Palkka-erot, Homo Economicus ja kallis signaali

Oikeistoliberaalit näkevät palkka-erot lähinnä positiivisena seikkana. Oikeistoliberaali ajattelee tyypillisesti niin, että kunhan tietty minimitulotaso on turvattu kaikille kansalaisille, ylimenevä tulotaso määräytyköön kysynnän- ja tarjonan perusteella. Esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto totesi maaliskuussa:

Elinkeinoelämän keskusliitto EK pitää myönteisenä tietoa, että toimihenkilöiden palkkaerot ovat kasvaneet 2000-luvulla. EK:n mielestä kannustavaa palkkapolitiikkaa pitäisikin kehittää edelleen, sillä se motivoi työntekijöitä edelleen kehittämään osaamistaan.

Jaan osittain oikeistoliberaalin kannan mutta en kokonaan. Totesin jo aiemmin, että korkeat palkaerot alentavat yhteisön koheesiota. Eugeenikko ja kansallimielinen sosialisti Karl Pearson - Galtonin työn jatkaja ja yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä tilastotieteilijöitä - onkin todennut:

"Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä" (Vapaa käännös Karl Pearsonin kirjasta "Socialism and Natural Selection")

Varakkuuden absoluuttinen taso ei tutkimusten mukaan takaa ihmisen onnellisuutta, vaan suhteellinen varakkuus suhteessa muihin ihmisiin - lähinnä tosin omaan sosiaaliseen viitekehykseen. Kateus ei ole sairaus sen enempää kuin mustsukkaisuus tai ulkoryhmän demonisointi, vaikka niin usein halutaan esittää. Kateus on ihmisen lajityypillisimpiä ominaisuuksia.

Suuria tuloeroja voidaan näemmä kritisoida myäs ekologisesta näkökulmasta. Olli Tammilehto arvosteli Helsingin Sanomissa Hervé Kempfin kirjan How the Rich Are Destroying the Earth seuraavasti:

Näin rikkaat tuhoavat maapallon

Äveriäimpien vaikutus korostuu, koska me muut matkimme heitä

Kun Sivistynyt Suomalainen lukee kirjasta, jonka nimi on "Kuinka rikkaat tuhoavat maapallon", hän varmaan vääntelehtii vaivautuneena nojatuolissaan: taas jonkun jalat ilmassa seisovan ääriliikkeen jäsenen typerä pamfletti!

Voi kuitenkin olla, että tämä lukija ei vain tiedä, mitä kello on. Suuren ranskalaisen éditions du Seuil -kustantamon alkujaan vuonna 2007 nimellä Comment les riches détruisent la planète julkaisema kirja on ollut myynti- ja arvostelumenestys.

Se on käännetty kreikaksi, italiaksi ja espanjaksi. Tekijä, Hervé Kempf, on Le Monde -sanomalehden ympäristötoimittaja ja avoimesti ei-marxilainen.

Englanninkielisen laitoksen nimi on How the Rich Are Destroying the Earth. Alku on tuttua luettavaa kaikille viimeaikaista ympäristökeskustelua seuranneille: jollei ilmastonmuutosta, lajikatoa ja yleistä saastumista pysäytetä nopeasti, ihmiset elävät kohta useimmille nykyorganismeille vihamielisellä planeetalla – siis ne, jotka ylipäänsä elävät.

Kempf ei kuitenkaan vieritä syytä tuhotrendistä holtittomasti lisääntyville köyhille tai supermarketeissa harhailevalle globaalille keskiluokalle, kuten yleensä tehdään. Planeettamme tuhoprosessien "ensimmäinen liikuttaja" on Kempfin mukaan globaali yläluokka.

Siihen kuuluu yhtäältä joitakin kymmeniätuhansia hyperrikkaita ja toisaalta näitä totteleva ja näiden etuja ajava äveriäs, pääjohtajista, poliitikoista, huippubyrokraateista, valtavirran tutkijoista ynnä muista sellaisista koostuva eliitti, jota Kempf kutsuu neuvostotermillä nomenklatuura.

Nyt Sivistynyt Suomalainen haluaa varmaan huomauttaa, että eihän tämä yläluokka yhteensäkään kuluta planeettamme elonkehää lähimainkaan niin paljon kuin keskiluokka: yläluokkaanhan kuuluu niin perin vähän ihmisiä.

Tämän vastaväitteen Kempf toki tuntee. Hänen teesinsä ei perustukaan eliitin yhteenlaskettuun kulutukseen vaan heidän valtaansa ja heidän luomaansa kulutuskeskeiseen elämänmalliin, jota kaikki muut yhteiskuntakerrostumat yrittävät jäljitellä, enemmän tai vähemmän.

Jälkimmäistä seikkaa Kempf käsittelee laajalti.

Hän perustaa teesinsä yhdysvaltainnorjalaisen sosiologiklassikon Thorstein Veblenin teoriaan, jonka tämä esitti vuonna 1899 ilmestyneessä kirjassaan Theory of the Leisure Class (suom. Joutilas luokka, 2002).

Veblen väitti jo tuolloin, ettei tuotannon riittämätön määrä ollut mikään ongelma: hyödyllisiin tarkoitusperiin vaadittava tuotantotaso oli jokseenkin helppo saavuttaa. Valtavasti tuotantoa sen sijaan tarvitaan siihen, että ylin luokka erottuu hiukan vähemmän varakkaista ja he taas hiukan köyhemmistä ja niin edelleen.

Kun yläluokan jäsenet kilpailevat keskenään ja nostavat kulutustaan, kulutusmäärät kasvavat ketjussa läpi koko yhteiskunnan maapallolle tuhoisin seurauksin.

Vaikka Veblenin kuvaama ilmiö on merkittävä, Kempf ei näytä huomaavan, että nyky-yhteiskunnassa on myös muita mekanismeja, joilla kulutusta nostetaan tarpeettomasti.

Niistä tärkein lienee moderni mainonta, joka liittää uusiin esineisiin korkean yhteiskunnallisen statuksen lisäksi paljon muita asiaankuulumattomia merkityksiä: esimerkiksi ekologisuuden, seksuaalisen tai vertaisryhmässä menestymisen assosiaation.

Kempf ei liiemmin kiinnitä huomiota siihen, ettei kulutuskilpailu ole suinkaan itsestään selvä ilmiö, vaan erilaiset paikalliset ja alueelliset sekä osa- ja alakulttuurit luovat omia normeja ja elämänkäsityksiä, jotka vähentävät ratkaisevasti ulkopuolisten rikkaiden elämäntavan houkuttelevuutta.

Näiden kulttuurien murtaminen poliittisista tai taloudellisista syistä luo taas uusia kulutuskansalaisia.

Kirjassa tuodaan esiin, miten terrorismin vastustamisen ja turvallisuuden nimissä säädetyt uudet lait kaventavat demokratiaa. Se valta, mikä kansalta viedään, siirtyy rikkaille ja nomenklatuuralle.

Rikkaiden mahdin käsittely jää Kempfiltä kuitenkin puolitiehen.

Hän ei juuri käsittele niitä instituutioita, joiden puitteissa eliitti käyttää valtaansa. Tässä suhteessa Leslie Sklairin tai jonkin muun globaalia eliittivaltaa tutkineen nykysosiologin teksteihin tutustuminen olisi auttanut.

Silti How the Rich Are Destroying the Earth on monessa suhteessa ansiokas, ja Kempf valaisee vaikeaa teemaansa lukuisten häkellyttävien esimerkkien avulla.

Veblenin Homo Economicus -kritiikki

Veblenin Joutilas Luoka, johon Tammilehto viittaa on varhainen taloustieteen rationaliteettioletuksen kritiikki, josta on tullut jo klassikko. (Katso Veblenin hyödyke Association of Evolutionary Economics järjestön sivulta.)

Siinä missä valtavirran taloustiede näkee ihmisen rationaalisena ja hyötyä tavoittelevana Homo Economicuksena, Veblen näkee ihmisen täysin irrationaalisena olentona, joka toimii oman sosiaalisen statuksensa kohottamiseksi välittämättä omasta onnellisuudestaan. Joutoluokka käyttää aikansa erilaisiin toinen toistaan turhempiin harrastuksiin ja rahansa turhien tuotteiden hankintaan - ainoana - tosin useimmiten tiedostamattomana - päämääränään tehdä "hajurakoa" rahvaaseen ja näin nostaa omaa statustaan. Nykyäänkin puhutaan Veblenin hyödykkeestä, kun viitataan tuotteisiin, joiden kysyntä nousee sitä enemmän mitä korkeammaksi tuotteen hinta nousee.

Veblenin hyödyke on käsittääkseni erikoistapaus niin sanotusta kalliista signaalista. Kallis signaali on ilmiö, joka on oleellinen sekä biologiassa että taloustieteessä. Kalliilla signaalilla eläin tai taloudellinen toimija viestittää korkeaa laatuaan ja/tai statustaan muille.

Biologiassa esimerkki kalliista signaalista on riikinkukon pyrstö. Pyrstö on riikinkukkouroksen liikkumista vaikeuttava "vamma", mutta se signaloi riikinkukkouroksen korkeaa laatua riikinkukkonaaraille. Muita esimerkkejä kaliista signaalista on gasellien tapa esittää korkeita hyppyjä nälkäiselle leijonalle.

Gaselli viestittää hypyillään leijonalle, että "minä olen niin terve, vahva ja nopea että voin vaarankin vaaniessa haaskata energiaani tällaiseen turhaan pomppimiseen". Leijona jättää hyppivät gasellit yleensä rauhaan uhria valitessaan. Koska heikolla gasellilla ei ole varaa harjoittaa tällaista energiaa kuluttavaa ylimääräistä hyppimistä, leijona voi luottaa siihen että hyppiminen on rehellinen signaali hyvästä laadusta.
Taloustieteen esimerkki kalliista signaalista on koulutus: Vaikka työntekijän käymällä koulutuksella ei olisi mitään liityntää työhön, koulutuksen on todettu parantavan henkilön mahdollisuutta tulla valituksi työpaikkaan. Loppuunsaatettu koulutus nimittäin signaloi aina tiettyä pitkäjänteisyyttä ja muuta laatua.

Luettelo kalliista signaaleista on pitkä ja vaikuttava:

Varakkuutta on aina haluttu signaloida - turhien harrastusten ja kerskakulutuksen lisäksi varakkuutta voidaan signaloida esimerkiksi hyväntekeväisyydellä.

Hyväntekeväisyyttä eivät harrasta vain ihmiset. Biologipariskunta Zahavi ja Zahavi kertoo kirjassaan Handicap Principle, joka ensi kertaa toi kalliin signaalin biologiaan, tutkimistaan linnuista, jotka syöttivät lajitoveriensa poikasia niin kiihkeästi, että poikaset ylensöivät. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja syöttämästä poikasia.

Vaaran uhatessa lintuparvea linnut kilpailivat siitä mikä niistä saa "etulinjassa" puolustaa parvea. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja osallistumasta puolustukseen.

Gasellin hypyt selitettiin aiemmin niin, että gaselli hypyillään ilmoitti laumansa jäsenille vaarasta. Tosiasiassa gasellin hyppimisellä - sen kummemmin kuin ihmisen hyväntekeväisyydelläkään - ei ole alunperin mitään tekemistä minkäänlaisen altruismin kanssa. Hyväntekeväisyyden sijasta rikkaatkin voivat yhtä hyvin käyttää ylimääräiset varansa kerskakulutukseen, mikäli halusivat osoittaa varakkuuttaan.

Ainoa mikä selittää hyväntekeväisyyden yleisyyttä kalliina signaalina on todennäköisesti se, että kun esimerkiksi eräät intialaiset maharadjat harjoittivat hyväntekeväisyyttä tai kansan sivistämistä kalliina signaalina, maharadjan hallitsema valtio vahvistui muiden valtioiden kustannuksella. Tapa levisi valtion kukoistaessa.

Yhteisöt, sosiaaliset verkot ja bushmannit

Internetissä puhutaan paljon sosiaalisista verkoista ja yhteisöllisistä palveluista. Tällöin tarkoitetaan hyvin kirjavaa joukkoa ilmiöitä alkaen vaikkapa olemassaolevien yhdistysten mailiryhmistä. Internetissä on syntynyt myös paljon uusia yhteisöjä ja sosiaalisia verkkoja joitten olemassaolo olisi vaikeaa ilman Internettiä:

- Internet-uutisryhmät
- erilaisten Internet-palvelujen kuten Youtuben, Wikipedian, Flickrin ja Amazonin ympärille syntyneet yhteisöt tai sosiaaliset verkot
- puhtaat sosiaalisen verkottumisen sivustot kuten Friendster

Yhteisöistä ja sosiaalisista verkoista puhutaan paljon muutenkin. Varsinkin USA:ssa sekä demokraatit että republikaanit puhuvat paljon yhteisöllisyyden merkityksestä. Luottamuksen ja sosiaalisen identiteetin teemat liittyvät läheisesti yhteisöllisyyteen.

Termit yhteisö ja sosiaalinen verkko menevät usein täysin sekaisin. Vaikka yhteisön jäsenet useimmiten muodostavat sosiaalisen verkon, ja toisaalta sosiaalisessa verkossa lähekkäin olevat ihmiset kuuluvat usein samoihin yhdistyksiin, sosiaalinen verkko ja yhteisö ovat aivan eri asioita:

1. Sosiaalisen verkon käsite painottaa binäärisiä suhteita:

a) Pekka tuntee Maijan hyvin ja Maija arvostaa Pekkaa,

b) Maija ja Tero ovat työkavereita,

c) Maija suosittelee Pekkaa Terolle vaikka uudeksi työntekijäksi.

2. Yhteisö muodostuu sen kautta että joukolla ihmisiä on jotain yhteistä - esimerkiksi asuinpaikka, harrastus tai maailmankuva:

a) Pekka, Matti ja Maija ovat kansallismielisiä ja kuuluvat Suomen Sisuun.

b) Pekkaa arvostetaan enemmän kuin Mattia,

c) Maija taas on aktiivein ja sitoutunein jäsen.

Käytännössä käsitteet menevät päällekkäin hyvin monimutkaisesti:

1. Amsterdamin timanttikauppiaat muodostavat sosiaalisen verkon. Toisalta kauppiaat kuuluvat ortodoksijuutalaiseen yhteisöön. Yhteinen uskonto mahdollistaa voimakkaan luottamuksen ilmapiirin: Timanttikauppias joka pettää uskonveljeään tietää että hänen koko sosiaalinen verkkonsa romahtaa, että hänen tyttärensä ei koskaan pääse kunnon naimisiin jne.

2. Pienen kaupungin yrittäjät muodostavat sosiaalisia verkkoja. Toisaalta kaupungissa on yhteisöjä, joihin samat ihmiset kuuluvat - golf-klubit, rotarit, kansalliseurat, leijonat, vapaamuurarit ja metsästysseurat.

Kahden taloustieteilijän Heinrichin ja Fehrin artikkelissa Is Strong Reciprocity a Maladaptation on mielenkiintoinen kuvaus bushmannien elämästä. joka kuvaa hyvin sitä mitä yhteisö ja sosiaalinen verkko merkitsivät keräilijämetsästäjälle.



Bushmannit elävät pieninä noin 25 hengen ryhminä (pienyhteisöinä), joissa he metsästävät ja keräävät ruokaa. Pienyhteisöt kuitenkin kuuluvat laajempaan etno-lingvistiseen yhteisöön. Bushmannit elävät ensi sijassa omissa pienyhteisössään erossa toisista pienyhteisöistä, mutta solmivat tietysti avioliittoja muitten pienyhteisöjen jäsenten kanssa. Kuivuuden sattuessa bushman-yhteisöt kerääntyvät toiminnassa olevien lähteiden lähelle, jolloin eri pienyhteisöt joutuvat hyvin lähekkäin toisiaan.

Jokaisella aikuisella bushmanyksilöllä on kuitenkin noin 20 kumppania, joitten kanssa käydään vaihtokauppaa. Kumppanit ovat eri pienyhteisöjen jäseniä ja saattavat asua esimerkiksi 100 kilometrin päässä ko. bushmannin kotiseudulta. Kumppanuus on binäärinen suhde eli saman pienyhteisön kahdella jäsenellä A ja B on yleensä eri kumppanit. Bushman matkustaa (kävelee) ajoittain ko. kumppanin luo perheensä kanssa ja saattaa elää kumppaninsa pienyhteisössä viikonkin ajan. Kumppanin vieraanvaraisuus on tärkeää esimerkiksi nälänhädän ja kuivuuden sattuessa.

Bushmannien kumppanuus on siis selkeästi sosiaalista verkottumista, mikä on täysin erillinen ilmiö kuin yhteisöllisyys. Kun bushmanni esimerkiksi saapuu kumppaninsa leiriin, hänen vastaanottamansa vieraanvaraisuus on täysin riippuvaista kumppanista ja kumppanin asemasta kyseessä olevassa yhteisössä.

Samassa artikkelissa on tarinaa myös Australian alkuasukkaista: Australian alkuasukasyhteisöt sallivat ulkopuolisten ihmisten tulla leiriinsä. Mutta se edellytti tietynlaisen rituaalin läpikäymistä. Ne henkilöt jotka eivät osallistuneet ko. rituaaliin, tapettiin. Rituaalin merkitys oli todennäköisesti se, että (ahdistavaan ?) rituaaliin osallistuessaan muukalainen ilmaisi sitoutuvansa vieraan yhteisön normeihin siksi aikaa kun oli näitten vieraana.