sunnuntaina, kesäkuuta 30, 2013

Serkusavioliitto tappaa

al-Jazeerassa on erittäin hyvä keskustelu (video) serkusavioliitoista.

Serkusavioliitossa syntynyt mies kertoo, miltä tuntuu kun kaikki neljä sisarusta ovat kuolleet resessiiviseen perinnölliseen sairauteen.

Genetiikko puhuu siitä, että haitat serkusavioliitoista ovat valtavat. (Kerroin jo aiemmin, että kolmasosa Englannissa syntyvien lasten perinnöllisistä sairauksista ilmenee pakistanilaisilla lapsilla. Pakistanilaisperäisiä on syntyvistä lapsista kuitenkin vain 3%. Syynä perinnöllisten sairauksien suureen määrää lienevät pakistanilaisten serkusavioliitot.)

Taloustieteilijä kertoo, että kun morsiamesta tai sulhasesta pitää maksaa suuri summa rahaa, ihmiset haluavat usein pitää rahan perhepiirissä ja ajautuvat serkusavioliittoon. Serkusavioliitot seuraavat siis osittain taloudellisista insentiiveistä.

Evoluutiopsykologi puhuu siitä miten köyhyys ja korkea epätasa-arvon taso ennustavat serkusavioliittojen yleisyyttä. Toisaalta serkusavioliittojen korkea määrä selittää demokratian kehittymättömyyttä. Tosin usein pelkkä muslimikulttuuri riittää selittämään serkusavioliittojen korkean tason.

Omaa tulkintaani

Kunniankulttuurista tai yleensä heimokulttuurista video ei tosin puhu. Kerroin aiemmin, miten antropologi Carl Salzman väittää että Lähi-Idän heimokulttuurit ovat huonosti yhdistettävissä nykyaikaiseen yhteiskuntaan kuten demokratiaan:

The structural fissiparousness of the tribal order makes very difficult societal cohesion in the Middle East. The particularism of affiliation constantly places people and groups in opposition to one another.

Oppositionalism is the cultural imperative.

Thus the ingenious tribal system, based on balanced opposition, so effectual in supporting decentralized nomads, tends to inhibit societal integration at a more inclusive level, and to preclude civil peace, based on settlement of disputes through legal judgment, at the local level.


Toisaalta Lähi-Idän heimokulttuureihin liittyy korkea serkusavioliittojen määrä ja islam. Joten oma tulkintani on, että heimokulttuuri on pikemmin selittäjä sekä serkusavioliittojen korkealle määrälle että demokratian kehittymättömyydelle.

al-Arabiya tv-asema haastattelee entistä saudi-politikkoa arabimaiden kehittymättömyyden syistä


perjantaina, kesäkuuta 28, 2013

Egypti, Syyria, Turkki - polarisaatio on yhteinen nimittäjä?

Polarisaatio tuntuu olevan yhteinen nimittäjä monille islamilaisille maille.

Lainasin jonkun aikaa sitten antropologi Salzmannia, joka väitti, että sosiaalinen koheesio, ja siis normaali yhteiskunta, on hyvin vaikeasti synnytettävissä arabimaissa:

People act politically as Muslims only when in opposition to infidels. Among Muslims, people will mobilize on a sectarian basis, as Sunni vs. Shi'a. Among Sunni, people will mobilize as the Karim tribe vs. the Mahmud tribe; within the Karim tribe, people will mobilize according to whom they find themselves in opposition to: tribal section vs. tribal section, major lineage vs. major lineage, and so on.

The structural fissiparousness of the tribal order makes very difficult societal cohesion in the Middle East. The particularism of affiliation constantly places people and groups in opposition to one another.

Oppositionalism is the cultural imperative.

Tällä kertaa polarisaatio näyttäisi olevan niiden välillä, jotka kannattavat sekulaaria yhteiskuntaa ja niiden välillä jotka kannattavat islamismia.

Sekulaarin yhteiskunnan kannattajat ovat arabimaissa osoittaneet monta kertaa historiansa aikana että heidän sitoutumisensa demokratiaan on olematonta. Islamistit Turkissa ja Egyptissä harhauttivat länsimaista mediaa antamalla kuvan että he olisivat edes hieman sitoutuneita demokratiaan. Turkin pääministerin Erdoganin sinällään hauska lause selkiinnyttää kuitenkin asian:

Demokratia on kuin juna. Kun on perillä junasta pitää nousta pois. 

Mieleen tulee toinen pelimies - Lenin.

keskiviikkona, kesäkuuta 26, 2013

Syyrian sota laajenee Libanoniin

Kaksi mallia - USA:n ja Pohjoismaiden - referaatti Acemoglun ja Robinsonin paperista

Kirjoitus perustuu olleellisesti amerikkalaisten taloustieteilijöiden Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin artikkeliin "Can't We All Be More Like Scandinavians? Asymmetric Growth and Institutions in an Interdependent World".

Kuten kaikki tietävät USA ja Pohjoismaat eroavat perinteisesti erityisesti siinä, että USA:ssa ihminen on enemmän oman onnensa seppä kun taas Pohjoismaissa hyvinvointiyhteiskunta huolehtii enemmän tai vähemmän hyvin yksilön perusturvasta sairauden, vanhuuden tai työttömyyden varalta.

Poliittisessa keskustelussa sekä USA:ssa että Euroopassa kiistellään mallien paremmuudesta. On mm. väitetty, että vahva turvaverkko ei ole este dynaamiselle ja innovatiiviselle yhteiskunnalle. Päinvastoin turvaverkko luo perustan onnellisemmalle yhteiskunnalle, yhteiskuntarauhalle ja nopealle säätykierrolle.
Turvatessaan ihmisen toimeentulon työttömyyden tai sairauden sattuessa turvaverkko mahdollistaa sen, että ihminen kykenee palaamaan työttömyyden tai sairauden jälkeen työmarkkinoille vaikkapa uudelleenkoulutuksen jälkeen, eikä menetä asuntoaan ja taloudellista asemaansa eikä putoa alaluokkaan.

On väitetty, että USA:kin voisi siirtyä pohjoismaiseen malliin innovatiivisuuden ja  sitä myötä taloudellisen kasvun vaarantumatta:

The literature on varieties of capitalism, pioneered by Hall and Soskice (2001), suggests that the answer is yes. They argue that a successful capitalist economy need not give up on social insurance to achieve rapid growth. They draw a distinction between a Coordinated Market Economy (CME) and a Liberal Market Economy (LME), and suggest that both have high incomes and similar growth rates, but CMEs have more social insurance and less inequality. Though diferent societies develop these different models for historical reasons and once set up institutional complementarities make it very difficult to switch from one model to another, Hall and Soskice suggest that an LME could turn itself into a CME with little loss in terms of income and growth and with significant gains in terms of welfare. 

Toisaalta on esitetty, että vain tuntuvat taloudelliset insentiivit, merkittävät palkkaerot, tietty jatkuva taloudellinen epävarmuus, pakko varautua huomisen varalle säästämällä, pakko luottaa omiin voiminsa, pakko luoda uutta businesstä ja pakko verkostoitua synnyttävät tehokkaan yhteiskunnan. Vahva turvaverkko aiheuttaa oleellista moraalista hazardia. Henkilö voi heittäytyä työttömäksi tai ainakin jättää huolehtimatta markkina-arvonsa jatkuvasta ylläpidosta. Energia mikä käytettäisiin raaasssa markkinataloudessa työhön ja uusien business-ideoiden miettimiseen ja kokeiluun käytetään kivassa markkinataloudessa taloudellisen kasvun kannalta merkityksettömään puuhasteluun.

Syy siihen, miksi Pohjoismaat ja USA ovat valinneet erilaisen mallin ei perustu pelkästään tietoiseen päätökseen vaan myös moniin historiallisiin seikkoihin. Pohjoismaissa voimakkaalla työväenliikkeellä on ollut oleellinen rooli hyvinvointiyhteiskunnan draivaajana. Ainakin Suomessa sisällissota pelästytti porvarillisenkin puolen panostamaan hyvinvointivaltion - heti sisällissodan jälkeen porvarillinen tynkäeduskunta teki laajan maareformin (Lex Kallio).

Acemoglu ja Robinson eivät ota kantaa siihen, kumpi malli on parempi. Sen sijaan he osoittavat tilastoihin vedoten, että ns. raaka markkinatalous todellakin luo enemmän innovaatiota ja sitä myötä korkeamman bruttokansantuotteen. Toisaalta kiva markkinatalous eittämättä synnyttää toisenlaisia tehokkuusetuja turvaverkkonsa avulla. Vaikka kiva markkinatalous on raakaa markkinataloutta jonkun verran köyhempi (10-20%), pitkällä aikavälillä kansantalouden kasvuvauhti on ollut samaa suuruusluokkaa.

Acemoglu ja Robinson olettavat yksinkertaisuuden vuoksi aluksi maakohtaisen sosiaalisen suunnittelijan olemassalon - siis agentin joka kykenee tekemään suvereenisti maan instituutioiden rakennetta koskevia päätöksiä ja tekee sen päätöksen vieläpä rationaalisesti kansalaisten hyvinvointia optimoiden. Acemoglun ja Robinsonin pääväite on:

Sen sijaan, että jokaisen suunnittelijan kannattaisi valita tietty samanlainen yhdistelmä molempien mallien parhaista puolista, sosiaalisen suunnittelijan kannattaa valita joko tai. 

Peliteorian termein Nash tasapainotila on epäsymmetrinen. Päädytään spontaanisti tilanteeseen, missä toiset maat noudattavat raaan markkinatalouden toiset kivan markkinatalouden mallia.

Logiikka menee suunnilleen näin:

Globaalissa maailmassa innovaatio - ja varsinkin innovaatioon perustuvat uudet tuotteet - leviävät maasta toiseen suhteellisen nopeasti.  Oleellista on, että se maa, joka sijaitsee ns. technology frontierillä tuottaa suuren osan innovaatiosta ja myös hyödyntää sitä tehokkaimmin. Muut yhteiskunnat kykenevät toki nekin hyödyntämään innovaatiota mutta niiden rooli on alisteinen niille maille jotka sijaitsevat technology frontierillä - voisi jopa sanoa että mailla on vapaa-matkustajan rooli.

Yhteiskuntien kuten pohjoismaisen ei välttämättä Acemoglun ja Robinsonin mukaan kannata edes yrittää matkia USA:ta ja pyrkiä innovaation huipulle, koska sellainen strategia edellyttää huomattavasti julmempaa markkinataloutta, missä turvaverkot ovat oleellisesti alhaisempia. Oleellista on, että USA:nkaan ei välttämättä kannata matkia Pohjoismaita, koska koko maailman innovaation taso laskisi tällöin dramaattisesti ja USA:nkin elintaso laskisi.

In this paper, we suggest that in an interconnected world, the answer may be quite different. In particular, it may be precisely the more "cutthroat" American society that makes possible the more "cuddly" Scandinavian societies based on a comprehensive social safety net, the welfare state and more limited inequality. The basic idea we propose is simple and is developed in the context of a canonical model of endogenous technological change at the world level.

The main building block of our model is technological interdependence across countries: technological innovations, particularly by the most technologically advanced countries, contribute to the world technology frontier, and other countries can build on the world technology frontier. We combine this with the idea that technological innovations require incentives for workers and entrepreneurs.

Crucially, however, in a world with technological interdependences, when one (or a small subset) of societies is at the technological frontier and contributing disproportionately to its advancement, the incentives for others to do so will be weaker. 

Kritiikkiä

Acemoglun ja Robinsonin hypoteesi kuullostaa intuitiivisesti varsin paikkansa pitävältä. Kahdenkymmenenviiden vuoden toimintani amerikkalaisissa ja suomalaisissa yrityksissä vahvistaa minussa ajatusta, että radikaalisti uusi innovaatio tapahtuu oleellisesti USA:ssa eikä Aasiassa ja Pohjoismaissa. 

Logiikan suurin ongelma on oletus sosiaalisesta suunnittelijasta - tai oikeammin oletus sosiaalisen suunnittelijan mahdollisuudesta valita kahdesta mallista. Oletetaan nyt jopa niin että rationaalinen keskitetty suunnittelu on mahdollista - päinvastoin kuin Hayek väittää - vaikkapa siksi että suunnittelu on tässä tapauksessa varsin triviaalia - on vain valittava kahdesta mallista.

Logiikassa on kumminkin suurempi ongelma. Toinen vaihtoehdoista - kiva markkinatalous - on varsin labiili. 

Mm. Tukholman Business School of Economicsin professori Jörgen Weibull osoittaa, että ainakin työttömyyden hetkellinen nousu korkeaksi voi alentaa työmoraalia, mihin kiva markkinatalous (hyvinvointiyhteiskunta) oleellisesti perustuu, eikä työmoraali nouse enää uudelleen työllisyyden noustessa. 

Hyvinvointiyhteiskunta on sisäsyntyisesti (inherentisti) labiili. 

Hyvinvointiyhteiskunta on kyetty stabilisoimaan vain joissakin harvoissa moraalisissa yhteisöissä, missä normien rikkojia rangaistaan tiukasti ja rankaisemiseen osallistumattomatkin demonisoidaan ja suljetaan yhteisön ulkopuolelle.

Raaka markkinatalous sen sijaan ei perustu yhtä oleellisesti rankaisemisen kaltaiseen julkishyödykkeen tuottamiseen ja on näin ollen yleensä hyvinvointiyhteiskuntaa huomattavasti stabiilimpi. Poikkeuksena esimerkiksi  ulkoisen uhan kohteena oleva maa. 

Kun mm. vasemmistolaisessa diskurssissa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa väitetään amerikkalaista yhteiskuntaa paremmaksi verrataan nimenomaan pohjoismaista yhteiskuntaa siinä muodossaan missä se ei vielä ole alkanut rapautua moraalisen hazardin takia. Jos joku sitten kiistää sen, että moraalinen hazardi on maallisen hyvinvointiyhteiskunnan väistämätön inherentti piirre, vasemmistolainen siirtyy puolustuskannalle ja väittää että ongelmat johtuvat vain siitä että libertaari/oikeistolainen haluaa panna köyhän kyykkyyn ja supistaa hyvinvointiyhteiskuntaa silkkaa ahneuttaan. (Perussuomalainen taas syyttää poliitikkoja tai EU:ta.) Väite on epärehellinen ja tämän myöntävät oikeastaan myös eturivin amerikkalaiset vasemmistolaiset taloustieteilijät Samuel Bowles ja Herbert Gintis.

Millaista mallia kansankokonaisuus-blogi sitten suosittelee? Vastaan, että en suosittele mitään muuta kuin todellisuuden huomioon ottamista. 

Labiili hyvinvointi-järjestelmä voi sekin olla toimiva jos tarve vahvaan turvaverkkoon on lyhytaikainen. D.S. Wilson kertoo kirjassaan Darwin's Cathedral korealaisesta USA:ssa toimivasta kirkkokunnasta, joka ylläpiti suhteellisen ahdasmielistä turvaverkkoa korealaisten ensimmäisen polven maahanmuuttajien keskuudessa. Turvaverkko mureni tai pikemmin laimeni kun ensimmäinen sukupolvi väistyi. Tarvetta niin voimakkaaseen turvaverkkoon ei enää ollut, kun toinen sukupolvi sopeutui amerikkalaiseen main streamiin. Tiukka turvaverkko olisi pikemmin ollut este integroitumiseen ja siksi se mikä ensimmäiselle sukupolvelle oli etu, oli toisella sukupolvelle jo pikemmin haitta.

Valtio ei voi perustaa hyvinvointijärjestelmäänsä niin labiiliin malliin kuin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta. Valtion muovaaminen tiukaksi moraaliseksi yhteisöksi vaatii taas ehkä liikaa uhrauksia yksilönvapauden kannalta. Sanon tämän vaikka komppaankin tällaisia yhteiskuntia - osin emotionaalisista osin rationaalisista syistä. Vältän toistaiseksi vahvaa kannanottoa siitä, millainen yhteiskunta pitäisi rakentaa. Vaihtoehtoja on mutta vaihtoehdoista osa ei ole kestävällä pohjalla.


torstaina, kesäkuuta 06, 2013

Mobiilimarkkinoista: kukaan ei rakasta Androidia

Esitin ajat sitten, että Nokian olisi mentävä Android-leiriin.

Android on tavallaan avoin standardi ja Android-puhelin on commodity tuote ja kuka tahansa voi sinänsä alkaa tehdä Android-puhelimia. Kuka tahansa ei silti pärjää Android-markkinoilla. Android-markkinat ovat muuttuneet niin että Samsungin markkinaosuus lähenee 50%:ia. Androidin markkinaosuus älypuhelimista on noin 75%.

Nokialle ehdotetaan edelleen ajoittain siirtymistä Android-leiriin. Talouselämä referoi:

Windows Phone on haalinut vain 3,2 prosentin markkinaosuuden älypuhelimissa ohittaen vaivoin BlackBerryn. Hyvästä raudastaan tunnetun Nokian tulisikin kokeilla uutta käyttöjärjestelmää puhelimissaan heti, kun se on sopimusteknisesti mahdollista, kirjoittaa PocketNow-sivuston Taylor Martin. Suurimpana suosikkinaan Martin nostaa esille Androidin, jonka tuominen Nokian nykyisiin laitteisiin onnistuisi todennäköisesti suhteellisen pienin lisäsäädöin. 

Android voisi olla hänen mukaansa ”Nokian menestysresepti”.

Fiilis-pohjalla ajattelen, että onkohan nyt kuitenkin jo liian myöhäistä. Muut laitetoimittajat ovat ajat sitten opetelleet Android puhelin-busineksen. Nokian vahvuus on kuulemma korkea laatu ja hyvä logistiikka. Voi tietysti olla että näillä vahvuuksilla voisi napata vaikkapa 10%:n markkinaosuuden myös Android-markkinasta.

Ajattelen kuitenkin niin, että Android on tämän päivän legacy ja huomenna tulee jotain muuta. Mikään yritys ei ole vahvasti sitoutunut Androidiin. Ei edes Google tai Samsung. Ei myöskään kuluttaja. Ero Appleen on valtava.

Samsung myy laitteita mihin tahansa käyttöjärjestelmään. Koska Android puhelinten myynti on ollut Samsungille suuri menestys, se yrittää tehdä Androidista omanlaisensa, luoda lisäarvoa Androidin päälle ja sitouttaa kuluttajan Samsungin tuotteisiin. Kuluttajan näkökumasta lisäarvo on pikemmin miinus-merkkistä. Esimerkkinä Samsungin laitteissa on suuri määrä Samsungin kehittämiä appseja joista ei tunnu pääsevän eroon ja jotka sotkevat käyttökokemusta. Uusien ohjelmistoversioiden jakelu on Samsungilla Googlen sijasta. Samsung ei selvästikään osaa softan jakelua siinä missä Google. Kuluttajalla jää ihmetys tarvitseeko laitteen käyttöön Google-tilin, Samsung-tilin vai molemmat.

Android on sotku.

Google näkee Androidin uskoakseni väliaikaisena ratkaisuna. Todellisuudessa Google draivaa Chromea ja Chromebook OS:ää. Chrome on kaikkialla samanlainen. Chromebook OS:n uuden version jakelu on kokonaan Googlen hallussa, mikä on kuluttajan kannalta huomattavasti sujuvampaa. Riippumatta siitä kenen valmistajan Chromebook on kyseessä look-and-feel on sama.

lauantaina, kesäkuuta 01, 2013

Suomalaiset, Kongon kääpiöt ja metsä

HS:n kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergilta loistava juttu suomalaisten suhteesta metsään.

Jutun idea on siis se että suurin osa suomalaisista - varmasti ainakin kaksi kolmesta - eli jo 1500-luvulla lähellä muita ihmisiä kylissä - rannikolla ja jokien rannoilla - suht kaukana metsästä, joka oli kylien lähiympäristöstä kaadettu suurelta osin pois. Toisten kanssa oltiin jatkuvasti tekemisissä ja sosiaalinen kontrolli oli vahvaa. Varsinaisissa metsissäkin käytiin toki jossain määrin metsästämässä ja tervaa polttamassa mutta metsä oli pikemmin pelottava paikka kuin mikään suomalaisen luonnollinen sielunmaisema.

Tottakai oli myös ihmisiä jotka elivät eräänlaisina uudisraivaajina metsissä Etelä-Suomessakin ja varsinkin idässä. Täällä Pohjantähden alla-kirjan Jussi Koskela oli Etelä-Hämeessä kumminkin pikemmin poikkeus, jolle muut - kylässä viihtyvät - naureskelivat. Ajatus metsäsuomalaisesta on siis suurelta osin - mutta ei kokonaan - väärä.

Eino Leino, Otto Manninen, Runeberg ja Topelius loivat suomalaisista kuvan metsäläisinä - lähinnä positiivisessa mielessä. Snelman taas vastusti moista kuvaa ja suorastaan vihasi metsiä mutta hävisi propagandataistelun. Sodan jälkeen poliittisten päätösten myötä suomalaisia asutettiin suurin joukoin suon laitaan syrjään muista - Mannisen kuva Metsien Mies-runon suomalaisista luonnostaan metsässä viihtyvänä oli uskottu liiankin hyvin. Mutta suolle raivatut tilat olivat elinkelvottomia ja vaikka niitä yritettiin tuilla pitää pystyssä ne tyhjenivät - ehkäpä onneksi - ja nuoret muuttivat muualle.

Aleksis Kivi kuvaa Seitsemässä Veljeksessään eräänlaisia metsäsuomalaisia. Mutta eivät veljekset muuttaneet metsään halukkaasti vaan pikemmin pakoon toisia kyläläisiä ja valtiota, joiden kanssa olivat joutuneet ristiriitaan. He palasivat takaisin kun metsään muutto oli epäonnistunut. Metsästä palaaminen merkitsi kasvua kunnollisiksi kylä-yhteisön jäseniksi. Normaaleiksi ihmisiksi. Talonpojiksi. Luterilaisiksi kristityiksi.

No siinä vaatimaton referaatti Malmbergin jutusta.

Mietin itse että suomalaisten väitetty rujous ei sekään ehkä ole metsän ihmisen rujoutta vaan pikemmin rintamaiden - erityisesti siis Varsinais-Suomen jossa oli maan tihein asutus -  siis talonpojan varautuneisuutta vieraita kohtaan. Samanlaisesta varautuneisuudesta ja suorastaan vihamielisyydestä Steinbeck puhuu Vihan Hedelmissä Kalifornian asukkaiden keskuudessa tilanteessa, missä ihmiset 30-luvulla pakenivat syrjäseuduilta Kaliforniaan kuivuutta ja hiekkamyrskyjä.

Rintamaiden ihmisten vihamielisyys on osin perusteltua koska rintamailla maat oli jo varattu, ja vieras oli maatalousyhteisössä pikemmin mahdollinen resurssien viejä kuin uuden luoja. Varsinais-Suomen asukasluku ei 1600-luvulta noussutkaan ennen kuin teollisuus alkoi luoda uusia työpaikkoja. Ylijäämäväestö muutti uudisraivaajaksi itään tai suureen länteen.

Antropologian klassikko Colin Turnbullin Forest People kuvaa metsäläisiä - Kongon mbuteja eli kääpiöitä. Metsäläinen on Turnbullin kirjassa käytännöllinen ihminen, jota kylän talonpoikiin (bantuihin) verrattuna välittää hyvin vähän rituaaleista, noituudesta, pelottavista hengistä ja uskonnosta. Kylän bantu on ahdistunut ja pelokas ihminen joka yrittää vilpittömästi saada renkinään pitämiään mbuteja myös uskomaan ja pelkäämään. Bantu kunnioittaa mbutia, koska mbuti uskaltaa mennä metsään vaaroista huolimatta ja mbuti tämän tajuten suurentelee metsän vaaroja ja onnistuu näin nostamaan metsän tuotteiden arvoa bantujen silmissä. Kun mbuti kuolee, bantu-isäntä tulee jopa metsän keskelle vaaroja uhaten tutkimaan rengin kuolemaan liittyvää noituutta. Mbutit taas itkevät sukulaisensa kuolemaa, mutta haukottelevat noituus-tutkijoiden toimintaa seuraillessaan ja yrittävät keksiä muuta toimitettavaa.

Mutta ei mbutinkaan elämä metsässä ole erakon elämää. Kun mbuti muuttaa kylän reunasta moskiittojen vaivaamalta maalta metsään metsästämään itselleen ja hiukan "isännälleenkin", metsään mennään joukolla ja väliaikainen leiri rakennetaan tuttuun paikkaan viidakkojoen rantan. Väliaikaisessa kylässä asuu kymmeniä ihmisiä ja vaikka sosiaalinen kontrolli on matalaa bantu-kylään verrattuna, sitä kyllä on. Koska metsästys on porukalla metsästystä, vapaamatkustajia ja muita metsästyksen sääntöjen rikkojia rangaistaan häpeällä ja jopa yhteisöstä sulkemisella. Katuja saa kumminkin useimmiten anteeksi. Turnbull kuvaa mbutin elämän metsässä onnelliseksi.

Bantut eivät ole metsän alkuperäisiä asukkaita vaan Itä-Afrikan savannin ihmisiä. Savanneilta muiden heimojen metsään pakottamat bantut ovat kaataneet metsän keskelle surkeita aukioitaan muistuttamaan rakasta savannia. Näillä malarian raiskaamilla mailla bantu elää maanviljelijän elämää. Bantun kunniaksi on kumminkin sanottava, että fiksuimmat tajuavat että "renki" on metsän todellinen asukas.