Kunniankulttuuri osa 2

Tämä postaus on jatkoa eiliselle postaukselleni.

Puhuin aimemmin mekanismeista, jotka mahdollistavat ihmisen yhteisöllisyyden. Erityisesti puhuin moraalisuudesta yhteisöllisyyden mahdollistajana:

Moraalistisessa yhteisössä rangaistaan kaikkea poikkeamista. Hyviä esimerkkejä moraalistisesta yhteisöstä ovat ortodoksijuutalaiset, hutteriitit ja amishit. Esim. hutteriitit ja amishit ovat säilyneet moralistisina ryhminä 450 vuotta.

Kunniankulttuuria noudattava yhteisö on käsittääkseni moraalinen yhteisö siinä mielessä, että yhteisössä rangaistaan kaikkea poikkeamista moraalista. Moraali on vain tässä tapauksessa sama kuin kunnia:

1. Jos annat kunniaasi loukattavan, syyllistyt yhteisön sääntöjen rikkomiseen, ja olet kunniaton yksilö.

2. Jos seurustelet kunniattomien ihmisten kanssa, olet itsekin kunniaton.

Kunniattomuudesta rangaistaan siis äärettömiin:

Seuraus: Jokainen joka ei rankaise kunniatonta, on itse kunniaton.

Kunniankulttuuri on siis erikoistapaus moralistisesta kulttuurista. Moraaliselle kulttuurille on ominaista, että siinä pätee jokin normisto n, ja sen lisäksi kaksi erityssääntöä:

1. Jos syyllistyt yhteisön normien rikkomiseen, olet moraaliton yksilö.

2. Jos seurustelet moraalittomien ihmisten kanssa, olet itsekin moraaliton.

Moraalisessa kulttuurille on ominaista, että siitä on sääntöjen 1 ja 2 takia vaikea poiketa. Kulttuuri säilyy pitkään sen jälkeenkin kun yhteisön säännöistä on enää mitään hyötyä yhteisölle.

Vaikka arabimuslimi muuttaa pohjoismaiseen yhteiskuntaan, jossa valtio huolehtii rangaistuksista, kunniankulttuuri säilyy pitkään. Jos muslimit säilyttävät erillisen yhteisöllisyytensä pohjoismaisessa yhteiskunnassa, kunniankulttuuri voi säilyä hyvin pitkään. Varsinkin koska pohjoismaisilta "monikulttuuri"-yhteiskunnilta tuntuu puuttuvan keinot sanktioida esimerkiksi kunniankulttuurin ilmenemismuotoja.

Pieni havainto anabaptisteista Paraguayssa

Kansankokonaisuus toisaalta ja Valkea toisaalta on osana yhteisöllisyyteen tutustumista harrastanut erityisesti hutteriittien ja amishien elämään tutustumista - kts. allekirjoittaneen kirjoittama wikipedia-sivu hutteriiteista.

Hutteriitit ja amishit ovat radikaaliprotestanttisia suuntia (ns. anabaptisteja) joista edellinen harjoittaa hyvin menestynyttä kristillistä kommunismia. Kolmas ja laajin anababtistien suunta ovat mennoniitit. Anabaptismi on syntynyt alunperin 1500-luvulla Saksassa mistä anabaptistit pakenivat vainoja yleisesti Itä-Eurooppaan ja erityisesti Venäjälle. Sieltä anabaptistit ovat suurelta osin siirtyneet USA:han. Anabaptistit (hutteriitit, amishit ja ns. vanhamennoniitit) ovat USA:ssa varsin pitkälti välttäneet modernisoitumisen, syntyvyys on säilynyt hyvin korkeana ja eri saksankielen muodot ovat säilyneet anabaptistien pääkielenä.

Tein havainnon että mennoniiteilla on ainakin Paraguayssa hyvinkin laajoja itsehallinnollisia alueita kuten Menno. Kuten yleensä Paraguayssakin anabaptistit - vaikka suht suljettuja suuntia ovatkin - suhtautuvat ystävällisesti ulkopuolisiin ja mnnoniittien alueelle on Paraguayssa muuttanut tuhansittain uusia intiaaneja siirtokunnan perustamisen jälkeen. Intiaaniväestö on siirtynyt laajalti käyttämään saksaa (venäjänsaksaa eli Plautdietsch) puhekielenään ja kääntynyt mennoniittiuskoon.

Paraguayn valtio on monelta osin ollut ongelmallinen varsinkin intiaanien ihmisoikeuksien suhteen, mutta toisaalta se on antanut mahdollisuuden siirtolaisille elää varsin itsehallinnollista elämää. Varsinkin mennoniitit ovat käyttäneet tilannetta edukseen ja muuttaneet Venäjältä ja myöhemmin jopa Kanadasta valtion holhousta (kuten koulupakkoa) pakoon Paraguayhin.

Yhteiskunnan tehokkuudesta - konservatiivinen analyysi

Yhteiskunnan tehokkuus riippuu minun nähdäkseni yksilökeskeisyys-kollektiivisuus-muuttujasta. Näin ajattelee myös esimerkiksi Francis Fukuyama ja taloustieteilijä Samuel Bowles. Tehokkuus riippuu tietysti myös monesta muusta tekijästä, mutta unohdetaan ne nyt täysin.

Termi yksilökeskeisyys jää valitettavasti nyt määrittelemättä. Tieteellisempi analyysi aiheesta löytyy Bowlesin Microeconomics kirjasta.

Ajatellaan että yksilökeskeisyyttä mitataan muuttujalla joka vaihtelee 0:sta 1:een. Arvo 0 kuvatkoon yhteiskuntaa, jossa yhteisö valvoo yksilön kaikkea käyttäytymistä tarvittaessa hyvin ankarallakin vertaiskontrollilla ja jossa yhteisön jäsenet ovat täysin riippuvaisia yhteisön muista jäsenistä. Esimerkkinä vaikkapa amishit tai hutteriitit.

Arvo 1 kuvaa taas täysin atomisoitunutta yhteiskuntaa, jossa yksilöiden riippuvuus toisistaan rajoittuu lähinnä pienen lapsen riippuvuuteen äidistään ja jossa mitään yksilöitä rajoittavia normeja ei ole. Esimerkkinä Turnbullin kuvaama Ik-heimo kirjassa Mountain People.

Maksimaalinen tehokkuus TMAX saavutetaan varmaankin jossain 0:n ja 1:n välillä. Ongelma on minun mielestäni se, että kulttuurievoluution dynamiikassa TMAX ei ole stabiili. Maksimaalisen tehokkuuden yhteisössä yksilö on vapaa toimimaan, mutta (Fukuyaman mukaan jo kuolleeksi muuttunut) uskonto on jättänyt jälkeensä vahvan työmoraalin, yhteishenki on vahva, ihmiset kokevat häpeää, jos syylistyvät normien rikkomukseen jne.



Stabiileja Nashin tasapainotiloja tai Evolutivisesti Stabiileja tiloja (ESS) on kaksi. ESS 1 vastaa yksilöllisyyden arvoa nolla ja Bowles kutsuu sitä Rousseaulaiseksi tasapainotilaksi. Esimerkkinä siis ankara moraalinen yhteisö kuten hutteriitit.

ESS 2, jota Bowles kutsuu Hobbesilaiseksi tasapainotilaksi, vastaa tilannetta, jossa vallitsee voimakas kilpailu yksilöiden välillä kaikista resursseista, mutta kilpailua rajoittaa esimerksi omistusoikeuden instituutio (=väistän jos sinä olit täällä ensin), vastavuoroisuuden instituutio (=jos sinä raavit minun selkääni, minä raavin sinun selkääsi) jne. Instituutioiden ylläpito ei edellytä välttämättä pakkovaltaa, vaan osa instituutioista on syntynyt yksinkertaisesti stabiileina tasapainotiloina.

Hobbesilaisessa tasapainotilassa ei kuitenkaan enää ole mitään yhteisä arvoja, yhteishenkeä, uhrautumisvalmiutta tms. Se edustaa degeneraatiota tehokkuusmaksimista.

Ongelma on siis se, että tehokkuuden maksimipiste ei ole stabiili, vaan heti kun moraalisen rangaistuksen taso ja yhteisöllisyys on laskenut tarpeeksi alas, ja yksilökeskeisyys ohittanut epästabiilin tasapainotilan, dynamiikka vie järjestelmän ensin tehokkuusmaksimiin ja siitä vääjäämättä kohti Hobbesilaista tasapainotilaa.

Se kehityksen vaihe, jossa siirrytään kohti tehokkuusmaksimia synnyttää harhan progressiivisuuden universaalisuudesta. Siinä mielessä siis olen samaa mieltä kunin Heath, että "... Canada is as Close to Utopia as It Gets" koska se on todennäköisesti lähellä tuota tehokkuuden maksimipistettä.

Harha progressiivisuuden universaalisuudesta tulee esiin Fukuyamalla lähinnä riskinä, että progressiivisuus ei ole universaalista.

No eihän Fukuyamakaan usko että progressiivisuus on jatkuvaa, mutta kuitenkin niin että takapakkia seuraa taas askel eteenpäin - historia on Fukuyamalla suuntautunut eteenpäin.

Itse ajattelen, että harha progressiivisuuden universaalisuudesta on universaali.

Ihmisten yhteistyössä on aina jokin anomalia ?

Jokaiseen yhteistyön mahdollistavaan mekanismiin liittyy aina jokin rajoitus tai anomalia:

1. Sukulaisuuteen (sukulaisvalintaan) liittyy se ongelma, että se synnyttää yhteistyötä vain sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä. Tämän mm. muslimit ja juutalaiset ovat jo aikaa ymmärtäneet. He suosivat serkusavioliittoja - juutalaiset jopa enon ja sisarentyttären välistä avioliittoa.

2. Vastavuoroisuus taas edellyttää että ryhmän jäsenet tuntevat toisensa.

3. Ryhmävalintaan ja altruistiseen rangaistukseen liittyy kaksi vaihtoehtoista ongelmaa:

3.1 Ihmisyhteisöt rapautuvat (=muuttuvat individualistisiksi) pääsääntöisesti vuosien mittaan - yhteisöt hajoavat tai joutuvat naapuriyhteisöjen tuhoamaksi. Uusia yhteisöjä syntyy ja kierros alkaa alusta. Arabialainen sosiologi ibn Khaldun kuvasi tätä kiertokulkua jo 1300-luvulla.

Evolutiivisten kulttuurintutkijoitten Boydin ja Richersonin matemaattiset mallit osoittavat myös, että ryhmien on välillä hajottava jotta yhteistyö säilyisi ollenkaan.

Evoluutiobiologi DS Wilson väittää kirjassaan Darwins Cathedral että uskontojen ajoittainen lahkoutuminen selittyy nimenomaan sillä että eniten yhteisöllisyyttä kaipaavat jäsenet irtautuvat omaksi ryhmäkseen vuosien mittaan rapautuneesta kirkosta. Tämä selittää myös sen miksi maallistunut protestanttinen kirkko menettää esimerkiksi Hollannissa runsaasti jäseniä katolisille samaan aikaan kuin elitistinen katolinen kirkko menettää Etelä-Amerikassa köyhiä jäseniä protestanteille.

Kansallisvaltion, hyvinvointivaltion tai EU:n pitkäkestoisuudelle tämä ei oikein ennusta hyvää.

3.2 Poikkeuksen hajoamisvaatimukselle tekevät ns. moraalistiset yhteisöt - niissä yhteistyö voi olla stabiilia hyvin pitkään.

Moraalistisessa yhteisössä rangaistaan kaikkea poikkeamista. Hyviä esimerkkejä moraalistisesta yhteisöstä ovat ortodoksijuutalaiset, hutteriitit ja amishit. Esim. hutteriitit ja amishit ovat säilyneet moralistisina ryhminä 450 vuotta. Tarkkaan ottaen amishitkaan eivät ole yksi moralistinen ryhmä vaan kukin amishiyhteisö on itsenäinen. Jos yksi amishiyhteisö rapautuu ja tuhoutuu, uskonto säilyy. Vaihtelua ryhmien kulttuureissa on mm. kärryjen katoissa. Kulttuurievoluutio on mahdollista mutta se on useimmiten hidasta.

Moralistisessa ryhmässä on se ongelma että ryhmän muuttuessa tavallaan superorganismiksi, ryhmän kulttuuri on usein varsin staattinen. En tosin ole aivan varma, onko tämä mikään luonnonlaki. Poikkeamista saatetaan suvaita jossain asioissa, jolla ei ole yhteistyön kanssa mitään tekemistä, ja sama pitkäkestoinen yhteistyö pystytään säilyttämään: Teknologinen innovaatio on esimerkiksi hutteriiteilla sallittua, vaikka amisheilla ei.

Kansallisvaltion tai hyvinvointivaltion säilymiselle jyrkkä moralismi voisi olla ratkaisu - juutalaisethan ovat kyenneet ylläpitämään esimerkiksi hyvinvointivaltiota satoja vuosia.

Skeptikoista ja amisheista ja käytännöllisestä tiedosta

Skeptikot tekevät usein hyvää työtä uskonnon ylilyöntien ja erilaisten pseudotieteellisten uskomusten kuten freudilaisuuden ja homeopatian horjuttamiseksi. Kuitenkin skeptikot samalla syyllistyvät itse jonkinlaiseen tieteellisyyden ylilyöntiin. Elämä onkin skeptikoille tavallaan tieteen jatkumo.

Skeptikoille - vapaa-ajattelijoista puhumattakaan - on selvää että uskonto on haitallista eikä sitä mihinkään tarvita. Mieleen tulee viktoriaanisen ajan suhtautuminen seksiin. Niin kuin seksi oli viktoriaanisen ajan englantilaisille kauhistus - ainakin julkinen seksistä puhuminen - niin tuntuu uskonto olevan skeptikoille ja vapaa-ajattelijoille vastaavanlainen kauhistus.

Seksiä tarvitaan lasten hankintaan, seksi on parhaimmillaan kivaa ja piristävää ja seksi voi vahvistaa parisuhdetta. Monen uskontotieteilijän mielestä myös uskonnolla on selkeä funktio. Uskonnon funktio on ylläpitää ryhmäkoheesiota. Evolutiivisessa mielessä uskonto on todennäköisesti ns. ryhmätason adaptaatio.

Seksiä voidaan käyttää hyvään ja pahaan ja niin voidaan uskontoakin. Uskonnon ylilyöntejä on tässä turha toistella.

On tosiaankin selvää kokeellista näyttöä siitä että uskonnolla on tärkeä rooli ryhmäkoheesion ylläpidossa. Israelin kibbutsien jouduttua 80-luvulla taloudellisiin vaikeuksiin, uskonnolliset kibbutsit selviytyvät ja säilyttivät yhteisöllisyytensä mutta muut kibbutsit joutuivat siirtymään yksityisomistukseen. Uskonnon on todetuu lisäävän ryhmän jäsenten keskinäistä luottamusta.

Uskonnolliset ihmiset saavat keskimäärin selvästi enemmän lapsia kuin maallistuneet. Esimerkkinä vaikka amishit ja hutteriitit, joiten syntyvyys on tähän päivään saakka ollut noin 9 lasta per hedelmällisyysikäinen nainen. Hutteriitit ja amishit ovat myös hyvä esimerkki uskonnon vaikutuksesta ryhmäkoheesioon. Yhteistyöllä he ovat kyenneet saamaan maataloudessa hyvää taloudellista tulosta - amishien tapauksessa siitäkin huolimatta että amishit kieltäytyvät lähes kaikista uudenaikaisista maataloustyökaluista.

Taistellessaan rationalismin puolesta uskontoa vastaan skeptikot ovat mukana kastroimassa länsimaista kulttuuria sosiaalisesti. Syntyvyyden lasku on vain yksi ongelma. Yhteisöllisyyden väheneminen on toinen: Länsimainen ihminen on menettänyt kristillisen ja eurooppalaisen identiteettinsä ja näkee itsensä vain osana suurta ihmiskuntaa. Tällainen sinisilmäinen yleishumaani ajattelu estää eurooppalaisia ymmärtämästä että maahanmuutto - varsinkin islamilainen ja negroidinen maahanmuutto - on tuhoamassa länsimaisuuden.

Uskontotieteilijä DS Wilson ratkaisee näennäisen uskonnon ja tieteen välisen ristiriidan hienosti kirjassaan Darwin's Cathedral. DS Wilsonin mukaan on olemassa kahdenlaista tietoa:

a) akateemista tietoa ja akateemisen tiedon soveltamista. Akateemisen tiedon arvo määräytyy sen mukaan kuinka hyvin akateemisilla tiedoilla (teorioilla) voidaan selittää luonnon ilmiöitä ja ennustaa uusia (hypoteettis-deduduktiivinen kriteeri). Esimerkkinä tällaisesta tiedosta on painovoimateoria.

b) käytännöllistä tietoa. Käytännöllisen tiedon arvo määräytyy nähdäkseni sen mukaan kuinka hyvin ko. tieto parantaa sen omaksuneen yksilön tai yhteisön kelpoisuutta. Esimerkkinä tällaisesta "tiedosta" on Jumala olemassaolo.

Se halutaanko jälkimmäistä kutsua tiedoksi vai miksi on tietysti terminologiakysymys.

Skeptikot - vaikka Richard Dawkins - ajattelevat että elämä on jonkinlainen yliopiston laajentuma ja kaikki tieto on akateemista tietoa. Kreationistit taas ajattelevat että tiede on alisteista uskonnolle. Wilsonin näkökulmasta molemmat ovat väärässä.

Identiteetti, yhteisöllisyys, uskonto ja rotu

Vaikka olemme puhuneet etnisistä ja uskonnollisista identiteeteistä ja yhteisöistä varsin pysyvinä ilmiöinä, on tietysti pidettävä mielessä että identiteetit ja yhteisöt eivät aina ole pysyviä ilmiöitä. Vanhat yhteisöllisyyden muodot häviävät ja uusia syntyy tilalle. Toisaalta vanhatkin yhteisöllisyyden muodot saattavat joskus vahvistua uudelleen. Esimerkkinä mainittakoon krooatti-, serbi- ja bosnjakki-identiteettien vahvistuminen etnisten konfliktien myötä Bosniassa.

Amerikkalainen identiteetti

Ensimmäiset USA:han saapuneet siirtolaiset olivat pääsääntöisesti valkoisia protestanttisia länsieurooppalaisia. Erityisesti puritaanien merkitys varhaisen amerikkalaisen identiteetin muodostumisessa oli merkittävä.

Puritaanit edustivat hyvin jyrkkää kalvinismin sukuista protestanttista kristinuskoa. He asettuivat asumaan Uuteen Englantiin 1600-luvun alussa ja perustivat käytännössä itsenäisen Massachusetts Bay Colonyn, joka oli Geneven valtion tyyppinen teokraatinen valtio. Puritaanien synyvyys oli korkea ja heidän sivistystasonsa ajan mittapuulla korkea. Puritaanien kolonia kukoisti, kuri oli ankara kuten Genevessä ja vääräuskoiset poltettiin. Lopulta englantilaiset tekivät sen itsenäisyydestä lopun.

Alkuperäinen amerikkalainen identiteetti perustui mm. historioitsija Alexis de Tocquevillen mukaan paljolti puritanismiin:

Alexis de Tocqueville suggested in Democracy in America that the Pilgrims' Puritanism was the very thing that provided a firm foundation for American democracy, and in his view, these Puritans were hard-working, egalitarian, and studious.

The theme of a religious basis of economic discipline is echoed in sociologist Max Weber's work, but both de Tocqueville and Weber argued that this discipline was not a force of economic determinism, but one factor among many that should be considered when evaluating the relative economic success of the Puritans. In Hellfire Nation, James A. Morone suggests that some opposing tendencies within Puritanism—its desire to create a just society and its moral fervor in bringing about that just society, which sometimes created paranoia and intolerance for other views—are at the root of America's current political landscape.

USA oli vahvasti protestanttisen identiteetin omaava maa, kunnes uusi muuttoaalto 1800-luvun lopulta 1900-alkuun toi USA:han runsaasti uutta väkeä Irlannista, Italiasta ja itäisestä Euroopasta. USA kuitenkin kykeni assimiloimaan nämä irlantilaiset, juutalaiset, ukrainalaiset ja puolalaiset 60-luvulle mennessä.

Syntyi uusi amerikkalainen identiteetti - protestanttisuus ei enää määritellyt amerikkalaisuutta. Amerikkalainen saattoi olla katolinen, juutalainen, presbyteeri tai anglikaani.

50/60-luvulla uskonnollinen identiteetti oli USA:ssa kuitenkin vielä vahva. Putnam kertoo että hänen ollessaan koulussa hän tiesi kaikkien luokkatoveriensa uskonnon. Avioon mentiin silloin vielä ensi sijassa oman uskonnollisen ryhmän sisällä. Eri uskontokuntiin kuuluvat olivat kuitenkin kaikki kunnon amerikkalaisia. Vasta 80-luvulle tultaessa uskonnollisen identiteetin merkitys alkoi laskea.

Mustia ei kuitenkaan kyetty assimiloimaan muuhun väestöön. Myös uudelleen 60-luvulla alkaen alkanut voimakas maahanmuutto toi paljon eteläamerikkalaisia ja aasialaisia siirtolaisia maahan. Maa alkoi taas jakaantua etnisesti.

Sosiologi Robert Putnam on osoittanut että kasvava diversiteetti heikentää ihmisten luottamusta toisiin ihmisiin - sekä ulkopuolisia kohtaan mutta yllättävää kyllä myös omaa ryhmää kohtaan. Uusien tulijoiden assimilaatiolla on siis USA:ssa taas kiire. Kolmannen aallon maahanmuutto vaatii Putnamin mukaan uuden - kolmannen - amerikkalaisen identiteetin luomista.

En tiedä tuleeko uusien maahanmuuuttajien - ja mustien amerikkalaisten - assimilointi ja uuden amerikkalaisen identiteetin luominen onnistumaan vai ei.

Kysymys on myös äärimmäisen mielenkiintoinen Euroopan osalta. Isossa Britanniassa edellinen päääministeri Tony Blair on puhunut siitä, miten tärkeää on luoda yhteinen brittiläinen identiteetti, joka perustuu yhteisiin brittiläisiin arvoihin. Ihmiset voivat Blairin mukaan toki säilyttää oman uskonnollisen ja etnisen identiteettinsä, mutta heidän on myös hyväksyttävä brittiläinen identiteetti:

"Integration, in this context, is not about culture or lifestyle. It is about values. It is about integrating at the point of shared, common unifying British values. It isn't about what defines us as people, but as citizens, the rights and duties that go with being a member of our society.

Christians, Jews, Muslims, Hindus, Sikhs and other faiths have a perfect right to their own identity and religion, to practice their faith and to conform to their culture. This is what multicultural, multi-faith Britain is about. That is what is legitimately distinctive.

But when it comes to our essential values - belief in democracy, the rule of law, tolerance, equal treatment for all, respect for this country and its shared heritage - then that is where we come together, it is what we hold in common; it is what gives us the right to call ourselves British. At that point no distinctive culture or religion supercedes our duty to be part of an integrated United Kingdom."

Ajatus on hyvä, mutta vaikeasti toteutettavissa, koska varsinkin muslimien arvot eroavat niin voimakkaasti brittien arvoista. Toisaalta brittiläinen yhteiskunta on rappioyhteiskunta, eikä edes kantaväestönkään osalta voi puhua mistään brittiläisisten arvojen kannattamisesta.

Ero on näin ollen suuri suht uskonnolliseen USA:han verrattuna. Uskonnollisella USA:lla voi olla kykyä assimiloida muslimitkin osaksi uutta amerikkalaista identiteettiä - briteiltä se ei onnistune.

Rotu

Putnam tekee mielenkiintoisen havainnon siitä, missä tilanteissa mustien assimiloituminen valkoiseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan on onnistunut.

1. USA:n armeijassa konfliktit rotujen välillä olivat vielä Vietnamin sodan aikaan suuria. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana USA:n armeijassa rotujen välinen yhteiselo on kuitenkin parantunut oleellisesti. Yksi yhteiseloa parantava tekijä lienee se, että USA:n armeijalla on selkeät äo-rajat joitten alittajia ei armeijaan oteta: 30 % mustista ja 10 % valkoisista hylätään alhaisen äo:n takia. Seuraus on se, että valkoisten ja mustien varusmiesten äo on keskimäärin suunnilleen sama. Valkoisten on helpompi arvostaa mustia tovereitaan ja luottaa mustiin, koska tyhmimmät ja usein rikoksiin syyllistävät alhaisen äo:n mustat eivät pääse armeijaan.

2. Evankelikaaliset liikkeet hyväksyvät Kristuksen lapsiksi yhtä lailla valkoisen kuin mustan. Voimakas uskonnollinen identiteetti korvaa rodullisen identiteetin. Näihin päiviin saakka uskonnolliset yhteisöt ovat olleet etnisesti hyvin yhtenäisiä. USAssa oli 60-luvulla sanonta, että kirkonmenojen aikaan sunnuntai-aamupäivällä amerikkalainen yhteiskunta on kaikkein segregoitunein. Tilanne on muuttunut evankelikaalisten liikeiden nousun myötä.

Amishit

Kaikesta amerikkalaisen yhteiskunnan identiteetin uudelleen määrittelemisestä täysin irrallaan elää moni vanha amerikkalainen uskonnollinen ryhmä.

Amishit ovat 1700-luvulta asti eläneet omaa suht muuttumatonta yhteisöllistä elämäänsä Pennsylvanian Lancasterin piirikunnassa ja muualla USA:n koillisosissa. Jokainen amishi on valkoinen, saksalaisperäinen ja saksankielinen. Uusia jäseniä ei ole otettu, eikä oteta. Vaimokin löytyy lähes aina omasta paikallisyhteisöstä.

Amishi-identiteettiin muuttuvat amerikkalaiset identiteetit eivät juuri vaikuta.

Amishit maksavat pakosta veroa amerikkalaiselle yhteiskunnalle, mutta eivät ota vastaan hyvinvointiyhteiskunnan palveluita. Amishit eivät ota vastaan sosiaaliapua yhteiskunnalta, vaan hädän hetkellä turvautuvat ainoastaan Herraan ja toisiin amisheihin.

On helppo väittää että amishit ovat yhteiskunnan marginaalinen ryhmä. Toisaalta amishit ja hutteriitit osoittavat selkeästi vaihtoehtoisen ja toimivan yhteiselon mallin. Siinä missä maalliset utopistiset yhteisöt tulevat ja menevät ja missä kansalaisyhteiskunnat nousevat ja rapautuvat moraalisesti, amishit ja hutteriitit ovat säilyneet melkein puoli vuosituhatta.

Usahan on vuosisatojen myötä muuttanut ihmisiä lukuisista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä. Kun esimerkiksi 100 vuotta sitten Puolan ukrainalainen uniaattiperhe muutti USA:han, paikallinen uniaattisyhteisö otti heidät avosylin vastaan. Perhe muutti kaupungin uniaattikortteliin, kävi uniaattikirkossa ja seurusteli toisten uniaattien kanssa. Perheen uniaatti-identiteetti oli todennäköisesti jopa vahvempi kuin se oli ollut kotimaassa.

Kun Irakin kristityt kaldealaiset ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttaneet Detroitiin, heidän kaldealaisidentiteettinsä on vahvistunut siihen nähden mitä se oli Irakissa. Monet Pohjois-Irakin kaldealaisalueen ulkopuolella asuneet kaldealaiset eivät lapsena edes puhuneet äidinkieltään, mutta oppivat sen Detroitissa päästäkseen mukaan kaldealaisten "Ankkalampeen".

Useimmille etnisille ja uskonnollisille maahanmuuttaja-identiteeteille on tyypillistä että ne vahvistuvat maahanmuuton hetkellä, kun maahanmuuttaja kaipaa turvaa uudessa ympäristössä, mutta ne vesittyvät parissa sukupolvessa. Amisheille ja hutteriiteille näin ei ole käynyt. Heidän yhteisöllisyydetensä on laadullisesti erilaista kuin uniaattien, suomalaisten tai kaldealaiisten - se perustuu yksilökeskeisyyden voimakkaalle demonisoinnille ja yksilön täydelliselle riippuvuudelle yhteisöstään.

Lähteet

1. Robert Putnam, "E Pluribus Unum: Diversity and Community in the Twenty-first Century"

2. Kevin MacDonald, "A People That Shall Dwell Alone"

3. Joe ja Elisabeth Henrich, "Why People Co-operate".

Ulossulkeminen

Yhteistyön peruslause kuuluu:

Yhteistyö ja altruismi voi kehittyä vain, jos altruistit joutuvat todennäkköisemmin tekemiseen toisen altruistin kanssa kuin ei-altruisti.

(Lause on vapaasti käännetty teoksesta Mathematical Models of Social Evolution - Richard McElreath ja Robert Boyd.)

Toisin sanoen:

Talkoisiin osallistuminen maksaa talkoolaiselle aikaa ja vaivaa. Mutta jos talkoisiin osallistuja todennäköisesti elää yhteisössä jossa muutkin osallistuvat talkoisiin, mutta talkoisiin osallistumaton taas todennäköisesti elää yhteisössä jossa muut eivät osallistu talkoisiin, yhteistyön tekijä saa vaivastaan palkan ja lisääntyy yhteistyöstä kieltäytyvän kustannuksella.

Sääntö pätee yhtä hyvin ihmisille ihmisyhteisössä, muurahaisille muurahaispesässä, geeneille solun sisällä tai soluille eliöyksilön sisällä.

Lukuisia ovat ne keinot joilla elämä on miljoonien vuosien aikana onnistunut muodostamaan talkoolaisten yhteisöjä sulkemalla vapaamatkustajat ulkopuolelle.

Ulossulkeminen on pääsääntöisesti ainoa ratkaisu jolla yhteistyö voi kehittyä:

Ulossulkemiseen perustuu solunseinä.

Ulossulkemista on se, että naaras tunnistaa omat poikasensa ja antaa huolenpitoa ensi sijassa omille poikasilleen.

Ulossulkemista on ihmisellä valtiollinen raja. Raja rajoittaa liikkumista ja parhaassa tapauksessa se mahdollistaa yhteistyön rajan rajoittamalla alueella asuvien kesken.

Ulossulkemista on etninen markkeri - juutalaiset, hutteriitit ja suomenruotsalaiset määritelevät kielen ja/tai uskonnon avulla yhteisönsä. Mitä vaikeampaa markkerin hankkiminen tai oppiminen on, sitä vahvempi yhteisö syntyy.

Ulossulkemisen mahdollistaa myös maine: niitten ihmisten kanssa ei tehdä yhteistyötä, joita ei tunneta tai jotka ovat aiemmin tehneet huonosti yhteistyötä.

Ulossulkeminen on välttämätön mutta ei riittävä ehto yhteistyön ylläpidolle.

Ei ole olemassa maailmankylää.

Kieli on kommunikaatioväline ja jäsenkortti

Pennsylvanian, Indianan ja Illinoisin osavaltioihin muutti 1800-luvulla runsaasti saksalaisia siirtolaisia. Ensimmäiseen maailmansotaan asti saksan kieli eli voimakkaana jopa kaupungeissa.

Kirjailija Kurt Vonnegut oli syntyjään indianapolislaista saksalaista sukua. Kirjassaan Teurastamo 5 hän kertoo miten hänen vanhempansa luopuivat kielestään Saksan jouduttua sotaan Usa:ta vastaan. Vihollisen kieltä ei haluttu puhua. Samaan aikaan ja samasta syystä myös Saksi-Coburg-Gotha-suvun englantilainen haara vaihtoi äidinkieltään ja sukunimeään. Englannin kuninkaan sukunimeksi tuli Windsor.

Saksalaiset ovat edelleen Pensylvanian suurin etninen ryhmä, mutta suurin osa saksalaisista on unohtanut kielensä. Pennsylvanian saksa on kuitenkin kaikkea muuta kuin kuoleva kieli. Kolmesataatuhatta ihmistä puhuu edelleen kieltä äidinkielenään eikä puhujien määrä liene laskussa.

Pennsylvanian saksa kuuluu länsisaksalaisiin frankkilaisiin murteisiin. Monet pitävät frankkia jopa omana kielenään. Luxemburgin kieli on siis Pennsylvanian saksan (frankin) lähisukulainen.

Pennsylvanian saksa on säilynyt siksi ja vain siksi että se on amishien ja mennoniittien kotikieli. Kielen avulla amishit ja mennoniitit merkitsevät yhteisönsä - samaan tapaan kuin juutalaiset merkitsivät yhteisönsä jiddishin ja ladinon avulla. Kieli ei ole vain kommunikaatioväline - vaan myös kallis signaali, jolla yhteisön jäsenet todistavat kuulumisensa yhteisöön.

Saksan kieli ei elä Pohjois-Amerikassa vain frankkilaisessa muodossaan. Kolmekymmentätuhatta hutteriittia puhuu saksaa USA:n ja Kanadan länsiosissa. Hutteriittien kieli on baijerilais-itävaltalais-tirolilaista saksaa. Saksalla on myös kolmas vahva olomuoto Pohjois-Amerikassa. Sekä hutteriitit, amishit että mennoniitit käyttävät vanhaa yläsaksaa kirkkokielenään.

Ruukinmatruuna sanoi aikoinaan uskonnosta näin:

Onko sillä merkitystä, ovatko uskonnon lähtöolettamukset ja dogmit tosia? Ei vähäisimmässäkään määrin. Uskonnolla ei ole mitattavissa olevaa totuusarvoa. Sensijaan sillä on mitattavissa oleva käyttöarvo. Kyynisesti voidaan sanoa, että ei ole olemassa oikeita ja vääriä uskontoja, on olemassa käyttökelpoisia ja käyttökelvottomia uskontoja.

Vastaavasti voisi sanoa kielestä:

Kielellä on aina jokin käyttöarvo. Kieli on kommunikaatioväline, mutta se voi olla myös sisäänpääsykortti ja salasana tietyn yhteisön jäseneksi. Kieli, jolla on hyvin pieni kommunikaatioarvo yhteisön ulkopuolella, on tehokkaampi sisäänpääsykortti kuin kieli jolla on korkea kommunikaatioarvo. On nimittäin epätodennäköistä että kukaan ulkopuolinen jaksaa opetella tällaista kieltä.

Nämä kaksi kielen käyttötapaa ovat hyvin erilaisia mutta molemmat ovat arvokkaita.

Katso myös aiempi kirjoitukseni suomenruotsalaisuudesta etnisenä markkerina.

Superorganismin syntyminen

Kun eliöyhteisössä yhteisön sisäinen kilpailu suhteessa yhteisöjen väliseen kilpailuun vähenee ja lopulta loppuu ääritapauksessa kokonaan, elioyhteisöä aletaan kutsua superorganismiksi. Muurahais- ja mehiläispesät ovat malliesimerkkejä superorganismeista. Superorganismista puhuttaessa ei välttämättä edellytetä että yhteisön sisäinen kilpailu on kokonaan loppunut.

H. K. Reeve ja B. Hölldobler ovat julkaisseet teoreettisen paperin joka määrittelee superorganismin syntymisen ehdot. Reeven ja Hölldoblerin mukaan superorganismi voi syntyä lähinnä kahdella tavalla:

1. Kaikki yhteisön jäsenet ovat erittäin läheisiä sukulaisia, kuten sellaisessa muurahaispesässä joissa kaikki työläiset ovat saman naaraan jälkeläisiä.

2. Yhteisöjen välinen kilpailu on paljon vahvempaa kuin yksilöiden välinen kilpailu yhteisön sisällä. Näin tapahtuu erityisesti silloin kun resurssi on jakaantunut maantieteellisesti hyvin "laikuttain".

Superorganismin syntyminen ei siis edellytä sukulaisuutta - voimakas kilpailu yhteisöjen välillä voi riittää. Vaikka Hölldobler ja Reeve puhuvat lähinnä hyönteisistä he toteavat että teoria toiminee myös ihmisille. Minun käsittääkseni ihmiselle on vielä kolmas keino jolla superorganismi voi syntyä - moralistinen rankaisu yhdistettynä ihmisille tyypilliseen arvojen sisäistämiseen. Haluaisin siis lisätä moraalisen eli altruistisen rangaistuksen tavaksi 3.

Esimerkiksi hutteriiteilla käsittääkseni altruistinen rankaisu on oleellisin vahvan yhteisöllisyyden synnyn syy. Toki hutteriittiyhteisön jäsenet ovat myös sukulaisia keskenään ja toisaalta hutteriittiyhteisö kilpailee taloudellisesti muitten alueen maanviljelijöiden kanssa, mutta kilpailun voi tuskin katsoa olevan erityisen kovaa koska hutteriitit voittavat kilpailun helposti. Eräät Kanadan provinssit ovat jopa rajoittaneet hutteriittien maanostoja muilta maanviljelijöiltä.

Helpoiten superorganismi syntyy tietysti jos kaikki kolme ilmiötä toteutuvat samanaikaisesti.

Artikkelissa sanotaan huikeasti mm. näin:

"When ecological and genetic factors advance a society to near the upper extreme of the superorganism continuum, subsequent selection may result in complete loss of costly physiological structures involved in within-group competition. Thus, our model specifies the conditions leading to a 'point of no return' in eusocial evolution, i.e., a point at which the capacity for selfishness has become insignificant because the underlying organs (e.g., ovaries and spermatheca) important for within-group competition degenerate or become completely lost (1). Once such organs become obsolete through progressive selective elimination, they are unlikely to be restored in a single mutational step. Thus, our model makes the testable prediction that worker sterility should have been most likely to evolve when intergroup competition was most intense and/or relatedness was exceptionally high.

This model underlines the crucial role of intergroup competition in forcing within-group cooperation (1). It is probably also a potentially useful model for explaining the evolution of human cooperation, and of cooperation among genes within a genome and among cells within multicellular organisms."

Artikkelin abstrakti on alla:


Reeve, H. K. & Hölldobler, B. 2007: The emergence of a superorganism through intergroup competition. - PNAS 104:9736-9740.

Abstract: Surveys of insect societies have revealed four key, recurring organizational trends: (i) The most elaborated cooperation occurs in groups of relatives. (ii) Cooperation is typically more elaborate in species with large colony sizes than in species with small colony sizes, the latter exhibiting greater internal reproductive conflict and lesser morphological and behavioral specialization. (iii) Within a species, per capita brood output typically declines as colony size increases. (iv). The ecological factors of resource patchiness and intergroup competition are associated with the most elaborated cooperation. Predictions of all four patterns emerge elegantly from a game-theoretic model in which within-group tug-of-wars are nested within a between-group tug-of-war. In this individual selection model, individuals are faced with the problem of how to partition their energy between investment in intercolony competition versus investment in intracolony competition, i.e., internal tugs-of-war over shares of the resources gained through intergroup competition. An individual’s evolutionarily stable investment in between-group competition (i.e., within-group cooperation) versus within-group competition is shown to increase as within-group relatedness increases, to decrease as group size increases (for a fixed number of competing groups), to increase as
the number of competing groups in a patch increases, and to decrease as between-group relatedness increases. Moreover, if increasing patch richness increases both the number of individuals within a group and the number of competing groups, greater overall cooperation within larger groups will be observed. The model presents a simple way of determining quantitatively how intergroup conflict will propel a society forward along a "superorganism continuum."

Kristillinen kommunismi Paraguayssa

Kirjoitin vuonna 2008 siitä miten kommunismin on usein väitetty epäonnistuvan aina, koska se ei ota huomioon ihmisluontoa. Kerroin, että todellisuudessa kommunismi on onnistunut ainakin kerran kristillisenä kommunismina anabaptistisen hutteriittikirkon muodossa. Hutteriitit ovat yhtäjaksoisesti eläneet yhteisomistuksessa yli 150-vuotta. Ennen lyhyehköä katkosta 1800-luvun alussa he olivat eläneet yhteisomistuksessa pari sataa vuotta.

Joku voisi tietysti sanoa, että hutteriittikommuunit eivät muodosta valtiota, vaan toimivat valtion sisällä. Mutta itse asiassa maailmassa on ollut myös suhteellisen hyvin onnistunut kristillinen kommunistivaltio - Paraguayn alueella toiminut jesuiittojen johtama Jeesuksen Valtakunta. Valtio ei toki ollut muodollisesti itsenäinen - vaan Espanjan kruunun suojeluksessa - mutta se kykeni puolustamaan intiaaniväestöä tehokkaasti orjakauppiaita vastaan. Valtio aseisti intiaanit tehokkaasti. Valtio-termi on perusteltu, koska jesuiittahallinnolla oli alueellaan väkivaltamonopoli ja lainsäädäntövalta.

Lopulta jesuiittojen toiminta koettiin uhaksi siirtomaavaltaa kohtaan. Portugalin ja Espanjan yhteishyökkäys maahan kykeni tuhoamaan kukoistavan valtion.

Alunperin jesuiittojen tarkoituksena ei ollut muodostaa omaa aluettaan puolustamaan kykenevää valtiota. Valtion synty oli reaktio orjakauppaan. Intiaaniväestö hakeutui jesuiittavaltion alueelle, koska se tarjosi intiaaneille turvan ja suhteellisen korkean hyvinvoinnin.

Wikipedia kirjoittaa:

Ensimmäiset jesuiitat saapuivat Paraguayhin 1588. Vuonna 1610 Espanjan kuningas Filip III julisti, että Paraguayn guarani-intiaaneja sai hallita vain sanan säilällä, ei väkivalloin. Kirkko salli jesuiitoille huomattavat toimintavapaudet. Jesuiittojen toiminnan tuloksena syntyikin eräs historian suurimmista yhteisöelämänmuodon kokeiluista: jopa 100 000 guarani-intiaania asutti kahtakymmentä siirtokuntaa Paraguayssa 1600-luvun puolivälissä.[7]

Uusia jesuiittojen siirtokuntia uhkasivat orjakauppiaat, jotka saivat elantonsa vangitsemalla intiaaneja ja myymällä heitä orjiksi plantaasien omistajille. Intiaanien väkiluvun ehtyessä São Paulon lähellä he huomasivat runsaasti asutetut siirtokunnat. Kun espanjalaiset viranomaiset eivät olleet halukkaita suojelemaan siirtokuntiaan, ei jesuiitoilla ja guaraneilla ollut mahdollisuuksia puolustaa itseään. Tuhansia guaraneja vangittiin ja myytiin orjiksi.

Vuonna 1639 Perun varakuningas hyväksyi intiaaneille luvan kantaa aseita. Korkeasti koulutetut ja hyvin motivoidut intiaanisotilaat ajoivat orjakauppiaat verisesti pois. Tämä voitto merkitsi Paraguayn jesuiitoille kultaista aikaa. Elämä siirtokunnissa tarjosi guaraneille korkean elintason, suojapaikan orjakauppiailta sekä fyysistä ja sosiaalista turvaa. Siirtokunnat tulivat ajan kuluessa melko vauraiksi, ne veivät kauppatavaraa kaupunkeihin sekä varustivat oman intiaaniarmeijan.[7]

Jesuiittasiirtokunnat ovat tulleet tunnetuiksi korkeatasoista taiteellisista ja moraalisista pyrkimyksistään. Jesuiittojen johdolla perustettiin kuoroja, orkestereja ja näytelmäseurueita. Viljelyllä ja kaupankäynnillä hankitut tulot päätyivät työntekijöille itselleen. Eräät valistusajattelijat ylistivätkin jesuiittoja, esimerkiksi Voltaire kutsui jesuiittasiirtokuntia “ihmisyyden triumfiksi.”[7]

Menestyksensä vuoksi Paraguayn jesuiitat saivat paljon vihollisia. Vuosina 1720–1730 Paraguayn uudisasukkaat kapinoivat jesuiittojen etuuksia ja hallintoa vastaan. Kapina epäonnistui. Kapina oli kuitenkin yksi ensimmäisistä vakavista yrityksistä nousta Espanjan valtaa vastaan siirtomaissa. Madridissa siihen suhtauduttiin vakavasti ja kuningas Kaarle III päätti ottaa alueet tiukempaan hallintaan.

Vuonna 1767 jesuiitat karkotettiin Espanjan kuninkaan käskystä Paraguaysta. Muutaman vuosikymmenen kestäneiden karkotusten aikana lähes kaikki, mitä jesuiitat olivat saaneet aikaan, tuhottiin. Guaranit hylkäsivät lähetysasemat ja ne joutuivat rappiolle. Nykypäivänä kasvien valtaamat rauniot ovat ainoa jäljelle jäänyt muisto 160-vuotisesta jaksosta Paraguayn historiassa

Valtiota kuvataan myös Olavi Pavolaisen kirjassa Lähtö ja Loitsu.

Suurin osa maasta, "Jumalan pelto", oli yhteisomaisuutta. Jokaisen oli tehtävä yhteismaalla kolme työpäivää viikossa. ... sato korjattiin yhteisiin varastoihin, joista se määräaikoina jaettiin kansalle. Jokainen kansalainen sai lisäksi oman maapalstan... Perintöoikeutta ei ollut, vaan jokainen lapsi sai täysi-ikäiseksi tultuaan oman maapalansa. Kaikki asuivat yhteistaloissa.  

Siirtokuntien koko oli hutteriittiyhteisöjä paljon suurempi. Jäseniä oli 3000-6000, kun hutteriittikommuunissa jäsenmäärä on maksimissaan 250. Kun maksimi ylitetään, kommuuni jaetaan kahtia.

Kolme ihannetilaa - punainen

Kirjoitin aiemmin kolmesta ihanneyhteiskunnasta

1. kommunismista

2. tuhatvuotisesta valtakunnasta,

3. kolmannesta ihanneyhteiskunnasta, joka perustuu yksilöiden vapaaehtoisiin yhteenliittymiin. Kolmatta ihanneyhteiskuntaa voidaan kutsua anarkismiksi, anarkokapitalismiksi tms.

Totesin näitä ihanneyhdyskuntia yhdistävän sen seikan etteivät ne ole käytännössä saavutettavissa.

Teen kuitenkin sen varauksen, että kommunistinen yhteiskunta on epäilemättä onnistuttu toteuttamaan ainakin kerran: Anabaptistinen hutteriittikirkko siirtyi yhteisomistukseen vuonna 1528 Määrissä. Muutamia katkoksia lukuun ottamatta yhteisomistus on ollut siitä asti käytössä - ja yhtäjaksoisesti vuodesta 1859 eli 150 vuotta. Nykyään hutteriitit elävät USA:ssa ja Kanadassa - jonkin verran hutterismia on myös Nigeriassa lähetystyön seurauksena.

150 vuotta on niin pitkä aika että enää ei voi puhua pelkästä yhteiskuntakokeilusta. Uskonnollisen yhteisön kommunismi on osoittautunut mahdolliseksi.

Hutteriitti voi toki omistaa jotakin. Mies voi omistaa esimerkiksi linkkuveitsen, vaatteita, pieniä työkaluja, valokuvia, kirjoja ja matkamuistoja. Valokuvia ei itse saa ottaa mutta turistien ottaman ja lahjoittaman valkokuvan voi pitää kunhan asiasta ilmoittaa yhteisön saarnaajalle.

Hutteriitti elää korkeintaan 160:n hengen yhteisössä - Bruderhof. Kun yhteisö kasvaa sitä suuremmaksi, se jaetaan kahtia. Yhteisö huolehtii jäsenensä tarpeista:

Kun hutteriitti syntyy, hänen vanhempansa saa 2 jaardia kangasta paitoja varten, 2 jaardia alusvaatteisiin, 4 jaardia muihin vaatteisiin, 2 jaardia ruokalappuihin ja 4 jaardia vaippoihin.

10-vuotias poika saa takkia varten 3 jaardia 6 tuumaa, mutta 11-vuotias jo 3 jaardia 12 tuumaa. 14-vuotias saa 4 jaardia, mutta kookas saa 9 tuumaa ylimääräistä. Tyttö saa vastaavasti 9 jaardia kangasta mekkoa varten. Nykyisin kangasta ei kulu tytön mekkoon 9:ää jaardia, mutta hutteriittiyhteisöt pitävät kiinni vanhasta määrästä.

Avioituessaan hutteriitti saa käyttöönsä huoneen, jossa asuu nuorikkonsa kanssa. Kun lapsia tulee lisää, huoneita annetaan perheen käyttöön tarpeen mukaan. Lisäksi nuori pari saa sängyn ja patjan, kaksi tuolia, kaapin, astiakaapin, lieden, seinäkellon, ompelukoneen ja hutteriittikirjallisuutta. Huonekalut eivät kuitenkaan ole henkilökohtaisia vaan ne palautetaan varastoon hutteriitin kuollessa.

Lisäksi jokaisella hutteriittiperheellä on kellarikomero, johon voi varastoida säilykkeitä.

Aikuisten ja isompien lasten ruokailu tapahtuu ainoastaan yhteisön ruokasalissa.

Hutteriitti voi saada joissain yhteisöissä myös taskurahaa. Sitä voi käyttää esimerkiksi kahviin ja pullaan hutteriitin käydessä Bruderhofin autolla kaupungissa lääkärissä tai Bruderhofin asioilla.

Hutteriittiyhteisössäkin toki esiintyy ajoittain varkauksia ja muuta itsekkyyttä, vaikka hutteriittien koko kasvatus painottaa alistumista yhteisölle (Gelassenheit). Ongelma on ratkaistu lukitsemalla kaikki henkilökohtainen omaisuus jokaiselle annettavaan lukolliseen laatikkoon.

Toisaalta kaikkea yhteisön säännöistä poikkeamista rangaistaan ankarasti.

Hutteriitteja oli USA:ssa ja Kanadassa 1900-luvun alussa noin tuhat ja vuosisadan lopussa 30 000. Uusia jäseniä ei ole saatu, mutta syntyvyys on hyvin korkea.

Hygienia, organismin vastustuskyky ja superorganismin vastustuskyky

Wikipedian mukaan hygienia on näkymättömien taudinaiheuttajien määrän pitämistä ihmiskehossa sellaisissa rajoissa, että ihmisen oma vastustuskyky kykenee voittamaan ne, eikä sairastumista tapahdu. Hygieniasta huolehditaan puhdistamalla säännöllisesti sekä ihmiskehon eri osat että kulloinkin käytetty vaatetus sekä välttämällä tietoisesti mahdollisia taudinaiheuttajia tai -kantajia.

Joskus hygienia menee liiallisuuksin. Nimimerkki molekyylibiologi kirjoitti suomi24:ssä:

Toki pitkään kestävä, toistuva homealtistuminen saattaa aiheuttaa kroonista nuhaa ja jopa allergiaa, mutta tämä ei (minun mielestäni) ole syy siihen että lapsilla on nykyisin allergioita enemmän kuin aikaisemmin.

Allergia on elimistön puolustusjärjestelmien yliherkistymistä jotakin "vierasta ainetta" kohtaan. "Vieraalla ainella" en tässä tarkoita kemikaaleja tai mitään muitakaan tiettyjä molekyylejä vaan ylipäätään mitä tahansa ainetta, johon veren valkosolut eivät ole aikaisemmin olleet kosketuksissa. Aine voi olla luonnosta löytyvä tai jopa jokin elimistön oma rakenneaine, mikä ei normaalisti kuulu verenkiertoon (sokeritauti, reuma).

Normaalisti valkosolut taistelevat taudinaiheuttajia vastaan (virukset, bakteerit, loiseläimet jne.) Ongelmana on nykyisin se että lapsille syötetään valtavia määriä antibiootteja, minkä seurauksena heidän elimistön oma puolustusjärjestelmä ei kehity normaalisti. Ts. kun elimistö ei joudu tappelemaan esim. korvatulehduksia aiheuttavaa bakteeria vastaan, niin puolustusjärjestelmät yliherkistyvät vaikka koivun siitepölyyn tai ruoka-aineisiin. Lisäksi kodeissa ja hoitopaikoissa on viimeisten vuosien aikana yleistyneet ns. antibakteeristen puhdistusaineiden käyttö, mikä entisestään vähentää luonnollisten infektioden saamista (eli aiheuttaa allrgiariskin kasvamista).

Itse olen sitä mieltä, että lapselle on hyväksi syödä aina silloin tällöin muutama hiekkakakku ja nuolla lemmikkikoiran kanssa samaa purulelua.

Ihmisyhteisön vastustuskyky ja sisäinen eheys rapautuu samalla lailla kuin ihmisen vastustuskyky. Ellei ihmisyhteisö joudu kamppailuun ulkoisen tai sisäisen vihollisen kanssa, yhteisöllisyys rapautuu.

Poikkeuksena ovat ehkä ns. moraaliset yhteisöt - kuten hutteriitit, amishit ja hasidijuutalaiset - jotka ylläpitävät eheyttä tiukalla uskonnollisella ideologialla, altruistisella rangaistuksella ja arvojen sisäistämisellä.

Väite ei ole tuulesta temmattu, vaan sitä tukee sekä kokemus että tieteellinen tutkimus.

Aihe liittyy keskusteluun islamin ja lännen yhteiselosta Soininvaaran blogissa.

Nationalismi, internationalismi ja moraali

Sisäryhmämoraalissa omien auttamista pidetään suuressa arvossa. Yksilön - varsinkin miehen - velvollisuus on auttaa köyhiä sukulaisia ja muitakin sisäryhmän jäseniä. Sen sijaan suhde muihin ihmisiin (ulkoryhmään) on amoraalinen eli välineellinen. Pahimmassa tapauksessa ulkoryhmän jäseniä dehumanisoidaan ja heihin saatetaan kohdistaa kansanmurha.

Esimerkkinä sisäryhmämoraalia harjoittavasta vahvasta etnisestä ryhmästä mainittakoon juutalaiset ja mustalaiset (kts. tämä ja tämä ). Myös nationalismin voinee ainakin käytännön sovellutuksissaan katsoa edustavan sisäryhmämoraalia.

Joskus tuntuu että sisäryhmämoraalin vastakohta - universaali moraali ja varsinkin internationalismi - eroaa sisäryhmämoraalista vain niin että amoraalinen ja välineellinen suhtautuminen ulotetaan kaikkiin ihmisiin.

HS kirjoitti tänään mm. miten vasemmistolaiset internationalistit ampuivat Saksassa aikoinaan vasemmistolaisen opiskelijan - ja naamioivat ampumisen "fasistien" teoksi - saadakseen aikaan yhteiskunnallista levottomuutta:

Saksan opiskelijaliikkeen vihaama fasistipoliisi olikin Stasin agentti

Berliini. Saksassa on jälleen virinnyt keskustelu maan lähimenneisyyden traumaattisista tapahtumista. Tällä kertaa syynä on asiakirjalöytö, jonka kaksi historioitsijaa sattumalta teki Stasin eli entisen Itä-Saksan salaisen poliisin arkistossa. Cornelia Jabsin ja Helmut Müller-Enbergsin löytö julkistettiin viime viikon lopulla valtakunnallisella ZDF-kanavalla sekä Frankfurter Allgemeine -lehdessä.

Itä-Saksan salaisen poliisin asiakirjasta kävi ilmi, että 1960-luvun lopulla Länsi-Berliinissä vasemmistolaisen opiskelijan ampunut poliisi olikin Stasin agentti ja Itä-Saksan kommunistipuolueen SED:n jäsen.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa ampumistapaus, vaan opiskelija Benno Ohnesorgin surma 2. kesäkuuta 1967.

Tapausta pidetään alkusysäyksenä vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen, niin sanottujen 68-lukulaisten, radikalisoitumiseen, joka sai Länsi-Saksassa erittäin väkivaltaisia muotoja 1970- ja 1980-luvulla.

Todellisuus on tietysti monimutkaisempi. On todennäköisesti olemassa aitoja universalisteja kuten Gandhi.

Toisaalta moni henkilö, joka väittää ajavansa sisäryhmänsä (esimerkiksi kansansa) etua, ajaa vain omaa etuaan. Toisaalta ristiriita on usein näennäinen: Koska mustalaismies nostaa omaa statustaan auttaessaan muita mustalaisia, auttaminen on antajankin etu. Samoin metsästäjäkeräilijäheimoissa - kuten Uuden Guinean Ilahita Arapesheilla - sankaruus sodassa kasvatti sankarin statusta.

Altruistilla on sanalla sanoen komeampi muija ja enemmän irtosuhteita. Voimmekin sanoa että seksuaalivalinta on eräs oleellisimpia altruismin rakennuspalikoita ryhmävalinnan (group selection as equilibrium selection device) ohella. (Kts. myös group selection, equilbrium selection.)

Muutama lisähuomautus

Antropologia tuntee myös heimoja jotka eivät käy sotia. (Kts. Turnbull, Colin M. The Mountain People. New York: Simon & Schuster, 1972. ISBN 0-671-21724-0.) Turnbullin kuvaama heimo Ik ei käynyt sotia, koska he eivät harjoittaneet Turnbullin mukaan juuri muutakaan yhteistyötä. Naapurissa asuvat sotaisat Masait totesivat Turnbullille etteivät he käytä Ikien heikkkoa tilannetta hyväkseen hyökkäämällä Ikien kimppuun koska he eivät pitäneet Ikejä edes ihmisinä.

Toisaalta on kuvauksia myös heimoista, joita leimaa alhainen sotaisuus yhdistettynä korkeaan yhteistyöhön - kuten Margaret Meadin kuvaamat vuoristo-Arapeshit. Toinen esimerkki "heimosta", joita leimaa alhainen sotaisuus yhdistettynä korkeaan yhteistyöhön, ovat hutteriitit.

Sotaa saamme kiittää paljosta !

Tämä kirjoitus on pitkä kuin nälkävuosi ! Olen kuitenkin yrittänyt tehdä tässä kirjoituksessa jonkinlaisen yhteenvedon tai johtopäätöksen kaikesta - joten tekstin pituus ja raskaus annettakoon anteeksi:

Taloustieteilijä Samuel Bowles käsittelee kirjassaan Microeconomics sitä miten ihmisen instituutiot muuttuvat ihmisen kulttuurievoluution myötä. Siis sitä miten yksi instituutio tietyssä historiallisessa murtuu ja toinen nousee.

Bowles tutkii siis samaa asiaa - instituutioiden muutosta - mitä oppi-isänsä Marx mutta tekee sen uuden taloustieteellisen ja kulttuurievolutiivisen tiedon varassa: Hän mm. kiistää Marxin väitteen että alarakenne (esimerkiksi maatalous) syntyy ensin ja ylärakenne eli instituutio (yksityisomaisuus) sitten alarakenteen muutoksen seurauksena. Sen sijaan hän osoittaa molempien kehittyvän rinnan (co-evolution).

Instituutioilla Bowles tarkoittaa siis esimerkiksi yksityisomaisuutta joka syntyi maatalouden kehityksen myötä ja resurssien jakamista tasan yhteisön jäsenten välillä mikä oli tyypillistä keräilijä-metsästäjäheimoille.

Bowles näkee ihmiskunnan kulttuurievolutiossa ainakin kaksi erilaista yhteiskunnan perustyyppiä - roussealaisen ja hobbeslaisen, joita hän käsittelee peliteorian avulla - siis formaalisti ja matemaattisesti. Hän puhuu roussealaisesta ja hobbeslaisesta (Nashin) tasapainotilasta. Termi tasapainotila merkitsee yksinkertaistaen sitä, että ihmisyhteisö voi varsin kauan pysyä yhdessä tasapainotilassa, mutta tasapainotilojen väliset tilat ovat epävakaita.

Rousseaulainen tasapainotila

Roussealaiselle tasapainotilalle on tyypillistä resurssien jakaminen yhteisön jäsenten kesken, ihmisten välinen voimakas yhteistyö ja mm. yksiavioisuus. Rousseaulainen yhteisö ylläpitää ryhmän tiukasti määriteltyjä yhteisiä normeja lähinnä vertaisvalvonnalla. Jako sisäryhmään ja ulkoryhmään on vahva.

Roussealainen yhteisön voimakas yhteistyö ja resurssien (esimerkiksi ruuan) jako mahdollisti aikoinaan suurriistan metsästyksen. Tasajako ei tietenkään merkinnyt sosialidemokraattista hyvinvointivaltioita vaan jokaisen yhteisön jäsenen oli sitouduttava yhteisön arvoihin ja päämääriin - esimerkiksi osallistuttava metsästykseen kykyjensä mukaan.

Roussealainen yhteisö oli vallitseva hyvin pitkään ihmisen evolutiivisessa historiassa ja ihmisen geneettiseenkin perimään on ilmeisesti koodattu valmius toimia tällaisessa yhteisössä. Voisi ehkä jopa väittää että rousseaulainen yhteisö on jonkinlainen ihmisen oletus-yhteisö. Poikkeamat roussealaisuudesta herättävät usein ihmisessä suuttumuksen tunteita - suuttumusta esim. siitä että jotkut ihmiset saavat enemmän kuin on reilua.

Rousseaulaisen yhteisö syntyi ympäristössä, jossa ryhmäkonfliktit olivat erittäin tavallisia. Sotaa saamme Bowlesin mukaan kiittää siitä että ihmisen kyky tietyissä olosuhteissa tehdä yhteistyötä muidenkin kuin sukulaisten kanssa on kehittynyt voimakkaaksi. Lähisukulaisimmallamme simpansseilla altruismi kohdistuu vain sukulaisiin.

Evolutioteorian mielessä voimme sanoa että roussealainen yhteisö - ja ihmisen roussealainen mieli - on kehittynyt ryhmävalinnnan avulla. Ryhmävalinta on kauan ollut evoluutioteoreetikkojen silmissä pannassa, mutta on taas nousemassa arvoonsa.

Hobbeslainen tasapainotila

Rousseaulainen yhteisö ei tietenkään ole ainoa tapa jolla ihmisyhteisö organisoituu. Maatalousyhteiskunta ei olisi ehkä ollut edes mahdollinen ilman yksityisomistuksen syntyä. Maatalouden synty ja ykstyisomaisuus johti kuitenkin yhteisöllisyyden voimakkaaseen vähenemiseen ja suurten ja hierarkkisten valtioiden syntymään. Uutta tasapainotilaa leimasi siis alentunut yhteistyö ihmisten kesken mutta myös suhteellisen tasa-arvon vaihtuminen äärimmäiseen epätasa-arvoon.

Normien ylläpitoon oli pakko luoda erityisiä instituutioita kuten poliisi. Valtion pakkoinstituutiot degeneroituivat usein korruptoituneiksi omaa etuaan ajaviksi organisaatioiksi - tai vain yhteiskunnan yläluokan etua ajavaksi instituutioksi.

Hobbeslainen yhteisö kehittyi toki historian myötä hiljalleen paljon parempaan suuntaan uusien instituutioiden syntymisen myötä: Elinkeinovapauden käyttöönotto mahdollisti itsekkäitten yksilöiden valtiosta riippumattoman taloudellisen toiminnan.
Monenlaiset vastavuoroisuusverkot mahdollistivat yhteistyön kehittymisen omaa etuaan ajavien yksilöiden välillä. Kauppaa tehtiin laajoilla alueilla valtioiden rajojen yli - syntyi kauppaliittoja kuten Itämeren Hansa. Robert Wrightin loistava kirja Nonzero kuvaa hobbeslaisen yhteiskunnan kehittymistä kohti kasvavaa yhteistyötä vastavuoroisuuden lisääntyessä. Nonzero on tavallaan parasta mitä länsimainen liberalistinen yhteiskunta voi saavuttaa.

Hobbeslainen yhteisö on kuitenkin usein sisäisesti heikompi kuin roussealainen yhteisö. Toisaalta salliessaan yksilöille enemmän vapauksia se voi olla myös vahvempi kuin roussealainen yhteisö. Ongelma on se, että kasvava vastavuoroisuus ja sen mukanaan tuoma yhteiskunnallinen edistys ei ole ainoa mahdollinen tulevaisuus lieraalille lännelle:

Toisaalta liberaalinen länsi joutuu jatkuvasti kilpailemaan hyvin erilaisten kulttuurien kanssa kuten islamin. (Islam ei ehkä ole mikään puhdas roussealainen yhteisö mutta ainakin sen kannattajilla on sisäryhmämoraali ja tiukka normisto.) Rajojen avaaminen ihmisten ja tavaroiden vapaalle liikkumiselle ja globaalille kilpailulle pakottaa liberaalin lännen kilpailemaan näitten kulttuurien kanssa. Liberaalilla lännellä ei ole oikein keinoja tällaiseen kilpailuun - liberalismi painottaa ihmisen yksilöllisyyttä ja yksilöiden kilpailua keskenään. Lineralismilta puuttuu jopa käsitteistö tällaisten roussealaisempien yhteisöjen ymmärtämiseen. Roussealaisemmat yhteisöt leimataan yksinkertaisesti hulluiksi. Roussealaisia yhteisöjähän on aina elänyt hobbeslaisen yhteisön sisällä. Ne ovat tyypillisesti uskonnollisesti määriteltyjä suljettuja yhteisöjä. Äärimmäisiä esimerkkejä onnistuneesta roussealaisesta yhteisöstä ovat hutteriitit.

Toisaalta läntinen yhteiskunta on jatkuvasti vaarassa rapautua itsekkyyden ja vapaamatkustamisen leviäimisen myötä. Esimerkiksi Pohjoismaissa vallitseva hyvinvointiyhteiskunta kannattaessaan vastikkeetonta sosiaalihuoltoa edistää vapaamatkustamista. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta propagoi myös mallia jossa ihminen ei ole itse vastuussa tekemisistään vaan kaikki normien rikkominen johtuu muka olosuhteista. Rangaistuksia pidetään epämuodikkaina - samoin yhteisön yhteisiä normeja. Varsinkin Pohjoismaissa ja Euroopassa leviää hillitön hedonismi, mistä seurauksena on läntisen elämän muodon heikkeneminen edelleen.

On olemassa suuri riski että toisaalta rajojen avaamisen, alentuneen syntyvyyden ja hedonismin seurauksena länsi heikkenee kuten Rooma aikanaan. Ongelma on myös pitkä rauhan tila - itsekeskeisyys kasvaa ilmeisesti aina ryhmäkonfliktien vähetessä.

Ratkaisu ?

Paluu rousseaulaisempiin yhteisöihin voi potentiaalisesti olla lännen ratkaisu. En tarkoita välttämättä että lännestä pitäisi tehdä yksi suuri moraalinen yhteisö joka ehdottomasti pakottaa yhteisön jäsenet yhteen tiukkaan muottiin. Mutta niitä roussealaisia piirteitä joita lännessä vielä on jäljellä pitäisi viljellä ja kannustaa.

Suomessa olemme ehkä hieman paremmassa asemassa tässä suhteessa kuin vaikkapa Ruotsissa. Suomalainen ymmärtää esimerkiksi islamin ja ryssän usein vielä selkeänä ulkoryhmänä. Suomalaisilla on vielä yhteisiä arvoja, vaikka niistä ei paljon ääneen uhota. Ongelma on tietysti se että valtiokoneisto ja ns. älymystö on asettunut voimakkaasti perinteistä suomalaisuutta vastaan.

Konfliktit lännen ja islamin sekä lännen ja Venäjän välillä tulevat todennäköisesti leimaamaan tulevaisuutta. Toivoa sopii että nämä konfliktit lisäävät lännen ihmisten yhteen hiileen puhaltamista. Toivoa sopinee myös että konfliktit lännen ja islamin välillä pahenevat nopeasti ennen kuin voimasuhteet ovat kääntyneet täysin islamin eduksi ?

Vaihtoehtoinen johtopäätös voisi olla, että koska auttamatta länsi on balkanisoitumassa kilpailevien kulttuurien ja heimojen taistelukentäksi, läntisten ihmisten on kyettävä myös tribalisoitumaan. Tämä merkitsisi sitä, että esimerkiksi kristilliset fundamentalistiset ryhmät leviäisivät Eurooppaan, tasa-arvo, tieteen vapaus yms. hylättäisiin ja tilalle tulisi korkea syntyvyys ja tiukka moraali.

Maailman muuttamisesta ja maailman tutkimisesta

Maalla on vieläkin ihmisiä, jotka reagoivat sanaan "susi" heti ilmoittamalla että heistä susien suojelu on helsinkiläisten touhua. He ovat kykenemättömiä keskustelemaan vaikkapa susien biologisista ominaisuuksista tai siitä miten upea susilauma on hoitaessaan yhdessä pentuja ilman että alkavat välittömästi puhumaan siitä, että susien suojelu on typerää ja miten joku heidän kylän koira oli joutunut suden uhriksi.

Monet skeptikot, liberaalit ja vapaa-ajattelijat suhtautuvat samalla tavalla uskontoon ja äärimmäiseen yhteisöllisyyteen. Kun alkaa esimerkiksi puhua hutteriittien tavoista, he välittömästi alkavat vouhottaa Jumalan olemassaolosta, uskonnon pahuudesta tms.

Ihmisen yhteisöllisyys - jopa siinä äärimmäisessä muodossa mitä hutteriitit edustavat - on ihmisen normaalia käyttäytymistä. Tieteellinen ymmärrys ihmisenä olemisesta ei voi kehittyä jos osa normaalista inhimillisestä toiminnasta on sellaista ettei siitä voida keskustella rauhallisesti ja neutraalisti.

Ihmisen käyttäytymisen yksilöllisyys-yhteisöllisyys-jatkumo on erittäin laaja. Jokaisella meistä on toki omat poliittiset ja ideologiset näkemyksensä uskonnosta, isänmaallisuudesta yms. mutta ne pitäisi kyetä JOSKUS laittamaan sivuun ja heittäytyä ihailemaan ja tutkimaan luontoa ja ihmiskuntaa sellaisena kuin se on - biologisena ja kulttuurisena ilmiönä.

En väitä etteikö itsellänikin olisi tiettyjä poliittisia ja ideologisia preferenssejä eikä siinä ole mitään pahaa. Uskon kuitenkin että kulttuurin tutkijana ja luonnon tutkijana ne preferenssit on välillä syytä laittaa sivuun. Ja ajatella että maailma on hyvä niin kuin se on.

Se että ihminen JOUTUU joskus ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin on pikemmin vaiva kuin ilo. Miten paljon miellyttävämpää olisi vain seurata sivusta ihmiskuntaa ja elää oma elämää.

Otanpa vielä toisen esimerkin. Ajatellaanpa että joku ihminen alkaa työpaikan kahvipöydässä puhua innostuneesti uudesta autostaan. Keskustelun saa tyssäämään hyvin nopeasti jos ilmoittaa että

"autot saastuttavat ja lisäävät ilmaston lämpenemistä - siksi autoilijat ovat pahoja".

Ei ole kyse siitä että henkilöautoilu ei olisi merkittävä ilmastonlämpenemisen aiheuttaja vaan siitä että kannattaisi hiukan relata.

Kärsimys ja sosiaalipolitiikka

Ahdistaa.

Talousvaliokunnan puheenjohtaja Jouko Skinnari vaatii, että Nokialta irtisanotuille insinööreille perustetaan turvasatama. Skinnari (sd) ehdottaa uuden valtionyhtiön perustamista Nokialta irtisanottujen insinöörien palkkaamiseksi.

Suomi on pudonnut pahasti it-alan kansainvälisessä kehityksessä 2000-luvulla. Nyt eivät riitä tavanomaiset pelastuspaketit, vaan tarvitaan järeämpiä toimenpiteitä. Valtion otteen on oltava vahva, koska yksityiset toimijat eivät kykene riittävään yhteistyöhön.

Skinnari siis vaatii faktisesti, että nokialaiset ja heidän partnerinsa, jotka ovat sössineet softa-busineksen täydellisesti Suomessa, pelastetaan palkkaamallla heidät suojatyöhön. Ei riitä että Nokia maksaa heille vuoden palkan irtisanomisrahana, vaan pitää perustaa suorastaan yritys joka palkkaa heidät. Yritys, jolla ei ole business ideaa, vaan sosiaalinen idea pelastaa insinöörit.

Sosialidemokratia pelastaa ilmeisesti samalla Suomen it-alan kilpailukyvyn. Tosin ilman mitään business-ideaa. Ei riitä, että Tekes rahoittaa heikkoja ideoita, tarvitaan myös Sosiaalinen Tekes, joka rahoittaa toimintaa kokonaan ilman business ideaa.

Markkinatalouteen kuuluu kilpailu ja vastuunotto omista teoista. Mikäli tämä vastuu kiistetään, ihmisistä tulee epäitsenäisiä olioita. Kuvaava on Techchrunch-teknologiablogin lausunto siitä, mitä Suomessa nyt tapahtuu:

Lots of jobs will go from Nokia. That may lead to more startups, who knows. I doubt it. Nokia employees were generally corporate drones, with a few exceptions.

En sinänsä vastusta valtionyrityksiä, mutta miksi tällaiseen yritykseen pitäisi palkata juuri vanhoja nokialaisia. Miksi ei esimerkiksi nuoria vastavalmistuneita, jotka eivät ole jämähtäneitä nokialaisiin arvoihin? Mikä tällaisen valtionyrityksen business idea olisi?

Useimmat nokialaiset ovat epäitsenäistä, kollektivistista, väkeä. Suomalainen insinööri oppikoon tekemään itsenäisiä päätöksiä edes omasta elämästään. Nokian romahdus oli jo pitkään arvattavissa, olisivat tehneet johtopäätöksiä, eivätkä odottaneet kädet ristissä irtisanomisrahoja. (Näin he todellla odottelivat. Eräs nokialainen totesi tämän minulle kysymättä.)

Rinnakkaisilmiö Skinnarin sosialidemokraattiselle ajatukselle pelastaa insinöörit on jatkuva valitus siitä, että mm. yksinhuoltajilla menee Suomessa huonosti ja valtion on autettava heitä. Mm. kansanedustajaehdokas Seppo Huhta (ps) ei ole muusta puhunutkaan. Kysyn: miksi juuri valtion pitäisi auttaa heitä. Onhan lapsille isät ja suvut. Auttakoot ne. Kaikki ihmisten ongelma johtuvat perussuomalaisten mukaan maahanmuuttajista ja poliitikoista. Väärin.

Kannatan toki aktiivista sosialipolittiikka. Markkinat eivät kykene koskaan mitenkään antamaan ihmisille turvaa. Mutta aktiivisen sosiaalipolitiikan tarkoitus ei ole luoda passiiisia ihmisiä. Mm. juutalaiset ja hutteriitit ovat aina huolehtineet köyhistään - samoin tekivät esimerkiksi kristityt 100-200-luvulla Roomassa. Kellään ei noissa yhteisöissä ollut kuitenkaan mahdollisuutta heittäytyä muiden autettaviksi. Moraalinen yhteisö antaa kyllä turvan, mutta se myös vaatii ihmistä tekemään parhaansa. Mitään muuta kestävää (sustainable tai peliteorian termein self-enforcing) tapaa tuottaa hyvinvointiyhteiskunta ei vielä todellisuudessa ole keksitty kuin moraalinen yhteisö. Jonkin aikaa hyvinvointiyhteiskuntia voidaan kyllä ylläpitää työmoraalilla, joka perustuu aikaisemmman moraalisen yhteisön arvoille, mutta ei kauaa. (Ja huom. En väitä ainakaan nyt, että moraalinen tarkoittaa samaa kuin uskonnollinen.)

(Jään itse aikoinani eläkkeellä ja oletan kyllä, että saan jotain vastineeksi niistä rahoista, jotka olen veroina ja eläkemaksuina valtiolle kymmenien vuosien mittaan maksanut. Mutta kansankokonaisuuden etu ei ole että minullekaan tarjotaan valtionvaroista eläkettä, joka mahdollistaa leveän elämän Välimeren rannoilla ja golf-radoilla. Niille, jotka eivät ole eläissään hyödyllistä työtä tehneet koska ei ole huvittanut, eivät taas tarvitse maksaa mitään. Vammaiset on eri asia.)

Elämään kuuluu kärsimys ja ahdistus. Sosiaalipolitiikan päämäärä ei ole sitä kokonaan voittaa. Ihmisiä pitää toki auttaa. "Pitää auttaa" on kuitenkin moraalinen väite, millä ei ole mitään merkitystä kuin tietyn moraalisen yhteisön arvomaailman kontekstissa. (Tähän voi tietysti esittää väitteen, että moraali ei välttämättä ole yhteisöllinen ilmiö. Itse olen sitä mieltä että käytännössä se on, koska hyvinvointiyhteiskunnan (tai muun julkishyödykkeen) pysyvyyden kannalta yksittäisen yksilön moraalilla ei ole merkitystä.)

Suomenruotsalaiset : osa 3

Edellinen postaukseni suomenruotsalaisista edusti melko teoreettista näkökulmaa etnisten yhteisöjen tutkimukseen. Sovelsin Boydin ja Richersonin teoriaa symbolisesti merkittyjen ryhmien evoluutiosta suomenruotsalaisiin.

Suomenruotsalaisissa on se mielenkiintoinen piirre, että suomenruotsalaisuus ei tunnu olevan häviämässä vaikka seka-avioliittojen määrä on ollut pitkään kasvussa. Tässä suhteessa suomenruotsalaisuus eroaa useista muista vähemmistöistä joitten säilyminen perustuu pitkälti endogamiaan.

Endogamian ylläpitäminen esimerkiksi maallistuneessa lännessä on hyvin vaikeaa. Useimmiten vain äärimmäisen vanhoilliset ryhmät (hutteriitit, hasidit, amishit) onnistuvat säilyttämään endogamian pitkään.

Suomenruotsalaisten säilyminen on onnistunut niin, että seka-avioliitoissa lapset on usein pantu ruotsinkieliseen kouluun. Koska suomenruotsalaisuus tarjoaa merkittäviä etuja (sosiaalinen verkko, opiskelukiintiöt, status) suomenkielinen vanhempi usein mielellään hyväksyy sen että lapsi pannaan ruotsinkieliseen kouluun.

Mutta näin on lähinnä vain keskiluokkaisissa/koulutetuissa perheissä, joissa suomenkielinenkin vanhempi osaa ruotsia lukioruotsin verran. Tästä syystä suomenkielisten ruotsin kielen opetus on hyvin keskeinen ruotsinkielisten instituutioiden tavoite: Nimenomaan tästä syystä RKP tulee haluaa pitää kiinni ruotsin kielen pakollisuudesta koulussa. Viralliseksi syyksi ilmoitetaan tosin ruotsinkielisten palveluiden ylläpitäminen, mutta luulen että suurempi syy on kaksikielisten perheiden suomenkielisen vanhemman ruotsin kielen taidon takaaminen.

En kritisoi RKP:n tavoitetta - esitän vain hypoteesin syistä miksi suomenkielisten ruotsinkielen opetus on niin keskeinen RKP:n tavoite.

Major Transition ja ihmiskuva

John Maynard Smithin kirja Major Transition in Evolution potkaisi liikkeelle uuden tutkimusohjelman biologiassa.

Ajatuksena on tutkia miten evoluutiossa yksinkertaisempi olio (esimerkiksi solu) muuttuu monimutkaisemmaksi (monisoluiseksi eliöksi). Samaa teoriaa voidaan käyttää selittämään monia erillisiä transformaatioita.

Monisoluisen eliön syntyminen yksisoluisista on teorian näkökulmasta samanlainen ilmiö kuin muurahaispesän kehittyminen superorganismiksi tai ihmisen kehittyminen viimeisen 100 000 vuoden aikana yhteisölliseksi eläimeksi. Ihmisen tiiveimpiä yhteisöjä (hutteriitit, jotkut metsästäjä-keräilijä-yhteisöt) voidaan kutsua superorganismeiksi.

Mitä yhteistä näissä transformaatioissa sitten on ? Ja miten tämä asia on oleellinen ihmisen ja ihmisen yhteisöllisen käyttäytymisen ymmärtämiseksi.

Tähän mennessä on selvinnyt että voidakseen siirtyä seuraavalle kompleksisuuden tasolle eliön on ratkaistava yksi oleellinen ongelma: Konfliktit alemman tason yksilöiden välillä on minimoitava.

On luotava jonkinlainen mekanismi jolla konfliktien riski minimoidaan. Mekanismi voi olla hyvin monenlainen.

Muurahaiset ovat ratkaisseet asian osittain sillä, että pesän muurahaiset ovat yleensä hyvin läheistä sukua keskenään. Muurahaisillakin on kuitenkin eräänlainen vertaisvalvonta ("worker policy") joka huolehtii, että muut kuin kuningatar ei saa poikasia.

Ihmisyhteisön perusratkaisuja konfliktien vähentämiseen on käsittääkseni ainakin

a) Altruistinen rankaisu ( yhteisön normien rikkojien rankaiseminen ). Kun normien rikkojia rangaistaan, kukaan ei pääse hyötymään toisten kustannuksella.

b) Ruuan jako. Kun heimo jakaa kaadetun riistan kaikkien kesken, heimon jäsenten edut ovat pitkälti yhteiset.

c) Moraalin tunteet. Ihminen sisäistää yhteisön normeja välttääkseen rangaistuksia. Normien rikkominen aiheuttaa huonoa omaatuntoa ( syyllisyyttä ), mikä vähentää sitä hyötyä jonka ihminen itsekkyydestään saa.

Toinen opetus on se, että transformaatio kestää kauan eli on pitkään siirtymävaiheessa.

Ihmiselle äärimmäinen yhteisöllisyys on mahdollista - toisaalta yhteisöllisyys voi myös murtua kokonaankin. Heterogeenisuus on suurta.

Teorian tarjoama kuva ihmisestä on hyvin erilainen kuin se individualistinen kuva, jonka nykypsykologia ja taloustiede antavat. Ristiriita on suorastaan huutava.

DS Wilson käsittelee varsin selkeästi ja ei-teknisesti sitä, miten uusi teoria voi suunnata uudelleen psykologia-tiedettä.

Mitä ihmisyhteisön tarkastelu superorganismina tuo uutta ymmärtämyksellemme ihmisestä ? Ainakin sen, että samoin kuin organismi (ihminen) voi olla terve tai sairas, voi myös yhteisö olla terve ja sairas. Yhteisön sairaus merkitsee ensi sijassa sitä, että yhteisön jäsenien välille on syntynyt konflikti. Yhteisön heikkeneminen on riski myös yhteisön jäsenille. Heikko yhteisö voi joutua naapurien hyökkäyksen kohteeksi ja joutua jopa fyysisesti tuhotuksi.

On myös - kuten DS Wilson tekee - mielenkiintoista miettiä millainen on yhteisön mieli ja yhteisön äly.

Individualistit ovat tähän päivään saakka antaneet kuvaa, että individualismi on älyllisempi, rationaalisempi ja tieteellisempi ideologia kuin mikään yhteisöllisyyttä painottava ideologia kuten kansallismielisyys. Kuva on virheellinen.

Ihminen on objektiivisesti tarkasteltuna sekä (osittain) autonominen yksilö että yhteisön solu. Se on ihmisenä olemisen ristiriita, jonka tunnustaminen on tie viisauteen.

Bali

Olen aiemmin puhunut aika paljon kolmesta yhteisöstä - juutalaisista, amisheista ja hutteriiteista.

Ortodoksijuutalaiset - varsinkin hasidit - , hutteriitit ja amishit edustavat tietynlaista äärimmäistä yhteisöllisyyttä siinä mielessä, että nämä yhteisöt ovat hyvin voimakkaasti yksilön toimintaa rajoittavia. Moraalisäännöt ovat tiukkoja ja pikkutarkkoja. Ulkopuolisista ne vaikuttavat usein jopa täysin mielivaltaisilta - kuten amishien säännöt, jotka kieltävät autot, valtakunnan sähkön yms. mutta sallivat vesisängyn. Toisaalta ko. yhteisöt ovat taloudellisesti varsin tehokkaita ja kykenevät hyvinkin koordinoituun yhteistyöhön. Syntyvyys on erittäin korkea - paljon korkeampi kuin kehitysmaissa - ja yhteisöstä eroaminen on vähäistä. Joten ko. yhteisöt kasvavat hyvin nopeasti.

Huteriitit, amishit ja ortodoksijuutalaiset ovat mielenkiintoisia äärimmäisyydessään mutta heiltä voi varmasti oppiakin jotain. Taloustieteilijätkin, kuten Samuel Bowles tai Ernst Fehr, ovat kiinnostuneita näistä ryhmistä tutkiessaan julkishyödykkeiden tuottamisen ongelmia.

Toinen ryhmä yhteisöjä, joka minua on kauan kiinnostanut, ovat erilaiset sotilaallis-aristokraattiset yhteisöt kuten Puolan aatelisto, Balin aatelisto, Rajashtanin sotilaskasti (rajputit), Punjabin sotilaskasti (sikhit), Japanin samurait, Spartan vapaat kansalaiset jne. En ole koskaan lukenut yhtään yleisesitystä näistä ryhmistä - mutta käsitykseni on että nämä yhteisöt harjoittavat kaikki jonkinlaista äärimmäistä uhrautumista ja eräänlaista kunnian kulttuuria. Äärimmäistä uhrautumista tapahtuu ilmeisesti kuitenkin lähinnä poikkeusoloissa - uhrautuminen ei ole koko elämän läpi kulkeva punainen lanka niin kuin hutteriittien alistuminen. Normaalioloissa saatetaan elää hyvinkin kuin kuka tahansa "Homo Economicus".

Jukka O. Miettisen loistava Aasian kulttuurin kuvaus "Silmät auki Aasiassa" avasi silmäni Balin aateliston kulttuurille, jonka eräänlainen helmi on joukkoitsemurha Puputan:

Vuonna 1906 Hollannin siirtomaa-armeija otti haltuunsa Balin suurimman kaupungin ja Etelä-Balin pääkaupungin Denpasarin. Balin hallitsijasuvut ymmärsivät valtansa päättyneen. Heillä oli olemassa vain yksi vaihtoehto reagoida - itsemurhataistelu eli puputan. "Taisteluun" osallistui koko hovi pieniä lapsia myöten.

Kun Denpasarin kaupunki oli valloitettu, hovin jäsenet marssivat juhla-asuissa upeina saattueina aseinaan rituaalitikarit. Saattuet kävelivät rauhallisesti hollantilaisia vastaan pysähtymättä - hollantilaiset avasivat tulen. Hallitsijat tulivat ensimmäisessä aallossa, sitten vaimot lapset sylissään, sitten nuoret hallitsijan 12-vuotiaan veljen johdolla. Kaikki ammuttiin - balilaiset tappoivat pikkulapset itse tikareilla.

Etelä-Balin koko hovi tuhoutui viimeistä jäsentä myöten. Uhri ei jäänyt kuitenkaan turhaksi. Ranskalainen lehtimes näki tapahtuman ja raportoi asiasta Euroopan lehtiin. Hollantilaisten maine siirtomaaisäntinä kärsi tietysti tästä. Tapahtuman jälkeen hollantilaiset suhtautuivat balilaisiin hyvin varovaisesti - he ilmeisesti ymmärsivät että kyseessä oli jalo kansa jonka reaktiot huonoon kohteluun voivat olla arvaamattomat. Balista tuli Hollannin mallisiirtomaa.

Kulttuurista ja imitoinnista - hyvässä ja pahassa

Ihmisyhteisön omaksumien työkalujen, tapojen, arvojen ja uskomusten joukkoa kutsutaan kulttuuriksi.

Kulttuurit vaihtelevat tunnetusti hyvin voimakkaasti: Tasmanian alkuasukkaitten työkalupakki muodostui vain parista kymmenestä työkalusta kun nykyihmisellä on käytössään tuhansia ehkä miljoonia erilaisia tarvekaluja. New Yorkin kulttuuri on äärimmäisen individualististinen, kun taas hutteriitit ajattelevat yksilön edun olevan alisteinen yhteisön edulle.

Kulttuurin avulla ihmislaji pystyy suhteellisen nopeasti - muutamissa kymmenissä tai sadoissa sukupolvissa - sopeutumaan uusiin ympäristöihin - vaikkapa arktisiin oloihin. Kun kulttuuri on kerran luotu ja opittu, ihminen voi siirtää osaamisensa toisille yhteisön jäsenille.

Ilman kulttuuria ihmisen olisi tuhansien sukupolvien aikana sopeuduttava biologisesti uusiin elinympäristöihin. Vaihtoehtoisesti ihmisen olisi omattava oppimiskyky, joka mahdollistaisi kaikkien tarvittavien taitojen itseoppimisen hyvin nopeasti yksilön lapsuuden ja nuoruuden aikana.

Kyky kulttuuriin on ihmisen biologinen sopeuma, joka mahdollistaa sopeutumisen uusiin ympäristöihin. Kulttuuri mahdollistaa työkalujen ja ajatusten jatkuvan kehityksen, koska kulttuuri siirtyessään ihmiseltä toiselle muuntuu ja on jatkuvan valinnan kohteena. Voidaan puhua kulttuurievoluutiosta.

Kulttuurin tutkijat Boyd ja Richerson kuvaavat kirjassaan Ei ainoastaan geeneistä (Terra Cognita) miten kulttuuri (tavat, taidot ja uskomukset) siirtyy ihmiseltä toiselle:

Painottumattomassa siirrossa lapsi oppii tiettyjä tapoja ja uskomuksia suoraan vanhemmiltaan. Painottumaton siirto on siis samantapaista kuin geneettinen periytyminen - siirto tapahtuu vanhemmilta lapsille. Lapsen kasvaessa nuoreksi hän alkaa ottaa vaikutteita myös ympäristöstään. Nuori valikoi monista tarjolla olevista tavoista ja uskomuksista (tavalla tai toisella) omansa - Boyd ja Richerson kutsuvat tätä painottuneeksi siirroksi.

Ei painottumaton eikä painottunut siirto kumpikaan toki ole aina tarkka vaan siirrossa saattaa tapahtua "mutaatioita" - joko siirtovirheen tai innovaation ansiosta.

Vaikka kulttuurievoluutio mahdollistaa ihmisen sopeutumisen hyvin erilaisiin ympäristöihin siinä on myös tietty sudenkuoppa. Kun ihminen painottuneen siirron kautta oppii (imitoi) tapoja ja uskomuksia, hänen on jollain tavalla ratkaistava ongelma mitä tapoja hän imitoi mitä ei. Boyd ja Richerson ovat todenneet että ihminen käyttää tiettyjä - todennäköisesti perinnöllisiä - sääntöjä (heuristiikkoja) valitessaan mitä imitoida. Yksi tällainen heuristiikka on esimerkiksi "imitoi korkean statuksen omaavaa henkilöä".

Sudenkuopan tästä tekee se että vaikka korkeimman statuksen omaavan henkilön kelpoisus heimoyhteiskunnassa oli todennäköisesti korkea, nyky-yhteiskunnassa näin ei välttämättä ole. Imitoidessaan korkean statuksen omaavaa henkilöä, ihmisen kelpoisuus saattaa valinnan tuloksena jopa laskea.

Esimerkiksi nuorten naisten imitoidessa korkean statuksen naisten käyttäytymistä, he tulevat imitoimaan näitten naisten urasuuntautuneisuuden lisäksi heidän alhaista lapsimääräänsä. Länsimaisen naisen, joka imitoi korkean statuksen naisen lapsettomuutta, kelpoisuus on jo määritelmän omaisesti alhainen.

Heimoyhteiskunnissa korkean statuksen omaava naisella oli sen sijaan yleensä runsaasti lapsia ja lasten lukumäärä vielä nosti naisen statusta entisestään. (Kuvan naiset ovat Kirwankool intianeja.)

Länsimainen elämäntapa vuonna 2006 on pitkälti joukko kelpoisuutta alentavia tapoja ja ajatuksia. Arvostetaan yltiöyksilöllisyyttä, lapsettomuutta tai ainakin pientä lapsimäärää. Jos lapsia hankitaan, panostetaan pikemmin lapsien hienoihin ja kallisiin harrastuksiin kuin lasten määrään. Lasten määrään satsaavia, kuten vanhoillislestadiolaisia, pilkataan yleisesti. Onpa heidän pilkkaamistaan varten perustettu jopa erilaisia "rationalistisia" järjestöjä kuten Vapaa-ajattelijat ry.

Monia muita haitallisia kulttuurisia uskomuksia ja tapoja - naisten urakeskeisyyden ja lapsettomuuden ohella - on levinnyt länsimaihin. Kutsun niitä haitallisiksi mm. siinä mielessä että ne aiheuttavat yhdessä länsimaisen elämäntavan väistymisen Euroopasta ! Esimerkkinä mainittakoon usko siihen että islamilaiset maahanmuuttajat sulautuvat parissa sukupolvessa eurooppalaiseen elämäntapaan. Usko on vahva vaikka mikään ei viittaa väitteen todenperäisyyteen.

Syy miksi tällaiset uskomukset leviävät on nimenomaan se että ihmiset imitoivat toistensa uskomuksia ilman todellista omaa harkintaa.



Kulttuurin tutkija Joe Heinrich on osoittanut matemaattisin mallein että jos ihmiset ensi sijassa valitsisivat mielipiteensä tutustuen ITSE eri vaihtoehtojen vaikutuksiin, erilaiset tavat leviäisivät R-käyrän mukaisesti.



Jos ihmiset taas valitsevat mielipiteensä lähinnä imitoimalla esimerkiksi korkeimman statuksen omaavan tai enemmistön mielipiteitä, erilaiset tavat leviävät S-käyrän mukaisesti.

Mielenkiintoista on että lähes kaikki havaitut uusien tapojen ja tottumusten leviämiset seuraavat S-käyrää. Tästä Heinrich tekee sen väistämättömään johtopäätöksen että tapojen leviäminen perustuu pääsääntöisesti painottuneeseen siirtoon (imitointiin) eikä yksilöiden omaan asioihin tutustumiseen.

Näin ollen ei voi olettaa että yleisesti hyväksytyt uskomukset olisivat pääsääntöisesti järkeviä. Ne voivat olla järkeviä mutta voivat yhtä hyvin olla myös olematta. Jokin täysin älytön ajatus saattaa painottuneen siirron vaikutuksesta levitä nopeastikin ihmispopulaatioon. Ilmeisesti vasta paljon myöhemmin, kun haitat tulevat niin ilmeiseksi että sokeakin näkee ne, joku korkean statuksen omaava henkilö omaksuu uuden "korjaavan" käsityksen ja uusi käsitys mahdollisesti leviää taas ihmispopulatioon. Usein tietysti tässä vaiheessa on jo liian myöhäistä - Wienin muurit ovat jo murtuneet.

Myös yritysmaailma - esimerkkinä teleala 2000-luvun vaihteessa - saattaa joutua vastaavan kelpoisuutta (kannattavuuta) alentavien uskomusten imitoinnin uhriksi. Kun teleala 1990-luvulla onnistui iskemään todelliseen kultasuoneen, nöyryys hävisi alalta. Alettiin uskoa kerran loistavasti onnistuneitten "sammakkomiesten" ennustuksia siitä miten 3G tai videopuhelut olisi seuraava kultasuoni. Koska rahaa oli varastossa paljon ja telealalla perinteisesti teknologiasukupolvien syklit olivat hyvin pitkiä, älyttömät ajatukset onnistuivat elämään pitkään ja aiheuttamaan valtavia tappioita sekä yrityksille itselleen että osakkeen omistajille ja jopa valtiolle.

Yrityskulttuurit muodostuivat sellaisiksi että visioitiin suurta tulevaisuutta sen sijaan että olisi kokeiltu siipiä pienillä markkinakokeiluilla - takaisinkytkentä-sykli tuli näin hyvin pitkäksi. Korkean statuksen omaavien väitteitä imitoitiin vaikka epäily keisarin uusien vaatteiden olemassaolosta kalvoi koko ajan mielessä.

Omaan kokemukseen ja harkintaan uskominen tuntui liian radikaalilta ratkaisulta.