Kulttuurisota, kansallinen yhtenäisyys ja ideologia kansan kaviaarina

Minulle tuntematon Mikael Rauhalahti kirjoittaa Sarastuksessa kansankokonaisuus-blogin hengessä. 

Kun vertaa Suomen ja Yhdysvaltain vuoden 2024 presidentinvaalien ilmapiirejä, ei voi olla toteamatta: Suomi on yhteiskuntana paljon terveempi kuin Yhdysvallat. Suomessa kilpailuasetelmassa olivat muiden muassa Jussi Halla-aho ja Li Andersson, mutta ideologisista erimielisyyksistään huolimatta he kykenivät ottamaan toisistaan mittaa asiallisella tyylillä. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa loanheitto ja demonisointi ovat asioita, joilla voi saavuttaa hyvin vähän, ja selvästi politiikan laitojakin edustavat ovat vähitellen oivaltamassa sen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa suuri osa kansasta tuntuu olevan sitä mieltä, että presidentinvaaleissa on kysymys hyvän ja pahan välisestä lopunajan taistelusta. Politiikka ja etiikka ovat erottamattomasti sulautuneet yhteen, ja viholliset haetaan oman maan sisältä. Tilanne alkaa muistuttaa viidensadan vuoden takaista uskonpuhdistuksen repimää Saksaa, mutta ideologiat ovat ottaneet uskonnon paikan elämää suurempana kysymyksenä, jonka suhteen ei suostuta tekemään myönnytyksiä. Puolueet ja poliitikot ovat lähes luopuneet oman linjan ja tulevaisuusvision markkinoimisesta ja keskittyvät lokaamaan vastapuolta, koska sellainen viesti myy paremmin.

Sekä radikaaleille vallantavoittelijoille että politiikan penkkiurheilijoille ideologinen paatos on kaviaaria, käytännön ratkaisut kaurapuuroa. Ne yhdysvaltalaiset, jotka eivät halua ottaa osaa tähän kulttuurisotaan, eivät ryhmity käytännönläheiseksi keskilinjan puolueeksi, vaan jättävät äänestämättä. 

... hyvät ajat saavat pienet ongelmat tuntumaan suurilta. Hyvinvoinnin paraneminen ja entisaikojen ihmisoikeusaktivistien kaikkien tavoitteiden saavuttaminen ovat saaneet yhä triviaalimmat asiat nousemaan kiivaiden debattien aiheiksi, jotka jakavat kansalaisia eri leireihin. Viidenkymmenen vuoden takaiset vasemmistoradikaalit eivät olisi voineet kuvitellakaan, että heidän seuraajansa pitäisivät kolmannen sukupuolen virallistamista yhtenä keskeisimmistä ideologisista tavoitteista. He olivat yleisesti varsin amerikkalaisvastaisia ja olisivat epäilemättä olleet aika masentuneita, jos olisivat tienneet, että 2000-luvun Suomessa monet vasemmistolaiset imitoivat Yhdysvaltain kulttuurisotaa saadakseen jotain tekemistä hivelemään ideologista hermoa. Pankit ovat jääneet kansallistamatta ja työttömyys poistamatta, mutta uuden polven vasemmistoradikaalit ratkovat innolla sellaisiakin ongelmia, joita tuskin kukaan pitäisi ongelmina, jos niistä ei olisi sellaisia tekemällä tehty. 

Niin käy, kun henkilöillä, joille ideologia on elämän suuri intohimo, ei ole mitään järkevää tekemistä. Ihmisoikeusaktivismista on tullut lifestyleä, jossa aktivistien kokemus taistelusta ihmisoikeuksien puolesta vaikuttaa olevan tärkeämpi asia kuin itse ihmisoikeudet.

Jos kiinnosti, jatkakaa tästä.