tiistaina, joulukuuta 30, 2014

Suomettuminen etenee edelleen: kriittistä keskustelua halutaan rajoittaa

Jonkin aikaa sitten vallanpitäjät (ulkoministeri Erkki Tuomioja) halusivat rajoittaa Strategian laitoksen johtajan mielipiteen vapautta.

Nyt vallanpitäjät (Tuomioja) ja oppositiosta seuraavaan hallitukseen pyrkivän Keskustan kansanedustajaehdokas ja puolustusvalikunnan entinen puheenjohtaja Juha Korkeaoja hyökkäävät Ulkopoliittista Instituuttia ja erityisesti sen tutkijaa Charly Salonius-Pasternakia vastaan.

Saloinius-Pasternak oli analysoinut Suomen turvallisuuden tilaa julkisessa kolumnissa mm. näin:

Suomessa ajatellaan yleisesti, että maahamme voitaisiin kohdistaa sotilaallista voimaa vain, jos lähialueilla käytäisiin laajamittaista sotaa. Viimeisimmässä Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa käsittelevässä valtioneuvoston selonteossa asia muotoiltiin näin: "Suomi voi joutua painostuksen tai voimankäytön kohteeksi yleiseurooppalaisessa tai alueellisessa kriisissä."
Venäjän viimeaikaisten toimien vuoksi tätä olettamaa on arvioitava uudelleen. Ennakoitavissa on skenaarioita, joissa Suomi olisi ensimmäinen ja siinä vaiheessa ainoa Itämeren alueen maa, johon sotilaallinen isku kohdistettaisiin.
Rajoitettuun sotilaalliseen voimankäyttöön tai sillä uhkaamiseen voi olla monia syitä. Esimerkkeinä mainittakoon poliittiseen päätöksentekoon vaikuttaminen, liikkumavapauden rajoittaminen Itämerellä tai harhautus, jolla pyritään ohjaamaan huomiota pois muualle suuntautuneesta, merkittävämmästä sotilaallisesta toiminnasta.
Venäjällä on kyky vallata käyttöönsä naapurien alueita avoimesti, peitetysti tai välikäsien kautta. Ottamalla käyttöön vain vaikkapa pari Ahvenanmaan saarta Venäjä voisi nykyisillä asejärjestelmillä kontrolloida Itämeren ilmatilaa. Näin se pystyisi rajoittamaan tehokkaasti esimerkiksi Helsingin ja Tukholman välistä ilmaliikennettä
Korkeaoja haluaa kyseenalaistaa koko UPI:n olemassaolon:

"Ulkopoliittinen Instituutti perustettiin /siirrettiin Eduskunnan alaisuuteen tarkoituksena vahvistaa tutkimuksellista analyysia poliittisen päätöksenteon tueksi. Tuin hanketta vahvasti omalta osaltani. Pettymykseni on ollut suuri, kun kerta toisensa jälkeen tutkijan nimikkeellä esiintyvät henkilöt esittävät mielipiteitä ja spekulaatioita. Tähän ei UPIa tarvita".

"Nyt pitäisi UPIn johtajan ja hallituksen käynnistää vakava keskustelu UPIn roolista ja tehtävästä. Propagandan täyttämässä maailmassa tarvittaisiin nyt syvällistä tutkimusta ja analyysia".

Todellisuudessa UPI toimii normaalin tutkimuslaitoksen lailla julkistaen laajoja lähdeaineistoon perustuvia tutkimuksia.

Kolumni HS:ssä ei ole tieteellinen tutkimus. Tutkijoilla on kuitenkin myös oikeus lehdistössä ottaa kantaa oman alansa asioihin ilman, että vallanpitäjät sitä estävät. On kansalaisyhteiskunnan kannalta äärimmäisen tärkeää, että myös omaan alaansa hyvin perehtyneet tutkijat kertovat kansantajuisesti tutkimustuloksistaan lehdistössä, emmekä ole vain poliittisen propagandan varassa.

Suomi on menossa kovaa vauhtia samaan suuntaan kuin Unkari, mikäli Keskusta pääsee vallankahvaan.

Ps. Timo Soini, Jussi Niinistö ja Ahvenanmaan kansanedustaja Eva  Nauclér kannattavat edelleen vapaata keskustelua, vaikka kaikki ehkä hieman toppuuttelivat UPI:n kannanottoa. Onhan Soinin mukaan konsensus muka jo saavutettu eikä Natoon olla menossa.

Turvallisuusasiantuntija Janne Riiheläinen twiittasi kritisoiden Tuomiojan väitettä, että Charly Salonius-Pasternakin kolumni oli provokaatio:

"Jos näkemys voidaan lytätä provokatiivisena, ei faktojen tai argumenttien avulla, niin palaamme yleisten syiden aikakaudelle. #vmp #turpo" 

Sanahelinä yleisten syden perusteella oli edellisen suomettumisajan termi, jolla perusteltiin vaikkapa joidenkin poliitikkojen porttikieltoa vallan keskuksiin.

maanantaina, joulukuuta 29, 2014

Ahvenanmaa ilman turvatakuita - osa 2

Kirjoitin aiemmin, että Ahvenanmaa on jopa enemmän kuin manner-Suomi ilman turvatkuita ja siksi on olemassa riski, että se joutuu Venäjän miehittämäksi. Käsitykseni saa tukea Ulkopoliittisen instituutin tutkijalta Charly Salonius-Pasternakilta, joka kirjoittaa HS:ssä:
Suomessa ajatellaan yleisesti, että maahamme voitaisiin kohdistaa sotilaallista voimaa vain, jos lähialueilla käytäisiin laajamittaista sotaa. Viimeisimmässä Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa käsittelevässä valtioneuvoston selonteossa asia muotoiltiin näin: "Suomi voi joutua painostuksen tai voimankäytön kohteeksi yleiseurooppalaisessa tai alueellisessa kriisissä."
Venäjän viimeaikaisten toimien vuoksi tätä olettamaa on arvioitava uudelleen. Ennakoitavissa on skenaarioita, joissa Suomi olisi ensimmäinen ja siinä vaiheessa ainoa Itämeren alueen maa, johon sotilaallinen isku kohdistettaisiin.
Rajoitettuun sotilaalliseen voimankäyttöön tai sillä uhkaamiseen voi olla monia syitä. Esimerkkeinä mainittakoon poliittiseen päätöksentekoon vaikuttaminen, liikkumavapauden rajoittaminen Itämerellä tai harhautus, jolla pyritään ohjaamaan huomiota pois muualle suuntautuneesta, merkittävämmästä sotilaallisesta toiminnasta.
Venäjällä on kyky vallata käyttöönsä naapurien alueita avoimesti, peitetysti tai välikäsien kautta. Ottamalla käyttöön vain vaikkapa pari Ahvenanmaan saarta Venäjä voisi nykyisillä asejärjestelmillä kontrolloida Itämeren ilmatilaa. Näin se pystyisi rajoittamaan tehokkaasti esimerkiksi Helsingin ja Tukholman välistä ilmaliikennettä.

Menestyjä jää menestyksensä vangiksi - Suomi toistaa Nokian tietä

Nokia oli aikoinaan maailman menestyksekkäin yritys omalla alallaan. Kun teknologiamurros vuonna 2007 alkoi Applen iPhonen julkaisemisesta, Nokia pyrki puolustamaan asemiaan pieneillä uudistuksilla kuten Symbianin kehitystä nopeuttamalla.

Nokian kilpailijat - etunenässä Samsung - pyrkivät taas käyttämään murrosta hyväkseen Nokian lyömisessä. Samsung uudistui nopeasti ja lähti varhain mukaan Android-leiriin. Vuonna 2012 Samsung onnistui ohittamaan Nokian. Nokia totesi Anssi Vanjoen suulla selkeästi, että Nokian ei ole missään tapauksessa järkevää lähteä Android-leiriin. Financial Times-lehti jopa komppasi Vanjokea vuonna 2010:

Financial Times huomioi, että joidenkin analyytikkojen arvioiden mukaan Androidin käyttäminen saatttaa ajaa valmistajat pitkään heikon kannattavuuden tilanteeseen. Ilman omaa käyttöjärjestelmää on vaikea erottua markkinoilla, joissa useat eri laitevamistajat julkaisevat samantyyppisiä laitteita samalla käyttöjärjestelmällä. Nimenomaan tämän tilanteen Nokia haluaa Vanjoen mukaan välttää panostamalla Symbianiin myös tulevaisuudessa.

Nokia ei uskaltanut muuttua, koska pelkäsi menettävänsä menestystekijänsä. Nokia jämähti Symbianiin, kunnes vuonna 2011 osakkeenomistajien painostuksesta päätyi markkinaosuuden nopean laskun takia hätäratkaisuun ja lähti Windows-leiriin, mikä lopulta tuhosi Nokian puhelinliiketoiminnan.

Nokian menestys oli synnyttänyt omahyväisyyttä. Omahyväinen uskoo, että muutokseen ei ole tarvetta.

Suomi oli vuonna 1989 Itä-Euroopan ylivoimaisesti menestynein valtio. Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen onnistunut säilyttämään kansallisen suvereniteettinsa olosuhteisiin nähden hyvin. Suomettuneisuuden rajoittama suvereniteetti oli kaukana esimerkiksi Ruotsin suvereniteetista, mutta verrattuna maihin kuten Puola ja Tsekkoslovakia, Suomi oli varsin vapaa. Suomi oli myös taloudellinen menestys.

Suomessa - päinvastoin kuin muissa Itä-Euroopan maissa - harjoitetun politiikan ("puolueettomus"- eli suomettumispolitiikan) taakse oli saatu kansan enemmistö.

Kun murros 90-luvun vaihteessa tapahtui, Suomi teki muutaman vaatimattoman uudistuksen, kuten purki YYA-sopimuksen. Samaan aikaan keskisen Itä-Euroopan maat (Puola, Tsekki, Slovakki, Unkari, Viro, Latvia, Liettua) muuttivat ulkopoliittiset ja turvallisuuspoliittiset rakenteensa täysin ja hankkivat Natolta / USA:lta turvatakuut Venäjää vastaan.

Suomi kuvitteli, että mitään tarvetta turvallisuuspoliittisen perusratkaisun muuttamiseen ei ole. Miksi riskeerata menestys ja Venäjän suhteet Natoon liittymisellä. Keskisen Itä-Euroopan maat tajusivat taas, että Venäjän hetkellistä heikkoutta on käytettävä heti hyväksi, koska uudelleen vahvistuva Venäjä saattaa pyrkiä revanssiin.

Suomessa luotettiin Kylmän sodan lopulliseen päättymiseen eikä edes Georgian tapahtumien myötä tajuttu, että 90-luvun alusta 00-luvulle koettu liennytys oli väliaikainen ja Venäjän uhka Itä-Eurooppaa kohtaan nousisi uudelleen. Vuonna 2014 Suomi on samassa tilanteessa kuin Nokia 2012.

Fiksuimmat suomalaiset jo tajuavat, että harjoitettu vanhaan menestykseen luottaminen on päättynyt epäonnistumiseen ja että suvereniteetin osalta Suomi on keskisen Itä-Euroopan maista (Puola, Tsekki, Slovakki, Unkari, Viro, Latvia, Liettua, Slovenia, Kroatia) lähes heikoimmassa asemassa. Muiden keskisen Itä-Euroopan maiden turvallisuuspoliittinen tilanne on suhteellisen vakaa. Venäjä toki uhkailee Baltian maitakin, mutta varsinkin USA:n sitoutuminen Baltiaan on tapahtumien myötä vain vahvistunut.

Suomi taas on hiljalleen palaamassa takaisin YYA-aikaan. Ulkopoliittista konsensusta vaaditaan jo.
Vanhan ajan poliitikkojen (Tuomioja etunenässä) ylimielisyys on vastoinkäymisten myötä ainoastaan vahvistunut. Luottamus Tuomiojaan on eduskunnassa jopa kasvanut. Eduskuntaan on pesiytynyt iso lauma ihmisiä, joilla ei ole turvallisuuspoliittista(kaan) osaamista ja siksi he lapsen tavoin luottavat itsevarmimpaan/ylimielisimpään ministeriin eli Tuomiojaan. Vieläkään ei ole tarvetta Natoon liittymiseen, koska mitään uhkaa ei muka ole. Puuttuisi vain, että Tuomioja sanoisi Vanjokea seuraten, että Natoon liittyminen olisi kuin housuun kuseminen pakkasella.

perjantaina, joulukuuta 26, 2014

Väkivallaton maanpuolustus ja sen henki: Turvallisuuspolitiikan vuosikatsaus 2014

Suosittelen tekstiä Väkivallaton maanpuolustus ja sen henki: Turvallisuuspolitiikan vuosikatsaus 2014 ja omaa kommenttiani ko. tekstiin.

Rajamaiden etu on vahva Eurooppa

Osa Suomenkin kansallismielistä liikettä kuvittelee, että Suomen perinteinen vihollinen Venäjä on muuttunut suorastaan eurooppalaisten kansojen liittolaiseksi Islamia vastaan ja Venäjän uhka voidaan kokonaan unohtaa.

Tai vaikka näin äärimmäiseen mielipiteeseen ei mentäisi, ollaan Venäjän uhasta kuitenkin hiljaa. On kuin Venäjän uhka Euroopan vapaita kansoja kohtaan ei kuuluisi kansallismielisen liikkeen agendaan. Hyväksytään suorastaan Niinistön kunniaton Venäjän hännystelyyn perustuva suomettumis-kompromissi.

Tällainen pelkän islamin uhan esillä pitäminen on aivan yhtä sinisilmäistä ideologian sokaisemaa roskaa kuin vaikkapa Halosen kuvitelmat, että jalkaväkimiinoista luopumisella luodaan parempi maailma. Ihmiset jämähtävät ensimmäiseen poliittiseen ajatuksen, joka ovat jossain vaiheessa jostain lukeneet ja johon ovat rakastuneet. Maailman tapahtumat eivät enää heihin vaikuta, vaan tapahtumat selitellään parhain päin niin, että selitykset tukevat omaa idologiaa.

Kysyn konkreettisen kysymyksen: miksi Suomen Sisu ei edes tuomitse jyrkästi Venäjän ilmatilanloukkauksia Suomea vastaan?

Rajamaiden etu on vahva Eurooppa - Eurooppa joka on valmis puolustamaan sivistystä ja vapautta sekä Venäjää että Islamia vastaan. Lepeniläinen EU-kriittisyys, joka liittoutuu yhteen Putinin rinnalle Ukrainaa vastaan, ei ole isänmaalliselle suomalaiselle sen läheisempi aate kuin rajojen aukaisemista vaativa viherpiipertäjä. Kansallismielisestä maahanmuuttokritikkistä ja Euroopan integraation haaveesta pitää luoda uusi synteesi:

Euroopan on puolustettava  yhdessä eurooppalaista sivistystä sen kahta vihollista - venäläistä ja islamistista barbariaa vastaan. Yhtä lailla on taisteltava sisäistä hedonismia vastaan. Euroopan uusi henki voi syntyä vain ja ainoastaan taistelussa ulkoista uhkaa vastaan. Siinä mielessä ulkoinen uhka on oikeastaan Euroopalle siunaukseksi.

Olen tuonut ajatuksen ulkoisen uhan siunauksellisuudesta useaan otteeseen esille

maanantaina, joulukuuta 22, 2014

Turvallisuuspoliittinen "konsensus": turvallisuuspoltiikka perustuu Venäjän hyvään tahtoon

Niinistö pani puoluejohtajat siis vannomaan konsensuksen nimeen. Konsensus voi olla hieno asia jos yhdessä tehdään työtä hyvän asian puolesta. Konsensus sen sijaan ei ole hyvä asia jos yhdessä viedään Suomea kohti uussuomettumista.

"Konsensus" kuuluu:

Nyt ei ole Naton aika vaan on Niinistön 4 jalan turvallisuuspolitiikan aika.

Niinistön 4 jalan turvallisuuspoltiikka perustuu Venäjän hyvään tahtoon ja omaan puolustukseen. Niinistö mainitsee myös Ruotsi- ja Nato-yhteistyön, mutta kuten tiedämme Nato ei puolusta muita kuin jäsenmaitaan ja Ruotsi ei puolusta ketään. Konsensus merkitsee siis sitä, että suomalaiset tunnustavat, että vain lipomalla Venäjää voimme pärjätä.

Konsensus on siis Keisarin uudet vaatteet. Kukaan asioita ymmärtävä ei usko sen olevan muuta kuin 70-luvun kertausta. Historia tulee kertomaan, miksi tähän malliin ajauduttiin. Uskon että syyt ovat seuraavat:

1. Kun Natoon olisi voinut mennä, ylimielisesti ajateltiin että Suomi olisi pärjännyt muutenkin.

2. Kun tajuttiin, että nyt tarvitsisimme Natoa, Lavrov tai Putin ilmoitti Niinistölle suoraan, että Venäjä ryhtyy toimiin (energiatoimitusten katkaiseminen tms.), jos menemme Natoon.

Nyt kaikkien suomalaisten pitäisi hyväksyä tämä konsensus, joka siis edustaa muka valtioviisautta. 

Konsensuksen hyväksyminen on kuitenkin mahdotonta, koska kukaan ei myönnä, että konsensus on vain viimeinen pelastusrengas joka tarvitaan, koska eduskunta ja presidentti-instituutio ovat ajaneet meidät tähän ongelmaan. Jos poliitikot tämän tunnustaisivat ja pyytäisivät toimiaan anteeksi ja selittäisivät, että nyt ei ole muita vaihteohtoja, ehkä osa Naton kannattajista voisi selityksen niellä.

Konsensuksen kannattajat vaativat Natoa ajaneita kantamaan heidän synnyttämänsä haitan ja haukkuvat vielä päälle typeryksiksi jos emme hyväksy heidän toimintaansa valtioviisaukseksi.

lauantaina, joulukuuta 20, 2014

Niinistöllä Kekkosen elkeet eli myöntyvyyspolitiikan kolmas tuleminen

Niinistö keräsi puoluejohtajat siis konsensuksenluontitilaisuuteen ja pani heidät julistamaan olevansa Niinistön Nato-linjan takana.

En olisi halunnut nähdä tätä päivää, jolloin palaamme 70-luvulle. Nämä konsensuksen rakennuspäivät ovat vain ensi askelia, millä breshneviläinen eliittimme alkaa luomaan uussuomettumista. Ulkopoliittisesti epäilyttävien demonisointi alkaa hiljalleen.

Stubb on nyt uuskekkoslaisten pahis. Samoin Salolainen, Sasi, Zyskovics ja Kanerva. Tukekaamme heitä.

Suomi on antautunut Venäjän uhkailujen alla. Kirjoitin aiemmin:

Suomen linjaksi on Niinistön johdolla käytännössä muodostumassa uussuomettumisen linja. Hän puhuu nelijalkaisesta mallista, jossa on mukana omaa puolustusta, Ruotsi-yhteistyötä, länttä ja Venäjää. Käytännössä Niinistön malli merkitsee seuraavaa:
Suomi ei Venäjän pelossa uskalla mennä Natoon, vaikka Nato on ainoa instituutio joka voisi antaa Suomelle turvatakuut. Natoon olisi pitänyt mennä jo ajat sitten - Niinistö on itse tunnustanut että Natoon olisi päästy 90-luvulla suht helposti. Nyt ei enää uskalleta, koska Venäjä uhkaa Suomea ja kaikkia Rajamaita, jotka ovat Naton ulkopuolella. Nato-optio oli suuri bluffi.

Niinistön puheet ovat faktisesti tämän asiantilan toteamista äärimmäisen kaunistellussa muodossa. Selittelyä. Niinistön nelijalkainen malli ei ole oikea turvallisuuratkaisu vaan hyvin laiha puolinainen ratkaisu ja Niinistö tietää sen itse. Niinistö ajattelee, että kyseessä on paras mahdollinen ratkaisu tilanteessa, joka on itse omalla hölmöilyllä aiheutettu. Todellisuudessa Niinistön malli ei anna muuta turvaa kuin sen, että ehkä Venäjä antaa meidän olla rauhassa, kun mielistelemme sitä.
Kyseessä on lakeijan tie. Uussuomettuneisuuden tie.

Kun maa ajatutuu vaikkapa kriisiin, haetaan naftaliinista vanhoja keinoja. Tämä ei sinällään ole huono asia. 40-luvulla Paasikivi otti pakon sanelemana sortokauden ajan myöntyvyyspolitiikan oman politiikkansa pohjaksi.
Nyt Suomi hakee uussuomettumisesta eli myöntyvyyssuunnasta taas linjaa ulkopoltiikkaansa, koska epäonnistuimme niin pahasti turvatkuiden hankkimisessa, koska emme uskaltaneet ottaa sitä viimeistä askelta eli liittyä Natoon. Tämä on myöntyvyyspolitiikan kolmas tuleminen.
Surullista vaan että se linja ajaa meidät kauemmassa lännen arvoista.
Kyse ei ole vain siitä, että vanhemmat poliitikot palaavat myöntyvyyssuuntaan, myös nuoremmat tekevät niin. Karkeimpana esimerkkinä Lehtomäki.
70-luvulla myöntyvyyslinja oli onnistunutta - Suomi oli Itä-Euroopan suhteellinen menestyjä talouden osalta ja vapaudenkin osalta. Enää näin ei ole. Muu Itä-Eurooppa on mennyt menojaan ja on vapaa Venäjän ikeestä. Suomi palailee myöntyvyyteen. Myöntyvyyslinjan perinne on meille samanlainen hirvittävä painolasti kuin kunniankulttuuri joillekin maille. Kunniankulttuurikin toimi aikoinaan - kun poliisia ja valtiota ei ollut - suhteellisen tehokkaasti, mutta nykyaikana se on kaiken edistyksen este.

torstaina, joulukuuta 18, 2014

Suomella on erityisasema Venäjään siinä mielessä että olemme helpoiten kusetettavia

Ylen entisen ulkomaantoimittajan Jarmo Mäkelän mukaan "Suomessa uskotaan, että koska olemme olleet naapurin luotettavia ystäviä sadan vuoden ajan, Venäjä ei voi tahtoa meille mitään pahaa.

– Kun ulkoministeri Sergei Lavrov sanoo tiedotustilaisuudessaan, ettei Suomella tällaista erikoisasemaa ole, me peitämme korvamme, Mäkelä kirjoittaa Maaseudun Tulevaisuudessa.

Erikoisasemamme on hänen mukaansa toisenlainen: Suomi kuuluu niihin maihin, joiden irrottamista EU:n yhteisestä rintamasta kannattaa yrittää."

keskiviikkona, joulukuuta 17, 2014

Ulkopoliittisen johdon on johdettavaa kansaa edestä

Suomessa on ollut tapana, että upseerit ja johtajat johtavat kansaa edestä, eivätkä pakene inisten rintamalinjojen taakse kansanäänestysten ja demokratian turvaan.

Presidentit Ryti, Paasikivi ja Kekkonen toimivat näin. Ryti meni vuosiksi vankilaan isänmaansa hyväksi ja Paasikivi ja Kekkonen veivät Suomen tielle, jolla ei aina ollut kansan enemmistön tukea.

Iltasanomat referoi mm. ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana toiminutta Pertti Salolaista:

Pertti Salolainen sanoi pitävänsä hallitusohjelmaan kirjattua sitoumusta olla hakematta Nato-jäsenyyttä pahana virheenä, joka on syytä korjata seuraavaan hallitusohjelmaan.

Suomessa Nato-jäsenyyden hakemisen ehtona on yleisesti pidetty sitä, että enemmistö kansasta puolustaa liittoutumista. Muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö on todennut, että hakemisesta tulee järjestää neuvoa-antava kansanäänestys.

Tilanne ei Natoon haikailevia miellytä. Ukrainan kriisin myötä jäsenyyden kannatus suomalaisten keskuudessa on mielipidemittausten mukaan noussut, mutta liittoutumista puoltaa edelleen alle kolmannes suomalaisista.

Salolainen väläytti tilaisuudessa kansan enemmistön tahdon sivuuttamista jäsenyyden hakemisessa.

– Minun näkeykseni on, että kansaa johdetaan tällaisessa asiassa edestä, hän totesi.

Salolainen maalaili tilanteen, jossa tasavallan presidentti, pääministeri ja suurimpien puolueiden puheenjohtajat menisivät televisioon toteamaan, että Suomi katsoo oikeudekseen olla mukana läntisessä puolustusyhteisössä ja parantaa turvallisuuttaan.

– Jos tällainen päätös tehdään, niin seuraavalla viikolla Nato-jäsenyyden kannatus on minun arvioni mukaan yli 50 prosenttia, Salolainen totesi.


Salolainen sai tukea Kanervalta ja Sasilta:

Salolainen sai tukea myös entiseltä ulkoministeriltä ja heinäkuussa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (Etyj) yleiskokouksen presidentiksi valitulta Ilkka Kanervalta.

– Saattaa olla, että olen jopa vähemmistössä omassa puolueessani kun sanon, että en ole valmis allekirjoittamaan sellaista sitoumusta, että Suomen pitäisi kaikissa olosuhteissa liittyäkseen Natoon järjestää Suomessa kansanäänestys.

Kanerva muistutti, että Naton jäsenmaista ainoastaan kaksi on ratkaissut jäsenyyden kansanäänestyksellä. Hänen mukaansa kansanäänestys voisi jäykistää päätöksentekoa kohtalokkaalla tavalla.

– En pidä sitä välttämättömänä demokraattisessa maassa, jossa sitä varten on perustuslain mukaisesti määrätty päätöksentekojärjestelmä, jossa ei sanota, että ulkopolitiikkaa johdetaan kansanäänestyksillä, Kanerva totesi.

– Tämän vastuun haluan pitää presidentillä ja hallituksella ja haluan, että Suomen eduskunta korkeimman valtiollisen vallan haltijana loppukädessä on se elin, joka ratkaisee Suomen kohtalonkysymykset näissä asioissa, hän lisäsi.

Myös pitkäaikainen kansanedustaja Kimmo Sasi totesi, ettei pidä kansanäänestystä Nato-jäsenyyden hakemiselle välttämättömänä.
– Jos vuonna 1948 olisi Suomen YYA-sopimuksesta suoritettu kansanäänestys, niin Paasikiven esitys olisi varmasti hylätty murskaenemmistöllä. Kun meillä on haastava ulkopoliittinen tilanne, on kansakunnan johdon pidettävä langat käsissään ja johdettava maata. 

perjantaina, joulukuuta 12, 2014

Uussuomettumisen tulemista juhlitaan jo - Jarmo Virmavirta toivoo länsisuuntautuneisuuden loppua?

Jarmo Virmavirta - uussuomettumisen vankka tukimies Kokoomuspuolueessa - kirjoittaa Kanavassa otsikolla "Suomen ulkopolitiikan loppu on lähempänä kuin koskaan".  (Kanava 8/2014, s. 16-17). 

Loppuminen ei siis Virmavirran haaveissa kohtaa suomettumista vaan länsisuuntautuneisuutta.

Virmavirta kauhistelee, että Kokoomus ajaa Suomea Natoon ja on unohtanut muka Paasikiven viisauden Suomen maantieteestä. Hän valittaa, että "nyt on meossa sellainen aalto, että Venäjä on kaiken pahan alku" ja "russofobia myy hyvin, totuudesta ei paljon väliä".  Virmavirta suree, että venäjän opiskelu loppui, kun sen olisi pitänyt kiinnostaa entistä useampia. Virmavirta kehuu Aleksanteri-instituuttia ja haukkuu UPI:a sekä ivaa "muotikirjailija" Sofi Oksasta, jonka linja on itseruoskinta

Virmavirta uhoaa:

Arvopohjainen ulkopolitiikka on todella lyönyt itsensä läpi: Länsimaiset arvot, It is new! Niiden hetki on nyt. Media uskoo tähän kuin pukki suuriin sarviinsa huomaamatta, että maailmassa on toisenkinlaista kulttuuria ja ajattelua. Se ummistaa silmänsä niiltä kaaoksilta, joihin esimerkiksi koko arabimaailma on ajautunut lännen tukiessa siellä erilaisia separatisteja. Se ei liioin huomaa sitä etupiirinsä laajentamista, jota länsi, siis EU ja Nato, on tehnyt 1990-luvun alusta alkaen itäisessä Euroopassa. Slaavilaisuuden kehto, ensimmäinen Venäjä, jossa kyrilliset aakkoset ovat syntyneet, maailman korruptoitunein maa, josta osaavat ihmiset ovat muuttaneet pois, Venäjään taloudellisesti sitoutunut ja yhteiskunnalliselta struktuuriltaan luhistunut valtio on kelvannut ainakin avustuslupausten kohteeksi, kun se on luvannut irtaantua Venäjästä! Missä on ollut kaiken paljastava media, tutkiva toimittaja, kun tämä on tapahtunut?

Virmavirta siis toivoo, että Talvitien ym. opit otettaisiin käyttöön ja palattaisiin vanhaan. 

Kiitos kirjoituksesta kuuluu ystävälleni NN. Editoin hieman.

Kysyn: Kuka haluaa elää sellaisessa Suomessa, joka on taas Venäjän vasallivaltio? Peräkammarin poikien, keskustalaisten ja vasemmistodemarien lisäksi siis

keskiviikkona, joulukuuta 10, 2014

Läppäri lukiolaiselle - vaatimukset Helsingissä - versio 2

Päivitys 10.12. postauksen lopussa. 

Helsingissä kuuleman mukaan edellytetään - tai ainakin suositellaan - läppäriä lukiolaiselta. Läppärin ei tarvitse olla Windows-kone. Olen saanut seuraavat asiat selville. Kiitos Cloudpointille tiedoista. Lisään tietoa kunhan saan tarkennuksia mm. kaupungilta.

Vaatimukset:


1. koko päivän kestävä akku. (luokissa ei ole riittävästi virransyöttöjä)
2. 13" näyttö (ehkä pienemmälläkin pärjää - mutta isommalla on helpompi tehdä töitä eikä mene tihursteluksi)
3. Toimii tarvittaessa ilman verkkoyhteyttä
4. Tukee käytössä olevia toimisto-ohjelmia (Helsingissä O365)
5. Laitteen tulee tukea DIGABI Osää (Sähköiset ylioppilaskirjoitukset)
(6. laite on edullinen hankkia ja ylläpitää)

Chromebook

Chromebook vastaa näihin kaikkiin haasteisiin. Chromebookeissa kannattanee ottaa huomioon seuraava: Koneen tulee olla sellainen jossa on Intel-pohjainen prosessori ja Digabi OS-toimii laitteessa. Seuraavat laitteet todistettavasti toimivat:

HP 14 G1 4GB muisti
Acer C720 4GB muisti

Seuraavat laitteet on testattu eivätkä toimi: Kaikki ARM-pohjaiset laitteet (Samsung, HP 11 G1&G2, HP14 G2, Acer CB5) ARM-laitteita ovat kaikki Tegra K1, ARM5250, Exynos prosessoreilla varustetut laitteet.
Asuksen kaikki mallit. Asus ei tue USB-buuttausta tikulta. Tilanne ei Asuksen mukaan ainakaan toistaiseksi tule muuttumaan.

Seuraavista laitteista ei vielä tietoa: Lenovon N20, Yoga 11E, Acer CB3, HP 11 G3

Alkuperäinen lähde on tässä.

Ohjelmistot jota käytetään

Kuten ylläolevasta selviää Office 365 on käytössä. Ohjelmisto on pilvipohjainen, joten se ei aseta vaatimuksia koneelle.

Lisäys 10.12.: Kaupungin vastaus kysymykseeni

Lukiot suosittelevat, että opiskelijat hankkivat omat kannettavat tietokoneet. Koneesta annettu ohjeistus noudattaa ylioppilastutkintolautakunnan ohjeistusta ja se löytyy sivulta digabi.fi. 

Ohjelmia ei tarvitse hankkia. Opetuksessa käytetään avoimen lähdekoodin ilmaisohjelmia, ja niistä opettajat informoivat oppitunneillaan.

Ystävällisin terveisin

Mervi Willman
Opetuspäällikkö
Opetusviraston nuoriso- ja aikuiskoulutuslinja

Vastaus ei tuonut juuri mitään uutta. Vahvistuu se käsitys, että tietokoneen on ensi sijassa tuettava digitaalista ylioppilaskirjoitusta.

Puhutaan avoimen lähdekoodin softasta. Chromebookin käyttäjää ei oikeastaan kiinnosta onko kyseessä avoimen lähdekooodin softa vai ei vaan se onko kyseessä pilvipohjainen palvelu vai ei. Pitääpä selvittää miten asia on oikeasti - pitääkö muka voida asentaa jotain avoimen lähdekoodin softaa.

Uussuomettuneen Suomen on edes pelastettava taloutensa - heikko johtajuus on esteenä

Economist-lehdessä esitetään väite ja tilastotietoa väitteen tueksi, että keskittyminen osakkeenomistajan tuottoon (osakkeen arvoon), joka on ollut yrityksissä vallalla 90-luvun alkupuolelta lähtien, on alentanut osakkeenomistajien saamaa tuottoa.

Kun yrityksen johto keskittyy osakkeen arvon nostamiseen, he eivät satsaa pitkänaikavälin tuottoon ja moni erittäin hyödyllinen investointi jää tekemättä. Toimitusjohtajista tulee osakkeenomistajien sätkynukkeja. Toimitusjohtajien palkkoihin lakeijan rooli on vaikuttanut itseasiassa voimakkaan positiivisesti, osakkeiden tuotto sen sijaan ei ole noussut, vaan laskenut.

Sama ongelma on demokratiassa. Kun suuri osa kansanedustajista keskittyy seuraaviin vaaleihin, äänimääränsä maksimointiin, näennäisistä asioista meuhkaamiseen ja itsensä narsistiseen esiintuomiseen, tärkeisiin pitkänaikavälin investointeihin kuten Nato-jäsenyyteen tai talouden rakenteiden kehittämiseen ei satsata. Demokratioissa valitettavasti BKT kehittyy nykyään hitaasti. Tällä annetaan propaganda-ase niiden ihmisten käsiin, jotka kuten Unkarin ja Venäjän johto, haluavat supistaa demokratiaa.

Ennen kuin mitään saadaan aikaan, pitää tulla kriisi, joka kasvattaa kriisitietoisuuden osakkeenomistajien, yritystenjohdon tai äänestäjien ja poliitikkojen keskuudessa niin korkeaksi, että ryhdytään tekemän jotain. Näin kävi Nokialla, joka onnistuttiin vasta syvän romahduksen kautta pelastamaan.

Suomessa presidentti Niinistö yritti luoda jonkinlaisen korjausliikkeen - edellisten johtajien aikaansaaman turvallisuuspolitiikan romahduksen jälkeen - uudella neljän jalan turvallisuuspolitiikallaan. Epäilen, että "Niinistön uudella turvallisuuspolitiikalla" on muuta kuin propagandistinen ja kansaa rauhoitteleva merkitys. Tilanteessa missä Suomi ei enää kykene korjaamaan turvallisuuspolitiikkaansa, koska pelkää Venäjän reagoivan agressivisesti, kriisitietoisuudesta ei ehkä turvallisuuspoltiikan osalta ole edes mitään hyötyä. Yritetään vain selitellä pois sitä tosiasiaa, että Suomesta on tullut Venäjän lakeijavaltio.

Kun Suomi nyt on eittämättä uussuomettunut lakeijavaltio ja Euroopan turvallisuuspoliittinen luuseri, talouden merkitys kasvaa edelleen. Kunniaton luuseri voi edes omissa silmissään säilyttää jonkinasteisen omanarvontunnon, mikäli hänellä on rahaa. Talous on kuitenkin sekin heikoissa kantimissa heikon johtamisen takia.

Jorma Ollila, joka viimeisinä vuosinaan Nokiassa pilasi päättämättömällä johtamisellaan suurelta osalta sen minkä oli aiemmin saanut aikaan, tietää nykyään varmasti heikon johtamisen kantapään kautta.

Jorma Ollila kirjoittaa Helsingin Sanomissa tänään suomalaisen poliittisen johtamisen heikkoudesta tilanteessa, missä Suomen turvallisuus ja talous on ryssitty onnettoman johtamisen ja demokraattisen päätöksenteon kautta:

Suomessa Ollilaa huolestuttaa eniten poliittinen päättämättömyys. Hän vaatii poliitikkoja ryhtymään toimiin ja aloittamaan muutosten tekemisen. 

 "Tarvitaan vahvaa johtajuutta panna toimeen suuret muutokset sen sijaan, että näperrellään eläkeläisten kalastuslupien kanssa tai karsitaan yliopistojen rahoitusta ja siirretään sama määrä varoja puutarha- ja maatalousyrittäjien tukemiseksi." Ollilan mukaan ongelmat eivät myöskään ratkea uusia selvityksiä tekemällä. Hän luottaa kuitenkin siihen, että hätä keinot keksii. Eikä keinoja oikeastaan tarvitse edes keksiä. 

 "Saksassa Gerhard Schröderin ja Ruotsissa Göran Perssonin ja Fredrik Reinfeldtin johdolla tehtiin suuria rakenteellisia uudistuksia. Ei niihin ole mitään tekijänoikeutta. Niitä pitäisi kopioida ja toteuttaa Suomessa, koska ne ovat todistetusti toimineet."


Se tarkoittasi työmarkkinoiden jäykkyyksien vähentämistä, jotta ihmisillä olisi kannustin tehdä töitä ja yrityksillä kannustin palkata. Julkista sektoria pitäisi supistaa, koska sen rahoittamiseksi tarvittavaa vahvaa talouskasvua ei ole odotettavissa.

Jäädäänpä odottelemaan mitä tapahtuu. Kansankokonaisuutta Suomen talouspolitiikan korjausliike kiinnostaa vain puolella sydämellä, koska Kansankokonaisuus tietää, että talouspolitiikan vahvistamisella tullaan ensi sijassa luomaan propaganda-aseita Suomen uussuomettuneelle linjalle.

Suomettumista perusteltiin edellisellä kerralla suurelta osin 70-luvun taloudellisella menestyksellä, jonka Neuvostoliiton kauppa loi. Kun nykymaailmassa ei Venäjän heikkouden takia ole mitään mekanismia, millä lakeijapolitiikka voisi parantaa Suomen taloutta, seuraavalla keskustavetoisella hallituksella tulee olemaan suuria vaikeuksia, millä perustella uussuomettumista. Talouden korjausliike tulee olemaan siksi ensisijainen asia Siplilän suomettumis-hallituksen politiikassa. Jos talous nousee, ehkä äänestäjät saadaan jotenkin uskomaan Pavlovin koiran lailla, että häpeämätön uussuomettuminen jotenkin edistää taloutta.

Keskustalle uussuomettuminen on itselleen tärkeää, koska sen kautta "ulkopoliittisesti epäilyttävät voimat" onnistutaan potentiaalisesti pelaamaan ulos Suomen hallituksista.




maanantaina, joulukuuta 08, 2014

Suomen romahdus: Alahuhdan kommentti

Linnan ulkopuolella sekoilivat anarkistit, sisällä juhlivat ne, jotka ovat vieneet Suomen ahdinkoon

Niinistön turvallisuuspoliittinen linja on siis seuraava:

Se koostuu uskottavasta puolustuskyvystä, kahdenvälisistä yhteistyöverkostoista mm. Naton, Ruotsin, USAn ja muiden kanssa, hyvistä ja selkeistä suhteista Venäjään ja neljäntenä kansainväliseen toimintaan YK:ssa ja muualla vastaavantyyppisissä rakenteissa. Niinistö korosti myös kansainvälisen oikeuden merkitystä ja sen kunniottamisen vaalimista. 

Selkokielelle käännettynä tämä tarkoittaa:

Suomella ei ole turvatakuita Venäjää vastaan. Turvallisuuspolitiikkamme perustuu ensi sijassa sille, että yritämme olla hyvää pataa Venäjän kanssa ja välttää Venäjän ärsyttämistä. Vaikka olemme Venäjän lakeijavaltio yritämme kuitenkin säilyttää länsimaisen elämäntapamme kuten sortokauden aikana. 

Hintana tulee olemaan se, että Venäjän ärsyttäminen julkisessa mediassa on hiljalleen saatava loppumaan tai ainakin Venäjää kritisoitavat on onnistuttava leimaamaan veneen keikuttajiksi ja naurettaviksi pelleiksi kuten 70-luvulla.

Suomi harjoittaa siis suomettumisen politiikkaa. On vain ajankysymys, kun keskustapuolue alkaa leimata joitain suomalaisia ulkopoliittisesti epäluotettavaksi - selkokielellä lakeijapolitiikkaa vaarantaviksi ihmisiksi.

Päinvastoin kuin sortokauden aikana tai sodan jälkeen olemme tilanteessa täysin omaa syytämme. Häpeäksemme olemme menettäneet vitkastelun takia turvallisuus- ja ulkopoliittisen liikkumavaramme. Ensisijaisen vastuun kantaa eduskunta (sen suuri enemmistö), hallitus ja presidentti-instituutio. Lauantaina 6.12. nämä petturit juhlivat presidentin linnassa itsenäisyyspäivää muun eliitin kanssa. 

Arno Kotro analysoi Suomen tilanteen selkeästi ja syytti asiasta mm. Tuomiojaa ja Halosta:


Itsenäisyyspäivän tunnelmissa tulee väistämättä miettineeksi, miten Suomen puolustus on hoidettu. Ja on rehellistä tunnustaa, että tilanne alkaa olla kestämätön. Puolustusmäärärahat ovat jo pitkään olleet liian pienet, niitä on entisestään leikattu ja mikä pahinta, olemme jääneet yhteisen eurooppalaisen puolustuksen ulkopuolelle. Se ei ole kaunis yhdistelmä.
Hokema omasta uskottavasta puolustuksesta on ontto mantra. Suomen kokoisella maalla ei yksinkertaisesti ole enää varaa itsenäiseen puolustukseen. Asejärjestelmien hinnat karkaavat pienten kansantalouksien ulottumattomiin, ja tilanne pahenee kaiken aikaa puolustusmateriaalin kallistuessa melkein kymmenen prosentin vuosivauhtia.
Eurooppalainen ratkaisu ongelmaan on Nato. Jo 95 prosenttia EU:n väestöstä asuu Nato-maissa. EU:lla ei yhteistä puolustusta ole eikä tule....
On rehellistä tunnustaa sekin, että jos lähialueillamme syntyisi konflikti, me tempautuisimme siihen mukaan. Sivustaseuraajan roolia ei ole tarjolla.
Kuten aiemmin sanoin jokaisen on yksilötasolla päätettävä a) ryhtyykö myötäilemään suomettajia (myöntyvyyslinja), b) elääkö omaa elämäänsä muista välittämättä (henkilökohtainen sopeutuminen), c) ryhtyykö vastarintaan (resistanssipolitiikka) vai d) poistuuko maasta (emigraatio). Suurin osa kansallismielisestä liikkeestä on faktisesti hyväksynyt a):n mukaisen politiikan, suurin osa kansasta kannattaa luonnostaan a):ta tai b:tä. Keskustalaisilla myöntyvyyslinja on DNA:ssa.

En edes mainitse vaihtoehtona e) yritetään puhua muille järkeä ja saada politiikan linja muuttumaan. Se on lähes varmasti täyttä toiveajattelua. Rehellisellä ihmisellä ei ole vaihtoehtoina kuin resistanssipolitiikka tai emigraatio. Resistanssipolitiikka perustuu olemassaolevien rakenteiden ulkoparlamentaariseen kyseenalaistamiseen aktiivisen toiminnan kautta. DDR:ssä ihmiset kerääntyivät rauhanomaisesti keskustelemaan kirkkoihin pienissä joukoissa, hiljalleen väki lisääntyi ja lopulta kaduilla oli satoja tuhansia ihmisiä. Neuvostoliiton tuen hiipuminen DDR:n hallinnolle oli lopullinen niitti hallinnon ruumisarkkuun.

Emigraatio on toisenlainen tie. Tässä prosessin vaiheessa sitäkään ei voi ehkä sulkea pois tai demonisoida. Jokainen tietää, että emigraatio onnistuu parhaiten, jos henkilöllä on hyvä koulutus tai ammattitaito ja kyky sopeutua ulkomaille. Ainakin nykyään hyvätuloisen eläkeläisen on helppo emigroitua.

Valtaapitävät voivat tulevaisuudessa yrittää rajoittaa emigraatiota vaikka siirtymällä omaan valuuttaan ja devalvoimalla. Mutta näin saadaan vain eläkeläisten siirtyminen ulkomaille estettyä, kun eläkkeiden reaaliarvo romahtaa. Työssäkäyvän koulutetun väen emigraation estäminen tulee olemaan vaikeaa, kun talouspolitiikkakin on heikkoa ja verot korkeita. Talouspolitiikan vahvistaminen on siksi suomettajien ensisijainen tavoite seuraavan hallituksen kaudella.

Mitä otsikon aiheeseen tulee, isänmaallisen resistanssin on turha asettua valtaapitävien puolelle anarkisteja vastaan. Meillä ei ole kummankaan porukan kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Voimme äänestää vaaleissa Natoa kannattavia ehdokkaita, mutta meidän on turha luulla, että sitä kautta oikeasti vaikutamme politiikan suuntaan.

sunnuntaina, joulukuuta 07, 2014

Arno Kotro: Halosen ja Tuomiojan vastuu turvallisuustilanteestamme

Ruonoilija Arno Kotro kirjoittaa Suomen turvallisuuspolitiikasta parhaan kirjoituksen, jonka olen tähän mennessä lukenut. Kotro kirjoittaa mm. näin - painotukset omiani:
Itsenäisyyspäivän tunnelmissa tulee väistämättä miettineeksi, miten Suomen puolustus on hoidettu. Ja on rehellistä tunnustaa, että tilanne alkaa olla kestämätön. Puolustusmäärärahat ovat jo pitkään olleet liian pienet, niitä on entisestään leikattu ja mikä pahinta, olemme jääneet yhteisen eurooppalaisen puolustuksen ulkopuolelle. Se ei ole kaunis yhdistelmä.
Hokema omasta uskottavasta puolustuksesta on ontto mantra. Suomen kokoisella maalla ei yksinkertaisesti ole enää varaa itsenäiseen puolustukseen. Asejärjestelmien hinnat karkaavat pienten kansantalouksien ulottumattomiin, ja tilanne pahenee kaiken aikaa puolustusmateriaalin kallistuessa melkein kymmenen prosentin vuosivauhtia.
Eurooppalainen ratkaisu ongelmaan on Nato. Jo 95 prosenttia EU:n väestöstä asuu Nato-maissa. EU:lla ei yhteistä puolustusta ole eikä tule....
On rehellistä tunnustaa sekin, että jos lähialueillamme syntyisi konflikti, me tempautuisimme siihen mukaan. Sivustaseuraajan roolia ei ole tarjolla.
Mihin katosi se suomalainen tilannetaju ja pelisilmä, jolla olemme selviytyneet historian pyörteissä? Vuonna 1917 oivallettiin Venäjän ajautuneen sen sortin sekasortoon, että oli tullut aika repäistä Suomi itsenäiseksi. Keväällä 1940 valtionjohto ymmärsi, että pitää tehdä rauha millaisin ehdoin tahansa, muuten käy köpelösti. Jatkosodan lopussa osattiin vaihtaa puolta ja siten pelastaa itsenäisyys, ponnistus oli kohdallaan. Sotien jälkeen veljeilimme Neuvostoliiton kanssa sen verran taitavasti, että välit pysyivät hyvinä samalla kun vaivihkaa solmimme suhteita länteen sen minkä pystyimme.
Sitten tuli 1990-luku ja ovi länteen oli lopulta apposen auki, pitkälle 2000-luvulle asti. Olisimme voineet liittyä Natoon ilman ongelmia. Mutta nyt olikin hyppy hukassa, menetimme momentumin ja jäimme hämmentyneinä katselemaan vierestä, kun Itä-Euroopan maat hyödynsivät historiallisen mahdollisuuden.
Mitähän talvisodan alla kuumeisesti mutta turhaan liittolaisia etsinyt valtionjohto olisi tuuminut siitä, että joskus voisimme helposti liittyä osaksi länsieurooppalaista puolustusta ja arvoyhteisöä, mutta tilaisuutta ei osata käyttää?
Katse kääntyy ennen muuta sellaisiin ulkopolitiikan kärkinimiin kuin Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja. Tämä kaksikko hengenheimolaisineen on tehnyt kaikkensa, että olemme joutuneet nykytilanteeseen.
Tarja Halonen on katsonut 12-vuotisen presidenttikautensa yhdeksi suurimmista saavutuksista sen, että hän torppasi Suomen Nato-jäsenyyden. Halosta on ”hykerryttänyt” se, että niin moni näkyvä poliitikko on hänen esimerkkiään seuraten ilmoittautunut liittoutumisen vastustajaksi.
Jos tulee kovat paikat ja jäämme yksin Venäjän painostuksen alla, minua ei naurata yhtään.
Erkki Tuomiojallakin Nato-kielteisyys on iskostunut selkäytimeen. Tuomioja vastusti palavasti jo Suomen EEC-jäsenyyttä, eikä hän koskaan ole onnistunut päivittämään näkemyksiään. Tunkkainen asennemöhnä kumpuaa menneiden vuosikymmenten rauhanmarssipasifismista, joka vastusti tomerasti joka toista ydinohjusta. Ne pahat ohjukset olivat aina lännessä.
En pysty kuvittelemaan, mitä pitäisi tapahtua, että Tuomiojasta tulisi Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja. Ennemmin Päivi Räsänen luopuu uskostaan.
Hämmentävän arvostettu ja intellektuellina ihailtu Tuomioja uskoi ilmeisesti ikuisen rauhan ajan koittaneen, kun hän vielä Georgian kriisin jälkeen irvaili niille poliitikoille, jotka olisivat halunneet pitää maanpuolustuksesta huolta. Tuomiojan mukaan nämä olivat jääneet ”voimapoliittisen ajattelun vangiksi”. Lausahtipa hän niinkin, että Natosta on tullut tarpeeton organisaatio.
Näin voi puhua vain mies, jolta puuttuu historiantaju. On kummallista, että kaltaiseni valtiotieteiden rivimaisterikin ymmärsi sen, mitä kokenut ulkopoliitikko ei. Kirjoitin esimerkiksi Tahdon asia -kirjassa (Like) vuonna 2006, että Venäjä on arvaamaton naapuri ja meidän pitää varautua siihen, että se kehittyy aggressiiviseen ja epädemokraattiseen suuntaan. En kokenut sanovani mitään ihmeellistä, mutta ilmeisesti ajatus oli vieras Halosen ja Tuomiojan tapaisille poliitikoille.
Luulisi pitkän päivätyön ulkopolitiikassa opettaneen muutakin kuin ulkopoliittista naiiviutta.
Kun puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi sellaisen itsestäänselvyyden, että Suomen turvallisuuspoliittiset päähaasteet ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä, juuri Tuomioja ja Halonen olivat ensimmäisinä päivittelemässä lausuntoa.
Ei saa unohtaa sitäkään, että Halonen ja Tuomioja olivat pontevasti ajamassa Suomen luopumista jalkaväkimiinoista. Puolustuksellisempaa asetta on vaikea keksiä, eikä jalkaväkimiinoja voi tosiasiassa korvata millään muulla järjestelmällä.
Halosen ja Tuomiojan lukkiutuneet Nato-kannat muistuttavat vihreiden suhdetta ydinvoimaan. Mikään järkiargumentti ei pure. Halosen ja Tuomiojan dogmaattista Nato-vastaisuutta ei lievennä sekään, että Euroopan Nato-maissa edes punavihreä leiri ei vaadi eroamista puolustusliitosta, koska yhteinen puolustus on osoittautunut selvästi toimivaksi ratkaisuksi.

keskiviikkona, joulukuuta 03, 2014

HS: moniavioisuus yhtä luonnollista kuin yksiavioisuus

HS selitti tänään otisikolla Avioliitosta on moneksi, että mm. moniavioisuus on yhtä luonnollinen asia kuin yksiavioisuus.

Monet tasa-arvoisen avioliiton vastustajista katsovat, että miehen ja naisen välinen avioliitto ja siitä syntyvä ydinperhe ovat biologiaan pohjaava luonnollinen asiantila.
Yhden avioliittomuodon ja perhemallin määritteleminen luonnolliseksi ja pysyväksi ei kestä kriittistä tarkastelua ja laajempaa kansainvälistä vertailua, sanoo antropologi Anna-Maria Tapaninen Helsingin yliopistosta...
"Avioliittomallit vaihtelevat. Kukaan ei voi väittää, että on olemassa yksi avioliittomuoto, joka sopii kaikkiin aikoihin ja kaikkiin kulttuureihin. Avioliitto on ihmisten luoma, historiallisesti muuttuva ja kulttuurisesti määräytyvä ilmiö", hän sanoo.

Sanaa "luonnollisuus" käytetään nykyään usein jonkinlaisena hyvän kriteerinä. Tämän ajattelun mukaan kaiki luonnolliset avioliittomallit ovat jollain lailla yhtä hyviä ja niitä pitää arvostaa. Ovathan kaikki kulttuurit yhtä hyviä.

Kun avioliittoinstituutioita arvotetaan rationaalisesti, pointti ei ole kuitenkaan koskaan luonnollisuus vaan tehokkuus.  Kansat, jotka harjoittavat yksiavioisuutta ovat sisäisesti yhtenäisempiä kuin ne jotka eivät harjoita. Koheesio on vahvempaa. Tämä heijastuu syrjäytymisen alenemisena ja yhteistyön vahvistumisena.

Tekninen termi on "within-group variance reduction". Taloustieteiljiä Samuel Bowles kirjoittaa:

The first concerns the way that within-group variance reduction contributes to the evolutionary success of a group. Inter-group competition may favor egalitarian institutions if those institutions contribute to the survival of groups and thereby allow the proliferation of their institutions. Some have suggested, for example, that success in warfare is favored by both universal suffrage and monogamy (meaning potential wives are not monopolized by the elite), providing an explanation of the spread of these leveling institutions. Others have suggested that the information sharing and flexible job assignments that contribute to the competitive success of many large Japanese firms are made possible by the relatively egalitarian pay and employment policies adopted by these firms. Here I develop a variant of this idea.

Kyse ei ole siitä, että moniavioisuus sopii johonkin yhteiskuntaan ja toiseen ei. Kyse on siitä, että toisissa yhteiskunnissa vallitsee tehokkaat instituutiot (yksiavioisuus, markkinatalous, inklusiivisuus) ja toisissa tehottomat (moniavioisuus, korruptio, eksklusiivisuus, tyttöjen ympärileikkaus). Se, että yksi yhteiskunta on jäänyt tehottomaan Nash tasapainotilaan ei ole diversiteettiä, vaan tragedia.


tiistaina, joulukuuta 02, 2014

Financial Times Suomen taloudesta 2.12.2014: Euroopan sairas mies

FT kirjoitti tänään Suomesta mm. näin:


Which of the eurozone’s 18 member states will be the weakest performing economy in 2015? 

Italy, which has recorded no economic growth since 1999? Cyprus, which is still reeling from its financial sector collapse in 2012-13? Or some other hard-pressed southern European nation? No. In all probability, the sick man of the eurozone will be Finland. 

The Finnish economy is in its third consecutive year of contraction. Any growth in 2015 will be not much bigger than a snowflake. The country will hold a general election in April. The question is whether the dark outlook will benefit The Finns, a populist-nationalist party which was known as the True Finns when it shocked Europe by coming third in the 2011 election with 19 per cent of the vote. The case of Finland is a striking example of how prejudices and oversimplifications fail to capture the complex economic realities of the eurozone. 

After the Greek debt crisis erupted in 2009, pundits divided the region into two parts: a northern bloc of creditor countries supposedly characterised by economic efficiency, fiscal rigour and respect for the law; and a southern bloc of debtor states supposedly distinguished by economic weakness, profligate public finances and artful rule-bending. Geographically and culturally speaking, Finland is as northern as they come. Even more than Germany, Finland insisted on tough conditions for the European component of Greece’s EU-International Monetary Fund financial rescue. 

Meanwhile, its own economy was sliding into trouble. Now output is shrinking, business confidence is low and – horror of horrors – public debt is going up. Alexander Stubb, prime minister, suggested in August that Finland, like Japan in the 1990s, was in the middle of a “lost decade”. When Finland lost its triple-A credit rating from Standard & Poor’s in October, he told Finns that their “golden era” – lasting from 2000 to 2008 – was over and that they needed “to build a new Finland”. 

Some causes of Finland’s difficulties are easy to identify. One is the decline of Nokia, the mobile phone company that contributed about a quarter of Finland’s economic growth between 1998 and 2007. Another is the slump in Finland’s pulp and paper industry. Finland’s manufacturing sector lost 76,000 jobs in the six years up to 2012 – a big number for a nation of only 5.4m. A third factor is the accelerating economic weakness of Russia, driven by falling oil prices and symbolised by its tumbling rouble. Russia is Finland’s largest trading partner, but Finland has signed up to EU sanctions imposed on Moscow over its actions in Ukraine. According to Finland’s central bank, a 25 per cent fall in Russian imports amounts to a 0.9 percentage point drop in Finnish economic growth. 

But there are other factors at play. Finland’s image as a lean, mean economy, innovative and internationally competitive, is deceptive. Its public expenditure is one of the world’s highest – equal in 2013 to 57.8 per cent of gross domestic product, according to Eurostat, the EU statistical agency. In the private sector, companies that were a roaring success a few years ago – such as Rovio Entertainment, maker of the Angry Birds mobile phone game – have found it hard to fend off competition and have started to lay off staff. It all points to electoral defeat for Mr Stubb’s centre-right National Coalition party. 

In contrast to 2011, however, The Finns are struggling to exploit the government’s unpopularity. A November 21 opinion poll placed the party fourth with 16.2 per cent of the vote, well behind the opposition liberal Centre party, one of Finland’s traditional parties, on 24.5 per cent. Unlike in Greece, Spain and even France, Finland’s mainstream politicians seem to be holding back the populist tide. This is no small achievement. It offers hope that, once the April 2015 election is out of the way, Finland will lay the groundwork for a new “golden era”, making sure that it keeps its well-deserved reputation for creativity and cool-headed competence.

Suomen ulkopolitiikka perustuu yhä enemmän ja enemmän Venäjän pelolle

Pertti Salolainen puhuu voimakkaasti sitä vastaan, että Suomi on valumassa harmaalle vyöhykkeelle ja uuteen suomettumisen aikaan. Salolainen on pitkän linjan poliitikko, joka muistaa suomettumisen ajat hyvin. Nuorempien sukupolvien on ehkä vaikea edes tajuta, millaista on kun tosiasioita ei sanota enää ääneen vaan ne pitää ymmärtää rivien välistä.

Joku voi ajatella, että mitään eroa nykyiseen ei ole. Onhan meille koko Halosen aika valehdeltu, että Venäjä ei ole Suomelle uhka! Toisaalta pitää muistaa, että moni vilpittömästi uskoi, että näin olikin. Puheet eivät olleet varsinaisesti suomettumisen ajan liturgiaa vaan suoranaista valehtelua - tai vaihtoehtoisesti toiveajattelua.

Venäjän tutkija ja kirjailija Jukka Mankinen totesi puheessaan Itä-Uudenmaan Paasikivi-seuran kokouksessa, että Suomessa Venäjää tavataan käsitellä silklkihansikkain julkisessa keskustelussa. On palattu pitkälti vanhoihin YYA-aikoihin, jolloin liturgia hallitsi niin sanottua keskustelua.

Esimerkkinä liturgiasta ovat jatkuvat puheet, että suhteet Venäjään ovat kunnossa, pelättävää ei ole ja Suomen "turvallisuuspolitiikka" perustuu neljälle kivijalalle, joita ei todellisuudessa ole olemassa. Todellisuudessa Suomen ulkopolitiikka perustuu yhä enemmän ja enemmän Venäjän pelolle. Se pitää sanoa ääneen.

Suomalaisten enemmistö on nyt äänestämässä kaiken kukkuraksi valtaan keskustapuolueen, joka nimenomaan haluaa viedä Suomen uussuomettumisen aikaan. Keskusta puhuu Venäjä-pakotteiden lieventämisen puolesta monella suulla. Pahimmat tietysti Lehtomäki ja Väyrynen.

Keskusta uskoo hyötyvänsä uussuomettumisesta ainakin sitä kautta, että kokoomus saadaan ajettua kokonaan oppositioon pitkäksi aikaa ulkopoliittisesti epäluotettavana puolueena eli puolueena joka ei hyväksy uutta YYA-Suomea. Kokoomuksen syrjäyttämisen kautta Keskusta, SDP ja PS voivat aloittaa rahanjakopolitiikan vahvistamisen.  Keskusta hakee siis a) valtaa ja b) rahaa ja käyttää siinä hyväkseen uusvanhaa Venäjä-korttia.

Kehitystä kohti uussuomettumista ei voi oikeastaan pysöyttää - niin lakeijamaista kansa on. Toisaalta periksikään ei pidä antaa. Koska esimerkiksi Suomen Sisu seisoo Isänmaan edun osalta pitkälti tumput suorana, tarvitaan ainakin jonkilainen uusi Aktiivinen Vastustuspuolue suomettumisen politiikalle.

Liikeen ohjelmaan pitäisi ottaa ainakin 1) Nato-jäsenyyden ajaminen heti, 2) maahanmuuton pysäyttäminen Venäjän federaation alueelta , 3) venäläisen omistuksen rajoittaminen minimiinsä Suomen valtion alueella ja 4) suomettumisen ja muun maanpetturuuden kulttuurin kritisoiminen ja demonisoiminen.

Jokaisen pitäisi myös miettiä itsekseen, kuinka pitkään voin olla jäsenenä yhdistyksissä tai yhteydessä sukulaisiin ja ystäviin, jotka eivät aktiivisesti vastusta suomettumispolitiikkaa.

maanantaina, joulukuuta 01, 2014

Suomen romahdus - Niinistön linja selkiytyy eli turvallisuuspoliittinen liikkumavara romahti

Blogi "Väkivallaton maanpuolustus" analysoi Niinistön linjapuhetta ja pitää hyvänä sitä, että Niinistö on muka vihdoin esittänyt Suomen turvallisuuspolitiikalle jonkin oikean linjan:

Suomessakin on mitä ilmeisimmin saatu hahmoteltua linja, jolla ainakin juuri tässä kuohunnan aikana mennään eteenpäin. Presidentti Niinistö on ahkerasti ollut esillä viime aikoina ja minä ainakin tulkitsen hänen puheensa ja haastattelunsa Suomen tämän hetkisen linjan esittelyksi. Tässä hän on ottanut vahvasti asemansa presidenttinä ja yrittää avata kansalle sen, mihin ja miksi Suomi on suuntaamassa. Tuore presidentin kyselytunti tuntui olevan tilaisuus, jossa Niinistö esitteli tämän linjan perusteluineen. Pohjustuksi oli TP-Utva antanut perjantaina terävän ja laaja-alaisen lausunnon Ukrainan kriisistä.

...Se koostuu uskottavasta puolustuskyvystä, kahdenvälisistä yhteistyöverkostoista mm. Naton, Ruotsin, USAn ja muiden kanssa, hyvistä ja selkeistä suhteista Venäjään ja neljäntenä kansainväliseen toimintaan YK:ssa ja muualla vastaavantyyppisissä rakenteissa. Niinistö korosti myös kansainvälisen oikeuden merkitystä ja sen kunniottamisen vaalimista.

Selkokielelle käännettynä asiantila on seuraava:

Suomi ei Venäjän pelossa uskalla mennä Natoon, vaikka Nato on ainoa instituutio joka voisi antaa Suomelle turvatakuut. Natoon olisi pitänyt mennä jo ajat sitten - Niinistö on itse tunnustanut että Natoon olisi päästy 90-luvulla suht helposti. Nyt ei enää uskalleta, koska Venäjä uhkaa Suomea ja kaikkia Rajamaita, jotka ovat Naton ulkopuolella. Nato-optio oli suuri bluffi.

Niinistön puheet ovat faktisesti tämän asiantilan toteamista äärimmäisen kaunistellussa muodossa. Selittelyä. Niinistön nelijalkainen malli ei ole oikea turvallisuuratkaisu vaan hyvin laiha puolinainen ratkaisu ja Niinistö tietää sen itse. Niinistö ajattelee, että kyseessä on paras mahdollinen ratkaisu tilanteessa, joka on itse omalla hölmöilyllä aiheutettu. Todellisuudessa Niinistön malli ei anna muuta turvaa kuin sen, että ehkä Venäjä antaa meidän olla rauhassa, kun mielistelemme sitä.

Kyseessä on lakeijan tie. Uussuomettuneisuuden tie. Suomalaiset menkööt siis nyt tällä, koska ovat kerran ulkopoliittisen liikkumavaransa heikolla turvallisuuspolitiikalla menettäneet. Suomi on pikkuvaltio eikä suvereeni valtio siinä mielessä kuin vaikkapa Viro. Niinistö uskoo, että Natoon liittyminen - nyt kun asialla on kuhnasteltu - johtaisi ongelmiin Venäjän kanssa.

Kuhnastelu on ainakin omalta osaltaan Tarja Halosen ja häntä edeltäneiden presidenttien "lahja" Suomelle. Suomen Kuvalehti totesi Halosen ulkopoliittisesta linjasta reilu neljä vuotta sitten näin:

"Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat."

Historia antoi meille häviäjän roolin. Menetimme pelin ja suvereenisuutemme romahti turvallisuuspolitiikan osalta dramaattisesti. Kaikkea ei tietysti ole menetetty. Suomi on sentään puolivapaa amputaation kokenut maa, mutta ei täysin tuhottu. Varmaan jollekin tämäkin riittää. Jos ihmisellä on lakeijamieli, hän kestää mitä tahansa potkuja päähänsä ja pyytää vielä anteeksi kaikkea mitä ehkä on tehnyt.

Hävettää. 75 vuotta sitten suomalaiset taistelivat vapautensa puolesta vertaan vuodattaen. Nyt olemme taas suomettuneisuuden tiellä - täysin omaa typeryyttämme ja henkistä laiskuuttamme.

No onko minulla siis parempi vaihtoehto Niinistön linjalle? Vastaukseni on, että en tiedä 100%:sti vielä. Oleellista on tällä hetkellä, että menneet suuret virheet tunnustetaan ääneeen. Vasta siinä on viisauden alku. Tiedän, että näin ei tulla todennäköisesti tekemään. Suomessa ei ole todellista kansalaiskeskustelua. Suomessa keskustellaan triviaalisista ja marginaalisista asioista mutta ei isoista asioista. Suomi on tätä kautta tuomittu mitättömyydeksi maailman kansojen joukossa. Tehtäisiin edes surutyötä niin meillä suomalaisilla olisi jotain yhteistä.



perjantaina, marraskuuta 28, 2014

Tyly kannanotto lakiin tasa-arvoisesta avioliitosta, mutta onnittelut homoille

Olen kannattanut ns. tasa-arvoista avioliittolakia vastoin konservatiivista valtavirtaa. En kuitenkaan koe mitään yhteyttä siihen sakkiin, joka kannatti lakia. Esimerkkinä Tarja Haloseen, joka on muka kova ihmisoikeuksien suojelija mutta suorastaan lipoo homonpotkija Vladimir Putinia.

Hänelle ihmisoikeudet ovat suurta teatteria, jolla hän esittää olevansa hyvä ihminen vaikka todellisuudessa ei ole. Tuskin kukaan näistä homoavioliittoa ajaneista ihmisistä on kritisoinut Halosta siitä että hän on homonpotkija-Putinin kaveri. Siksi en usko näihin ihmisiin.

Kannatin itse homoavioliittoa siksi, että homoilla on minusta oikeus avioliittoon. Onnittelen nyt homoja siitä, että saivat tämän oikeuden. Kaikilla ihmisillä on minusta oikeus solmia avioliitto.

En kuitenkaan kykene olemaan asiasta varsinaisesti iloinen. Nato-keskustelun myötä olen vieraantunut suomalaisista sen verran että en osallistu suomalaisten - varsinkaan punaviher-piipertäjä-pellejen - iloon. Kuuntelen mieluummin vaikka omaatuntoani.

Eli onnea homoille tai ainakin niille homoille, jotka ovat valmiita puolustamaan oikeuksiaan ja kannattavat myös Natoa.

torstaina, marraskuuta 27, 2014

Kaupunki saa rikkoa taksimonopolia mutta Uber ei

Helsingin Sanomat uutisoi innostuneesti Kutsuplus-palvelun menestyksestä.

Kutsuplus on Helsingissä julkisesti ylläpidetty taksipalvelun tyyppinen toiminta, jossa voi tilata taksin paikalle, mutta kyytiin otetaan myös muita ihmisiä matkan varrelta. Uber ei sen sijaan ole saanut lupaa vastaavan toiminnan ylläpitoon eikä mikään muukaan yksityinen taksifirma.

En sinällään kritisoi Kutsuplussaa - ihmettelen vain miksi taksipalvelua halutaan Suomessa ryhtyä sosialisoimaan, kun Virossa ja Ruotsissa näin ei tehdä. Julkisella toimijoilla voi minun puolestani olla tilaa taksimarkkinoilla. Kannatan taksilupa-järjestelmän purkamista ja Kutsuplus toki tavallaan nakertaa taksilupa-järjestelmää. En myöskään ymmärrä miksi Kutsuplus muka olisi laillinen palvelu, jos yksityisiä kilpailevia taksipalveluita ei hyväksytä lakiin vedoten. Onko laillisuutta edes testattu oikeudessa.

Kutsuplussa on toistaiseksi kokeilu, jota ylläpidetään 80%:sti julkisella rahalla. Tuen osuuden on luvattu laskevan, jos palvelun kannattavuus nousee. Bloomberg Business Week väittää hinnan kuluttajalle olevan neljännes taksin hinnasta. Joten jos julkinen taho maksaa 80% hinnasta, hinta on oikeasti samaa luokkaa kuin taksimatkan hinta.

Uber, Sidecar, Gett, Lyft ja vaikkapa virolainen Taxify ovat monessa maailman kaupungissa (esimerkkinä Tukholma, Dubai, Manila, San Francisco ja Etelä-Afrikan Durbai) tarjonneet melko halpoja taksipalveluita ilman julkista rahaa. Hintojen lasku perustuu kilpailuun ja siihen, että uusi tekniikka alentaa markkinoille tulemisen kustannuksia yksittäiselle autoilijalle voimakkaasti. Innovaatio luo markkinataloudessa uusia palveluja ja alentaa kustannuksia.

Innovaation tulo taksitoimintaan nostaa samaan aikaan taksitoiminnan statusta. Taksitoiminnan vapautuksesta seuraa tietysti kuitenkin myös se, että hinnat saattavat pikkujoulu- tms. aikaan nousta korkeiksi. Kysynnän ja tarjonnan laki toimii.

During rush hour and other times of peak ridership, Uber jacks up its rates. On a recent Thursday in New York, for example, the Uber app indicated that because of demand, fares would be doubled. They can go a lot higher than that. The company doesn’t divulge exactly how it calculates these surges, other than to say that they are determined algorithmically when demand in a neighborhood exceeds supply. To passengers, it can come across as gouging. Over the holidays, Jessica Seinfeld, wife of the comedian, posted to Instagram a screen shot of her $415 Uber bill to send her children to nighttime social events with a caption that read in part, “#OMG #neverforget #neveragain #real.” Others piled on, sharing similar experiences and accusing Uber of exploiting its customers.

[Uberin omistaja] Kalanick sounds like a patient if slightly exasperated parent when explaining his company’s pricing policy. Raising rates during peak times, he says, is simple economics: It persuades more drivers to get on the road and ensures an availability of cars to meet demand. Out of a $10 Uber fare during nonpeak times, a driver gets about $8, excluding taxes. During a surge when prices are quadrupled—which can easily happen during holidays or bad weather—the total fare is $40 and the driver keeps $32. “We’re in a situation where we have hundreds of years of fixed prices in transportation, going back to horses,” he says. “People would love to have 100 percent reliability at a fixed price all the time. I get it. That is not possible.”

Koko idea nykyisessä taksijärjestelmessä on, että kuluttaja ottaa jonossa ensimmäisen taksin, eikä hintaa voi neuvotella. Hinnan on oltava kiinteä. Uudessa mallissa hinta voidaan neuvotella ennen ajoa helposti valmiiksi - kuten voidaan tarkistaa kuljettajan maine ja hänen autonsa laatu.  Hintojen nousu kysynnän mukaan nostaa palvelun tarjontaa.

Uber ja muut uudet taksiyritykset eivät tietenkään ole moitteettomia. Niiden toiminta on suurennuslasin alla ja jokainen virhe, jonka ne tekevät tulee varmasti esille mediassa. Kilpailu on välillä veristä. Uberia on mm. kritisoitu siitä, että kuljettajien taustoja ei tarkisteta kunnolla. Kritiikki on lisännyt kuljettajien taustojen selvittämistä.

Tulevaisuuden haaveena taksiyrityksillä on, että tulevaisuudessa ihmiset eivät välttämättä edes tarvitse omaa autoa.