestuneisuus kasvaisi voimakkaasti, käännytyslain kannatus nousisi ja vasemmistopoliitikkojen olisi vaikea vastustaa kansalaismielipidettä.

Käännytyslain torppaaminen on Venäjän prioriteetissa. Kun "pakolaisia" ei juuri nyt liiku, suomalaisten juristien ja eräiden vasemmistopoliitikkojen propaganda tyyliin "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan" (Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi) on tehokkaampaa. 

Mediassa voidaan jopa esittää että Venäjän hybridisota "pakolaisia" hyväksikäyttäen ei EHKÄ ole enää merkittävä ongelma. Ylen Venäjän toimittaja Heikki Heiskanen mm. esitti TV:ssä tällaista epämääräisesti viitaten vihollisen kansalaisten "kiristyneeseen asenteeseen" maahanmuuttajia kohtaan ja venäläisviranomaisten "kiristyneisiin toimiin" rajalla. Ikään kuin kyseessä olisi jotain muuta kuin taktinen ja väliaikainen kiristys.

Jos lain kaataminen onnistuu, venäläisen etu on alkaa heti lähettää "pakolaisia" Suomeen. Tällöin Suomessa alkaa (täysin aiheesta) syyttely niitä vastaan, jotka kaatoivat lain. Syyttely rikkoo kansalaissopua, pahentaa polarisaatiota ja lain kaataminen aiheuttaa rankkaa katkeruutta niitä kohtaan jotka lain kaatoivat.

Vihollinen hyötyy siis kahta kautta jos laki kaatuu. Suomessa polarisaatio vahvistuu ja toisaalta hybridivaikuttaminen "pakolaisia" hyväksi käyttäen helpottuu.

Rajalaki ja ihmisoikeudet - Jukka Korpela kirjoittaa asiasta Kanavassa

Päivi Räsäsestä voi olla montaa mieltä mutta ainakaan hän ei ole väittänyt että Suomen pitää kääntää toinen poskensa Venäjälle koska Vuorisaarna velvoittaa meitä.

Liittyen rajalakiin Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi sen sijaan toteaa: "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan". Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi ja korkeimman oikeuden presidentti Tatu Leppänen vetävät samaa virttä.

Historian professori Jukka Korpela kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (sivu 6 eteenpäin) siitä historiallisesta prosessista miten ihmisoikeusretoriikka on nostettu kaiken yläpuolelle. Nämä ihmiset puhuvat Korpelan mukaan aiheellisesti oikeuslaitoksen itsenäisyydestä, mutta ovat osa 60-luvulla alkanutta tiettyä poliittista ajattelua joka siis asettaa ihmisoikeussopimukset Suomen kansan edun edelle ja olettaa nämä sopimukset jollain lailla ikuisiksi ja historian viimeisiksi sanoiksi joita ei voi muuttaa. Tekee asioista pyhiä siinä mielessä, että Suomen kansan suvereniteetti niiden osalta on päättynyt.

Kuusiniemi toteaa mm.:

"jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus.""

Korpela kirjoittaa:

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi arvosteli ylituomaripäivillä 7.12.2023 ja Ylen haastattelussa 29.12.2023 sitä, kuinka vaarallista on, kun poliitikot hyökätessään laillisuusvalvojaa vastaan horjuttavat yhteiskunnan perustuksena olevaa vallan kolmijako-oppia. Häntä pelotti, että poliittinen valta alistaa tuomioistuimet kuten Itä-Euroopassa. Huoli on oikeutettu.

Ongelmallisempi on väite, ettei oikeusvaltiossa voi säätää ihmis- ja perusoikeuksia loukkaavia lakeja. Se sisältää ajatuksen, että olisi jokin eduskuntaa korkeampi lainsäätäjä. Oikeustieteellisissä teksteissä käsitellään usein asioita ajattomuudessa. ...

Historioitsijan mukaan lakeja pitää tulkita historiallisessa kontekstissaan, koska historia kattaa kaiken ajan ja maailman. Historia muuttuu ja siten kaikki historian ilmiötkin, mukaan lukien moraali, totuus ja käsitys oikeudesta. Kun historian konteksti muuttuu, poistuu myös toisen ajan antama legitiimisyys väitteiltä, vaikka niiden muoto säilyisikin. Kuinka siis ihmis- ja perusoikeuksista on tullut osa oikeusjärjestelmän normistoa niin, että ne nähdään joskus universaalina totuutena?

Korpela on taas aivan erinomainen niin kuin kirjassaan Muinais-Venäjän myytti. Hänen hiukan monimutkainen kertomuksensa päättyy konkluusioon:

Näin ollaankin alkuperäisen kysymyksen äärellä. Eduskunnan pitää voida säätää lakeja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Tämän pitää tapahtua laillisten muotojen puitteissa eikä nollaamalla lainvalvojia. Jos laki on perustuslain vastainen, se pitää säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki loukkaa kansainvälistä sopimusta, pitää sopimus sanoa irti. Jos laki on vastoin EU:n perussääntöjä ja EU-lakia, pitää erota EU:sta. Kuitenkin laki on muutettava, kun yhteiskunnallinen tilanne niin vaatii: mennään yhteiskunta eikä laki edellä."

Kyse ei ole vain teoreettisesta saivartelusta eikä valtion suvereniteetin kultista vaan kirjoituksen alun historiallisesta kontekstista. Kun maailma muuttuu, pitää sääntöjen seurata kehitystä. Yhteiskunnallinen ja moraalifilosofinen kehitys, joka johti perusoikeuksien muuttumiseen laeiksi ei ollut väärä kehitys. Ongelma on pitää tätä kehityksen päätepisteenä ja lopettaa historia. Tuorin sanoin "voimassa oleva oikeus on vain pysäytyskuva keskustelusta, johon oikeudelliset toimijat tuottavat jatkuvasti uusia puheenvuoroja".

Onko oikeusvaltio vaarassa?

Oikeusvaltion väitetään mahdollisesti olevan vaarassa Suomessakin. Oikeuslaitoksen riippumattomuutta pitää siksi vahvistaa korkeimman oikeuden presidentin Tatu Leppäsen mukaan. Leppäsen mukaan pitää varautua ongelmiin ajoissa, mikä tietysti on totta.

Oma ei-asiantuntijan käsitykseni on kuitenkin, että oikeusvaltion stabiilisuutta Suomessa ei realistisesti vaaranna ainakaan tällä hetkellä muu kuin se, jos oikeusvaltio on kykenemätön saamaan itärajaa suljetuksi. Jos oikeusoppineet selittävät että Suomi ei voi sulkea itärajaansa koska kansainväliset ihmisoikeussopimukset estävät sen, monet suomalaiset varmasti ajattelevat, että on parempi luopua oikeusvaltiosta kuin oikeudesta sulkea itäraja.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi väittää että ihmisoikeussopimukset jyräävät jopa Suomen perustuslain.

"KHO:n Kuusiniemi muistuttaa, että jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus."

Kuusiniemi vaarantaa suomalaisen oikeusvaltion tällaisilla puheillaan.

Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi väitti jopa:”Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan".

Ollaan pragmaattisia. Ihmisoikeussopimuksia - tai suomalaisia ihmisoikeusjuristeja - ei kannata ottaa liian vakavasti. Hallituksen rajalaki tehdään perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Jos se rikkoo jotain kansainvälistä sopimusta, se on tehty rehellisesti, tietoisesti ja avoimesti. Tarkoitus ei ole provosoida vaan edistää ensi sijassa maan etua. Jos Pirjatanniemi olisi oikeassa, Suomen pitäisi tietysti irtisanoa kaikki ihmisoikeussopimuksensa.

Onko työhön kulunut aika ihmiseltä pois (eli negatiivista utiliteettia)?

Kun tutustuu taloustieteeseen tai sen soveltajien puheisiin tavallaan "ulkopuolisena" (mutta 35v yksityisessä yrityksessä toimineena), yksi hämmentävimmistä asioista on seuraava:

Ihminen toimii uusklassisen taloustieteen Homo Economicus -oletuksen mukaan omien preferenssien mukaisesti jotka preferenssit voivat olla periaatteessa mitä tahansa. Taloustieteilijät eivät ole kovin kiinnostuneita siitä miten preferenssit muodostuvat. Preferenssit ovat käytännössä yksilökohtaisia.

Sitten "varmana tietona" kuitenkin esitetään mm. että koska työhön kulunut aika on ihmiseltä pois (negatiivista utiliteettia) ja raha (tai se mitä sillä saadaan) on positiivista utiliteettia, niin mitä nopeammin ihminen tekee rahaa ja jää sitten elämään koroillaan, sitä korkeampi hänen hyvinvointinsa on. Preferenssit eivät sitten käytännössä olekaan mitä tahansa.

Oma työkokemukseen yms. perustunut ihmettely alkaa sitten kuitenkin aueta kun lukee joitain fiksumpia taloustieteilijöitä:

Paul Collier toteaa kirjassaan "Greed is Dead": Initially, rational choice meant no more than consistency in the application of these preferences – if I choose the steak au poivre at my favourite restaurant today, I will choose it again if I return next week. Consistency allows for the possibility of altruism, albeit somewhat fatuously: thus my utility is being maximized by the warm feeling engendered by my generosity. Indeed, since this argument can account for more or less any behaviour, it has little content: even if I choose a different dish at the restaurant, it must be because I have a taste for variety; if I do not send another cheque to the charity, we just learn more about my preferences – specifically, the diminishing marginal returns to my generosity. ... the claim that what I have done must maximize my utility, otherwise I wouldn’t have done it, lacks power to explain what I have done, far less predict what I might do. And so, in practical application, utility maximization came to mean something more specific: that people respond to financial incentives. Enter possessive individualism: Economic Man was greedy and selfish. And lazy. Effort reduced his utility.

Ha-Joon Chang kirjassaan Economics, the User's manual toteaa: Economists working in the individualist tradition do not ask where individual preferences come from. They treat them as the ultimate data, generated from within 'sovereign' individuals. The idea is best summarized in the maxim 'De gustibus non est disputandum' ("Taste is not a matter of dispute'). Yet our preferences are strongly formed by our social environment - family, neighbourhood, schooling, social class and so on. Coming from different backgrounds, you don't just consume different things but you get to want different things. This process of socialization means that we cannot really treat individuals as atoms separable from each other. Individuals are - if we use a fancy term - 'embedded' in their societies. If individuals are products of society, Margaret Thatcher was seriously wrong when she famously (or infamously) said, 'There is no such thing as society. There are individual men and women, and there are families.' There cannot be such a thing as an individual without society.

Samuel Bowles kirjassaan The cooperative animal kertoo millaisia preferenssejä meillä on. Materiaalisten preferenssien lisäksi meillä on sosiaalisia preferenssejä, jotka eivät ole yksilön itsensä valitsemia tai joskus edes sosiaalisesti yhteisössä oppimia, vaan geneettisesti määräytyneitä.

Alkuperäinen alun ihmettelyni alkaakin avautua:

Työ ei ole läheskään kaikille ihmisille negatiivinen utiliteetti, vaan työ luo ihmiselle merkitystä, identiteettiä ja antaa älyllisiä haasteita. Työyhteisö on usein ihmisen oleellisimpia sosiaalisia yhteisöjä - se miten työtoverit arvostavat hänen kontribuutiotaan on usein hänen merkittävimpiä motiivejaan - mm. huonosta työsuorituksesta seuraavan häpeän välttäminen.

Insinööri tuotekehitysprojektissa ei toimi vain palkkaansa maksimoiden vaan ensi sijassa aivan muista motiiveista. Kun kapitalisti antaa hänelle jonkun taloudellisen bonuksen, hän ei välttämättä siitä suuresti innostu.

Myyntimies toimii enemmän taloustieteen Economic Man -oletuksen mukaisesti. Hänet on myös sosiaalistettu toimimaan niin että bonus isosta kaupasta lämmittää sydäntä eikä vain nosta materiaalista tulosta.

Sota ja altruismi

Olen kirjoittanut referaatin taloustieteilijöiden Samuel Bowles ja Herbert Gintis kirjasta The Cooperative Species.

Perustavanlaatuisin havainto on, että varhainen ihminen ajautui ekologiseen lokeroon (nicheen), missä hän metsästi suurriistaa pienehkössä yhteisössä ja valtasi resursseja toisilta ihmisyhteisöiltä väkivaltaisesti. Siinä missä gasellit ja gepardit kehittyivät kilpailussa toisiaan vastaan, ihmiset kehittyivät pitkälti väkivaltaisessa kilpailussa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä suurin osa kilpailusta oli kilpailua ihmisyhteisöjen välillä. Tehottoman yhteisön jäsen – erityisesti mies mutta usein myös nainen ja lapsi – kuoli yhdessä muiden saman yhteisön jäsenten kanssa pitkälti henkilökohtaisista ominaisuuksistaan riippumatta.

... Metsästäjä-keräilijöillä ja paimentolaisilla miesten tavallisin kuolinsyy on sota – 40% miehistä kuolee yhteisöjen välisissä sodissa.

Yhteisöllisyys edellytti yhteistyötä jäsenten kesken ja sitä, että osa yhteisöstä oli valmis vaarantamaan henkensä muiden hyväksi. Yhteisön oli kyettävä minimoimaan se, että vapaamatkustajat käyttävät altruisteja hyväkseen. Ihmisen innovaatiokyky mahdollisti kokeilun erilaisilla käytännön tavoilla (instituutioilla) järjestää yhteisöjen sisäinen toiminta. Saaliin jaon ja yksiavioisuuden (monogamian) kaltaiset instituutiot olivat erityisen tehokkaita järjestäytymistapoja.

... normien rikkojia myös rankaistiin. Ihmisyhteisöillä oli taipumus innovoida normeja, mutta kun tietystä normista oli tullut vallitseva, sitä ylläpidettiin rankaisemalla. Kitsaita ja laiskoja yhteisön jäseniä, vapaamatkustajia ja egoisteja pilkattiin aluksi päin naamaa, mutta lopulta joukko miehiä ja / tai naisia sopi yhdessä koordinoidusti rangaistuksesta ja sen täytäntöönpanosta. Antropologi Christopher Boehm kertoo kirjassaan Hierarchy in the Forest, että koordinoitu rankaiseminen oli metsästäjä-keräilijöillä lähes universaalia. Vahvakin mies kyettiin ääritapauksessa tappamaan jousella tai karkottamaan yhteisöstä.

Koulukiusaajako uhri?

Kiusaaja on tosiaankin uhri mutta vain yhdessä suhteessa - nyky-yhteiskunta ei suostu AJOISSA reagoimaan kiusaamiseen tavalla joka sopeuttaa kiusaajan yhteisöön. Englanniksi "socialize". (Koska näin on, kiusaaja joutuu aikuisena joko vankilaan, kauppakorkeakouluun tai johtajaksi. Usein kai kaikkiin kolmeen 😏.) 

Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunta oli tässä suhteessa aivan ylivoimainen. Antropologi Christopher Boehm on tutkinut metsästäjä-keräilijöitä. Nämä eivät vain panneet kiusaajia kuriin vaan romuttivat yleisesti niidenkin haaveet jotka a) halusivat johtajiksi, b) halusivat monopolisoida yhteisön (band) naiset, c) olivat saitoja eivätkä jakaneet saalistaan muille teamin jäsenille niiden säääntöjen mukaan jotka siinä teamissä vallitsi tai d) eivät suostuneet koskaan kontribuoimaan teamin hankkeisiin kuten metsästykseen tai resurssien valtauksiin. 

Ensin näille "alfoille" hiukan naureskeltiin päin naamaa mutta jos ei auttanut suoritettiin ns. koordinoitu rankaisu. 

Boehm: "humans are innately disposed to form social dominance hierarchies similar to those of the African great apes, but that prehistoric hunter-gatherers, acting as moral communities, were largely able to neutralize such tendencies--just as extant hunter-gatherers do. The ethnographic basis for that hypothesis was that present-day foragers apply techniques of social control in suppressing both dominant leadership and undue competitiveness. . . In 1993 I published the principal results of my continuing survey of forager and tribal egalitarians. With respect to both the hunter-gathers and the tribesmen in my sample, the hypothesis was straightforward: such people are guided by a love of personal freedom. For that reason they manage to make egalitarianism happen, and do so in spite of human competitiveness--and in spite of innate human tendencies to dominance and submission that easily lead to the formation of social dominance hierarchies. People can arrest this process by reacting collectively, often preemptively, to curb individuals who show signs of wanting to dominate their fellows. Their reactions involve fear (of domination), angry defiance, and a collective commitment to dominate, which is based on a fear of being individually dominated. As potential subordinates, they are able to express dominance because they find collective security in a large, group-wide political coalition."

Kulttuurisota, kansallinen yhtenäisyys ja ideologia kansan kaviaarina

Minulle tuntematon Mikael Rauhalahti kirjoittaa Sarastuksessa kansankokonaisuus-blogin hengessä. 

Kun vertaa Suomen ja Yhdysvaltain vuoden 2024 presidentinvaalien ilmapiirejä, ei voi olla toteamatta: Suomi on yhteiskuntana paljon terveempi kuin Yhdysvallat. Suomessa kilpailuasetelmassa olivat muiden muassa Jussi Halla-aho ja Li Andersson, mutta ideologisista erimielisyyksistään huolimatta he kykenivät ottamaan toisistaan mittaa asiallisella tyylillä. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa loanheitto ja demonisointi ovat asioita, joilla voi saavuttaa hyvin vähän, ja selvästi politiikan laitojakin edustavat ovat vähitellen oivaltamassa sen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa suuri osa kansasta tuntuu olevan sitä mieltä, että presidentinvaaleissa on kysymys hyvän ja pahan välisestä lopunajan taistelusta. Politiikka ja etiikka ovat erottamattomasti sulautuneet yhteen, ja viholliset haetaan oman maan sisältä. Tilanne alkaa muistuttaa viidensadan vuoden takaista uskonpuhdistuksen repimää Saksaa, mutta ideologiat ovat ottaneet uskonnon paikan elämää suurempana kysymyksenä, jonka suhteen ei suostuta tekemään myönnytyksiä. Puolueet ja poliitikot ovat lähes luopuneet oman linjan ja tulevaisuusvision markkinoimisesta ja keskittyvät lokaamaan vastapuolta, koska sellainen viesti myy paremmin.

Sekä radikaaleille vallantavoittelijoille että politiikan penkkiurheilijoille ideologinen paatos on kaviaaria, käytännön ratkaisut kaurapuuroa. Ne yhdysvaltalaiset, jotka eivät halua ottaa osaa tähän kulttuurisotaan, eivät ryhmity käytännönläheiseksi keskilinjan puolueeksi, vaan jättävät äänestämättä. 

... hyvät ajat saavat pienet ongelmat tuntumaan suurilta. Hyvinvoinnin paraneminen ja entisaikojen ihmisoikeusaktivistien kaikkien tavoitteiden saavuttaminen ovat saaneet yhä triviaalimmat asiat nousemaan kiivaiden debattien aiheiksi, jotka jakavat kansalaisia eri leireihin. Viidenkymmenen vuoden takaiset vasemmistoradikaalit eivät olisi voineet kuvitellakaan, että heidän seuraajansa pitäisivät kolmannen sukupuolen virallistamista yhtenä keskeisimmistä ideologisista tavoitteista. He olivat yleisesti varsin amerikkalaisvastaisia ja olisivat epäilemättä olleet aika masentuneita, jos olisivat tienneet, että 2000-luvun Suomessa monet vasemmistolaiset imitoivat Yhdysvaltain kulttuurisotaa saadakseen jotain tekemistä hivelemään ideologista hermoa. Pankit ovat jääneet kansallistamatta ja työttömyys poistamatta, mutta uuden polven vasemmistoradikaalit ratkovat innolla sellaisiakin ongelmia, joita tuskin kukaan pitäisi ongelmina, jos niistä ei olisi sellaisia tekemällä tehty. 

Niin käy, kun henkilöillä, joille ideologia on elämän suuri intohimo, ei ole mitään järkevää tekemistä. Ihmisoikeusaktivismista on tullut lifestyleä, jossa aktivistien kokemus taistelusta ihmisoikeuksien puolesta vaikuttaa olevan tärkeämpi asia kuin itse ihmisoikeudet.

Jos kiinnosti, jatkakaa tästä.

Kansan itsepuolustus ja käpykaartilaiset

Kansa on ihmisyhteisö, joka puolustaa itseään tarpeen vaatiessa ase kädessä. Kansan jäsen on ihminen, joka on valmis puolustamaan ihmisyhteisöään (kansaa) ase kädessä ja vaarantamaan henkensä. Pidän tätä eräänlaisena kansan määritelmänä tai oikeammin välttämättömänä ehtona kansan olemassaololle.

Tämä on samalla minun vastaukseni kirjailija ja oikeustieteen tohtori Jarkko Tontille, joka totesi HS:ssä vuonna 2011:  Ihmisistä pitää puhua yksilöinä, eikä niputtaa kaikkia johonkin kansaan. En minä ainakaan tiedä, mikä on kansa ja kuka siihen kuuluu ja millä perusteella.

En väittele asiasta, totean vain, että näin määrittelen kansan. Tiedän, että Tontilla ja monella muulla on maailmankuva, jossa hän olettaa että yksilö on kaiken mitta, eikä mitään kansaa sinällään ole. Minulle kansa on olento, joka syntyy tietyn ihmisyhteisön yhteisen kokemuksen - lähinnä puolustustaistelun - kautta. Kansa ei ole pelkkä etnisesti tai kielellisesti määritelty ryhmä.

Tietenkin on mahdotonta tieteen keinoin määrittää, onko Tontti vai minä oikeassa muuten paitsi siltä osin, että ihmislajin historiassa ihminen on sosiaalinen eläin ja metsästäjä-keräilijä tms. yhteisön jäsen eikä mikään yksilö. Yksilö on luotu konstruoimalla keskiajan Euroopassa.

Kansan jäsen on valmis puolustamaan yhteisöään (kansaa). Se osallistuuko jokainen kansan jäsen iästä, sukupuolesta, terveydentilasta tms. maanpuolustukseen ase kädessä on asia, joka ihannetilassa päätetään yhdessä tilanteesta riippuen. Oleellista on että määritelmän omaisesti jokainen kansan jäsen on valmis osallistumaan puolustustaisteluun.  (Itse olen tullut siihen tulokseen, että maahanmuuttaja voi muuttua kansan jäseneksi osallistuessaan maanpuolustukseen. Kukaan ei siksi käytännössä kiistä että tataariyhteisö on Suomen kansan osa.)

Suomessa kansa toteuttaa tällä hetkellä maanpuolustusta valtio-nimisen instituution avulla. Päätöksiä maanpuolustuksesta tehdään tällä hetkellä demokratian keinoin valtion puitteissa. Valtiolla on kansalaisuuden käsite, joka ei toistaiseksi perustu kansan jäsenyyteen.

Jos otamme esimerkkinä esimodernin yhteiskunnan vaikkapa paimentolaisheimon, puolustus (ja hyökkäys) järjestettiin yhteisöllisesti kokoamalla heimon miehet taistelemaan. Osallistuminen yksittäiseen sotaretkeen perustui vapaaehtoisuuteen, yhteiseen identiteettiin ja ryhmäpaineeseen, mutta jos joku jatkuvasti vetäytyi velvollisuudesta, häntä alettiin painostamaan ja saatettiin lopulta sulkea pois yhteisön yhteistyön piiristä. Tällainen toimi niissä oloissa.

Suomessa sodan aikana rintamakarkureita jopa ammuttiin. Toisin sanoen puolustukseen osallistumattomuuden ongelmaa ratkaistiin valtion väkivaltamonopolin avulla ja ankaralla rankaisulla. 

Ukrainassa tänä päivänä herättää melkoista katkeruutta esimerkiksi niissä naisissa, joiden miehet ovat rintamalla, kun he näkevät että osa miehistä pakoilee maanpuolustustehtävää. Suomessa puolustusministerin kommentin takia yli 1000 henkilöä on luopunut reservistä. 

Nykyään käpykaartilaisia ei Suomessa ammuta eikä edes rangaista, vaan laki sallii toistaiseksi tällaisen käyttäytymisen. 

Ymmärrän nippa nappa sen, että joku kaksikymmentä vuotta sitten kuvitteli, että sota on täysin mahdoton asia ja siksi armeijaan on turha mennä, mutta enää puolustuksesta kieltäytyminen ei ole moraalisesti perusteltavissa. Edelleen laki sallii siviilipalveluksen ja reservistä karkaamisen. Toistaiseksi. En pidä tätä järkevänä enkä moraalisesti oikeana. Täysiä valtion kansalaisoikeuksia ei ole mielekästä antaa käpykaartilaisille. Suomalaisia (kansan jäseniä) he eivät määritelmän omaisesti ole. 

Liberaalit toteavat, että on orjuutta pakottaa ihmiset asevelvollisuuteen. Itse totean, että on moraalisesti väärin olla osallistumatta puolustukseen. Se päättääkö kansa yhdessä järjestää puolustuksen asevelvollisuuden kautta on kansan päätös ja ensi sijassa tehokkuuskysymys.  Taloustieteen tohtori Vesa Kanniainen on todennut, että Rajamaissa yleinen asevelvollisuus on tehokas tapa toteuttaa maanpuolustus itseä suurempaa vihollista vastaan. Perustelut ovat tässä. 

Romahtaako Eurooppa sotilaallisesti? (osa 1)

Trump ilmoitti taas, että ei suojele ainakaan niitä Nato-maita, jotka eivät maksa osuuttaan Naton puolustuksesta. USA:n molemmat puolueet ovat pitkään puhuneet siitä, että Euroopan on otettava ensisijainen vastuu omasta puolustuksestaan. Eurooppa ei ole tehnyt juuri mitään. Puola, Suomi ja Baltia kyllä, mutta monet muut maat eivät.

Nyt USA on poliittisessa kaaoksessa, emmekä voi varmasti tietää suojeleeko USA Suomeakaan, vaikka maksamme nippa nappa osuutemme Naton puolustuksesta. Naton ydinasepelote heikkenee joka tapauksessa jos Trump valitaan. Ydinasepelotteen päätarkoitus on estää sota kokonaan, jolloin USA ei joudu lähettämään sotilaita Nato-maihin taistelemaan, mutta Trump on sabotoimassa ydinasepelotetta.

Voimmeko - siis Eurooppa - ottaa itse vastuun puolustuksestamme. New York Times toteaa ilmiselvän asian - Eurooppa ei tällä hetkellä eikä lähitukevaisuudessakaan pärjää ilman USA:ta:

there is little prospect that Europe can replace the United States as a guarantor of security anytime soon — and not without sharply enhanced military spending beyond the NATO goal of 2 percent of economic output, which only 11 of the alliance’s 31 members currently meet.

Otsikossa kysytään, olaanko liikkeellä liian myöhään ja ollaanko tekemässä liian vähän:

Europe Wants to Stand on Its Own Militarily.  

Is It Too Little, Too Late?

Vastaus on tietenkin: ollaan varsinkin siinä tapauksessa että Trump valitaan presidentiksi. Mutta oletetaanpa, että ei valita. Siinä tapauksessa Eurooppa huokaisisi taas helpotuksesta ja jättäisi taas tekemättä tarpeeksi. Alettaisiin riidellä sisäisesti vaikkapa talousasioista.

Tuleva presidenttimme antoi ymmärtää, että Trumpin puheet ovat todennäköisesti pelkkiä vaalipuheita. Entä jos eivät olekaan? HS haastatteli amerikkalaista viestinnän professoria Leonard Steinhornia:

Trump sanoi, että Yhdysvallat ei hänen johdollaan suojelisi Venäjän hyökkäykseltä sellaisia Nato-maita, jotka eivät maksa osuuttaan puolustusmenoista... Vasta valittu presidentti Alexander Stubb kehotti maanantaina lehdistötilaisuudessa malttiin ja totesi, että ”amerikkalainen vaaliretoriikka on erilaista”.

Voiko siis turvallisin mielin ajatella, että kyse on vain kovasta puheesta?

AMERIKKALAINEN politiikkaan erikoistunut viestinnän ja historian professori Leonard Steinhorn katsoo, että ei.

”Tärkeää on kuunnella yksin­kertaisesti ja nimenomaan sitä, mitä hän sanoo.”

... Professorin mielestä monet sortuivat Trumpin ensimmäisen kauden alla virhearvioon ajatellessaan, että tämä olisi presidenttinä lopulta jotenkin erilainen kuin kampanjoidessaan.

”Kun hänestä sitten tuli presidentti, ihmiset olivat sokissa ja järkyttyneitä siitä, mitä hän teki. Mutta ei heidän olisi pitänyt olla”, Steinhorn sanoo. ”Jälleen kerran: olisi vain pitänyt kuunnella tarkkaan, mitä Trump sanoi.”

Steinhornin mielestä Trump on viestinnässään hyvin suora ja kikkailematon. Se, mistä hän puhuu, kertoo hyvin todennäköisesti siitä, mihin hän aikoo presidenttinä ensimmäisenä puuttua.

ON tietysti totta, että Trumpin kannattajat haluavatkin kuulla kovaa puhetta. Totta on sekin, että ei Trump viimeksikään presidenttinä toteuttanut kaikkia vaalipuheitaan.

Kyse ei kuitenkaan Steinhornin mielestä ollut niinkään tahdon puutteesta vaan esimerkiksi siitä, että muut estivät häntä toteuttamasta mielihalujaan.

Jos hän tulisi uudelleen valituksi Valkoiseen taloon, pidäkkeitä olisi vähemmän kuin ennen. Hän on valmistellut paluuta pitkään ja esimerkiksi ympäröinyt itsensä samanmielisillä ihmisillä, joiden joukossa ei kyseenalaistajia ole."

Tilanne on hyvin paha mutta toivoa tietysti on aina. Toivon realisoituminen vaatii sekä onnea että päättäväisiä toimia. Vaikka Suomessa kaksi vuotta sitten teimme oikeat ja päättäväiset toimet turvallisuutemme varmistamiseksi, se ei näemmä riitäkään. Tarvitaan lisätoimia Euroopan tasolla ja tarvitaan onnea, että USA:ssa ei Trumpia valittaisi.

Kirja-arvostelu kirjasta: "Alussa oli - ihmiskunnan uusi historia"

 

Alussa oli... Ihmiskunnan uusi historia by David Graeber
My rating: 2 of 5 stars

Antropologi David Graeber ja argeologi David Wengrow kirjoittivat "kivamman" ihmiskunnan historian nimeltään "Alussa oli - ihmiskunnan uusi historia", joka on monen historioitsijan mukaan melko vahvasti poliittisesti värittynyt.

Graeber ja Wengrow etsivät historiasta opastusta tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Luin kirjan itsekin. Siinä on mielenkiintoisia case studeja mm. Pohjois-Amerikan joistain intiaaniheimoista. Mutta kirja on selkeästi anarkistista maailmankuvaa edistävää propagandaa, jossa uuvuttavalla selittämisellä yritetään saada ihminen uskomaan tarinaa.

1. Historioitsija Ari Helon hyvin kriittinen arvio kirjasta tässä. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ari-...

2. Tasa-arvon historiaa tutkinut historioitsija Walter Scheidel arvioi kirjaa Foreign Affairs -lehdessä. "Loppujen lopuksi, jos ihmisen synnynnäinen halu elää vapaissa ja tasa-arvoisemmissa järjestelyissä oli niin vahva historiallinen voima, miksi "herroja ja kuninkaita . . . ilmestyi melkein kaikkialle" kauan ennen Euroopan kolonisaation aikakautta?" https://www.foreignaffairs.com/review...

Graeber etsii vaihtoehtoisesta historiasta opastusta tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Scheidel näkee asian toisin:
"Nykyään ihmisten ei pitäisi joutua perustamaan toimintaansa ... kuninkattomiin kaupunkeihin kuvitellakseen parempaa tulevaisuutta: jos he haluavat muuttaa maailmaa, heidän on rakennettava sen päälle, mikä maailmasta on tullut, ei siihen, mitä se on joskus [muka] ollut."

3. Historian apulaisprofessori Daniel Immerwahr https://www.thenation.com/article/soc... "an anarchist history, at least in Graeber and Wengrow’s hands, isn’t the story of change over time but a high-spirited tour of political diversity. It’s a chance to lay out the options, with little sense that population growth or new technologies have pushed any of them permanently off the table. Humans lived without states before, thus they can do so again. Because, ultimately, the point isn’t what happened, but rather all the possibilities that remain."

Sinänsä tietysti on hienoakin esittää erilaisia case studeja historiasta ja esittää niitä vaihtoehtoisina ajateltavissa olevina malleina kehittää yhteiskuntia, mutta väittää, että kaikki on mahdollista kunhan vain tulemme poliittisesti tietoiseksi, on epärehellistä.

4. HS:ssä kirjaa arvioitiin innostuneemmin. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-20000...

5. Minä: Graeberin ja Wengrowin naristinen ja non-faktuaalinen väite on ”VÄÄRÄ historianopetus oli pallo jalassa ja me katkoimme kahleet!". Tyyli on ärsyttävän itsekehuinen. Väitteet joista otetaan kunnia, eivät kuitenkaan ole uusia eikä heidän keksimiään:

a) Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnat eivät olleet ennen maatalouden alkua välttämättä kovinkaan yksinkertaisia yhteiskuntia, vaan metsästäjä-keräilijät ainakin osaksi vuotta saattoivat kerääntyä jopa tuhansien ihmisten yhteistyötä tekeviksi joukoiksi ja rakensivat silloin joissain tapauksissa suuria monumentteja kuten Missisipin suiston Poverty Point ja Turkin Göbekli Tepe.

b) Aiempi käsitys siitä, että metsästäjä-keräilijät elivät hyvin yksinkertaisissa ryhmissä perustuu kai lähinnä siihen, että nykyajan metsästäjä-keräilijät kuten Kalaharin !Kung tai Arktiksen eskimot (inuiitit, aleutit, aiemmat paleoeskimot) elävät pienissä -yhteisöissä jossain ääriolosuhteissa.

c) Mutta silloin kun metsästäjä-keräilijät elivät alueilla missä oli paljon resursseja (esimerkiksi kalaisia jokia) he saattoivat muodostaa jopa kuningaskuntia tai hajautetumpia konfederaatiota.

6. Tämä on paras arvio https://escholarship.org/uc/item/3wc3...

View all my reviews

Ryöstötalous on tätäkin päivää

Taloushistorian ja antropologian näkökulmasta ryöstötalous on tutkittava ilmiö muiden mukana. Poliittisesta näkökulmasta ryöstötalous on olemassaoleva yhteiskunnallinen ongelma. Käsittelen molempia näkökulmia alla.

1. Ryöstötalous taloushistorian ja antropologian näkökulmasta

Esimerkiksi viikinkien, Krimin tataarien ja comanche-intiaanien toimeentulo perustui suurelta osalta tavaran ja orjien ryöstämiseen ja niiden myymiseen markkinoilla. Ryöstötalous oli siis markkinatalouden erikoistapaus.

Nykyaikana tutkija voi tarkastella ryöstötaloutta esimerkiksi Pohjois-Keniassa tai Etelä-Sudanissa. Tutkija Sarah Mathew on tehnyt haastattelututkimuksen turkana-heimon keskuudessa ja tarkastellut ryöstöä nimenomaan yhteistyön näkökulmasta. Karjan ryöstäminen yksin on lähes mahdotonta. Karjan ryöstö turkanoiden keskuudessa on perheen ulkopuolella merkittävin yhtestyön alue. Puolet turkana-miesten kuolleisuudesta on karjan ryöstöjen ja sodan aiheuttamaa.

Perinteisesti osa ryöstöistä on parin kolmen kaveruksen pikkuprojekteja. Kaverukset ovat hyvin pitkäaikaisia luotettuja ystäviä usein eri kylistä - joskus harvemmin serkkuja. Varastetaan vaikka kolme lehmää ja kaikki ystävykset saavat yhden. Toisilta turkanoilta ei varastaeta.

Mutta on myös satojen miesten muodostamia retkiä joita valmistellaan monta päivää ja joihin tulee miehiä monista kylistä.  Mielenkiintoista on, että näissäkin projekteissa ryöstöretkelle kutsutut miehet lähtevät noutamaan ystäviään mukaan parin päivämatkankin päästä. Samoja ystäviä joiden kanssa tekevät pikkuryöstöjä. Kaverukset auttavat retkellä toisiaan.

Ison ryöstöretken projekti on hierarkkinen. Alimmalla tasolla ovat nämä kaveriproukat. Seuraavalla tasolla ikäluokkakohortit ja seuraavalla tasolla koko armeija joka muodostuu useiden kylien miehistä. Osallistuminen yksittäiseen ryöstöretkeen tai sotaan on osin vapaaehtoista ja johtajuus perustuu enemmän karismaan kuin valtaan. Päätös sotaan lähdöstä voi perustua esimerkiksi jonkun aiemmin ulkopuolisen ryöstön kohteeksi joutuneen kylän aloitteeseen tai hengellisen johtajan aloitteeseen, mutta lopullinen päätös tapahtuu yhdessä.

Mikäli joku kieltäytyy jatkuvasti osallistumasta hänen maineensa alkaa kärsiä. Jos retkeen osallistuva pakenee kesken ryöstön, hänet saatetaan hakata ja hän leimautuu pelkuriksi. Pelkurin leima säilyy ja sen korjaamiseksi yksilön pitää osallistua seuraavaan retkeen urhoollisesti.

Matthew kertoo yhteistyöstä tarkemmin:

Cooperation occurs at multiple scales to mobilize people for large-scale intergroup conflict.

- At the largest scale, hundreds of participants from multiple settlements and territorial sections convene. It is likely that a warrior would not know a majority of the participants at this scale. Yet, they have coalesced to be instigated by concerns of retaliation, territory and incursions that impact the Turkana widely, spurred by elders to be courageous in battle like their forefathers and bring back livestock so that the Turkana people can eat, instructed about the strategy and plan of attack, warned that they will be caned if they run away and endanger their fellow combatants’ lives or the offense's chances of overcoming the opponent.
- At the mid scale, age groups gather under their respective trees, feasting and dancing together as they plan how their wing will carry out their attack. Warriors are likely to recognize the majority of their age-group members especially those from their territorial section. They call out and warn known individuals among them who were cowards on previous raids, and acknowledge and praise age-mates who should be emulated. Each age group, especially junior ones, may outline secondary plans nested within the larger plans that aim to protect their interests and ensure they get a fair share of the loot.
- At the smallest scale are friends, closely bonded men who plan to act like a coalition within the larger raid. They will try their best to stay next to each other, share ammunition, water and food, take steps to transport an injured member of their party home, agree to share the loot among themselves and stand up for each other in case quarrels arise over loot division. 

Thus, informal mobilization of a large army of voluntary recruits requires building social cohesion at different scales:

- at the largest scale through shared norms, values and identity;
- at the mid scale through reputational concerns;
- and at the coalition scale through reciprocity-based long-term relationships.

Mid and coalitional scale interest groups can compromise the success of the overall enterprise, but they seem to be essential building blocks that cultural evolution has harnessed to expand the scale of cooperation. ... kin relationships are uncommon within a raiding party because some close kin stay back to help participants lower the opportunity cost of joining a raid. 

... Cultural evolution has many potential pathways for acting on social cohesion at different scales, and at different points in the sequence of steps taken when mobilizing for warfare. In the case of Turkana raid mobilization, these have led to the a) primacy of age-based over lineage-based social structures, b) of friends over kin, c) of influential over authoritarian leaders, d) of voluntary over mandatory participation. In other societies cultural evolution could have taken other paths, making it so that each human society is overcoming the cooperative dilemmas of war in its own unique way.

2. Ryöstötalous yhteiskunnalisena ongelmana

Economist-lehti kertoo että vaimon saadakseen nuorimies tarvitsee Etelä-Sudanissa 30--300 lehmää kyetäkseen maksamaan vaimon. Vaimoista on kova pula, koska korkean statuksen miehet hankkivat lukuisia vaimoja osoittaakseen statustaan. Länsimaisin termein maassa vallitsee polygamia.

Köyhässä maassa karjatalouden harjoittaja tarvitsee aseen. Aseella hankitaan karjaa ja aseella puolustetaan omaa karjaa. Karjan ryöstö vaatii yhteistyötä oman heimon miesten kanssa kuten edellisessä kappaleessa kuvasin. Karjan ryöstön yhteydessä myös tapetaan ryöstön kohteeksi joutuneen kylän miehiä. Länsimaisin termein alueita puhdistetaan etnisesti.

Polygamia siis lisää karjan ryöstöjä ja etnisiä puhdistuksia. Polygamia on merkittävä ongelma niin kuin myös Marko Hamilo kirjoituksessaan Suomen Kuvalehteen osoitti.

Economist kertoo:

Thousands of South Sudanese are killed in cattle raids every year. “When you have cows, the first thing you must do is get a gun. If you don’t have a gun, people will take your cows,” says Jok, a 30-year-old cattle herder in Wau, a South Sudanese city. He is only carrying a machete, but he says his brothers have guns. 

Jok loves cows. “They give you milk, and you can marry with them,” he smiles. He says he will get married this year, though he does not yet have enough cows and, judging by his ragged clothes, he does not have the money to buy them, either. He is vague as to how he will acquire the necessary ruminants. But one can’t help noticing that he is grazing his herd on land that has recently been ethnically cleansed. Dinkas like Jok walk around freely in Wau. Members of other tribes who used to live in the area huddle in camps for displaced people, guarded by UN peacekeepers. 

The people in the camps all tell similar stories. The Dinkas came, dressed in blue, and attacked their homes, killing the men and stealing whatever they could carry away, including livestock and young women. “Many of my family were killed or raped,” says Saida, a village trader. “The attackers cut people’s heads off. All the young men have gone from our village now. Some have joined the rebels. Some fled to Sudan.” Saida’s husband escaped and is now with his other wife in Khartoum, the Sudanese capital. Saida is left tending five children. Asked why all this is happening, she bursts into tears. 

“If you have a gun, you can get anything you want,” says Abdullah, a farmer who was driven off his land so that Dinka marauders could graze their cattle on it. “If a man with a gun says ‘I want to marry you’, you can’t say no,” says Akech, an aid worker. This is why adolescent boys hover on the edge of battles in South Sudan. When a fighter is killed, they rush over and steal his weapon so that they can become fighters, too.