Ruonoilija Arno Kotro kirjoittaa Suomen turvallisuuspolitiikasta parhaan kirjoituksen, jonka olen tähän mennessä lukenut. Kotro kirjoittaa mm. näin - painotukset omiani:
Itsenäisyyspäivän tunnelmissa tulee väistämättä miettineeksi, miten Suomen puolustus on hoidettu. Ja on rehellistä tunnustaa, että tilanne alkaa olla kestämätön. Puolustusmäärärahat ovat jo pitkään olleet liian pienet, niitä on entisestään leikattu ja mikä pahinta, olemme jääneet yhteisen eurooppalaisen puolustuksen ulkopuolelle. Se ei ole kaunis yhdistelmä.
Hokema omasta uskottavasta puolustuksesta on ontto mantra. Suomen kokoisella maalla ei yksinkertaisesti ole enää varaa itsenäiseen puolustukseen. Asejärjestelmien hinnat karkaavat pienten kansantalouksien ulottumattomiin, ja tilanne pahenee kaiken aikaa puolustusmateriaalin kallistuessa melkein kymmenen prosentin vuosivauhtia.
Eurooppalainen ratkaisu ongelmaan on Nato. Jo 95 prosenttia EU:n väestöstä asuu Nato-maissa. EU:lla ei yhteistä puolustusta ole eikä tule....
On rehellistä tunnustaa sekin, että jos lähialueillamme syntyisi konflikti, me tempautuisimme siihen mukaan. Sivustaseuraajan roolia ei ole tarjolla.
Mihin katosi se suomalainen tilannetaju ja pelisilmä, jolla olemme selviytyneet historian pyörteissä? Vuonna 1917 oivallettiin Venäjän ajautuneen sen sortin sekasortoon, että oli tullut aika repäistä Suomi itsenäiseksi. Keväällä 1940 valtionjohto ymmärsi, että pitää tehdä rauha millaisin ehdoin tahansa, muuten käy köpelösti. Jatkosodan lopussa osattiin vaihtaa puolta ja siten pelastaa itsenäisyys, ponnistus oli kohdallaan. Sotien jälkeen veljeilimme Neuvostoliiton kanssa sen verran taitavasti, että välit pysyivät hyvinä samalla kun vaivihkaa solmimme suhteita länteen sen minkä pystyimme.
Sitten tuli 1990-luku ja ovi länteen oli lopulta apposen auki, pitkälle 2000-luvulle asti. Olisimme voineet liittyä Natoon ilman ongelmia. Mutta nyt olikin hyppy hukassa, menetimme momentumin ja jäimme hämmentyneinä katselemaan vierestä, kun Itä-Euroopan maat hyödynsivät historiallisen mahdollisuuden.
Mitähän talvisodan alla kuumeisesti mutta turhaan liittolaisia etsinyt valtionjohto olisi tuuminut siitä, että joskus voisimme helposti liittyä osaksi länsieurooppalaista puolustusta ja arvoyhteisöä, mutta tilaisuutta ei osata käyttää?
Katse kääntyy ennen muuta sellaisiin ulkopolitiikan kärkinimiin kuin Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja. Tämä kaksikko hengenheimolaisineen on tehnyt kaikkensa, että olemme joutuneet nykytilanteeseen.
Tarja Halonen on katsonut 12-vuotisen presidenttikautensa yhdeksi suurimmista saavutuksista sen, että hän torppasi Suomen Nato-jäsenyyden. Halosta on ”hykerryttänyt” se, että niin moni näkyvä poliitikko on hänen esimerkkiään seuraten ilmoittautunut liittoutumisen vastustajaksi.
Jos tulee kovat paikat ja jäämme yksin Venäjän painostuksen alla, minua ei naurata yhtään.
Erkki Tuomiojallakin Nato-kielteisyys on iskostunut selkäytimeen. Tuomioja vastusti palavasti jo Suomen EEC-jäsenyyttä, eikä hän koskaan ole onnistunut päivittämään näkemyksiään. Tunkkainen asennemöhnä kumpuaa menneiden vuosikymmenten rauhanmarssipasifismista, joka vastusti tomerasti joka toista ydinohjusta. Ne pahat ohjukset olivat aina lännessä.
En pysty kuvittelemaan, mitä pitäisi tapahtua, että Tuomiojasta tulisi Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja. Ennemmin Päivi Räsänen luopuu uskostaan.
Hämmentävän arvostettu ja intellektuellina ihailtu Tuomioja uskoi ilmeisesti ikuisen rauhan ajan koittaneen, kun hän vielä Georgian kriisin jälkeen irvaili niille poliitikoille, jotka olisivat halunneet pitää maanpuolustuksesta huolta. Tuomiojan mukaan nämä olivat jääneet ”voimapoliittisen ajattelun vangiksi”. Lausahtipa hän niinkin, että Natosta on tullut tarpeeton organisaatio.
Näin voi puhua vain mies, jolta puuttuu historiantaju. On kummallista, että kaltaiseni valtiotieteiden rivimaisterikin ymmärsi sen, mitä kokenut ulkopoliitikko ei. Kirjoitin esimerkiksi Tahdon asia -kirjassa (Like) vuonna 2006, että Venäjä on arvaamaton naapuri ja meidän pitää varautua siihen, että se kehittyy aggressiiviseen ja epädemokraattiseen suuntaan. En kokenut sanovani mitään ihmeellistä, mutta ilmeisesti ajatus oli vieras Halosen ja Tuomiojan tapaisille poliitikoille.
Luulisi pitkän päivätyön ulkopolitiikassa opettaneen muutakin kuin ulkopoliittista naiiviutta.
Kun puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi sellaisen itsestäänselvyyden, että Suomen turvallisuuspoliittiset päähaasteet ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä, juuri Tuomioja ja Halonen olivat ensimmäisinä päivittelemässä lausuntoa.
Ei saa unohtaa sitäkään, että Halonen ja Tuomioja olivat pontevasti ajamassa Suomen luopumista jalkaväkimiinoista. Puolustuksellisempaa asetta on vaikea keksiä, eikä jalkaväkimiinoja voi tosiasiassa korvata millään muulla järjestelmällä.
Halosen ja Tuomiojan lukkiutuneet Nato-kannat muistuttavat vihreiden suhdetta ydinvoimaan. Mikään järkiargumentti ei pure. Halosen ja Tuomiojan dogmaattista Nato-vastaisuutta ei lievennä sekään, että Euroopan Nato-maissa edes punavihreä leiri ei vaadi eroamista puolustusliitosta, koska yhteinen puolustus on osoittautunut selvästi toimivaksi ratkaisuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti