Saska Saarikoskelta Halla-aholle Bravo! eli Miten Halla-aho teki PS:stä Venäjä-kriittisen.

HS:n toimittaja - monen PS:läisen inhokki sinällään - Saska Saarikoski kehuu Halla-ahon erinomaista puhetta Kiovassa. Saarikoski jatkaa kuvaamalla sitä miten PS:stä tuli hyvin Venäjä-kriittinen Halla-ahon takia vaikka vain vähän aikaa sitten mm. Laura Huhtasaari oli puolueen presidenttiehdokkaana:

PERUSSUOMALAISISTA on tullut jyrkkiä Venäjä-kriitikoita, jotka ovat ottaneet tavakseen epäillä muita pehmeydestä Venäjän suhteen. Muutos puolueessa on ollut nopea. Ennen sotaa perussuomalaiset kuului EU-kriittisten kansallismielisten puolueiden ryhmään, jossa riitti ymmärrystä Venäjälle. Kyselyissä niin perussuomalaisten kannattajat kuin poliitikotkin erottuivat Venäjä-myönteisyydellään. Viime vaaleissa puolue tarjosi presidentiksi Laura Huhtasaarta. Ääni perussuomalaisten kellossa on vaihtunut.

Halla-ahon henkilökohtaisella taustalla on ollut ilmeisen suuri merkitys sille, että ääni perussuomalaisten kellossa on vaihtunut. Se on onni, sillä voi vain kuvitella, mitä tarkoittaisi, jos Suomessa olisi nyt merkittävä putinistinen puolue. Esimerkiksi Hollannin vaalit juuri voittanut Geert Wildersin Vapauspuolue arvostelee Ukrainan tukemista. Samoilla linjoilla on kansallismielisten idoli Donald Trump.

UUDEN suuntansa merkiksi perussuomalaiset siirtyi keväällä 2023 EU-parlamentissa kansallismielisestä Itsenäisyys ja demokratia -ryhmästä oikeistolaiseen ECR-ryhmään. Vaihdostaan puolue perusteli näin: ”Perussuomalaisten on EU-parlamentissa kuuluttava sellaiseen ryhmään, jonka jäsenpuolueita yhdistää tinkimätön länsimaisen sivilisaation ja eurooppalaisen turvallisuuspoliittisen arkkitehtuurin puolustaminen.” Perussuomalaisten aiempi ryhmä ei selvästikään tätä ehtoa täyttänyt. Nyt Halla-aho jyrisee lännen ja laillisuuden puolesta. ”Se [Venäjä] ei kunnioita kansainvälistä lakia eikä sitoumuksiaan, ei ennen eikä nyt. Se ei arvosta elämää, omaansa tai muiden. Se luulee, että sillä on veto-oikeus naapuriensa ratkaisuihin, veto-oikeus jopa niiden olemassaoloon”, puhemies sanoi Ukrainassa. Bravo.

Tietysti voi spekuloida mitä olisi tapahtunut ilman Halla-ahoa. No se on hiukan kuin kysyisi mitä kristinuskolle olisi tapahtunut ilman Jeesusta mutta jos oikeistopopulismi olisi syntynyt Suomessa eri reittiä kuin syntyi ilman Halla-ahoa, vaikea sanoa yksityiskohdista. Mutta ehkä puolue olisi kuitenkin Venäjän uhan takia mennyt samaan suuntaan kuin nytkin toisenlaisenkin johtajan johtamana. Kaikki puolueethan menivät Naton taakse - kaikki puolueet kykenivät muuttumaan. Vasemmistoliitostakin voi kysyä entä jos Kontula olisi ollut puheenjohtaja? OLisiko Vasemmistoliitto lähtenyt Kontulan totaaliselle haihattelutielle turvallisuuspolitiikassa? Ei ehkä - vaan järjen ihmiset olisivat pyyhkineet hänellä pöydän? Kivelä ja kumppanit siis.

Demokratia ja kansalaishyve

Minimalistisessa mielessä voi täysin objektiivisesti sanoa, että on vain yhdenlaisia hyviä kelloja - niitä jotka näyttävät oikeaa aikaa. Tämä ei ole mielipide eikä arvovalinta.

Vastaavasti on vain yhdenlaisia hyviä vanhempia - niitä jotka huolehtivat lastensa hyvinvoinnista ja jonkinlaisesta rajojen asettamisesta eli sosiaalistamisesta. Tätä voi kutsua vanhemmuushyveeksi. Näissä rajoissa on paljon varaa toki vielä valita, miten toimia vanhempana. Mutta vanhemmuushyve tässä mielessä ei ole mikään makuasia tai arvovalinta.

Korkmania hastateltiin eilen HS:ssä. Kirjoituksessa oli paljon kaikenlaista, mutta haluan nostaa esiin yhden asian missä hän oli minusta oikeassa:

Korkmanin omaa arvokarttaa auttoi jäsentämään Ingmar Bergmanin elokuva Fanny ja Alexander vuodelta 1982.

”Gustav Adolf Ekdahl pitää puheen klaanilleen, ja puheessa on pointti, joka korostaa pientä maailmaa, perhettä. Siitä tulemme onnellisiksi, koska ihmissuhteet ovat ihmisen onnellisuuden lähde. ...Mutta sitten on suuri maailma, yhteiskunta ja kaikki, mitä tapahtuu maailmassa. Ekdahl tunsi inhoa sitä kohtaan. Sitä hän pelkäsi.”

Korkman koki, että Ekdahl oli elokuvapuheessaan väärässä. Ei suurta maailmaa saanut pelätä tai inhota, koska se määrittää, miten pieni maailma voi.

”Pitää ajatella kuin Aristoteles: on velvollisuus osallistua suureen maailmaan edes jossain määrin. Olla informoituja, äänestää ja niin poispäin.”

Ongelmana on Korkmanin mielestä nykyään se, että ihmiset ottavat kantaa suureen maailmaan vajavaisin tiedoin.

Aristoteles siis määritteli eräänlaisen minimalistisen kansalaishyveen:

On velvollisuus osallistua suureen maailmaan edes jossain määrin. Olla informoituja, äänestää ja niin poispäin.

Näissä rajoissa voi valita omia arvojaan demokratiassa. Yhteiskunta voi siis olla arvovapaa klassisen liberaalismin mielessä niin kuin Jari Ehnrooth vaatii tai jakaa perusarvot konservatismin mielessä. Kumpaa mallia seurataan, on demokratian tapauksessa demokratian päätettävissä.

Mutta kansalaishyveen osalta ei voi olla neuvotteluvaraa. Jos jossain maassa kansalaishyveet eivät juurikaan toteudu, ei mistään varsinaisesta demokratiasta voi puhua. On vain jonkinlainen epästabiili äänestyskäyttäytyminen jota leimaa äärimmäinen polarisaatio, irrationaalisuus tai hysteria. Jossain vaiheessa demokratia korvautuu suurella todennäköisyydellä jonkinlaisella tyrannialla, joka on todennäköisesti paljon pahempi kuin perinteinen harvainvalta.

Maailmanpankin raportti/tutkimus: Kunniakulttuuri johtaa tehottomuuteen

Suomessa ja erityisesti Ruotsissa on paljon puhuttu siitä, että kunniakulttuuri johtaa a) kunniaväkivaltaan sukujen sisällä naisia kohtaan ja b) jengirikollisuuden kasvuun. En ole löytänyt kunnon tutkimusta asiasta.  Kunniakulttuurin ja yksilötason väkivallan suhde on sen sijaan selvä ja asiaa on tutkittu laajasti.

Nyt Maailmanpankin rahoittamana on tehty laaja tutkimus Pohjois-Intiassa, joka osoittaa että kunniakulttuuri johtaa yhteiskunnan tehottomuuteen. Tutkimuksen tulos on siinä mielessä erityisen mielenkiintoinen, että Pohjois-Intiassa kunniakulttuuri on vallitsevaa nimenomaan yläkastisten keskuudessa mutta ei alakastisten. 

Pohjois-Intian kyliä ja kaupunkeja leimaa alhainen kyky tehdä yhteistyötä kaikessa, mutta ongelma ei ole niinkään epätasa-arvo tai köyhyys, vaan ylempien kastien kykenemättömyys yhteistyöhön keskenään tilanteessa missä kaikkea ei määrätä ylhäältäpäin, vaan kylien asukkaiden pitäisi sponttaanisti luoda tapoja hoitaa koulutus, infrastruktuuri, puhtaanapito ja terveydenhuolto.

this region [in Northern India] has a long history of institutional failures that have stymied economic development (Dr`eze and Gazdar, 1997), which makes it an interesting and important setting in which to study how individuals solve coordination problems.

Se joka jaksaa käydä asiaa teknisemmin läpi voi lukea asiasta toisella blogillani tästä.

ps. Tulos ei tavallaan yllätä Intiassa matkustavaa. Alakastiset ja kastittomat vaikuttavat pragmaattisilta ihmisiltä, jotka tarttuvat asioihin vaikka kastijärjestelmä heitä monella tapaa rajoittaa:  

Turistit, jotka käyvät Intiassa valittavat että siellä on todella sotkuista ja vessat ovat törkyisiä. Mutta ei siellä oikeasti kaikkialla ole sotkuista. Törmättiin mm. kerran laajalle alueelle Thanjavurin kaupungin keskustan liepeillä Etelä-Intiassa, jossa ei ollut roskia missään. 

Toisaalta kun tulimme aamulla Thanjavurin asemalle siellä oli täysin siistiä, mutta kun keskiluokkaiset junamatkustajat saapuivat paikalle odottamaan junia, he sotkivat koko aseman heittämällä roskat asemalaiturille. Roskiksia kyllä oli. 

Mahatma Gandhi kertoi elämäkerrassaan My Experiments with Truth miten hän koleraepidemian aikana vapaaehtoisena kiersi ihmisten asuinnoissa tarkastajana. Kastittomien asunnot olivat puhtaimpia. (Vain kaksi vapaaehtoista suostui ylipäätään käymään kastittomien asunnoissa.) 

Kastittomien tehtävä on ollut siivota katuja ja ylläpitää vessoja. Sikäli mikäli tämä järjestely edelleen onnistuu joko pakolla tai vapaaehtoisella yksityisyrittämisellä, vessat voivat olla siistimpiä kuin Suomessa. Vessojen käytöstä maksetaan joku summa. Junissakin siivous toimii usein niin että joku tulee siivoamaan sen, ja matkustajat maksavat siivoamisesta. Sitten keskiluokka alkaa heitellä taas roskia lattialle.

Oletan että kastittomien omat asuinalueet ovat siistejä, koska kukaan ei tule sinne "saastaisuuden" takia sotkemaan paikkoja.

Karl Sigmundin kirja ihmisestä

On hienoa lukea hyvin kirjoitettu kirja, jonka kirjoittaja näkee asiat eri tavalla kuin itse näkee. Professori Karl Sigmundin kirja, jonka referoin tässä, edustaa ns. metodologista individualismia sosiaalisuuden tutkimuksessa: 

Sigmund nostaa hieman ehkä provokatiivisesti Britannian entisen pääministerin Margaret Thatcherin metodologisen individualismin lipun kantajaksi: Former Prime Minister Margaret Thatcher pithily claimed that “there is no such thing as society.” This can serve as the rallying cry of methodological individualism—a research program aiming to explain collective phenomena bottom-up, by the interactions of the individuals involved. The mathematical tool for this program is game theory.

Sigmund hylkää erityisesti brittifilosofi Thomas Hobbesin näkemyksen siitä, että ilman keskitettyä valtaa ihmisten välinen yhteistyö on mahdotonta, ja nostaa esiin Adam Smithin ja Voltairen tarjoaman Näkymättömän käden:

In his Leviathan from 1651, Hobbes claimed that selfish urgings lead to “such a war as is every man against every man.” In the absence of a central authority suppressing these conflicts, human life is “solitary, poor, nasty, brutish, and short.”… Pascal held an equally pessimistic view: “We are born unfair; for everyone inclines towards himself. . . . The tendency towards oneself is the origin of every disorder in war, polity, economy etc.”

…one century later, Adam Smith offered another view. An invisible hand harmonizes the selfish efforts of individuals: by striving to maximize their own revenue, they maximize the total good. The selfish person works inadvertently for the public benefit. “By pursuing his own interest he frequently promotes that of the society more effectually than when he really intends to promote it.” … Voltaire in his Lettres philosophiques: “Assuredly, God could have created beings uniquely interested in the welfare of others. In that case, traders would have been to India by charity, and the mason would saw stones to please his neighbor. But God designed things otherwise. . . . It is through our mutual needs that we are useful to the human species; this is the grounding of every trade; it is the eternal link between men.”

Toisaalta Sigmund toteaa, että näkymätön käsi ei ratkaise kaikkia ongelmia: Adam Smith (who knew Voltaire well) was not blind to the fact that the invisible hand is not always at work. He merely claimed that it frequently promotes the interest of the society, not that it always does. Today, we know that there are many situations—so-called social dilemmas—where the invisible hand fails to turn self-interest to everyone’s advantage.

Taloustieteilijä Joseph Stiglitz totesikin, että Näkymätön käsi on usein näkymätön siksi, että sitä ei ole olemassa. Kuten tunnettua näkymätön käsi tarvitsee usein apua (instituutioita) tuottaakseen hyvän tuloksen. Tällaiset instituutiot voivat syntyä sponttaanisti tai keskitetyn suunnittelun kautta.

Suomalaisen Wikipedian mukaan Metodologinen individualismi näkee yhteiskunnan ja kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt yksilöiden tekoina ja valintoina. Yhteiskunnalliset suhteet ovat siten palautettavissa yksilöiden välisiksi face-to-face-suhteiksi. Ajatussuunta ei hyväksy sosiaalisen ilmiön autonomiaa. Tämä on vastakkaista sosiologian pääsuuntausten kanssa.

Kansankokonaisuus-blogin näkökulma ei ole metodologinen individualismi. Tai pikemmin blogi näkee metodologisen individualismin liian suppeana näkökulmana ihmisen sosiaalisuuden tutkimukseen. 

"Maamme syntyvyys on laskenut reilussa kymmenessä vuodessa yli 30 prosenttia"

Väestötieteen professori Marika Jalovaara kertoo MTV3:ssa, että suomalaisten syntyvyys on 10 vuodessa laskenut 30%. 

Tilanne on ilmeisen hälyttävä, kuten edellisessä kirjoituksessa totesin. Kahdessa sukupolvessa Suomen väestö laskee alle puoleen näillä syntyvyysluvuilla ilman merkittävää maahanmuuttoa. Suuri maahanmuutto sisältää omat ongelmansa, kuten jengirikollisuuden kasvun.

Onhan se kova pudotus ja kokoajan tippuu tippumistaan. Suomessa jo pitkään lapsettomien osuus on ollut poikkeuksellisen korkea, saattaa olla jopa maailman korkein, toteaa Jalovaara.

35-vuotiaista miehistä puolet on lapsettomia, naisista 35 prosenttia. Nämä ovat valtavia osuuksia. Myös korkeakoulutetuilla on kasvanut voimakkaasti lapsettomien osuus.... 35 vuoden ikä indikoi jo elinikäistä lapsettomuutta. Professorin mukaan tilanteen vakavuutta väestörakenteeseen, hoivaan ja sosiaalisiin ongelmiin ei ole täysin ymmärretty. 

Kyse ei juurikaan ole siitä [, että ihmiset eivät haluaisi lasia]. Useimmin lapsettomuudessa on kyse siitä, että lapsitoive on olemassa, mutta se on lykkääntynyt. Kyselyjen mukaan heitä, joiden toivottu lapsiluku on nolla, on runsas 10 prosenttia. Se ei ole erityisen paljon kasvanut. 

"Ikinuoret" ja elämän tuska

Monilla nuorilla aikuisilla identiteetin muodostus on hyvin vaikeaa. On yhä vaikeampaa tehdä valintoja ja sitoutua niihin. Se näkyy hyvin parisuhteissa. Parisuhteita muodostuu, mutta ne liitot päättyvät yhä useimmin erilleen muuttoon ennen kuin ensimmäistäkään lasta syntyy. Ne eivät kestä. 

... lapsettomuutta ei ratkaista nostamalla perhetukia, vaan tarvitaan laajasti panostuksia työllisyyteen, koulutukseen ja mielenterveyteen. – Jos ajatellaan sitä 35-vuotiasta sinkkua, niin eihän lapsilisän nostolla ole mitään relevanssia hänen perheellistymiseensä lähiaikoina.

Oma tulkintani on, että niin sanottu liberaali yksilökeskeinen maailmankuva ei anna ihmisille paljoakaan eväitä kasvaa täysipainoisiksi ihmisiksi. On vaikea sitoutua, kun mieltää itsensä ja elämänsä joksikin ainutkertaiseksi. Yksilö on vain geenien hetkellinen levähdyspaikka. Kansat ja suvut elävät parhaassa tapauksessa vuosituhansia. Se mitä yksilö antaa sukupolvien väliselle ketjulle - omille ja sisartensa lapsille ja lapsenlapsille ja näiden lapsille - on yksilön elämän arvon tärkeä mittari eikä pelkkä oma huvi, "tarpeiden" tyydytys ja itseilmaus. Pelkkään omaan itseilmaisuun keskittyminen ei anna ihmiselle itselleenkään onnea. Mitä enemmän ihminen haikailee onnen ja tarpeiden tyydytyksen perään, sitä kauemmaksi ne kaikkoavat.

Syntyvyys nousi voimakkaasti sodan jälkeen oltuaan jo 20/30-luvuilla kovassa laskussa. Tietty sodasta selvinneiden elämän nälkä ja kansakunnan päättäväisyys selvitä nosti syntyvyyttä. 

Aladin Maher oikeassa: Suomessa on kohta kaksi miljoonaa kanta-asukasta

Muslimijohtaja Aladin Maher siis sanoi:

Kohta suomalaiset kaksi miljoonaa. ... muslimit kohta kymmenen miljoonaa.

Vihreiden Osmo Soininvaara sanoi tilastotietoon perustuen:

Tällä syntyvyydellä jokainen sukupolvi on kolmanneksen edellistä pienempi ja syntyvyys on pikemminkin laskussa kuin nousussa. Kahdessa sukupolvessa siis väkiluku alle puoleen nykyisestä.

Maher oli suomalaisten määrän osalta varsin oikeilla jäljillä. Hyvä, että avasi suunsa. Selityksen (suomalaisten homoseksualismi) osalta Maher ei ollut ehkä oikeassa, mutta hyvä kun sanoi senkin. Asia jäi mieleen.

Ennen kuin joku sanoo, että tukia pitää kasvattaa, jotta syntyvyys nousee, niin ei hyödytä. Sekä Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirch että Soininvaara on todennut tämän: Nuoremmat sukupolvet eivät priorisoi lasten saamista kovin korkealle jolloin niitä ei synny, tai sitten ei vaan löydy sopivaa paria yhtä helposti.

Rotkirch totesi 2019:

Rotkirch totesi myös:

Mikäli haluamme ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa, väestörakenne ei saa muuttua sellaiseksi, että yhä suurempi osa väestöstä on työmarkkinoiden ulkopuolella. On joko oltava tarpeeksi korkea syntyvyyden taso tai on otettava vastaan työperäistä maahanmuuttoa. Tai on alennettava eläkkeiden tasoa. Oma ehdotukseni on että alaikäisille lapsille annetaan välittömästi äänioikeus, jota käyttävät lasten vanhemmat. Perhepolitiikan merkitys nousee. Tällä hetkellä politiikan painopiste näyttäisi olevan vanhusten hoidossa, koska vanhusten osuus äänestäjistä on korkea. Liian korkea.

Chilen sotilasvallankaappauksesta 50 vuotta!

Huomenna on kulunut 50 vuotta Chilen sotilasvallankaappauksesta. 

70-80-luvulla maailmassa ja myös Suomessa oli ideologioiden sota. Taistolaisliike pyrki avoimesti tekemään Suomen sosialistiseksi Neuvostoliiton nukkevaltioksi. Moni suomalainen oikeistolainen kokikin silloin varmasti hyvänä asiana, että Chilen armeija pysäytti marksilaisuuden etenemisen ainakin yhdessä maassa, vaikkakin keinot olivat raaat.  Ainakin minä 16v koin niin.

Referoin kahta kirjaa, jotka käsittelevät silloisia tapahtumia Chilessä - ja tapahtumien pitkän tähtäimen seurauksia -, ottamatta enää kantaa puoleen taikka toiseen. Referointi on aiemmin julkaistu Sarastuksessa.

Chile 1973

Sotilasvallankaappaus Etelä-Amerikan ainoassa suhteellisen vakaassa demokratiassa Chilessä 1973 oli 70-luvun dramaattisimpia tapahtumia Vietnamin sodan lisäksi. Referoin tapahtumia ja tapahtumien tulkintaa amerikkalaisen maantieteilijän professori Jared Diamondin kirjan Mullistus : Valtiollisten kriisien käännepisteitä perusteella. Diamond on tullut aiemmin tunnetuksi erityisesti kirjoistaan Romahdus ja Tykit, taudit ja teräs.

Chilen sotilaskaappausta oli edeltänyt poarisaation voimakas kasvu ja toisaalta marksilaisen Salvador Allenden valinta demokraattisissa vaaleissa presidentiksi. Allende itse lienee kunnioittanut demokratiaa ja suunnitellut vain suurimpien kaivosyritysten kansallistamista, mutta Allenden takana olevassa puolueryhmittymässä Frente Popular oli vasemmiston voiton jälkeen tiettyä radikalisoitumiskehitystä.

Hänen radikaaleimmat kannattajansa, Movimiento de Izquierda Revolucionaria (MIR), halusi nopeaa vallankumousta ja Chilen kapitalistisen järjestelmän kaatamista. He keräsivät aseita, valittivat että Allende on liian heikko, ja kieltäytyivät kuuntelemasta hänen vetoomuksiaan “Odottakaa kärsivällisesti muutamia vuosia”.

USA:n tuella Chilen armeija ylipäällikkönsä Augusto Pinochetin johdolla teki vallankaappauksen syyskuussa 1973. Varsinkin juntan alkuaikaa leimasivat vasemmistolaisten vangitsemiset, teloitukset ja kidutus.

Heti kun juntta sai vallan, se pidätti Allenden Unidad Popular -puolueen johtajat ja muita vasemmistolaisia … päämääränä kirjaimellisesti hävittää Chilen vasemmisto. Kymmenessä päivässä tuhansia vasemmistolaisia oli vangittu kahdelle pääkaupunki Santiagon stadionille, kuulusteltu, kidutettu ja tapettu. … Viisi viikkoa vallankaappauksen jälkeen Pinochet määräsi henkilökohtaisesti yhden kenraaleistaan suorittamaan ns. Kuoleman karavaanin Chilen kaupunkeihin ja tappamaan poliittiset vangit ja Unidad Popular -poliitikot, jotka armeija oli ollut liian hidas tappamaan. Juntta kielsi kaiken poliittisen toiminnan, sulki kongressin ja otti yliopistot haltuun.

Sotilashallitus alkoi samaan aikaan kuitenkin myös uudistaa taloutta, mikä ei ollut tyypillistä eteläamerikkalaisille sotilasdiktaattoreille.

Eteläamerikkalaiset sotilasdiktaattorit suosivat yleensä talousjärjestelmää, jota he voivat kontrolloida omaksi hyväkseen, sen sijaan että suosivat markkinataloutta, jota eivät kykene kontrolloimaan. Juntta otti kuitenkin käyttöön Chicagon koulukunnan talouspolitiikan… [Pinochetin talouspolitiikka] avasi Chilen talouden kansainväliselle kilpailulle. Tämä aiheutti vastustusta Chilen oligarkeissa ja perinteisissä valtakeskittymissä, joiden tehotonta liiketoimintaa oli aiemmin suojeltu kansainväliseltä kilpailulta korkeilla tulleilla.

Alun poliittinen terrori vaimeni myöhemmin – viesti oli mennyt perille poliitikoille: "Pelätkää!" Seitsemäntoista vuoden poliittisen jääkauden ja taloudellisen kehityksen jälkeen Chile palautui rauhanomaista tietä demokratiaan vuonna 1990. Demokratiaa leimasi pitkään uuden sotilasdiktatuurin pelko. Tämä uhka vaikutti samalla tavalla kuin Venäjän uhka Suomessa. Uutta demokratiaa leimasi voimakas yhteen hiileen puhaltaminen. Juntan talouspolitiikka jatkui, mutta samalla siirryttiin tulonjakoa tasaavaan sosiaalipolitiikkaan.

Chile palasi toimivaan demokratiaan tavalla, joka oli epätyypillinen Latinalaiselle Amerikalle. Demokratiaa leimasi merkittiävä etu: halu suvaita, tehdä kompromisseja, jakaa valtaa ja hyväksyä vallan vaihtuminen. … Demokraattiset hallitukset jatkoivat Pinochetin talouspolitiikkaa suurimmalta osin, koska sen tajuttiin olevan hyödyllistä pitkällä tähtäimellä. … Seuraus on ollut että Chilen talous on kasvanut vuoden 1990 jälkeen nopeasti…

Chilen polarisaatio samoin kuin 1900-luvun alun Suomenkin polarisaatio parani uhan ja trauman myötä. Suomessa uhka oli ulkoinen (Venäjä) ja Chilessä sisäinen (armeija). Uhkatietoisuus on demokratian vahvistaja.

Diamondin Chile-tulkinta on linjassa demokratian historiaa ja nykyajan polarisaatioita tutkineiden professorien Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin kirjan How Democarcies die: What History Reaveals About Our Future kanssa:

[Chilessä] poliittiset johtajat kehittivät epäformaalin yhteistyön järjestelmän – chileläiset puhuvat “sopimisen demokratiasta” – presidentti neuvotteli kaikkien puolueiden johtajien kanssa ennen lakiehdotusten esittämistä kongressille. … [Istuva kristillisdemokraatti presidentti] neuvotteli lainsäädännöstä myös niiden oikeistopuolueiden kanssa, jotka olivat tukeneet Pinochetin diktatuuria. … uudet [sopimisen] normit onnistuivat estämään mahdollisen destabilisaation sekä hallituskoalition sisällä että hallituksen ja opposition välillä. … Chile on ollut 30 vuotta Etelä-Amerikan stabiileimpia ja onnistuneimpia demokratioita.

Kysyin Sarastus-kirjoituksessa hieman provosoivasti (?), voisiko USA oppia Chilen 1973 kokemuksista. Olihan Chilen sotilasvallankaappauskin osin CIA:n ja Nixonin hallinnon suunnittelemaan tai jopa tilaamaa. Olisiko aika kokeilla omia lääkkeitä omassakin maassa nykyiseen USA:n kriisiin?