tiistaina, marraskuuta 27, 2012

Liberan muistio hyvinvointiyhteiskunnasta

Suomalaiset libertaarit ovat julkaisseet erittäin hyvän muistion hyvinvointiyhteiskunnan kestämättömyydestä. Tällaista keskustelua tarvitaan.

Hyvinvointiyhteiskuntaa on tällä blogilla käsitelty aika paljon. Referoin mm. aikaisemmin kahden eturivin amerikkalaisen vasemmistolaisen taloustieteilijän Samuel Bowlesin ja Herbert Gintisin ajatuksia hyvinvointiyhteiskunnasta ja toisaalta amerikkalaisen maltillisen libertaarin Charles Murrayn kirjaa samasta aiheesta.

Liberan malli on mustavalkoinen - hyvinvointiyhteiskunta on tuhoon tuomittu alunperinkin - piste. Vaikka ei Liberan ideologiaa jakaisikaan, muistio kannattaa ehdottomasti lukea.

Vaikka en itsekään jaa ajatusta, että hyvinvointivaltio on aina kestämätön, jaan libertaarien käsityksen että eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta on hiljalleen romuttumassa. Siihen, miten esimerkiksi köyhien, vanhusten, tyttömien ja vammaisten ylläpito tulevaisuudessa tullaan ratkaisemaan, minulla ei ole vahvaa mielipidettä. Arvaukseni on, että se tulee tapahtumaan markkinoihin perustuvien ratkaisujen että yhteisöllisten ratkaisujen kautta.

tiistaina, marraskuuta 20, 2012

Olli Kivinen ja Suomen yritys päästä YK:n turvaneuvostoon

HS:n pääkirjoitussivulla Olli Kivinen ihmettelee samaa mitä Kansankokonaisuuden kirjoittaja: Eikö Suomen ulkopoliittinen johto vieläkään ole tajunnut seuraavia yksinkertaisia asioita:

a) YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyys ei ole enää kovin tärkeä vaikutuskanava eikä se erityisesti tarjoa Suomelle turvatakuita, ja

b) Suomen kaltainen maa, joka änkyröi EU:ssa, joka kieltäytyy Nato-jäsenyydestä haluten pitää kiinni sitoutumattomuudestaan - ikään kuin sitoutumattomuus olisi muuta kuin 70-luvun tyhjä slogan - ja joka on turvatakuita vailla olevana haavoittuvana maana Venäjän erityinen sylkykuppi, ei luonnollisestikaan saa ääniä muilta mailta.

On suorastaan hämmästyttävää että Suomi sai niinkin paljon ääniä.

"Kirvelevä tappio YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyskilvassa on tärkeä ulkopoliittinen muistutus. Koko hanke puhallettiin täyteen ilmaa ikään kuin jäsenyys olisi ollut maan tärkein asia vuosikymmeniin. Ilmeisesti takana oli presidentti Tarja Halosen ulkopoliittisen johtaja-aseman ja ulkoministeriön moraalin kohottaminen sen jälkeen, kun EU-asiat oli keskitetty pääministerin johdettaviksi. YK:n äänestystulosta on päivitelty ja käännelty monelta taholta aivan aiheellisesti. 

Kyseessä oli paha mahalasku ja väärinarviointi, joka täytyy arvioida perusteellisesti. Yksi näkökulma puuttuu vielä: miksi niin moni sittenkin äänesti Suomea? Kuinkahan moni EU-maa oli puolellamme viimeaikaisen äkäpussikäytöksen jälkeen? Etelästä niitä ei ole, päinvastoin – vakuustemppuilu vei kannatuksen. Mahdollista on, että alueen EU-jäsenet käyttivät vaikutusvaltaansa myös Välimeren etelärannan valtioissa. 

 Ongelmia oli pohjoisempanakin: kuka katsoo suopeasti jäsenvaltiota, joka keinuttaa venettä keskellä vaikeata kriisiä? Kuinkahan moni läheisimmän viiteryhmämme euroryhmän jäsenistä äänesti Suomea eikä rakentavaa ja taitavaa euromaata Luxemburgia? 

 Toinen hankala ryhmä ovat Naton jäsenmaat. Pääosa EU-kumppaneistamme sekä Norja, Yhdysvallat ja Kanada ovat valinneet Naton puolustuksensa ytimeksi, joten se on monien tärkeimpien verrokkimaidemme puolustusliitto. Meillä Natoa käsitellään jopa kuntavaalien tupailloissa ja vastaavissa poliittisissa kokouksissa helvetin esikartanona, jossa pääpiruna häärii tietenkin liiton suurin jäsenvaltio Yhdysvallat. 

 Saattaapa olla, että joissakin maissa katsotaan Suomen olevan vapaamatkustaja, joka uskoo länsimaiden pelastavan, jos eteen tulee tosi hankala tilanne. Jotkut maat epäilevät Suomea, koska se pyrkii itsepintaisesti ja vaistonvaraisesti hakeutumaan idän ja lännen väliselle harmaalle vyöhykkeelle. Kuinkahan paljon ääniä Naton jäsenmaista mahtoi tulla? 

 ... 

 Lisämausteena keitossa on itänaapurimme Venäjä. Itäsuunnalla ei ole kyse ylimielisyydestä, mutta suhteet eivät ole mitenkään ongelmattomat. Sen osoitti lapsikiistojen lietsominen kesken YK-kampanjaamme. Venäjän politiikkaa on selitetty sisäpolitiikalla ja ties millä, mutta ulkoiset tunnusmerkit kertovat aivan muuta. Venäjän päämäärä on vaikutusvallan palauttaminen naapurimaissa Neuvostoliiton aikojen tasolle. 

Korkeiden viranomaisten ja Kremlin komennossa olevien tiedotusvälineiden toiminta osoitti, että lapsikiistassa on kyseessä harhatiedolla käytävän nykyaikaisen tiedotussodan harjoitus. Ilmeisesti sen tarkoituksena on näyttää Suomelle kaapin paikka. Toimintaan kuuluvat myös iskusanat. 
Tämänkertainen on "sivistysvaltio", jota pääministeri Dmitri Medvedev ja ulkoministeri Sergei Lavrov ovat käyttäneet. Tässähän Venäjällä on paljon opetettavaa vaikkapa korruption, katulasten tai oikeusvaltion alalla. 

 Lisäksi menetelmään kuuluu vanhoilta huonoilta ajoita tunnettu hajota ja hallitse -menetelmä, jolla kohdemaan toimijat pyritään leimaamaan hyviksi ja huonoiksi. Hyville annetaan kissanpentuja. Kansanäänestyksestä puhunut pääministeri Medvedev nosti Suomen holhoamisen maamme demokraattisen poliittisen päätöksenteon tasolle. Se ei ole kuulunut Venäjän hallitsijoille vuoden 1917 jälkeen. Onneksi maamme kaikissa puolueissa nousee koko ajan uusia poliitikkoja, joita ei ole marinoitu suomettumisliemessä ja joilla on mahdollisuus välttää menneisyyteen taantuminen."

Miksi Suomi saisi kannatusta turvaneuvostoon länsimaitla kun Suomi ei kerran kuulu länteen, taikka Venäjältä, kun Suomea ei vielä ole onnistuttu liittämään kokonaan Venäjän etupiiriin ?

keskiviikkona, marraskuuta 07, 2012

Presidentinvaalit USA:ssa ja Suomessa

Olen tyytyväinen että Obama voitti. Vaikka oikeistolainen olenkin, ilmastonlämpenemis-skeptisyydellä ja kreationismilla ratsastajaa on hiukka vaikea hyväksyä. Tosiasia tietysti on että republikaanien ehdokkaiden kreationismista ja ilmastonlämpenemisestä puhuminen on osittain signalointia, mutta mielestäni vaarallista sellaista. Obaman valinta torjuu myös amerikkalaisten pahimman isolationismin. Mitä enemmän USA on läsnä Euroopassa, sitä vapaampi on Eurooppa.

Suomen edelliset presidentinvaalit tulivat taas mieleen. Vaaleja leimasi sellainen konstellaatio, että molemmat ehdokkaat olivat säällisen fiksuja ja hyväksyttäviä. Suuri osa suomalaisista signaloi kuulumista tiettyyn joukkoon ottamalla kiihkeästikin kantaa presidentti-kysymykseen, jota ei oikeastaan ollut. Itsekin äänestin Niinistöä varmaan ensi sijassa siksi, että en halunnut kuulua siihen joukkoon joka oli edellisissä vaaleissa äänestänyt Halosta.

Suomalaisten edellisen vaalin signalointi oli äärimmäisen halpaa. Lopulta oli aika samantekevää kumpaa äänesti. Samaa ei voi sanoa USA:n signaloijista tai Suomen kahden aikaisemman presidentinvaalin signaloijista. Aikaisemmissa Suomen vaaleissa internationalistinen haihattelija valittiin tuon signaloinnin tuloksena Suomen presidentiksi.

Yhteiskunnan polarisaatio on kallista koska se panee ihmiset tekemään äänestyspäätöksensä signalointi-motiivilla.

Timo Vihavaisen Itäraja häviää -kirjaa lukiessa tajusin miten Suomessa on internationalistisella haihattelulla ollut pidempääkin perinnettä. SDP:n luottamus venäläiseen matruusiin vuonna 1918 oli aikoinaan viedä Suomen turmion tielle, vaikka monien punaisten kuten Eduard Gyllingin vilpittömyyttä ei ole syytä kiistää. Otto-Wille Kuusisen toiminta Neuvostoliitossa olikin sitten jo puhdasta Suomen syömistä. Stalinkin mainitsi asiasta usein huvittuneena Kuusiselle. (Koska Yle muuten esittää jonkun ohjelman Stalinin kätyreistä / kollaboratööreistä?)

Internationalistiseen väkivallattomuuteen uskomisella on silläkin perinteitä. Pasifisti Arndt Pekurista edelsi yli sata vuotta sitten suomalainen tolstoilaisuus. Tosin sen kirkkaimmat edustajat Ilmari Kianto, Eino Railo, Arvid Järnefelt ja Kyösti Vilkuna käänsivät kelkkaansa nähtyään ensi kertaa kansojen veljeyden todellisuuden alkaen keväästä 1917. Veljeyden idea oli korvattava kaiken "ryssäläisyyden" ja siis myös tolstoilaisuuden hylkäämisellä. Mentiin toiseen - tosin selvästi vähemmän kohtalokkaaseen - äärimmäisyyteen. Veljeyden tilalle ex-tolstoilaisetkin halusivat tuoda vihan.


perjantaina, marraskuuta 02, 2012

Yle: Venäjä haluaa olla Suomen vihollinen

Jarmo Mäkelä Ylen Uutisista kirjoittaa: "Mitä Venäjään ja venäläisiin tulee, me suomalaiset olemme itsepetoksen maailmanmestareita. Me emme suostu ymmärtämään, kuinka harkiten ja määrätietoisesti viholliskuvaa rakennetaan. Emme myöskään tajua, ettei valtiollisen median tehtävänä ole totuuden etsiminen vaan valtaapitävien aseman vahvistaminen.

Tiedotussodassa otettiin Venäjällä viime kuussa käyttöön uusi ase, presidentin hallintoon perustettu sosiaalisten projektien direktoraatti. Sen tehtävänä on Venäjän kansallisen ylpeyden palauttaminen ja isänmaallisen kasvatuksen vahvistaminen.

Tavoitteena on täyttää venäläisellä äärinationalismilla se tyhjiö, jonka kommunismin romahtaminen jätti jälkeensä sekä elvyttää patriotismi, jonka lähes ainoana selkärankana Venäjällä on Neuvostoliiton rooli toisessa maailmansodassa. Tämä on todellinen syy siihen, miksi Stalinin rikosten tuomitseminen on Venäjällä nykyoloissa mahdotonta

Moskovan Carnegie Centerin tutkijan Nikolai Petrovin mukaan tämä Putinin linja merkitsee kuitenkin sitä, että uudistuminen ja modernisaatio käyvät mahdottomiksi. Tämä merkitsee sitä, että kaikki ne jotka suomalaisten tavoin haluavat uskoa, että Venäjän tie oikeusvaltioksi, kansanvallaksi ja nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi on pitkä, ovat oikeassa vain teoriassa. Käytännössä Venäjä ei ole matkalla siihen suuntaan.

Suomalaisten poliitikkojen epäluuloisuus Venäjää kohtaan on ollut aivan liian alhaista. Venäjään ei pidä luottaa missään asiassa. On muistettava, että Venäjä on pahantahtoinen ikuisesti muuttumaton maa, joka koulukiusaajan tavoin kiusaa juuri sitä naapuriaan, joka on haavoittuvin.

Suomen suurin ongelma on se, että emme enää identifioi itseämme Rajamaaksi tai Reuna-alueeksi eurooppalaisen sivistyksen ja Venäjän rajalla. Puola ja Viro tietävät olevansa Euroopan Rajalla. Suomalaiset oppivat asian nyt uudelleen. Taitaa vain olla hiukan myöhäistä.