Talousliberalismin kritiikki ns. kansankokonaisuus-näkökulmasta

Tämä on talousliberalismin kritiikki kansankokonaisuus-näkökulmasta. (Toki kritiikki koskee myös sosiaaliliberalismia ja kansallisliberalismia.) Kyseessä ei ole yritys tyrmätä mitään liberalismin koulukuntaa, vaan ehkä pikemmin täydentää niitä. Teksti on kirjoitettu yhdessä Copilotin kanssa. 

Nämä asiat eivät ole mitenkään pelkästään minun keksimiä - ne on esitetty mm. professori Paul D. Almeidan artikkelissa The Role of Threat in Collective Action (2019). Mutta aihetta on käsitellyt myös mm. poliittisen talouden tutkija Karl Polanyi (the Great Transformation, 1944), peloteteoreetikko Thomas Schelling (The Strategy of Conflict (1960)) ja julkishyödykkeen tutkija Marcus Ohlsson (The Logic of Collective Action (1965)). Uusin kirja aiheesta on brasilialaisen tohtorin Jeová Torres Silva Jr:n Participation, Governance, Collective Action, Democracy and the Social and Solidarity Economy (2023).

Yksilön ja yhteisön etujen dynamiikka pienessä rajavaltiossa

Talousliberalistisessa ajattelussa utiliteetit ymmärretään usein yksilön omiksi, subjektiivisiksi preferensseiksi. Ajatellaan, että jokainen ihminen maksimoi omaa hyötyään, joka määräytyy hänen omien arvojensa, mieltymystensä ja valintojensa perusteella. Käytännössä utiliteetti kuitenkin redusoidaan talouspolitiikassa lähes aina rahaksi: tuloiksi, kulutukseksi, verorasitukseksi tai varallisuudeksi. Tällöin yksilön hyöty näyttäytyy ikään kuin irrallisena yhteisöstä, ja yhteiskunnallinen päätöksenteko rakentuu oletukselle, että yksilöiden preferenssit ovat autonomisia ja toisistaan riippumattomia.

Tämä näkökulma on kuitenkin rajallinen erityisesti pienissä, geopoliittisesti haavoittuvissa valtioissa. Kun ulkoinen uhka on todellinen, yksilön ja yhteisön utiliteetit eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne kietoutuvat yhteen tavalla, joka kyseenalaistaa talousliberalismin yksilökeskeisen lähtökohdan. Yhteisön selviytyminen muodostuu yksilön rationaalisen toiminnan ehdoksi, ja yksilön preferenssit alkavat heijastaa yhteisön etua. Näin syntyy kahden tason näkökulma: yksilönäkökulma ja kansankokonaisuuden näkökulma, jotka tuottavat erilaisia mutta toisiaan täydentäviä tapoja ymmärtää poliittisia valintoja.

Ulkoisen uhan vaikutus preferenssien konvergenssiin

Kun pieni valtio elää suuren ja mahdollisesti aggressiivisen naapurinsa varjossa, turvallisuudesta tulee yhteinen nimittäjä, joka määrittää sekä yksilön että yhteisön rationaalisen toiminnan. Turvallisuus on julkishyödyke: jos yhteisö epäonnistuu puolustautumaan, kaikki häviävät riippumatta heidän tuloistaan, arvoistaan tai poliittisista näkemyksistään. Tällaisessa tilanteessa yksilön utiliteetti ei ole vain hänen omien preferenssiensä summa, vaan se on sidottu yhteisön kykyyn säilyä toimintakykyisenä ja yhtenäisenä.

Tämä johtaa preferenssien konvergenssiin. Yksilöt, jotka normaalisti painottaisivat erilaisia arvoja – taloudellista vapautta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, identiteettikysymyksiä – alkavat priorisoida samoja asioita: turvallisuutta, yhteiskunnan vakautta ja sisäistä yhtenäisyyttä. Yhteisön etu muuttuu yksilön rationaaliseksi valinnaksi, ei vain moraaliseksi velvollisuudeksi.

Rauhan ajan preferenssien diversifikaatio

Kun ulkoista uhkaa ei ole, yksilöiden preferenssit voivat eriytyä vapaammin. Yhteisön selviytyminen ei ole enää sidoksissa siihen, että kaikki jakaisivat saman prioriteettijärjestyksen. Tällöin poliittinen pluralismi voi kukoistaa: osa korostaa taloudellista vapautta, osa sosiaalista tasa-arvoa, osa ympäristöä tai kulttuurisia kysymyksiä. Yhteisön utiliteetti ei enää dominoi yksilön utiliteettia, vaan yksilöt voivat maksimoida omia arvojaan ilman, että se uhkaa koko järjestelmän toimintakykyä.

Tämä ero näkyy erityisen selvästi talouspoliittisissa kysymyksissä, kuten tulonsiirroissa ja verotuksessa.

Tulonsiirrot yksilön ja kansankokonaisuuden näkökulmasta

Yksilönäkökulma: oikeudenmukaisuus, kannustimet ja poliittinen jako

Yksilötason tarkastelussa tulonsiirrot liittyvät arvoihin ja henkilökohtaisiin intresseihin. Köyhyyden vähentäminen voidaan nähdä moraalisesti tärkeänä, mutta samalla liiallinen verotus koetaan epäoikeudenmukaiseksi ja yritteliäisyyttä heikentäväksi. Tässä näkökulmassa utiliteetit ovat heterogeenisia: ihmiset painottavat eri asioita, ja poliittinen keskustelu heijastaa tätä moninaisuutta.

Tämä on myös se taso, jolla perinteinen oikeisto–vasemmisto-jako syntyy. Yksilönäkökulmasta tulonsiirrot ovat pitkälti arvokysymys tai luokkaetu:

• osa korostaa yksilön vapautta ja kannustimia

• osa korostaa tasa-arvoa ja turvaa

Näin poliittinen kiista näyttäytyy ideologisena, koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja heijastavat heidän omia taloudellisia ja moraalisia näkemyksiään.

Kansankokonaisuuden näkökulma: koheesio ja optimointi

Kun tarkastellaan yhteisöä kollektiivisena toimijana, logiikka muuttuu. Yhteiskunnan sisäinen koheesio on turvallisuuspoliittinen resurssi, joka vaikuttaa suoraan yhteisön kykyyn selviytyä kriiseistä. Liian suuret tuloerot voivat heikentää luottamusta, lisätä polarisaatiota ja murentaa yhteistä tahtotilaa. Tämä heikentää koko yhteisön utiliteettia.

Tässä näkökulmassa kysymys tulonsiirtojen ja kannustimien suhteesta ei ole ensisijaisesti ideologinen, vaan tekninen optimointiongelma:

• kuinka paljon tulonsiirtoja tarvitaan yhteiskunnan koheesion ylläpitämiseksi

• kuinka paljon kannustimia tarvitaan taloudellisen dynamiikan säilyttämiseksi

Kansankokonaisuuden tasolla kyse ei ole oikeistosta tai vasemmistosta, vaan tasapainon löytämisestä kahden yhteisen hyvän – koheesion ja tehokkuuden – välillä.

Koska yksilön utiliteetti on osittain yhteisön utiliteetin funktio, myös yksilö häviää, jos yhteisön koheesio rapautuu. Tästä näkökulmasta tulonsiirrot eivät ole moraalinen tai taloudellinen kysymys, vaan strateginen: ne ovat osa yhteiskunnan resilienssiä ja kykyä toimia yhtenäisesti ulkoisen uhan edessä.

Kahden tason politiikka ja talousliberalismin haaste

Kahden tason näkökulma haastaa talousliberalismin yksilökeskeisen utiliteettikäsityksen. Se osoittaa, että yksilön preferenssit eivät ole aina autonomisia, vaan ne voivat olla syvästi sidoksissa yhteisön selviytymiseen ja toimintakykyyn. Pienessä rajavaltiossa yksilön rationaalinen toiminta ei ole pelkkää oman hyödyn maksimointia, vaan se on myös yhteisön utiliteetin huomioimista – joskus jopa sen asettamista etusijalle.

Tämä ei tee talousliberalismista väärää, mutta se tekee siitä riittämättömän kuvaamaan kaikkia poliittisen talouden tilanteita. Yhteiskunnat eivät ole vain yksilöiden preferenssien summa, vaan myös kollektiivisia toimijoita, joiden sisäinen koheesio ja turvallisuus muodostavat perustan kaikelle muulle.

Marttyyrius Iranin kulttuurissa ja Trumpin itsekeskeisyys

Iranin tv totesi Ali Khamenein kuollessa Israelin ja USA:n iskussa: ”[Ali Khamenei on] juonut marttyyriyden suloista, puhdasta juomaa”. 

Vaikka toivon, että Iranin hallinto kaatuu niin onhan shiiojen marttyyriyden palvonnassa tyyliä. Trump ei koskaan kuolisi oman kansansa tai aatteensa puolesta. Eugen Schauman kuoli marttyyrinä, vaikka varsinainen marttyyrius ei suomalaiseen kulttuuriin kuulu. 

Sama shiiojen marttyyriuden ylistys, joka elävöittää Iranin vallanpitäjiä, elävöittää (ehkä) kadulla marttyyrina vapauden puolesta kaatuvia opiskelijoita. Kirjoitin 17 vuotta sitten Kansankokonaisuuteen:

Shiia-muslimies tietää että on kauniimpaa kuolla vapauden puolesta kuin taipua tyrannin edessä. Shiia-mies kokee psykologien mukaan syvää surua siitä, ettei saanut osallistua Karbalan taisteluun Husayn ibn Alin johdolla ja kuolla Alin tavoin marttyyrinä vapauden puolesta. Shiia-mies muistelee joka vuosi ahura-juhlassa Karbalan taistelua, ruoskii ja silpoo itsensä verille ja suggeroi itsensä kaipaamaan marttyyriutta. 

 Shiiojen taistelutahto ja marttyyriuden kaipuu oli vahva ase Iranin islamilaisessa vallankumouksessa 30 vuotta sitten, mutta se voi kääntyä islamilaista vallankumousta vastaan, kun islamilainen vallankumous haluaa tukahduttaa iranilaisen nuorison vapauden kaipuun. 

Se mikä onnistui Kiinassa ei välttämättä onnistu Iranissa [kansan vapaudentahdon murskaaminen]. Yhteisöllisyys ja kollektiivisuus on ollut aina vahvempi ase totalitarismia vastaan kuin individualismi. Individualistit ... eivät uhraisi itseään paremman maailman puolesta. Kiinalaiset eivät kykene järjestäytymään yhtä tehokkaaseen vastarintaan kuin iranilaiset. 

Donald Trump

HS:n haastattelema riippumaton amerikkalainen totesi: ”Trump haluaa ainoastaan olla kuuluisa. Netanjahu tietää sen. Hänen ei ole tarvinnut muuta kuin sanoa Trumpille, että jos haluat olla kaikkien aikojen kuuluisin presidentti, tee näin.” 

Sinänsä en ota kantaa Trumpin hyökkäykseen Irakiin. Hallituksia on kaadettu ulkovaltojen toimesta, koska diplomatia ei todellakaan ole auttanut: Punakhmeri-hallinto (Vietnamin toimesta), Natsi-hallinto (liittoutuneiden toimesta), Idi Aminin hallinto (Tansanian toimesta). Kuka oikeasti tuomitsee nämä? 

Kansainvälistä sopimusjärjestelmää ei oikeastaan ole olemassa ja vaikka olisikin käytännössä se suojelee enemmän (sorto)hallituksia kuin ihmisiä. Punakhemerit säilyttivät paikkansa YK:ssa koska olivat Kambodjan "laillinen hallitus". 

Ongelma on pikemmin se, että Trump ei ole kunnolla sitoutunut Iranin demokratisoimiseen vaan perääntyy todennäköisesti. Hän toiminee kuten George Bush vanhempi Irakissa: innostaa kansan kapinaan mutta vetäytyy tuesta. Barack Obama veti punaisia viivoja Syyriassa ja vetäytyi vastuusta hänkin.

George Bush junior sen sijaan toimi eikä vain puhunut. Bill Clinton pommitti Serbiaa ja esti Kosovon albanialaisten kansanmurhan. Pisteet näille kahdelle vaikka Clinton tarvitsi Tony Blairin kirittäjäksi. 

Trump suunnittelee nyt innostavansa kurdit kaatamaan Iranin hallintoa. Kurdit eivät tietenkään luota Trumpiin, koska Trump voi koska tahansa peräytyä. Trump haikailee myös Euroopan apua Iranin sodassa. Jos Eurooppa ja/tai kurdit menisi mukaan Trumpin sotaan, ja Iraniin tulisi demokratia, Trump sanoisi kai että MINÄ sen tein - kurdeista ja eurooppalaisista ei ollut juuri hyötyä. Palkkioksi eurooppalaisille hän valtaisi vaikka Grönlannin. Trump ei kunnioita ketään.

Väitöskirja IKL-papeista

IKL-papistosta on julkaistu väitöskirja, joka vaikuttaa varsin objektiiviselta, eikä vasemmisto- tai oikeistoliberaalilta propagandalta. (Katso referaatti.) 

"Valkoisen äidin sinimustat pojat

Väitöskirjassani Sinimusta papisto: IKL-pappien maailmankatsomusten taustat ja heidän vaikutuksensa Suomessa 1932–1944 havaitsin Elias Simojoen menneen radikalismissaan pidemmälle kuin moni muu. Häntä on kuvattu ääriajattelun synnyttäjäksi. Simojoki oli mukana lapuanliikkeen kyydityksissä. Hänen johtamansa Sinimustat-nuorisojärjestö lakkautettiin, kun se sotkeutui vallankumoushankkeeseen Virossa. Tämä vei koko IKL:n lakkautusuhan alle. Simojoki ei epäröinyt valmentaa Suomen nuoria uhreiksi vapaan Karjalan puolesta, mutta hän oli myös lempeä ja hyväntahtoinen. Miten tämän on selitettävissä?

Psykohistorioitsija Juha Siltala on teoksessaan Valkoisen äidin pojat tutkinut fennomaaneja ja oikeistoaktivisteja. Hänen mukaansa valkoisen Suomen oikeistoradikalismin ytimessä oli halu puolustaa ”isänmaa-äitiä”, mikä kytkeytyi varhaisen turvan kokemuksiin. Ihmisten identifioitumisen viitekehys laajeni 1800-luvulla suku- ja kyläyhteisöistä kansakunnaksi. IKL-papit vaalivat ajatusta kansakokonaisuudesta, mikä ei ollut vain lainaa saksalaisesta Volksgemeinschaft-ajattelusta vaan ulotti juurensa runebergiläistopeliaaniseen ideaaliin Suomen kansasta. Kansakokonaisuus korosti kollektiivin ensisijaisuutta yksilöön nähden. Papeille se oli paitsi tie parempaan huomiseen myös hengellinen tila, jossa kristikansa työnsä kautta palveli yhteisöä ja Jumalaa."

Liberalismi näkee individualismin tieteellisenä faktana tai ainakin jonkinlaisena universaalina arvona ja näkee yhteisön puolesta kuolemisen ihannoinnin jotenkin sairaalloisena ilmiönä.  Elias Simojoki näki asian toisin. Kuolema yhteisön puolesta oli Simojoelle kristillinen teko. Ja rakkauden teko.

"Rajan taakse jääneet suomensukuiset heimot olivat AKS-ajattelussa Suomi-neidon lapsia marxistisen hirmuvallan alla. Simojoelle kaikki, mikä edesauttoi heidän saattamistaan kotiin, näyttäytyi rakkautena. Tämä saattoi vaatia uhreja, mutta Uusi testamentti sanoitti henkensä antamisen toisen puolesta suurimmaksi rakkaudenteoksi. Ihminen oli iäisyysolento, ja Simojoenkin perimmäinen tavoite oli kansan ohjaaminen taivaalliseen isänmaahan.

Lähtiessään talvisotaan Elias Simojoki oli jo keski-ikäinen mutta perheenisänä tuore. Kohtalonsa hän koki hiihdettyään päästämään taistelukentällä haavoittunutta eläintä kärsimyksistään. Vaikka teon huimapäisyys sopi luonteeseen, on se herättänyt kysymyksiä."

Simojoen ajattelu vastaa tämän blogin maailmankuvaa ja arvomaailmaa, vaikka blogi ei ota kantaa uskontoon. Blogi on rakkauden puolella narsismia vastaan.

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen “Itsekkyyden aika”

Hetki sitten -muistaakseni vuonna 2021- sanottiin vielä, että “elämme historian parasta aikaa”. En tiedä uskoinko siihen vai en, mutta näin ainakin sanottiin aika yleisesti. En usko, että kovin moni enää sanoo niin?

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan “Itsekkyyden aika” näin. Väliotsikot on minun. 

1. Edistys toisaalta

Elämän olosuhteet ovat koko ajan muuttuneet paremmiksi ja elämä helpommaksi, terveellisemmäksi, tasa-arvoisemmaksi. On sanottu, että tällä hetkellä eläisimme historian parasta aikaa.

Erityisen paljon on edistytty ihmisen yksilöllisyyden ja psyykkisten tarpeiden ymmärtämisessä. Ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun ihmisen mahdollisuudet päättää omasta elämästään ja tehdä itselleen sopivia valintoja olivat rajalliset elleivät olemattomat tai koskivat marginaalisen pientä joukkoa ihmisiä. Tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja yksilön oikeudet eivät välttämättä olleet edes tavoitteita. Lapsuus käsitteenä eli sen asian ymmärtäminen, että lapsi ei ole vähäpätöinen aikuinen vaan yksilö, joka elää omaa, sinänsä arvokasta kehitysvaihettaan, on runsaan sadan vuoden ikäinen. Sellaista käsitettä kuin työhyvinvointi ei ollut olemassa; sitä ei tarvittu mihinkään. Työn ensisijainen tarkoitus oli saada ruoka riittämään, ja olemattoman pienellä joukolla ihmisiä oli mahdollisuus miettiä työn mielekkyyttä. Mielenterveyden ongelmista tai niiden syistä oli tuskin mitään käsitystä.

2. Maailma muuttui paremmaksi, mutta:

Rinnakkain tämän kehityskulun kanssa on nähtävissä psyykkisen hyvinvoinnin lasku. Masennus, ahdistus, työuupumus ja sosiaaliset pelot ovat lisääntyneet. Elämäntyytyväisyys ja nuorten tulevaisuususko ovat heikentyneet. Ongelma ei ole suomalainen vaan globaali: kaikkialla länsimaisessa kulttuurissa painitaan lisääntyneiden mielenterveyden ongelmien kanssa.

3. Ei ole olemassa syy-seuraussuhdetta 1 & 2 välillä

Näiden rinnakkaisten kehityskulkujen, siis yleisen positiivisen kehityksen ja lisääntyneen mentaalisen pahoinvoinnin, välille ei löydy syy-seuraussuhdetta kumpaankaan suuntaan. Työterveydenhuollon parantuminen ei ole aiheuttanut työuupumusta eikä mielenterveyspalvelujen lisääminen ole lisääntyneen masennuksen syy. Joskus halutaan nähdä, että nuorten masennus ja ahdistus olisivat lisääntyneet siksi, että niistä niin paljon puhutaan. Avoimella puheella on saattanut olla merkitystä, mutta se ei kuitenkaan riitä selittämään ongelmien voimakasta kasvua. Jos nuori on ahdistunut tai työkyvytön, ovat vaikutukset ihan samat riippumatta siitä, mikä on ahdistuksen ja työkyvyttömyyden syy. Ahdistus ja työkyvyttömyys eivät myöskään häviä sillä, että niistä ei puhuta eikä niihin tarjota hoitoa. Kausaliteetti ei kulje toiseenkaan suuntaan niin, että ensin psyykkiset ongelmat olisivat lisääntyneet ja niiden seurauksena yhteiskunnan korjaavat toimenpiteet. Puhe työviihtyvyydestä ja hyvästä johtajuudesta alkoi paljon ennen työuupumuksen kasvua nykyisen suuruiseksi ongelmaksi. Ihmisten yksinäisyys ei myöskään ole ollut syy sosiaalisten verkkojen luomiselle eikä persoonallisuussyrjintä sille, että on lähdetty korostamaan erilaisuuden ymmärtämistä.

4. Todellinen syy?

Samaan aikaan näiden kahden keskenään ristiriitaisen kehityksen kanssa on tapahtunut kolmaskin muutos, nimittäin individualismin nousu. Kehitys kohti yhteiskunnan vakautta, elämän helpottumista ja tasa-arvon lisääntymistä perustui ennen kaikkea yhteiskunnan rakenteelliseen muutokseen.

Rakenteellinen muutos puolestaan toi mukanaan laajemman kulttuurisen muutoksen, yksilöllisyyden yhteisöllisyyden sijaan.

Muutoksen tarkoitus oli luoda parempi yhteiskunta. Sen piti tarkoittaa uudenlaisia yksilön vapauksia ja yksilön oikeuksia, lisääntyvää tasa-arvoa. Sen piti tarkoittaa rajoittavista normeista vapautumista, mahdollisuutta toteuttaa itseään ja elää omanlaistaan elämää. Muutos kuitenkin meni aina vaan pitemmälle, kunnes voidaan kysyä, puhutaanko yksilöllisyyden sijasta jo itsekkyydestä. Onko vapautumisen, avoimuuden ja suvaitsevaisuuden sijasta siirrytty elämään yksilöllisen minäkeskeisyyden aikaa? Taloudellisen kasvun ja mielenterveyden ongelmien välillä voisi sittenkin olla kausaliteetti; se selittyisi vain kolmannella muuttujalla. Kehitys kohti »maailman onnellisinta maata» perustui rakenteelliseen muutokseen ja taloudelliseen kasvuun. Rakenteellinen muutos toi mukanaan kulttuurisen muutoksen, individualismin.

Yksilöllisyys kehittyi yhä pitemmälle, kunnes yhteiskunta ei enää tukenut mentaalista hyvinvointia, ja psyykkiset ongelmat lähtivät kasvuun. Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa.

Ihmispopulaatioiden biologiset erot 3.0

Kirjoitin Sarastukseen viisi vuotta sitten tilannekatsauksen aiheesta ihmispopulaatioiden biologiset erot. 

Totesin silloin:

Viimeistään vuonna 2004 keskustelu ihmispopulaatioiden älykkyyseroista tuli suomalaisten tietoisuuteen, kun professori Tatu Vanhanen ja pohjosirlantilainen professori Richard Lynn esittivät kirjassaan IQ and Wealth of Nations, että

a) kansakuntien väliset äo-erot ovat merkittäviä
b) kansakuntien äo-erot korreloivat voimakkaasti kansansantulon kanssa – vieläpä niin että äo-erot ovat suurelta osin syy ja erot kansantulossa ovat seuraus.

Alla oleva kartta kuvaa kansakuntien äo-eroja Vanhasen ja Lynnin mukaan. Suomalainen media yritti tehdä tutkimuksen naurunalaiseksi ja valtionsyyttäjä pyrki jopa nostamaan syytteen Vanhasta vastaan. Syyte jäi kuitenkin nostamatta ja muutama yhteiskuntatieteilijä antoi julkisesti tukea Vanhaselle – mm. yhteiskuntatieteen professorit JP Roos ja Pertti Töttö sekä poliitikko ja tilastotieteilijä Osmo Soinivaara. Tuen antamisella en tarkoita, että he olisivat olleet kaikesta samaa mieltä Vanhasen kanssa. Soinivaara mm. osallistui keskusteluun lähinnä osoittamalla akateemisten Vanhas-kriitikkojen älyllisen epärehellisyyden.

Puhuin myös evoluution nopeudesta

Vaikutusvaltainen amerikkalainen evoluutiotutkija professori Stephen J. Gould esitti jo 1970-luvulla ajatuksen, josta tuli pitkäksi aikaa yleisesti hyväksytty väite sekä yleisön että varsinkin yhteiskuntatieteen tutkijoiden keskuudessa. Vuonna 2000 Gould tiivisti haastattelussa kantansa:

Luonnonvalinnasta on tullut lähes epärelevanttia ihmisen evoluutiossa. Ihmislajissa ei ole tapahtunut biologista muutosta 40 000 tai 50 000 vuoden aikana. Kaiken mitä kutsumme kulttuuriksi ja sivilisaatioksi olemme rakentaneet samassa kehossa ja samoissa aivoissa.

Gould oli kuitenkin vääärässä - ihmisen evoluutio on nopeaa. (Mm. Harvard Medical Schoolin genetiikan professori ja yksi aikamme merkittävimmistä muinaisen DNA:n tutkijoista David Reich totesi tämän kirjassaan Keitä olemme ja miten päädyimme tähän.)

Ihmisen DNA:n sekvenssointi on aloittanut prosessin (ns. DNA-vallankumouksen), jonka tuloksena ymmärrys ihmisen evoluutiosta on laajentunut oleellisesti. Useimpiin ihmisen ominaisuuksiin vaikuttavat yhden tai kahden geenin sijasta jopa sadat geenit. Tämä pätee yhtä lailla vaikkapa pituuteen kuin skitsofrenia-alttiuteen. (GWAS on tekninen termi.)

Ihmisen ominaisuuksien evoluutio ei välttämättä edellytä uusia mutaatioita. Sadoissa ominaisuuteen vaikuttavissa geeneissä on sen sijaan jo valmiiksi diversiteettiä – samoista geeneistä on erilaisia muotoja eli alleeleja – ja näiden alleelien frekvenssit muuttuvat evoluution myötä. Evoluutio on monta kertaluokkaa nopeampaa kuin on oletettu, ja evoluutio on nimenomaan paikallista: ihmispopulaatiot sopeutuvat paikallisiin oloihin ja ihmiskunnan geneettinen diversiteetti kasvaa. (Lähde: Joshua M. Akey, Constructing genomic maps of positive selection in humans: Where do we go from here?  )

Päivitys edelliseen

Nyt on esitetty vielä vertaisarvioimaton tutkimus, että 1350-luvulta 1850-luvulle Britanniassa kognitiivitset kyvyt - mitattuna tietyn proxyn (educational attainment) avulla - nousivat oleellisesti. Samaa kehitystä ei juuri tapahtunut muualla Pohjois-Euroopassa. Tutkimus perustuu muinais-dnan sekvenssointiin ja siihen tietoon mitä meillä on eri geenien vaikutuksesta ihmisen koulutettavuuteen ja muihin henkisiin ja kognitiivisiin kykyihin.

A concise summary is:

The Industrial Revolution and its consequences were partly shaped by long-run genetic evolution in traits related to educational attainment and economic success.

Lisäksi kyseessä ei ole mikään pieni vaikutus vaan varsin dramaattinen:

Across the full period from 700 to 1850 CE, we observe a statistically significant positive time trend in EA polygenic scores. The total increase is about 0.78 standard deviations. This is not a small shift. Even moderate changes in the average of a normally distributed trait can strongly alter the upper tail. Using a simple model of score distributions, we find:

The number of individuals with an 1850-level “top 5 percent” EA score is more than six times greater in 1850 than in 700, assuming identical population sizes.
The number with an 1850-level “top 1 percent” score is more than ten times greater.
David Reichin ennustus viiden vuoden takaa

David Reich totesikin yllämainitussa kirjassaan jo aiemmin näin:

Keskimääräinen aika siitä jolloin populaatiot ovat erkaantuneet […] on noin 50 000 vuotta joillakin ei-afrikkalaisilla populaatioilla ja jopa 200 000 joillakin Saharan eteläpuolisilla populaatioilla. Tällainen aikamäärä on kaukana merkityksettömästä ihmisen evoluution näkökannalta. Jos erot pituudessa tai kallon ympärysmitassa voivat syntyä muutamassa tuhannessa vuodessa, ei ole järkevää lyödä vetoa sen puolesta, ettei vastaavia eroja ole kognitiivisissa tai käyttäytymiseroissa.

Miksi juuri 1350-luvulta alkoi muutos? 

Tutkimuksessa spekuloitiin syillä, miksi muutos alkoi juuri 1350-paikkeilla, jolloin koko Euroopassa raivosi Musta surma:

There is a line of work in economic history that fits neatly with what we see in the genomic data. Gregory Clark’s demographic research shows that in pre-industrial England, higher-income families had more surviving children than poorer ones, and that this pattern persisted for centuries. The Black Death drastically changed factor prices and social conditions: labour became scarcer, wages rose, and land and capital became relatively cheaper. In that new environment, individuals who could exploit opportunities in trade, crafts, and skilled work had strong advantages.

Chi Pui Ho’s “Industrious Selection” model formalizes a similar idea at the macro level. He argues that, in agrarian societies, people who are more hardworking, future-oriented, and cooperative gradually out-reproduce those who are less so, and that the Black Death accelerated this process in late-medieval Europe by reshaping wages and the returns to effort and skill (Industrious Selection: Explaining Five Revolutions and Two Divergences in Eurasian Economic History within a Unified Growth Framework). The plague did not just kill randomly. It altered the economic game, and with it the kinds of behavioural and cognitive profiles that tended to thrive.

Our genomic findings can be read as a biological echo of this hypothesis. We do not claim that the Black Death instantly made Europeans smarter. Instead, we suggest that the post-plague economy may have amplified long-running selection on traits linked to educational attainment: learning ability, self-control, and long-term planning. In that sense, the Black Death looks less like a one-off catastrophe and more like a hinge in the evolutionary history of the populations that would later launch the Industrial Revolution.

“Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen eläin” sanoi jo Aristoteles ja haaveili automaatiosta

Monet haaveilevat siitä että saisivat niin paljon rahaa sijoitustoiminnalla, että ei tarvitsisi tehdä työtä. Ongelma tietysti että mitäs sitten tehdä. On myös haaveiltu, että mitäs jos kaikki työ automatisoitaisiin.

Aristoteles haaveili jo tästä. AI käänsi Fareed Zakarian kirjaa näin:

Aristoteleen Politiikassa hän kuvitteli eräänlaista utopiaa, jossa orjuus ja palvelus voisivat kuihtua pois: “Jos jokainen työkalu voisi suorittaa tehtävänsä käskystä tai ennakoimalla ohjeet, ja jos Daidaloksen patsaat tai Hefaistoksen kolmijalat — jotka … ‘astuvat jumalten kokoukseen omasta tahdostaan’ — toimisivat niin, että sukkulat kutoisivat kangasta itse ja plektrat soittaisivat lyyrää, mestariseppä ei tarvitsisi apulaisia, eikä herrat tarvitsisi orjia.”

Tänä päivänä olemme yhä lähempänä Aristoteleen visiota, maailmaa, jossa meidän täytyy kysyä itseltämme: mitä varten ihmiset ovat, jos ei työtä ja tuottavuutta varten? Ja jos tietokoneet tekoälyineen voivat olla parempia analyyttisiä koneita kuin ihmisaivot, mitä ihmisille silloin jää? Luultavasti alamme määritellä erottavat piirteemme niiksi, jotka liittyvät tunteisiin, moraaliin ja ennen kaikkea sosiaalisuuteen — kykyymme työskennellä, leikkiä ja elää yhdessä muiden ihmisten kanssa.

“Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen eläin,” sanoi Aristoteles samassa teoksessa kaksi tuhatta vuotta sitten. Ehkä olemme palaamassa tuohon ikiaikaiseen viisauteen.

Mikään maa ei ole vielä lähelläkään universaalia yltäkylläisyyttä, jonka automaatio voisi tuottaa. Mutta teknologiset vallankumoukset ovat jo luoneet suurempaa tuottavuutta ja vaurautta, mikä on vähitellen siirtänyt poliittisia taisteluita pois taloudesta määrittävänä taistelukenttänä. Vanha oikeisto–vasemmisto-jako, joka keskittyi suuren ja pienen valtion väliseen kiistaan, on väistynyt arvokkuuden, aseman ja kunnioituksen pohdintojen tieltä. Ajattelemme nyt eri tavalla siitä, mikä määrittää meidät ytimeltämme — ja miten tuo määritelmä heijastuu laajempaan sosiaaliseen ja poliittiseen todellisuuteen.

Pessmistisempi visio on, että ihmiset atomisoituisivat tai jatkaisivat atomisoitumista ja alkaisivat tehdä kaikenlaista myyräntyötä (jatkaisivat tekemistä). Zakaria lainasi dystopisessa osassa Hannah Arendtia:

1900-luvulla poliittinen filosofi Hannah Arendt väitti, että totalitaariset ideologiat saivat niin paljon jalansijaa vain siksi, että yhteiskunnat olivat niin atomisoituneita. Imperialismi ja kapitalismi olivat tuoneet vaurautta Euroopan maille, mutta horjuttaneet perinteisiä hierarkioita ja jättäneet monet ihmiset ilman sosiaalisia yhteenkuuluvuuksia. Tämän seurauksena ihmiset hakeutuivat ideoihin, jotka tarjosivat selkeän identiteetin ja yksinkertaisia selityksiä yhä monimutkaisemmaksi käyvään maailmaan.

Origins of Totalitarianism -teoksen viimeisillä sivuilla Arendt kirjoitti: “Se, mikä valmistaa ihmisiä totalitaariseen hallintaan ei-totalitaarisessa maailmassa, on se tosiasia, että yksinäisyys — joka ennen oli rajatila, yleensä koettu tietyissä marginaalisissa sosiaalisissa olosuhteissa kuten vanhuudessa — on muuttunut jokapäiväiseksi kokemukseksi yhä kasvaville massoille vuosisadassamme."

Valitettavasti digitaalinen vallankumous ei ainoastaan pahentanut yksinäisyyden ja atomisaation voimia, vaan myös vahvistanut niitä, jotka pyrkivät hyödyntämään niitä.

...Tietovallankumous [some yms.] on antanut valtaa yhteiskuntiemme vastuuttomimmille ja provokatiivisimmille jäsenille, ja heidän näkemyksensä ovat usein järjettömiä, joskus vaarallisia. Vasemmistossa on jäseniä, jotka kannattavat avoimia rajoja, oikeuttavat ekoterrorismin ja jopa vaativat poliisin lakkauttamista. Oikeisto taas näyttää olevan alttiimpi verkossa leviävälle salaliittoteorialle: ajatellaan vaikka QAnonin seuraajia, rokotevastaisia, ilmastonmuutoksen kieltäjiä ja valkoista ylivaltaa kannattavia.

Kontrafaktuaalinen ajatusleikki Stalinin, mongoolien ja Pinochetin hyväntahtoisuudesta

Oletetaan kontrafaktuaalisesti, että, jos jonkun toimijan A teosta T seuraa jotain hyvää S, toimija A aiheutti tämän hyvän S hyväntahtoisuuttaan. 

Tämä on siis kontrafaktuaalinen ajatusleikki, jossa syy–seuraussuhteet asetetaan nurinkurin: jos jokin hyvä seuraus syntyy jonkun toimijan teosta, tulkitaan se toimijan hyväntahtoisuudeksi. 

Chatgpt loi kolme lyhyttä tarinaa, joiden logiikan olen tarkastanut muualta:

✍️ Pieni juttu kontrafaktuaalisesta kiitoksesta

Jos hyväksymme tämän logiikan, talvisodan syttyminen ei ollutkaan vain tragedia ja kärsimys, vaan myös lahja. Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen Stalinin johdolla, seurauksena syntyi talvisodan henki – poikkeuksellinen kansallinen yhtenäisyys, jossa sosiaaliset rajat hämärtyivät ja koko kansa koki puolustavansa yhteistä kotia.

Sodan jälkeen tämä kokemus kantoi pitkälle: poliittiset jakolinjat pehmenivät, ja syntyi sodan jälkeinen konsensus, jossa vasemmisto ja oikeisto löysivät yhteisen sävelen jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion rakentamisen tiellä.

Kontrafaktuaalisessa tulkinnassa voimme siis sanoa: kiitos Stalinille, sillä hänen päätöksensä hyökkäyksestä synnytti suomalaisessa yhteiskunnassa voiman, joka ei muuten olisi ehkä koskaan puhjennut esiin. Hyväntahtoisuuttaan hän siis lahjoitti meille yhtenäisyyden ja konsensuksen – vaikka todellisuudessa hänen motiivinsa olivat aivan toisaalla.

Tämä ajatusleikki paljastaa, miten hyvä voi syntyä pahasta, ja miten historian kulku voidaan kääntää ironisesti päälaelleen.

✍️ Pieni juttu mongolien “rauhanpolitiikasta”

Mongolien valloitusretket tunnettiin armottomasta logiikasta: jos kaupunki ei antautunut heti, sen väestö tuhottiin; jos se antautui, kaikki säästettiin. Tämä mustavalkoinen sääntö oli kauhistuttava, mutta sen seurauksena syntyi eräänlainen ennustettavuus. Jokainen tiesi pelin säännöt.

Kontrafaktuaalisesti voidaan siis sanoa, että mongolit edistivät rauhaa: heidän politiikkansa loi selkeän kannustimen antautua ilman taistelua, mikä vähensi pitkien piiritysten ja veristen taistelujen määrää. Kaupungit, jotka valitsivat antautumisen, saattoivat jatkaa elämäänsä, ja valtakunta laajeni nopeasti ilman jatkuvaa sotimista.

Näin mongolien julma käytäntö voidaan tulkita “hyväntahtoiseksi” rauhanstrategiaksi. Heidän lahjansa maailmalle oli yksinkertainen viesti: jos haluat elää, älä taistele.

✍️ Pieni juttu Pinochetin “lahjasta” demokratialle

Jared Diamondin mukaan Chilen paluu demokratiaan oli Latinalaisessa Amerikassa poikkeuksellinen. Siihen liittyi halu suvaita, tehdä kompromisseja, jakaa valtaa ja hyväksyä vallan vaihtuminen. Lisäksi demokraattiset hallitukset jatkoivat Pinochetin talouspolitiikkaa, koska sen nähtiin hyödyttävän pitkällä aikavälillä. Tuloksena oli nopea talouskasvu 1990-luvulta eteenpäin.

Jos siis sovellamme kontrafaktuaalista kiitoksen logiikkaa, voimme todeta: kiitos Pinochetille. Hänen diktatuurinsa synnytti pohjan toimivalle demokratialle ja taloudelliselle nousulle. Hyväntahtoisuuttaan hän siis lahjoitti Chilelle vakauden ja kasvun — vaikka todellisuudessa hänen hallintonsa oli väkivaltainen ja autoritaarinen.

Oma lisäys

Chilen polarisaatio samoin kuin 1900-luvun alun Suomenkin polarisaatio parani uhan ja trauman myötä. Suomessa uhka oli ulkoinen (Venäjä) ja Chilessä sisäinen (armeija). Uhkatietoisuus on demokratian vahvistaja. Chile-tulkinta on linjassa demokratian historiaa ja nykyajan polarisaatioita tutkineiden professorien Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin kirjan How Democarcies die: What History Reaveals About Our Future kanssa:

[Chilessä] poliittiset johtajat kehittivät epäformaalin yhteistyön järjestelmän – chileläiset puhuvat “sopimisen demokratiasta” – presidentti neuvotteli kaikkien puolueiden johtajien kanssa ennen lakiehdotusten esittämistä kongressille. … [Istuva kristillisdemokraatti presidentti] neuvotteli lainsäädännöstä myös niiden oikeistopuolueiden kanssa, jotka olivat tukeneet Pinochetin diktatuuria. … uudet [sopimisen] normit onnistuivat estämään mahdollisen destabilisaation sekä hallituskoalition sisällä että hallituksen ja opposition välillä. … Chile on ollut 30 vuotta Etelä-Amerikan stabiileimpia ja onnistuneimpia demokratioita.

–