Tulkitsen Hayekin käsitystä valtiosta näin:
Hayekin oikeusvaltiossa valtio ei harjoita ainakaan tarveharkintaista tulonjakoa, vaan valtio vain määrää pelisäännöistä ja koodaa pelisäännöt laeiksi. Lait luovat puitteet ihmisille toimia keskenään, sopia asioista ja tuottaa yhdessä hyödykkeitä. Valtio ei ole moraalinen siinä mielessä, että se tekisi päätöksiä tarveharkintaisesti niin, että jokin yksittäinen epäoikeudenmukaisuus saataisiin ratkaistuksi. Kansalaispalkka ja hiilidioksidivero käsittääkseni vielä sopisi Hayekin valtio tehtäväksi. Valtion viranomaiset eivät voi tarveharkintaisesti case by case tehdä mitään, jolloin mielivaltaisuus vältetään. Valtio on kansalaisen kannalta ennustettava.
Hayekin valtiossa käsittääkseni tulonjako tai muu tarveharkintainen oikeudenmukaisuuden tavoittelu ja julkishyödykkeiden tuottaminen jäisi muiden kuin valtion tehtäväksi. Siis yksilöiden ja moraalisten yhteisöjen (kirkon, Punaisen Ristin, urheilujärjestöjen).
Hayekille liberalismi ja valtion tarkka rooli on kuitenkin avoin ja kehittyvä. Siihen, millainen kilpailulainsäädännön tai patenttilainsäädännön pitää olla Hayek ei ota lopullista kantaa.
Hayekin valtio on siis erilainen kuin moraalinen yhteisö (esimerkiksi kansankokonaisuus), joka oikeastaan edellyttää jäseniltään yhteisiä arvoja. Hayekin mallissa moraalinen yhteisö ja valtio on eriytetty.
lauantaina, heinäkuuta 31, 2010
torstaina, heinäkuuta 29, 2010
Poliittinen ohjelma ?
Minulta on välillä kysytty poliittisen ohjelman perään. Kun olen nyt blogannut neljä vuotta ja käsitellyt paljon erilaisia poliittisia kysymyksiä, minulla pitäisi olla kai kykyä kirjoittaa jonkinlainen poliittinen ohjelma.
Mutta en ole halunnut määritellä mitään poliittista ohjelmaa. Tai aluksi ehkä olisin haluunutkin, mutta en enää. Ongelma nimittäin on se, että minkään yleisen poliittisen ohjelman tekeminen ei ole helppoa. Ensin pitäisi ainakin tietää, mitä ovat merkittävimmät yhteiskunnalliset ongelmat.
Olen käsitellyt tähän mennessä melkein pelkästään vapaamatkustajan ongelmia ja yhteismaan ongelmia. Siis ilmastonmuutosta, maahanmuuton laatua, maanpuolustusta, hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoa, yhteistoiminnan hiipumista yrityksen sisällä jne. Tähän liittyen olen käsitellyt keinoja näiden ongelmien ratkaisuun. Olen todennut että yksityistäminen ei ole ainoa oikea ratkaisua vaan ns. orgaanisen yhteiskunta/yhteisö-käsityksen tarjoamat mekanismit (uskonto, moraali, altruistinen rankaisu eli vertaisvalvonta, valtion kontrolli) ovat joskus parempia.
Mutta olisi väärin ajatella että yhteiskunnalliset ongelmat ovat luonteeltaan ainoastaan vapaamatkustajan ongelmia ja yhteismaan ongelmia. Toinen oleellinen ongelma on miten estää se, että sponttaanisuus ja yksilöiden innovatiivisuus kuihtuu.
Sponttaanisuuden ylläpitäminen ja vapaamatkustajan ongelman ratkaiseminen ovat eittämättä joltain osin ristiriidassa keskenään. Tuomas Akvinolainenkin totesi aikanaan jo, että maailma olisi huonompi jos kukaan ei koskaan vapaamatkustaisi. Organistiset ratkaisut vapaamatkustajan ongelman lisäävät aina yhteisöllistä tai valtion kontrollia, mikä saattaa rajoittaa yksilöiden innovatiivisuutta ja aloitekykyä. Lisäksi orgaaniset ratkaisut (konformismi, kontrolli) johtavat usein tehottomien instituutioiden säilymiseen.
Toisaalta on todettava että yksilön innovatiivisuus on usein kulkenut käsi kädessä esimerkiksi äärimmäisen yhteisöllisyyden kanssa (puritanismi, kalvinismi, juutalaisuus).
Mutta en ole halunnut määritellä mitään poliittista ohjelmaa. Tai aluksi ehkä olisin haluunutkin, mutta en enää. Ongelma nimittäin on se, että minkään yleisen poliittisen ohjelman tekeminen ei ole helppoa. Ensin pitäisi ainakin tietää, mitä ovat merkittävimmät yhteiskunnalliset ongelmat.
Olen käsitellyt tähän mennessä melkein pelkästään vapaamatkustajan ongelmia ja yhteismaan ongelmia. Siis ilmastonmuutosta, maahanmuuton laatua, maanpuolustusta, hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoa, yhteistoiminnan hiipumista yrityksen sisällä jne. Tähän liittyen olen käsitellyt keinoja näiden ongelmien ratkaisuun. Olen todennut että yksityistäminen ei ole ainoa oikea ratkaisua vaan ns. orgaanisen yhteiskunta/yhteisö-käsityksen tarjoamat mekanismit (uskonto, moraali, altruistinen rankaisu eli vertaisvalvonta, valtion kontrolli) ovat joskus parempia.
Mutta olisi väärin ajatella että yhteiskunnalliset ongelmat ovat luonteeltaan ainoastaan vapaamatkustajan ongelmia ja yhteismaan ongelmia. Toinen oleellinen ongelma on miten estää se, että sponttaanisuus ja yksilöiden innovatiivisuus kuihtuu.
Sponttaanisuuden ylläpitäminen ja vapaamatkustajan ongelman ratkaiseminen ovat eittämättä joltain osin ristiriidassa keskenään. Tuomas Akvinolainenkin totesi aikanaan jo, että maailma olisi huonompi jos kukaan ei koskaan vapaamatkustaisi. Organistiset ratkaisut vapaamatkustajan ongelman lisäävät aina yhteisöllistä tai valtion kontrollia, mikä saattaa rajoittaa yksilöiden innovatiivisuutta ja aloitekykyä. Lisäksi orgaaniset ratkaisut (konformismi, kontrolli) johtavat usein tehottomien instituutioiden säilymiseen.
Toisaalta on todettava että yksilön innovatiivisuus on usein kulkenut käsi kädessä esimerkiksi äärimmäisen yhteisöllisyyden kanssa (puritanismi, kalvinismi, juutalaisuus).
tiistaina, heinäkuuta 27, 2010
Kumpi oli oikea: Suomen vai Baltian tie?
Otsikko on lainattu 30- ja 40-lukujen yhdeltä merkittävimmältä (ääri)vasemmistolaiselta poliitikolta lääketieteen lisensiaatti Mauri Ryömältä, joka väitti talvisodan ollessa jo käynnissä Suomen valinnneen väärin ja Baltian maiden valinneen oikein. Seurauksena oli Ryömän vangitseminen. Otsikko kuului kokonaisuudessaan "Piru vei koko käden, Kumpi oli oikea: Suomen vai Baltian tie?"
Suomi ja Baltia olivat 1939 tilanteessa, jossa piti tehdä suuri ratkaisu. Hyväksyäkö Neuvostoliiton vaatimukset aluevaihdoista ja Neuvostoliiton tukikohtien perustamiset vapaiden valtioiden alueelle. Suomi ei silloin taipunut, Baltia taipui. Ulkoisena lopputuloksena oli Baltian maiden itsenäisyyden likvidoiminen ja Suomen itsenäisyyden säilyminen. Molemmissa maissa kuoli väkivaltaisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä kaatuneina tai murhattuina, sadat tuhannnet joutuivat pakolaisiksi.
Sodan jälkeen Suomi ajautui harjoittamaan myöntyvyyspolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan ja suomalaiset saatiin uskomaan ajatukseen että sotilaallinen sitoutumattomuus ja ystävälliset suhteet Venäjään takaavat parhaan tuloksen. "Ystävälliset suhteet" oli peitetermi, jolla tarkoitettiin lakeijamaisuutta (="ajattele mitä ajattelet mutta älä sano ääneen"). Ongelma lakeijamaisuudessa oli, että vanhemmat sukupolvet ymmärsivät peitetermin, mutta varsinkin nuoremmalla poliittisella eliitillä oli 70-luvulla vaikeuksia ymmärtää sitä. Haloset, Kanervat ja muut sen ajan nuoret poliitikot alkoivat uskoa, että se mitä Paasikivi piti välttämätönä pahana olikin toivottavaa.
Lakeijamaisuus mädättää lisäksi aina käyttäjänsä moraalin kuten Dostojevski on Karamazovin Veljeksissä osoittanut.
Virolaiset menettivät itsenäisyytensä kokonaan mutta ajatus vapaudesta jäi kytemään ja virolaisten keskuudessa levisi lisäksi ajatus, että jos uusi mahdollisuus saadaan vain turvautuminen länteen voi taata vapauden säilymisen.
Kun Neuvostoliitto 80-luvun alussa heikkeni, Viro ja muu Baltia sai uuden mahdollisuuden. Viron eliitti toimi nopeasti ja äärimmäisen päättäväisesti: Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991 tilanteessa jossa Neuvostoliitossa tapahtui kommunistien epäonnistunut vallankaappausyritys. Välittömästi Viro alkoi hakeutua lännen leiriin. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä. Viro pääsi Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004. 29. maaliskuuta samana vuonna Viro hyväksyttiin sotilasliitto Naton jäseneksi.
Suomikin käytti tilannetta hyväkseen ja otti aluksi askelia lännen suuntaan. YYA-sopimus purettiin 1992 ja Suomi liittyi EU:n jäsenmaaksi vuonna 1995. Mutta varsinkin 2000-luvulla Suomen länsimaistuminen on pysähtynyt.
Nato-kriittisyys on Suomessa vahvaa ja presidenttikään ei ole halunnut puhua Naton puolesta. Päinvastoin - Nato on haluttu nähdä jonkinlaisena piruna, joka pakottaa Suomen osallistumaan konflikteihin maan rajojen ulkopuolella. Todellisuudessa Suomi kuitenkin osallistuu konflikteihin maan rajojen ulkopuolella samalla tasolla kuin Nato-maa Saksa, mutta ei saa Naton turvatakuita.
Länsimaistumisen pysähtyminen ja jämähtäminen sotilaallisen sitoutumattoman doktriiniin ja myöntyvyyspolitiikkaan on ollut erityyisen dramaattista Tarja Halosen presidenttikautena. Halonen on pitkälti estänyt Suomen tien Natooon - tässä häntä on tukenut Suomen kansan äärivanhoillisuus ja eiliseen jämähtäminen. Kansa on valinnut itsensä näköisen presidentin - eilispäivän äärivanhoillisen ihmisen, joka samoin kuin koko kansa pitää kiinni eilispäivän ratkaisuista.
Suomalaisten konformismi johtaa tässä tapauksessa tehottomaan tulokseen.
Viro on valinnut lännen tien mutta Suomi on päättänyt jäädä harmaalle vyöhykkeelle lännen ja Venäjän väliin. Suomalainen poliitikko - ei vain Halonen - on lopulta liikaa rakastunut myöntyväisyyteen ja liikaa tottunut venäläisten mielistelyyn. Kuin kunnon lapset nuoretkin poliitikot jatkavat isiensä linjaa. Helsingin Yliopiston Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtori Arto Luukkanen kirjoitti HS:ssä:
Suomi on kummajainen tutkittaessa 1990-luvun Euroopan poliittisia muutoksia. Suomessa ei kaikista Itä-Euroopan maista poiketen tapahtunut eliitin vaihtumista Neuvostoliiton tuhoutumisen jälkeen. Kun muualla Euroopassa ceaucescut ja jaruzelskit kaatuivat, me saimme nauttia väyrysistä ja lipposista. ... toisin kuin muualla Itä-Euroopassa Suomi jäi 1990-luvulla poliittiselle pistoraiteelle.
... Jälkisuomettuneisuuden traumasta johtuen kuvamme Venäjästä on joko intellektuaalisesti heikko tai sitten vääristynyt.
Tämä tuli ilmi esimerkiksi eduskunnan keskustellessa kaasuputkesta; äänestämämme edustajat eivät voineet puhua asiasta vaan todistelivat sitä, kuinka paljon he rakastivat Venäjää. Maamme parlamentti muuttui herätyskokousteltaksi, jossa kansanedustajat kertoivat kilvan palavasta kiintymyksestään suurvaltanaapuria kohtaan.
Halonen toinen valinta presidentiksi oli ainakin itselleni jonkinlainen käännekohta. Ryömää lainatakseni Baltian tie on oikea, Suomen tie on väärä. Suomen turvallisuuspolitiikka on virheellistä. Suomalainen poliitikko ei enää ole taitava lakeija vaan henkinen kastraatti.
Suomen Kuvalehti kirjoitti pääkirjoituksessaan jokin aika sitten:
Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.
Suomi ja Baltia olivat 1939 tilanteessa, jossa piti tehdä suuri ratkaisu. Hyväksyäkö Neuvostoliiton vaatimukset aluevaihdoista ja Neuvostoliiton tukikohtien perustamiset vapaiden valtioiden alueelle. Suomi ei silloin taipunut, Baltia taipui. Ulkoisena lopputuloksena oli Baltian maiden itsenäisyyden likvidoiminen ja Suomen itsenäisyyden säilyminen. Molemmissa maissa kuoli väkivaltaisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä kaatuneina tai murhattuina, sadat tuhannnet joutuivat pakolaisiksi.
Sodan jälkeen Suomi ajautui harjoittamaan myöntyvyyspolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan ja suomalaiset saatiin uskomaan ajatukseen että sotilaallinen sitoutumattomuus ja ystävälliset suhteet Venäjään takaavat parhaan tuloksen. "Ystävälliset suhteet" oli peitetermi, jolla tarkoitettiin lakeijamaisuutta (="ajattele mitä ajattelet mutta älä sano ääneen"). Ongelma lakeijamaisuudessa oli, että vanhemmat sukupolvet ymmärsivät peitetermin, mutta varsinkin nuoremmalla poliittisella eliitillä oli 70-luvulla vaikeuksia ymmärtää sitä. Haloset, Kanervat ja muut sen ajan nuoret poliitikot alkoivat uskoa, että se mitä Paasikivi piti välttämätönä pahana olikin toivottavaa.
Lakeijamaisuus mädättää lisäksi aina käyttäjänsä moraalin kuten Dostojevski on Karamazovin Veljeksissä osoittanut.
Virolaiset menettivät itsenäisyytensä kokonaan mutta ajatus vapaudesta jäi kytemään ja virolaisten keskuudessa levisi lisäksi ajatus, että jos uusi mahdollisuus saadaan vain turvautuminen länteen voi taata vapauden säilymisen.
Kun Neuvostoliitto 80-luvun alussa heikkeni, Viro ja muu Baltia sai uuden mahdollisuuden. Viron eliitti toimi nopeasti ja äärimmäisen päättäväisesti: Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991 tilanteessa jossa Neuvostoliitossa tapahtui kommunistien epäonnistunut vallankaappausyritys. Välittömästi Viro alkoi hakeutua lännen leiriin. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä. Viro pääsi Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004. 29. maaliskuuta samana vuonna Viro hyväksyttiin sotilasliitto Naton jäseneksi.
Suomikin käytti tilannetta hyväkseen ja otti aluksi askelia lännen suuntaan. YYA-sopimus purettiin 1992 ja Suomi liittyi EU:n jäsenmaaksi vuonna 1995. Mutta varsinkin 2000-luvulla Suomen länsimaistuminen on pysähtynyt.
Nato-kriittisyys on Suomessa vahvaa ja presidenttikään ei ole halunnut puhua Naton puolesta. Päinvastoin - Nato on haluttu nähdä jonkinlaisena piruna, joka pakottaa Suomen osallistumaan konflikteihin maan rajojen ulkopuolella. Todellisuudessa Suomi kuitenkin osallistuu konflikteihin maan rajojen ulkopuolella samalla tasolla kuin Nato-maa Saksa, mutta ei saa Naton turvatakuita.
Länsimaistumisen pysähtyminen ja jämähtäminen sotilaallisen sitoutumattoman doktriiniin ja myöntyvyyspolitiikkaan on ollut erityyisen dramaattista Tarja Halosen presidenttikautena. Halonen on pitkälti estänyt Suomen tien Natooon - tässä häntä on tukenut Suomen kansan äärivanhoillisuus ja eiliseen jämähtäminen. Kansa on valinnut itsensä näköisen presidentin - eilispäivän äärivanhoillisen ihmisen, joka samoin kuin koko kansa pitää kiinni eilispäivän ratkaisuista.
Suomalaisten konformismi johtaa tässä tapauksessa tehottomaan tulokseen.
Viro on valinnut lännen tien mutta Suomi on päättänyt jäädä harmaalle vyöhykkeelle lännen ja Venäjän väliin. Suomalainen poliitikko - ei vain Halonen - on lopulta liikaa rakastunut myöntyväisyyteen ja liikaa tottunut venäläisten mielistelyyn. Kuin kunnon lapset nuoretkin poliitikot jatkavat isiensä linjaa. Helsingin Yliopiston Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtori Arto Luukkanen kirjoitti HS:ssä:
Suomi on kummajainen tutkittaessa 1990-luvun Euroopan poliittisia muutoksia. Suomessa ei kaikista Itä-Euroopan maista poiketen tapahtunut eliitin vaihtumista Neuvostoliiton tuhoutumisen jälkeen. Kun muualla Euroopassa ceaucescut ja jaruzelskit kaatuivat, me saimme nauttia väyrysistä ja lipposista. ... toisin kuin muualla Itä-Euroopassa Suomi jäi 1990-luvulla poliittiselle pistoraiteelle.
... Jälkisuomettuneisuuden traumasta johtuen kuvamme Venäjästä on joko intellektuaalisesti heikko tai sitten vääristynyt.
Tämä tuli ilmi esimerkiksi eduskunnan keskustellessa kaasuputkesta; äänestämämme edustajat eivät voineet puhua asiasta vaan todistelivat sitä, kuinka paljon he rakastivat Venäjää. Maamme parlamentti muuttui herätyskokousteltaksi, jossa kansanedustajat kertoivat kilvan palavasta kiintymyksestään suurvaltanaapuria kohtaan.
Halonen toinen valinta presidentiksi oli ainakin itselleni jonkinlainen käännekohta. Ryömää lainatakseni Baltian tie on oikea, Suomen tie on väärä. Suomen turvallisuuspolitiikka on virheellistä. Suomalainen poliitikko ei enää ole taitava lakeija vaan henkinen kastraatti.
Suomen Kuvalehti kirjoitti pääkirjoituksessaan jokin aika sitten:
Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.
tiistaina, heinäkuuta 20, 2010
Nokiasta ja Suomesta
Toinen Aakken kuukauden vanha kommentti liittyi Nokiaan ja siihen että Nokia ja suomalainen insinöörityö on lopulta parhaimmillaan ilmastojärjestelmän hallintapaneelin kaltaisten insinöörityön taidonnäytteiden valmistuksessa:
Basic-luurit kun eivät juuri poikkea jostain muusta suomalaisen insinöörityön "kruununjalokivestä", kuten vaikkapa jonkun ilmastointijärjestelmän hallintapaneelista. Tällaisessa hallintapaneelissa on jotakuinkin samanlainen käyttölogiikka ja sama määrä toiminnallisuuksia, kuin 1100-mallissa.
Kun kyse on vähänkään rikkaammasta sisällöstä, ei enää saadakaan niin hyvää jälkeä aikaan. Yksi Nokian sisältöliiketoimintaa yhdistävä asia on se, että Nokia pyrkii luomaan kaiken sisältönsä itse - käyttöjärjestelmät (Symbianit, Meegot) ja palvelut (Ovi). Ja sitä se ei ainakaan Symbian Gurun blogin mukaan tee hyvin. Ja olisihan se jumankauta aikamoinen ihme, jos Nokia olisi tällainen omnipotent toimija, joka pystyisi luomaan kaiken in-house.
Nokian kompurointi nyt, kun pitäisi onnistua tekemään älypuhelimia, on varsin luonnollista. Älypuhelimien teko ei ole pelkkää suunnittelua, valmistusta ja logistiikka. Pitäisi osata tehdä yhteistyötä ja partneroitua aidosti (=ei niinkuin orjapiiskuri ja orja) operaattorien, käyttöjärjestelmän kehittäjien ja sisällöntuottajien kanssa. Partneroituminen tässä tapauksessa merkitsee yhteistyötä samanveroisten kanssa. Siihen ei kuulu jatkuva Perkele.
Mieleen tulee taas suomalaisten ja ruotsalaisten jatkuvat konfliktit yhteisorganisaatioissa. Ruotsalaisten jatkuva keskustelu ja konsensuksen etsiminen ärsytti ainakin minua nykyisessä työssäni aluksi suunnattomasti vaikka olen ehkä sen jo puoliksi hyväksynyt. Suomalisten on kuitenkin myönnettävä että tällä hetkellä ruotsalaiset yritykset menestyvät ja suomalaiset eivät menesty.
Menestystä ei voi selittää vain halvalla kruunulla. Kun euron arvo laskee, Nokia väittää olevansa halvan euron takia ongelmissa. Nokia kompuroi älypuhelimien kanssa, Sony Ericsson on onnistunut parantamaan tulostaan nimenomaan älypuhelinten avulla.
H&M ja IKEA ovat tietysti ruotsalaisia menestystarinoita, mutta myös suomalaisen insinöörityön perus-sfäärissä olevassa verkkoliiketoiminnassa Ericsson on NSN:ää oleellisesti vahvempi.
Luulen kuitenkin, että vaikka verkkoliiketoiminnassa Nokia tulos on ollut jonkin aikaa heikohko, mestystekijöitä on paljon eikä periksi ole annettu. Ala on ollut murroksessa eikä Ericssonia ja Huaweita lukuunottamatta kukaan iso pelaaja ole mobiili-verkko-toiminnassa oikein menestynyt. Eilisen kaupan jälkeen NSN on Amerikan markkinoilla oleellinen pelaaja, siinä missä emo-Nokia on menettänyt Amerikassa pelin.
Basic-luurit kun eivät juuri poikkea jostain muusta suomalaisen insinöörityön "kruununjalokivestä", kuten vaikkapa jonkun ilmastointijärjestelmän hallintapaneelista. Tällaisessa hallintapaneelissa on jotakuinkin samanlainen käyttölogiikka ja sama määrä toiminnallisuuksia, kuin 1100-mallissa.
Kun kyse on vähänkään rikkaammasta sisällöstä, ei enää saadakaan niin hyvää jälkeä aikaan. Yksi Nokian sisältöliiketoimintaa yhdistävä asia on se, että Nokia pyrkii luomaan kaiken sisältönsä itse - käyttöjärjestelmät (Symbianit, Meegot) ja palvelut (Ovi). Ja sitä se ei ainakaan Symbian Gurun blogin mukaan tee hyvin. Ja olisihan se jumankauta aikamoinen ihme, jos Nokia olisi tällainen omnipotent toimija, joka pystyisi luomaan kaiken in-house.
Nokian kompurointi nyt, kun pitäisi onnistua tekemään älypuhelimia, on varsin luonnollista. Älypuhelimien teko ei ole pelkkää suunnittelua, valmistusta ja logistiikka. Pitäisi osata tehdä yhteistyötä ja partneroitua aidosti (=ei niinkuin orjapiiskuri ja orja) operaattorien, käyttöjärjestelmän kehittäjien ja sisällöntuottajien kanssa. Partneroituminen tässä tapauksessa merkitsee yhteistyötä samanveroisten kanssa. Siihen ei kuulu jatkuva Perkele.
Mieleen tulee taas suomalaisten ja ruotsalaisten jatkuvat konfliktit yhteisorganisaatioissa. Ruotsalaisten jatkuva keskustelu ja konsensuksen etsiminen ärsytti ainakin minua nykyisessä työssäni aluksi suunnattomasti vaikka olen ehkä sen jo puoliksi hyväksynyt. Suomalisten on kuitenkin myönnettävä että tällä hetkellä ruotsalaiset yritykset menestyvät ja suomalaiset eivät menesty.
Menestystä ei voi selittää vain halvalla kruunulla. Kun euron arvo laskee, Nokia väittää olevansa halvan euron takia ongelmissa. Nokia kompuroi älypuhelimien kanssa, Sony Ericsson on onnistunut parantamaan tulostaan nimenomaan älypuhelinten avulla.
H&M ja IKEA ovat tietysti ruotsalaisia menestystarinoita, mutta myös suomalaisen insinöörityön perus-sfäärissä olevassa verkkoliiketoiminnassa Ericsson on NSN:ää oleellisesti vahvempi.
Luulen kuitenkin, että vaikka verkkoliiketoiminnassa Nokia tulos on ollut jonkin aikaa heikohko, mestystekijöitä on paljon eikä periksi ole annettu. Ala on ollut murroksessa eikä Ericssonia ja Huaweita lukuunottamatta kukaan iso pelaaja ole mobiili-verkko-toiminnassa oikein menestynyt. Eilisen kaupan jälkeen NSN on Amerikan markkinoilla oleellinen pelaaja, siinä missä emo-Nokia on menettänyt Amerikassa pelin.
Dismal Science
Aakke kirjoitti kommentissaan: "Hyvää taloustieteiden kritiikkiä tarjoaa mm. Harvardin taloustieteiden professorin Stephen A. Marglinin kirja The Dismal Science: How Thinking Like an Economist Undermines Community. Löytyy Amazonista". Laitoin kirjan tilaukseen.
Kirjasta löytyy arvostelu HS:stä vuodelta 2009, jossa puhutaan myös Kansankokonaisuuden eräästä lempiaiheesta amisheista:
Harvard-professori: Taloustiede rapauttaa yhteisöjä
OLAVI KOISTINEN
Suomessakin näytetään jouluisin televisiossa elokuva Ihmeellinen elämä.
Se kertoo amerikkalaisen pikkukaupungin pankkiirista nimeltä George Bailey. Tämä pitää kaupunkia pystyssä myöntämällä asuntolainoja työtätekeville köyhille ja joutuu myöhemmin vaikeuksiin osin hyväntahtoisuuttaan.
Elokuva on vuodelta 1946. Joskus pankkiirit nähtiin tällaisinakin hahmoina - kivoina jouluelokuvan sankareina.
Jos maailma olisi elokuva, pankkiirit olisivat nyt yleisön silmissä sen ehdottomia konnia. Nykyisestä talouskriisistä syytetään nyt tiukasti finanssialan nerojen ahneutta ja taitamattomuutta.
Asuntolainoja myönnettiin vuosikausia aivan liian löysin perustein, eikä niihin sisältyviä riskejä ymmärretty tai haluttu myöntää.
Näin ei olisi käynyt, jos puikoissa olisi ollut fiktiivinen Bailey, sanoo Harvardin yliopiston taloustieteen professori Stephen Marglin.
"Hän tunsi asiakkaansa eikä myöntänyt lainaa, ellei ollut pirun varma, että tämä pystyy maksamaan sen takaisin."
Toisin toimivat 2000-luvun pankkiirit, jotka myönsivät lainoja kenelle tahansa, käärivät niitä yhteen arvopapereiksi ja myivät ne eteenpäin tehdäkseen pikavoittoja.
Henkilöhahmona Bailey saattaa olla siirappinen kärjistys. Marglin käyttää sitä kuitenkin mielellään ajankohtaisena esimerkkinä kuvaamaan sitä, mistä hänen uudessa kirjassaan on kysymys.
Viime vuonna ilmestynyt Dismal Science -teos kertoo, kuinka markkinatalous on vaurioittanut perinteisiä yhteisöjä tai jopa syrjäyttänyt ne.
Kirja on Marglinille tietynlainen elämäntyö. Siinä kiteytyvät ajatukset, joita kehitystaloustieteen saralla ansioitunut professori on pyöritellyt 1960-luvulta lähtien.
Hän vieraili tällöin Intiassa ja tutustui sikäläiseen perinteiseen elämäntapaan. "Se jätti lähtemättömän jäljen", Marglin kertoo.
Helsingin yliopiston filosofian laitos ja Helsingin kauppakorkeakoulu innostuivat kirjasta. Ne järjestivät maaliskuun alussa siitä seminaarin, ja tällöin Marglin vieraili Helsingissä luennoimassa.
Kirjassa kuvataan muun muassa entisaikojen barn raising -perinnettä. Kun joltakulta paloi navetta, naapurusto yhdisti voimansa ja rakensi talkoilla uuden navetan sille, jota epäonni oli kohdannut.
Tämä sitoi ihmisiä toisiinsa ja lukitti yhteisöä. Nykyisin vakuutusyhtiöt ovat syrjäyttäneet perinteen, mutta esimerkiksi kristillisissä Amish-yhteisöissä se elää vieläkin.
"Amish-yhteisön jäseniltä vakuutusten ottaminen on kielletty, koska heidän ymmärryksensä mukaan vakuutuksen ottajan ja vakuutusyhtiön välinen kaupallinen suhde rapauttaa yksilöiden välistä riippuvuutta", Marglin sanoo.
Hän korostaa, ettei ole modernisaation vastustaja, mutta sen haittapuolista pitäisi uskaltaa puhua.
Marglin ei kritisoi pelkästään markkinoita, vaan oikeastaan ennen kaikkea taloustieteitä. Hänen mukaansa ne "edesauttavat sellaisen maailman synnyttämistä, jossa yhteisöt joutuvat taistelemaan olemassaolostaan".
Tässä kohtaa taloustieteilijät parahtavat: älkää ampuko viestintuojaa! Me vain yritämme kuvata objektiivisesti, millainen maailma on.
Marglin kuitenkin vastaa tähän, että taloustieteet ovat muotoutuneet "todistelemaan sitä, että markkinat ovat hyödyllisiä ihmisille, sen sijaan että tavoitteena olisi selvittää, kuinka markkinat todellisuudessa toimivat".
Ne hyväksyvät kiistämättöminä tosiseikkoina lähtökohtia, jotka voisi myös kyseenalaistaa.
Kuten sen, että vapailla markkinoilla ihmiset kykenevät tekemään aina itselleen järkeviä päätöksiä. Onko tämä jotenkin todistettu? Entä jos ihmiset ovatkin eksyksissä ja käyttäytyvät itsetuhoisesti markkinaolosuhteissa?
Viittasin tähän artikkeliin aiemmin.
Kirjasta löytyy arvostelu HS:stä vuodelta 2009, jossa puhutaan myös Kansankokonaisuuden eräästä lempiaiheesta amisheista:
Harvard-professori: Taloustiede rapauttaa yhteisöjä
OLAVI KOISTINEN
Suomessakin näytetään jouluisin televisiossa elokuva Ihmeellinen elämä.
Se kertoo amerikkalaisen pikkukaupungin pankkiirista nimeltä George Bailey. Tämä pitää kaupunkia pystyssä myöntämällä asuntolainoja työtätekeville köyhille ja joutuu myöhemmin vaikeuksiin osin hyväntahtoisuuttaan.
Elokuva on vuodelta 1946. Joskus pankkiirit nähtiin tällaisinakin hahmoina - kivoina jouluelokuvan sankareina.
Jos maailma olisi elokuva, pankkiirit olisivat nyt yleisön silmissä sen ehdottomia konnia. Nykyisestä talouskriisistä syytetään nyt tiukasti finanssialan nerojen ahneutta ja taitamattomuutta.
Asuntolainoja myönnettiin vuosikausia aivan liian löysin perustein, eikä niihin sisältyviä riskejä ymmärretty tai haluttu myöntää.
Näin ei olisi käynyt, jos puikoissa olisi ollut fiktiivinen Bailey, sanoo Harvardin yliopiston taloustieteen professori Stephen Marglin.
"Hän tunsi asiakkaansa eikä myöntänyt lainaa, ellei ollut pirun varma, että tämä pystyy maksamaan sen takaisin."
Toisin toimivat 2000-luvun pankkiirit, jotka myönsivät lainoja kenelle tahansa, käärivät niitä yhteen arvopapereiksi ja myivät ne eteenpäin tehdäkseen pikavoittoja.
Henkilöhahmona Bailey saattaa olla siirappinen kärjistys. Marglin käyttää sitä kuitenkin mielellään ajankohtaisena esimerkkinä kuvaamaan sitä, mistä hänen uudessa kirjassaan on kysymys.
Viime vuonna ilmestynyt Dismal Science -teos kertoo, kuinka markkinatalous on vaurioittanut perinteisiä yhteisöjä tai jopa syrjäyttänyt ne.
Kirja on Marglinille tietynlainen elämäntyö. Siinä kiteytyvät ajatukset, joita kehitystaloustieteen saralla ansioitunut professori on pyöritellyt 1960-luvulta lähtien.
Hän vieraili tällöin Intiassa ja tutustui sikäläiseen perinteiseen elämäntapaan. "Se jätti lähtemättömän jäljen", Marglin kertoo.
Helsingin yliopiston filosofian laitos ja Helsingin kauppakorkeakoulu innostuivat kirjasta. Ne järjestivät maaliskuun alussa siitä seminaarin, ja tällöin Marglin vieraili Helsingissä luennoimassa.
Kirjassa kuvataan muun muassa entisaikojen barn raising -perinnettä. Kun joltakulta paloi navetta, naapurusto yhdisti voimansa ja rakensi talkoilla uuden navetan sille, jota epäonni oli kohdannut.
Tämä sitoi ihmisiä toisiinsa ja lukitti yhteisöä. Nykyisin vakuutusyhtiöt ovat syrjäyttäneet perinteen, mutta esimerkiksi kristillisissä Amish-yhteisöissä se elää vieläkin.
"Amish-yhteisön jäseniltä vakuutusten ottaminen on kielletty, koska heidän ymmärryksensä mukaan vakuutuksen ottajan ja vakuutusyhtiön välinen kaupallinen suhde rapauttaa yksilöiden välistä riippuvuutta", Marglin sanoo.
Hän korostaa, ettei ole modernisaation vastustaja, mutta sen haittapuolista pitäisi uskaltaa puhua.
Marglin ei kritisoi pelkästään markkinoita, vaan oikeastaan ennen kaikkea taloustieteitä. Hänen mukaansa ne "edesauttavat sellaisen maailman synnyttämistä, jossa yhteisöt joutuvat taistelemaan olemassaolostaan".
Tässä kohtaa taloustieteilijät parahtavat: älkää ampuko viestintuojaa! Me vain yritämme kuvata objektiivisesti, millainen maailma on.
Marglin kuitenkin vastaa tähän, että taloustieteet ovat muotoutuneet "todistelemaan sitä, että markkinat ovat hyödyllisiä ihmisille, sen sijaan että tavoitteena olisi selvittää, kuinka markkinat todellisuudessa toimivat".
Ne hyväksyvät kiistämättöminä tosiseikkoina lähtökohtia, jotka voisi myös kyseenalaistaa.
Kuten sen, että vapailla markkinoilla ihmiset kykenevät tekemään aina itselleen järkeviä päätöksiä. Onko tämä jotenkin todistettu? Entä jos ihmiset ovatkin eksyksissä ja käyttäytyvät itsetuhoisesti markkinaolosuhteissa?
Viittasin tähän artikkeliin aiemmin.
sunnuntaina, heinäkuuta 18, 2010
Social sciences are branches of biology ?
On oikeastaan outoa, että darwinisteja ei enempää kiinnosta se, että darwinilaisia periaatteita käytetään yhä enemmän ja enemmän taloustieteessä ja antropologiassa. Väärin sammutettu. Väärin sovellettu.
London School of Economicsin tutkija sosiologi Satoshi Kanazawa on monelle darwnistille se hyvä yhteiskuntatieteilijä. Artikkelissaan Social sciences are branches of biology hän kirjoitti:
Since biology is the study of living organisms, their behaviour and social systems, and since humans are living organisms, it is possible to suggest that social sciences (the study of human behaviour and social systems) are branches of biology and all social scientific theories should be consistent with known biological principles. To claim otherwise and to establish a separate science only for humans might be analogous to the establishment of hydrogenology, the study of hydrogen separate from and inconsistent with the rest of physics.
Evolutionary psychology is the application of evolutionary biology to humans, and provides the most general (panspecific) explanations of human behaviour, cognitions, emotions and human social systems. Evolutionary psychology's recognition that humans are animals can explain some otherwise perplexing empirical puzzles in social sciences, such as why there is a wage penalty for motherhood but a wage reward for fatherhood, and why boys produce a greater wage reward for fathers than do girls. The General Social Survey data illustrate the evolutionary psychological argument that reproductive success is important for both men's and women's happiness, but money is only important for men's.
Ihminen ei tietenkään ole Tyhjä Taulu - on turha haaskata aikaa siihen keskusteluun. Osa normeista - kuten insestitabu - selittyy suurelta osin sillä, että ihmisellä on myötäsyntyinen vaisto välttää insestiä. Siksi biologian ymmärtäminen on hyvin oleellista myös sosiologeille, jotka tutkivat esimerkiksi normeja.
Mutta koska Biologiseen Ihmisluontoon kuuluu oleellisena osana imitointi eli sosiaalinen oppiminen ja normien sisäistäminen, ihminen voi sisäistää melkein millaisia tahansa normeja.
Siksi sosiologia, taloustiede ja antropologia ovat tavallaan erillisiä biologiasta: se seikka, miksi tietyssä yhteiskunnassa vallitsee juuri tietynlaiset normit ei ole biologian piiriin kuuluva asia. Sen sijaan se seikka, miten ihminen oppii normeja, on pitkälti biologinen tai evoluutiopsykologinen ilmiö.
Sen seikan, miksi tietyssä yhteiskunnassa vallitsee juuri tietynlaiset normit, ja miksi tietyt normit ja instituutiot menestyvät ja leviävät maailmassa, kuuluu evolutiivisen yhteiskuntatieteen piiriin.
London School of Economicsin tutkija sosiologi Satoshi Kanazawa on monelle darwnistille se hyvä yhteiskuntatieteilijä. Artikkelissaan Social sciences are branches of biology hän kirjoitti:
Since biology is the study of living organisms, their behaviour and social systems, and since humans are living organisms, it is possible to suggest that social sciences (the study of human behaviour and social systems) are branches of biology and all social scientific theories should be consistent with known biological principles. To claim otherwise and to establish a separate science only for humans might be analogous to the establishment of hydrogenology, the study of hydrogen separate from and inconsistent with the rest of physics.
Evolutionary psychology is the application of evolutionary biology to humans, and provides the most general (panspecific) explanations of human behaviour, cognitions, emotions and human social systems. Evolutionary psychology's recognition that humans are animals can explain some otherwise perplexing empirical puzzles in social sciences, such as why there is a wage penalty for motherhood but a wage reward for fatherhood, and why boys produce a greater wage reward for fathers than do girls. The General Social Survey data illustrate the evolutionary psychological argument that reproductive success is important for both men's and women's happiness, but money is only important for men's.
Ihminen ei tietenkään ole Tyhjä Taulu - on turha haaskata aikaa siihen keskusteluun. Osa normeista - kuten insestitabu - selittyy suurelta osin sillä, että ihmisellä on myötäsyntyinen vaisto välttää insestiä. Siksi biologian ymmärtäminen on hyvin oleellista myös sosiologeille, jotka tutkivat esimerkiksi normeja.
Mutta koska Biologiseen Ihmisluontoon kuuluu oleellisena osana imitointi eli sosiaalinen oppiminen ja normien sisäistäminen, ihminen voi sisäistää melkein millaisia tahansa normeja.
Siksi sosiologia, taloustiede ja antropologia ovat tavallaan erillisiä biologiasta: se seikka, miksi tietyssä yhteiskunnassa vallitsee juuri tietynlaiset normit ei ole biologian piiriin kuuluva asia. Sen sijaan se seikka, miten ihminen oppii normeja, on pitkälti biologinen tai evoluutiopsykologinen ilmiö.
Sen seikan, miksi tietyssä yhteiskunnassa vallitsee juuri tietynlaiset normit, ja miksi tietyt normit ja instituutiot menestyvät ja leviävät maailmassa, kuuluu evolutiivisen yhteiskuntatieteen piiriin.
lauantaina, heinäkuuta 17, 2010
Heimomieli ja kompleksinen yhteiskunta
Tämä teksti on pitkä, mutta yritän tässä tekstissä tehdä eräänlaista synteesiä individualismin ja kollektivismin välillä.
Demokratia on yhteiskuntajärjestelmä, jossa ihminen ensi kertaa on luonut kompleksisen yhteiskunnan, jossa kansalaisen mahdollisuudet kontrolloida johtajiaan ovat likimainkaan samalla tasolla kuin ne olivat heimoyhteiskunnassa:
The strength of modern liberal democracies is their ability to command a sense of legitimacy. Democraticinstitutions, for the first time since complex societies arose, give followers some of the same control over dominant political leaders that people in simple societies exercised over their leaders. People have the sense that wrongs committed by selfish individuals and narrow groups can be righted. Leaders take a long and tolerably unselfish view. They create welfare measures, progressive taxation, “affirmative action,” and philanthropic organizations that give ordinary citizens real benefits from the system and an open path to advance into an achievement oriented elite. Given that the reality of modern complex society remains—unavoidably as far as we know—deeply hierarchical and quite inegalitarian, liberal democracies perhaps do as well as can be done. At any rate, alternative schemes that promised to do better have actually been much.
(Lähde: Evolution: The Darwinian Theory of Social Change, An Homage to Donald T. Campbell, Peter J. Richerson, Robert Boyd)
Heimoyhteiskunta ja heimomieli
Heimoyhteiskunta ei ollut tyrannia - puhumattakaan että se olisi ollut hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunta oli pikemmin alkuperäinen demokratia ja alkuperäinen kommunismi, jossa kullekin annettiin ruokaa tarpeidensa mukaan ja jossa jokaisen edellytettiin tekevän työtä kykyjensä mukaan.
Heimoyhteiskunta oli moraalinen yhteisö, jossa vallitsi tiukat normit joiden rikkojia rangaistiin. Kovia rangaistuksisa harvoin kuitenkaan tarvittiin, koska rangaistuksen uhka oli yleensä riittävä ja normit sisäistettiin.
Kukaan ei heimoyhteisössä pääse nousemaan paljoa muiden yläpuolelle. Yksilö, joka pyrkii metsästäjä-keräilijä-yhteisössä nousemaan muiden yläpuolelle vaikkapa ottamalla haltuunsa ylimäärän resursseja, yritetään ensin saada puhuttelulla, pilkalla ja sosiaalisella eristämiselle ruotuun. Äärimmäisenä keinona heimoyhteisö päättää yhdessä teloittaa nousukkaan. Tehtävä annetaan yleensä jollekin teloitettavan lähisukulaisille, jotta verikoston riski minimoidaan. (lähde: Christoffer Boehm, Hierarchy in Forest). Fyysisesti voimakkaankin yksilön teloitus onnistuu bushmanni-yhteisössäkin suhteellisen helposti myrkytettyjä jousia käyttämällä.
Boehm kirjoitti:
... humans are innately disposed to form social dominance hierarchies similar to those of the African great apes, but that prehistoric hunter-gatherers, acting as moral communities, were largely able to neutralize such tendencies--just as extant hunter-gatherers do. The ethnographic basis for that hypothesis was that present-day foragers apply techniques of social control in suppressing both dominant leadership and undue competitiveness. . . In 1993 I published the principal results of my continuing survey of forager and tribal egalitarians. With respect to both the hunter-gathers and the tribesmen in my sample, the hypothesis was straightforward: such people are guided by a love of personal freedom. For that reason they manage to make egalitarianism happen, and do so in spite of human competitiveness--and in spite of innate human tendencies to dominance and submission that easily lead to the formation of social dominance hierarchies. People can arrest this process by reacting collectively, often preemptively, to curb individuals who show signs of wanting to dominate their fellows. Their reactions involve fear (of domination), angry defiance, and a collective commitment to dominate, which is based on a fear of being individually dominated. As potential subordinates, they are able to express dominance because they find collective security in a large, group-wide political coalition.
Heimovaisto ja kompleksinen yhteisö/yhteiskunta
Kun ihminen pyrkii luomaan kompleksisia yhteisöjä - esimerkiksi suuryrityksiä tai valtioita - heimovaisto on ilmeisesti jossain määrin mahdollistaja ja jossain määrin myös este.
Se miten ihminen on onnistunut laajentamaan yhteistyön sfääriä todella dramaattisesti - ja lopulta luomaan demokratian ja markkinatalousjärjestelmän - on osin vielä hämärän peitossa mutta tiede edistyy asiassa kovaa vauhtia:
1. Hayek painottaa heimotunteiden olevan usein este markkinatalouden (hajautuneen järjestelmän) kehitykselle. Heimotunteisiin kuuluva egalitarismi, sisäryhmämoraali ja yhteistyön vaatimus ovat Hayekin mukaan voimakkaassa ristiriidassa markkinatalouden edellyttämän kilpailun ja oman edun tavoittelun kanssa:
Hajautunut järjestys on luonnoton siinä mielessä että se ei mukaudu ihmisen biologiseen varustukseen [heimomieleen]... Hajautunut järjestys on kuitenkin täysin luonnollinen ... koska se syntyy luonnonmukaisesti evoluution kautta. ...
Ihmiskunta saavutti sivilisaation kehittämällä ja oppimalla noudettamaan sääntöjä, jotka usein kielsivät mitä hänen [heimo]vaistonsa vaativat... Säännöt muodostavat uuden erilaisen moraalin..., [säännöt] alistavat tai rajoittavat "luonnollista moraalia" eli niitä vaistoja, jotka sitovat pienen ryhmän yhteen.
...sivilisaation rajoituksia vastustavat asenteet ovat anakronistisia kaukaisen menneisyyden ryhmien kokoon ja olosuhteisiin soveltuvia.
Sosiaalisen systeemin syntyminen edellyttää siis että yksilöt muuttavat luonnolliset ja vaistonvaraiset reaktionsa toisiin, hyvinkin päinvastaisiin. ... tällainen vastakohtaisuus sisäisten vaistojen kanssa, yksityiset paheet, kuten Berard Mandeville niitä nimitti, johtivat yhteiseen etuun.... Hume totesi, että niin jalo pyrkimys kuin avokätisyys sen sijaan, että sopeuttaisi ihmisiä suuriin yhteisöihin, on lähes yhtä vastakkainen niille kuin kaikista ahtain itsekkyys...
David Hume katsoi, että kaupan ansiosta oli mahdollista tehdä palvelus toiselle ihmiselle olematta hänelle todella hyväntahtoinen.
Hayek kuvaa heimon elämää eli menneisyyttä tavalla joka on linjassa Boehmin kanssa:
Vaikka suurempi kokemus oli ehkä antanut joillekin ryhmien jäsenistä auktoritettia, ryhmän toimintaa pääasiassa ohjasivat yhteiset tavoitteet... Yhteistyön muodot riippuivat pääasiassa solidaarisuuden ja epäitsekkyyden vaistoista jotka kohdistuivat oman ryhmän, mutta ei muitten ryhmien jäseniin... Thomas Hobbesin kuvaama primitiivinen individualismi on myytti. Villi ei ole itsenäinen ja hänen vaistonsa ovat kollektiivisia. Koskaan ei ole ollut kaikkien sotaa kaikkia vastaan. (Lähde: Hayek, Kohtalokas Ylimieli)
Kulttuurisen ryhmävalinnan kautta yhteiskunnat ovat kuitenkin spontaanisti kehittäneet instituutioita, jotka mahdollistavat sosiaalisen yhteistoiminnan sfäärin heimorajojen yli. Maailmanuskonnoilla oli Hayekin mukaan tässä merkittävä osuus.
Tosin heimomielelläkin on Hayekin mukaan paikkansa nyky-yhteiskunnassa. Tämän asian suhteen Hayek on kuitenkin lyhytsanainen.
2. Suosikki-antropologieni Robert Boydin ja Peter Richersonin ihmiskuva on samanlainen kuin Hayekin ja Boehmin. Ero on siinä että he eivät suhtaudu heimomieleen pelkästään esteenä vaan pikemmin niin, että se mahdollistaa ihmisten välisen yhteistyön muidenkin kuin sukulaisten välillä.
Boyd ja Richerson väittävät, että esimerkiksi menestyvä suuryritys tai armeija voi käyttää heimomieltä hyväkseen ja luoda hierarkkisen moraalisen yrityksen. Kirjoitin neljä vuotta sitten:
Richerson ja kumppanit kritisoivat varsin voimakkaasti rationaalisen valinnan teoriaa joka mallittaa ihmistä omaa etuaan (utiliteettiaan) maksimoivana toimijana - Homo Economicuksena. Rationaalisen valinnan teoriaa sovelletaan yritysmaailmassa usein niin että oletetaan jokaisen työntekijän ajavan yksinomaan omaa etuaan. Yrityksen ainoa mahdollisuus on erilaisilla palkitsemismenetelmillä - esimerkiksi optioilla - ohjata työntekijää toimimaan yrityksen edun mukaisesti.
Tosiasiassa työntekijän mallittaminen puhtaasti itsekkäänä toimijana kuvaa huonosti työntekijän toimintaa yrityksessä. Yleensä työntekijät eivät toimi kovinkaan itsekkäästi vaan tekevät yhteistyötä keskenään. Yhteistyön edellytyksenä on kuitenkin yhteisyyttä edistävä "moraalinen yritys". Jos yrityksen johto olettaa työntekijöiden olevan yksinomaan itsekkäitä ja jopa tukee tällaista itsekkyyttä, yritys saa mitä pyytää.
Tosiasiassa itsekkään toimijan metafoora kuvaa paljon paremmin simpansseja kuin ihmisiä. Ihminen on ultrasoosiaalinen eläin joka tekee (yleensä) yhteistyötä jos muutkin tekevät. Yhteistyön aktivoituminen vaatii kuitenkin että yritys tukee yhteistyötä - äärimmäisessä tapauksessa myös ns. kepillä. Jos ihmisyksilö todella olisi yhtä itsekäs kuin simpanssi ei keskisuurikaan yritys voisi toimia ollenkaan.
Ihminen ei muistuta sosiaalisena toimijana juurikaan lähimpiä sukulaisiaan vaan pikemmin ns. eusosiaalisia hyönteisiä eli muurahaisia ja mehiläisiä. Ihminen eroaa muurahaisista lähinnä siinä että ihmisten yhteistyö on ehdollista. Ihminen harjoittaa yhteistyötä jos hän elää "moraalisessa yhteisössä", eli yhteisössä joka tavalla tai toisella rankaisee yhteisten normien rikkojia, mutta toimii muuten melko itsekkäästi tai rajoittaa yhteistyön lähimpiin sukulaisiinsa ja ystäviinsä. Ihminen on toki aina sekä itsekäs että yhteisöllinen toimija mutta yhteistyön määrä vaihtelee voimakkaasti olosuhteista riippuen.
Yritykset maksavat kalliin hinnan elleivät ymmärrä ihmisen todellista luontoa vaan tarrautuvat rationaalisen valinnan teorian yksinkertaistettuun ihmiskuvaan. Kokeelliset taloustieteilijät ovatkin havainneet että rationaalisen valinnan teoriaa uskomaan ehdollistetut taloustieteilijät ovat keskimääräistä huonompia yhteistyön tekijöitä kuin muut ihmiset.
3. Eräänlainen synteesi Hayekin pessimistisen ja Boydin ja Richersonin optimistisemman heimomieleen suhtautumisen välillä on minusta syntynyt nuoremman polven antropologien tutkimuksissa.
Ihmisten kyky toimia yhteistyössä laajoissa yhteiskunnissa perustuu ainakin jossain määrin erilaisiin mekanismeihin kuin heimoyhteiskunnassa. Henrich et al ovat osoittaneet vahvoja viitteitä siihen, että sekä markkinaintegraatio että moraaliset uskonnot ovat vahvistaneet yhteistyötä heimorajojen yli. Toisaalta normien sisäistämisen kautta ihminen on ehkä myös jossain määrin aidosti muuttunut. Ihmisen preferenssit eivät ole syntyneet pelkästään biologisen evoluution kautta vaan myös kulttuurievoluution myötä.
Mistään "konstruktiosta" kulttuurievoluutiossakaan ei kuitenkaan ole kysymys. Kulttuurievoluutio on ehkä nopeampaa kuin biologinen evoluutio mutta ihmisen kyky vaikuttaa siihen on hyvin rajoitettu. Kulttuurievoluution nopeuskin on usein vahvasti yliarvioitu. Väite mikä on sosiaalisesti konstruoitu on sosiaalisesti dekonstruoitavissa ampuu täysin ohi.
Johtopäätös
Heimomielellä on minusta merkittävä asema nyky-yhteiskunnan ja nykyaikaisten yritysten rakentamisessa. Voisi mainita esimerkiksi vapaamatkustajan ongelman ratkaisemisen. Ihminen, jolta ulkoryhmän jäsenien diskriminointi onnistuu luonnostaan, on omiaan intuitiivisesti löytämään mekanismeja joilla vapaamatkustamisen ongelma ratkaistaan.
Oltuani hyvin pitkään työssä suuryrityksissä olen täysin samaa mieltä Boydin ja Richersonin analyysin kanssa.
Demokratia on yhteiskuntajärjestelmä, jossa ihminen ensi kertaa on luonut kompleksisen yhteiskunnan, jossa kansalaisen mahdollisuudet kontrolloida johtajiaan ovat likimainkaan samalla tasolla kuin ne olivat heimoyhteiskunnassa:
The strength of modern liberal democracies is their ability to command a sense of legitimacy. Democraticinstitutions, for the first time since complex societies arose, give followers some of the same control over dominant political leaders that people in simple societies exercised over their leaders. People have the sense that wrongs committed by selfish individuals and narrow groups can be righted. Leaders take a long and tolerably unselfish view. They create welfare measures, progressive taxation, “affirmative action,” and philanthropic organizations that give ordinary citizens real benefits from the system and an open path to advance into an achievement oriented elite. Given that the reality of modern complex society remains—unavoidably as far as we know—deeply hierarchical and quite inegalitarian, liberal democracies perhaps do as well as can be done. At any rate, alternative schemes that promised to do better have actually been much.
(Lähde: Evolution: The Darwinian Theory of Social Change, An Homage to Donald T. Campbell, Peter J. Richerson, Robert Boyd)
Heimoyhteiskunta ja heimomieli
Heimoyhteiskunta ei ollut tyrannia - puhumattakaan että se olisi ollut hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunta oli pikemmin alkuperäinen demokratia ja alkuperäinen kommunismi, jossa kullekin annettiin ruokaa tarpeidensa mukaan ja jossa jokaisen edellytettiin tekevän työtä kykyjensä mukaan.
Heimoyhteiskunta oli moraalinen yhteisö, jossa vallitsi tiukat normit joiden rikkojia rangaistiin. Kovia rangaistuksisa harvoin kuitenkaan tarvittiin, koska rangaistuksen uhka oli yleensä riittävä ja normit sisäistettiin.
Kukaan ei heimoyhteisössä pääse nousemaan paljoa muiden yläpuolelle. Yksilö, joka pyrkii metsästäjä-keräilijä-yhteisössä nousemaan muiden yläpuolelle vaikkapa ottamalla haltuunsa ylimäärän resursseja, yritetään ensin saada puhuttelulla, pilkalla ja sosiaalisella eristämiselle ruotuun. Äärimmäisenä keinona heimoyhteisö päättää yhdessä teloittaa nousukkaan. Tehtävä annetaan yleensä jollekin teloitettavan lähisukulaisille, jotta verikoston riski minimoidaan. (lähde: Christoffer Boehm, Hierarchy in Forest). Fyysisesti voimakkaankin yksilön teloitus onnistuu bushmanni-yhteisössäkin suhteellisen helposti myrkytettyjä jousia käyttämällä.
Boehm kirjoitti:
... humans are innately disposed to form social dominance hierarchies similar to those of the African great apes, but that prehistoric hunter-gatherers, acting as moral communities, were largely able to neutralize such tendencies--just as extant hunter-gatherers do. The ethnographic basis for that hypothesis was that present-day foragers apply techniques of social control in suppressing both dominant leadership and undue competitiveness. . . In 1993 I published the principal results of my continuing survey of forager and tribal egalitarians. With respect to both the hunter-gathers and the tribesmen in my sample, the hypothesis was straightforward: such people are guided by a love of personal freedom. For that reason they manage to make egalitarianism happen, and do so in spite of human competitiveness--and in spite of innate human tendencies to dominance and submission that easily lead to the formation of social dominance hierarchies. People can arrest this process by reacting collectively, often preemptively, to curb individuals who show signs of wanting to dominate their fellows. Their reactions involve fear (of domination), angry defiance, and a collective commitment to dominate, which is based on a fear of being individually dominated. As potential subordinates, they are able to express dominance because they find collective security in a large, group-wide political coalition.
Heimovaisto ja kompleksinen yhteisö/yhteiskunta
Kun ihminen pyrkii luomaan kompleksisia yhteisöjä - esimerkiksi suuryrityksiä tai valtioita - heimovaisto on ilmeisesti jossain määrin mahdollistaja ja jossain määrin myös este.
Se miten ihminen on onnistunut laajentamaan yhteistyön sfääriä todella dramaattisesti - ja lopulta luomaan demokratian ja markkinatalousjärjestelmän - on osin vielä hämärän peitossa mutta tiede edistyy asiassa kovaa vauhtia:
1. Hayek painottaa heimotunteiden olevan usein este markkinatalouden (hajautuneen järjestelmän) kehitykselle. Heimotunteisiin kuuluva egalitarismi, sisäryhmämoraali ja yhteistyön vaatimus ovat Hayekin mukaan voimakkaassa ristiriidassa markkinatalouden edellyttämän kilpailun ja oman edun tavoittelun kanssa:
Hajautunut järjestys on luonnoton siinä mielessä että se ei mukaudu ihmisen biologiseen varustukseen [heimomieleen]... Hajautunut järjestys on kuitenkin täysin luonnollinen ... koska se syntyy luonnonmukaisesti evoluution kautta. ...
Ihmiskunta saavutti sivilisaation kehittämällä ja oppimalla noudettamaan sääntöjä, jotka usein kielsivät mitä hänen [heimo]vaistonsa vaativat... Säännöt muodostavat uuden erilaisen moraalin..., [säännöt] alistavat tai rajoittavat "luonnollista moraalia" eli niitä vaistoja, jotka sitovat pienen ryhmän yhteen.
...sivilisaation rajoituksia vastustavat asenteet ovat anakronistisia kaukaisen menneisyyden ryhmien kokoon ja olosuhteisiin soveltuvia.
Sosiaalisen systeemin syntyminen edellyttää siis että yksilöt muuttavat luonnolliset ja vaistonvaraiset reaktionsa toisiin, hyvinkin päinvastaisiin. ... tällainen vastakohtaisuus sisäisten vaistojen kanssa, yksityiset paheet, kuten Berard Mandeville niitä nimitti, johtivat yhteiseen etuun.... Hume totesi, että niin jalo pyrkimys kuin avokätisyys sen sijaan, että sopeuttaisi ihmisiä suuriin yhteisöihin, on lähes yhtä vastakkainen niille kuin kaikista ahtain itsekkyys...
David Hume katsoi, että kaupan ansiosta oli mahdollista tehdä palvelus toiselle ihmiselle olematta hänelle todella hyväntahtoinen.
Hayek kuvaa heimon elämää eli menneisyyttä tavalla joka on linjassa Boehmin kanssa:
Vaikka suurempi kokemus oli ehkä antanut joillekin ryhmien jäsenistä auktoritettia, ryhmän toimintaa pääasiassa ohjasivat yhteiset tavoitteet... Yhteistyön muodot riippuivat pääasiassa solidaarisuuden ja epäitsekkyyden vaistoista jotka kohdistuivat oman ryhmän, mutta ei muitten ryhmien jäseniin... Thomas Hobbesin kuvaama primitiivinen individualismi on myytti. Villi ei ole itsenäinen ja hänen vaistonsa ovat kollektiivisia. Koskaan ei ole ollut kaikkien sotaa kaikkia vastaan. (Lähde: Hayek, Kohtalokas Ylimieli)
Kulttuurisen ryhmävalinnan kautta yhteiskunnat ovat kuitenkin spontaanisti kehittäneet instituutioita, jotka mahdollistavat sosiaalisen yhteistoiminnan sfäärin heimorajojen yli. Maailmanuskonnoilla oli Hayekin mukaan tässä merkittävä osuus.
Tosin heimomielelläkin on Hayekin mukaan paikkansa nyky-yhteiskunnassa. Tämän asian suhteen Hayek on kuitenkin lyhytsanainen.
2. Suosikki-antropologieni Robert Boydin ja Peter Richersonin ihmiskuva on samanlainen kuin Hayekin ja Boehmin. Ero on siinä että he eivät suhtaudu heimomieleen pelkästään esteenä vaan pikemmin niin, että se mahdollistaa ihmisten välisen yhteistyön muidenkin kuin sukulaisten välillä.
Boyd ja Richerson väittävät, että esimerkiksi menestyvä suuryritys tai armeija voi käyttää heimomieltä hyväkseen ja luoda hierarkkisen moraalisen yrityksen. Kirjoitin neljä vuotta sitten:
Richerson ja kumppanit kritisoivat varsin voimakkaasti rationaalisen valinnan teoriaa joka mallittaa ihmistä omaa etuaan (utiliteettiaan) maksimoivana toimijana - Homo Economicuksena. Rationaalisen valinnan teoriaa sovelletaan yritysmaailmassa usein niin että oletetaan jokaisen työntekijän ajavan yksinomaan omaa etuaan. Yrityksen ainoa mahdollisuus on erilaisilla palkitsemismenetelmillä - esimerkiksi optioilla - ohjata työntekijää toimimaan yrityksen edun mukaisesti.
Tosiasiassa työntekijän mallittaminen puhtaasti itsekkäänä toimijana kuvaa huonosti työntekijän toimintaa yrityksessä. Yleensä työntekijät eivät toimi kovinkaan itsekkäästi vaan tekevät yhteistyötä keskenään. Yhteistyön edellytyksenä on kuitenkin yhteisyyttä edistävä "moraalinen yritys". Jos yrityksen johto olettaa työntekijöiden olevan yksinomaan itsekkäitä ja jopa tukee tällaista itsekkyyttä, yritys saa mitä pyytää.
Tosiasiassa itsekkään toimijan metafoora kuvaa paljon paremmin simpansseja kuin ihmisiä. Ihminen on ultrasoosiaalinen eläin joka tekee (yleensä) yhteistyötä jos muutkin tekevät. Yhteistyön aktivoituminen vaatii kuitenkin että yritys tukee yhteistyötä - äärimmäisessä tapauksessa myös ns. kepillä. Jos ihmisyksilö todella olisi yhtä itsekäs kuin simpanssi ei keskisuurikaan yritys voisi toimia ollenkaan.
Ihminen ei muistuta sosiaalisena toimijana juurikaan lähimpiä sukulaisiaan vaan pikemmin ns. eusosiaalisia hyönteisiä eli muurahaisia ja mehiläisiä. Ihminen eroaa muurahaisista lähinnä siinä että ihmisten yhteistyö on ehdollista. Ihminen harjoittaa yhteistyötä jos hän elää "moraalisessa yhteisössä", eli yhteisössä joka tavalla tai toisella rankaisee yhteisten normien rikkojia, mutta toimii muuten melko itsekkäästi tai rajoittaa yhteistyön lähimpiin sukulaisiinsa ja ystäviinsä. Ihminen on toki aina sekä itsekäs että yhteisöllinen toimija mutta yhteistyön määrä vaihtelee voimakkaasti olosuhteista riippuen.
Yritykset maksavat kalliin hinnan elleivät ymmärrä ihmisen todellista luontoa vaan tarrautuvat rationaalisen valinnan teorian yksinkertaistettuun ihmiskuvaan. Kokeelliset taloustieteilijät ovatkin havainneet että rationaalisen valinnan teoriaa uskomaan ehdollistetut taloustieteilijät ovat keskimääräistä huonompia yhteistyön tekijöitä kuin muut ihmiset.
3. Eräänlainen synteesi Hayekin pessimistisen ja Boydin ja Richersonin optimistisemman heimomieleen suhtautumisen välillä on minusta syntynyt nuoremman polven antropologien tutkimuksissa.
Ihmisten kyky toimia yhteistyössä laajoissa yhteiskunnissa perustuu ainakin jossain määrin erilaisiin mekanismeihin kuin heimoyhteiskunnassa. Henrich et al ovat osoittaneet vahvoja viitteitä siihen, että sekä markkinaintegraatio että moraaliset uskonnot ovat vahvistaneet yhteistyötä heimorajojen yli. Toisaalta normien sisäistämisen kautta ihminen on ehkä myös jossain määrin aidosti muuttunut. Ihmisen preferenssit eivät ole syntyneet pelkästään biologisen evoluution kautta vaan myös kulttuurievoluution myötä.
Mistään "konstruktiosta" kulttuurievoluutiossakaan ei kuitenkaan ole kysymys. Kulttuurievoluutio on ehkä nopeampaa kuin biologinen evoluutio mutta ihmisen kyky vaikuttaa siihen on hyvin rajoitettu. Kulttuurievoluution nopeuskin on usein vahvasti yliarvioitu. Väite mikä on sosiaalisesti konstruoitu on sosiaalisesti dekonstruoitavissa ampuu täysin ohi.
Johtopäätös
Heimomielellä on minusta merkittävä asema nyky-yhteiskunnan ja nykyaikaisten yritysten rakentamisessa. Voisi mainita esimerkiksi vapaamatkustajan ongelman ratkaisemisen. Ihminen, jolta ulkoryhmän jäsenien diskriminointi onnistuu luonnostaan, on omiaan intuitiivisesti löytämään mekanismeja joilla vapaamatkustamisen ongelma ratkaistaan.
Oltuani hyvin pitkään työssä suuryrityksissä olen täysin samaa mieltä Boydin ja Richersonin analyysin kanssa.
Voittaako maallisuus ?
Antropologista analyysiä siitä, miten maallistuminen ja modernisaatio etenee, alla. Kirjoittajana Boyd ja Richerson.
Oma konkluusioni asiasta on että tulevaisuus on avoin ja että monet eri suuntaiset voimat vaikuttavat samanaikaisesti. On varsin hätiköityä väittää, että sekularisaatio ja länsimainen demokratia on voittamassa maailmassa.
It is the liberal churches [of US] that have withered and the conservative that have flourished. The liberal churches quite deliberately hitched their star to liberal democracy and made a bid to become among the central institutions of civil
society. Elite consensus and activism in favor of this move makes the attempt an act of Spencerian selection. What went wrong?
Most commentators seem to assume that the battle between the various American
churches for members is a battle for the hearts and minds of believers by active church proselytizing. The reality is more complex. Roof and McKinney (1987) investigated the demographics of religious change in America. The results of their investigation are summarized in Tables 2 and 3. Looking first at births, we see that a considerable difference exists between the birth rates of the various denominational groups. Birth rates (Table 2) among people stating no religious preference is hardly better than half the rate among conservative Protestants in the under 45 age category, with other groups variously in between. Table 3 displays the gains and losses due to switching from one denominational category to another. Clearly American religion is rather dynamic. The overall pattern is rather striking. The big gainer due to choice is “no religious affiliation, ”though elite liberal churches still attract considerable numbers of converts, especially from moderate denominations. The conservative Protestants have only a small net intake from conversion, much smaller than the differential effect of higher birth rates. If Roof and McKinney’s data are correct, the pro-family, pronatalist values of conservative churches have a strong impact on behavior, while the impact of their militant proselytizing is only just enough to prevent net losses to more liberal belief. Conservative Protestant churches are growing because the have higher birth rates and because they manage to keep most of their kids faithful. At the present time, we have to say the conservative doctrines are fitter than liberal ones. Darwinians can take perverse comfort in the idea that the main reason that conservative Protestants are succeeding in the US is natural selection! Smith’s (1991) more comprehensive analysis of the available survey data suggests that the fundamentalist increase is more modest in the aggregate that the figures of Roof and McKinney imply, although some smaller fundamentalist denominations, most notably Mormons, are growing rapidly. He attributes the rising visibility of Fundamentalism more to increased political sophistication and hence influence of Conservative Protestant churches rather than numerical growth.
More generally, the liberal democracies around the world have sharply declining birth
rates that show no signs of leveling off at replacement (Bongaarts and Watkins, 1996). Most likely, as in the US, those individuals that are most committed to liberal democratic values also tend to have the fewest children. On the other hand, around the world masses of Third World citizens aspire to live in liberal democratic countries. Secular liberal values exert an enormous attractiveness, as the trend to non-observance in the US testifies. Even US conservative Protestants have dramatically reduced their birth rates, as the relatively small numbers in Table 2 attest. According to Bongaarts and Watkins no society that has embarked on the demographic transition has ever reversed course.
Currently the only groups known to have fully resisted it within the developed countries are Anabaptist sects—Hutterites, Mennoites, and Amish. These groups are currently tiny despite high growth rates and no reasonable projections can be made about their potential for success if they were to become large. If some brand of fundamentalism does manage to substantially resist the demographic transition while the supporters of liberal traditions continue to have ever fewer children, in the end liberal democracy will disappear. Contrariwise, if liberal democratic values continue to attract adherents with more traditional higher fertility backgrounds, liberal democracies may be stable indefinitely. Other empirical data suggest that liberal democratic societies do have real vulnerabilities that new ideologies might exploit.
Frank and Cook (1995) and Easterlin (1995) call attention to the problem of happiness in liberal democratic societies. The free-market economics of these societies is one of the main engines of their success. The utilitarian
foundations of modern economic theory and practice are enshrined in the slogan “a rising tide lifts all boats.” The rub comes if human wants are substantially comparative, driven by pride and envy, not the satisfaction of wants that do not excite such ethically dubious pleasures and pains. Unfortunately, the evidence from surveys of human happiness suggests that comparative wants are all that one can detect. Happiness in the developed countries where the data is the best vary up and down, but are better correlated with responses to questions of interpersonal trust that to indicators of economic growth. For example, during the extraordinary growth of the Japanese economy from the 1950s to the 1980s, happiness reported to opinion surveyors was dead flat! The data seem to suggest that happiness has little or nothing to do with conventional economic growth, at least over the ranges exemplified by post WWII Japan.
Oma konkluusioni asiasta on että tulevaisuus on avoin ja että monet eri suuntaiset voimat vaikuttavat samanaikaisesti. On varsin hätiköityä väittää, että sekularisaatio ja länsimainen demokratia on voittamassa maailmassa.
It is the liberal churches [of US] that have withered and the conservative that have flourished. The liberal churches quite deliberately hitched their star to liberal democracy and made a bid to become among the central institutions of civil
society. Elite consensus and activism in favor of this move makes the attempt an act of Spencerian selection. What went wrong?
Most commentators seem to assume that the battle between the various American
churches for members is a battle for the hearts and minds of believers by active church proselytizing. The reality is more complex. Roof and McKinney (1987) investigated the demographics of religious change in America. The results of their investigation are summarized in Tables 2 and 3. Looking first at births, we see that a considerable difference exists between the birth rates of the various denominational groups. Birth rates (Table 2) among people stating no religious preference is hardly better than half the rate among conservative Protestants in the under 45 age category, with other groups variously in between. Table 3 displays the gains and losses due to switching from one denominational category to another. Clearly American religion is rather dynamic. The overall pattern is rather striking. The big gainer due to choice is “no religious affiliation, ”though elite liberal churches still attract considerable numbers of converts, especially from moderate denominations. The conservative Protestants have only a small net intake from conversion, much smaller than the differential effect of higher birth rates. If Roof and McKinney’s data are correct, the pro-family, pronatalist values of conservative churches have a strong impact on behavior, while the impact of their militant proselytizing is only just enough to prevent net losses to more liberal belief. Conservative Protestant churches are growing because the have higher birth rates and because they manage to keep most of their kids faithful. At the present time, we have to say the conservative doctrines are fitter than liberal ones. Darwinians can take perverse comfort in the idea that the main reason that conservative Protestants are succeeding in the US is natural selection! Smith’s (1991) more comprehensive analysis of the available survey data suggests that the fundamentalist increase is more modest in the aggregate that the figures of Roof and McKinney imply, although some smaller fundamentalist denominations, most notably Mormons, are growing rapidly. He attributes the rising visibility of Fundamentalism more to increased political sophistication and hence influence of Conservative Protestant churches rather than numerical growth.
More generally, the liberal democracies around the world have sharply declining birth
rates that show no signs of leveling off at replacement (Bongaarts and Watkins, 1996). Most likely, as in the US, those individuals that are most committed to liberal democratic values also tend to have the fewest children. On the other hand, around the world masses of Third World citizens aspire to live in liberal democratic countries. Secular liberal values exert an enormous attractiveness, as the trend to non-observance in the US testifies. Even US conservative Protestants have dramatically reduced their birth rates, as the relatively small numbers in Table 2 attest. According to Bongaarts and Watkins no society that has embarked on the demographic transition has ever reversed course.
Currently the only groups known to have fully resisted it within the developed countries are Anabaptist sects—Hutterites, Mennoites, and Amish. These groups are currently tiny despite high growth rates and no reasonable projections can be made about their potential for success if they were to become large. If some brand of fundamentalism does manage to substantially resist the demographic transition while the supporters of liberal traditions continue to have ever fewer children, in the end liberal democracy will disappear. Contrariwise, if liberal democratic values continue to attract adherents with more traditional higher fertility backgrounds, liberal democracies may be stable indefinitely. Other empirical data suggest that liberal democratic societies do have real vulnerabilities that new ideologies might exploit.
Frank and Cook (1995) and Easterlin (1995) call attention to the problem of happiness in liberal democratic societies. The free-market economics of these societies is one of the main engines of their success. The utilitarian
foundations of modern economic theory and practice are enshrined in the slogan “a rising tide lifts all boats.” The rub comes if human wants are substantially comparative, driven by pride and envy, not the satisfaction of wants that do not excite such ethically dubious pleasures and pains. Unfortunately, the evidence from surveys of human happiness suggests that comparative wants are all that one can detect. Happiness in the developed countries where the data is the best vary up and down, but are better correlated with responses to questions of interpersonal trust that to indicators of economic growth. For example, during the extraordinary growth of the Japanese economy from the 1950s to the 1980s, happiness reported to opinion surveyors was dead flat! The data seem to suggest that happiness has little or nothing to do with conventional economic growth, at least over the ranges exemplified by post WWII Japan.
keskiviikkona, heinäkuuta 14, 2010
Wikipedia, vapaa-ajattelijat ja yhden totuuden maa
Suomenkielinen wikipedia sisältää oleelliselta osalta vapaa-ajattelijoiden näkökulmasta kirjoitettuja artikkeleita uskonnosta.
Artikkeli uskonnon alkuperästä esittää niitä uskontotieteen osa-alueita jotka ovat mieleisiä vapaa-ajattelijoille. Suuri osa nykyaikaisesta uskontotieteestä jää näin selittämättä.
Artikkelin osiossa "Nykyaikaiset käsitykset" kuvaillaan kahden tiedemiehen - Richard Dawkinsin ja Pascal Boyerin - teorioita. Richard Dawkins ei ole uskontotieteilijä eikä hän juurikaan ole tutustustunut uskontotieteelliseen tutkimukseen, kuten suomalaiset uskontotieteilijät ovat todenneetkin.
Vastaava englanninkielinen artikkeli ei Dawkinsia tietysti mainitse, mutta artikkelin funktio ei lienekään uskontokriittinen propaganda.
Pascal Boyer on toki hän eturivin uskontotieteilijä. Boyeriin vapaa-ajattelijat viittaavat uskontokriittisen propagandansa osiossa "Uskonto on mielen virus".
Sen sijaan vapaa-ajattelijat ohittavat kaiken sen laajan uskontotieteellisen tutkimuksen, jossa esitetään että a) uskonto luo pohjaa ryhmään sitoutumiselle ja b) maailmanuskonnot ovat luoneet pohjan ihmisten välisellle yhteistyölle ja mahdollistaneet laajojen yhteisöjen koossapysymisen.
Uskontotieteessä ei ole kahta koulukuntaa vaan kognitiiviset uskontotieteilijät (Scott Atran, Pascal Boyer, Ilkka Pyysiäinen) ja evolutiiviset uskontotieteilijät ja kulttuurin tutkijat (Joseph Henrich, Richard Sosis jne.) etsivät voimakkaasti synteesiä. Synteesi on pitkälti jo muotoutunut.
Siinä, että vapaa-ajattelijat uskontokriittisessä propagandassa sivuuttavat suurimman osan uskontotieteestä ei tietysti ole mitään väärää. Ikävää on se, että vapaa-ajattelijat esittävät perustavansa ajattelunsa uskontotieteeseen ja propagoivat tätä uskontotieteen supistettua versiota uskontotieteestä myös wikipediassa.
Tieteellisen maailmankuvan kaapuun on historian aikana pukeutunut mm. natsismi ja marksilainen kommunismi. Vaikka vapaa-ajattelijat ovat kieltämättä irtautuneet marksilaisuudesta, heidän "tieteellinen uskontokritiikkinsä" seuraa samaa kaavaa. Omaa verisiota tieteestä (=valitaan sopivat tutkimustulokset) esitetään suurelle yleisölle oikeana totuutena. Propaganda menee usein kuin häkä sellaiseen ihmiseen joka lukee suomenkielistä wikipediaa halutessaan tietoa jostain asiasta.
Itse perustelen tietysti myös jatkuvasti antropologisella, uskontotieteellisellä ja taloustieteellisellä tutkimuksella omia poliittisia mielipiteitäni tässä pienessä hiekkalaatikossa, jonka nimi on Kansankokonaisuus ja joka eittämättä propagoi sosiaalikonservatiivista maailmankuvaa. Osana sitä propagandaa harjoitan Vapaa-ajattelijoiden Liiton vastaista propagandaa - en ensisijassa siksi, että olisin VAL:in kanssa eri mieltä Jumalan olemassaolosta vaan siksi että VAL nykymuodossaan edustaa ns. hedonistista maailmankuvaa.
Asetan esittämäni perustelut kuitenkin tänne avoimen kritiikin kohteeksi. Kaikki kritiikki on tervetullutta, kunhan se esitetään normaaleja keskustelun sääntöjä noudattaen. Olen saanut erittäin hyvää kritiikkiä ihmisiltä joilla on osin erilainen maailmankuva kuin minulla. Joskus tuntuu unohtuvan että mielipiteiden ainoa funktio ei ole toimia markkerina tiettyyn ryhmään kuulumisesta eikä mielipide-erot välttämättä heijastu henkilökohtaisena vihollisuutena. Pyrin jakossa eksplisiittisesti listaamaan yhdessä postauksessa ne tieteelliset väitteet joihin oma sosiaalikonservatiivinen ajatteluni perustuu.
Tietenkään tämän blogin ensisijainen päämäärä ei ole propagandan tekeminen vaan uteliaisuus ja rakkaus kulttuuridiversiteettiä kohtaan.
Artikkeli uskonnon alkuperästä esittää niitä uskontotieteen osa-alueita jotka ovat mieleisiä vapaa-ajattelijoille. Suuri osa nykyaikaisesta uskontotieteestä jää näin selittämättä.
Artikkelin osiossa "Nykyaikaiset käsitykset" kuvaillaan kahden tiedemiehen - Richard Dawkinsin ja Pascal Boyerin - teorioita. Richard Dawkins ei ole uskontotieteilijä eikä hän juurikaan ole tutustustunut uskontotieteelliseen tutkimukseen, kuten suomalaiset uskontotieteilijät ovat todenneetkin.
Vastaava englanninkielinen artikkeli ei Dawkinsia tietysti mainitse, mutta artikkelin funktio ei lienekään uskontokriittinen propaganda.
Pascal Boyer on toki hän eturivin uskontotieteilijä. Boyeriin vapaa-ajattelijat viittaavat uskontokriittisen propagandansa osiossa "Uskonto on mielen virus".
Sen sijaan vapaa-ajattelijat ohittavat kaiken sen laajan uskontotieteellisen tutkimuksen, jossa esitetään että a) uskonto luo pohjaa ryhmään sitoutumiselle ja b) maailmanuskonnot ovat luoneet pohjan ihmisten välisellle yhteistyölle ja mahdollistaneet laajojen yhteisöjen koossapysymisen.
Uskontotieteessä ei ole kahta koulukuntaa vaan kognitiiviset uskontotieteilijät (Scott Atran, Pascal Boyer, Ilkka Pyysiäinen) ja evolutiiviset uskontotieteilijät ja kulttuurin tutkijat (Joseph Henrich, Richard Sosis jne.) etsivät voimakkaasti synteesiä. Synteesi on pitkälti jo muotoutunut.
Siinä, että vapaa-ajattelijat uskontokriittisessä propagandassa sivuuttavat suurimman osan uskontotieteestä ei tietysti ole mitään väärää. Ikävää on se, että vapaa-ajattelijat esittävät perustavansa ajattelunsa uskontotieteeseen ja propagoivat tätä uskontotieteen supistettua versiota uskontotieteestä myös wikipediassa.
Tieteellisen maailmankuvan kaapuun on historian aikana pukeutunut mm. natsismi ja marksilainen kommunismi. Vaikka vapaa-ajattelijat ovat kieltämättä irtautuneet marksilaisuudesta, heidän "tieteellinen uskontokritiikkinsä" seuraa samaa kaavaa. Omaa verisiota tieteestä (=valitaan sopivat tutkimustulokset) esitetään suurelle yleisölle oikeana totuutena. Propaganda menee usein kuin häkä sellaiseen ihmiseen joka lukee suomenkielistä wikipediaa halutessaan tietoa jostain asiasta.
Itse perustelen tietysti myös jatkuvasti antropologisella, uskontotieteellisellä ja taloustieteellisellä tutkimuksella omia poliittisia mielipiteitäni tässä pienessä hiekkalaatikossa, jonka nimi on Kansankokonaisuus ja joka eittämättä propagoi sosiaalikonservatiivista maailmankuvaa. Osana sitä propagandaa harjoitan Vapaa-ajattelijoiden Liiton vastaista propagandaa - en ensisijassa siksi, että olisin VAL:in kanssa eri mieltä Jumalan olemassaolosta vaan siksi että VAL nykymuodossaan edustaa ns. hedonistista maailmankuvaa.
Asetan esittämäni perustelut kuitenkin tänne avoimen kritiikin kohteeksi. Kaikki kritiikki on tervetullutta, kunhan se esitetään normaaleja keskustelun sääntöjä noudattaen. Olen saanut erittäin hyvää kritiikkiä ihmisiltä joilla on osin erilainen maailmankuva kuin minulla. Joskus tuntuu unohtuvan että mielipiteiden ainoa funktio ei ole toimia markkerina tiettyyn ryhmään kuulumisesta eikä mielipide-erot välttämättä heijastu henkilökohtaisena vihollisuutena. Pyrin jakossa eksplisiittisesti listaamaan yhdessä postauksessa ne tieteelliset väitteet joihin oma sosiaalikonservatiivinen ajatteluni perustuu.
Tietenkään tämän blogin ensisijainen päämäärä ei ole propagandan tekeminen vaan uteliaisuus ja rakkaus kulttuuridiversiteettiä kohtaan.
lauantaina, heinäkuuta 10, 2010
Lomallelähtömietteitä
Pikkufirma on parhaimmillaan kuin heimo, jossa jokainen yrittää parhaansa mutta jokainen myös tietää, hyvinkö kukin toinen metsästäjä metsästää. Jos yhteen hiileen puhallus ei onnistu, saalis jää saamatta. Jos itse mokaat yhteisen asian, sinua hävettää.
Isossa firmassa yhteiset arvot, normit, lait (prosessit), valvonta, työnjako, palkitseminen ja rankaiseminen sekä johtajien karisma mahdollistavat parhaassa tapauksessa hyvän tuloksen. Iso firma ei kaadu heti, vaikka puolet työntekijöistä vapaamatkustaisi. (Iso firma on siis hiukan kuin hyvinvointivaltio.)
Isossa firmassa voidaan joskus saavuttaa pienen firman etuja jakamalla iso firma vaikkapa moneksi itsenäiseksi ja tulosvastuulliseksi maaorgaanisaatioksi. (Katso aiempi kirjoitukseni onnistuneesta organisoimisesta Saksan armeijassa.)
Eilen iltapäivällä lomalle lähtiessä oli iloinen olo kun pääsi lomalle, mutta myös tyytyväinen olo, kun tiesi, että loman jälkeen saa mennä takaisin samaan työpaikkaan. Vaikka työpäivät venyvät, vaikka homma on kaaoottista, vaikka joutuu tekemään välillä paskahommmia, vaikka välillä kokee ettei osaa.
Loma ei katkaise kirjoittelua. Se on ollut jo muutenkin aika harvaa. Kiire.
Isossa firmassa yhteiset arvot, normit, lait (prosessit), valvonta, työnjako, palkitseminen ja rankaiseminen sekä johtajien karisma mahdollistavat parhaassa tapauksessa hyvän tuloksen. Iso firma ei kaadu heti, vaikka puolet työntekijöistä vapaamatkustaisi. (Iso firma on siis hiukan kuin hyvinvointivaltio.)
Isossa firmassa voidaan joskus saavuttaa pienen firman etuja jakamalla iso firma vaikkapa moneksi itsenäiseksi ja tulosvastuulliseksi maaorgaanisaatioksi. (Katso aiempi kirjoitukseni onnistuneesta organisoimisesta Saksan armeijassa.)
Eilen iltapäivällä lomalle lähtiessä oli iloinen olo kun pääsi lomalle, mutta myös tyytyväinen olo, kun tiesi, että loman jälkeen saa mennä takaisin samaan työpaikkaan. Vaikka työpäivät venyvät, vaikka homma on kaaoottista, vaikka joutuu tekemään välillä paskahommmia, vaikka välillä kokee ettei osaa.
Loma ei katkaise kirjoittelua. Se on ollut jo muutenkin aika harvaa. Kiire.
keskiviikkona, heinäkuuta 07, 2010
Konformismi on typerää ?
Misään muussa kuin yhtenäiskulttuurissa ei mikään meemi (normi, hokema) voisi levitä niin nopeasti kuin
m = yhtenäiskulttuuri on paha asia
levisi suomalaisen sivistyneistön keskuuteen. Normia ei välttämättä lausuta juuri tuossa muodossa. Saatetaan esimerkiksi sanoa että Puhtoista pohjoista lintukotoa ei enää ole eikä paluuta Impivaaraan.
Konformismi on vahva voima. Mikä tahansa normi - esimerkiksi
m2 = konformismi on typerää
- voi nopeastikin levitä konformismin kautta populaatioon saavutettuaan ensin muutaman korkean statuksen yksilön kannatuksen. Konformismin takia normi voi säilyä pitkäänkin senkin jälkeen kun rationaalinen tarkkailija on huomannut että normi ei johda tehokkaaseen tulokseen.
m = yhtenäiskulttuuri on paha asia
levisi suomalaisen sivistyneistön keskuuteen. Normia ei välttämättä lausuta juuri tuossa muodossa. Saatetaan esimerkiksi sanoa että Puhtoista pohjoista lintukotoa ei enää ole eikä paluuta Impivaaraan.
Konformismi on vahva voima. Mikä tahansa normi - esimerkiksi
m2 = konformismi on typerää
- voi nopeastikin levitä konformismin kautta populaatioon saavutettuaan ensin muutaman korkean statuksen yksilön kannatuksen. Konformismin takia normi voi säilyä pitkäänkin senkin jälkeen kun rationaalinen tarkkailija on huomannut että normi ei johda tehokkaaseen tulokseen.
tiistaina, heinäkuuta 06, 2010
Bloggerissa ongelma
Bloggerissa on tänään ja eilen ollut jokin ongelma, joka aiheutti että kommenttit eivät ole aina näkyneet. Jos jonkun kommentti on vielä näkymättömissä, kertokaa.
maanantaina, heinäkuuta 05, 2010
Nokian romahdus - ystävät jättävät laivan
Symbian Guru jättää laivan:
As of today, I will no longer be updating Symbian-Guru.com, and will be purchasing an Android-powered smartphone – my new Nexus One should arrive tomorrow. I’ve been a Nokia fanboy since 1999, and a Symbian fanboy since I got my Nokia 6620 in summer of 2004. Since then, I’ve personally owned 10+ different Symbian-powered smartphones, and have reviewed nearly every Symbian-powered smartphone that’s been released in the past 3 years or so. I’ve tried to use all of Nokia’s various products and services to the best of my ability, and I just can’t do it anymore...
To Nokia, you guys are losing. Hard. Wake the hell up. Doing the same thing repeatedly while expecting different results is the definition of insanity. I’ve been a huge Nokia fan since my 2nd cellphone, and I just can’t do it any longer. You guys aren’t competing like you once were, and everyone but you seems to see that. You used to build the world’s best smartphones, the world’s best cameras, the world’s best GPS units – you’ve lost pretty much all of that, and with nothing to show for it. You unveiled your Ovi vision over 2 years ago – I was there. Today, it’s still a complete mess. I have to log in every single time I visit the site – regardless of how many times I check the ‘remember me’ box. I spent 6 months (and about 3 hours at Nokia World 2009) trying to find someone to help me with Ovi Contacts on the web – no one knew who to point me to. You spent millions of dollars purchasing your Ovi pieces – Ovi Files, Ovi Share, and a host of other little companies – are you proud of what you ‘built’ with them? Most of your own employees (that I’ve talked to) don’t even use them, so why should I?
Nokialla ei käytännössä ole enää ollenkaan (uskottavaa) käyttöjärjestelmää älypuhelimille.
1. Symbian on käytännössä kuollut,
2. Maemo leimautui välivaiheen tuotteeksi kun Nokia ei sitoutunut siihen
3. Meegoa ei ole oikeastaan olemassa tai ainakaan pitkään aikaan ei ole olemassa yhtään puhelinta joka sitä tukee.
Syösykierre jatkuu. Väitän edelleen että "the Collapse of Complex Business Models" -teoria selittää ainakin suurelta osin Nokian romahduksen.
As of today, I will no longer be updating Symbian-Guru.com, and will be purchasing an Android-powered smartphone – my new Nexus One should arrive tomorrow. I’ve been a Nokia fanboy since 1999, and a Symbian fanboy since I got my Nokia 6620 in summer of 2004. Since then, I’ve personally owned 10+ different Symbian-powered smartphones, and have reviewed nearly every Symbian-powered smartphone that’s been released in the past 3 years or so. I’ve tried to use all of Nokia’s various products and services to the best of my ability, and I just can’t do it anymore...
To Nokia, you guys are losing. Hard. Wake the hell up. Doing the same thing repeatedly while expecting different results is the definition of insanity. I’ve been a huge Nokia fan since my 2nd cellphone, and I just can’t do it any longer. You guys aren’t competing like you once were, and everyone but you seems to see that. You used to build the world’s best smartphones, the world’s best cameras, the world’s best GPS units – you’ve lost pretty much all of that, and with nothing to show for it. You unveiled your Ovi vision over 2 years ago – I was there. Today, it’s still a complete mess. I have to log in every single time I visit the site – regardless of how many times I check the ‘remember me’ box. I spent 6 months (and about 3 hours at Nokia World 2009) trying to find someone to help me with Ovi Contacts on the web – no one knew who to point me to. You spent millions of dollars purchasing your Ovi pieces – Ovi Files, Ovi Share, and a host of other little companies – are you proud of what you ‘built’ with them? Most of your own employees (that I’ve talked to) don’t even use them, so why should I?
Nokialla ei käytännössä ole enää ollenkaan (uskottavaa) käyttöjärjestelmää älypuhelimille.
1. Symbian on käytännössä kuollut,
2. Maemo leimautui välivaiheen tuotteeksi kun Nokia ei sitoutunut siihen
3. Meegoa ei ole oikeastaan olemassa tai ainakaan pitkään aikaan ei ole olemassa yhtään puhelinta joka sitä tukee.
Syösykierre jatkuu. Väitän edelleen että "the Collapse of Complex Business Models" -teoria selittää ainakin suurelta osin Nokian romahduksen.
lauantaina, heinäkuuta 03, 2010
Hayekia lukiessa - osa 3
Oikeustieteen professori Todd J. Zywicki käsittelee kirjoituksessaan Reconciling Group Selection and Methodological Individualism Haykein teoriaa sääntöjen syntymisestä ryhmävalinnan kautta varsin samssa hengessä hengessä kuin minä edellisissä postauksissani.
Zywickin mukaan Hayek ajattelee, että lait, säännöt ja perinteet ovat syntyneet paljolti samaan tapaan sponttaanisti kuin hinnat. Yhtä mieletöntä kuin on väittää, että maanviljelijän vapaus vähenee siitä että hän ei saa viljasta enempää kuin markkinoiden määräämän hinnan, on väittää että maanviljelijän vapaus siitä vähenee että hän joutuu noudattamaan lakeja. Oleellista on, että lait on ennalta ilmoitettuja eikä niitä tulkita mielivaltaisesti.
Lait eivät Hayekin mielestä ole syntyneet rationaalisen konstruktion kautta vaan spontaanisti evoluution lainalaisuuksia noudattaen. Ainoa ero hinnan muodostukseen on se, että lait ovat syntyneet ryhmävalinnan eikä yksilövalinnan (markkinoiden) kautta.
Hayek on todennut: Yhteiskunta voi olla olemassa vain, jos valinnan prosessin kautta on syntynyt säännöt, jotka panevat ihmiset käyttäytymään tavalla joka mahdollistaa sosiaalisen yhteiselämän.
Säännöt eivät siis ole syntyneet (pelkästään) rationaalisen konstruktion kautta, eivätkä (pelästään) vapaan sopimusten teon kautta, vaan (oleellisin osin) sponttaanisti ryhmävalinnan kautta. Ihmisen on Hayekin mukaan mahdotonta luoda ratioon perustuen optimaalista sääntöjärjestelmää suunnittelemalla. Siksi ryhmävalinnalla on merkittävä rooli.
Zywicki toteaa edelleen, että Hayekin teoria sääntöjen ja lakien sponttaanista kehityksestä ryhmävalinnan kautta on ollut eräs kiistanalaisimpia Hayekin teorioita, mutta nyttemmin ryhmävalinnan teorian eteneminen biologiassa on antanut vahvaa tukea Hayekin teorialle.
Oma johtopäätökseni
Minusta Zywickin tulkinta on linjassa sellaisten instituutioiden ja normien kehitystä tutkineiden taloustieteilijöiden kuin Peyton Youngin ja Samuel Bowlesin tutkimusten kanssa. Katso Mary A. Burken ja Peyton Younginn tuoreehko artikkeli Social Norms.
Zywickin mukaan Hayek ajattelee, että lait, säännöt ja perinteet ovat syntyneet paljolti samaan tapaan sponttaanisti kuin hinnat. Yhtä mieletöntä kuin on väittää, että maanviljelijän vapaus vähenee siitä että hän ei saa viljasta enempää kuin markkinoiden määräämän hinnan, on väittää että maanviljelijän vapaus siitä vähenee että hän joutuu noudattamaan lakeja. Oleellista on, että lait on ennalta ilmoitettuja eikä niitä tulkita mielivaltaisesti.
Lait eivät Hayekin mielestä ole syntyneet rationaalisen konstruktion kautta vaan spontaanisti evoluution lainalaisuuksia noudattaen. Ainoa ero hinnan muodostukseen on se, että lait ovat syntyneet ryhmävalinnan eikä yksilövalinnan (markkinoiden) kautta.
Hayek on todennut: Yhteiskunta voi olla olemassa vain, jos valinnan prosessin kautta on syntynyt säännöt, jotka panevat ihmiset käyttäytymään tavalla joka mahdollistaa sosiaalisen yhteiselämän.
Säännöt eivät siis ole syntyneet (pelkästään) rationaalisen konstruktion kautta, eivätkä (pelästään) vapaan sopimusten teon kautta, vaan (oleellisin osin) sponttaanisti ryhmävalinnan kautta. Ihmisen on Hayekin mukaan mahdotonta luoda ratioon perustuen optimaalista sääntöjärjestelmää suunnittelemalla. Siksi ryhmävalinnalla on merkittävä rooli.
Zywicki toteaa edelleen, että Hayekin teoria sääntöjen ja lakien sponttaanista kehityksestä ryhmävalinnan kautta on ollut eräs kiistanalaisimpia Hayekin teorioita, mutta nyttemmin ryhmävalinnan teorian eteneminen biologiassa on antanut vahvaa tukea Hayekin teorialle.
Oma johtopäätökseni
Minusta Zywickin tulkinta on linjassa sellaisten instituutioiden ja normien kehitystä tutkineiden taloustieteilijöiden kuin Peyton Youngin ja Samuel Bowlesin tutkimusten kanssa. Katso Mary A. Burken ja Peyton Younginn tuoreehko artikkeli Social Norms.
perjantaina, heinäkuuta 02, 2010
Puistojen käytöstä - osa 2
Koska suomalaiset - varsinkin nuoret - ihailevat presidentti T. Halosta, hänellä olisi mahdollisuus vaikuttaa tällaisiin asioihin kuin Sinebrychoffin puiston ongelmiin. Hän voisi todeta jotenkin niin, että tällainen vastuuton käyttäytyminen ei sovellu kansankotiin. Tämä nyt olisi sitä arvojohtamista ja hyvinvointiyhteiskunnan edistämistä, josta Halonen puhuu.
Vulgaarisuus ja viha
HS kirjoitti erittäin hyvässä artikkelissaan Vapaa-ajattelijat vaihtoivat vasemmiston mediaseksikkyyteen pari päivää sitten mm.:
"..provokaatio oli liiton kesäkuun alussa järjestämä tempaus, jossa he vaihtoivat Kolmen sepän aukiolla uskonnollista kirjallisuutta pornolehtiin. Metakkahan siitä nousi. Moni kirkkoon kuulumatonkin mietti, että nyt mentiin liian pitkälle. Ja että mikä tällainen porukka oikein on.
Kun liitto perustettiin 1937, se oli läpipunainen. Kirkkoon kuulumattomien oikeuksia piti puolustaa tosissaan. Nyt jäsenistö on kirjavampaa, mutta käyrän keskivaiheilta löytyy kaupunkilainen nörtti. "Pääasiassa nuoria kaupunkilaisia miehiä, jotka ovat tyypillisesti naimattomia ja poliittisesti vasemmalla", kertoo ateismia tutkinut uskontotieteilijä Teemu Taira suomalaisista ateisteista.
Vapaa-ajattelijoilla on vain pari tuhatta jäsentä. Uskonnottomaksi itsensä mieltää arviolta jopa kolmannes suomalaisista. Toisaalta, heistäkin osa sanoo uskovansa Jumalaan. Tairan mukaan vapaa-ajattelijat eivät ole kuvaava otos uskonnottomista. He ovat kuvaava otos ryhmästä, joka haluaa kamppailla uskonnon yhteiskunnallista asemaa vastaan.
Kymmenen viime vuoden aika liitto on nuorentanut imagoaan. Niemelä haluaisi eroon "ikävähköstä agitprop-painolastista", johon liittyy ilosanoman levittäminen. "En ole käännyttävä ateisti." Vasemmistolaisuuden tilalle tausta-aatteeksi on noussut tieteellinen naturalismi. Kirkosta katsottuna nuorennusleikkaus on kosmetiikkaa. "Toiminnan perustavoite on sama", sanoo Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen. "Professorit ovat pudonneet pois", tiivistää muutoksen kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Seppo, joka on tutkinut vapaa-ajattelun historiaa. Ennen liiton johdossa oli tiedemiehiä, jotka tekivät rationaalista uskontokritiikkiä. Nyt tehdään mediatempauksia.
Tai "vulgaariateismia", kuten Seppo tempauksia kuvailee."
Vulgaarisuus ei tietysti rajoitu vapaa-ajattelijoihin. Vulgaarisuutta on vapaa-ajattelijoissa, skeptikoissa, maahanmuuttokriittisissä, darwinisteissa, libertaareissa jne. En väitä olevani täysin objektiivinen vapaa-ajattelijoiden suhteen, vaikkakin kirjallisesti esitämäni kritiikki perustuu lähinnä rationaalisesti perusteltuihin mielipiteisiin ja laajaan perhetyneisyyteen tieteelliseen uskontotutkimukseen.
Vapaa-ajattelijoiden liitolla on luullakseni erityinen paikka sydämessäni. Samanlainen paikka kuin venäläisillä ("ryssällä") oli Sinimustien puheenjohtajan pastori Simojoen sydämessä.
Pelkillä järkisyillä ei kukaan aja mitään asiaa. Joka muuta väittää, valehtelee. Pelkällä hyvällä tahdolla joku varmasti ajaakin asiaansa, mutta jälki ei ole hääppöistä.
Ps. Simojoki ei koskaan puhunut venäläisistä (pluralis) vaan ryssästä (singularis).
"..provokaatio oli liiton kesäkuun alussa järjestämä tempaus, jossa he vaihtoivat Kolmen sepän aukiolla uskonnollista kirjallisuutta pornolehtiin. Metakkahan siitä nousi. Moni kirkkoon kuulumatonkin mietti, että nyt mentiin liian pitkälle. Ja että mikä tällainen porukka oikein on.
Kun liitto perustettiin 1937, se oli läpipunainen. Kirkkoon kuulumattomien oikeuksia piti puolustaa tosissaan. Nyt jäsenistö on kirjavampaa, mutta käyrän keskivaiheilta löytyy kaupunkilainen nörtti. "Pääasiassa nuoria kaupunkilaisia miehiä, jotka ovat tyypillisesti naimattomia ja poliittisesti vasemmalla", kertoo ateismia tutkinut uskontotieteilijä Teemu Taira suomalaisista ateisteista.
Vapaa-ajattelijoilla on vain pari tuhatta jäsentä. Uskonnottomaksi itsensä mieltää arviolta jopa kolmannes suomalaisista. Toisaalta, heistäkin osa sanoo uskovansa Jumalaan. Tairan mukaan vapaa-ajattelijat eivät ole kuvaava otos uskonnottomista. He ovat kuvaava otos ryhmästä, joka haluaa kamppailla uskonnon yhteiskunnallista asemaa vastaan.
Kymmenen viime vuoden aika liitto on nuorentanut imagoaan. Niemelä haluaisi eroon "ikävähköstä agitprop-painolastista", johon liittyy ilosanoman levittäminen. "En ole käännyttävä ateisti." Vasemmistolaisuuden tilalle tausta-aatteeksi on noussut tieteellinen naturalismi. Kirkosta katsottuna nuorennusleikkaus on kosmetiikkaa. "Toiminnan perustavoite on sama", sanoo Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen. "Professorit ovat pudonneet pois", tiivistää muutoksen kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Seppo, joka on tutkinut vapaa-ajattelun historiaa. Ennen liiton johdossa oli tiedemiehiä, jotka tekivät rationaalista uskontokritiikkiä. Nyt tehdään mediatempauksia.
Tai "vulgaariateismia", kuten Seppo tempauksia kuvailee."
Vulgaarisuus ei tietysti rajoitu vapaa-ajattelijoihin. Vulgaarisuutta on vapaa-ajattelijoissa, skeptikoissa, maahanmuuttokriittisissä, darwinisteissa, libertaareissa jne. En väitä olevani täysin objektiivinen vapaa-ajattelijoiden suhteen, vaikkakin kirjallisesti esitämäni kritiikki perustuu lähinnä rationaalisesti perusteltuihin mielipiteisiin ja laajaan perhetyneisyyteen tieteelliseen uskontotutkimukseen.
Vapaa-ajattelijoiden liitolla on luullakseni erityinen paikka sydämessäni. Samanlainen paikka kuin venäläisillä ("ryssällä") oli Sinimustien puheenjohtajan pastori Simojoen sydämessä.
Pelkillä järkisyillä ei kukaan aja mitään asiaa. Joka muuta väittää, valehtelee. Pelkällä hyvällä tahdolla joku varmasti ajaakin asiaansa, mutta jälki ei ole hääppöistä.
Ps. Simojoki ei koskaan puhunut venäläisistä (pluralis) vaan ryssästä (singularis).
torstaina, heinäkuuta 01, 2010
Puistojen käytöstä
Yhteismaiden - tässä tapauksessa puistojen - käyttöön liittyy lähes säännönmukaisesti ongelmia:
Helsingin Punavuoren kaupunginosan asukkaat ovat kyllästyneet Sinebrychoffin puistossa tapahtuvaan alituiseen juhlintaan. Niin sanotusta Koffin puistosta on viime vuosina tullut Helsingin suosituimpia nuorten illanviettopaikkoja. ...
Alueen asukkaiden mukaan puistoon kokoontuu iltaisin jopa 1500 nuorta, jotka meluavat, virtsaavat ja sotkevat puistoa. Joidenkin puiston vieressä asuvien parvekkeille on kiipeilty ja heidän ikkunoitaan on kivitetty.
Häiriöihin puuttuneita asukkaita on vetoomuksen mukaan uhkailtu.
Alueella on viimeaikoina tehostettu jätehuoltoa, mutta puisto on silti usein aamuisin roskien ja lasinsirujen peittämä, josta aiheutuu varaa erityisesti pienille lapsille.
Yhteismaan ongelmaa ja yleisemmin yhteisresurssien managerointia on poliittisessa kirjallisuudessa käsitelty hyvin laajasti ja erilaisia ratkaisuja on esitetty. Tämän vuoden taloustieteen Nobel-palkinnon saaja Elinor Ostrom on mm. tutkinut aihetta 50 vuotta. Kuten Ostrom minäkään en ajattele että on olemassa yksi ja vain yksi oikea ratkaisu, vaan ongelmia voi ratkaista myös luovasti erilaisia keinoja yhdistämällä.
Mieleeni tulee taas kerran yksi onnistunut puiston "haltuun otto" eli roskaamisen lopettaminen. Kirjoitin tapauksesta aiemmin:
Muistuu mieleen miten Kalliossa toimittiin Karhupuiston siistimisessä. Kun asuin siinä vierellä keskustelin usein ihmisten kanssa siitä ongelmasta että alkoholistit ovat vallanneet puiston. Esitin mielipiteenäni että poliisin pitäisi poistaa puliukot, mihin varsinkin vanhemmat työläistaustaiset kalliolaiset vanhat naiset suhtautuivat hyvin kielteisesti. Poliisi edusti heille ilmeisesti samaa porukkaa kuin 1918 Kallioon tulleet saksalaiset ja valkoiset. Vihollista. Alkoholistit sen sijaan olivat omia.
Kaupunki hoiti asian hyvin. Puistoa alettiin suunnitella niin että me asukkaat osallistuimme siihen tai ainakin koimme osallistuvamme. Sitten penkit poistettiin puistosta ja puisto kunnostettiin ja asukkaita otettiin mukaan puiston hoitamiseen. Tai pikemmin puston hoitaminen annettiin kokonaan asukkaille. Puisto siirtyi asukkaitten "omistukseen" ja penkit palautettiin. Poliisi harjoitti suht diskreetisti nollatoleranssia alkoholistien suhteen - kenenkään ei annettu istua puistossa. Tässä vaiheessa kukaan ei enää suhtautunut alkoholistien poistamiseen negatiivisesti ilmeisesti koska kyseessä oli asukkaitten oma puisto.
Se oli hieno kokemus. Sittemmin muutin alueelta pois mutta kyllähän puisto edelleen näyttää aika kivalta.
Sinebrychoffin puiston tapauksessa pienimuotoiset ratkaisut eivät ehkä auta. Siinä missä Karhupuistossa häiriökäyttäytyjien määrä oli hyvin pieni, Sinebrychoffin puistossa tilanne on pahempi. Häiriökäyttäytyjät ovat Sinebrychoffin puistossa nuoria ja suomalaisessa yhteiskunnassa kukaan ei halua leimautua nuorten ilon pilaajaksi.
Yksi vaihtoehto voisi olla lopettaa puiston siivoaminen toistaiseksi kokonaan tai ehkä mieluummin siivota puisto vain kerran kuukaudessa - ja katsoa löytyykö ongelmaan ratkaisu ns. ruohonjuutotasolla. Tämä olisi helposti perusteltavissa veronmaksajille
Helsingin Punavuoren kaupunginosan asukkaat ovat kyllästyneet Sinebrychoffin puistossa tapahtuvaan alituiseen juhlintaan. Niin sanotusta Koffin puistosta on viime vuosina tullut Helsingin suosituimpia nuorten illanviettopaikkoja. ...
Alueen asukkaiden mukaan puistoon kokoontuu iltaisin jopa 1500 nuorta, jotka meluavat, virtsaavat ja sotkevat puistoa. Joidenkin puiston vieressä asuvien parvekkeille on kiipeilty ja heidän ikkunoitaan on kivitetty.
Häiriöihin puuttuneita asukkaita on vetoomuksen mukaan uhkailtu.
Alueella on viimeaikoina tehostettu jätehuoltoa, mutta puisto on silti usein aamuisin roskien ja lasinsirujen peittämä, josta aiheutuu varaa erityisesti pienille lapsille.
Yhteismaan ongelmaa ja yleisemmin yhteisresurssien managerointia on poliittisessa kirjallisuudessa käsitelty hyvin laajasti ja erilaisia ratkaisuja on esitetty. Tämän vuoden taloustieteen Nobel-palkinnon saaja Elinor Ostrom on mm. tutkinut aihetta 50 vuotta. Kuten Ostrom minäkään en ajattele että on olemassa yksi ja vain yksi oikea ratkaisu, vaan ongelmia voi ratkaista myös luovasti erilaisia keinoja yhdistämällä.
Mieleeni tulee taas kerran yksi onnistunut puiston "haltuun otto" eli roskaamisen lopettaminen. Kirjoitin tapauksesta aiemmin:
Muistuu mieleen miten Kalliossa toimittiin Karhupuiston siistimisessä. Kun asuin siinä vierellä keskustelin usein ihmisten kanssa siitä ongelmasta että alkoholistit ovat vallanneet puiston. Esitin mielipiteenäni että poliisin pitäisi poistaa puliukot, mihin varsinkin vanhemmat työläistaustaiset kalliolaiset vanhat naiset suhtautuivat hyvin kielteisesti. Poliisi edusti heille ilmeisesti samaa porukkaa kuin 1918 Kallioon tulleet saksalaiset ja valkoiset. Vihollista. Alkoholistit sen sijaan olivat omia.
Kaupunki hoiti asian hyvin. Puistoa alettiin suunnitella niin että me asukkaat osallistuimme siihen tai ainakin koimme osallistuvamme. Sitten penkit poistettiin puistosta ja puisto kunnostettiin ja asukkaita otettiin mukaan puiston hoitamiseen. Tai pikemmin puston hoitaminen annettiin kokonaan asukkaille. Puisto siirtyi asukkaitten "omistukseen" ja penkit palautettiin. Poliisi harjoitti suht diskreetisti nollatoleranssia alkoholistien suhteen - kenenkään ei annettu istua puistossa. Tässä vaiheessa kukaan ei enää suhtautunut alkoholistien poistamiseen negatiivisesti ilmeisesti koska kyseessä oli asukkaitten oma puisto.
Se oli hieno kokemus. Sittemmin muutin alueelta pois mutta kyllähän puisto edelleen näyttää aika kivalta.
Sinebrychoffin puiston tapauksessa pienimuotoiset ratkaisut eivät ehkä auta. Siinä missä Karhupuistossa häiriökäyttäytyjien määrä oli hyvin pieni, Sinebrychoffin puistossa tilanne on pahempi. Häiriökäyttäytyjät ovat Sinebrychoffin puistossa nuoria ja suomalaisessa yhteiskunnassa kukaan ei halua leimautua nuorten ilon pilaajaksi.
Yksi vaihtoehto voisi olla lopettaa puiston siivoaminen toistaiseksi kokonaan tai ehkä mieluummin siivota puisto vain kerran kuukaudessa - ja katsoa löytyykö ongelmaan ratkaisu ns. ruohonjuutotasolla. Tämä olisi helposti perusteltavissa veronmaksajille
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)