Nokia oli aikoinaan maailman menestyksekkäin yritys omalla alallaan. Kun teknologiamurros vuonna 2007 alkoi Applen iPhonen julkaisemisesta, Nokia pyrki puolustamaan asemiaan pieneillä uudistuksilla kuten Symbianin kehitystä nopeuttamalla.
Nokian kilpailijat - etunenässä Samsung - pyrkivät taas käyttämään murrosta hyväkseen Nokian lyömisessä. Samsung uudistui nopeasti ja lähti varhain mukaan Android-leiriin. Vuonna 2012 Samsung onnistui ohittamaan Nokian. Nokia totesi Anssi Vanjoen suulla selkeästi, että Nokian ei ole missään tapauksessa järkevää lähteä Android-leiriin. Financial Times-lehti jopa komppasi Vanjokea vuonna 2010:
Financial Times huomioi, että joidenkin analyytikkojen arvioiden mukaan Androidin käyttäminen saatttaa ajaa valmistajat pitkään heikon kannattavuuden tilanteeseen. Ilman omaa käyttöjärjestelmää on vaikea erottua markkinoilla, joissa useat eri laitevamistajat julkaisevat samantyyppisiä laitteita samalla käyttöjärjestelmällä. Nimenomaan tämän tilanteen Nokia haluaa Vanjoen mukaan välttää panostamalla Symbianiin myös tulevaisuudessa.
Nokia ei uskaltanut muuttua, koska pelkäsi menettävänsä menestystekijänsä. Nokia jämähti Symbianiin, kunnes vuonna 2011 osakkeenomistajien painostuksesta päätyi markkinaosuuden nopean laskun takia hätäratkaisuun ja lähti Windows-leiriin, mikä lopulta tuhosi Nokian puhelinliiketoiminnan.
Nokian menestys oli synnyttänyt omahyväisyyttä. Omahyväinen uskoo, että muutokseen ei ole tarvetta.
Suomi oli vuonna 1989 Itä-Euroopan ylivoimaisesti menestynein valtio. Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen onnistunut säilyttämään kansallisen suvereniteettinsa olosuhteisiin nähden hyvin. Suomettuneisuuden rajoittama suvereniteetti oli kaukana esimerkiksi Ruotsin suvereniteetista, mutta verrattuna maihin kuten Puola ja Tsekkoslovakia, Suomi oli varsin vapaa. Suomi oli myös taloudellinen menestys.
Suomessa - päinvastoin kuin muissa Itä-Euroopan maissa - harjoitetun politiikan ("puolueettomus"- eli suomettumispolitiikan) taakse oli saatu kansan enemmistö.
Kun murros 90-luvun vaihteessa tapahtui, Suomi teki muutaman vaatimattoman uudistuksen, kuten purki YYA-sopimuksen. Samaan aikaan keskisen Itä-Euroopan maat (Puola, Tsekki, Slovakki, Unkari, Viro, Latvia, Liettua) muuttivat ulkopoliittiset ja turvallisuuspoliittiset rakenteensa täysin ja hankkivat Natolta / USA:lta turvatakuut Venäjää vastaan.
Suomi kuvitteli, että mitään tarvetta turvallisuuspoliittisen perusratkaisun muuttamiseen ei ole. Miksi riskeerata menestys ja Venäjän suhteet Natoon liittymisellä. Keskisen Itä-Euroopan maat tajusivat taas, että Venäjän hetkellistä heikkoutta on käytettävä heti hyväksi, koska uudelleen vahvistuva Venäjä saattaa pyrkiä revanssiin.
Suomessa luotettiin Kylmän sodan lopulliseen päättymiseen eikä edes Georgian tapahtumien myötä tajuttu, että 90-luvun alusta 00-luvulle koettu liennytys oli väliaikainen ja Venäjän uhka Itä-Eurooppaa kohtaan nousisi uudelleen. Vuonna 2014 Suomi on samassa tilanteessa kuin Nokia 2012.
Fiksuimmat suomalaiset jo tajuavat, että harjoitettu vanhaan menestykseen luottaminen on päättynyt epäonnistumiseen ja että suvereniteetin osalta Suomi on keskisen Itä-Euroopan maista (Puola, Tsekki, Slovakki, Unkari, Viro, Latvia, Liettua, Slovenia, Kroatia) lähes heikoimmassa asemassa. Muiden keskisen Itä-Euroopan maiden turvallisuuspoliittinen tilanne on suhteellisen vakaa. Venäjä toki uhkailee Baltian maitakin, mutta varsinkin USA:n sitoutuminen Baltiaan on tapahtumien myötä vain vahvistunut.
Suomi taas on hiljalleen palaamassa takaisin YYA-aikaan. Ulkopoliittista konsensusta vaaditaan jo.
Vanhan ajan poliitikkojen (Tuomioja etunenässä) ylimielisyys on vastoinkäymisten myötä ainoastaan vahvistunut. Luottamus Tuomiojaan on eduskunnassa jopa kasvanut. Eduskuntaan on pesiytynyt iso lauma ihmisiä, joilla ei ole turvallisuuspoliittista(kaan) osaamista ja siksi he lapsen tavoin luottavat itsevarmimpaan/ylimielisimpään ministeriin eli Tuomiojaan. Vieläkään ei ole tarvetta Natoon liittymiseen, koska mitään uhkaa ei muka ole. Puuttuisi vain, että Tuomioja sanoisi Vanjokea seuraten, että Natoon liittyminen olisi kuin housuun kuseminen pakkasella.
Nokian kilpailijat - etunenässä Samsung - pyrkivät taas käyttämään murrosta hyväkseen Nokian lyömisessä. Samsung uudistui nopeasti ja lähti varhain mukaan Android-leiriin. Vuonna 2012 Samsung onnistui ohittamaan Nokian. Nokia totesi Anssi Vanjoen suulla selkeästi, että Nokian ei ole missään tapauksessa järkevää lähteä Android-leiriin. Financial Times-lehti jopa komppasi Vanjokea vuonna 2010:
Financial Times huomioi, että joidenkin analyytikkojen arvioiden mukaan Androidin käyttäminen saatttaa ajaa valmistajat pitkään heikon kannattavuuden tilanteeseen. Ilman omaa käyttöjärjestelmää on vaikea erottua markkinoilla, joissa useat eri laitevamistajat julkaisevat samantyyppisiä laitteita samalla käyttöjärjestelmällä. Nimenomaan tämän tilanteen Nokia haluaa Vanjoen mukaan välttää panostamalla Symbianiin myös tulevaisuudessa.
Nokia ei uskaltanut muuttua, koska pelkäsi menettävänsä menestystekijänsä. Nokia jämähti Symbianiin, kunnes vuonna 2011 osakkeenomistajien painostuksesta päätyi markkinaosuuden nopean laskun takia hätäratkaisuun ja lähti Windows-leiriin, mikä lopulta tuhosi Nokian puhelinliiketoiminnan.
Nokian menestys oli synnyttänyt omahyväisyyttä. Omahyväinen uskoo, että muutokseen ei ole tarvetta.
Suomi oli vuonna 1989 Itä-Euroopan ylivoimaisesti menestynein valtio. Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen onnistunut säilyttämään kansallisen suvereniteettinsa olosuhteisiin nähden hyvin. Suomettuneisuuden rajoittama suvereniteetti oli kaukana esimerkiksi Ruotsin suvereniteetista, mutta verrattuna maihin kuten Puola ja Tsekkoslovakia, Suomi oli varsin vapaa. Suomi oli myös taloudellinen menestys.
Suomessa - päinvastoin kuin muissa Itä-Euroopan maissa - harjoitetun politiikan ("puolueettomus"- eli suomettumispolitiikan) taakse oli saatu kansan enemmistö.
Kun murros 90-luvun vaihteessa tapahtui, Suomi teki muutaman vaatimattoman uudistuksen, kuten purki YYA-sopimuksen. Samaan aikaan keskisen Itä-Euroopan maat (Puola, Tsekki, Slovakki, Unkari, Viro, Latvia, Liettua) muuttivat ulkopoliittiset ja turvallisuuspoliittiset rakenteensa täysin ja hankkivat Natolta / USA:lta turvatakuut Venäjää vastaan.
Suomi kuvitteli, että mitään tarvetta turvallisuuspoliittisen perusratkaisun muuttamiseen ei ole. Miksi riskeerata menestys ja Venäjän suhteet Natoon liittymisellä. Keskisen Itä-Euroopan maat tajusivat taas, että Venäjän hetkellistä heikkoutta on käytettävä heti hyväksi, koska uudelleen vahvistuva Venäjä saattaa pyrkiä revanssiin.
Suomessa luotettiin Kylmän sodan lopulliseen päättymiseen eikä edes Georgian tapahtumien myötä tajuttu, että 90-luvun alusta 00-luvulle koettu liennytys oli väliaikainen ja Venäjän uhka Itä-Eurooppaa kohtaan nousisi uudelleen. Vuonna 2014 Suomi on samassa tilanteessa kuin Nokia 2012.
Fiksuimmat suomalaiset jo tajuavat, että harjoitettu vanhaan menestykseen luottaminen on päättynyt epäonnistumiseen ja että suvereniteetin osalta Suomi on keskisen Itä-Euroopan maista (Puola, Tsekki, Slovakki, Unkari, Viro, Latvia, Liettua, Slovenia, Kroatia) lähes heikoimmassa asemassa. Muiden keskisen Itä-Euroopan maiden turvallisuuspoliittinen tilanne on suhteellisen vakaa. Venäjä toki uhkailee Baltian maitakin, mutta varsinkin USA:n sitoutuminen Baltiaan on tapahtumien myötä vain vahvistunut.
Suomi taas on hiljalleen palaamassa takaisin YYA-aikaan. Ulkopoliittista konsensusta vaaditaan jo.
Vanhan ajan poliitikkojen (Tuomioja etunenässä) ylimielisyys on vastoinkäymisten myötä ainoastaan vahvistunut. Luottamus Tuomiojaan on eduskunnassa jopa kasvanut. Eduskuntaan on pesiytynyt iso lauma ihmisiä, joilla ei ole turvallisuuspoliittista(kaan) osaamista ja siksi he lapsen tavoin luottavat itsevarmimpaan/ylimielisimpään ministeriin eli Tuomiojaan. Vieläkään ei ole tarvetta Natoon liittymiseen, koska mitään uhkaa ei muka ole. Puuttuisi vain, että Tuomioja sanoisi Vanjokea seuraten, että Natoon liittyminen olisi kuin housuun kuseminen pakkasella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti