Korean tasavallan hallitus antautui talebaneille. Se antoi maksuna näitten murhaajien panttivankeina pitämistä avustustyötekijöistä kolme lahjaa talebaneille:
1. Lupauksen estää korealaisia kirkkoja tekemästä lähetystyötä Afghanistanissa, mikä faktisesti rajoittaa uskonnonvapautta Koreassa.
2. Lupauksen vetää joukkonsa Afghanistanista.
3. Rahaa. Rahan määrästä ei tosin ole tietoa.
Die Welt on toiveikas että Saksa voisi saada samanlaisella manööverilla omat kansalaisensa vapautettua, vaikkakin samaan hengenvetoon kutsui talebaneja murhaajiksi.
Tällainen antautumispolitiikka viestii äärimuslimeille että länsi - ja Korea - on heikko. Meitä on helppo käyttää hyväksi. Ja meitä kuuluu käyttää hyväksi koska olemme säälittäviä luusereita.
Meksikon valloittaja Cortes osoitti aikoinaan että taistelua ei voi voittaa ilman sitoutumista.
torstaina, elokuuta 30, 2007
tiistaina, elokuuta 28, 2007
Nykypäivä monikultturismista 24.8.2007
Eero Iloniemi kirjoittaa monikultturismista Nykypäivä-lehdessä mm.:
"Uusi amerikkalaistutkimus kyseenalaistaa väitteen eri kulttuurien keskinäisestä rikastuttavasta vaikutuksesta. Saadut johtopäätökset pakottavat viranomaiset pohtimaan monikulttuurisuuspolitiikan perusteita.
...
Ulkomaista työvoimaa houkutteleva Suomi opettelee suhtautumaan avoimin mielin ulkoa tuleviin kulttuurivaikutteisiin. Maasta ollaan tekemässä monikulttuurista.
...
Lisääntyvän maahanmuuton myötä suomalaiseen sosiaali- ja kulttuuripolitiikkaan on iskostunut monikulttuurisuuden ihanne. Helsingin kansainvälinen kulttuurikeskus Caisa kertoo tavoitteekseen ”tukea monikulttuurisen kaupungin kehittymistä edistämällä eri maista tulleiden ihmisten vuorovaikutusta, tukemalla etnisten vähemmistöjen omaehtoista kulttuurin harjoittamista ja antamalla tietoa erilaisista kultuureista”.
Ihanne ei kestä tutkimusta
Suomessa ei ole totuttu kyseenalaistamaan ajatusta siitä, että monikulttuurisuus lisää ihmisten välistä ymmärtämystä, rikastuttaa elinympäristöä ja siten parantaa kaikkien elinoloja.
Mutta onko monikulttuurisuus tavoiteltava ihanne vai välttämätön paha?
Viime vuosien tutkimukset tästä poliittisesti tulenarasta kysymyksestä eivät ole iloista luettavaa monikulttuurisen ihanteen puolestapuhujille.
Monikulttuuristen lähiöiden ongelmat ovat tuttuja jo Suomessakin. Perinteisesti tämä on selitetty taloudellisin argumentein. Maahanmuuttajat ovat tyypillisesti asettuneet alueille, joilla jo entuudestaan on ollut vaikeuksia. Siksi näille alueille on ollut vaikea kehittää monikulttuurista yhteisöllisyyttä eli sosiaalista pääomaa.
Tämä oletus ei kuitenkaan aina kestä kriittistä tarkastelua. Oslon Groruddalenin lähiön oloja tutkinut Marit Ekne Ruud kiinnitti huomiota siihen, että myöskään keskiluokkaan kuuluvien lähiön asukkaiden vuorovaikutus ei ylitä kulttuurirajoja.
Monikulttuurisen yhteiselon mallimaana pidetyssä Kanadassa käydään kiivasta väittelyä siitä, onko maa aidosti monikulttuurinen vai jakautunut etnisiin saarekkeisiin. ”Kanadan tarunhohtoinen kulttuurien mosaiikki lohkeilee ja etniset ryhmät sulkevat ulkopuoliset ulos”, kirjoitti Alan Gregg arvovaltaisessa Walrus -julkaisussa. Monikulttuurisuuden puolustajat taas sanovat etnisten ryhmien elävän orgaanisina soluina laajemmassa yhteisössä.
...
Poikkeuksellisen mittava amerikkalaistutkimus vahvistaa näkemystä monikulttuurisuudesta sosiaalisen pääoman köyhdyttäjänä. Monimuotoisuus ja yhteisöllisyys 21. vuosisadalla-tutkimus (Diversity and Community in the 21st Century) on erityisen hankala monikulttuurisuusideologian puolustajille, sillä sitä johtanut tutkija on luonut uransa monikulttuurisuuden puolustajana. Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on alan ikoneja, hän kuuluu tutkijaryhmään, joka popularisoi käsitteen sosiaalisesta pääomasta.
...
Putnamin tutkijaryhmä haastatteli yli 30 000 ihmistä 41 monikulttuurisessa yhteisössä. Tuloksena on laajin koskaan Yhdysvalloissa tehty yhteiskunnallista ja sosiaalista sitoumista mittaava tutkimus. Löydökset ovat karua luettavaa. Monikulttuurisissa yhteisöissä ihmiset ovat passiivisia, välinpitämättömiä ja sulkeutuneita. Monikulttuurisuus ei ainoastaan lisää keskinäistä epäluuloa, se myös heikentää monikulttuurisen yhteisön sisällä asuvia homogeenisiä pienyhteisöjä, joissa sosiaaliset suhteet kuihtuvat. Putnam kutsuu prosessia ”kilpikonnailmiöksi”, jossa ihmiset vetäytyvät kuoreensa.
Professorin mukaan hänen tutkimuksensa murtaa niin liberaalien kuin konservatiivien keskeisen monikulttuurisuusmyytin. Monikulttuurisissa yhteisöissä ei toteudu konservatiivien pelkäämää ryhmien välisten suhteiden väkivaltaista tulehtumista. Toisaalta liberaalien hellimä ajatus siitä, että lisääntynyt tietoisuus eri ryhmien erilaisista tavoista vähentäisi ennakkoluuloja ja madaltaisi kanssakäymisen raja-aitoja, ei sekään ole totta.
...
Tutkija itse korostaa, ettei hänen havainnoistaan voi tehdä sitä johtopäätöstä, että maahanmuuttoa olisi vastustettava. Hän muistuttaa, että lisääntyvä maahanmuutto on tosiasia. Monikulttuurisuus on nähtävä yhteiskunnallisena ilmiönä eikä ihanteena. Putnam kehottaakin politiikkoja huomioimaan tutkimustulokset niin, että monikulttuurisuuden haitat tunnustetaan.
Tämän kehotuksen anataminen on saanut hänen arvostelijansa syyttämään häntä siirtymisestä tutkimuksesta politikointiin."
Putnamin johtopäätökset ovat minusta antautumismentaliteettia.
"Uusi amerikkalaistutkimus kyseenalaistaa väitteen eri kulttuurien keskinäisestä rikastuttavasta vaikutuksesta. Saadut johtopäätökset pakottavat viranomaiset pohtimaan monikulttuurisuuspolitiikan perusteita.
...
Ulkomaista työvoimaa houkutteleva Suomi opettelee suhtautumaan avoimin mielin ulkoa tuleviin kulttuurivaikutteisiin. Maasta ollaan tekemässä monikulttuurista.
...
Lisääntyvän maahanmuuton myötä suomalaiseen sosiaali- ja kulttuuripolitiikkaan on iskostunut monikulttuurisuuden ihanne. Helsingin kansainvälinen kulttuurikeskus Caisa kertoo tavoitteekseen ”tukea monikulttuurisen kaupungin kehittymistä edistämällä eri maista tulleiden ihmisten vuorovaikutusta, tukemalla etnisten vähemmistöjen omaehtoista kulttuurin harjoittamista ja antamalla tietoa erilaisista kultuureista”.
Ihanne ei kestä tutkimusta
Suomessa ei ole totuttu kyseenalaistamaan ajatusta siitä, että monikulttuurisuus lisää ihmisten välistä ymmärtämystä, rikastuttaa elinympäristöä ja siten parantaa kaikkien elinoloja.
Mutta onko monikulttuurisuus tavoiteltava ihanne vai välttämätön paha?
Viime vuosien tutkimukset tästä poliittisesti tulenarasta kysymyksestä eivät ole iloista luettavaa monikulttuurisen ihanteen puolestapuhujille.
Monikulttuuristen lähiöiden ongelmat ovat tuttuja jo Suomessakin. Perinteisesti tämä on selitetty taloudellisin argumentein. Maahanmuuttajat ovat tyypillisesti asettuneet alueille, joilla jo entuudestaan on ollut vaikeuksia. Siksi näille alueille on ollut vaikea kehittää monikulttuurista yhteisöllisyyttä eli sosiaalista pääomaa.
Tämä oletus ei kuitenkaan aina kestä kriittistä tarkastelua. Oslon Groruddalenin lähiön oloja tutkinut Marit Ekne Ruud kiinnitti huomiota siihen, että myöskään keskiluokkaan kuuluvien lähiön asukkaiden vuorovaikutus ei ylitä kulttuurirajoja.
Monikulttuurisen yhteiselon mallimaana pidetyssä Kanadassa käydään kiivasta väittelyä siitä, onko maa aidosti monikulttuurinen vai jakautunut etnisiin saarekkeisiin. ”Kanadan tarunhohtoinen kulttuurien mosaiikki lohkeilee ja etniset ryhmät sulkevat ulkopuoliset ulos”, kirjoitti Alan Gregg arvovaltaisessa Walrus -julkaisussa. Monikulttuurisuuden puolustajat taas sanovat etnisten ryhmien elävän orgaanisina soluina laajemmassa yhteisössä.
...
Poikkeuksellisen mittava amerikkalaistutkimus vahvistaa näkemystä monikulttuurisuudesta sosiaalisen pääoman köyhdyttäjänä. Monimuotoisuus ja yhteisöllisyys 21. vuosisadalla-tutkimus (Diversity and Community in the 21st Century) on erityisen hankala monikulttuurisuusideologian puolustajille, sillä sitä johtanut tutkija on luonut uransa monikulttuurisuuden puolustajana. Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on alan ikoneja, hän kuuluu tutkijaryhmään, joka popularisoi käsitteen sosiaalisesta pääomasta.
...
Putnamin tutkijaryhmä haastatteli yli 30 000 ihmistä 41 monikulttuurisessa yhteisössä. Tuloksena on laajin koskaan Yhdysvalloissa tehty yhteiskunnallista ja sosiaalista sitoumista mittaava tutkimus. Löydökset ovat karua luettavaa. Monikulttuurisissa yhteisöissä ihmiset ovat passiivisia, välinpitämättömiä ja sulkeutuneita. Monikulttuurisuus ei ainoastaan lisää keskinäistä epäluuloa, se myös heikentää monikulttuurisen yhteisön sisällä asuvia homogeenisiä pienyhteisöjä, joissa sosiaaliset suhteet kuihtuvat. Putnam kutsuu prosessia ”kilpikonnailmiöksi”, jossa ihmiset vetäytyvät kuoreensa.
Professorin mukaan hänen tutkimuksensa murtaa niin liberaalien kuin konservatiivien keskeisen monikulttuurisuusmyytin. Monikulttuurisissa yhteisöissä ei toteudu konservatiivien pelkäämää ryhmien välisten suhteiden väkivaltaista tulehtumista. Toisaalta liberaalien hellimä ajatus siitä, että lisääntynyt tietoisuus eri ryhmien erilaisista tavoista vähentäisi ennakkoluuloja ja madaltaisi kanssakäymisen raja-aitoja, ei sekään ole totta.
...
Tutkija itse korostaa, ettei hänen havainnoistaan voi tehdä sitä johtopäätöstä, että maahanmuuttoa olisi vastustettava. Hän muistuttaa, että lisääntyvä maahanmuutto on tosiasia. Monikulttuurisuus on nähtävä yhteiskunnallisena ilmiönä eikä ihanteena. Putnam kehottaakin politiikkoja huomioimaan tutkimustulokset niin, että monikulttuurisuuden haitat tunnustetaan.
Tämän kehotuksen anataminen on saanut hänen arvostelijansa syyttämään häntä siirtymisestä tutkimuksesta politikointiin."
Putnamin johtopäätökset ovat minusta antautumismentaliteettia.
lauantaina, elokuuta 25, 2007
Pankkijärjestelmän ongelmat, yhteisöllisyys ja rotu
Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin pankkijärjestelmän kriisi selittyy osittain amerikkalaisten halulla lisätä ongelmavähemmistöjen omistusasumista. Pyrin tässä postauksessa tarkastelemaan asiaa perusteellisemmin sekä rotututkimuksen että behavioristisen taloustieteen näkökulmasta. Rotututkimus auttaa meitä ymmärtämään, miksi yritys nostaa vähemmistöjen omistusasumista epäonnistui. Behavioristinen taloustiede auttaa taas ymmärtämään syitä, miksi omistusasumista haluttiin alunperin lisätä.
Mm. behavioristisen taloustieteilijöiden - esimerkiksi Samuel Bowlesin - mukaan lähiö, jossa omistusasuntojen osuus on korkea, on yhteisönä toimivampi (has a higher collective efficacy) kuin lähiö jossa on alhainen omistusasuntojen osuus. Yhteisöllinen toimivuus merkitsee käytännössä korkeaa lainkuuliaisuutta ja korkeaa luottamuksen tasoa. Lain rikkomuksiin ja epäsosiaaliseen käyttäytymiseen puututaan helpommin. Poliisin kanssa tehdän helpommin yhteistyötä. Vanhemmat osallistuvat aktiivisemmin koulujen vanhempaintoimikuntiin. Lähiön palvelujen leikkauksiin reagoidaan helpommin. jne. jne.
Bowles väittää, että omistusasuminen on jopa merkittävämpi lähiön yhteisöllistä toimivuutta parantava tekijä kuin etninen homogeenisuus.
Robert Sampson, Steven Raudenbush ja Felton Earls ovat tutkineet Chicagon lähiöitä ja todenneet selvän positiivisen korrelaation yhteisön toimivuuden ja omistusasumisen välillä.
Koska omistusasumisen ja yhteisöllisyyden positiivinen korrelaatio tiedettiin, USA:ssa asetettiin päämääräksi nostaa omistusasumista ongelmavähemmistöjen keskuudessa - erityisesti siis mustien omistusasumista. Hanketta tuettiin monin tavoin kuten Steve Sailer kertoo. Ajatus oli kaunis ja ehdottomasti kannatettava. Toteutus epäonnistui ainakin osittain.
Ongelmaksi muodostui ... (Poistettua tekstiä Suomessa vallitsevan sananvapauden rajoittamispolitiikan takia.)
Rotujen personaallisuseroja on käsitelty mm. professori J. Philippe Rushtonin kirjassa Race, Evolution, and Behavior, jonka lyhennelmä löytyy täältä.
Mm. behavioristisen taloustieteilijöiden - esimerkiksi Samuel Bowlesin - mukaan lähiö, jossa omistusasuntojen osuus on korkea, on yhteisönä toimivampi (has a higher collective efficacy) kuin lähiö jossa on alhainen omistusasuntojen osuus. Yhteisöllinen toimivuus merkitsee käytännössä korkeaa lainkuuliaisuutta ja korkeaa luottamuksen tasoa. Lain rikkomuksiin ja epäsosiaaliseen käyttäytymiseen puututaan helpommin. Poliisin kanssa tehdän helpommin yhteistyötä. Vanhemmat osallistuvat aktiivisemmin koulujen vanhempaintoimikuntiin. Lähiön palvelujen leikkauksiin reagoidaan helpommin. jne. jne.
Bowles väittää, että omistusasuminen on jopa merkittävämpi lähiön yhteisöllistä toimivuutta parantava tekijä kuin etninen homogeenisuus.
Robert Sampson, Steven Raudenbush ja Felton Earls ovat tutkineet Chicagon lähiöitä ja todenneet selvän positiivisen korrelaation yhteisön toimivuuden ja omistusasumisen välillä.
Koska omistusasumisen ja yhteisöllisyyden positiivinen korrelaatio tiedettiin, USA:ssa asetettiin päämääräksi nostaa omistusasumista ongelmavähemmistöjen keskuudessa - erityisesti siis mustien omistusasumista. Hanketta tuettiin monin tavoin kuten Steve Sailer kertoo. Ajatus oli kaunis ja ehdottomasti kannatettava. Toteutus epäonnistui ainakin osittain.
Ongelmaksi muodostui ... (Poistettua tekstiä Suomessa vallitsevan sananvapauden rajoittamispolitiikan takia.)
Rotujen personaallisuseroja on käsitelty mm. professori J. Philippe Rushtonin kirjassa Race, Evolution, and Behavior, jonka lyhennelmä löytyy täältä.
perjantaina, elokuuta 24, 2007
Monikulttuurivaltio Belgiassa taas kriisi
Belgiassa on näemmä taas poliittinen kriisi - kaksi kuukauutta vaalien jälkeen hallituksen muodostus ei onnistu. Flaamipoliitikot vaativat Flanderin autonomian kasvattamista - valloonit vastustavat. (Flaamit ovat Belgian hollantilaisia.)
Eikö Hollannin jälleenyhdistyminen olisi samalla lailla luontevaa kuin Saksankin ? Pakkojako on tietysti kestänyt puolitoista sataa vuotta mutta kuitenkin ? Mutta miten suuri kannatus hankkeella lopulta on Flanderissa ?
Hollantilaisista kolme neljännestä kannattaa jälleenyhdistymistä, flanderilaisita ilmeisesti tässä vaiheessa vasta noin puolet. Tilanne voi muuttua nopeasti, kun keinotekoisen valtion kriisit pahenevat: Samaan aikaan kuin naapurimaat kuten Ranska uudistavat talouttaan, Belgia junnaa paikallaan lähinnä valloonien uudistusvihamielisyyden takia.
Eikö Hollannin jälleenyhdistyminen olisi samalla lailla luontevaa kuin Saksankin ? Pakkojako on tietysti kestänyt puolitoista sataa vuotta mutta kuitenkin ? Mutta miten suuri kannatus hankkeella lopulta on Flanderissa ?
Hollantilaisista kolme neljännestä kannattaa jälleenyhdistymistä, flanderilaisita ilmeisesti tässä vaiheessa vasta noin puolet. Tilanne voi muuttua nopeasti, kun keinotekoisen valtion kriisit pahenevat: Samaan aikaan kuin naapurimaat kuten Ranska uudistavat talouttaan, Belgia junnaa paikallaan lähinnä valloonien uudistusvihamielisyyden takia.
keskiviikkona, elokuuta 22, 2007
Pankkikriisiriski ja USA:n vähemmistöt
Pankkikriisin poikanen johtuu Steve Sailerin mukaan ainakin osaksi siitä että USA:ssa on 90-luvun alusta asti ollut vahva ajatus siitä että mustilla ja latinoilla on samanlainen oikeus omitusasumiseen kuin valkoisilla.
Koska valkoiset omistavat 70 %:sti oman asuntonsa ja mustista asuntonsa omistaa vain 50 %, tässä on tasa-arvoihmisten mielestä eräänlainen ongelma. Joten päätettiin synnyttää osin valtion tuella ja poliittisella painostuksella pankkeja/rahastoja ongelman ratkaisemiseksi.
Sailerin artikkeli on tässä.
Kun pankkimiehiltä oli Vanhasen ja Lynnin kirja jäänyt lukematta, soppa oli valmis.
Koska valkoiset omistavat 70 %:sti oman asuntonsa ja mustista asuntonsa omistaa vain 50 %, tässä on tasa-arvoihmisten mielestä eräänlainen ongelma. Joten päätettiin synnyttää osin valtion tuella ja poliittisella painostuksella pankkeja/rahastoja ongelman ratkaisemiseksi.
Sailerin artikkeli on tässä.
Kun pankkimiehiltä oli Vanhasen ja Lynnin kirja jäänyt lukematta, soppa oli valmis.
Milloin tuhotaan pankkijärjestelmä - milloin kansallisvaltio
Pankkijärkestelmää uhkaa kriisi, koska globaalit kapitalistit maksimoivat lyhyen tähtäimen hyötyjään pitkän tähtäimen riskeistä juurikaan välittämättä. Maailmantalous on rakennettu niin että raha liikkuu vapaasti maasta toiseen ja sijoituskohteesta toiseen - päämääränä kasvun maksimointi. Seurauksena lyhyen tähtäimen näkökulmasta on mm. pankkikriisin riski.
Mutta ei kapitalistien tarvitse ottaa ainakaan yksin vastuuta pankkikriisistä - valtio takaa pankkitalletukset.
Myös työvoiman halutaan liikkuvan nopeasti maasta toiseen ilman rajoituksia, jotta työvoimakustannukset saataisiin minimoitua. Kapitalistien lyhyen tähtäimen hyöty saadaan näin maksimoitua. Seurauksena kapitalistien lyhyen tähtäimen näkökulmasta on kasvava terrorismi ja rikollisuus.
Mutta ei kapitalistien tarvitse ottaa vastuuta terrorismista eikä kasvavasta rikollisuudesta - ongelmat kaatuvat muitten päälle. Kun rikollisuus alkaa kasvaa, kapitalisti siirtää tehtaansa muualle.
Mutta ei kapitalistien tarvitse ottaa ainakaan yksin vastuuta pankkikriisistä - valtio takaa pankkitalletukset.
Myös työvoiman halutaan liikkuvan nopeasti maasta toiseen ilman rajoituksia, jotta työvoimakustannukset saataisiin minimoitua. Kapitalistien lyhyen tähtäimen hyöty saadaan näin maksimoitua. Seurauksena kapitalistien lyhyen tähtäimen näkökulmasta on kasvava terrorismi ja rikollisuus.
Mutta ei kapitalistien tarvitse ottaa vastuuta terrorismista eikä kasvavasta rikollisuudesta - ongelmat kaatuvat muitten päälle. Kun rikollisuus alkaa kasvaa, kapitalisti siirtää tehtaansa muualle.
tiistaina, elokuuta 21, 2007
Nostan hattua Tamara Nymanille ja Sonja Schwartzille
Kaksi romaaninaista Tamara Nyman ja Sonja Schwartz puolustavat tänään verikostoa HS:ssä:
"Ajatellaan perhettä jonka vanhemmat joutuvat hautaamaan lapsensa. Sama suru pitäisi joutua kärsimään myös sen perheen joka surun aiheutti."
Nostan hattua Tamara Nymanille ja Sonja Schwartzille. Avointa keskustelua tarvitaan. Minun on helppo ymmärtää Tamara Nymanin ja Sonja Schwartzin kanta - vaikken hyväksykään sitä.
Sen sijaan Romano Mission toiminnanjohtaja Tuula Åkerlund väistää keskustelun ja ongelmien todelliset syyt poliittisella liturgialla:
"Väkivalta kertoo nuorten romaanien pahoinvoinnista..."
Muutama päivä sitten suomalainen eliitti keskusteli mustalaisten ongelmista HS:ssä samassa hengessä kuin Åkerlund:
mustalaiset ovat ehkä Suomen syrjityin vähemmistö.
Ehkäpä eliitti on oikeassa, mutta miten tämän asiantilan toteaminen auttaa mustalaisia ratkaisemaan omat ongelmansa kuten verikoston tai nuorten miesten päihdeongelmat. Ehkäpä eliittiä ei mustalaisten ongelmien ratkaiseminen edes kiinnosta - ainoa mikä heitä kiinnostaa on leimata oma kansaansa rasisteiksi.
"Ajatellaan perhettä jonka vanhemmat joutuvat hautaamaan lapsensa. Sama suru pitäisi joutua kärsimään myös sen perheen joka surun aiheutti."
Nostan hattua Tamara Nymanille ja Sonja Schwartzille. Avointa keskustelua tarvitaan. Minun on helppo ymmärtää Tamara Nymanin ja Sonja Schwartzin kanta - vaikken hyväksykään sitä.
Sen sijaan Romano Mission toiminnanjohtaja Tuula Åkerlund väistää keskustelun ja ongelmien todelliset syyt poliittisella liturgialla:
"Väkivalta kertoo nuorten romaanien pahoinvoinnista..."
Muutama päivä sitten suomalainen eliitti keskusteli mustalaisten ongelmista HS:ssä samassa hengessä kuin Åkerlund:
mustalaiset ovat ehkä Suomen syrjityin vähemmistö.
Ehkäpä eliitti on oikeassa, mutta miten tämän asiantilan toteaminen auttaa mustalaisia ratkaisemaan omat ongelmansa kuten verikoston tai nuorten miesten päihdeongelmat. Ehkäpä eliittiä ei mustalaisten ongelmien ratkaiseminen edes kiinnosta - ainoa mikä heitä kiinnostaa on leimata oma kansaansa rasisteiksi.
maanantaina, elokuuta 20, 2007
Julkinen sosiaalihuolto - valtio ja kirkot palvelun tuottajana
HS kertoo tänään Katrinan tuhoalueilla toimivista vapaaehtoistyöntekijöistä. Neljä viidestä vapaaehtoistyöntekijästä on kristillisten järjestöjen jäseniä.
Pohjoismaisesta sosiaalidemokraattisesta tai sosiaaliliberaalista näkökulmasta tuhoalueiden auttaminen on ensi sijaisesti USA:n hallituksen asia. Fundamentalistiset kristilliset järjestöt ajattelevat eri tavalla - HS lainaa erästä vapaaehtoistyöntekijää: "Kuka sanoo että hallituksen pitäisi auttaa.... Kristilliset järjestöt auttavat sydämestään siksi että ne oikeasti välittävät."
Monet USA:n kristityt haluavat minimoida hallituksen merkitystä varsinkin köyhäinhoidossa. Köyhäinhoito on kirkkojen kannalta toisaalta tapa toteuttaa Jeesuksen käskyä auttaa lähimmäisiä ja samalla sitouttaa omia jäseniä työn avulla. Toisaalta köyhäinhoito on erittäin tehokas tapa hankkia uusia jäseniä.
Kaikkialla missä valtion köyhäinapu heikkenee fundamentalistiset kirkot tulevat valtion tilalle - halusimme tai ei. Valtion ongelma on yleensä kykenemättömyys ratkaista julkisiin palveluihiin aina liittyvää vapaamatkustajan ongelmaa. Siksi hyvinvointivaltiokokeilut ovat yleensä tuomittuja epäonnistumaan - ainakin jos hyvinvointiyhteiskuntaa johdetaan vastikkeetonta avustamista kannattavien ihmisten ehdoilla.
Toivoa ei kannnata kuitenkaan heittää. Vastikkeettomuuden hylkäävä sosiaalivaltio voisi käsittääkseni hyvinkin kyetä tarjoamaan korkeatasoisen hyvinvointivaltion ja täystyöllisyyden.
Tässä on vielä tutkimus joka tukee väitettä että onnistunut hyvinvointiyhteiskunta korreloi negatiivisesti uskonnollisuuden kanssa:
STATE WELFARE SPENDING AND RELIGIOSITY
A CROSS-NATIONAL ANALYSIS
Anthony Gill and Erik Lundsgaarde
ABSTRACT
What accounts for cross-national variation in religiosity as measured by church attendance and non-religious rates? Examining answers from both secularization theory and the religious economy perspective, we assert that cross-national variation in religious participation is a function of government welfare spending and provide a theory that links macro-sociological outcomes with individualrationality. Churches historically have provided social welfare. As governments gradually assume many of these welfare functions, individuals with elastic preferences for spiritual goods will reduce their level of participation since the desired welfare goods can beobtained from secular sources. Cross-national data on welfarespending and religious participation show a strong negative relationship between these two variables after controlling for other¨aspects of modernization.
KEY WORDS . religious economy . secularization . welfarespending
Pohjoismaisesta sosiaalidemokraattisesta tai sosiaaliliberaalista näkökulmasta tuhoalueiden auttaminen on ensi sijaisesti USA:n hallituksen asia. Fundamentalistiset kristilliset järjestöt ajattelevat eri tavalla - HS lainaa erästä vapaaehtoistyöntekijää: "Kuka sanoo että hallituksen pitäisi auttaa.... Kristilliset järjestöt auttavat sydämestään siksi että ne oikeasti välittävät."
Monet USA:n kristityt haluavat minimoida hallituksen merkitystä varsinkin köyhäinhoidossa. Köyhäinhoito on kirkkojen kannalta toisaalta tapa toteuttaa Jeesuksen käskyä auttaa lähimmäisiä ja samalla sitouttaa omia jäseniä työn avulla. Toisaalta köyhäinhoito on erittäin tehokas tapa hankkia uusia jäseniä.
Kaikkialla missä valtion köyhäinapu heikkenee fundamentalistiset kirkot tulevat valtion tilalle - halusimme tai ei. Valtion ongelma on yleensä kykenemättömyys ratkaista julkisiin palveluihiin aina liittyvää vapaamatkustajan ongelmaa. Siksi hyvinvointivaltiokokeilut ovat yleensä tuomittuja epäonnistumaan - ainakin jos hyvinvointiyhteiskuntaa johdetaan vastikkeetonta avustamista kannattavien ihmisten ehdoilla.
Toivoa ei kannnata kuitenkaan heittää. Vastikkeettomuuden hylkäävä sosiaalivaltio voisi käsittääkseni hyvinkin kyetä tarjoamaan korkeatasoisen hyvinvointivaltion ja täystyöllisyyden.
Tässä on vielä tutkimus joka tukee väitettä että onnistunut hyvinvointiyhteiskunta korreloi negatiivisesti uskonnollisuuden kanssa:
STATE WELFARE SPENDING AND RELIGIOSITY
A CROSS-NATIONAL ANALYSIS
Anthony Gill and Erik Lundsgaarde
ABSTRACT
What accounts for cross-national variation in religiosity as measured by church attendance and non-religious rates? Examining answers from both secularization theory and the religious economy perspective, we assert that cross-national variation in religious participation is a function of government welfare spending and provide a theory that links macro-sociological outcomes with individualrationality. Churches historically have provided social welfare. As governments gradually assume many of these welfare functions, individuals with elastic preferences for spiritual goods will reduce their level of participation since the desired welfare goods can beobtained from secular sources. Cross-national data on welfarespending and religious participation show a strong negative relationship between these two variables after controlling for other¨aspects of modernization.
KEY WORDS . religious economy . secularization . welfarespending
maanantaina, elokuuta 13, 2007
Intian kastijärjestelmä
Mahatma Gandhi halusi aikoinaan lopettaa kastijärjestelmän Intiassa.
Selvää tietysti onkin että ihmisten jakaminen syntyperän perusteella eriarvoisiin ihmisluokkiin on länsimaisen liberalismin näkökulmasta väärin semminkin kun Intian kastijärjestelmä ei mahdollista säätykiertoa: jokainen on sidottu siihen kastiin johon syntyy elämänsä loppuun asti.
Intian perustuslaki lakkauttikin kastijärjestelmän mutta käytännössä ihmisten ajattelutapa ei siitä muuttunut. Länsimaiset tarkkailijat totesivat että kestää kauan ennen kuin kastijärjestelmä katoaa mutta lopulta se kyllä tapahtuu. He uskoivat nimenomaan yläkastisten asenteiden ylläpitävän kastijärjestelmää. Todellisuus oli kuitenkin monimutkaisempi.
Todellisuudessa alakastisten vaatimukset kasteihin perustuvista kiintiöistä toivat kastit takaisin Intian lainsäädäntöön. Ensivaikutelma oli että alakastiset reagoivat vaatimuksella yläkastisten asenteita vastaan. Todellisuudessa alakastiset huomasivat että tehokkain tapa köyhän puolustaa oikeuksiaan on ylläpitää vahvaa kastiin perustuvaa yhteisöllisyyttä sekä luoda kasteihin perustuvia puolueita ja niiden avulla parantaa kastin jäsenten oikeuksia. Yksilön oikeuksien parantaminen perustui suurelta osalta - ei tietenkään pelkästään - koko kastin aseman parantamiseen. Alakastisten puolueet ovat tällä hetkellä hyvissä asemissa Intian politiikassa ja kykenevät ajamaan alakastisten etua. Kasti tarjoaa lisäksi intialaiselle köyhälle turvaverkon.
Länsimaista oppinsa saaneiden intialaisten liberaalien vaatimukset kastien nopeasta lakkauttamisesta ei siis ollut vain sinisilmäistä vaan ehkä myös köyhien edun vastaista. Kastijärjestelmän täydellinen demonisointi on osoittautunut pahimmillaan arrogantiksi länsimaisten yhteiskunnalisten teorioiden sokeaksi soveltamiseksi Intiaan.
Mielipiteet jotka tässä esitän eivät perustu pelkkään omaan spekulointiin vaan ovat linjassa kahden suomalaisen tutkijan Sirpa Tenhusen ja Minna Säävälän viime lauantaina HS:n yliön artikkelissa "Demokratia auttaa merkittävästi 60-vuotiaan Intian vaurastumista" esittämien ajatusten kanssa:
"Kastijako ei ole häviämässä Intiasta vaan sen merkitys on korostumassa, tosin uudella tavalla. Hierarkkian pohjalla olevat kastittomat ovat omine puolueineen nousseet poliittisen vallan huipulle. Kasti-identiteettiä vahvistavat myös kastiin perustuvat virka- ja koulutuskiintiöt.
...
Vaurastumiseen liittyvästä kulutuksen länsimaistumisesta huolimatta intialaiset elävät omintakeista omien arvojensa mukaista elämää."
Selvää tietysti onkin että ihmisten jakaminen syntyperän perusteella eriarvoisiin ihmisluokkiin on länsimaisen liberalismin näkökulmasta väärin semminkin kun Intian kastijärjestelmä ei mahdollista säätykiertoa: jokainen on sidottu siihen kastiin johon syntyy elämänsä loppuun asti.
Intian perustuslaki lakkauttikin kastijärjestelmän mutta käytännössä ihmisten ajattelutapa ei siitä muuttunut. Länsimaiset tarkkailijat totesivat että kestää kauan ennen kuin kastijärjestelmä katoaa mutta lopulta se kyllä tapahtuu. He uskoivat nimenomaan yläkastisten asenteiden ylläpitävän kastijärjestelmää. Todellisuus oli kuitenkin monimutkaisempi.
Todellisuudessa alakastisten vaatimukset kasteihin perustuvista kiintiöistä toivat kastit takaisin Intian lainsäädäntöön. Ensivaikutelma oli että alakastiset reagoivat vaatimuksella yläkastisten asenteita vastaan. Todellisuudessa alakastiset huomasivat että tehokkain tapa köyhän puolustaa oikeuksiaan on ylläpitää vahvaa kastiin perustuvaa yhteisöllisyyttä sekä luoda kasteihin perustuvia puolueita ja niiden avulla parantaa kastin jäsenten oikeuksia. Yksilön oikeuksien parantaminen perustui suurelta osalta - ei tietenkään pelkästään - koko kastin aseman parantamiseen. Alakastisten puolueet ovat tällä hetkellä hyvissä asemissa Intian politiikassa ja kykenevät ajamaan alakastisten etua. Kasti tarjoaa lisäksi intialaiselle köyhälle turvaverkon.
Länsimaista oppinsa saaneiden intialaisten liberaalien vaatimukset kastien nopeasta lakkauttamisesta ei siis ollut vain sinisilmäistä vaan ehkä myös köyhien edun vastaista. Kastijärjestelmän täydellinen demonisointi on osoittautunut pahimmillaan arrogantiksi länsimaisten yhteiskunnalisten teorioiden sokeaksi soveltamiseksi Intiaan.
Mielipiteet jotka tässä esitän eivät perustu pelkkään omaan spekulointiin vaan ovat linjassa kahden suomalaisen tutkijan Sirpa Tenhusen ja Minna Säävälän viime lauantaina HS:n yliön artikkelissa "Demokratia auttaa merkittävästi 60-vuotiaan Intian vaurastumista" esittämien ajatusten kanssa:
"Kastijako ei ole häviämässä Intiasta vaan sen merkitys on korostumassa, tosin uudella tavalla. Hierarkkian pohjalla olevat kastittomat ovat omine puolueineen nousseet poliittisen vallan huipulle. Kasti-identiteettiä vahvistavat myös kastiin perustuvat virka- ja koulutuskiintiöt.
...
Vaurastumiseen liittyvästä kulutuksen länsimaistumisesta huolimatta intialaiset elävät omintakeista omien arvojensa mukaista elämää."
torstaina, elokuuta 09, 2007
Maahanmuutokeskustelusta vilpittömiä (?) kysymyksiä
Olen keskustellut Prodoksen blogilla maahanmuuttopolitiikasta ja Mikko Ellilän tapauksesta. Tuntuu sitä että peruskysymys maahanmuuttopolitiikassa - menemättä nyt mihinkään yksityiskohtiin etnisyydestä, kulttuureista tai roduista - on seuraava:
Kumpi seuraavista skenaarioista on todennäköisempi:
a) Tällä hetkellä maahanmuutoon liittyy tiettyjä ongelmia, kuten eräitten etnisten ryhmien vaikeudet sopeutua eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Tähän sopeutumattomuuteen liittyy tiettyä vihamielisyyttä länsimaisuutta kohtaan - jopa terrorismia.
Mutta kuten professori Putnam väittää varsin suurista alkuongelmista riippumatta ainakin pitkällä tähtäimellä ongelmat vähenevät ja hyödyt ovat suuremmat kuin haitat.
Joittenkin mielestä Putnaminkin tosin ylipainottaa ongelmia.
b) Tällä hetkellä maahanmuutoon liittyy tiettyjä ongelmia, kuten eräitten etnisten ryhmien vaikeudet sopeutua eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Tähän sopeutumattomuuteen liittyy tiettyä vihamielisyyttä länsimaisuutta kohtaan - jopa terrorismia.
Kun maahanmuutto korkean syntyvyyden epävakaista valtioista koko ajan kasvaa, eräiden maahanmuuttajaryhmien radikalisoituminen voimistuu edelleen ja Eurooppa libanonisoituu tai kuten aiemmin sanottiin balkanisoituu. Seuraukset ovat pitkälti samantapaisia kuin esimerkiksi Libanonissa, Balkanilla 90-luvulla, Irakissa 2000-luvulla jne.
Myös korkea rikollisuus tietyissä maahanmuuttajaryhmissä on - sekä kulttuurisista että biologisista syistä - pysyvä ongelma.
Molemmat skenaariot - ja monet niiten muunnelmat ja yhdistelmät - ovat teoriassa mahdollisia. Näitten skenaarioitten alaskirjoittaminen ei vaadi minkäänlaista kiihkoilua. Tarvitaan riskianalyysiä jotta ymmärrettäisiin kuinka todennäköisiä skenaariot ovat.
Ihmettelen kuitenkin missä tätä riskianalysiä tehdään ?
Onko tämä asia tiedossa mutta siitä keskusteleminen ei ole suotavaa vaikkakin juriidisesti laillista ?
Mikäli riski vaihtoehdolle b) olisi riskianalyysin mukaan korkea, mihin toimenpiteisiin EU tai Suomi ryhtyisi ?
Onko moraalisesti oikein rajoittaa maahanmuuttoa ? Saako rajoittaminen perustua kohdemaan kulttuuriin ja väestön biologisiin ominaisuuksiin ?
Onko moraalisesti oikein olla rajoittamatta maahanmuuttoa jos riski vaihtoehdolle b) on korkea ?
Onko ongelma sen verran merkityksetön että mitään riskianalyysiä ei tarvita ?
Palveleko riskianalyysin teko ja ainakin sen julkaiseminen vain joitain ääriryhmiä ?
Oletetaan että riski b):lle on x % 20 vuoden tähtäimellä. Onko riski x % niin suuri että mahanmuuttoa kannattaa rajoittaa, jos lyhyellä tähtäimellä maahanmuutto kuitenkin auttaa mahdollisessa työvoimapulassa todennäköisyydellä y % ?
Vastaus riippuu ns. riskiaversiosta (=paljonko riskiä siedetään) ja diskonttokorosta (=paljonko painotetaan lyhyen tähtäimen hyötyä/haittaa verrrattuna pitkän aikavälin hyötyyn/haittaan). Esimerkiksi yritykset painottavat yleensä lyhyemmän tähtäimen taloudellisia etuja ja haittoja - valtiovalta saattaa painottaa pidemmänkin tähtäimen etuja ja haittoja.
Lopuksi minua eniten kiinnostavat kysymykset:
Miksi jotkut ihmiset kannattavat maahanmuuton voimakasta rajoittamista ? Miksi taas toiset ihmiset kannnattavat jopa vapaata maahanmuuuttoa ? Onko syy rationaalinen (Homo Economicus) tai moraalinen vai perustuuko se todellisuudessa tunnesyihin tai haluun osoittaa olla erilainen kuin "nuo" ?
Onko asialliseen keskusteluun mukaan lähteminen pirulle pikkusormen antamista ?
Kumpi seuraavista skenaarioista on todennäköisempi:
a) Tällä hetkellä maahanmuutoon liittyy tiettyjä ongelmia, kuten eräitten etnisten ryhmien vaikeudet sopeutua eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Tähän sopeutumattomuuteen liittyy tiettyä vihamielisyyttä länsimaisuutta kohtaan - jopa terrorismia.
Mutta kuten professori Putnam väittää varsin suurista alkuongelmista riippumatta ainakin pitkällä tähtäimellä ongelmat vähenevät ja hyödyt ovat suuremmat kuin haitat.
Joittenkin mielestä Putnaminkin tosin ylipainottaa ongelmia.
b) Tällä hetkellä maahanmuutoon liittyy tiettyjä ongelmia, kuten eräitten etnisten ryhmien vaikeudet sopeutua eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Tähän sopeutumattomuuteen liittyy tiettyä vihamielisyyttä länsimaisuutta kohtaan - jopa terrorismia.
Kun maahanmuutto korkean syntyvyyden epävakaista valtioista koko ajan kasvaa, eräiden maahanmuuttajaryhmien radikalisoituminen voimistuu edelleen ja Eurooppa libanonisoituu tai kuten aiemmin sanottiin balkanisoituu. Seuraukset ovat pitkälti samantapaisia kuin esimerkiksi Libanonissa, Balkanilla 90-luvulla, Irakissa 2000-luvulla jne.
Myös korkea rikollisuus tietyissä maahanmuuttajaryhmissä on - sekä kulttuurisista että biologisista syistä - pysyvä ongelma.
Molemmat skenaariot - ja monet niiten muunnelmat ja yhdistelmät - ovat teoriassa mahdollisia. Näitten skenaarioitten alaskirjoittaminen ei vaadi minkäänlaista kiihkoilua. Tarvitaan riskianalyysiä jotta ymmärrettäisiin kuinka todennäköisiä skenaariot ovat.
Ihmettelen kuitenkin missä tätä riskianalysiä tehdään ?
Onko tämä asia tiedossa mutta siitä keskusteleminen ei ole suotavaa vaikkakin juriidisesti laillista ?
Mikäli riski vaihtoehdolle b) olisi riskianalyysin mukaan korkea, mihin toimenpiteisiin EU tai Suomi ryhtyisi ?
Onko moraalisesti oikein rajoittaa maahanmuuttoa ? Saako rajoittaminen perustua kohdemaan kulttuuriin ja väestön biologisiin ominaisuuksiin ?
Onko moraalisesti oikein olla rajoittamatta maahanmuuttoa jos riski vaihtoehdolle b) on korkea ?
Onko ongelma sen verran merkityksetön että mitään riskianalyysiä ei tarvita ?
Palveleko riskianalyysin teko ja ainakin sen julkaiseminen vain joitain ääriryhmiä ?
Oletetaan että riski b):lle on x % 20 vuoden tähtäimellä. Onko riski x % niin suuri että mahanmuuttoa kannattaa rajoittaa, jos lyhyellä tähtäimellä maahanmuutto kuitenkin auttaa mahdollisessa työvoimapulassa todennäköisyydellä y % ?
Vastaus riippuu ns. riskiaversiosta (=paljonko riskiä siedetään) ja diskonttokorosta (=paljonko painotetaan lyhyen tähtäimen hyötyä/haittaa verrrattuna pitkän aikavälin hyötyyn/haittaan). Esimerkiksi yritykset painottavat yleensä lyhyemmän tähtäimen taloudellisia etuja ja haittoja - valtiovalta saattaa painottaa pidemmänkin tähtäimen etuja ja haittoja.
Lopuksi minua eniten kiinnostavat kysymykset:
Miksi jotkut ihmiset kannattavat maahanmuuton voimakasta rajoittamista ? Miksi taas toiset ihmiset kannnattavat jopa vapaata maahanmuuuttoa ? Onko syy rationaalinen (Homo Economicus) tai moraalinen vai perustuuko se todellisuudessa tunnesyihin tai haluun osoittaa olla erilainen kuin "nuo" ?
Onko asialliseen keskusteluun mukaan lähteminen pirulle pikkusormen antamista ?
tiistaina, elokuuta 07, 2007
Kerjääminen, taloustiede ja Intia
Taloustiede perustuu ajatukseen että tavaralla (tuotteella) on hinta. Hinnalla on se ominaisuus, että mitä suuremman hinnan henkilö on valmis antamaan tietystä tuotteesta sitä todennäköisemmin hän saa tuotteen haltuunsa. Mutta taloustiedekin tietää että säännöistä on poikkeuksia, että kaikki ei ole mitattavissa rahassa. Ihminen saattaa esimerkiksi lopettaa käymästä verenluovutuksessa jos siitä aletaan maksaa.
Kaikki raha ei myöskään ole samanarvoista ainakaan kaikille ihmisille.
Muistan Intian matkoilta miten riksakuskit säännöllisesti pyysivät länsimaisilta matkustajilta ylenmääräisen hinnan. Arvaukseni on että hinta oli kymmenen kertaa suurempi kuin mitä intialaiset itse maksoivat. Jos maksoit pyydetyn hinnan - esimerkiksi 50 rupiaa - riksakuski otti rahan ja poistui. Tai alkoi korkeintaan kysellä tarvitsisimmeko riksaa huomisaamuksi.
Jos sen sijaan tinkasit todella pitkään ja hartaasti hinnan vaikkapa 20 rupiaan ja miehen hyväksyttyä hinnan ärtyneenä maksoit hänelle 20 rupiaa ja juomarahaa toiset 20 rupiaa, miehen kasvot olivat yhtä hymyä. Riksakuski tunsi saaneensa rahat työllään eikä huijaamalla - siksi raha tuntui arvokkaalta. Itselle jäi myös hyvä mieli.
Jos olisin antanut 5o euroa, riksakuski olisi kokenut saaneensa rahan huijaamalla. Lisäksi olisin omalla teollani viestittänyt ehkä että "kuules intian pelle - minulla on niin paljon rahaa että voin maksaa sinulle matoselle mitä vain vaikka tiedänkin että olet huijari". Joka tapauksessa rahan antaminen tinkaamatta olisi ollut toisen ihmisen nöyryyttämistä.
Nämä ajatukset tulivat mieleen kun luin Helsingissä kerjäävistä romaaneista. Uskon vakaasti että kerjääminen on useimmiten huoraamiseen verrattava ammatti, jonka pääsisältö on itsensä myyminen. Kerjäämiseen liittyy myös köyhyyden ja tunteitten teeskentely. Kerjäämällä saatu raha ei useimmiten tunnu rehellisesti ansaitulta rahalta - kerjääminen alentaa ihmisen itsetuntoa.
Intiassakin kerjäläinen ja kengänkiillottaja eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Molemmat - tai ainakin kengänkiillottaja - ovat köyhiä. Jälkimmäinen tekee kovaa rehellistä työtä, jolla hankkii pikkusiskoilleen, -veljilleen ja vanhemmilleen ruuan. Edellinen myy sieluaan.
Muistan miten minulla oli uudet kiiltävät kengät ja nälkäisen näköinen pikkupoika pyysi saada kiillottaa ne. Tarjosin hänelle työn sijaan viereisestä katukeittiöstä yksinkertaisen ruuan 20 eurosentillä. Hänen silmänsä kiilsivät pienestä lahjasta jonka sai. Kerjäläiset sen sijaan lipevät, vaativat rahaa ja roikkuvat vaatteissa. Heille ei useimmiten kelpaa ruoka. Heillä voi samaan tapaan kuin prostituoidulla olla isäntä - eräänlainen parittaja - joka ottaa suurimman osan rahasta. Ei parittajaa kiinnostaa katukeittiön pikkulounaat. Nostaakseen kerjäläistuotteensa arvoa omistaja saattaa vieläpä silpoa kerjäläiseltä kädet ja jalat.
Rahan antaminen kerjäläisille pitää yllä kerjäämisinstituutiota niin kuin prostituoidulta palvelujen ostaminen tukee prostituutiota. Kengän kiillotuttaminen 10-vuotiaalla ylläpitää sekin toki lapsityövoimaa. Väitän kuitenkin että parempi lapsen on oppia tekemään työtä jos toinen vaihtoehto on kerjääminen.
Parasta mitä intialaiselle kengänkiillottajalle voisi tarjota on rahoittaa hänelle kahden tunnin koulupäivä neljäksi vuodeksi. Lapsityövoiman väärinkäyttö ei ratkea hetkessä köyhissä maissa. Jos mustavalkoisesti keskitytään lapsityön rajoittamiseen kadun kulmissa, lapset joutuvat myymään itseään helposti hämärissä huoneissa tai kerjäläisinä. Ensimmäinen askel on saada kaikki intialaiset lapset kouluun - työn ohessa jos se on ainoa mahdollisuus. Keralan osavaltiossa lapset on saatu käsittääkseni jo kouluun Keralan osavaltion alhaisesta BKT:sta huolimatta. Kiitos kuuluu kommunistiselle osavaltiohallinolle mutta myös maharadjoille jotka aikoinaan satsasivat kansansivistykseen.
Keralalainen lukutaitoinen köyhä riksakuski loistaa hyvää itsetuntoa, kun hän ottaa turistin kädestä englanninkielisen kirjan ja lukee siitä pätkän ääneen. Lukutaidoton pohjoisintialainenkin riksakuski saattaa "lukea" jotain Lonely Planetin matkaopasta ääneen mutta vain oman kaupunkinsa osalta koska sen osan hän osaa ulkoa.
Kaikki raha ei myöskään ole samanarvoista ainakaan kaikille ihmisille.
Muistan Intian matkoilta miten riksakuskit säännöllisesti pyysivät länsimaisilta matkustajilta ylenmääräisen hinnan. Arvaukseni on että hinta oli kymmenen kertaa suurempi kuin mitä intialaiset itse maksoivat. Jos maksoit pyydetyn hinnan - esimerkiksi 50 rupiaa - riksakuski otti rahan ja poistui. Tai alkoi korkeintaan kysellä tarvitsisimmeko riksaa huomisaamuksi.
Jos sen sijaan tinkasit todella pitkään ja hartaasti hinnan vaikkapa 20 rupiaan ja miehen hyväksyttyä hinnan ärtyneenä maksoit hänelle 20 rupiaa ja juomarahaa toiset 20 rupiaa, miehen kasvot olivat yhtä hymyä. Riksakuski tunsi saaneensa rahat työllään eikä huijaamalla - siksi raha tuntui arvokkaalta. Itselle jäi myös hyvä mieli.
Jos olisin antanut 5o euroa, riksakuski olisi kokenut saaneensa rahan huijaamalla. Lisäksi olisin omalla teollani viestittänyt ehkä että "kuules intian pelle - minulla on niin paljon rahaa että voin maksaa sinulle matoselle mitä vain vaikka tiedänkin että olet huijari". Joka tapauksessa rahan antaminen tinkaamatta olisi ollut toisen ihmisen nöyryyttämistä.
Nämä ajatukset tulivat mieleen kun luin Helsingissä kerjäävistä romaaneista. Uskon vakaasti että kerjääminen on useimmiten huoraamiseen verrattava ammatti, jonka pääsisältö on itsensä myyminen. Kerjäämiseen liittyy myös köyhyyden ja tunteitten teeskentely. Kerjäämällä saatu raha ei useimmiten tunnu rehellisesti ansaitulta rahalta - kerjääminen alentaa ihmisen itsetuntoa.
Intiassakin kerjäläinen ja kengänkiillottaja eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Molemmat - tai ainakin kengänkiillottaja - ovat köyhiä. Jälkimmäinen tekee kovaa rehellistä työtä, jolla hankkii pikkusiskoilleen, -veljilleen ja vanhemmilleen ruuan. Edellinen myy sieluaan.
Muistan miten minulla oli uudet kiiltävät kengät ja nälkäisen näköinen pikkupoika pyysi saada kiillottaa ne. Tarjosin hänelle työn sijaan viereisestä katukeittiöstä yksinkertaisen ruuan 20 eurosentillä. Hänen silmänsä kiilsivät pienestä lahjasta jonka sai. Kerjäläiset sen sijaan lipevät, vaativat rahaa ja roikkuvat vaatteissa. Heille ei useimmiten kelpaa ruoka. Heillä voi samaan tapaan kuin prostituoidulla olla isäntä - eräänlainen parittaja - joka ottaa suurimman osan rahasta. Ei parittajaa kiinnostaa katukeittiön pikkulounaat. Nostaakseen kerjäläistuotteensa arvoa omistaja saattaa vieläpä silpoa kerjäläiseltä kädet ja jalat.
Rahan antaminen kerjäläisille pitää yllä kerjäämisinstituutiota niin kuin prostituoidulta palvelujen ostaminen tukee prostituutiota. Kengän kiillotuttaminen 10-vuotiaalla ylläpitää sekin toki lapsityövoimaa. Väitän kuitenkin että parempi lapsen on oppia tekemään työtä jos toinen vaihtoehto on kerjääminen.
Parasta mitä intialaiselle kengänkiillottajalle voisi tarjota on rahoittaa hänelle kahden tunnin koulupäivä neljäksi vuodeksi. Lapsityövoiman väärinkäyttö ei ratkea hetkessä köyhissä maissa. Jos mustavalkoisesti keskitytään lapsityön rajoittamiseen kadun kulmissa, lapset joutuvat myymään itseään helposti hämärissä huoneissa tai kerjäläisinä. Ensimmäinen askel on saada kaikki intialaiset lapset kouluun - työn ohessa jos se on ainoa mahdollisuus. Keralan osavaltiossa lapset on saatu käsittääkseni jo kouluun Keralan osavaltion alhaisesta BKT:sta huolimatta. Kiitos kuuluu kommunistiselle osavaltiohallinolle mutta myös maharadjoille jotka aikoinaan satsasivat kansansivistykseen.
Keralalainen lukutaitoinen köyhä riksakuski loistaa hyvää itsetuntoa, kun hän ottaa turistin kädestä englanninkielisen kirjan ja lukee siitä pätkän ääneen. Lukutaidoton pohjoisintialainenkin riksakuski saattaa "lukea" jotain Lonely Planetin matkaopasta ääneen mutta vain oman kaupunkinsa osalta koska sen osan hän osaa ulkoa.
maanantaina, elokuuta 06, 2007
Yhteistoiminta yrityksessä
Kun Adolf Hitler totesi että hyökkäys Neuvostoliittoon ei ole vain valloitussota (der Eroberungskrieg) vaan myös tuhoamissota (der Vernichtungskrieg) ihmisten olisi pitänyt tietää mitä se merkitsee. Kun yrityksen johtaja puhuu suurista henkilöstösäästöistä seuraavan kolmen vuoden kuluessa pitäisi olla selvää mistä on kysymys. Työpaikkojen tuhoaminen (die Vernichtung)on alkamassa.
Vaikka tuhoamistarkoitus on avoimesti määritelty, ihmisten arki jatkuu pitkään muuuttumattomana. Kun muutosta enää ei voi välttää, se pyritään minimoimaan. Kun Varsovan ghetossa asuva juutalaisperhe havaitsi että naapurin perhe vietiin, ilmassa oli ehkä tiettyä helpotuksen tunnetta siitä että itse säästyi tällä kertaa. Mielessä kävi jopa ajatus että ehkä minun tehtäväni ghetossa on niin tärkeä että minut tarvitaan jatkossakin. Ehkä minua ei viedäkään.
Martin Grayn Kaikkien rakkaitteni puolesta osoitti aikoinaan että Varsovan ghetosta oli mahdollista poistua mm. viemäreitä pitkin - ainakin jos oli terve ja hyväkuntoinen. Kaikki eivät olisi varmasti voineet lähteä - esimerkiksi vanhukset. Jotkut jäivät koska ajattelivat että lähteminen on hankalaa ja riskialtista, että kiinnijäämistodennäköisyys on suuri, että mitään todisteita ei ole siitä että kaikki tuhotaan. Että on siis parasta sopeutua.
Kun yrityksen johto ilmoittaa työpaikkojen tuhoamisesta, osa ihmisistä ei edes kuvittele että itse voisi joutua tuhoamisen kohteeksi. Osa tajuaa tilanteen mutta päättää odottaa. Kun ensimmäinen tuhoamiskierros suoritetaan, jäljelle jäävät ovat hetken helpottuneita. Ehkä minut tarvitaan jatkossakin. Mutta kun yrityksen johtaja alkaa puhua tuhoamisen kiihdyttämisestä, pelko tulee takaisin. Pelko kalvaa sielua.
Äärimmäisestä esimerkistä kertoi HS muutama päivä sitten: juutalaisperhettä kuljetettiin muitten mukana jonossa halki Ukrainan maaseudun. Eräässä kylässä he näkivät omin silmin tuhoamisleirin. Kylän ukrainalainen päällikkö kertoi että sen tien päässä, jota perhe oli kulkemassa, on toinen tuhoamisleiri. Juutalaisperheen äiti sanoi miehelleen että heidän on paettava - mies kuitenkin sanoi että heidän on pysyttävä MUIDEN MUKANA. Äiti sai onneksi pitää päänsä ja lapsilla oli mahdollisuus kertoa tarina jälkipolville. Paetessaan perhe todennäköisesti koki pettäneensä ystävänsä ja kansansa. Jäljestäkin outo syyllisyys kalvoi vanhempia mutta lapset säilyivät hengissä.
MacDonald väittää että juutalaiset ovat erityisen yhteisöllisiä ihmisiä ja useaan kertaan historian aikana he ovat mieluummin tuhoutuneet muitten juutalaisten mukana kuin pettäneet porukan. MacDonaldin mukaan tämä on ollut jopa evolutiivisesti adaptiivinen tapa toimia juutalaisten kaltaiselle yhteisölle. Mielenkiintoinen ajatus joskin vaikea osoittaa todeksi tai vääräksi. Olen itsekin tapipuvainen uskomaan että ko. käyttäytyminen voi tiukalle yhteisölle ja sen jäsenille olla adaptiivista.
Eräät ihmiset ovat kertoneet minulle että työpaikan ihmissuhteet ovat niin tärkeitä, että he pelkäävät ensi sijassa niitten menettämistä eivätkä palkan menettämistä. Kauan samassa työpaikassa olleilla on monenlaisia tunteita työpaikkaansa ja työyhteisöään kohtaan - lähteminen voi olla hyvin vaikeaa vaikka uusi työpaikka olisi tiedossakin. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei siis ole naureskella niille ihmisille jotka jäävät ghettoon, vaan pikemmin käsitellä omia tunteita ghetosta lähdön hetkellä.
Lukekaapa aiempi Lue postaukseni juutalaisuudesta ja MacDonaldista - omasta mielestäni se on parhaita postauksiani.
Vaikka tuhoamistarkoitus on avoimesti määritelty, ihmisten arki jatkuu pitkään muuuttumattomana. Kun muutosta enää ei voi välttää, se pyritään minimoimaan. Kun Varsovan ghetossa asuva juutalaisperhe havaitsi että naapurin perhe vietiin, ilmassa oli ehkä tiettyä helpotuksen tunnetta siitä että itse säästyi tällä kertaa. Mielessä kävi jopa ajatus että ehkä minun tehtäväni ghetossa on niin tärkeä että minut tarvitaan jatkossakin. Ehkä minua ei viedäkään.
Martin Grayn Kaikkien rakkaitteni puolesta osoitti aikoinaan että Varsovan ghetosta oli mahdollista poistua mm. viemäreitä pitkin - ainakin jos oli terve ja hyväkuntoinen. Kaikki eivät olisi varmasti voineet lähteä - esimerkiksi vanhukset. Jotkut jäivät koska ajattelivat että lähteminen on hankalaa ja riskialtista, että kiinnijäämistodennäköisyys on suuri, että mitään todisteita ei ole siitä että kaikki tuhotaan. Että on siis parasta sopeutua.
Kun yrityksen johto ilmoittaa työpaikkojen tuhoamisesta, osa ihmisistä ei edes kuvittele että itse voisi joutua tuhoamisen kohteeksi. Osa tajuaa tilanteen mutta päättää odottaa. Kun ensimmäinen tuhoamiskierros suoritetaan, jäljelle jäävät ovat hetken helpottuneita. Ehkä minut tarvitaan jatkossakin. Mutta kun yrityksen johtaja alkaa puhua tuhoamisen kiihdyttämisestä, pelko tulee takaisin. Pelko kalvaa sielua.
Äärimmäisestä esimerkistä kertoi HS muutama päivä sitten: juutalaisperhettä kuljetettiin muitten mukana jonossa halki Ukrainan maaseudun. Eräässä kylässä he näkivät omin silmin tuhoamisleirin. Kylän ukrainalainen päällikkö kertoi että sen tien päässä, jota perhe oli kulkemassa, on toinen tuhoamisleiri. Juutalaisperheen äiti sanoi miehelleen että heidän on paettava - mies kuitenkin sanoi että heidän on pysyttävä MUIDEN MUKANA. Äiti sai onneksi pitää päänsä ja lapsilla oli mahdollisuus kertoa tarina jälkipolville. Paetessaan perhe todennäköisesti koki pettäneensä ystävänsä ja kansansa. Jäljestäkin outo syyllisyys kalvoi vanhempia mutta lapset säilyivät hengissä.
MacDonald väittää että juutalaiset ovat erityisen yhteisöllisiä ihmisiä ja useaan kertaan historian aikana he ovat mieluummin tuhoutuneet muitten juutalaisten mukana kuin pettäneet porukan. MacDonaldin mukaan tämä on ollut jopa evolutiivisesti adaptiivinen tapa toimia juutalaisten kaltaiselle yhteisölle. Mielenkiintoinen ajatus joskin vaikea osoittaa todeksi tai vääräksi. Olen itsekin tapipuvainen uskomaan että ko. käyttäytyminen voi tiukalle yhteisölle ja sen jäsenille olla adaptiivista.
Eräät ihmiset ovat kertoneet minulle että työpaikan ihmissuhteet ovat niin tärkeitä, että he pelkäävät ensi sijassa niitten menettämistä eivätkä palkan menettämistä. Kauan samassa työpaikassa olleilla on monenlaisia tunteita työpaikkaansa ja työyhteisöään kohtaan - lähteminen voi olla hyvin vaikeaa vaikka uusi työpaikka olisi tiedossakin. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei siis ole naureskella niille ihmisille jotka jäävät ghettoon, vaan pikemmin käsitellä omia tunteita ghetosta lähdön hetkellä.
Lukekaapa aiempi Lue postaukseni juutalaisuudesta ja MacDonaldista - omasta mielestäni se on parhaita postauksiani.
perjantaina, elokuuta 03, 2007
Yhteisöllisyys kontra yksilöllisyys - spekulaatiota
Natsi-Saksa oli eittämättä yksi niistä valtioista joissa yksilön - varsinkin vähemmistöihin kuuluvien - vapauksia sorrettiin pahimmin ja missä johtajan sokeaa seuraamista arvostettiin.
Seurauksena tällaisesta anti-individualismista ja anti-liberalismista ei ollut pelkästään vähemmistöjen tuhoutuminen vaan myös se että tehtiin vääriä ratkaisuja. Jos maan johdossa on vain yksi mies ja yksi mielipide, virheitä tapahtuu helposti. Yksi saksalaisten (Hitlerin) suuria virheitä oli hyökkäys Venäjälle.
Ironista on että samaan aikaan kuin Natsi-Saksa oli sortohallitus, Saksa kykeni luomaan armeijan joka oli tasa-arvoinen, tehokas ja otti huomioon yksittäisen sotilaan tarpeet. Saksan armeija myös luotti sotilaan omaan aloitekykyyn pikkutarkan käskytyksen sijaan.
Boyd ja Richardson referoivat mm. isrealilaista sotatutkijaa van Creveldiä ja saksalaista tutkijaa Fritziä:
The criminal, reckless, totalitarian, Nazi regime managed to find the most successful formula of the period for meeting the conflicting demands of national command and control and the need to provide for the felt needs of individual soldiers. The common theme of both the innovative and traditional differences between the German army and its WWII enemies isattention to the psychology of the fighting soldier.
By paying such meticulous attention tothe needs and motives of ordinary troopers, the Wehrmacht constructed a sort of virtual reality that successfully simulated the situation of a segmentary society fighting for itsexistence. For its pains, it routinely elicited dedicated, skillful, death-defying performances from the ordinary landser. Other modern armies do the same, of course, but most at least alittle less well than the Germans did in WWII.
Saksan yhteiskunta - ja armeija erityisesti - oli varsin yhteisöllinen. Kaikilla saksalaisilla oli työtä ja aristokratian valta mureni. Säätykierto toimi ja kaikki nuoret kasvatettiin yhteen ideologiaan. Ingmar Bergmann kertoo miten hän ollessaan vaihto-oppilaana 30-luvulla ihaili saksalaisten optimismia ja yhteisöllisyyttä. Bergmann ei nähnyt toista puolta - vähemmistöjen murskaamista. Välillä hän hiukan ihmetteli toistuvaa lausetta "von den Juden vergiftet" (juutalaisten myrkyttymä).
Äärimmäisessä yhteisöllisyydessä on puolensa kun yhteiskunta on esimerkiksi sodassa. Kansakunta saadaan puhaltamaan yhteen hiileen. Moderni yhteiskunta tarvitsee kuitenkin myös individualistisia piirteitä toimiakseen - yksityisyrittäjyyttä, ilmaisun vapautta, erilaisia keskenään ristiriidassa olevia elämäntapoja yms.
Mielenkiintoinen opetus Natsi-Saksan armeijasta kuitenkin on se, että ei äärimmäinen yhteisöllisyys ja ideologinen yhtenäisyys ehkä kuitenkaan sulje pois yksilön aloitekykyä, vaikka näin usein väitetään. Ihminen voi olla samaan aikaan alistunut yhteisön päämäärille, mutta tehdä kuitenkin älyllisesti luovia ratkaisuja ? Vastaavasti toisin päin, ei se että ihminen ajaa hedonistisesti vain omaa etuaan tee hänestä sen älyllisempää ja omilla aivoillaan ajattelevampaa ihmistä.
Seurauksena tällaisesta anti-individualismista ja anti-liberalismista ei ollut pelkästään vähemmistöjen tuhoutuminen vaan myös se että tehtiin vääriä ratkaisuja. Jos maan johdossa on vain yksi mies ja yksi mielipide, virheitä tapahtuu helposti. Yksi saksalaisten (Hitlerin) suuria virheitä oli hyökkäys Venäjälle.
Ironista on että samaan aikaan kuin Natsi-Saksa oli sortohallitus, Saksa kykeni luomaan armeijan joka oli tasa-arvoinen, tehokas ja otti huomioon yksittäisen sotilaan tarpeet. Saksan armeija myös luotti sotilaan omaan aloitekykyyn pikkutarkan käskytyksen sijaan.
Boyd ja Richardson referoivat mm. isrealilaista sotatutkijaa van Creveldiä ja saksalaista tutkijaa Fritziä:
The criminal, reckless, totalitarian, Nazi regime managed to find the most successful formula of the period for meeting the conflicting demands of national command and control and the need to provide for the felt needs of individual soldiers. The common theme of both the innovative and traditional differences between the German army and its WWII enemies isattention to the psychology of the fighting soldier.
By paying such meticulous attention tothe needs and motives of ordinary troopers, the Wehrmacht constructed a sort of virtual reality that successfully simulated the situation of a segmentary society fighting for itsexistence. For its pains, it routinely elicited dedicated, skillful, death-defying performances from the ordinary landser. Other modern armies do the same, of course, but most at least alittle less well than the Germans did in WWII.
Saksan yhteiskunta - ja armeija erityisesti - oli varsin yhteisöllinen. Kaikilla saksalaisilla oli työtä ja aristokratian valta mureni. Säätykierto toimi ja kaikki nuoret kasvatettiin yhteen ideologiaan. Ingmar Bergmann kertoo miten hän ollessaan vaihto-oppilaana 30-luvulla ihaili saksalaisten optimismia ja yhteisöllisyyttä. Bergmann ei nähnyt toista puolta - vähemmistöjen murskaamista. Välillä hän hiukan ihmetteli toistuvaa lausetta "von den Juden vergiftet" (juutalaisten myrkyttymä).
Äärimmäisessä yhteisöllisyydessä on puolensa kun yhteiskunta on esimerkiksi sodassa. Kansakunta saadaan puhaltamaan yhteen hiileen. Moderni yhteiskunta tarvitsee kuitenkin myös individualistisia piirteitä toimiakseen - yksityisyrittäjyyttä, ilmaisun vapautta, erilaisia keskenään ristiriidassa olevia elämäntapoja yms.
Mielenkiintoinen opetus Natsi-Saksan armeijasta kuitenkin on se, että ei äärimmäinen yhteisöllisyys ja ideologinen yhtenäisyys ehkä kuitenkaan sulje pois yksilön aloitekykyä, vaikka näin usein väitetään. Ihminen voi olla samaan aikaan alistunut yhteisön päämäärille, mutta tehdä kuitenkin älyllisesti luovia ratkaisuja ? Vastaavasti toisin päin, ei se että ihminen ajaa hedonistisesti vain omaa etuaan tee hänestä sen älyllisempää ja omilla aivoillaan ajattelevampaa ihmistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)