Maatalouden subventointi, markkinat ja ympäristö

Olen viime aikoina puhunut runsaasti siitä, miten taloudellinen toiminta aiheuttaa ilmaston lämpenemistä ja muuta saastumista ja siitä että mikäli näitä ulkoisvaikutuksia ei huomioida tuotteen hinnassa, päädytään tehokkuustappioon sitä kautta että tuotteen hinta on liian alhainen.

On kuitenkin yhtä tärkeää huomioida se, että markkinat myös auttavat ratkaisemaan ympäristö-ongelmia. Toisin sanoen valtion puuttuminen talouteen aiheuttaa usein ympäristöongelmien voimakasta kärjistymistä. Yksi hyvä esimerkki on maatalouden subventointi.

Maataloustuet tekevät suuren loven Suomen ja varsinkin EU:n budjettiin. Näin syntyvä haitta ei kuitenkaan ole ainoa maataloustukien tai yleensä maatalouden synnyttämä haitta. Vaikka maataloudella (ja kalankasvatuksella) on Suomen kansantuotteen kannalta varsin vähäinen merkitys, on hämmentävää tajuta miten suuri osa vesistöjen saasteista tulee maataloudesta ja kalataloudesta - ja osuus on vieläpä kovassa kasvussa: Maatalouden osuus vesistöjen fosforikuormituksesta on 67 prosenttia ja typpikuormituksesta 53 prosenttia. Viisi vuotta sitten vastaavat lukemat olivat 62 prosenttia ja 51 prosenttia. (Lähde: Suomen ympäristökeskus).

Mutta nämä kaksi asiaa - maataloustuet ja maatalouden aiheuttamat ympäristöongelmat - kietoutuvat vielä kaiken lisäksi voimakkaasti yhteen. Mitä enemmän maataloutta tietyssä maassa tuetaan, sitä enemmän käytetään myös lannoitteita. Lannoitteiden käytön ja maataloustuen/suojatullien tason välillä on hyvin selkeä positiivinen yhteys. Kun subventoidaan maataloustuotantoa, subventoidaan käytännössä myös lannoitteiden käyttöä ja sitä kautta ilman ja veden saastumista. (Lähde: The Undercover Economist : Exposing Why the Rich Are Rich, the Poor Are Poor--and Why You Can Never Buy a Decent Used Car!)

Mikäli subventoinneista luovuttaisiin, syntyisi siis monenlaista hyötyä:

1. Hinnat saavuttaisivat oikean tason (=kysynnän ja tarjonnan määräämän tason) ja ylituotanto ja muut tehokkuushäviöt vältettäisiin.
2. Maataloustukien kustannukset veronmaksajille vältettäisiin.
3. Lannoitteiden käyttö laskisi ja ympäristön kuormitus laskisi tuntuvasti.

Allaoleva kuva esittää subventointien ja lannoitteiden käytön välistä suhdetta. Lähde on OECD.

Kun ulkomaalainen mies syyllistyi pedofiliaan

Ulkomaalainen miesporukka syyllistyi Suomen lain mukaan pedofiliaan. Käytännössä tämä siis merkitsi sitä, että selvästi yli 18-vuotias mies paritteli 15-vuotiaan tytön kanssa. Ottamatta kantaa siihen, onko tällainen seksuaalisuhde aikuisenoikeasti pedofiliaa, lienee kaikille selvää, että jokainen selvästi yli 18-vuotias suomalainen mies joka viime aikoina on jäänyt kiinni tällaisesta seksuaalisuhteesta, on joutunut valtavan demonisoinnin kohteeksi juridisten seurausten lisäksi. Ja niin ovat joutuneet nämä ulkomaalaiset miehetkin.

Mutta montaa päivää ei tarvinnut odottaa kun ko. miehet saavat ymmärtäjiä ainakin yhden naisen taholta. Homma-foorumin palstalla eräs nainen vastasi kirjoituksiin, joissa ko. ulkomaalaisten miesten pedofilia tuomittiin, näin:

Lueskelin tätä ketjua ja nyt on pakko laittaa lusikka soppaan.

Anteeksi nyt äidit ja isät, mutta 15-vuotias ei ole mikään pikkutyttö. Tuossa iässä kun naisen seksuaalisuus ja tietoisuus omasta vartalosta herää, niin sitä voi verrata 60-luvun vapaaseen rakkauteen. Ja ainakin omassa nuoruudessani 90-luvun Tampereella sitä seuraa saatiin juuri vanhemmista pojista ja miehistä. Luulen tämän johtuvan siitä, että miehet ehkä keskimäärin kuitenkin alkavat seksuaalisesti aktiivisiksi myöhemmin kuin naiset. 15-18 vuotiaana itselläni oli kaksi kertaa enemmän suhteita kuin koko aikuisiällä yhteensä. Näistä suurin osa 20-28 vuotiaita. Niin ja kaikki muuten suomalaisia. Ei käynyt mielessä, että vastapuoli syyllistyi rikokseen. Olinko itse rikokseen yllyttäjä?

En väitä että nainen on väärässä. 15-vuotiaalle tytölle seksi 28-vuotiaan miehen kanssa voi tietysti olla huomattavasti miellyttävämpi kokemus kuin seksi 15-vuotiaan kokemattoman pojan kanssa. Minulle tämä asia on ollut selvää aika kauan, ja olen ymmärtänyt että suuri osa kaikesta moralisesta tyrmistyksestä on teeskentelyä. Suurta kädenheiluttelua ilman mitään sitoutumista mihinkään moraalisiin arvoihin.

Mutta Suomen lain mukaan tässä on on joka tapauksessa kyse rikoksesta ja on minusta hyvä ollakin.

Ylläoleva teksti on sinällään täysin järkevä ja hyvin perusteltu, mutta kun tällainen kommentti esitetään, kun suuri joukko samanlaisen teon tehneitä miehiä on jo demonisoitu ja menettänyt kaiken ihmisarvonsa ilman että kukaan on heitä puolustanut, herää ainakin ilkeä olo siitä, että onko ne aiemmat miehet sitten tuomittu liian jyrkästi vain siksi että he ovat vaikkapa a) kantasuomalaisia tai b) limaisia keski-ikäisiä miehiä. En väitä että näin on.

Haluan vaan taas muistuttaa kaikkia miehiä siitä itsestäänselvyydestä, että sama nainen tai naisporukka saattaa demonisoida yhden miehen alimpaan helvettiin aivan samasta teosta mistä joku toinen mies saa ymmärrystä ja jopa ihailua, eikä naisporukka koe tässä mitään ristiriitaa. On sitten kysymys naisen alistamisesta tai pedofiliasta. Tästä on oikeastaan turha hermostua.

Keskiverto-nainen ei ole oikeasti mikään moraalinen otus: nainen esimerkiksi saattaa haluta Suomeen mahdollisimman paljon ulkomaalaisia miehiä parantaakseen seksuaalista markkina-arvoaan, mutta jälkirationalisoi asian niin, että väittää arvostavansa kansainvälisyyttä. Naiset ihailivat 30-luvulla fasisteja ja Hitleriä eikä se tuottanut heille minkäänlaisia moraalisia ristiriitoja.

Tietysti miehissä on samanlaisia jälkimoralisista ja omien tekojensa ymmärtäjiä, mutta ei yhtä paljon. Mies ei väitä kannattavansa kansainvälisyyttä hakiessaan Filippiineiltä naisen.

Päivän kysymys

Aamuisessa naistenlehti HS:ssä joku toimittaja ihmettelee, että voiko Suomen sanoa olevan tasa-arvoinen kun yritysten johdossa ei ole vielä juurikaan naisia. Esitän vastakysymyksen:

Milloin suomalaiset naiset alkavat perustaa Angry Birdsin kaltaisia menestyviä yrityksiä ?

Korkman hyvinvointivaltion kestävyydestä ja verokilpailusta

Etlan toimitusjohtajan Sixten Korkmanin analyysi hyvinvointivaltion kestävyysvajeesta kannattaa lukea, vaikka ei se ihan uusi olekaan. Siinä on paljon useimmille tuttua analyysiä sekä hyvinvointivaltion historiasta, eduista että haitoista, mutta oleellisinta on ehkä analyysi uhkatekijöistä kuten väestön ikääntymisestä.

Erityisesti verokilpailusta hän sanoo näin:

Globalisaation syveneminen on usein nähty hyvinvointivaltion uhkana. Pelkona on, että tuotannontekijöiden liikkuvuus johtaa itseään ruokkivaan ja hyvinvointimenojen leikkauksiin pakottavaan verokilpailuun (”race to the bottom”). Merkkejä tästä
voi nähdä siinä, että yhtiöverokanta on viime vuosikymmenien aikana laskenut merkittävästi lähes kaikkialla, pääomatulojen verotusta lievennetään yhä useammassa maassa eri tavoin, ja myös korkeimpia ansiotulojen rajaveroasteita on alennettu melkein kaikissa OECD-maissa.

Pelko hyvinvointivaltion romuttumisesta globalisaation takia näyttää kuitenkin toistaiseksi saadun kokemuksen valossa liioitellulta. ...

Vaikka hyvinvointivaltio ja globalisaatio ovat viime vuosikymmeninä voineet edetä rinnakkain, tämä kehitys saattaa epäilemättä tulla tiensä päähän. Näin käy etenkin, jos hyvin koulutettu ja kielitaitoinen sekä yhä kansainvälisemmin orientoitunut nuoriso alkaa äänestää jaloillaan ja valita sijaintimaansa siellä vallitsevan veroasteen ja saavutettavissa olevan tulotason perusteella. Tulojen tasaukselle on perusteensa (vrt. luku 2), mutta sen toteuttaminen käy kansantaloudellisesti ja julkisen talouden kannalta sitä kalliimmaksi mitä herkemmin inhimillinen pääoma liikkuu rajan yli (rahoituksen ja fyysisen pääoman lisäksi).

Hyvinvointivaltion perustaa Korkman kuvaa kappaleessa 2, mihin hän yllä viittaa:

hyvinvointivaltion perusteita on luontevaa hakea niistä ongelmista, joihin markkinatalous ei tarjoa vastauksia.

Markkinatalous saattaa olla tehokas, mutta ei ole mitään takeita siitä, että se johtaisi eettisesti tai poliittisesti hyväksyttävään tulonjakoon. Siksi julkinen valta kaikissa maissa jakaa tuloja uudelleen verojen ja tulonsiirtojen sekä (alihinnoiteltujen) julkisten palvelujen kautta ja osaltaan myös sosiaalivakuutusjärjestelmien puitteissa. Lisäksi markkinoihin liittyy monia puutteita (market failures), jotka perustelevat julkisen vallan toimia.

Työttömyysvakuutus ei voi toimia yksityiseltä pohjalta ja markkinaehtoisesti, koska tällöin pienen työttömyysriskin työntekijät jättäisivät vakuutuksen ottamatta. Kun vakuutuksenottajina olisivat vain korkean työttömyysriskin palkansaajat (adverse selection tai käänteinen valikoituminen), muodostuisivat vakuutusmaksut järjestelmän toimivuuden kannalta liian korkeiksi. Vaihtoehtoisesti vakuutusta tarjottaisiin vain alhaisen työttömyysriskin omaaville työntekijöille (cream skinning), jolloin suojaa tarvitsevien palkansaajien riskit jäisivät kattamatta. Lisäpulmana on, että vakuutusturva voi muuttaa vakuutetun käyttäytymistä riskin laukeamista lisäävästi (moral hazard tai moraalikato).

Pakollinen työttömyysvakuutus korvaa tulonmenetystä ja mahdollistaa samalla sen, että työpaikkansa menettänyt työntekijä voi käyttää jonkin verran aikaa itselleen sopivan uuden työpaikan löytämiseen. Oikein mitoitettuna järjestelmä lisää sekä palkansaajan turvaa että työmarkkinoiden tehokkuutta. Sen sijaan korkeat korvausasteet, etenkin jos ne ovat pitkäkestoisia, voivat heikentää työmarkkinoiden toimivuutta vähentämällä alttiutta hakea ja ottaa vastaan työtä.

Kestävyysvaje on oleellinen uhka, eikä se välttämättä ratkea edes poliitikkojen haikailemalla nopealla talouskasvulla:

Suomen julkinen talous on tätä nykyä rakenteelliseesti alijäämäinen eli kärsii kestävyysvajeesta. Poliittisesti suosituin vaihtoehto tilanteen korjaamiseksi on talouden kasvun nopeuttaminen. Jokaisen puolueen talouspoliittisen ohjelman ydin näyttää olevan väite, että talouden kasvua voidaan ansiokkaan talouspolitiikan
avulla nopeuttaa siinä määrin, ettei tarvita julkisten menojen leikkauksia tai ainakaan tavallisiin kansalaisiin kohdistuvia veronkiristyksiä. Yleensä ei kerrota kovinkaan tarkkaan niistä talouspolitiikan toimista, joilla kasvun arvioidaan saatavan merkittävästi nopeutumaan. Lisäksi väite kasvusta ratkaisuna julkisen talouden ongelmiin on varsin kyseenalainen, kuten Baumolin taudin ja Wagnerin lain lähempi tarkastelu osoittaa.

Tosiasiassa kasvun nopeutuminen jopa heikentää julkisen talouden tasapainoa kasvattamalla alati julkisiin palveluihin kohdistuvia vaatimuksia. Talouskasvu ei ole sen kaltainen patenttiratkaisu julkisen talouden rahoitusongelmiin kuin usein kuvitellaan.

Lisäksi Hyvinvointivaltion rahoittamiseksi kerätyt verot ovat maksajiensa rasituksena ja lisäksi ne aiheuttavat kansantaloudellisia tehokkuustappioita. Nämä ilmenevät työllisyyden heikkenemisenä, kun verotus lyö kiilan tuotannossa syntyvän arvonlisäyksen ja työntekijän saaman nettokorvauksen välille. Korkeat työtulojen marginaaliverot heikentävät myös motivaatiota kouluttautua tai panostaa työuralla etenemiseen. Pääoma- ja yritysverot vähentävät vuorostaan säästämistä ja investointeja sekä talouden kasvua. Verotuksen aiheuttamat tehokkuustappiot ovat sitä suurempia mitä korkeammat ovat veroasteet ja vieläpä niin, että tappiot kasvavat veroasteen nousua nopeammin (likimäärin veroasteen kasvun neliöllä)...

Sosiaalivakuutusjärjestelmän etuudet torjuvat köyhyyttä, mutta ne voivat myös vaikuttaa passivoivasti. Ne saattavat muuttaa vakuutettujen käyttäytymistä sosiaaliturvan käyttöä lisäävästi.Tutkimusten mukaan työttömyysjaksot ovat sitä pitempiä mitä korkeampaa on työttömyysturvan taso....

Edulliset varhaiseläkejärjestelmät ovat monessa maassa myötävaikuttaneet siihen, että työurat ovat jääneet yhä lyhyemmiksi suhteessa elinaikaodotteeseen. Asumis- ja perhepolitiikka voivat vaikuttaa osaltaan jopa perherakenteisiin, ne voivat esimerkiksi lisätä yksinhuoltajaperheiden määrää. On runsaasti esimerkkejä siitä, että sosiaalipolitiikan taso ja ehdot ohjaavat käyttäytymistä ja ovat usein omiaan aiheuttamaan kansalaisten tukiriippuvuutta.

Ultra-ortodoksi-juutalaiset taakka Israelissa

Suomessa jaksetaan vieläkin ihmetellä, miten joissain kulttuureissa miehet istuvat kahvilassa ja naiset tekevät kaikki työt, vaikka merkkejä on jo siitä että Suomessa ollaan menossa samaan suuntaan.

Reutersin juttu kertoo siitä, miten Israelin ultra-ortodoksi-juutalaisten kulttuuri edellyttää, että miehet keskittyvät talmudin opiskeluun eivätkä rahan hankkimiseen. Naisilla vastaavaa velvollisuutta tai oikeutta opiskella talmudia ei ole. Siinä missä ultra-ortodoksi-juutalaisten miesten työllisyys on Israelissa vain 40%, naisten työllisyys on nousussa ja saavuttanut sentään jo 60%:n tason. Siinä missä miehet kuluttavat aikansa nuoresta pojasta uskonnolliseen opiskeluun, naiset ovat vapaampia oppimaan maallisia - ja miesten halveksimia - taitoja.

Ultra-ortodoksit ovat valtava taakka Israelin taloudelle, ja taakka kasvaa koko ajan koska ultra-ortodoksien syntyvyys on hyvin korkea. Ultra-ortodoksit eivät ole haluttuja työntekijöitä silloinkaan, kun he itse ovat halukkaita työhön. Työnantaja joutuu sopeutumaan mitä ihmeellisimpiin uskonnollisiin tapoihin. Joiltain työnantajilta tämä onnistuu paremmin toisilta huonommin. Pitkällä tähtäimellä tilanne on pienistä edistysaskelista huolimatta kuitenkin kestämätön. Israelilainen hyvinvointivaltio ei ole kestävällä pohjalla.

Oikeastaan mikään kulttuuri missä suuri osa miehistä on ulkona taloudellisesta toiminnasta ei ole kehityskelpoinen. Ultra-ortodoksiset miehet eivät sentään käytä vapaata aikaansa rikollisuuteen.

Usein juutalaisten yritteliäisyydestä puhuttaessa unohdetaan tällaiset ryhmät. Siinä missä liberaalimmat juutalaiset sulautuvat esimerkiksi Amerikassa hyvin nopeasti muuhun väestöön, nämä äärivanhoilliset ryhmät eivät sulaudu. Syntyvyys on lisäksi hyvin korkea. Mielenkiintoinen kysymys on, onko tällainen yhteiskunnan painolastina elävä äärivanhoillinen juutalaisuus juutalaisuuden tulevaisuus ? Tuskinpa. Koska aina näistä ryhmistä kuitenkin irtautuu vapaamielisempiä ryhmiä, jotka osallistuvat yhteiskuntaan aktiivisina jäseninä.

Vanhoillinen juutalaisuus ja liberaalijuutalaisuus voidaan nähdä tavallaan toisiaan tukevinakin. Vanhoillinen juutalaisuus vastaa juutalaisuuden säilymisestä.

Affirmative Action vastatuulessa

New York Timesin mukaan positiivinen etninen syrjintä on "vaarassa" kuivua kokoon USA:ssa.

Uuden "uhan" on (tietysti) aiheuttanut Korkeimman Oikeuden tuomareiden poliittisen jakautuman muutokset.

Ulkoisvaikutukset, ympäristö ja kauppasota

Yleinen käsitys main-stream taloustieteessä on, että jos taloudellinen agentti A aiheuttaa toiminnallaan tuotteen T valmistuksessa negatiivisia ulkoisvaikutuksia toisille osapuolille B, on tehokasta panna A maksamaan kyseinen ulkoisvaikutus esimerkiksi haittaverona valtiolle.

Haittavero nostaa tuotteen T hintaa vastaamaan tuotteen todellisia kustannuksia, jolloin kysynnän ja tarjonnan laki johtaa sponttaanisti tehokkaimpaan tulokseen. A:n maksamien valmistuskustannusten lisäksi hintaan pannaan siis mukaan muille osapuolille tulevat kustannukset (ulkoisvaikutukset).

Ilmaston lämpenemisen osalta on syntynyt ongelma, kun EU kantaa haittaveroa tai pikemminkin myy päästöoikeuksia EU:n alueella toimiville yrityksille, mutta monet muut maat antavat yritystensä saastuttaa kantamatta samanlaisia haittaveroja kuin EU. EU:n tuotteille ja palveluille syntyy kilpailuhaitta.

Looginen ratkaisu on verottaa tuontia maista joissa ei ole EU:n tasoisia haittaveroja. Kilpailuetu leikataan ainakin osaksi. EU onkin toteuttamassa tämän tyyppistä ratkaisua lentojen osalta.

USA, Kiina ja Venäjä - ja muut vastuunpakoilijat - ovat kokoontumassa kokoukseen Moskovassa. Kokouksen tarkoitus on puolustaa kaupan "vapautta" eli selkokielellä torpata EU:n suunnitelmat kilpailuhaitan leikkaamisesta. EU:ta vastaan suunnitellaan jopa kauppasotaa.

EU on laajentamassa toimiaan lentojen lisäksi uusiin palveluihin ja tuotteisiin:

At the centre stands the EU, cast, in this guise, as climate champion - determined to take a small step towards charging airlines for the full environmental costs of flying, and to tax highly-polluting forms of fossil fuels.

Attacking the EU from every side is a large number of countries with serious clout.
At a two-day meeting in Moscow, 26 countries opposed to the EU putting aviation inside its Emission Trading Scheme (ETS) are discussing a response, ranging from a formal protest through the Chicago Convention to unspecified "retaliatory measures".
There's even talk of a full-scale trade war, even though (as I've discussed before) the sums that industry might lose are trivial.

As soon as that ends on Wednesday night, the focus will shift to Thursday's European Commission meeting, where officials will debate a proposal to update the Fuel Quality Directive (FQD) in a way that would penalise fuels such as oils made from coal and from tar sand deposits on the grounds that their production is highly carbon-intensive.

Once again, a trade dispute looms, with Canada threatening action, possibly through the World Trade Organization (WTO), if tar sand oil is penalised.

Varsin selvää on, että EU on heikoilla tässä tilanteessa. EU on yhden suurimman kriisinsä kourissa ja nyt sitä uhkaa taloudellisilla sanktioilla USA:n ja Kiinan kaltaiset talouden suurvallat sekä Venäjä, josta EU on riippuvainen öljyn ja maakaasun tuonnin osalta.

Suomi Nokian romahduksen jälkeen

Keskiluokkainen suomalainen, joka haluaa käydä töissä ja huolehtia lapsistaan, on huomannut, että Suomen vientiteollisuus ei enää vedä. Kauppatase on pitkästä aikaa negatiivinen. Tämä on monelle signaali siitä, että suomalainen talouselämä ei ole enää kilpailukykyinen. En osaa sanoa kuinka hyvä signaali tämä on, mutta luulenpa että moni sen ainakin sellaiseksi tulkitsee.

Keskiluokkainen suomalainen ajattelee, että talouselämä pitää tehdä dynaamisemmaksi. Kirkumisen ja valittamisen sijasta hihat pitää kääriä. Kokoomuksen kannatus kasvaa.

Paljon on puhuttu verokilpailusta. Joku on vaatinut verotuksen koordinointia Euroopan sisällä eli verokilpailun kastrointia. Toisaalta verokilpailun uhkaa on vähätelty. Käsittääkseni kysymys on lopulta vain siitä, koska verokilpailu alkaa toden teolla ja koska Suomen verotus alkaa sopeutua kilpailuun.

Tänään hallituksen asettama selivitys esittää sopeutumista verokilpailuun. HS kirjoittaa:

Selvitysmies: Viron yritysverot Suomeen

...Tuntuvia veronkevennyksiä yrityksille ehdottaa selvitysmies, joka pohti, miten investoinnit saataisiin jälleen kasvuun Suomessa. Vuorineuvos Jorma Eloranta ehdottaa, että yhteisöveroa eli yritysten verotusta kevennetään.

Yhteisöverotuksen kanta on nyt 24,5 prosenttia, johon se alennettiin tämän vuoden alussa 26 prosentista. Elorannan mielestä alennettukin kanta on liian korkea. Hän pitää kilpailukykyisenä 20-22 prosentin verokantaa.

Eloranta ehdottaa valtioneuvostolle, että yhteisöveroa alennetaan 0,5 prosenttiyksikköä joka vuosi vuoteen 2020 asti. Jos taloustilanne paranee, aikataulua voidaan nopeuttaa.

Selvitysmies haluaisi uudistaa yritysverotusta radikaalimminkin, jos katsoisi siihen olevan mahdollisuuksia. Eloranta veisi Suomen yritysverotusta kohti Viron mallia. Virossa yritykseen jätettyä jakamatonta voittoa ei veroteta, ja osinkoverotus on Suomea kevyempää.

"Järjestelmän dynaamiset vaikutukset Suomen oloissa voisivat olla suuret", kirjoittaa Eloranta keskiviikkona luovuttamassaan raportissa.

Ministerit Jyri Häkämies (kok) ja Lauri Ihalainen (sd) asettivat viime lokakuussa Elorannan laatimaan investointistrategiaa, jolla niin kotimaiset kuin ulkomailtakin tulevat investoinnit saataisiin maassa vauhtiin. Yhteisöveron alentamisen lisäksi Eloranta ehdottaa yritysten hyväksi muitakin verokannustimia.
...

Kyse ei ole tietysti lopputulemassa vain tästä yhdestä asiasta - yritysverotuksesta. Eläkejärjestelmä, työn verotus, sosiaaliturva ja koulutusjärjestelmä tulevat nekin sopeutumaan.

Suomen Lähi-Itä-instituutin johtaja: länsimainen media antaa väärää kuvaa Syyrian tilanteesta

Syyriassa asuva Suomen Lähi-Itä-instituutin johtaja Ari Kerkkänen toteaa, että Venäjän kanta Syyrian tilanteeseen on realistisempi kuin länsimaiden ja länsimaisen median. Länsimainen media suurentelee ongelmia Syyriassa, vaikkakin Kerkkänen myöntää että tilanne on masentava ja pahasti umpikujassa ja väkivaltaisuutta on paljon molemmin puolin.. Suurimmassa osassa Syyriaa ihmiset haluavat kuitenkin edelleen elää normaalia elämää, eivätkä ole tekemisissä kapinallisten kanssa. Alaviitit ja kristityt ovat Kerkkäsen mukaan täysin aiheesta erittäin huolissaan turvallisuutensa puolesta. Suuri osa oppositiosta ei halua neuvotella Assadin hallinon kanssa. Väkivaltaa ei kuitenkaan Kerkkäsen mukaan saada loppumaan, elleivät kaikki osapuolet suostu neuvotteluihin kaikkien osapuolten kanssa.

Kerkkäsen mukaan Assadin hallinto on käytännössä turvannut 40-vuoden aikana vähemmistöjen - ei pelkästään kristittyjen ja alaviittien - turvallisuuden maassa. Assadin hallinto on toki hyvin autoritäärinen, mutta se on yrittänyt dialogia. Nyt on kuitenkin Kerkkäsen mukaan suuri riski, että länsimaiden tukeman sunni-opposition voitto johtaa samanlaiseen väkivaltaan vähemmistöjä kohtaan kuin Irakissa, mistä esimerkiksi kristityt ovat laajasti paenneet ja paenneet juuri nimenomaan Syyriaan. Opposition voitto johtaisi Kerkkäsen mukaan hyvin todennäköisesti uuteen sisällissotaan myös Libanonissa, missä Syyria on voimakkaasti läsnä.

Oma tulkintani tilanteesta on, että USA ja ylipäätään länsi on halukas uhraamaan Syyrian vähemmistöt samalla tavalla kuin Ruandassa uhrattiin tutsi-vähemmistö lännen poliittisen edun nimissä. Iran ja sen liittolainen Syyria halutaan likvidoida, ja siinä ei Syyrian vähemmistöjen turvallisuus merkitse mitään. USA on ojentamassa kätensä Syyrian oppositiolle ilmeisesti myös siinä toivossa, että sunnit palkitsisivat USA:n avun. Todellisuudessa USA ei ole saanut juuri kiitollisuutta miltään taholta, jota se Lähi-idässä on auttanut. Ei Afganistanin pastuilta, ei Egyptin oppositiolta eikä Irakinkaan kansanryhmiltä. Kaikki sekaantuminen on vain heikentänyt amerikkalaisten mainetta alueella.

Länsimainen valtamedia uskoo sokeasti demokratian olevan ratkaisu Syyrian ongelmiin. Etnisesti hajanaisessa maassa, missä yksi ryhmä muodostaa enemmistön, enemmistövalta merkitsee kuitenkin suurella todennäkäisyydellä enemmistön mielivaltaa vähemmistöä kohtaan. Hienoa että Yle on kuitenkin antanut tilaa Syyrian tilanetta oikeasti ymmärtävälle Kerkkäselle, vaikkakin Aamu-TV:n toimittaja uhoaa kiihkeästi Assadia vastaan.

Kiinan ja Venäjän ajama maltillinen linja on tietysti sekin puhdasta valtapolitiikka. Venäjä ja Kiina tukevat Irania ja Assadin hallintoa valtapelissään länttä vastaan ja ainakin Kiina pyrkii turvaamaan öljyntoimitukset Iranista. Venäjä ja Kiina tukivat aikoinaan samasta syystä myös Gaddafin hallintoa kapinallisia vastaan ja länsimaat olivat kapinallisten puolella. Mielenkiintoista on myös se että pian entinen presidenttimme Suuri Venäjän Ystävä vasemmistodemari Tarja Halonen suhtautui varsin nihkeästi Naton tukeen Libyan kapinaliikkeelle.

Tällä kertaa en kuitenkaan voi olla ajattelematta että Venäjän ja Kiinan veto YK:ssa oli onnellinen sattumus.

Ylikalastus

Ylikalastus EU-alueella maksaa noin 3.2 miljardia euroa vuodessa ja aiheuttaa noin 100,000 työpaikan menetyksen BBC:n referoiman tutkimuksen mukaan.

Ylikalastus on happamoitumisen ohella merkittävin meri-ekosysteemien uhka. Kansainvälisten merialueiden ylikalastus ja merien happamoituminen ovat lisäksi sellaisia yhteismaan ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii globaalia sopimista asioista päinvastoin kuin vaikkapa liiallinen väestönkasvu, joka voidaan ratkaista paikallisestikin.

Hans Hoppe, maahanmuutto ja ulkoisvaikutukset

Olen aiemmin väittänyt, että maahanmuuttoon voi liittyä yhteismaan ongelma. Työnantajan etu on hankkia halpaa työvoimaa ulkomailta, mutta mahdollinen haitta maahanmuutosta sitä kautta että tiettyjen maahanmuuttajaryhmien toinen sukupolvi ei sopeudu yhteiskuntaan vaan ajautuu vaikkapa rikollisuuteen tai yhteiskunnan elätiksi, voi tehdä maahanmuutosta yhteismaan ongelman. Sama vaikutus syntyy jos maahanmuuttajiksi valitaan jostain syystä väkeä, jonka biologiset tai kulttuuriset ominaisuudet ovat heikkoja.

Libertaari taloustieteilijä, Nevadan yliopiston taloustieteen professori Hans Hoppe, jota Ellilän Mikko lainaa ajattelee faktisesti samoin:

Against many left-libertarian open border enthusiasts, it is incorrect to infer from the fact that an immigrant has found someone willing to employ him that his presence on a given territory must henceforth be considered “invited.” Strictly speaking, this conclusion is true only if the employer also assumes the full costs associated with the importation of his immigrant-employee.

This is the case under the much-maligned arrangement of a “factory town” owned and operated by a proprietor. Here, the full cost of employment, the cost of housing, healthcare, and all other amenities associated with the immigrant’s presence, is paid for by the proprietor. No one else’s property is involved in the immigrant-worker settlement.

Pienimuotoisia "Factory town"eja on ollut aikaisemmin Suomessakin. Mm. Ahlström-osakeyhtiö loi ruukki-yhdyskuntia, joissa yhtiö omisti kaikki kiinteistöt ja huolehti myös suuresta osasta sosiaalikustannuksista. Kauttua, Sunila, Fiskars, Verla, Mustio (joka oli lyhyen aikaa oma tosin laiton kunta), ...

Less perfectly (and increasingly less so), this full-cost-principle of immigration is realized in Swiss immigration policy. In Switzerland immigration matters are decided on the local rather than federal government level, by the local owner-resident community in which the immigrant wants to reside. These owners are interested that the immigrant’s presence in their community increase rather than decrease their property values. In places as attractive as Switzerland, this typically means that the immigrant (or his employer) is expected to buy his way into a community, which often requires multimillion dollar donations.

Unfortunately, welfare states are not operated like factory towns or even Swiss communities. Under welfare-statist condition the immigrant employer must pay only a small fraction of the full costs associated with the immigrant’s presence. He is permitted to socialize (externalize) a substantial part of such costs onto other property owners.

Equipped with a work permit, the immigrant is allowed to make free use of every public facility: roads, parks, hospitals, schools, and no landlord, businessman, or private associated is permitted to discriminate against him as regards housing, employment, accommodation, and association. That is, the immigrant comes invited with a substantial fringe benefits package paid for not (or only partially) by the immigrant employer (who allegedly has extended the invitation), but by other domestic proprietors as taxpayers who had no say in the invitation whatsoever. This is not an “invitation,” as commonly understood. This is an imposition. It is like inviting immigrant workers to renovate one’s own house while feeding them from other people’s refrigerators.

Consequently, because the cost of importing immigrant workers is lowered, more employer-sponsored immigrants will arrive than otherwise. Moreover, the character of the immigrant changes, too. While Swiss communities choose well-heeled, highly value-productive immigrants, whose presence enhances communal property values all-around, employers under democratic welfare State conditions are permitted by state law to externalize their employment costs on others and tend to import increasingly cheap, low-skilled and low value-productive immigrants, regardless of their effect on all-around communal property values.

Kapinatyöläisen artikkeli Yhteismaasta

Anarkistien Kapinatyöläinen-verkkolehteä ei ole tullut luettua. Yhteisöllisyydestä puhuminen ei tietenkään saisi ohittaa anarkismia vaikka olen toki maininnut anarkismin blogillani useita kertoja:

Kalalonian anarkistipuolue halusi 30-luvulla järjestää ihmisten yhteiselon täydellisen (?) vapaaehtoisuuden varaan. Myös anarkokapitalismi perustuu käsittääkseni samantapaiseen vapaaehtoisuuden ideaan.

Anarkismi sai vahvaa kaikupohjaa nimenomaan Kataloniassa, koska Kataloniassa on hyvin pitkät perinteet talonpoikien autonomisesta yhteiselosta: Katalonian laajoja kastelujärjestelmiä on ylläpidetty talonpoikien itsehallinnollisten järjestelyjen varassa vuosisatoja.

Kansallisvaltio, talonpoikien itsehallinto ja "utopistiset" uskonnolliset yhteisöt ovat siinä mielessä hyviä että niitä on oikeasti olemassa. Ne eivät ole satuja.

Sen sijaan esimerkiksi työväenaatteeseen eli sosialismiin perustuvat utopistiset yhteisöt ovat satuja tai pikemmin painajaisunia. Sellaiset yhteisöt eivät ole koskaan eläneet montaa vuotta muuttumatta totalitäärisiksi helveteiksi.

Anarkistien Kapinatyöläinen-lehden korkeatasoinen ja suht objektiivinen analyysi Elinor Ostromin työstä Yhteismaan ongelman tutkimisessa kannattaa lukea.

Johtopäätös Kapinatyöläisessä on suunnilleen sama kuin Kansankokonaisuudessa:

Yllä mainittu lista on monessa suhteessa mielenkiintoinen. Erityisesti kohtien 3, 5, 7 ja 8 voi sanoa suorastaan peräänkuuluttavan anarkistista asioidenhoitotapaa. Ei ehkä ole mikään sattuma että juuri itäisestä Espanjasta tuli aikoinaan anarkistisen liikkeen vahvin tukialue. Tämä ei toki tarkoita sitä että hyvin hoidettu yhteisresurssi olisi sinänsä välttämättä anarkismia käytännössä.

...

Väärinkäsitysten välttämiseksi lienee myös syytä todeta, että Ostrom ei torju valtion omistusta tai yksityisomistusta tapana hoitaa luonnonvaroja sopivissa olosuhteissa. Hänen perusviestinsä on, että paikallisyhteisön yhteisomistus usein toimii erittäin hyvin, eikä toimivia järjestelmiä pidä tuhota ylhäältä päin tuoduilla patenttiratkaisuilla. Hän myös korostaa sitä että monen resurssin kohdalla paikallisyhteisöjen kontrolli voisi toimia paremmin kuin tähän mennessä kokeillut ratkaisut.

Yhteisöjen autonomiaa painotetaan Kapinatyöläisessä samanhenkisesti kuin vaikkapa Geoffrey Miller:

Ostrom itse on ulottanut yhteisresurssitutkimuksensa julkisiin palveluihin ja esittänyt ”monenkeskisen julkisen talouden” luomista kaupunkialueille. Keskeistä ajatuksessa on, että ihmiset voisivat järjestäytyä asuinalueittain räätälöimään paikallisen palvelurakenteen parhaiten omiin tarpeisiinsa sopivaksi, hyödyntäen palvelujen tuotannossa erityyppisiä oma-apuorganisaatioita ja julkisia toimijoita omine verotus- ja palvelumaksuratkaisuineen. Näin julkinen talous olisi hierarkkisen sijasta monenkeskinen järjestelmä, olematta kuitenkaan markkinapohjainen. Erilaisten palvelujärjestelmien rinnakkainen olemassaolo antaisi ihmisille mahdollisuuden havainnoida ja kehittää syvällisemmin kaikkia järjestelmiä. Kun julkiset palvelut olisi räätälöity asuinalueiden omien tarpeiden mukaan, voisivat ihmiset myös tarvittaessa muuttaa alueille, joissa palvelurakenne olisi parhaiten heille sopiva.

Kapinatyöläinen ei väitä, että Ostrom on anarkisti:

Se missä määrin Ostromin ajattelussa on yhtymäkohtia anarkismiin on tietenkin sinänsä sivuseikka. Olennaista on, että ihmisten käytännön kokemukset menestyksekkäästä ja vähemmän menestyksekkäästä resurssien yhteishallinnasta voivat opettaa paljon niin anarkisteille kuin muillekin ihmisille. Menestyksekäs yhteisresurssien hoito näyttää käytännössä mitä voidaan saavuttaa luottamalla hierarkioiden ja voitontavoittelun sijasta ihmisten tasa-arvoiseen ja vapaaehtoiseen yhteistoimintaan. Tällainen ei voi olla pahasta, olkoon kanava mikä tahansa.

Myös liberaalit/libertaarit (CENTRE FOR INDIVIDUAL AND ECONOMIC LIBERTY) ovat ylistäneet Ostromia otsikolla Miksi vapaudesta välittävien ihmisten pitäisi iloita Elinor Ostromin Nobel-palkinnosta:

"Poliittisen ja taloudellisen ajattelun historiassa sosiaalisen järjestyksen lähde luetaan joko markkinoita ohjaavan näkymättömän käden (Adam Smith) tai valtion kovakätisen kontrollin (Hobbes) ansioksi. Ehkä yksi parhaista tavoista ymmärtää Elinor Ostromin työtä on nähdä se ratkaisuna hobbesilaiseen ongelmaan smithiläisen ratkaisun keinoin. Tässä ehkä hieman oikaistiin mutkia, mutta ei paljon. Hänen työnsä paikallisista julkista talouksista ja yhteisresursseista (common-pool resources) keskittyy todellisiin “käytettyihin sääntöihin” (eikä “muodollisiin sääntöihin”), joihin yksilöt ja ryhmät turvautuvat tehdessään päätöksiä ja koordinoidessaan käyttäytymistään välttyäkseen sosiaalisilta ongelmilta. Se tuottaa optimistisen viestin itsehallinnon kyvystä onnistua vaikeissakin tilanteissa. Kuten kollegani Alex Tabarrok ilmaisi asian, Ostrom näkee erilaisten vapaaehtoisten yhteisöjen avulla, miten ryhmät muuttavat yhteisresurssitilanteen “yhteismaan tragediasta” “yhteismaan mahdollisuuksiksi”.

Tosiasiassa Ostromin ja liberaalien/libertaarien/anarkistien ajattelussa on kuitenkin yksi selvä ero. Elinor Ostrom ei ole politiikko eikä hän siksi puhu poliittisista periaatteista. Kuitenkin on varsin selvää, että Elinor Ostromin diskurssissa käytetyt säännöt eivät välttämättämättä tai edes yleensä ole sääntöjä, jotka ovat syntyneet vapaasti yhteen liittyneiden yksilöiden vapaaehtoisesta sopimuksesta vaan ne ovat pitkän satojenkin vuosien kulttuurievoluution myötä syntyneitä käytäntöjä ja normeja, joita ylläpidetään usein hyvinkin tylysti.

Ostrom ei sinällään tietenkään väitä, että nämä tylyt keinot sanktioida normien rikkojia ovat moraalisesti oikeita tai vääriä. Hän vain toteaa, että sanktionti ja ulkopuolisten ekskluusio ovat välttämättömiä jotta julkishyödykkeen tehokas hallinnointi onnistuu. Vapauden ja toimivan yhteisöllisyyden päämäärät ovat osin ristiriitaiset. Tietysti vain osin.

Anarkisteille antaisin taas neuvon: tutustukaa hutterismiin, amisheihin ja Millerin ajatteluun. Anarkismin ongelma on minusta sama kuin anarkokapitalisminkin - utopistisuus, joka on Hayekin määrittelemän kohtalokkaan ylimielen äärimmäinen muoto. Mutta jos tämä ongelma identifioidaan ja yhteiskunnan kehitys tajutaan kulttuurisena evoluutiona, liikkeillä on jotain mahdollisuuksia edistää ihanteitaan.

Yhdessä asiassa olen sekä anarkistien, anarkokapitalistien että ehkä myös Ostromin kanssa eri mieltä:

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa hän peräänkuuluttaa paikalliseen järjestäytymiseen nojaavia ratkaisuja, kansainväliselle tasolle jumittumien sijaan.

On yhteismaan ongelmia jotka vaativat globaaleja ratkaisua, kuten Hardinkin jo alkuperäisessä artikkelissaan totesi. Hämmästelen oikeastaan sitä, onko Ostrom todella tarkoittanut tuota mitä Kapinatyöläinen esittää. Luin hänen artikkelinsa ilmaston lämpenemisestä, mutta olin pettynyt koska se ei minusta tarjonnut kestäviä ratkaisuja ilmaston lämpenemiseen. Toisaalta tulkitsen Ostromin ajattelua niin että hän hän ajattelee, että ilmaston lämpeneminen vaatii sekä lokaaleja että globaaleja keinoja - siis monitasoisuutta mikä on Ostromin ajattelun peruspilareita.

Nokian Plan B ?

Nokialla ei ole Plan B:tä siltä varalta että yhteistyö Microsoftin kanssa epäonnistuu.

Nokias satsning på operativsystemet Windows Phone måste lyckas. Det finns ingen plan B, säger Nokias europachef Victor Saeijs till Dagens industri.

Flera analytiker menar att det måste finnas en plan B om Windows Phone inte lyckas konkurrera med Iphone och Android, skriver Di. Men enligt Nokias europachef Victor Saeijs finns ingen sådan.

"Plan B är att plan A ska lyckas", säger han ...

Varasuunnitelman puuttuminen on viesti Nokian työntekijöille: Microsoft-yhteistyön on pakko onnistua. Varasuunnitelman puute luo puitteet vahvalle sitoutumiselle yrityksen strategiaan.

Life has no Plan B. Ei ainakaan lopputulemassa.

Yhteismaa-klassikko käännetty suomeksi

Garret Hardinin alkuperäinen Tragedy of the Commons -artikkeli on suomennettu. Suomentaja on Niko Noponen.

Lisäksi on julkaistu kirja Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka, jossa on mukana sekä itse käännös että myös kotimaisten asiantuntijoiden puheenvuoroja asiasta.

En ole kirjaa vielä lukenut.

Suvaitsevaisuus?

Haaviston kampanjan vanavedessä (?) on levinnyt poliittiseen keskusteluun eri mieltä olevien suvaitseminen.

Joskus se saa kuitenkin tällaisen muodon: "On aivan luonnollista olla huolestunut vieraista asioista kuten kaukaisista maista tulevasta maahanmuutosta". Sanoipa eräs muuten-vihreä ystäväni minulle "ymmärrän että olet huolestunut ilmastonlämpenemisestä".

Suvaitseminen tarkoittaa siis näille ihmisille sitä että "on ymmärrettävää että, kun olet lusikalla saanut ja sinulta ei voi kauhalla vaatia, olet huolestunut asioista jotka eivät oi-ke-as-ti o-le vaa-ral-li-si-a".

Pieni pyyntö suvaisevaisille. Kutsukaa minua vaikka natsiksi mutta älkää "suvaitko". Aito tasa-arvoinen keskustelu on tietenkin mahdollista, kunhan molemmat kuuntelevat ja ovat itsekriittisiä.

Vapaus vai tehokkuus

En kiistä, että vapauden eli yksilön autonomian lisääminen on tärkeä yhteiskunnallinen päämäärä. Yksilön autonomian rajoittaminen esimerkiksi

• kieltämällä abortti


• kieltämällä homoseksuaaliset suhteet


• kieltämällä avioerot tai


• kieltämällä oikeus perustaa yksityinen yritys ja hyötyä yrityksen voitosta

aiheuttaisi monelle yksilölle suhteetonta kärsimystä. (Ottamatta siis tässä vaiheessa kantaa kyseisten kieltojen muuhun mielekkyyteen (mahdollisiin positiivisiin vaikutuksiin).)

Yhtä selvää on kuitenkin, että on olemassa muitakin arvoja kuin yksilön mahdollisimman laaja negatiivinen vapaus.

Lukumääräneutraalien avioliittojen eli moniavioisuuden kieltämistä voi hyvin perustella sillä, että yhteiskunnan tehokkuus on oleellisesti alempi kuin yksiavioisissa yhteiskunnissa:

• lapsiin kohdistuva väkivalta on moninkertaista perheissä joissa on isä- ja äitipuoli riiippumatta siitä onko yhteiskunta varsinaisesti moniavioinen vai ei


• rikollisuus on selkeästi runsaampaa maissa missä osa miehistä jää avioliittomarkkinoiden ulkopuolelle esimerkiksi siksi että osalla muista miehistä on useampi vaimo


• perheen sisäinen koheesio (yhteistyökyky) on oleellisesti alhaisempaa moniavioisessa perheessä, kun taas mustasukkaisuus, väkivalta ja naisten väliset riidat ovat vallitsevia


• moniavioisuus lisää miesten välistä seksuaalista kilpailua, mikä tutkimusten mukaan laskee miesten panostamista lapsiin ja tuottavaan taloudelliseen toimintaan. Moniavioisissa yhteiskunnissa kansantuote on oleellisesti alhaisempi kuin yksiavioisissa.

Näyttö yllä oleville väitteille on varsin vahvaa. Katso myös tiedetoimittaja Marko Hamilon bloggaus aiheesta. Jo aiemmin on osoitettu, että kaikkien perheen jäsenten stressitaso on korkeampi moniavioisissa perheissä kuin yksiavioisissa ja lasten kuolleisuus onnnettomuuksiin on dramaattisesti suurempaa kun toinen biologisista vanhemmista on korvattu isäpuolella tai äitipuolella.

In Africa, diverse studies show that, relative to children from monogamous households, children from polygynous household risk diminished nutritional status, poorer health outcomes and elevated mortality.Table 1 shows that both infant and child mortality in HPCs are roughly twice that of CMCs. Much work
supports this view [78–81]. Using data from 22 subSaharan African countries, Omariba & Boyle [80] found that children in polygynous families were 24.4 per cent more likely to die compared with children in monogamous families. Similarly, a study of six West African countries found that infants in polygynous families had a substantially greater risk of dying compared with children in monogamous households [82]. Community-level studies in Tanzania and Chad found that children in polygynous households had poorer nutrition than their counterparts in monogamous households from the same communities [83–85].

Similar effects occur in North America. Using data from nineteenth century Mormons, Heath & Hadley [25] compare data from 90 households consisting of 45 headed by wealthy men (top 2% of wealth in that community) and 45 headed by poor married men (from the bottom 16%). These data show that wealthy males had on average 3.2 wives compared to 1.4 among the poor. All but five of the wealthy men had more than one wife. One rich man had 11 wives. Overall, the wealthy men controlled 120 women while the poor controlled 63. This means that 90 husbands had 183 wives, which implies roughly 93 missing men had no wives. While wealthy men had more total offspring and longer reproductive careers (33 years for wealthy men compared to 22 for poor men), the children of poor men had better survival rates for their children to age 15

Naisten asema yleisesti laskee moniavioisessa yhteiskunnassa, avioliiton solmimisikä laskee dramaattisesti, syntyvyys nousee ja naisten oikeus itse päättää omasta ruumiistaan ja naisen oikeus valita kumppaninsa romuuntuu.

Avioliittoinstituution rappio Suomessakin (pettäminen on tavallista, avioerot yleistyvät dramaattisesti ja sitä kautta ns. sarjallinen moniavioisuus ja isäpuolet lisääntyvät) luo vastaavia ongelmia. Mies, jolla on aviopuoliso, on keskimärin tuottavampi ja lainkuuliaisempi kuin mies jolla ei ole aviopuolisoa. Sama mies, joka avioliitossa ollessaan on lainkuuliainen, muuttuu avioeron tai naisen kuoleman (!) jälkeen rikollisemmaksi.

En vaadi, että avioerot pitää kieltää, toteanpahan vain, että suuren osan viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan arvomuutoksista ja uudistuksista voi hyvällä syyllä nähdä myös kulttuurin rappiona. Nykysuomalainen ei joudu pelkäämään suuriakaan sanktioita kirkon tai vertaisryhmien taholta ottaessaan avioeron. Tottakai normien lieventymisestä on myös positiivisia vaikutuksia mutta paljon on myös negatiivisia.

Nyky-Eurooppa laajoine negatiivisine vapauksineen ei enää viime aikoina ole toiminut kovinkaan hyvin. Eurooppalainen elämäntapa ei ole esimerkiksi kiinalaisille, intialaisille, egyptiläisille tai tunisialaisille pelkästään malli vaan hyvin monelle myös halveksunnan kohde. Euroopan valtioiden kansantuote ei enää nouse ja sosiaalivaltio rapautuu. Olisi mielenkiintoista tietää mikä vaikutus esimerkiksi avioliiton rappiolla on Euroopan alentuvalle dynaamisuudelle.

"EU ei ole oppinut mitään virheistään"

Pohjoismaisen Investointipankin toimitusjohtaja Johnny Åkerholm toteaa tänään HS:n vieraskynässä, että "EU ei ole oppinut mitään virheistään":

Laajan yhteisymmärryksen mukaan EU:n ja euroalueen nykyiset ongelmat johtuvat pääasiassa kahdesta tekijästä: sopimuksista ei pidetty kiinni, ja moni julkinen ja yksityinen lainanottaja sai liian pitkään liian halpaa velkarahoitusta.

Ensimmäinen ongelma johtui monimutkaisista ja mekanistisista rakenteista, joiden soveltamisesta oli käytännössä helppo lipsua. Tämä koskee ennen kaikkea EU:n vakaus- ja kasvusopimusta, jota silloinen komission puheenjohtaja Romano Prodi haukkui "tyhmäksi", kun sopimukseen sisältyvät sanktiot olisi pitänyt ottaa käyttöön Saksan ja Ranskan alijäämien takia.

Jälkimmäinen ongelma taas johtui rahoittajien arvioista - joita viranomaiset ovat aktiivisesti tukeneet -, että riskit olivat euron takia pysyvästi vähentyneet tai poistuneet. Nyt rahoittajat ovat ottaneet opikseen ja sijoittajat vaativat eräiltä velkaantuneilta mailta aiempaa selvästi korkeampia korkoja.

Sen sijaan EU-viranomaiset eivät ole nähtävästi oppineet mitään vaan rakentavat entistä mekanistisempia rakenteita ja pyrkivät puhumalla saamaan riskilisät alas.

Sinänsä tärkeä budjettikuri tulee todennäköisesti vesittymään:

EU:ssa on toteutettu ja suunnitteilla erilaisia toimia talouspolitiikan koordinaation tiukentamiseksi. Tämä on sinänsä tarpeen, eritoten kun maat ottavat entistä enemmän vastuuta toistensa ongelmista. Vastuuta ei parane ottaa, ellei voi vaikuttaa ongelmien syntymiseen. Niinpä on selvä edistysaskel, että maat joutuvat vastaisuudessa raportoimaan talouspoliittisista suunnitelmistaan entistä aiemmassa vaiheessa ja että EU-tasolla tarkastellaan myös muuta kuin budjetin tasapainoa.

Maiden kehitykselle ollaan asettamassa erilaisia raja-arvoja, joiden rikkominen johtaa huomautuksiin, korjausvaatimuksiin ja viime kädessä sanktioihin. Raja-arvot perustuvat usein ennusteisiin ja laskennallisiin suureisiin, kuten budjetin rakenteelliseen alijäämään, eikä niitä sovelleta "poikkeusoloissa".

Raja-arvoilla pyritään vähentämään järjestelmän jäykkyyttä ja ottamaan taloudelliset olot huomioon entistä paremmin. Niiden varjopuoli on kuitenkin se, että käytännössä totuuksia on yhtä paljon kuin analyytikkoja.

On helppo ennustaa, että EU:n talouspoliittinen keskustelu tulee keskittymään tilastoteknisiin kysymyksiin ja arvioita koskeviin erimielisyyksiin. Sakotusjärjestelmää tuskin sovelletaan muuten kuin poikkeusoloissa johonkin pieneen maahan. Näin tämänkin järjestelmän uskottavuus murenee.

Voi vain ounastella, mihin tällainen järjestelmä olisi johtanut syksyllä 2008 ja vuonna 2009. Jos nyt suunniteltavia sääntöjä olisi noudatettu, taantuma olisi syventynyt. Ellei niitä olisi sovellettu, uskottavuus olisi murentunut eikä tilanne poikkeaisi nykyisestä. Keskeisintä on kuitenkin se, että EU:n talouspoliittinen keskustelu olisi mitä todennäköisimmin tuona kriittisenä aikana keskittynyt teknisiin kysymyksiin eikä sisältöön.

...

Kriisiä hoitaessaan EU ei ole osoittanut kovin suurta oppimiskykyä. Haukuttuaan ensin rahoittajat siitä, että ne mahdollistivat rahoituksellaan nykyisten budjettivajeiden syntymisen, EU on kahden viime vuoden aikana pyrkinyt vakuuttamaan rahoittajia ja luottoluokituslaitoksia siitä, että riskit ovat nyt vähentyneet. Sanoman vahvistamiseksi on pyritty kokoamaan yhä suurempia yhteisiä rahoitusreservejä.

Markkinataloudessa hintojen yksi "tarkoitus" on kertoa talouden toimijoille jotain oleellista informaatiota kysynnän ja tarjonnan tasosta yms. Esimerkiksi työn hinta (palkka) eri aloilla kertoo ihmisille mille alalle kannattaa kouluttautua tai muuten hakeutua. Valtion hakeman lainan korkea hinta kertoo valtiolle, että sen harjoittama talouspolitiikka ei ole kestävällä pohjalla.

Euroopan Vakausmekanismi sosialisoi valtioiden riskejä ja huonon talouspolitiikan vaikutuksia siirtämällä riskit niille valtioille joiden talouspolitiikka on tervettä. Samalla se häivyttää sen tiedon, että valtion harjoittama talouspolitiikka ei ole kestävällä pohjalla.

Riskinä on nyt myös se, että uutta pysyvää vakausmekanismia (EVM) aletaan käyttää korkoreaktioiden vaimentamiseksi. Kun sijoittajat reagoivat huonoon talouspolitiikkaan vaatimalla entistä suurempia riskilisiä, EVM astuu kuvaan ja pyrkii lieventämään tai poistamaan korkoreaktiot. Silloin palaisimme lähtöruutuun: EU koordinoi talouspolitiikkaa järjestelmällä, joka ei toimi, ja poistaa markkinareaktiot, jotka toimisivat talouspolitiikan ohjenuorana.

Turkki - ajatuksia ja spekulaatiota

Matkustimme vaimoni kanssa Istanbuliin - matka ei ollut ensimmäinen mutta edellisestä oli kulunut aikaa. Pääasiallisesti tutustuimme Istanbulin nähtävyyksiin - lähinnä upeaan arkkitehtuuriin - mutta matka herätti toki yhteiskunnallisiakin ajatuksia.

Turkki on tänä päivänä eittämättä erittäin mielenkiintoinen syystä, että ns. arabikevään toimijat varsinkin Egyptissä mutta myös muualla Lähi-Idässä näkevät Turkin esikuvana. Turkki on onnistunut yhdistämään ainakin hetkellisesti konservatiivisen islamilaisen arvomaailman suhteellisen tehokkaasti toimivaan markkinatalouteen ja monpuolue-järjestelmään.

Islamistien vaalivoitto ei ole johtanut ääri-islamilaiseen kumoukseen. Syy voi toki olla pelkästään se, että armeijan vahva asema takaa valtakeskittymien hajautumisen, mikä on Tatu Vanhasen mukaan ehkä demokratian tärkein enableri. Toinen syy saattaa olla se, että Erdoganin puolue on maltillisuuteen pakotettuna ja maltillisen politiikkansa menestyksen havaittuaan alkanut aidostikin maltillistua. Radikaali sukupolvi on keski-ikäistynyt. Vaikea sanoa.

Turkista syntyy kuva, että siinä missä naapurimaa Kreikka rämpii taloudellisessa ahdingossa, Turkki on tehnyt tarpeeksi taloudellisia reformeja, ja talous kasvaa nopeasti. Kadulla liikkuessa ja ihmisten kanssa keskustellessa saa kuvan, että turkkilaisten itsetunto on vahva. Päinvastoin kuin Lontoossa ja Helsingissä kaduilla ei kulje humalaisia ja räyhääviä ihmisiä ja kadut ovat siistejä. Turkkilaiset ovat turisteja kohtaan avuliaita, mutta pitävät tiukasti kiinni omista arvoistaan. Turkissa matkustava länsimainen, joka ei suostu arvostamaan turkkilaisia arvoja, vaan pukeutuu asiattomasti, joutuu helposti vaikkapa sylkemisen kohteeksi. Naisia kadulla näkee hyvin huomattavasti vähemmän kuin miehiä.

Konservatiivina ajattelen niin, että konservatiiviset arvot yhdistettynä tehokkaisiin markkinatalouden ja demokratian instituutioihin toimii paremmin kuin hedonistiset arvot yhdistettynä hyvinvoinityhteiskuntaan. Jokainen itsensä puolesta, valtio kaikkien puolesta-ajattelu, joka tuntuu Suomessa olevan varsin vallitseva, ei kerta kaikkiaan lennä. (Lausahdus ‎"Everyone for himself and the State for all" on venäläisen anarkistin ruhtinas Peter Kropotkinin, jota darwinistit ainakin arvostavat eräänä vastavuoroisuuden periaatteen isänä.)

Mielenkiintoisia kysymyksiä ovat minusta seuraavat:

1. Kykeneekö Turkki säilyttämään nykyisen kehityskulun ja ehkä jopa parantamaan ihmisoikeustilannetta, vai muuttuuko turkkilainen islamismi vahvistuessaan jyrkemmäksi ja nujertaa vastavoimansa. Ihmisoikeusloukkauksilla on Turkissa pitkä historia - esimerkiksi kurdien ja armenialaisten sorto on kuitenkin ollut enemmän nuorturkkilaisen liikeen ja kemalistien synti kuin Erdoganin puolueen.

2. Kykeneekö ja haluaako Egyptin muslimiveljeskunta seurata Erdoganin jalanjälkiä vai lähteekö Egyptissä liikkeelle islamistinen vallankumous, joka lopulta johtaa äärikonservatiiviseen yhteiskuntaan ja demokratian romahtamiseen. Esimerkiksi Libyasta Egypti eroaa käsittääkseni siinä suhteessa, että Egypti ei ole heimoyhteiskunta. Siksi antroplogi Salzmannin havainto että islam ja siihen liittyvät heimoarvot ovat huonosti yhdistettävissä kansalaisyhteiskuntaan, ei täysin päde Egyptin osalta.

People act politically as Muslims only when in opposition to infidels. Among Muslims, people will mobilize on a sectarian basis, as Sunni vs. Shi'a. Among Sunni, people will mobilize as the Karim tribe vs. the Mahmud tribe; within the Karim tribe, people will mobilize according to whom they find themselves in opposition to: tribal section vs. tribal section, major lineage vs. major lineage, and so on.

The structural fissiparousness of the tribal order makes very difficult societal cohesion in the Middle East. The particularism of affiliation constantly places people and groups in opposition to one another.

Oppositionalism is the cultural imperative.

Thus the ingenious tribal system, based on balanced opposition, so effectual in supporting decentralized nomads, tends to inhibit societal integration at a more inclusive level, and to preclude civil peace, based on settlement of disputes through legal judgment, at the local level.