torstaina, lokakuuta 29, 2020

HS: Miksi Korona-tilanne on Saksassa riistäytynyt käsistä mutta ei Suomessa?

HS spekuloi sillä, miksi Korona-tilanne on Saksassa riistäytynyt käsistä, mutta ei Suomessa. Mielenkiintoista spekulaatiota:

MIKSI Euroopan järkevän johtajamaan Saksan tilanne on nyt riistäytynyt käsistä, kun esimerkiksi Suomi pärjää paremmin epidemian hallinnassa? Suomea on viime aikoina kiitelty. Esimerkiksi Financial Times kirjoitti, että suomalaisilla on talvisodan takia aivan erityistä kriisivalmiutta.

Siihen on lisättävä Keski-Euroopasta käsin toinen syy: Suomi on eristäytyneisyydessään aivan omaa luokkaansa Euroopassa.

Suomalaiset ovat myös varovaisia: suurin osa jättää mieluiten varmuuden vuoksi ulkomaanmatkat tekemättä. Saksassa riittää aina niitä, jotka matkustavat, kunnes se erikseen estetään.

LISÄKSI Saksan 83 miljoonan ihmisen kansa on paitsi ratkaisevalla tavalla suurempi, myös paljon heterogeenisempi kuin suomalaiset.

Saksassa on suuri maahanmuuttajaosuus. On yhteisöjä, joissa kiinnittyminen Merkelin ohjeisiin ei ole välttämättä yhtä vahvaa kuin keskivertosuomalaisella viranomaisohjeisiin.

Lisäksi saksalaisen yhteiskunnan yhtenäisyydellä ei ole yhtä pitkiä perinteitä kuin vaikkapa Suomessa. Saksa on ollut jakaantunut ja kokenut poliittisia mullistuksia lähihistoriassa. Luottamuksen ilmapiiri viranomaisten ja kansan välillä on pitänyt luoda, kun Suomessa se vaikuttaa lähes luonnonlailta.

Nyt Saksa rakentaa pakon edessä yhtenäisyyttä ja joutuu kovaan testiin: riittääkö marraskuun voimainponnistukselle tukea ja ymmärrystä. Riittääkö se? Tavoite on saada ottaa jouluna rennommin. Se on monille Saksassakin tärkeä kannustin.

Jos Suomi onnistuu paremmin, se tietysti sataa auttamatta Marinin hallituksen laariin. Onnistuminen, jos Suomi nyt onnistuu, olisi kuitenkin koko kansakunnan ansiota. Meidän kulttuurimme ansiota.

keskiviikkona, lokakuuta 28, 2020

Luonnonvalinta ja ympäristö vetävät äo:ta eri suuntiin - aluksi ympäristö voittaa

Ilmeisesti aika monen ihmisen ominaisuuden kehityksen osalta nykyajan ympäristö vetää toiseen suuntaan ja darwinistinen valinta toiseen suuntaan. Koulutuksen (educational attainment) suhteen ilmiö on jo osoitettu: ympäristö (poliittiset päätökset, asenteet yms.) lisäävät koulutukseen osallistumista, mutta samalla niiden geenien, jotka vahvistavat halukkuutta tai kykyä opiskella, frekvenssi laskee.  

Aluksi ympäristö voittaa, mutta pidemmällä aikavälillä darwinistinen valinta saattaa voittaa. 

In European-descent populations, researchers have identified roughly 120 genes that are associated with schooling outcomes. Genes can potentially influence educational attainment in many ways, including by influencing people’s willingness to sit still, pay attention, use birth control, avoid drugs, and do homework, as well as by contributing to their raw cognitive abilities. Interestingly, studies in both the United States and Iceland reveal that natural selection has reduced the frequency of these genes, resulting in a drop of 1.5 months of total schooling per generation. That is, genes that make people less likely to continue their schooling have increased in frequency in these populations. This genetically induced push against schooling, however, was rolled over by cultural evolution, which was speeding in the opposite direction. Over the same period, culture drove up people’s educational attainment by 25.5 months (and IQ by 6 to 8 points) per generation. Over the entire 20th century, culture has raised Americans’ educational attainment by 9 to 11 years, while natural selection has lowered it by less than 8 months. (Lähde: Joseph Henrichin kirja the Weirdest People in the World.

Vahvoja viitteitä on, että äo:n osalta kehitys on samanlaista. Flynnin efektin muodossa älykkyysosamäärä on noussut ympäristön paranemisen myötä, mutta samaan aikaan ilmeisesti ns. äo-geenien frekvenssi on laskenut jo pitkään. Lopulta kansakunntien äo:kin alkaa laskea.

James Flynn - Flynnin efektin isä - on nyttemmin itse todennut, että Flynnin efekti on kääntynyt kehittyneissä maissa kuten Suomessa. Äo on alkenut laskea:

Flynnin Intelligence-lehdessä julkaistu tutkimus kertoo, että älykkyysosamäärä on kääntynyt selvään laskuun myös Suomessa, Norjassa ja Tanskassa. Muutos ei ole vielä huima, mutta mikäli tahti säilyy samana, seuraavan 30 vuoden aikana suomalaisten älykkyysosamäärä laskee 7,49 pistettä, norjalaisten 6,50 pistettä ja tanskalaisten 6,48 pistettä.

Toinen professori Richard Lynn on pitkään väittänyt, että globaali äo on laskussa

It is estimated that the effect of this has been a decline in the world's genotypic IQ of 0.86 IQ points for the years 1950–2000. A further decline of 1.28 IQ points in the world's genotypic IQ is projected for the years 2000–2050.

Flynnin ja Lynnin väitteiden välillä ollut ristiriita on näin ollen osoittautunut ainakin osin näennäiseksi. Ns. geneettinen äo (=äo-geenien frekvenssi) on ilmeisesti jo pitkään ollut laskussa, mutta ympäristön vaikutus on selvästi kompensoinut tämän ainakin useimpien maiden sisällä. Mutta vain toistaiseksi.

tiistaina, lokakuuta 20, 2020

Maahanmuutto ja luottamus: Yuval Levinin arvostelu Robert Putnamin kirjasta Upswing

Jokainen amerikkalaisen sosiologin Robert Putnamin uusi kirja menee lukulistalleni. Hänen kuuluisin kontribuutionsa on ollut eittämättä kirja Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community, joka dokumentoi amerikkalaisen kansalaisyhteiskunnan ja luottamuksen degeneraatiota 50-luvulta 2000-luvulle. Sittemmin Putnam kirjoitti varsin rohkean artikkelin monikultturismin luottamusta alentavasta vaikutuksesta amerikkalaisissa lähiöissä

Hänen uusin kirjansa Upswing, joka ei ole vielä ostettavissa ja jota en siis ole vielä lukenut, käsittelee luottamuksen ja kansalaisyhteiskunnan kehitystä USA:ssa pidemmälllä aikavälillä. 50-luvulla alkanutta degeneraatiota edelsi nimittäin pitkä kansalaisyhteiskunnan ja luottamuksen vahvistumisen aika - ehkä 1910-luvulta alkaen. 

American Enterprise Instituten johtajan Yuval Levinin arvostelu on hyvin mielenkiintoinen. Jos Levinin kommentti pitää paikkansa, vaikuttaa että Putnamin rohkea ote asioihin on hieman kirvonnut. Levin väittää erityisesti, että Putam on sivuuttanut mielenkiintoisen linkin eksluusion ja kansalaisten välisen soldaarisuuden kasvun välillä.  Lainaan osan arvostelusta:

The complicated links between solidarity and exclusion (and between fragmentation and inclusion) fall into a recurring blind spot in the book. So, for instance, Mr. Putnam and Ms. Garrett clumsily dismiss the severe multi-decade constraints on immigration as a source of unity in the period of early-20th-century upswing they describe. But however uncomfortable it may be to admit, the fact that the proportion of foreign-born residents reached its lowest point in our history in the mid-1960s was presumably related to the high levels of cohesion that our society achieved in that era. And as some of Mr. Putnam’s other work has helped to show, the explosion of immigration since that time has probably contributed to declining social trust.

More generally, Mr. Putnam and Ms. Garrett tend to underplay the upside of declining solidarity. The second half of the 20th century was a period of liberalization, both social and economic, pursued in response to excessive cohesion experienced as constriction and conformity. Conservatives often celebrate the liberalization of the economy and the growth it made possible while decrying the surge of social liberationism. Progressives (like Mr. Putnam and Ms. Garrett) tend to celebrate greater cultural diversity and inclusion while decrying the increased market orientation of the economy. But these are two sides of one coin. The liberalization that began in the 1950s and ’60s has surely gone too far in some respects, and we need to recover some essential solidarity. But that liberalization was pursued for powerful reasons, and the dark sides of solidarity should be noticed, too. 

Mr. Putnam and Ms. Garrett also tend to play down the role of the intense national mobilizations of the first half of the 20th century—around the two world wars and the Great Depression—in enabling the remarkable increase in social cohesion they describe. This is always a touchy subject for communitarians. Mass mobilization can bring societies together, but that can only really happen around disasters and deep crises. Efforts to mobilize around more mundane challenges have never quite succeeded. Could we re-create the silver linings of an era of unremitting catastrophe without suffering its storms? 

Even so, the fact that “The Upswing” enables us to ask such a question, and so to think about the practical preconditions for revitalization, is a mark of its achievement. In a sweeping yet remarkably accessible book, Mr. Putnam and Ms. Garrett provide a crucial missing ingredient in contemporary social commentary: They lay out a sociology of success that, drawing on our history, can help us think concretely about how to enable a revival of American life. 

Sodan kiistämätön kansalaisyhteiskuntaa vahvistava vaikutus on tietysti tunnettu tosiasia. Mielenkiintoisempi on tosiaan se seikka, että kun USA:ssa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa palkkaerot alkoivat työn tarjonnan nousun takia kasvaa voimakkaasti ja yhteiskunnallinen tilanne riistäytyä käsistä, USA:n eliitti päätti onnistuneesti taistella ongelmaa vastaan vähentämällä maahanmuuttoa ja sitä kautta työn tarjontaa - mutta myös lisäämällä rakenteellista rasismia. 

Kirjoitin asiasta aiemmin Sarastuksessa - referoin professori Peter Turchinin kirjaa Ages of Discord:

Lyhyen tähtäimen edun ajamisesta yhteiskuntarauhan takaamiseen eli kulta-ajan paluu

1900-luvun alussa amerikkalainen eliitti heräsi yhteiskuntarauhan romahtamiseen viimeistään siinä vaiheessa kun äärivasemmisto otti vallan Venäjällä. Turchin kirjoittaa:

Vuoden 1920 paikkeilla rajoittamattoman maahanmuuton negatiiviset seuraukset alkoivat muuttua ilmeisiksi poliittiselle ja taloudelliselle johdolle. … USA:ssa oli vallankumouksellinen tilanne – eliitti koki että vallankumouksen uhka oli todellinen ja se aiheutti akuuttia epävarmuutta eliitissä.

Massiivinen maahanmuutto kontribuoi kriisin syntymiseen kahdella tavalla – suoraan ja epäsuorasti:

Toisaalta se epäsuorasti loi työn ylitarjontaa. Vaikka työn ylitarjonta oli edullista yksittäisille yrityksille, se johti myös laajoihin väkivaltaisiin työtaisteluihin, jotka lähenivät kansannousuja. Maahanmuutto myös pahensi rotumellakoita, jotka primääristi johtuivat mustien tulosta vapaille työmarkkinoille, mikä loi lisääntyvää kilpailua valkoiselle työvoimalle.

Maahanmuutto johti myös suoraan eliitin turvattomuuden lisääntymiseen. Etelä- ja Itä-Euroopasta muutti maahan italialaisia anarkisteja ja juutalaisia sosialisteja, jotka muodostivat vastaeliitin. Työnantajien lakonmurtajiksi maahan tuomat ulkomaalaiset kieltäytyivät toimimasta tässä roolissa tai siirtyivät jopa lakkolaisten puolelle. Vuoden 1900 jälkeen maahanmuuttajat alkoivat järjestäytyä ja järjestää itsenäisesti lakkoja.

Aluksi eliitti pyrki muuttamaan maahanmuuton lähdemaat Etelä- ja Itä-Euroopasta Pohjois-Eurooppaan, mutta lopulta kongressin maahanmuuttokomitea totesi: “on mahdotonta pitää ulkona vallankumouksellisia ja bolshevikkeja, ellei estä kaikkia tulemasta”.

Eliitti päätti siis tehdä jotain yhteiskuntarauhan heikkenemiselle. Jo paljon ennen 30-luvun New Dealia USA:ssa alkoi uudistusten aika – ns. Progressive Era.

Liberaali Salon-sivusto referoi Turchinin kirjaa ja kuvaa Progressive Eraa aikana, joka yhdisti työväen oikeuksien parantamisen vähemmistöjen yhdenvertaisen kohtelun purkamiseen ja maahanmuuton radikaaliin leikkaamiseen. Progressive Era vapautti markkinoita purkamalla kartelleja, paransi työväestön asemaa, vahvisti sosiaalista vastuuta mutta samanaikaisesti alensi inklusiivisuutta mm. rajoittamalla juutalaisten ja aasialaisten pääsyä yliopistoihin ja ja mustien pääsyä avoimille työmarkkinoille.

Yhteiskunta käänsi selkänsä lassez-faire kilpailulle ja tunnisti työvoiman oikeudet ainakin rajoitetusti. Kun Suuri Lama iski, palkkoja ei leikattu …, vaikka työttömyys kasvoi voimakkaasti.

Toisaalta tapahtui ns. patriarkaatin sulkeminen, missä olemassaoleva eliitti sulki rivinsä … Pääsy eliittiin suljettiin mm. muuttamalla Harvardin, Princetonin ja Yalen sisäänpääsysääntöjä, mikä iski erityisen pahasti juutalaisiin ja mustiin.

 Maahanmuuttoa, joka oli ollut suoranainen kultasuoni amerikkalaiselle työnantajille koska se tarjosi keinot pitää palkat alhaalla, leikattiin voimakkaasti. Eliitin ohjelma oli turvata valtion olemassaolo ja sitä kautta markkinatalousjärjestelmän säilyminen vähentämällä valkoisen työväestön tyytymättömyyttä ja korottamalla siten yhteiskunnan koheesiota. Turchin kirjoittaa:

Valtio ei [enää] toiminut yksittäisten työnantajien edun mukaisesti [pitämällä palkat alhaalla] vaan pikemmin edistääkseen koko yritysmaailman yhteisöllistä etua. Valtio ryhtyi toimiin koska maahanmuutto uhkasi koko valtion ja yritysmaailman olemassaoloa. Maahanmuuttolait ajettiin läpi, koska poliittinen eliitti ja osa taloudellisesta eliitistä ymmärsi että “ne olosuhteet jotka … johtuvat voittojen maksimoinnista uhkaavat stabiliteettia, jonka varassa koko poliittinen ja taloudellinen järjestelmä lepää.

Aiemmin taloudellinen eliitti oli nimenomaan pyrkinyt vaikuttamaan valtioon niin että maahanmuutto pysyisi korkeana.

Amerikkalainen eliitti oli hyvin tietoinen siitä että jatkuva maahanmuuttajien virta mahdollisti palkkojen pitämisen alhaalla ja pääoman tuoton korkealla. 1866 Andrew Carnegie vertasi maahanmuuttoa kultavirtaan. Yritysmaailma käytti valtiovaltaa varmistamaan että kultavirta pysyisi vahvana. Kongressi päätti 1864 laista nimeltä “Laki maahanmuuton edistämisestä”. Laki oli hyvin tehokas ja nosti maahanmuuttoa muutamassa vuodessa 90 000:sta 280 000 vuodessa. Reaalipalkat laskivat samaan aikaan neljänneksellä.

Progressiivinen aika paransi valkoisen työväestön asemaa mutta vahvisti rotusortoa. Progressiivisen ajan suurista uudistajapresidenteistä mm. Woodrow Wilson on leimautunut nykyaikana rasistiksi ja hänen nimeään kantavien julkisten laitosten nimiä on haluttu muuttaa. Wilsonista on haluttu tehdä suorastaan täydellinen epähenkilö. Progressive Eran poliitikkojen “pimeää puolta” on toisaalta haluttu myös ymmärtää ajalle tyypillisenä. “Kaikkihan silloin kannattivat eugeniikkaa ja olivat rasisteja”. Todellisuus Wilsonista on kuitenkin Turchinin näkökulmasta pikemmin se, että rasismin lisääminen, kartellien murskaaminen ja työväestön aseman parantaminen oli osa eheätä poliittista ohjelmaa, jonka eheää luonnetta nykyajan ihmisen on vain vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

USA:n progressiivisen ajan uudistuksia voi rinnastaa suomalaisen eliitin talvisodan aikana tekemään julkilausumaan, jossa Suomen Työnantajain Keskusliitto tunnusti ammattiliitot ja keskusjärjestö SAK:n neuvotteluosapuoliksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä. Työnantajajärjestön julkilausuma sai nimen Tammikuun kihlaus. Rajamaalla ei ollut Venäjän uhan alla varaa poliittiseen polarisaatioon. Julkilausuma ymmärrettiinkin Moskovassa aivan oikein Neuvostoliiton uhan takia syntyneeksi ja se tuomittiin ankarasti.

USA:n progressiivisen ajan uudistukset johtivat dramaattisiin muutoksiin valkoisen työväestön asemassa. Palkkaerot kääntyivät voimakkaaseen laskuun 1910-luvun lopussa. Ne kääntyivät uuteen nousuun vasta 60-luvun alussa.



Tärkein hyvän yhteiskunnan merkki oli kuitenkin säätykierron vahvistuminen. Amerikkalainen unelma siitä, että kuka tahansa voi nousta köyhyydestä varakkuuteen yrittämisen kautta, toteutui.

Tässä suhteessa 50-luku todella oli kulta-aikaa amerikkalaisille valkoisille. Robert Putnam kuvaa 50-lukua sekä esimerkein omasta nuoruudestaan että tilastoin. Työväestön perheistä noustiin college-tasolle melkein yhtä usein kuin varakkaammista perheistä. Ainoa ero oli, että työväestö rohkaisi lapsiaan collegeen hieman vähemmän kuin akateemisesti koulutetut. Valkoiset tytötkin menivät collegeen poikien lailla, mutta varhainen avioituminen johti 50-luvulla hyvin usein naisten koulutuksen keskeytymiseen. Naisten koulutustaso ja urakehitys pysyi siksi oleellisesti alhaisempana kuin miesten.

Ajalle oli tyypillistä myös ajattelu, että kaikki lapset ovat meidän lapsiamme. Heikoimmassa asemassa olevien perheiden lapsia tuettiin monella tapaa eikä vain viranomaisten vaan eritoten yksityisten ihmisten toimesta.

Tällä kirjoituksella en pyri väittämään, että maahanmuuton pysäyttäminen on aina tehokasta. Kysymys on tasapainoilusta.

perjantaina, lokakuuta 16, 2020

Sodan ja rauhan kasvot - oliko Suomessa sisällissota vai vapaussota?

Suomessa on pitkään esitetty väitettä, että 1918 sota oli pelkästään sisällissota, eikä varsinkaan vapaussota Suomen vapauttamiseksi Neuvostoliiton yhteydestä. Alla linkatussa elokuvassa  Oulun yliopiston historian professori Kari Alenius kiistää väitteen ja toteaa Suomen olleen sotatilassa Neuvostoliiton kanssa. Siksi Tarton rauhakin nimenomaan solmittiin Neuvosto-Venäjän kanssa. Suomen kohtalona olisi punaisten voiton jälkeen ollut suurella todennäköisyydellä liittyminen Neuvosto-valtion osaksi. Alenius nostaa esiin myös sen, että liika Saksan kanssa veljeily olisi hyvinkin voinut johtaa Suomen liukumisen Saksan vasallivaltioksi. 

Verkkouutiset kertoo:

Oulun yliopiston historian professori Kari Alenius käsittelee viime vuosien yleistynyttä termiä, jonka mukaan vuonna 1918 Suomessa käytiin sisällissota. Myös jo Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920 kiisteltiin, oliko Venäjä sodassa osapuolena.
Eli miksi Suomen sisällissodasta olisi neuvoteltu Tartossa venäläisten kanssa?
– Venäläisen valtuuskunnan puheenjohtaja (Jan) Berzin joutui myöntämään bolsevikkihallinnolle lähettämässään raportissa Suomen delegaation olevan oikeassa sotatilasta, ja siksi rauhansopimus solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä, yhdistys toteaa tiedotteessaan.
Neuvosto-Venäjän on mainostettu antaneen Suomelle itsenäisyyden, vaikka sen tunnustus 31.12.1917 oli alustava ja itsenäisyyden loppuunsaattamiseksi oli määrä perustaa komitea, johon bolsheviikit eivät koskaan nimenneet jäseniä. Aleniuksen mukaan Neuvosto-Venäjän tarkoituksena oli todennäköisesti Suomen liittäminen Neuvostoliittoon ja joukkojen lähettäminen Tornionjoen yli Ruotsiin.

Vapaussodan/sisällissodan päätyttyä suomalaisten/valkoisten voittoon toukokuussa 1918, maailmantilanne muuttui. Vuonna 1919 Neuvosto-Venäjä julisti maailmanvallankumouksen eli sodan alkaneeksi Länsi-Euroopan porvareita vastaan. Konkreettisena päämääränä oli mm. Ukrainan, Puolan, Saksan ja Unkarin liittäminen osaksi työläisvaltiota. Baijerissa ja Unkarissa oli jo olemassa kansantasavallat. Neuvosto-Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja Baltiaan ja sitten myös Puolaan. Puolan armeija pysäytti venäläisten aikeet vuonna 2020 ja Lenin ymmärsi lokakuussa 1920, että maailmanvallankumous ei tällä kertaa onnistu kuin osittain (mm. Ukrainan itsenäisyyden tuhoaminen). Suomen ja Länsi-Euroopan aika olisi myöhemmin ja siksi Neuvosto-Venäjä solmi rauhan Suomen kanssa lokakuussa 1920.

Leninin kansallispolitiikka oli silmän lumetta. Esimerkiksi Baltian maille, Suomelle, Georgialle ja Ukrainalle annettiin kyllä itsenäisyys, mutta maailman vallankumouksen nimissä nämä valtiot oli määrä kuitenkin palauttaa osaksi työväenvaltiota. Neuvosto-armeija aloitti sodan (maailmanvallankumous) 1919 hyökkäämällä Baltian, Ukrainaan ja Ukrainan kautta Puolaan. Moni nykysuomalainen ei tajua sitä, että Neuvostoliitto - tai siis kansainvälinen kommunistinen liike - ei siihen aikaan nähnyt tarvetta erillisille valtioille, vaan proletaarin oli määrä voittaa itselleen koko maailma. Suomen aika olisi tietysti tullut sekin, ellei Pilsudskin johtama Puolan armeija olisi pelastanut Länsi-Eurooppaa bolshevismilta. (Timo Hännikäinen käsittelee Varsovan ihmettä Sarastus-lehdessä.)


sunnuntaina, lokakuuta 11, 2020

Marin näkee riistoa ja itsekkyyttä - millaisia ihmisiä yrityksissä oikeasti kasvaa?

En voi väittää. että olisin Sanna Marinin ajattelun asiantuntija, mutta olen saanut käsitykseen että hän näkee riistoa, itsekkyyttä ja vastuuttomuutta kaikkialla, missä yritykset toimivat: Maahanmuuttajien hyväksikäyttöä, aiheettomia irtisanomisia tilanteessa missä pitäisi vetää yhtäköyttä ja sopimusyhteiskunnan romuttamista. Keinoina hän näkee regulaation koventamisen

En puutu nyt ollenkaan suomalaisten yritysten toimintaedellytyksiin, vaan nimenomaan yritysmaailman moraaliin. Millaisia ihmisiä yrityksissä kasvaa nykytieteen näkökulmasta?  Miten yritysten välinen kilpailu vaikuttaa yrityksissä toimivien ihmisten mieleen. En väitä, etteikö yritysmaailmaan - esimerkiksi pankkisektoriin - liity suuriakin ongelmia. Tuloerojen kasvu globaalissa marrkinataloudessa on yksi negatiivinen ulkoisvaikutus, johon toki pitää puuttua. Keinot ovat kuitenkin täysin mainstreamiä. Negatiiviset ulkoisvaikutukset ratkaistaan politiikkatoimilla - lähinnä hyödyn verottamisella. 

Mutta palataanpa siis kilpailun vaikutukseen ihmismieleen. Antropologian ja evoluutiobiologian professori Joseph Henrich kuvailee tutkimustuloksia uusimmassa kirjassaan:

Kilpailu yritysten välillä lisää - ainakin länsimaisissa - työntekijöiden luottamusta muihin ihmisiin sitä enemmän mitä tiukemmassa kilpailuympäristössä yritys toimii.

Kilpailu ei siis lisää luottamusta vain työtovereihin vaan ihmisiin yleensä. Saksalaisessa tutkimuksessa seurattiin yksilöitä ja heidän siirtymistään työpaikasta toiseen. Kun henkilö siirtyi voimakkaammin kilpaillulle alalle, hänen luotttamuksensa muihin ihmisiin kasvoi.

USA:ssa pankkien deregulaatio osavaltio kerrallaan johti mahdollisuuteen tutkia deregulaatiosta seuranneen kilpailun koventumisen vaikutusta ihmismieleen. Tulos oli selkeä. Deregulaatio johti lainan saannin helpottumiseen - ja johti siksi aluksi uusien yritysten määrän nopeaan kasvuun ja myös vanhojen yritysten tuhoutumiseen. Siis kilpailun kovenemiseen. Muutaman vuoden viiveellä ihmisten luottamus muihin ihmisiin kasvoi myös.

Allaolevassa kuvassa x-akselilla näkyy regulaation hetki 0:na. +3 esimerkiksi tarkoittaa 3 vuotta deregulaation jälkeen. y-akselilla näytetään uusien yritysten määrän kasvu, vanhojen yritysten tuhoutumiset ja osavaltion väestön luottamuksen kasvu muihin ihmisiin. 


Oleellista on, että eri osavaltioissa deregulaatio tapahtui hyvin eri aikaan. 

Pankkien deregulaatiosta on tietysti ollut muitakin - negatiivisia - seurauksia kuin kilpailun kasvaminen. 

Vastaava tulos on saatu esille laboratorio-oloissa. Kun opiskelijat pantiin pelaamaan julkishyödyke-peliä a) ilman ryhmien välistä kilpailua ja b) kilpailun kanssa, tulos oli selvä: kilpailu lisäsi yhteistyötä ryhmän sisällä ja vahvisti yleistä luottamusta muihin ihmisiin - siis ei pelkästään ihmisiin ryhmän sisällä. Julkishyödykkeeseen kontribuoitiin huomattavasti enemmän kuin ilman kilpailua.

Tulos yritysten välisen kilpailun positiivisesta vaikutuksesta luottamukseen ja julkishyödykkeiden tuottamiseen ei ollut yllätys. Aikaisemmin on useaan kertaan havaittu sodan vaikuttavan ihmisiin luottamusta lisäävästi. Suomessa puhuttiin talvisodan hengestä, mutta ilmiö oli yleisempi. Professori Paul Collier totesi mm. että hyvinvointiyhteiskunta toimi loistavasti vuoden 45 ja 70 välillä koska se perustui toisen maailmansodan aikana kertyneeseen […] voimaan: yhteiseen identiteettiin, joka oli syntynyt […] onnistuneesta kansallisesta ponnistuksesta.

Mm. Sierra Leonessa ja Nepalissa oli havaittu sisällissodan jälkeen selvä kuvio. Ihmiset, joita sisällissota kosketti eniten, osallistuivat sodan jälkeen kaikkein eniten julkishyödykkeiden tuottamiseen eli erilaisiin talkoisiin ja vapaaehtoisten järjestöjen toimintaan.

War’s psychological effects also seem to cash out in politics and civil society in Sierra Leone. Based on nationally representative surveys in 2005 and 2007 analyzed by the economists John Bellows and Ted Miguel, people who had been more directly afflicted by the war were more likely to attend community meetings, vote in elections, and join political or social groups. The data further suggest that more war-affected individuals were more likely to join school management committees and probably also more likely to participate in cooperative “road brushing” activities, which help to maintain local roads (a public good). These findings, which converge nicely with the experimental work discussed above, suggest that war experiences fueled people’s motivations to join voluntary associations and participate in community governance.

...

after a decade of civil war in Nepal, communities that were exposed to more war-related violence cooperated more in a Public Goods Game (among community members); they were also more likely to vote and join local groups. In fact, while non-afflicted communities entirely lacked voluntary associations, 70 percent of the war-afflicted communities developed organizations like farming cooperatives, women’s coalitions, and youth groups.

Kilpailun positiivinen vaikutus ihmismieleen ei ole ainoa positiivinen vaikutus, joka on todettu:  

Mitä markkinaintegroidumpi yhteiskunta on, sitä reilummin ihmiset toimivat muidenkin kuin sukulaistensa ja oman kylän ihmisten suhteen.

Tulos pätee riippumatta yhteiskunnan muusta kehitystasosta.

Ylläolevan perusteella pidän Metsäteollisuus ry:n päätöstä vetäytyä palkkakartellista erittäin positiivisena asiana. Kilpailu ei ole pelkästään kuluttajien etu, vaan se muovaa myös yrityksissä toimivia ihmisiä positiivisella tavalla.
Paikallinen sopiminen antaa yrityksille mahdollisuuden innovoida myös henkilöstöpolitiikan osalta ja näin parantaa yrityksen kilpailukykyä.


keskiviikkona, lokakuuta 07, 2020

Testosteroni ja peliteoria

Evolutiivisen antropologian tämän hetken eräs ykkösnimi Joseph Henrich käsittelee kirjassaan The Weirdest People in the World: How the West Became Psychologically Peculiar and Particularly Prosperous sitä, miten kulttuuriset instituutiot muovaavat ihmismieltä. Erityiskysemyksenä se, miten länsaimainen ihmistyyppi syntyi länsimaisten instituutioiden seurauksena ja miten länsimaisten instituutioiden perusta syntyi katolisen kirkon toiminnan tuloksena.

Katolisen kirjon oleellisin vaikutus Eurooppaan ei Henrichin mukaan ollut edistyksen hidastaminen, vaan sukuihin ja klaaneihin perustuneiden alkuinstituutioiden - jotka olivat Euroopassa hieman yksinkertaistaen samanlaiset kuin missä muualla tahansa - romuttaminen. Yksilö ja ydinperhe jäi yksin ilman klaanin turvaverkkoa - tai toisin sanoen ihminen vapautettiin suvun ja klaanin siteestä. Yksilö ja ydinperhe tavallaan siis konstruoitiin. Kirkon päämääränä ei ollut toki vapauttaa yksilöä kaikista siteistä, vaan tehdä hänet vastaanottavaisemmaksi kirkon sanomalle, riippuvaisemmaksi kirkosta ja (tärkeintä!) saada hänet testamenttaamaan kuolemansa jälkeen omaisuutensa - tai osa omaisuudestaan - kirkolle.

Kirkon avio- ja perhepolitiikka oli hyvin päämäärätietoista. Tärkeintä oli mm. murtaa klaanien kollektiivinen omistusoikeus maahan ja klaanien valta ihmisen yli. Lukuisa joukko tapoja, jotka olivat olleet aiemmin keskeisiä klaanijärjestelmän ylläpitämiseksi kiellettiin:

1. Järjestetyt avioliitot, joilla kaksi klaania loivat liittosuhteen keskenään, kiellettiin. 

2. Adoptio, jolla lapseton varakas perhe kykeni hankkimaan perillisen, kiellettiin.

3. Moniavioisuus kiellettiin.

4. Serkusavioliitot jopa pikkupikkupikkupikkupikkuserkkuun määriteltiin insestiksi.

5. Avioliitto veljen lesken kanssa, joka oli ollut aiemmin normaali käytäntö säilyttää liittosuhde toiseen klaaniin ja antaa leskelle ja tämän lapsille taloudellinen turva, julistettiin insestiksi.

Serkusavioliitoista sai poikkeuksen, mutta siitä piti maksaa rahaa kirkolle. Adoptiokielto paransi kirkon mahdollisuuksia saada lapsettoman avioparin omaisuus.  Sen sijaan, että lapseton pari olisi testamentannut omaisuutensa suvulleen, omaisuus meni kirkolle. Kirkon maaomaisuus lisääntyi dramaattisesti keskiajalla mm. näiden lahjoitusten myötä. Kirkko otti samalla suvuilta osin vastuun hoitaa köyhiä ja orpoja - ja vahvisti näin dramaattisesti valtaansa ihmisten sieluun. 

Lopputulema oli kuitenkin Henrichin mukaan siis yksilökeskeisyyden dramaattinen nousu ja ydinperheen merkityksen kasvu. Länsimainen Outo Ihminen syntyi. Ihminen, joka menestyi taloudellisesti ja valtasi lopulta maailman.  

Mutta rajoitutaanpa tällä kertaa pelkkään monogamiaan. Kuten Marko Hamilo Suomen Kuvalehden jutussaan kertoi monogamia alentaa rikollisuutta. Monogamisessa yhteiskunnassa lähes kaikilla miehillä on perhe ja nimenomaan yksi vaimo, eivätkä miehet kuluta kaikkea energiaansa vaimon - tai korkean statuksen miesten osalta - uusien vaimojen hankintaan.

Miehellä, jolla on perhe, testosteronin tason on havaittu laskevan. Ja koska testosteronin korkea määrä johtaa riskikäyttäytymiseen, rikollisuus laskee monogaamisessa yhteiskunnassa. Mielenkiintoista on, että yhteiskunnissa, joissa vallitsee polygamia, testosteronin taso ei laske edes niillä joilla on jo perhe. Avioliitossa jo oleva mies on ohjelmoitu polygaamisessa yhteiskunnassa hankkimaan toisen vaimon, eikä käyttämään resurssejaan olemassaolevaan vaimoonsa tai lapsiinsa. Tansaniassa tehdyn tutkimuksen mukaan niillä heimoilla (Hadza), jotka elävät ensi sijassa monogamiassa, miesten testosteroni laskee perheen hankinnan jälkeen. Niillä heimoilla (Datoga), joilla polygamia on tavallista, testosteroni ei laske tai nousee.

Instituutiot vaikuttavat siis jopa ihmisten hormonaaliseen toimintaan. (Itse asiassa instituutiot vaikuttavat ihmisen persoonallisuuteen paljon dramaattisestimminkin, mutta palataanpa siihen myöhemmin.)

Mutta otsikon lupaama linkki peliteoriaan: Mies, jonka testosteronitason on korkea, pelaa nollasumma-peliä. Mies, jonka testosteronitaso on alempi, tekee yhteistyötä:

In a simple experiment, men were paired with a stranger and given an opportunity to repeatedly press either button A, which slightly increased their own cash payoffs, or button B, which substantially decreased their partner’s payoffs. Those interested in earning the most money should have always, or at least mostly, pressed button A, but those most intent on earning more money than their partner (to maximize their relative payoffs) would need to use button B (lowering their partner’s payoff). When injected with testosterone, men were more likely to spend time pressing button B than they had been when injected with a placebo. The result was that those with boosted testosterone levels tended to beat their partners (opponents?) but earned less total money over the course of the experiment.

Kaikki ei sentään ollut ennen paremmin

Nykykulttuuriin kuuluu naureskella kaikille jotka väittävät että ennen oli paremmin.

USA:n ja UK:n eturivin yhteiskuntatieteilijät Robert Putnam, Charles Murray ja Paul Collier antavat kuitenkin kirjoissaan aika pitkäli kuvan, että 40-70-luvuilla yhteiskunnissa yhteistyö toimi paljon paremmin kuin nyt. Nykyaikaa leimaa alempien luokkien syrjäytyminen. Jotkut asiat toki ovatkin paremmin. Turha lähteä ehkä mittaamaan onko hyvää enemmän kuin pahaa.

Vasemmistoliberaali Putnamin mukaan USA:ssa afroamerikkalisia lukuunottamatta ihmisiä ei 50-luvun pikkukaupungissa jätetty. Pikkukaupungissa vaikkapa ongelmaperheiden lapset saivat apua varakkaammilta perheiltä. Naisten osuus Collegen aloittaneissa oli jo yli 50% - ei tosin loppuun saattaneista. Nykyaikana eri yhteiskuntaluokat elävät täysin erillään. Syrjäytyminen on tulkutonta. Alemman sosiaaliluokan koulut ovat tosiasiassa - ei määrärahojen takia - dramaattisesti huonompia kuin ylemmän luokan koulujen. (Robert Putnam: Our Kids - The American Dream in Crisis )

Oikeistoliberaalin Murrayn mukaan taas alimpien sosiaaliluokkien avioliitot ovat nykyään romahtaneet - ylempien yhteiskuntaluokkien avioerot eivät sen sijaan ole nousseet minnekään. Alimman sosiaaliluokan perheissä lapsilla on hyvin usein vain äiti ja äidin äiti - miehet jotka eivät elä lastensa kanssa tai eivät ole koskaan solmineetkaan avioliittoa tai pitempiaikaista avoliittoa ovat syrjäytyneet työmarkkinoilta. Elianjanodote amerikkalaisilla valkoisilla laskee keskimäärin koko ajan - lasku tulee pelkästään alemmista sosiaaliluokista. (Charles Murray Coming Apart: The State of White America, 1960–2010) Seksuaalinen vapaus on alemmalla sosiaaliluokalla johtanut siihen mihin polygamia aina johtaa: alempien sosiaaliluokkien miesten syrjäytymiseen työmarkkinoilta ja siirtymiseen epäsosiaalisen elämäntapaan. (Lähde: Marko Hamilo, Yksiavioisuus on vähentänyt väkivaltaa, rikollisuutta ja köyhyyttä.)

Vasemmistolainen Paul Collier kuvaa englantilaisten yhteiskunnan kehitystä: "Sosiaalidemokratia toimi vuodesta 1945 1970-luvulle, koska se perustui toisen maailmansodan aikana kertyneeseen […] voimaan: yhteiseen identiteettiin, joka oli syntynyt […] onnistuneesta kansallisesta ponnistuksesta." Nykyään ei ole yhteistä identiteettiä eikä yhteen hiileen puhaltamista: "National Review jopa kommentoi valkoisen työväenluokan alenevaa elinajanodotetta: “he ansaitsevat kuolla”." "Uudet menestyjät eivät ole kapitalisteja eivätkä tavallisia työläisiä. He ovat hyvin koulutettuja, joilla on erityistaitoja. He ovat muodostaneet uuden luokan, he tutustuvat toisiinsa yliopistolla ja muodostavat uuden yhteisen identiteetin, jossa arvostus syntyy uudenlaisista taidoista. He ovat jopa luoneet itselleen erillisen moraalin, jonka piirteitä ovat esimerkiksi etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen korottaminen uhriryhmäidentteetiksi (victim group identity). Koska he ovat erityisen huolestuneita näistä uhriryhmistä, he tuntevat moraalista ylemmyyttä alemmin koulutettuja kohtaan." (Lähde "Paul Collier: The Future of Capitalism. Facing the New Anxieties" https://sarastuslehti.com/.../sosiaalidemokratia.../ )

Demokratian tilakin oli huomattavasti parempi kuin nykyään, mutta unohdetaan nyt se tällä kertaa.