Romahduksesta vielä kerran

Wikipedia esittelee kahdeksantoista vaihtoehtoista teoriaa Rooman valtakunnan noususta ja tuhosta.

Takkirauta käsitteli Rooman tuhoa teorian 8 hengessä lokakuussa:

Varmaa on, että sekä Ludwig von Mises että Arnold Toynbee olivat täysin oikeassa tarkastellessaan Rooman taloutta. Rooma oli raubwirtschaft puhtaimmassa muodossaan - se ei tuottanut mitään, se vain kulutti. Täsmälleen samaa muuten voidaan sanoa arabien imperiumista - joka romahti vielä nopeammin - ja Ottomaanien Turkista, joka sekin rojahti aika nopeasti. Rooman valtakunnassa ei ollut minkäänlaista teollisuustuotantoa päivittäistavaroiden ja välttämättömyyshyödykkeiden ohella. Se ei tuottanut mitään vientiin, mutta toi valtavan määrän ylellisyystuotteita ulkomailta. Kassavirta siis virtasi kassasta pois. Se kaikki piti rahoittaa jollakin. Millä? Vastaus oli jatkuva sodankäynti ja ryöstäminen. Koska valtakunnan talous perustui orjuudelle ja orjille ei makseta palkkaa, mitään ostovoimaista palkansaajaluokkaa, yritteliäisyyttä ja keskiluokkaa ei koskaan syntynyt - talous jäi basaaritalouden asteelle. Ainoa tapa oli rosvoaminen. Rooma ei periaatteellisella tasolla eronnut mongoleista tai assyrialaisista mitenkään - ainoa ero hunneihin, skyytteihin ja muihin kansoihin, jotka osasivat vain tuhota - on että roomalaiset sentään rakensivatkin jotain.

Roomassa kaikki meni hyvin niin kauan kun valtakunta laajeni ja ryöstettävää riitti.

Minulla ei ole vahvaa mielipidettä Rooman romahduksen syystä enkä ala sellaista tässäkään esittää. Kansankokonaisuuden "nimikkoteoria" on kuitenkin tavallaan Peter Turchinin kirjassa War and Peace and War esitetty teoriaa kansakuntien noususta ja tuhosta. Turchinperustaa teoriansa 1300-luvulla eläneen arabisosiologin ibn Khaldunin teoriaan ryhmäkoheesion merkityksestä kaupunkivaltioiden nousulle ja tuholle.

ibn-Khaldunin teorian mukaan koheesio syntyy spontaanisti pienissä sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä - ja sitä vahvistaa uskonnollinen ideologia. Khaldunin analyysi selittää miten koheesio vie ryhmän valtaan mutta sisältää samalla ryhmän (psykologisen, sosiologisen, taloudellisen ja poliittisen) rappion siemenen, joka johtaa ryhmän korvautumiseen toisella ryhmällä.

...

Yhteisöstä tulee suuri sivilisaatio, mutta sen suuruuden päiviä seuraa rappion kausi ja ryhmäkoheesion aleneminen. Tästä seuraa että uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah. Kun barbaarit vahvistavat valtansa, he kuitenkin alkavat kiinnostua sivilisaation hienostuneemmista piirteistä kuten lukutaidosta ja taiteesta ja ottavat ne osaksi omaa kulttuuriaan. Hiljalleen prosessi alkaa alusta ja seuraavat barbaarit valtaavat sivilisaation alueen.

Joskus vuosi sitten tutustuin wikipedian teorian 13. Joseph Tainterin teoria perustuu ajatukseen, että aikaa myöten organisaatio (valtio, yritys) muuttuu yhä kompleksisemmaksi pyrkiessään ratkaisemaan eteen tulevia ongelmiaan.

According to Tainter's Collapse of Complex Societies, societies become more complex as they try to solve problems. Social complexity can be recognized by differentiated social and economic roles and many mechanisms through which they are coordinated, and by reliance on symbolic and abstract communication, and the existence of a class of information producers and analysts who are not involved in primary resource production.

Such complexity requires a substantial "energy" subsidy (meaning the consumption of resources, or other forms of wealth). When a society confronts a "problem," such as a shortage of energy, or difficulty in gaining access to it, it tends to create new layers of bureaucracy, infrastructure, or social class to address the challenge. Tainter applies his model to three case studies: The Western Roman Empire, the Maya civilization, and the Chaco culture.

Lopputulema kuitenkin on, että marginaalituotto kompleksisuuden lisäämiseksi tehdyistä investoinneista jossain vaiheessa menee nollaksi ja sen allekin:

In Tainter's view, while invasions, crop failures, disease or environmental degradation may be the apparent causes of societal collapse, the ultimate cause is an economic one, inherent in the structure of society rather than in external shocks which may batter them: diminishing returns on investments in social complexity.

Finally, Tainter musters modern statistics to show that marginal returns on investments in energy, education and technological innovation are diminishing today. The globalised modern world is subject to many of the same stresses that brought older societies to ruin.

Teoria jotenkin iski minuun siksi, että olin isossa yrityksessä nähnyt miten yrityksen toiminta jatkuvasti kompleksisoitui. Siinä missä ensin Telenokialla (myöh. Nokia Telecommunications, NSN) oli lähinnä tuotekehitysihmisiä, tuotantoa ja myyntimiehiä, roolien määrä kasvoi räjähdysmäisesti, kun kaikki toiminta määritettiin noudattamaan erilaisia prosesseja.

Syntyi erikoistuneet linjaesimiehet, erikoistuneet projektin johtajat ja projektisihteerit, tuotepäälliköt, laatuhenkilöt, vaatimusmäärittelyprosessin kehittäjät jne. jne. Yhä harvempi ymmärsi kuin oman alueensa. Aiemmin yritys oli muodostunut joukosta kiinteää yhteistyötä keskenään tekevistä yksilöistä, joitten toimintaa toki rajoitti voimakas ryhmäpaine. Yritys oli kuin joukko suht eriytymättömiä soluja joista useimmat kykenivät korvaamaan toisensa. Myöhemmin solut erikoistuivat. Samalla tavalla kuin ihmisruumissa on elimet (korva, silmä, maksa,...), roolit eriytyivät ja kukin ymmärsi vain pienen pienen osan kokonaisuudesta.

Työn jako kasvatti aluksi yrityksen tehokkuutta, mutta samalla yritys kompleksisoitui.

Kun teleala muuttui voimakkaasti - Internet tuli mobiilimaailmaankin - kompleksinen yritys ei enää ollut uusiutumiskykyinen. Työntekijät olivat rooliensa vankeja. Uudessa maailmassa ihmiset tekivät vanhoja töitä ja ajattelivat vanhoja ajatuksia. Uusi tekniikka ymmärrettiin ehkä teknisesti, mutta ei uusia liiketoimintamalleja. Kuvien jakamisen ja videoiden jakamisen uskottiin olevan samanlainen rahasampo - ja suurempikin - kuin tekstiviestit. Todellisuudessa palvelut siirtyivät webbiin ja operaattorista tuli pelkän bittiputken tarjoaja.

Tainterin teorian nyt löytänyt Internet guru Clay Shirky kirjoituksessaan Collapse of Complex business Models:

...Tainter’s thesis is that when society’s elite members add one layer of bureaucracy or demand one tribute too many, they end up extracting all the value from their environment it is possible to extract and then some.

The ‘and them some’ is what causes the trouble. Complex societies collapse because, when some stress comes, those societies have become too inflexible to respond. In retrospect, this can seem mystifying. Why didn’t these societies just re-tool in less complex ways? The answer Tainter gives is the simplest one: When societies fail to respond to reduced circumstances through orderly downsizing, it isn’t because they don’t want to, it’s because they can’t.

In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.

When the value of complexity turns negative, a society plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification.

Yritys ja yrityksen liiketoimintamallit toimivat samalla tavalla kuin yhteiskunnat. Kompleksisen yrityksen on äärimmäisen vaikeaa uudistua muuttumalla yksinkertaiseksi.

Kun suuret teleyritykset nyt heikkenevät ne irtisanovat suuren joukon äärimmäisen erikoistuneita ihmisiä joiden on vaikea läytää uusia työtehtäviä.
Yrityksen työntekijöidenkin on vaikea muuttua itsenäiseksi yksilöiksi oltuaan aiemmin yrityksen korvia, silmiä ja maksoja. Vastaavien erittäin eriytyneitten työtehtävien löytäminen oman yrityksen ulkopuolelta on myös vaikeaa. Älykäs ihminen oppii tietysti mihin tahansa tehtäviin, mutta kaikille se ei ole helppoa.

Samoin kuin yhteistyötä tekevien solujen muuttuminen evoluution kautta yhdeksi organismiksi eriytyneine elimineen on irreversiibeli prosessi, jota John Maynard Smith kutsuu nimellä Major Transition, kompleksisen yrityksen muuttuminen yksinkertaisemmaksi yritykseksi tai yrityksen äärimmäisen erikoistuneiden työntekijäiden muuttuminen itsenäiseksi yksilöiksi on äärimmäisen vaikeaa.

Nokia ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ovat hyviä ehdokkaita seuraaviksi romahtajiksi.

Integraatio vai disintegraatio ?

Nimerkki Valkea kirjoitti kommenttissaan: Libertaareille Kreikka on tietynlainen erävoitto. Kreikan tapauksessa useat valtioon liittyvät ongelmat konkretisoituvat, kuten korruptio, yleinen mismanagement ja sekaantuminen yksityisen sektorin liiketoimintaan, case Olympic Air

Libertaarit ja monet muut spekuloivat nyt valtion tai ainakin EU:n disintegraatiolla. Toinen todennäköisempi vaihtoehto kuitenkin on, että Kreikan kriisi johtaa Euroopan integraation voimakkaaseen vahvistamiseen. Kansallisvaltioiden suvereniteettia vähennetäään kaikissa asioissa, byrokratia lisääntyy ja sensuuri voimistuu. Verotkin todennäköisesti nousevat.

Euroopasta tulee integroitunut ja kompleksinen järjestelmä. Kasvu pysyy todennäköisesti suht alhaisena.

Lopullisen EU:n romahduksen aika ei vielä liene tullut. Tiukkenevaan integraatioon viittaa suuunnitelmat vakaussopimuksesta.

(Lisäys 10.5.:tämä on mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka kriisien kautta EU kehittyy kohti syvempää integraatiota.... , totesi Etlan Sixten Korkman. Korkman arveli edelleen, että vakaussopimus laskee Euroopan maiden saamien lainojen korkoja ja osoittautuu ehkä taloudellisesti edulliseksi.

Korkmannin arvio oli toki optimistisin asiantuntija-arvio. Monet arviot olivat hyvin pessimistisiä vakaussopimuksen, jos sellainen nyt syntyy, hyödyllisyyden osalta.)

Ei Rooma (tai Maya-valtiotkaan) kaatunut ensimmäiseen pahaan kriisiin. Roomassa Diokletianus ja Konstantinus ratkaisivat 100-200-luvun todellla vaikean kriisin vahvistamalla valtiota, tekemällä kristinuskosta valtionuskonnon, kasvattamalla julkista sektoria ja nostamalla verotusta todella korkeaksi.

Rooma kaatui vasta kun korkeiden verojen riistämä maaseutu alkoi tyhjentyä ja asukkaiden lojaliteetti Roomaa kohtaan hiipui. Diokletianuksen ja Konstantinuksen ratkaisu ei ollut kestävä. Kun romahdus tuli, maaseudun väki huokaisi lopulta helpotuksesta.

Ainoa asia mikä EU:n ja rahaliiton osalta on käsittääkseni varmaa on, että integroitumisen tason on muututtava radikaalisti. Sen on joko alennuttava tai kasvettava. Nykytilanne on äärimmäisen tehoton, kun vastuut kasautuvat pohjoiseen.

Kasvava globaali kilpailu energiasta ja kilpailun muuttuminen yhä strategisemmaksi ja kovemmaksi panee Euroopan ehkä myös integroimaan energia- ja sitä kautta koko ulkopoltiikkansa. Tätä ajaa erityisesti Saksa, joka haluaa integroida myös Venäjän länteen.

Turchin ja asabiyah

Peter Turchinin teos War and Peace and War imperiumien noususta ja tuhosta on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa historiasta kiinostuneelle. Turchinin kirja edustaa historian tulkintaa, joka ammentaa voimakkaasti arabialaisen 1300-luvun sosiologin ibn Khaldunin asabiyah-teoriasta ja uudemmasta yhteisöllisyyden tutkimuksesta eli Boydin ja Richersonin kulttuurisen ryhmävalinnan teoriasta.

Turchinin pääteesi on että imperiumin nousu on rajaseutuolojen generoimaa. Esimerkiksi Rooman pohjoisrajan tuntumassa eläneet pienet germaaniheimot ja Rooman/Bysantin itärajalla eläneet arabiheimot elivät toisaalta konfliktissa suureen Roomaan/Bysanttiin mutta saivat myös runsaasti vaikutteita Rooman/Bysantin kulttuurista. Arabeilla oli toinenkin imperiumi naapurinaan - Kaksoisvirtainmaata hallitseva Partia ja sittemmin Persia.

Kyetäkseen haastamaan Rooman, germaaniheimot toisaalta ja arabiheimot toisaalta integroituivat suuremmiksi kokonaisuudeksi kuten Frankkien ja Alemannien heimokoalitioiksi ja islamilaiseksi yhteisöksi. Frankkien valtakunta ja Islamilainen kalifaatti syntyivät näiden yhteisöjen pohjalta.

Rooman keisarikunnan nousuun liittyi vastaavasti Rooman sijainti ensin etruski- ja latinalaisen kulttuurin rajalla ja sittemmin kelttiläisen ja Välimeren kulttuurin rajalla. Rooma kykeni jatkuvaa kelttiuhkaa hyväkseen käyttäen yhdistämään keskisen Italian alueet Rooman osaksi - usein yhdistäminen tapahtui vapaaehtoisesti pienemmän pahan periaatteella.

Venäjän keisarikunnan nousuun 1500-luvulla liittyi Venäjän joutuminen jatkuvien tataarihyökkäysten kohteeksi. Pienet venäläiset ruhtinaskunnat yhdistyivät Moskovan alaisuuteen osin vapaaehtoisesti kyetäkseen puolustautumaan yhteistä vihollista - Krimin, Kazanin, Astrakhanin ja Siperian kaanikuntien edustamaa tataariuhkaa - vastaan. Varsinkin etelärajan suojelu vaati venäläisiltä jatkuvaa yhteistyötä Krimin tataareja vastaan. Integroituminen alkoikin etelärajan uhatuista ruhtinaskunnista - sen sijaan pohjois-Venäjän valtiot kuten Novgorod vastustivat Moskovan ylivaltaa voimakkaasti.

Etelä-Venäjän rajaseutua asutettiin antamalla asukkaille vapaan talonpojan asema ja maata korvaukseksi sotilaspalveluksesta. Rajaseudun oloja leimasi alhainen epätasa-arvoisuus, maaorjaluokan puuttuminen ja aateliston vähäisyys. Tasa-arvon onkin aina todettu edistäneen yhteisön koheesiota ja voimaa. Turchin toteaa Rooman tasavallan aikana tuloerojen kaventuneen vuoteen 100 eKr. mennessä voimakkaasti. Kun Rooma laajeni, tasa-arvoisuus antoi tilaa äärimmäiselle epätasa-arvolle ja individualististiselle hedonismille. Asabiyah heikkeni varsinkin Rooman ydinalueilla Italiassa mutta säilyi paremmin Rooman rajaseudulla. Rooman painopiste siirtyikin pois mädännnäisestä Italiasta Konstantinopoliin. Bysantti syntyi.

Rajaseudun suojelu vaatii yhteistyötä - rajaseudun turvaaminen on julkishyödykkeen tuottamista. Julkishyödykkeen tuottaminen ja vapaamatkustajan ongelman välttäminen onnistuu parhaiten tilanteessa, jossa väestö muodostaa mahdollisemman yhtenäisen ryhmän, joka jakaa yleensä saman uskonnollisen maailmankuvan ja samat olosuhteet. Venäjän rajaseudun vapaa talonpoika taisteli oman ja lastensa elämän puolesta, mutta samalla toisten samassa asemassa olevien talonpoikien puolesta. Taistelu identifioitiin kuitenkin oikeauskoisen kirkon ja Venäjän puolesta vääräuskoisia tataareita vastaan käydyksi pyhäksi sodaksi.

Uskonto ei tässä tapauksessa ollut siis mikään tapa alistaa talonpojat keisarille, vaan tapa uskonnollis-mystistä maailmankuvaa hyväksi käyttäen turvata yhteisön koheesio niin, että raja Krimin kaanikunnasta hyökkääviä tataareita vastaan kyettiin turvaamaan.

"Projekti" onnistuikin. Ensin murtuivat Siperian, Kazanin ja Astrakhanin kaanikunnat 1600-luvulle mennessä - samalla Venäjän imperiumin eteneminen Tyynelle Merelle ja Afghanistanin, Kiinan ja Persian rajalle saatiin käyntiin. 1700-luvulla kaatui vielä Krim.

Suomen historiaa harrastaneelle tarkkanäköiselle lukijalle on heti selvää, että Suomi on suurimman osan historiaansa ollut rajaseutua kahden kulttuurin - läntisen ja ortodoksisen välillä. Asabiyah - kansakunnan yhtenäisyys - koki todennäköisesti maksiminsa talvisodan ja jatkosodan aikana. Rintamakokemuksen yhdessä kokenut suomalainen työläinen ja porvari jatkoivat yhteistyötään sodan jälkeen. Puhuttiin aseveliakselista. Suomalainen tasa-arvo saavutti maksiminsa joskus 70-80-luvulla työväestön palkkojen noustua nopeasti ja säätykierron kiihdyttyä. Sotilaallisen konfliktin uhan vähentyessä ja yhteiskunnan liberalisoitumisen myötä kansallinen yhtenäisyys on jälleen alentunut, säätykierto on hidastanut ja taloudellinen epätasa-arvo lisääntynyt.

Erityisen hyvä esimerkki rajamaan-aseman imperiumia luovasta vaikutuksesta on Espanja (Kastilia ja Aragonia). Espanjassa vallitsi rajamaaolot noin 500 vuotta maan ollessa suurelta osin - mutta ei kokonaan - islamilaisten kalfaattien hallussa. Reconquista oli vuosisatojen pituinen prosessi, jonka aikana espanjalaisen yhteiskunnan asabiyah kasvoi koko ajan. Kun islam nujerrettiin, Kastilia ja Aragonia eivät pysähtyneet laakereille lepäämään vaan kansakunnan taistelukykyä käytettiin valtavan ja rikkaan imperiumin luomiseen.

Mielenkiintoinen on myös havainto, että Kreikan ja barbarian rajalla sijainnut Makedonia oli ainoa kreikkalainen valtio joka kykeni luomaan varsinaisen imperiumin. Makedonialaiset toimivat roomalaisten tavoin ja tekivät valloitettujen maitten asukkaista makedonialaisia. Spartlaiset, mutta myös ateenalaiset, vain alistivat valloitettujen maitten asukkaat vasalleikseen - Spartan tapauksessa orjikseen. Vaikka asabiyah spartalaisten keskuudessa olikin vahva, ei-spartlaianen väestö piti Spartaa vihollisenaan ja oli täysin kansankokonaisuuden ulkopuolella. Vastaava tilanne, missä eliitin asabiyah oli vahva mutta eliitin ulkopuolinen väestö oli eliitin orjia ja kansankokonaisuuden ulkopuolella, vallitsi myös Puola-Liettuassa 1500-1700-luvulla.

Historia ei tietenkään ole pysähtynyt - uusia rajaseutuja on syntynyt 1900-luvullakin mm. Palestiinaan. Amerikkalaisten tuki Israelille on ilmeisesti yhtenäistänyt arabeja ainakin jossain määrin. Ainakin Etelä-Libanon, Länsi-Ranta ja Gaza muodostavat eräänlaisen rajaseudun, jossa arabien yhtenäisyys voimistuu islamilaisen fundamentalismin ympärille. Islamilaisen asabiyahin kehittyminen on heijastunut ja tulee heijastumaan erittäin voimakkaasti myös Eurooppaan. Islamin alennustila on loppumassa ja vaikka islamilaiset maat eivät kehity ehkä tieteellis-teknologisesti niiden merkitys maailmanpolitiikassa on kasvava.

Viitteitä:

1. Kansankokonaisuuden kirjoitus ibn Khaldunin asabiyah-teoriasta.

2. Darwinian Conservative-blogin arvostelu Turchinin kirjasta.

3. Peter J. Richersonin ja Robert Boydin The Evolution of Human Ultra-sociality

Ukrainan romahdus - lännen romahdus

Kaikki romahdukset sisältävät samanlaisia piirteitä. Olen kuvannut tällä blogilla Nokian romahdusta. Romahduksen alkuaikoihin liittyi a) kykenemättömyys uudistua toisaalta ja b) yhteen hiileen puhaltamisen menettäminen toisaalta. Monta vuotta romahdus ei ollut ulkopuolisille millään lailla näkyvää, mutta lopulta romahdus oli hyvinkin näyttävää.

Uudistumisessa epäonnistuttiin mm. siltä osin, että Nokia ei päinvastoin kuin Samsung kyennyt oppimaan (yksinkertaistumaan) pelkäksi laitevalmistajaksi vaan halusi kontrolloida sekä ohjelmistoja, käyttöjärjestelmiä että laitteistoa. (Katso Shirky, Collapse of Complex Business Models.) Yhteen hiileen puhaltaminen romahti hiljalleen, kun johto ja työntekijät alkoivat nähdä Nokian ensi sijassa henkilökohtaisen edun hankinnan välineenä ja kun luottamus organisaatiossa alkoi rapautua.

Lopulta kuitenkin Nokia onnistui pysäyttämään romahduksen. Nokian mätä puhelintoiminto myytiin ja siitä saatiin vielä Microsoftin pakkoraon takia iso summa. Sitten keskityttiin verkkoliiketoimintaan, joka oli samaan aikaan hiljalleen virtaviivaistettu dramaattisesti. Irtisanomiset olivat olleet laajoja.

Romahduksen jälkeinen Nokia oli huomattavasti romahdusta edeltävää Nokia pienempi, mutta raikas ja uudistunut. Nokian loiston päivät ovat menneet, mutta hengissä ollaan edelleen. Rooman romahdus (Rooman tuho) ei sekään ollut täydellinen. Itä-Rooma eli Länsi-Rooman jälkeen vielä tuhat vuotta ja Rooman kirkko ja roomalainen sivistys säilyivät Euroopassa poliittisen myllerryksenkin keskellä.

Ukrainan valtio epäonnistui eilen täysin estämään Donetskin irtautumisen Ukrainasta. Donetsk liittyy tietysti Krimin tapaan Venäjään, vaikka venäläisten propaganda ehkä vielä tänään puhuu Ukrainan federaatiosta ja siitä miten Venäjä ei halua hajottaa Ukrainaa. Propagandasodassa teemat vaihtuvat. Hyödylliset idiootit - siis ne jotka uskovat kulloisenkin totuuden - säilyvät.

Ukrainan on - kuten Puolan pääministeri ilmaisi - vedettävä johonkin viiva, jonka ylittäminen johtaa totaaliseen sotaan Venäjän ja Ukrainan välillä. Heikko johto ei tähän todennäköisesti pysty ja koko valtion romahdus saattaa ollaa vain viikkojen kysymys. Romahdus ei välttämättä johda koko valtion joutumiseen venäläisen käsiin. Galitsia saattaa liittyä Puolaan tai valtion raunioille syntyy Länsi-Ukrainaan itsenäinen tai Puolan suojeluksessa oleva pikkuvaltio.

Länsi on kykenemätön puolustamaan Ukrainaa. Tai pikemmin siis haluton. Euroopan unioni on sisäisten ristiriitojensa ja kansalaistensa hedonistisen elämän heikentämä rappeutunut alue. Rappio on edennyt pitkään. Syntyvyys on alhaista, talous on rempallaan, Euroopassa on yhä laajempi Eurooppaan vihamielisesti suhtautuva islamilainen väestö. Suuri osa "kansallismielisistä" on ryhtynyt Putinin viidenneksi kolonnaksi.

Wall Street Journalin Mathew Kaminski kirjoittaa artikkelissaan The West Leaves Ukraine to Putin:

An economically feeble European Union gorges on Russian energy and dirty money while lecturing Ukraine on Western values but refusing to defend it. Asking for Washington's help against Russian attack, Kiev finds a man "chosen" in the past two presidential elections to get America out of the world's trouble spots.

Vladimir Putin sees a West made soft by money, led by weak men and women, unwilling to make sacrifices to defend their so-called ideals. In the Ukrainian crisis, the image fits. Russia's president is many things, but most of all he is resolute. He took the EU and America's measure and annexed Crimea last month at minimal cost. Ignoring Western pleas for "de-escalation," Russia this weekend invaded eastern Ukraine. Just don't look for video of T-72 tanks rolling across the borders,

Jos venäläinen saa Ukrainan helposti haltuunsa, se vahvistuu moraalisesti edelleen. Katse kääntyy seuraavaksi vaikkapa Pietarin lähialueille. Laaja venäläinen vähemmistö elää Virossa ja Latviassa ja "kaipaa" ehkä "suojelua". Suomi - Venäjään aikaisemmin autonomisena suuriruhtinaskuntana kuulunut alue - on toinen mielenkiintoinen kohde. Maat kuitenkin kuuluvat länteen paljon kiinteämmin kuin Ukraina. Viro ja Latvia jopa Natoon.

Puolan pääministeri Donald Tuskin vaatimus, että Ukrainan on vedettävä viiva, jonka yli venäläistä ei päästetä ilman lopullista taistelua, pätee myös Länteen. Onko Lännen romahdus vasta alkuvaiheessaan, vai aikooko se oikeasti pysäyttää venäläisen ennen Narvaa, Lviviä ja Lappeenrantaa. Aika näyttää.

Länsi on jo pettänyt Ukrainan niin kuin se petti vuonna 30-luvun lopussa Tshekkoslovakian. Kuinka monta maata Eurooppa ja USA antavat Venäjän nielaista ennen kuin Länsi taas ryhdistäytyy jää nähtäväksi. Ongelma on tietysti se, että siinä missä Rajamaat kärsivät barbaarien hyökkäyksistä kuten Rooman rajamaakunnat aikoinaan, Euroopan mätä ydin sen kun jatkaa rappeutunutta kyynisen hedonistin elämäänsä.

Missä Rooma, Pariisi ja Berliini, siellä rappio.

Uuden Euroopan on noustava Rajamaa-hengessä ja pysäytettävä USA:n avulla sekä Venäjä että Euroopan rappio. Rajamaa-henki on ainoa voima, joka koskaan on nostanut mitään maata kukoistukseen.

Kishore Mahbubani: Lännen dekadenssin vaara

Lännen merkitys on hiljalleen hiipumassa. Talous-tiikeri Kiina ja ydinaseistettu kehitysmaa Venäjä uhkaavat Lännen asemaa. Ne ovat saaneet liittolaisia mm. Etelä-Amerikasta (Brasilia) ja Afrikasta.

Singaporelainen poliitikko ja tutkija Kishore Mahbubani kirjoitti jo 1993 Foreign Affairs -lehteen Lännen Dekadenssin vaarasta ja haastoi Länttä kysymään itseltään, miksi Länsi ei enää ole terässään. Lainaan osan erinomaisesta kirjoituksesta tähän, koska kirjoitus on edelleen hyvin ajankohtainen. (Suosittelen lukemaan kirjoituksen kokonaan - sen pääteema on Lännen ja muun maailman suhde, käsittelemäni teema on vain osa kirjoituksesta.)

In key Western capitals there is a deep sense of unease about the future. The confidence that the West would remain a dominant force in the 21st century, as it has for the past four or five centuries, is giving way to a sense of foreboding that forces like the emergence of fundamentalist Islam, the rise of East Asia and the collapse of Russia and Eastern Europe could pose real threats to the West. A siege mentality is developing. Within these troubled walls, Samuel P. Huntington's essay "The Clash of Civilizations?" is bound to resonate. 

Aluksi kirjoitus myöntää, että Lännen ylivalta on ollut suhteellisen hyvää aikaa. Kuten professori Ian Morris kirjassaan War! What is it Good For? for osoittaa, maailma jota yksi suhteellisen sävyisä suurvalta dominoi  - vastakohtana ns. monikeskisyys - on käytännössä paras mahdollinen.  Rooma, Britannia ja USA ovat vuorotellen dominanssillaan lueneet suhteellisen hyvän maailman, missä kauppa kukoisti, elintaso nousi ja väkivaltaisten kuolemien määrä laski. Pax Romana ja Pax Britannica toimivat pitkään, mutta syistä jota käsittelin aiemmin, ne eivät olleet sustainable (kestävä) vaan hiljalleen kuihtuivat. (Katso liite tämän postauksen lopussa.) Morris pohtii vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassaan myös sitä, miten kauan USA:n mahtisema säilyy.

Mahbubani jatkaa:

The retreat of the West is not universally welcomed. There is still no substitute for Western leadership, especially American leadership. Sudden withdrawals of American support from Middle Eastern or Pacific allies, albeit unlikely, could trigger massive changes that no one would relish. Western retreat could be as damaging as Western domination.

By any historical standard, the recent epoch of Western domination, especially under American leadership, has been remarkably benign. One dreads to think what the world would have looked like if either Nazi Germany or Stalinist Russia had triumphed in what have been called the "Western civil wars" of the twentieth century. Paradoxically, the benign nature of Western domination may be the source of many problems.

THE WEST'S OWN UNDOING 

Huntington fails to ask one obvious question: If other civilizations have been around for centuries, why are they posing a challenge only now? A sincere attempt to answer this question reveals a fatal flaw that has recently developed in the Western mind: an inability to conceive that the West may have developed structural weaknesses in its core value systems and institutions. This flaw explains, in part, the recent rush to embrace the assumption that history has ended with the triumph of the Western ideal: individual freedom and democracy would always guarantee that Western civilization would stay ahead of the pack.

Only hubris can explain why so many Western societies are trying to defy the economic laws of gravity. Budgetary discipline is disappearing. Expensive social programs and pork-barrel projects multiply with little heed to costs. The West's low savings and investment rates lead to declining competitiveness vis-à-vis East Asia. The work ethic is eroding, while politicians delude workers into believing that they can retain high wages despite becoming internationally uncompetitive. Leadership is lacking. Any politician who states hard truths is immediately voted out. Americans freely admit that many of their economic problems arise from the inherent gridlock of American democracy. While the rest of the world is puzzled by these fiscal follies, American politicians and journalists travel around the world preaching the virtues of democracy. It makes for a curious sight.

The same hero-worship is given to the idea of individual freedom. Much good has come from this idea. Slavery ended. Universal franchise followed. But freedom does not only solve problems; it can also cause them. The United States has undertaken a massive social experiment, tearing down social institution after social institution that restrained the individual. The results have been disastrous. Since 1960 the U.S. population has increased 41 percent while violent crime has risen by 560 percent, single-mother births by 419 percent, divorce rates by 300 percent and the percentage of children living in single-parent homes by 300 percent. This is massive social decay. Many a society shudders at the prospects of this happening on its shores. But instead of traveling overseas with humility, Americans confidently preach the virtues of unfettered individual freedom, blithely ignoring the visible social consequences.

The West is still the repository of the greatest assets and achievements of human civilization. Many Western values explain the spectacular advance of mankind: the belief in scientific inquiry, the search for rational solutions and the willingness to challenge assumptions. But a belief that a society is practicing these values can lead to a unique blindness: the inability to realize that some of the values that come with this package may be harmful. Western values do not form a seamless web. Some are good. Some are bad. But one has to stand outside the West to see this clearly, and to see how the West is bringing about its relative decline by its own hand. Huntington, too, is blind to this.

LIITE Aiempi tekstini siitä miksi Britannian mahtiasema loppui 1800-luvun loppua kohti 

Stanfordin yliopiston klassisen historian professorin Ian Morrisin kirja War! What is it Good For? Conflict and the Progress of Civilization from Primates to Robots käsittelee sotaa esihistoriallisesta ajasta pitkälle tulevaisuuteen. Kirjan aihe on tarkemmin ottaen sodan vaikutus ihmisen instituutioiden kehitykseen.  Referoin kirjaa tässä kuitenkin vain siltä osin mikä on relevanttia tämän artikkelin aiheen osalta.

1800-luvun suhteellinen rauhantila maailmassa johtui pitkälti yhden valtion – Iso Britannian – mahtiasemasta maailmassa. Pax Britannica ei Pax Romanan tapaan koskenut vain Britannian vallan alla suoraan olevia valtioita, vaan maailman meriä.

1700-luvulle tultaessa Britannia alkoi muuttua perinteisestä siirtomaavaltiosta yhä enemmän kauppavaltioksi. Pohjois-Amerikan varakkaat siirtokunnat itsenäistyivät, mutta Britannian kauppa kukoisti. Kauppa edellytti brittiläisten laivojen turvallista liikkumista maailman merillä. Sitä varten Britannia loi vahvan laivaston ja monopolisoi väkivallan merillä itselleen niin kuin nykyaikaisen valtion poliisitoimi monopolisoi väkivallan maan alueella.

Britannia ei kuitenkaan monopolisoinut merenkulkua brittiläisille laivoille, vaan loi maailman meristä yhteisresurssin, jonka turvallisuudesta Britannia pyrki huolehtimaan väkivaltamonopolinsa avulla. Britannia hyötyi – sen bruttokansantuote oli neljännes koko maailman bruttokansantuotteesta – mutta niin hyötyivät monet muutkin maat.

Britannia teki väkivaltamonopolinsa turvaamiseksi tylyjäkin tomia – esimerkkinä buurisota. Se ei sinällään ollut muuttunut sen vähemmän itsekkääksi kuin aikaisemmin, mutta Britannian toimet oman edun ajamiseksi johtivat positiivisiin ulkoisvaikutuksiin muille valtioille.

Ongelma väkivaltamonopolissa ei niinkään ollut se, että Britannia oli maailmanpoliisi, jota muiden piti totella. (Britannia mm. kielsi yksipuolisesti orjien kuljetuksen maailman merillä ja pakotti muiden maiden laivat noudattamaan päätöstään.) Ongelma oli pikemminkin se, että tasapainotila ei ollut kestävä.

Vaikka väkivaltamonopolin turvaama maailmankauppa toi rikkauksia briteille, se toi rikkauksia myös muille maille. Britannian osuus maailman bruttokansantuotteesta laski 23%:sta 14%:iin. Muutkin maat rikastuivat ja keräämillään varoilla USA, Japani ja Saksa alkoivat varustaa armeijaa ja sotalaivastoa.

Väkivaltamonopoli mureni hiljalleen. Britannia joutui ensin antamaan läntisen Atlantin väkivaltamonopolin USA:lle, sittemmin väkivaltamonopoli mureni laajemminkin. Vanha tasapainotila järkkyi.

Rauhantila päättyi vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota ei myöskään osoittautunut yksittäistapaukseksi vaan ensimmäistä maailmansotaa seurasi toinen.

Japani osoitti kouriintuntuvasti, että fyysisen voiman käytöllä voi edelleenkin saada suuria etuja. Kun länsimaat kärvistelivät 30-luvun lamassa, Japanin talous nousi kohisten mm. Mantsurian anastuksen takia.

Feminiinisen politiikan välintilinpäätös

Suomalainen yhteiskunnallinen toiminta on viimevuosina feminisöitynyt voimakkaasti. Nykykokemuksella näyttäisi siltä, että feminiiniselle poltiikalle on leimaa-antavaa ainakin kaksi asiaa:

1. Turvallisuuuspolitiikassa geopolitiikkaa ei ole otettu huomioon. Paasikiven ajatus tosiasiasioiden tunnustamisesta on hylätty. Suomelle ei edes ole yritetty hankkia turvatakuita Natosta.

Katso sotahistorian dosentti Markku Salomaan kirjoitus aamuisesta HS:stä. Olen lisännyt kirjoituksen postaukseni loppuun.

2. Maahanmuuttopolitiikassa ei ole panostettu maahanmuuton laatuun vaan maahanmuuton lähtömaat ovat valikoituneet tavalla, mikä ei edistä kansankokonaisuuden etua vaan korkeintaan naisten seksuaalista markkina-arvoa.

Liite - Markku Salomaan artikkeli aamuisesta HS:stä.

Venäjän hyökätessä Suomi olisi yhtä turvaton kuin Georgia

Suomen kolmannen puolustusselonteon kirjoittaminen vain monimutkaistuu pitkittyessään. Perinteiset selitykset eivät tunnu riittävän kertomaan, mitä ympärillämme oikein tapahtuu ja mitä mieltä siitä pitäisi olla. On epävarmuutta siitä, pystymmekö selviämään mahdollisista tulevaisuuden kriiseistä tai konflikteista omin voimin - ja jos emme, niin miten uskaltaisimme perustella hakemusta puolustusliitto Naton jäseneksi.

Olemme sotkeneet omat konseptimme omilla uskomuksillamme ja putoamassa neuvottomina uuden ja vanhan maailman väliin. Niitä yhdistää yksi tekijä: geopolitiikka. Sitä Suomen johtajat eivät ole koskaan osanneet - C. G. E. Mannerheimia ja J. K. Paasikiveä lukuun ottamatta.

Kun tähän liittyy vielä poliittisen johtomme rohkeuden ja ryhdikkyyden vaje, on lopputulokseksi odotettavissa niin merkityksetön selontekopaperi, että olisi parempi jättää se tekemättä ja palata asiaan vasta vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen.

Suurvaltojen ja erityisesti Venäjän ja Yhdysvaltojen taipumus jakaa maailmaa etupiireihinsä tekee selvästi paluuta. Vanhat geopolitiikan kartat on kaivettu esiin, vaikka keskustelun keskiöön onkin nostettu erimuotoiset uudet uhat.

Venäjä haluaa lähialueellaan mahdollisimman suuren toimintavapauden, ja siksi rajanaapureiden liittyminen Naton jäseniksi ei sovi sen sotilasjohdon suunnitelmiin. Nyt Venäjän sotilasjohto näkee Suomen sotilaallisena tyhjiönä, koska emme kuulu "blokkeihin".

Venäjän johto ymmärtää vain suurvaltojen kieltä. Tämä selittää myös sen, miksi kollektiivisen turvallisuuden järjestöt, kuten YK ja Etyj, eivät ole kyenneet hallitsemaan nykyajan alueellisia kriisejä. Lopulta tilit tehdään selviksi vasta suurvaltojen sotilaallisella voimalla kuten Georgiassa.

Suomi olisi alueellisessa kriisissä yhtä turvaton kuin Georgia ja tulisi konfliktin sattuessa yllätetyksi täysin valmistautumattomana. Vastustaja mitoittaisi toimensa niin, että meille ei jäisi mitään mahdollisuuksia selvitä voittajana.

Ei voi enää väittää, että lähialueemme vaikuttaa tällä haavaa vakaalta ja ettei mitään uusia turvallisuusratkaisuja tarvita, koska venäläiset eivät näytä varautuvan nimenomaan meitä vastaan. He varautuvat vain "yleensä" johonkin. Vakaus riippuu näkökulmasta.

Meillä ei ole juuri julkisesti pohdittu, miksi Kremlin johdon toiminta tuottaa niin herkästi ajasta ja valtiojärjestelmästä riippumatta samansuuntaista politiikkaa, oli vallassa sitten perinnöllinen tsaari, itsevaltainen puoluesihteeri tai yksinvaltainen presidentti.

Vastaus on geopolitiikka. Venäjällä perustellaan valtion politiikkaa sillä, että Venäjällä on maantieteestä johtuen oma sisä- ja ulkopoliittinen tiensä ja ennalta määrätty roolinsa maailmanpolitiikassa ja sotilasblokkien johtamisessa. Se on "ennalta määrätty" Euroopan hallitsevaksi valtioksi.

Venäjällä tunnutaan ajattelevan, että valtio ei ole täydellinen, jos se ei pysty hallitsemaan laajaa maa-aluetta rannikoilta rannikoille eli ellei se kata kokonaista mannerta. Suurvaltaideologiaan kuuluu juuri tällainen imperialismi. Venäjä on ajattelussaan oman historiallisen perintönsä vanki.

Venäjän historian "ensimmäinen valtakunta" oli historiallinen Bysantti eli Itä-Rooma. Toinen valtakunta oli Iivana Julman ja Pietari Suuren luoma ja Romanovien hallitsema Venäjän keisarikunta. Kolmas valtakunta oli Vladimir Leninin ja Josif Stalinin kommunistisen puolueen hallitsema Neuvostoliitto.

Mihail Gorbatšovin ja Boris Jeltsinin kaaosmaisen vaiheen jälkeen näyttää syntyneen Vladmir Putinin ja Dmitri Medvedevin valtiollinen luomus: neljäs valtakunta, joka yhdistelee piirteitä kaikista edellisistä kehitysvaiheista eikä juuri lähesty poliittisessa kehityksessään Eurooppaa. Päinvastoin se tekee niin selvää rajanvetoa "Länsi-Rooman" perillisiin - kuten Helsingin Etyj-kokouksessakin äskettäin nähtiin -, että näyttää kuin Venäjä eristäisi itse itseään geopoliittiseen piiriinsä.

Kylmän sodan päättyminen kohta 20 vuotta sitten vain korosti Venäjän sisäsyntyistä pyrkimystä palata globaaliksi supervallaksi. Tavoite näkyy Venäjän politiikassa kautta linjan: jopa energiapolitiikassa sekä suhteissa entisiin neuvostotasavaltoihin - ja myös Venäjän kylmässä ja periksiantamattomassa asenteessa yhteistyöhön EU:n ja Naton kanssa.

Venäjä haluaa hoitaa suhteet rajamaihin omilla ehdoillaan, ei blokkien ehdoilla. Putinin ja Medvedevin "neljäs valtakunta" on jo alueellinen suurvalta, ja sen johto uskoo, että Neuvostoliiton ja Venäjän keisarikunnan mahtiasema on palautettavissa.

On merkille pantavaa, että vaikka Venäjän maavoimien miesmäärä ja raskas aseistus vähenivät aina vuoteen 2003 asti, nyt laatuun ja määrään panostetaan taas täysillä. Myös ilmavoimien kehitysohjelmat ovat mittavat. Sotalaivaston osalta Venäjä aikoo rakentaa kuusi uutta lentotukialusta - nyt niitä on yksi - ja palauttaa voimansa kaikille merille.

Venäjän poliittisten intohimojen herääminen ja sen asemahdin nousu on myös Suomea koskettava muutos, johon olisi reagoitava jotenkin.

Venäjän sotilasjohto näyttää päätyneen ratkaisuun, että nyt on oikea aika palata puolustuksellisista sotilasopeista takaisin hyökkäyksellisiin. Syynä on ennen muuta se, että Venäjän federaation alueen puolustaminen oman alueen sisällä on käynyt Naton laajenemisen johdosta äärimmäisen vaikeaksi, jopa mahdottomaksi.

Ilman Naton positiivisia turvallisuustakuita Suomen voisi olla hankala torjua mahdollisia venäläisten ehdotuksia erillisratkaisuista, kuten negatiivisista turvallisuustakuista.

Kristinusko, islam ja individualismi

Wikipedian kertoo kristinuskon synnystä seuraavaa:

"Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana.

Mutta miksi kristinusko sivuutti kaikki muut itämaiset uskonnot, joita myöhäinen Rooma oli täynnä? Historian valossa kolme ilmeisintä kristinuskon menestystekijää olivat seuraavat:

1. Kristittyjen korkea moraali; he toimivat ajan parhaiden ihanteiden mukaisesti ja heidän perhe- ja sukupuolielämänsä oli siveellistä. Rooman valtakunnan moraalinen kriisi, jonka luomaa tyhjyyttä täyttämään kristinuskolla oli sosiaalinen tilaus ja korkean moraalin sekä askeettisuuden takia etulyöntiasema pakanakultteihin nähden.

2. Kristinuskon radikaali peräänantamattomuus keisarikultin edessä, mikä sai sille kannattajia niin orjien, sotilaitten kuin ylimystönkin parissa.

3. Radikaali yhteisöllisyys ja keskinäinen rakkaus, kun kristityt kokoontuivat salaa vainoilta katakombeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista. Erityisesti kristittyjen lähimmäisenrakkaus sai monen kääntymään kristinuskoon. Esimerkiksi tautiepidemoiden riehuessa roomalaiset pakenivat jättäen sairastuneet oman onnensa varaan kristittyjen jäädessä hoitamaan sairaita. "

Korkea syntyvyys oli radikaalin yhteisöllisyyden yksi seuraus. Kristinuskon leviäminen tapahtui siis osaltaan siksi että kristityillä oli paljon lapsia ja osaltaan siksi että kristinuskoon liittyi paljon uusia kannattajia. Sen sijaan sillä, onko kristinusko totta tai ei, ei ollut mitään vaikutusta kristinuskon leviämiseen. Kristinusko levisi koska sen darwinistinen kelpoisuus oli korkea.

Nykyään islam levää tehokkaasti Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa. Islamin kelpoisuus on korkea, kun taas kristinuskon ja erityisesti ns. länsimaisen elämäntavan kelpoisuus on alhainen. Onkin lopputulemassa samantekevää kuinka paljon eurooppalaiset liberaalit uhoavat sitä että islam on barbaarinen uskonto. Jo 1300-luvun sosiologi ibn Khaldun totesi

"uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah"

Muslimien "asabiyah" tai darwiniaaninen kelpoisuus on vahvempi kuin länsimaisen elämäntavan, koska muslimit lisääntyvät nopeammin, heidän moraalinsa on vahvempi tai ainakin tiukempi kuin meidän ja heidän yhteisöllisyytensä on voimakasta. Ilmeisesti vain ns. barbaarinen kulttuuri, joka esimerkiksi alistaa naisia, kykenee murskaamaan länsimaisen individualistisen kulttuurin.

Myöskään sillä onko individualismi hyvä vai huono asia ei ole individualismin kelpoisuuden kannalta mitään merkitystä. Ainakin äärimmäisen individualismin kelpoisuus on todennäköisesti aina alhainen, varsinkin tilanteessa jossa individualismi joutuu vastatusten yhteisöllisen ryhmän kanssa. Objektiivisesti äärimmäinen individualismi merkitsee yhteisöllisyyden rappiota samalla tavalla kuin syöpä merkitsee yksilön rappiota.

Sotaa saamme kiittää paljosta !

Tämä kirjoitus on pitkä kuin nälkävuosi ! Olen kuitenkin yrittänyt tehdä tässä kirjoituksessa jonkinlaisen yhteenvedon tai johtopäätöksen kaikesta - joten tekstin pituus ja raskaus annettakoon anteeksi:

Taloustieteilijä Samuel Bowles käsittelee kirjassaan Microeconomics sitä miten ihmisen instituutiot muuttuvat ihmisen kulttuurievoluution myötä. Siis sitä miten yksi instituutio tietyssä historiallisessa murtuu ja toinen nousee.

Bowles tutkii siis samaa asiaa - instituutioiden muutosta - mitä oppi-isänsä Marx mutta tekee sen uuden taloustieteellisen ja kulttuurievolutiivisen tiedon varassa: Hän mm. kiistää Marxin väitteen että alarakenne (esimerkiksi maatalous) syntyy ensin ja ylärakenne eli instituutio (yksityisomaisuus) sitten alarakenteen muutoksen seurauksena. Sen sijaan hän osoittaa molempien kehittyvän rinnan (co-evolution).

Instituutioilla Bowles tarkoittaa siis esimerkiksi yksityisomaisuutta joka syntyi maatalouden kehityksen myötä ja resurssien jakamista tasan yhteisön jäsenten välillä mikä oli tyypillistä keräilijä-metsästäjäheimoille.

Bowles näkee ihmiskunnan kulttuurievolutiossa ainakin kaksi erilaista yhteiskunnan perustyyppiä - roussealaisen ja hobbeslaisen, joita hän käsittelee peliteorian avulla - siis formaalisti ja matemaattisesti. Hän puhuu roussealaisesta ja hobbeslaisesta (Nashin) tasapainotilasta. Termi tasapainotila merkitsee yksinkertaistaen sitä, että ihmisyhteisö voi varsin kauan pysyä yhdessä tasapainotilassa, mutta tasapainotilojen väliset tilat ovat epävakaita.

Rousseaulainen tasapainotila

Roussealaiselle tasapainotilalle on tyypillistä resurssien jakaminen yhteisön jäsenten kesken, ihmisten välinen voimakas yhteistyö ja mm. yksiavioisuus. Rousseaulainen yhteisö ylläpitää ryhmän tiukasti määriteltyjä yhteisiä normeja lähinnä vertaisvalvonnalla. Jako sisäryhmään ja ulkoryhmään on vahva.

Roussealainen yhteisön voimakas yhteistyö ja resurssien (esimerkiksi ruuan) jako mahdollisti aikoinaan suurriistan metsästyksen. Tasajako ei tietenkään merkinnyt sosialidemokraattista hyvinvointivaltioita vaan jokaisen yhteisön jäsenen oli sitouduttava yhteisön arvoihin ja päämääriin - esimerkiksi osallistuttava metsästykseen kykyjensä mukaan.

Roussealainen yhteisö oli vallitseva hyvin pitkään ihmisen evolutiivisessa historiassa ja ihmisen geneettiseenkin perimään on ilmeisesti koodattu valmius toimia tällaisessa yhteisössä. Voisi ehkä jopa väittää että rousseaulainen yhteisö on jonkinlainen ihmisen oletus-yhteisö. Poikkeamat roussealaisuudesta herättävät usein ihmisessä suuttumuksen tunteita - suuttumusta esim. siitä että jotkut ihmiset saavat enemmän kuin on reilua.

Rousseaulaisen yhteisö syntyi ympäristössä, jossa ryhmäkonfliktit olivat erittäin tavallisia. Sotaa saamme Bowlesin mukaan kiittää siitä että ihmisen kyky tietyissä olosuhteissa tehdä yhteistyötä muidenkin kuin sukulaisten kanssa on kehittynyt voimakkaaksi. Lähisukulaisimmallamme simpansseilla altruismi kohdistuu vain sukulaisiin.

Evolutioteorian mielessä voimme sanoa että roussealainen yhteisö - ja ihmisen roussealainen mieli - on kehittynyt ryhmävalinnnan avulla. Ryhmävalinta on kauan ollut evoluutioteoreetikkojen silmissä pannassa, mutta on taas nousemassa arvoonsa.

Hobbeslainen tasapainotila

Rousseaulainen yhteisö ei tietenkään ole ainoa tapa jolla ihmisyhteisö organisoituu. Maatalousyhteiskunta ei olisi ehkä ollut edes mahdollinen ilman yksityisomistuksen syntyä. Maatalouden synty ja ykstyisomaisuus johti kuitenkin yhteisöllisyyden voimakkaaseen vähenemiseen ja suurten ja hierarkkisten valtioiden syntymään. Uutta tasapainotilaa leimasi siis alentunut yhteistyö ihmisten kesken mutta myös suhteellisen tasa-arvon vaihtuminen äärimmäiseen epätasa-arvoon.

Normien ylläpitoon oli pakko luoda erityisiä instituutioita kuten poliisi. Valtion pakkoinstituutiot degeneroituivat usein korruptoituneiksi omaa etuaan ajaviksi organisaatioiksi - tai vain yhteiskunnan yläluokan etua ajavaksi instituutioksi.

Hobbeslainen yhteisö kehittyi toki historian myötä hiljalleen paljon parempaan suuntaan uusien instituutioiden syntymisen myötä: Elinkeinovapauden käyttöönotto mahdollisti itsekkäitten yksilöiden valtiosta riippumattoman taloudellisen toiminnan.
Monenlaiset vastavuoroisuusverkot mahdollistivat yhteistyön kehittymisen omaa etuaan ajavien yksilöiden välillä. Kauppaa tehtiin laajoilla alueilla valtioiden rajojen yli - syntyi kauppaliittoja kuten Itämeren Hansa. Robert Wrightin loistava kirja Nonzero kuvaa hobbeslaisen yhteiskunnan kehittymistä kohti kasvavaa yhteistyötä vastavuoroisuuden lisääntyessä. Nonzero on tavallaan parasta mitä länsimainen liberalistinen yhteiskunta voi saavuttaa.

Hobbeslainen yhteisö on kuitenkin usein sisäisesti heikompi kuin roussealainen yhteisö. Toisaalta salliessaan yksilöille enemmän vapauksia se voi olla myös vahvempi kuin roussealainen yhteisö. Ongelma on se, että kasvava vastavuoroisuus ja sen mukanaan tuoma yhteiskunnallinen edistys ei ole ainoa mahdollinen tulevaisuus lieraalille lännelle:

Toisaalta liberaalinen länsi joutuu jatkuvasti kilpailemaan hyvin erilaisten kulttuurien kanssa kuten islamin. (Islam ei ehkä ole mikään puhdas roussealainen yhteisö mutta ainakin sen kannattajilla on sisäryhmämoraali ja tiukka normisto.) Rajojen avaaminen ihmisten ja tavaroiden vapaalle liikkumiselle ja globaalille kilpailulle pakottaa liberaalin lännen kilpailemaan näitten kulttuurien kanssa. Liberaalilla lännellä ei ole oikein keinoja tällaiseen kilpailuun - liberalismi painottaa ihmisen yksilöllisyyttä ja yksilöiden kilpailua keskenään. Lineralismilta puuttuu jopa käsitteistö tällaisten roussealaisempien yhteisöjen ymmärtämiseen. Roussealaisemmat yhteisöt leimataan yksinkertaisesti hulluiksi. Roussealaisia yhteisöjähän on aina elänyt hobbeslaisen yhteisön sisällä. Ne ovat tyypillisesti uskonnollisesti määriteltyjä suljettuja yhteisöjä. Äärimmäisiä esimerkkejä onnistuneesta roussealaisesta yhteisöstä ovat hutteriitit.

Toisaalta läntinen yhteiskunta on jatkuvasti vaarassa rapautua itsekkyyden ja vapaamatkustamisen leviäimisen myötä. Esimerkiksi Pohjoismaissa vallitseva hyvinvointiyhteiskunta kannattaessaan vastikkeetonta sosiaalihuoltoa edistää vapaamatkustamista. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta propagoi myös mallia jossa ihminen ei ole itse vastuussa tekemisistään vaan kaikki normien rikkominen johtuu muka olosuhteista. Rangaistuksia pidetään epämuodikkaina - samoin yhteisön yhteisiä normeja. Varsinkin Pohjoismaissa ja Euroopassa leviää hillitön hedonismi, mistä seurauksena on läntisen elämän muodon heikkeneminen edelleen.

On olemassa suuri riski että toisaalta rajojen avaamisen, alentuneen syntyvyyden ja hedonismin seurauksena länsi heikkenee kuten Rooma aikanaan. Ongelma on myös pitkä rauhan tila - itsekeskeisyys kasvaa ilmeisesti aina ryhmäkonfliktien vähetessä.

Ratkaisu ?

Paluu rousseaulaisempiin yhteisöihin voi potentiaalisesti olla lännen ratkaisu. En tarkoita välttämättä että lännestä pitäisi tehdä yksi suuri moraalinen yhteisö joka ehdottomasti pakottaa yhteisön jäsenet yhteen tiukkaan muottiin. Mutta niitä roussealaisia piirteitä joita lännessä vielä on jäljellä pitäisi viljellä ja kannustaa.

Suomessa olemme ehkä hieman paremmassa asemassa tässä suhteessa kuin vaikkapa Ruotsissa. Suomalainen ymmärtää esimerkiksi islamin ja ryssän usein vielä selkeänä ulkoryhmänä. Suomalaisilla on vielä yhteisiä arvoja, vaikka niistä ei paljon ääneen uhota. Ongelma on tietysti se että valtiokoneisto ja ns. älymystö on asettunut voimakkaasti perinteistä suomalaisuutta vastaan.

Konfliktit lännen ja islamin sekä lännen ja Venäjän välillä tulevat todennäköisesti leimaamaan tulevaisuutta. Toivoa sopii että nämä konfliktit lisäävät lännen ihmisten yhteen hiileen puhaltamista. Toivoa sopinee myös että konfliktit lännen ja islamin välillä pahenevat nopeasti ennen kuin voimasuhteet ovat kääntyneet täysin islamin eduksi ?

Vaihtoehtoinen johtopäätös voisi olla, että koska auttamatta länsi on balkanisoitumassa kilpailevien kulttuurien ja heimojen taistelukentäksi, läntisten ihmisten on kyettävä myös tribalisoitumaan. Tämä merkitsisi sitä, että esimerkiksi kristilliset fundamentalistiset ryhmät leviäisivät Eurooppaan, tasa-arvo, tieteen vapaus yms. hylättäisiin ja tilalle tulisi korkea syntyvyys ja tiukka moraali.

Euroopan dekadenssi on Venäjän etu

On ollut hämmentävää viimeiset 20 vuotta kuunnella puhetta, että Venäjä ei ole enää riski Euroopalle. Että Nato-jäsenyydelle ei ole mitään tarvetta.

On ollut hämmentävää kunnella, miten me vanhempi sukupolvi olemme olleet "ennakkoluuloisia" Venäjää kohtaan. Tai eivät kaikki tietysti ole olleet "ennakkoluuloisia" Venäjää kohtaan. Suuren kansan suosion aikoinaan saanut Tarja Halonen on antanut kansan ymmärtää, että Venäjä ei ole enää uhka Suomelle.

Asenteet alkavat kuitenkin onneksi muuttua. 80-luvulla syntynyt toimittaja Jussi Pullinen kirjoittaa HS:ssä:

Ei ole miellyttävä tunne tajuta kasvaneensa aikuiseksi maailmanpoliittisessa pumpulissa. Me 80-luvulla ja sen jälkeen syntyneet emme koskaan ehtineet kunnolla pelätä ydinsotaa. Vähän vanhempia peloteltiin Mad Max -tulevaisuudella, jossa K-kauppojen raunioissa kylän miehet taistelevat säilykelihasta metsästyshaulikoilla. 

 Ei meitä: 90-luvulla ydinaseita lähinnä purettiin, suunnattiin suurkaupunkien sijasta merelle ja yritettiin unohtaa koko nolo kauhun tasapaino. Meille rajantakainen suurkaupunki ei koskaan ollut uhkien Leningrad vaan Pietari, hyvien juhlien ja nousevan luovan luokan eurooppalainen kaupunki.

... Ukrainan kriisi on muuttanut kaiken tämän. Presidentti Vladimir Putinin ajama Krimin venäläismiehitys on vanhan ajan suurvaltapolitiikkaa puhtaimmillaan: Kansainvälisissä lehdissä puhutaan taas avoimesti etupiireistä, suurvaltojen geopoliittisista strategioista ja rajojen piirtämisestä uusiksi.

Tätä puhetta 80-luvun jälkeen syntyneet eivät juuri ole kuulleet.

Olen viime aikoina lukenut Christopher Clarkin viime keväänä ilmestynyttä ensimmäisen maailmansodan historiaa. Sleepwalkers-kirjassa Clark kuvaa kuukausi kuukaudelta ja lopulta minuutti minuutilta, kuinka oman aikansa suurvallat liukuivat suursotaan.

Etupiirikilpailu, salamurhia suunnitelleiden radikaalien terroristiverkostot ja hiipuvien ja nousevien suurvaltojen jännitteet loivat sopan, jonka keskellä sotaan kuljettiin vääjäämättä kuin unessa. Kirjaa lukiessa on karmivaa huomata, kuinka samat ainekset sopassa taas pyörivät.
Internetin ja globaalin talouden sukupolville maailmanpolitiikka ei ole Irakin ja Afganistanin katastrofeista huolimatta ollut kylmää reaalipolitiikkaa, vaan monimutkaista erilaisten idealismien taistelua.

Vladimir Putin on onnistunut hälventämään tämän harhakuvan: Juuri nyt näyttää uhkaavasti siltä, että meidän Eurooppamme on taas ajautumassa aikaan, jossa rajoja siirrellään kylmän viileän valtapelin varjolla.

Pumpuli on poissa, mutta toivottavasti me emme ole unessa.

Jos minun sukupolveni (ja varsinkin hiukan vielä vanhemmat suuret ikäluokat) ovat eläneet taloudellisessa pumpulissa, nuorempi sukupolvi on elänyt turvallisuuspoliittisessa pumpulissa.

Sofi Oksanen on todennut, että on riski että ei vain Suomi palaa suomettumisen aikaan vaan myös Eurooppa suomettuu. Putinin päämääränä ei ole sota vaan saada eurooppalaiset poliitikot pelottelulla ja taloudellisilla insentiiveillä taipumaan harjoittamaan Venäjän edun mukaista politiikkaa.

Puolan pääministeri Donald Tusk onkin jo lausunut, että Saksan riippuvuus Venäjän kaasusta on riski koko Euroopan turvallisuudelle. Komsomolkaya Pravda runoili saksalaisten ja muiden eurooppalaisten kaasuriippuvuudelle jo vuonna 2007:

"Ne kaasukuutiosta äitinsä myyvät."

New York Timesin kolmunisti Ben Yudah väittää, että Lontoon finanssikeskuksesta on tullut korruptoitunut Venäjän oligarkien rahanpesu-piste. Venäjän korruptio ja venäläinen raha on tehnyt britti-pankkiireista heistäkin eräänlaisia oligarkkeja. Brittipankkiirit elelevät mukavasti oligarkien varastamilla rahoilla hyötyen lisäksi Britannian halvoista työvoimakustannuksista, jotka perustuvat valtavien maahanmuuttajajoukkojen pitämiseen alhaisella palkalla.

England’s establishment is not what it was; the old imperial elite has become crude and mercenary. On Monday, a British civil servant was photographed arriving in Downing Street for a national security council meeting with an open document in his hand. We could read for ourselves lines from a confidential report on how Prime Minister David Cameron’s government should respond to the Crimea crisis. It recommended that Britain should “not support, for now, trade sanctions,” nor should it “close London’s financial center to Russians.”

...The White House has imposed visa restrictions on some Russian officials, and President Obama has issued an executive order enabling further sanctions. But Britain has already undermined any unified action by putting profit first. Englantilaisilla ja saksalaisilla äitinsä myyjillä on tarve estää USA:n ja Puolan ajamat Venäjä-pakotteet.

Britain is ready to betray the United States to protect the City of London’s hold on dirty Russian 
money. And forget about Ukraine.

Britain, open for business, no longer has a “mission.” Any moralizing remnant of the British Empire is gone; it has turned back to the pirate England of Sir Walter Raleigh. Britain’s ruling class has decayed to the point where its first priority is protecting its cut of Russian money — even as Russian armored personnel carriers rumble around the streets of Sevastopol. But the establishment understands that, in the 21st century, what matters are banks, not tanks.

No aika näyttää miten tässä käy. Ukrainan tapahtumat eivät puolustusministeri Carl Haglundin mukaan lyhyellä tähtäimellä ole uhka edes Suomelle. Olen samaa mieltä. Ei lyhyellä tähtäimellä. Mutta keskipitkällä tähtäimellä kylmän sodan uusi alkaminen on Suomelle ja muulle Itä-Euroopalle myös turvallisuusongelma.

Saksan ydinvoimapäätös oli sekä ekologisesti, taloudellisesti että turvallisuuspoliittisesti katastrofi. No kaukana Venäjän rajasta elelevien ranskalaisten, saksalaisten ja brittien on helppo olla dekadentteja. Ei Venäjä heitä suoranaisesti uhkaa. Euroopan toivo onkin ehkä Venäjää paremmin ymmärtävissä entisen itäblokin maissa. Toisaalta niistäkin nuoriso muuttaa lännemmäksi ja maat tyhjenevät.

Eurooppa on uusi Rooma. Mutta kuten Roomakin ennen lopullista romahdustaan, Eurooppakin voi vielä nousta kerran voimiinsa. Se ei ehkä saavuta 1900-luvun alun Kauniin Ajan vireyttä, mutta kuitenkin jotain. Eurooppalaisen ihmisen pitäisi olla vähemmän kuluttaja ja hedonisti - enemmän sivistynyt ihminen ja sotilas.

Romahdus voi edistää hyvinvointia ?

Olin varsin ahdistunut nuori, joka etsi totuutta ja elämän tarkoitusta. Nuoruuteni maailmankuva leimasi äärimmäinen kulttuuripessimismi ja kiinostuin siksi kaikenlaisista tuomiopäivän profetioista, Kuten Rooman Klubin raportista. Olin tietysti romantikko, joka uskoi historian kulta-aikaan. Ahdistus on aikuisuuden myötä vähentynyt, mutta ahdistuksen alunperin synnyttämä kiinnostus moneen asiaan on säilynyt ja vahvistunut. Kulttuuripessimisti on tietysti aina kiinnostunut muiden muassa Romahduksesta. Siis nykyisen elämäntavan tai nykyisten instituutioiden romahduksesta. Romahdus on siinä mielessä herkullinen aihe, että siitä on viime aikoinakin kirjoitetttu varsin runsaasti tieteellistäkin kirjallisuutta.

Romahduksen odotteluuun - tai siitä varoittelemiseen - keskittyvä kulttuuripessimismi ja usko edistykseen ovat tietenkin toistensa vastakohtia, Toisaalta ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta voi tuskin ymmärtää yhdistämättä näitä kahta näkökulmaa.

Nykyinen Kreikan kriisi nähdään monessa monessa piirissä EU:n romahduksen, valtioiden romahduksen tai maailman rahajärjestelmän romahduksen alkusoittona. Romahduksen nähdään tällöin usein avaavan mahdollisuuden paremman maailman rakentamiseen.

Voinee yleisemmin sanoa että sanalle romahdus on viime aikoina syntynyt monen korvissa varsin positiivinen kaiku. Vaikka romahduksen uskotaan tapahtuvan pitkälti itsestään, sitä ollaan valmiita myös edistämään. Romahduksen odottajista suuri osa on tietysti yleisnarisiojoita, mutta on myös esitetty moielenkiintoisia caseja, joissa valtion romahtaminen vaikuttaisi johtavan positiiviseen tulokseen ja jossa valtion tai valtioliiton romahtaminen osikseen voidaan aiheesta nähdä tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi.

Länsi-Rooman tuhoutuminen on klassinen esimerkki romahduksesta ja sitä on yleensä käsitelty negatiivisena ilmiönä. Sisäiset (taloudelliset ja moraaliset) tai ulkoiset syyt johtivat valtion heikkenemiseen ja Länsi-Rooman tuhoon, mitä on pidetty lähinnä valtavana katastrofina. Toinen tapa nähdä asia on, että Länsi-Rooman valtion olemassaolon tuottama hyöty kansalaisilleen oli alkanut voimakkaasti laskea. Varsinkin talonpoikaisväestölle valtion synnyttämä haitta (veron kanto ja sotaväen otto) oli muuttunut etua (mm. valtion antama turva) huomattavasti suuremmmaksi,

Romahduksen edistäminen voidaan taloustieteellisessä katsannossa nähdä tällöin rationaalisena strategiana edistää omaa hyvinvointia - siis tapana edistää yhteiskunnan tehokkuutta. Edistäminen realisoitui Länsi-Roomassa lähinnä apatiana puolustautua ns. barbaareja kohtaan, mutta joissain tilanteissa aktiivisena barbaarien maahantunkeutumisen edistämisenä.

Afrikkalaisen valtion romahtaminen libertaarisessa diskurssissa

Libertaarien mukaan Somalian valtion (kesukushallinnon) romahtaminen johti hyvinvoinnin paranemiseen. Afrikassa yleensä siirtomaavaltaa edeltävät klaaneihin tai heimoihin perustuvat mallit toimivat heidän mukaansa paljon paremmin kuin siirtomaaherrojen luomat ja jälkeensä jättämät valtiot.

Somaliassa perinteinen klaaneihin perustuva järjestelmä (Xeer) määrittelee mm. lainkäytön järjestelmän, joka perustuu siihen että uhrille maksetaan kompensaatio. Mikäli syyllinen ei kykene maksamaan kompensaatiota, syyllisen suku tai klaani joutuu maksamaan uhrille. Klaanilla on näin insentiivi pitää omat jäsenensä kurissa. Mikäli joku jäsen alinomaa aiheuttaa klaanille ongelmia tekemällä rikoksia ja aiheuttamalla klaanille kompensaatiovelvoitteen, klaani voi julistaa jäsenen lainsuojattomaksi.

Samanlainen hajautettu lainkäytön järjestelmä oli myös irlantilaisilla ja skotlantilaisilla klaaneillla aikoinaan.

Somali-yhteiskuntaa pyrittiin kolonialismin päättymisen jälkeen muovaamaan suuntaan, joka ei ota huomioon somalien jakaantumista klaaneihin. Pyrittiin luomaan keskitetty hallinto perinteisen hajautetun klaanipohjaisen järjestelmän tilalle. Kun keskushallitukseen osallistumisesta on tullut keskeisin vallankäytön mahdollistaja, kukin klaani pyrkii saamaan - yksin tai yhdessä jonkun toisen klaanin kanssa - keskushallituksen haltuunsa aseellisella toiminnalla. Samalla klaanien sisällä perinteisten klaanijohtajien (vanhimpien) valta korvautui ainakin osin sotaherra-vallalla.

Silloinkin kun keskushallinto valitaan vaaleilla, keskushallinto on aina yhden tai muutaman klaanin valtaa toisten klaanien yli. Demokratia ei toimi Somaliassa eikä juuri muuallakaan Afrikassa, koska keskitetty valta ei koskaan ole puolueilla vaan joillain heimoilla tai klaaneilla.

Democracy is unworkable in Africa for several reasons. The first thing that voting does is to divide a population into two groups — a group that rules and a group that is ruled. This is completely at variance with Somali tradition. Second, if democracy is to work, it depends in theory, at least, upon a populace that will vote on issues. But in a kinship society such as Somalia, voting takes place not on the merit of issues but along group lines; one votes according to one's clan affiliation. Since the ethic of kinship requires loyalty to one's fellow clansmen, the winners use the power of government to benefit their own members, which means exploitation of the members of other clans. Consequently when there exists a governmental apparatus with its awesome powers of taxation and police and judicial monopoly, the interests of the clans conflict. Some clan will control that apparatus. To avoid being exploited by other clans, each must attempt to be that controlling clan.

Read more: The Rule of Law without the State - Spencer Heath MacCallum - Mises Institute

Libertaarit näkevät valtion ongelmalliseksi yleensäkin. Afrikassa tai sen ulkopuolella. Valtiossa nähdään lähinnä kaksi ongelmaa. Valtio rikkoo ihmisen vapaata sopimusoikeutta toisaalta (=periaatteellinen vastustus) ja toisaalta valtio on liberataarien mukaan yleensä tehoton (=pragmaattinen vastustus).

Valtion romahtaminen Joseph Tainterin mukaan

Arkeologi Joseph Tainterin kirja Collapse of Complex Societies taas käsittelee valtioiden romahtamista tieteellisesti yhdistäen arkeologisen ja talouustieteellisen näkökulman.

Tainterin näkökulma on yhdessä suhteessa samanlainen kuin libertaarien. Tainter ei näe valtion romahtamista välttämättä negatiivisena asiana, vaan pikemmin liian suureksi kasvaneen kompleksisuuden purkamiseksi.

Kun kompleksisuuden lisäämisen marginaalinen hyöty alkaa ainakin jonkin väestöryhmän näkökulmasta laskea ja muuttuu lopulta negatiiviseksi, kompleksisuus alkaa purkautua. Rooman valtakunnassa kompleksisuuden lisäämisen marginaalituotto oli positiivinen niin kauan kuin uusien alueiden valtaaminen oli edullista. Rooman talous perustui uusien resurssien valtaamiseen, mutta tietyssä vaiheessa uusien alueiden valtaamisen tuotto muuttui negatiiviseksi ja valtion ylläpito vaatii verojen jatkuvaa korottamista, mikä johti talonpoikien olojen jatkuvaan heikkenemiseen. Mitään etuja (lähinnä turvallisuutta) heikentynyt valtio ei talonpojille kyennyt enää antamaan. Länsi-Rooman omatkin sotilaat ryöstelivät usein talonpoikia.

Länsi-Rooman romahdus oli talonpoikaisväestön kannalta Tainerin mukaan edullista. Edulisuutta lisäsi se, että Länsi-Roomalle ei ollut kilpailijana toista kompleksista valtiota. Jos tällainen kilpailija olisi ollut olemassa, Länsi-Rooman romahdus olisi johtanut vain ja ainoastaan siihen että Länsi-Rooman talonpojan vero-orjuus olisi ainoastaan korvautunut kilpailijavaltion vero-orjuudella.

Maya-alueella tilanne oli juuri tämä. Alue oli jakautunut moneen hierarkkiseen valtioon, jotka kaikki erikseen riistivät talonpoikia veroilla ja sotaväenotolla. Romahduksen edistäminen ei ollut siis todellinen vaihtoehto talonpojalle. Kun yksi valtio romahti, toinen valtio korvasi sen välittömästi talonpojan orjuuttajana.

Tällä teorialla Tainter myös selittää sitä, miksi Itä-Rooma ei romahtanut kuin paljon myöhemmin. Itä-Rooman naapurissa oli kilpailevia kompleksisia valtioita kuten Partia.