Vanhasen poika rikkoo ikkunoita

Matti Vanhanen ja Jutta Urpilainen ovat löytäneet kuin yhteisestä sopimuksesta tempun, jolla padota perussuomalaisten kannatuksen kasvua: Yritetään saada kansa hajoitettua taas "punaisiin" ja "valkoisiin" - tai palkansaajiin ja muihin - alkamalla kiistellä eläkeiästä.

Keskusta ja SDP päättelevät ehkä jotenkin näin:

Kun saamme kansan hajoitettua, kykenemme saamaan takaisin vanhat kannattajamme. Kun kiihdytämme "luokkasotaa", kannattajat palaavat niihin puolueisiin, jotka ajavat kulloisenkin äänestäjän "luokkaetua".

Historiasta innoituksen löytävä pääministeri on tällä kertaa oudon valikoiva. Vanhanen on kärkäs noudattamaan Kekkosen mallia, mutta toinen maalaisliittolainen Kyösti Kallio ei kelpaa Vanhaselle.

Maalaisliittolainen valtiomies Kyösti Kallio - suomalaisen maareformin ja luokkasovun yksi pääarkkitehti - ajoi päättäväisesti kansan yhtenäisyyttä. Kallion työ antoi satoa talvisodassa kansan asetuttua yhtenäisenä puolustamaan Suomea Neuvostoliittoa vastaan. Kallio oli ensimmäisiä sovun rakentajia sisällissodan jälkeisessä Suomessa.

Jo valkoisten voitonjuhlan kynnyksellä Nivalan kirkossa toukokuun viidentenä 1918 Kyösti Kallio vaati rakennettavaksi yhteiskuntaa, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia.

Siinä talouskriisissä, mihin olemme nyt ajautumassa, tarvittaisiin nimenomaan sopua ja yhteistyötä, jotta kansalaisten syrjäytyminen vältettäisiin. Vanhasen kaltaista sovun särkijää ja ikkunoiden kivittäjää ei nyt tarvita.



Muistan lapsuudestani miten erään keskustalaisen kansanedustajasukulaiseni työpöydällä oli aina Kyösti Kallion kuva. En tiennyt silloin tuosta jäyhästä uskovaisesta miehestä muuta kuin että tämä oli joskus ollut presidentti, mutta kasvot jäivät kuvasta vahvasti mieleeni. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt miksi kompromissihakuinen ja ystävällinen vanha sukulaiseni piti tuota miestä innoituksensa lähteenä.

iPhonen käyttäjä on erilainen kuin Nokian puhelimen käyttäjä

Kirjoitin muutama päivä sitten siitä, että Nokia on helisemässä Applen takia.

Vaikka Nokian osuus matkapuhelinmarkkinoilla on aivan eri luokkaa kuin Applen, trendi on kiristallinkirkas:

Apple johtaa Mobiilin Internetin innovaatiota. iPhonen käyttäjät surffaavat Net:issä ratkaisevasti enemmän kuin Nokian puhelinten käyttäjät ja käyttävät lukuisia erilaisia sovelluksia. Applen puhelimeen myös saa tuhansia erilaisia sovelluksia.

Nokian puhelinten käyttäjät ovat konservatiivisia puhelimen käyttäjiä. Puhepalveluiden lisäksi he käyttävät vain tekstiviestiä, korkeintaan mailiä. Joku harva on oppinut surffaamaan puhelimellaan. Harva Nokian puhelinten käyttäjä lataa puhelimeensa yhtään sovellusta, vaikkapa Nokiankin puhelimiin saa esimerkiksi Googlen sovellusten mobiiliversioita helposti. Mikäli kuluttaja ostaa Nokian kalliin puhelimen se on hänelle lähinnä Veblenin hyödyke eli tapa osoittaa statusta. iPhonen käyttäjille toki kallis iPhone on osin myös Veblenin hyödyke, mutta statusta ei osoiteta vain iPhonen omistamisella vaan myös sillä että sitä osataan käyttää monipuolisesti.

Toki myös on totta, että suurin osa iPhone-sovelluksista on hyvin lyhytikäisiä. Moni ihmettelee samaa kuin entinen applelainen Chuck Goldman Mobile Mondayssa:

As you know the App Store is full of iFarts and other useless (or short lived) Apps that provide little to no value. I would like to know what people consider truly transformational in terms of value or useability on the iPhone.

Käsitykseni vahvistui taas aamulla luettuani HS:stä Soneran edustajan lausunnon:

iPhonen myynti on täyttänyt odotuksemme. Se on myös muuttanut liittymien käyttöä. Asiakas, joka ei ota iPhoneen kiinteää datapakettia on poikkeus, kun taas muissa liittymissä on poikkeuksellista, jos yksityisasiakas kiinteän datapaketin ottaa"

Päivitys kello 16:19

Tietoviikko päivitti hiukan tietojani:

Älypuhelinten käyttäjillä on puhelimessaan keskimäärin viisi itse lataamaansa sovellusta. Näin laiskasti lataavat myös nettiä muuten ahkerasti selaavat iPhone-käyttäjät. Asiasta raportoi markkinatutkimusyhtiö InStat.

Latausten vähäinen määrä ei käy yksiin iPhonen App Store -kaupan kovan käytön kanssa. Nettikauppa on ollut niin suosittu, että Apple mainosti joulukuun alussa kaupasta ostetun jo 300 miljoonaa tuotetta lyhyenä olemassaoloaikanaan. Kauppa aukesi viime heinäkuussa.
Mobiilinetin kunkku on iPhone

Vaikka iphoneilijat lataavat sovelluksia yhtä vähän kuin muutkin, he ovat kuitenkin ehdottomasti ahkerimpia kännykkänetinkäyttäjiä ainakin Yhdysvalloissa, kertoo Net Applications -yhtiön tutkija PCWorld-lehdelle.

Yhtiö mittasi netin mobiiliselauksen määrää ja havaitsi, että 66 prosenttia surffaajista käytti iPhonea.

Muut alustat jäivät selvästi Applen älypuhelimen jälkeen, vaikka kakkospaikasta olikin kova kilpailu. Sille ylsi lopulta Java ME, jolla verkkoa surffasi 9,1 prosenttia käyttäjistä. Windows Mobilella nettiä selasi 6,9 prosenttia, Google Androidilla taas 6,3 prosenttia. Viidennellä sijalla oli Symbian 6,2 prosentin osuudella. Palm ylsi 2,4 prosentin käyttäjäosuuteen.

Onko suomalaisten muututtava ?

40 vuotta Suomessa asunut JEREMY GOULD vaatii että suomalaisten olisi muututtava:

Suomalaisten on muututtava ja avauduttava erilaisuudelle

"On luotava tilaa uudenlaisen ja monimuotoisen suomalaisuuden kehittyä ja kasvaa."

Muun muassa Timo Soini perää asialinjaa keskusteluun Suomen ulkomaalaispolitiikasta. Hyvä on, kerrataan muutama fakta.

Tosiasia 1: Maahanmuutto Suomeen lisääntyy lähivuosina. Maahanmuutto ei ole satunnainen ilmiö, jota voitaisiin yksinkertaisella päätöksellä pysäyttää. Maahanmuuton kasvu on usean valtaenemmistön kannattaman poliittisen linjauksen lopputulos.

Linjaukset ovat seurausta Suomen talous-, työvoima- ja koulutuspolitiikan keskeisistä tavoitteista. Ne seuraavat myös hallituksen peruuttamattomista kansainvälisistä sitoumuksista ja liittyvät Suomen pyrkimyksiin sulautua EU:n "ytimeen". Näiden poliittisten linjausten purkaminen johtaisi Suomen eristymiseen muun muassa muusta Euroopasta. Se olisi jo lyhyellä aikavälillä erittäin haitallista maan taloudelle, työllisyydelle ja henkiselle kehitykselle. Suuret poliittiset puolueet ja useimmat pienemmistäkin ymmärtävät tämän tosiasian hyvin. Siksi ne tukevat niitä poliittisia linjauksia, jotka väistämättä johtavat maahanmuuton kasvuun.

Tosiasia 2: Suomen kansa on perusvirityksiltään syvästi epäluuloinen muukalaisia kohtaan. Suomalaisissa on toki monenlaista väkeä ja kuvitelma samaan muottiin valetusta suomalaisuudesta on silkka harha.

Illuusio yhdenmukaisesta kansasta näyttää kuitenkin voivan hyvin kriitikoiden puheissa, ja sitä käytetään innokkaasti ruokkimaan epäluuloja maahanmuuttajia kohtaan.

Onko epäluuloisuus sama kuin rasismi? Määritelmistä voi väitellä lehmien kotiintuloon asti. Fakta on kuitenkin se, että suomalaisten epäluulo on osoittautunut ravinteikkaaksi kasvualustaksi ulkomaalaisiin kohdistuvalle syrjinnälle, vihalle ja myös rasistisille toimille.

Suomalaiset ovat itse jäävejä arvioimaan omaa käytöstään tässä asiassa, mutta kysypä keneltä tahansa maahanmuuttajalta omista kokemuksistaan joidenkin suomalaisten arkikohtelusta. Todella tylyjä ovat monien tarinat.

Mitä johtopäätöksiä tulisi tehdä näistä tosiasioista? Ei ole millään tavalla realistista kuvitella että a) maahanmuutto loppuisi; b) kaikkia epäluuloisuutta herättäviä ulkomaalaisia voitaisiin lähettää jonnekin muualle; tai c) kymmenistä eri maista tulevat maahanmuuttajat muuttuisivat maagisesti huomaamattomiksi niin sanottujen kantasuomalaisten kaltaisiksi.

Yksinkertaisin ja ilmeisin päätelmä on siis se, että suomalaisten on itse muututtava, päästävä epäluuloisuudestaan ja avauduttava erilaisuudelle. On luotava tilaa uudenlaisen ja monimuotoisen suomalaisuuden kehittyä ja kasvaa. Ainoa vaihtoehto tälle muutokselle on eri väestöryhmien välisen jännityksen kiristyminen ja – kuten Jyrki Katainen uumoilee – väkivaltaisten yhteenottojen mahdollisuuden kasvu.

Tämän mittaluokan muutos vaatii ihmisiltä paljon. Sen perusedellytys on viisas ja kauaskatseinen johtajuus. Tällaisia piirteitä löytyy aika ajoin Suomen poliittisilta ja henkisiltä johtajilta, mutta kokonaisuutena perusote lipsuu pahasti. Ei liene ainoatakaan puoluetta maan poliittisella kartalla, joka ei olisi jossakin yhteydessä sortunut kansan epäluuloisuuden populistiseen valjastamiseen.

Viime kuukaudet ja viikot ovat todistaneet tämän ruman ja vaarallisen ilmiön räjähtämistä käsiin. Tila rauhalliselle ja järkevälle keskustelulle on kutistunut lähes olemattomiin, kun tosiasioiden tunnistamisen sijasta mielipidejohtajat lypsävät halpoja pisteitä lietsomalla pelkoa ja epäluuloisuutta.

Olen osin samaa mieltä Gouldin kanssa ja osin eri mieltä. Suomalaiset ovat negatiivisia ja epäluuloisia ihmisiä. Usein hyvinkin epäluuloisia. Epäluuloisuudella on kuitenkin puolensa.

Jos epäluuloisuudella kykenemme estämään laajan afrikkalaisen ja islamilaisen maahanmuuton tervehdin negatiivisuutta ilolla. Jos epäluuloisuudella estetään maahanmuuttajien kotoutuminen Suomeen, se on hyvin paha asia.

Suomalaisten olisi sitouduttava maahanmuuttajien kotouttamiseen ja vallanpitäjien on sitouduttava demokratiaan eli siihen että saamme itse päättää keitä me tänne otamme. Riippumatta kansainvälisistä sopimuksista jotka maamme on joskus erehtynyt allekirjoittamaan.

Tarvitaan eräänlainen sopimus kansan ja vallanpitäjien kesken. Jos näin ei toimita maamme ajautuu juuri sellaiseen tilanteeseen mitä Gould pelkää.

Katso aiempi tekstini suomalaisten negatiivisuudesta.

Attityden gentemot svenska språket

SFP-politikerna klagar över, att efter Lipponens avgång från den finska politiken har det inte funnits stor förståelse för svenskan bland de finska politikerna.

Jag har förståelse för SFP-politikikerna i den saken. Tvåspråkigheten - och de tvåspråkiga eller svenskspråkiga institutionerna - värdesättes mindre och mindre av finnarna.

Man kan kanske säga att attityden mot svenskan har hårdnat.

Problemet är emellertid också, att SFP-politikerna gör allt för att göra attityderna även hårdare. SFP-politikerna kan sägas stå i spetsen för en immigrationspolitik, som uppfattas som mycket problematisk av många finnar.

Se mina tidigare postingar om svenska språket på finska.

S-käyrästä taas kerran

Olen monta kertaa kirjoittanut siitä miten asiat muuttuvat punktualistisesti. Tilanne pysyy pitkään hyvin samanlaisena kunnes tulee murros.

Muorros lähtee yleensä liikkeelle suht hitaasti mutta kiihtyy sitten nopeasti, kunnes saavutetaan uusi tasapainotila. Muutosta kuvaa S-käyrä:



S-käyrä voi kuvata epidemian leviämistä, yrityksen markkinaosuuden muutosta tai vaikkapa perussomalaisten kannatuksen kasvua tämänpäivän Suomessa.

IT-alalla on tapahtumassa juuri kaksi erittäin mielenkiintoista murrosta. Kuten perussuomalaisten kannatuksen kasvu, nämäkin kaksi murrosta aiheuttavat suurta pelkoa eräissä omahyväisissä suurissa toimijoissa:

1. Applen markkinaosuus kasvaa nopeasti älypuhelinmarkkinoilla.

Tietoviikko kirjoitti marraskuussa:

Nokia menetti merkittävästi markkinaosuuttaan älypuhelinmarkkinoilla tietotekniikkayhtiö Applelle ja kanadalaiselle RIMille kolmannella neljänneksellä.

Markkinatutkimusyhtiö Canalysin mukaan Nokia säilyi kuitenkin maailman suurimpana älypuhelinten valmistajana ajanjaksolla.

Nokian markkinaosuus oli heinä-syyskuussa 38,9 prosenttia, kun se viime vuonna samaan aikaan oli 51,4 prosenttia, Canalys kertoo.

Applen iPhone ohitti RIMin Blackberryt

Maailman toiseksi suurimmaksi älypuhelinten valmistajaksi kiilasi Apple. Kolmanneksi jäi RIM, viime vuoden kakkonen. Applen osuus pomppasi 17,3 prosenttiin vertailujakson 3,6 prosentista. Applen osuutta kasvatti sen heinäkuussa myyntiin tuoma 3g-versio iPhone-älypuhelimesta.

Yhteensä älypuhelinten toimitukset kohosivat heinä-syyskuussa uuteen ennätykseen. Kolmannella neljänneksellä toimitettiin 39,9 miljoonaa puhelinta. Määrä kasvoi viime vuodesta lähes 28 prosenttia.

Älypuhelinten osuus koko matkapuhelinmarkkinoista on nyt 13 prosenttia.

2. Miniläppäreiden suosio kasvaa noepeasti.

Tietoviikko kirjoitti helmikuussa:

Miniläppärien suosio on nakertaa pahasti Microsoftin bisnestä, tietokirjailija ja toimittaja Preston Gralla arvioi.

Computerworldiin kirjoittava Gralla perustelee päätelmäänsä sillä, että ohjelmistojätin viimeisen vuosineljänneksen liikevaihto kasvoi vain 1,6 prosenttia vuodentakaisesta. Luvun taakse kätkeytyy suurta vaihtelua eri tuoteryhmien välillä: palvelinten liikevaihto kasvoi 15 prosenttia, mutta Windows-käyttöjärjestelmän myynti notkahti kahdeksan prosenttia.

Microsoft syyttääkin miniläppäreitä Windowsin myynnin hyytymisestä, sillä se myöntää kuluttajien suosivan nyt edullisia kannettavia. Miniläppärien suosio on tutkimusyhtiö IDC:n mukaan kuitenkin vasta kiihtymässä, sillä se ennustaa niiden myynnin kasvavan tänä vuonna 20 miljoonaan kappaleeseen. Vuonna 2008 miniläppäreitä myytiin 10 miljoonaa kappaletta.

Linux leikkaa rahavirtaa

Grallan mukaan miniläppärien suosion kasvu tietää Microsoftille lisää ongelmia. Arviolta 30 prosenttia miniläppäreistä on varustettu linux-käyttöjärjestelmällä. Koska miniläppärien osuus tietokonemarkkinoista kasvaa koko ajan, Windowsin suosio voi hyytyä entisestään.

Microsoft on kuitenkin huomioinut miniläppärit uudessa Windows 7 -käyttöjärjestelmässään, joka pyörii myös mineissä. Windows Vista puolestaan oli suunniteltu tehokkaammille koneille, joten sitä ei ole miniläppäreissä nähty. Niissä on pyörinyt Vistan edeltäjä Windows XP.
Office-paketit jäävät kaupan hyllyyn

Miniläppärien suosio on verottanut erityisen kovasti Microsoft Office -paketin myyntiä. Office-paketin yritysversiota myytiin vuoden viimeisellä neljänneksellä 1,9 prosenttia enemmän kuin vuosi sitten, mutta toimistopaketin kuluttajaversion myynti romahti 23 prosenttia.

Gralla selittää tätä sillä, että linux-minin ostaneet jättävät vähintään 200 dollarin hintaisen Office-paketin ostamatta.

Ohjelmistojätti onkin tuomassa markkinoille edullista selainpohjaista ja osittain mainosrahoitteista versiota Office-paketista.

Minit polkevat hintoja

Minit ovat tuoneet Microsoftille muitakin huolia, Gralla huomauttaa. Ohjelmistojätti saa jokaisesta miniläppäriin myytävästä käyttöjärjestelmästä vähemmän rahaa kuin tavalliseen kannettavaan tai pöytäkoneeseen myydystä.

Analyytikot ovat laskeneet, että Microsoftin täytyy myydä nelinkertainen määrä Windows-lisenssejä minikannettaviin, jotta se ansaitsee yhtä paljon rahaa kuin myymällä lisenssejä tavalliseen pc:hen.

Surullista luettavaa Berliinistä

Berliinistä on Aamulehden mukaan tullut rikollisten lymypaikka. Sääli - Berliini vaikutti heti muurin murtumisen jälkeen raikkaalta tulevaisuuden kaupungilta, joka selvisi natsismista ja kommunismista sieluaan ryvettämättä.

Vaikutelma taisi olla väärä. Varmasti Berliini on yhä vielä miellyttävä kaupunki - ei ehkä yhtä miellyttävä kuin kymmenen vuotta sitten mutta varmasti paljon miellyttävämpi kuin kymmenen vuoden kuluttua.

Äärikonservatiivi, konservatiivi ja uskonto

Äärikonservatiivi ajattelee näin:

Ihminen on läpipaha ja siksi pitää keksiä Jumala jotta ihmiset pysyisivät kurissa ja yhteisö pysyisi kasassa.

Maltillinen konservatiivi ajattelee näin:

Ihmisessä on kyky hyvään ja pahaan. Jotta hyvä toteutuisi, on viljeltävä yhteisöllisyyttä ja luottamusta ihmisten välillä, mutta myös viljeltävä yksilön oma-aloitteisuutta ja yksilön vastuuta.

Silloin, kun uskonto vahvistaa yhteisöllisyyttä ihmisen oma-aloittteisuutta tukehduttamatta, uskonto on hyvä asia. Usein uskonto on välttämätönkin asia.

Tässä ajassa tosin maltillinen konservatiivi ei välttämättä ole sen optimistisempi kuin äärikonservatiivikaan. (Arvostan Ruukinmatruunaa muutenkin suuresti.)

Tämä kaikki tuli mieleen kun aamulla luin peliteoreetikko Ken Binmoren kirjaa Natural Justice. Binmore väittää että oikeisto on luonut mystisen Yhteisön käsitteen Jumalan korvikkeeksi:

A popular new contender is an idealized notion of Community, to which appeal is made by right-wingers who need a magic spell to counter the social collapse that would follow if the myopic selfishness they otherwise advocate were actually consistent with human nature.

Binmoren väite on mielenkiintoinen ja sen voi toki nähdä osittain kritiikkinä minunkin blogiani kohtaan. Toisaalta en missään nimessä kuulu ryhmään ihmisiä, jotka puhuvat puhtaan itsekkyyden puolesta (advocate selfishness). Olen kritisoinut Homo Economicus -käsitettä useaan otteeseen ja puhunut yhteiskunnallisen tasa-arvon puolesta.

Vanhoillislestadiolaisten uskonnonvapaus vaarassa - osa 2

Annetaanpa puheenvuoro myös vastapuolelle.

Anu Taskinen vastasi tänään HS:n yleisönosastolla varsin ansiokkaasti Mari Stenlundin artikkeliin, jota referoin edellisessä postauksessani.

Mari Stenlund puolusti siis vanhoillislestadiolaisten uskonnonvapautta aiemmin mm. näin:

Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?

Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.

Olen Stenlundin kanssa samoilla linjoilla. Anu Eskelinen vastasi Stenlundille seuraavasti:

Onko uskonnonvapaus yksilön vai yhteisön oikeus?

Onko uskonnonvapaus yksilön vapautta uskoa vai yhteisön vapautta määritellä uskonsa opit ja arkielämää sanelevat normit? Tähän kysymykseen kiteytyy viimeaikainen keskustelu ehkäisykiellosta eräässä uskonnollisessa yhteisössä.

Mari Stenlund (HS 19.2.) Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitokselta painottaa vahvasti jälkimmäistä vapautta. Stenlundin kirjoituksen rivien välistä huokuu tyypillinen akateeminen - ja erityisesti teologian tutkimukselle tyypillinen - huoli siitä, että julkista keskustelua käyvät sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ymmärrä uskontotutkimuksen käsitteitä oikein eivätkä ole ns. dogmeihin vihkiytyneitä.

Tällainen asenne on kestämätön, kun puhutaan uskonnosta eli ihmisen maailmankatsomuksesta ja tavasta jäsentää maailmaa. Ikään kuin maallikoilla ei olisi oikeutta yksin ja ilman auktoriteetin ohjausta pohtia omia arvojaan. Stenlundin mukaan uskonyhteisöjen jäseniä ei tule paapoa tai yrittää pelastaa yhteisöltään, vaan jäsenillä tulee olla oikeus noudattaa uskonyhteisönsä oppeja silloinkin, kun opit uhkaavat heidän omaa terveyttään ja turvallisuuttaan.

Melkeinpä kaikissa suomalaisissa uskonnollisissa yhteisöissä on käytössä lapsikaste: tämä tarkoittaa, että jäsen liitetään yhteisöön iässä, jolloin jäsen ei pysty itse jäsenyydestään päättämään. Lapsi kasvaa yhteisön arvomaailman ja oppien keskellä. Objektiivisen näkökannan muodostuminen tätä "kasvatususkontoa" kohtaan voi olla vaikeaa. Aikuistuttuaan jäsen ei välttämättä uskalla (joko maallisen tai jumalallisen rankaisun pelossa) tai edes ymmärrä kritisoida uskonyhteisönsä oppeja tai normeja, joiden kehyksissä hän on yhteisön jäseneksi kasvanut.

Stenlund on huolissaan kehityksestä, että uskonyhteisön jäsen saisi poimia uskosta vain joitain elementtejä ja hylätä sellaiset, joita ei koe omaan elämäntilanteeseensa tai muuhun maailmankatsomukseensa sopiviksi.

Uskonnonvapaus näyttäytyy Stenlundin kirjoituksessa nimenomaan yhteisön vapautena määritellä norminsa sekä vapautena edellyttää jäseniltään normien noudattamista.

Yksilön uskonnonvapautta puolestaan on, että yksilö voi valita kuuluvansa uskonyhteisöön ja noudattavansa sen normeja, tai yksilö voi valita eroavansa yhteisöstä. Mitään välimuotoa ei ole. Nimenomaan tällainen ajattelu on omiaan luomaan painostusta uskonyhteisöjen jäsenille. Aitoa uskonnonvapautta ei voi olla sellainen, jossa uskonkäsityksistä ei voi edes keskustella.

Eskelisen kysymys "Onko uskonnonvapaus yksilön vai yhteisön oikeus?" on tietysti aiheellinen. Toisaalta, koska yhteisöllisyys, yhteisön yhteiset normit ja normin rikkojien rankaiseminen ovat juuri uskonnon ydinaluetta, ei ole olemassa uskontoa ilman tiettyä yhteisön painostusta. Eskelinen on siis tavallaan vaatimassa (yksilönkin) uskonnonvapauden rajoittamista uskonnonvapauden nimissä.

Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä on aina tietty ristiriita. Ristiriitaa ei voi minusta ratkaista asettamalla yksilökeskeisyyttä yhteisöllisyyden edelle tai yhteisöllisyyttä yksilökeskeisyyden edelle.

Ristiriidat on ratkaistava tapauskohtaisesti: Esimerkiksi eräisiin yhteisöihin kuuluva tyttölasten ympärileikkaus on niin voimakkaasti yksilön autonomiaa ja ihmisoikeuksia rajoittavaa, että sitä ei minusta voi sallia.

En kuitenkaan missään tapauksessa hyväksy sitä, että lasten kasvattaminen lestadiolaisuuteen tai islamiin olisi tuomittavaa, vaikka tällainen kasvatus eittämättä rajoittaakin yksilön autonomiaa. Se arvotyhjio ja hedonismi, jonka yksilökeskeisen kulttuurin pakkosyöttäjät ovat maahamme luoneet, on paljon suurempi uhka lasten hyvinvoinnille kuin lestadiolaisten tai muslimien harjoittama lasten uskonnollinen manipulaatio.

Vanhoillislestadiolaisten uskonnonvapaus vaarassa

Mari Stenlund kysyy HS:n vieraskynässä, onko ihanteena uskonnollisuus joka ei vaikuta ihmisen elämään mitenkään. Kysymys liittyy tietysti Ihmisoikeusliiton päätökseen tutkia, onko Vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto ihmisoikeuksien vastainen. Ehkäisykiellon epäillään olevan ristiriidassa naisen ruumiillisen itsemääräämisoikeuden kanssa erityisesti silloin, kun raskaudet ja synnytykset uhkaavat naisen henkeä ja terveyttä.

Stenlund kysyy:

Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?

Sopii todella kysyä onko ihanteena uskonnollisuus, joka ei vaikuta ihmisen elämään mitenkään ja jolla ei erityisesti ole mitään yhteisöllistä komponenttia ja josta yhteisöllinen rankaiseminen ja yhteisöllinen painostus on kokonaan poistettu. Koska uskonto kuitenkin on yhteisöllinen ilmiö, tällainen uskonnon tulkinta johtaa eittämättä uskonnon täydelliseen vesittämiseen. Ajatus, että "uskonto on yksityisasia" on samanlainen looginen järjettömyys kuin Leninin "enemmistö ei ole matemaattinen vaan poliittinen käsite".

Koska uskonto on yhteiskunnan yksi välttämätön kivijalka, uskonnon vesittämisyritys on myös agressio suomalaista yhteiskuntaa ja Suomen kansaa vastaan.

Ihmisoikeusliiton uskonnonvapauden tulkinta johtaa myös perinteisen uskonnonvapauden murtumiseen. Mari Stenlund toteaa:

Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.

Valtion ja sen tukemien "virallisten" kansalaisjärjestöjen sekaantuminen ihmisten ja yhteisöjen asioihin alkaa saada yhä oudompia piirteitä. Käynnissä on eräänlainen pakkoyhtenäistäminen (die Gleichschaltung), mutta yhtenäistäminen arvoihin, jotka ovat suomalaiselle kansalle vieraita.

Lyhennelmä Stenlundin kirjoituksesta on tässä:

Ehkäisykielto koettelee klassista käsitystä uskonnonvapaudesta

Uskonnonvapaudella on perinteisesti tarkoitettu sitä, että yksilö ja yhteisö saavat päättää uskonnollisista näkemyksistään ja uskonnon harjoittamisestaan muiden niihin puuttumatta.

Yksilöillä on ajateltu olevan oikeus myös sellaisiin itseään koskeviin ja uskonnollisesti perusteltuihin ratkaisuihin, jotka uhkaavat heidän omaa terveyttään ja turvallisuuttaan. Tätä oikeutta on voinut rajoittaa vain, jos terveyttä ja turvallisuutta uhkaavan ratkaisun tekijä on niin sanotussa paternalismin oikeuttavassa tilassa eli psykoottinen, kehitysvammainen, lapsi tai dementoitunut vanhus.

Kun Ihmisoikeusliitto nyt lähtee selvittämään lestadiolaisten ehkäisykieltoa ihmisoikeuksien näkökulmasta, se samalla ilmaisee, että edellä kuvattu klassinen tulkinta uskonnonvapaudesta on ehkä riittämätön. Jos uskonnonvapaus nimittäin ymmärrettäisiin klassisessa merkityksessään, ei ehkäisykieltokysymyksessä olisi mitään tutkittavaa.

Klassisen uskonnonvapauskäsityksen rinnalle on ehkäisykieltokeskustelussa ilmestynyt uusia vapaustulkintoja. Tuloksena on käsitteiden sekamelska.

Ensinnäkin on pohdittu, ovatko uskonnollisessa yhteisössä elävän yksilön näkemykset ja päätökset autenttisia vai onko henkilö yhteisön harjoittaman manipulaation uhri. Tällöin kysytään, onko ehkäisykieltoon myöntyminen yksilön aito päätös vai lestadiolaisyhteisön harrastaman suoran tai epäsuoran aivopesun tulos.

Esimerkiksi Suomi24.fi:n keskustelufoorumilla todettiin: "Mutta jos olet kasvanut uskovaisessa perheessä ja sinut on lapsesta asti aivopesty uskoon, et muusta tiedä, vaan seuraat sokeasti uskonoppeja, olivat ne sitten hyväksi tai pahaksi, ja opit vielä pitämään niitä omina mielipiteinäsi."

Klassisen uskonnonvapauskäsityksen rinnalle on siis tullut käsitys yksilön autenttisen eli omaehtoisen uskon turvaamisesta.

Ehkäisykieltokeskustelussa ilmenee myös yksilön mahdollisuuksiin keskittyvä vapauskäsitys. On nimittäin kysytty, onko lestadiolaisperheellä aitoa mahdollisuutta päättää ehkäisystä, jos yhteisön periaatteiden vastaan toimimisen hintana on yhteisön hylkäämäksi tuleminen.

Kun Vauva-lehden keskustelupalstalla väläytettiin mahdollisuutta erota lestadiolaisuudesta, vastaukseksi tuli kipakka kommentti: "Ei se ole niin yksinkertaista. Ero lestadiolaisuudesta on tuskien tie."

Klassinen uskonnonvapauskäsitys luottaa siihen, että yksilöllä on oikeus erota sellaisesta uskonnollisesta yhteisöstä, jonka oppeja hän ei hyväksy tai halua noudattaa. Yhä useammin esitetään kuitenkin näkemys, että yksilöä pitäisi suojella hänen omalta uskonnolliselta yhteisöltään.

Ajatuksena näyttää olevan, että uskonnollisessa yhteisössä pitäisi olla lupa uskoa, mitä huvittaa, ja toimia, miten huvittaa. Muuten yhteisöä pidetään manipuloivana tai yksilön mahdollisuuksia kyseenalaisesti rajoittavana. Kotimaa-lehden keskustelupalstalla kauhisteltiin: "On pöyristyttävää, että lestadiolaiset uskonoppineet tunkeutuvat ihmisten makuuhuoneisiin."

On ymmärrettävää, että internetin keskustelupalstoilta puuttuu käsitteellinen ryhti. Samaan uskonnonvapautta koskevien käsitteiden epäselvyyteen sortui kuitenkin myös Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouros, kun hän totesi (HS 25. 1. 2009): "Emme halua puuttua uskonnonvapauteen vaan muita vapauksia uhkaavaan pakkoon. Ihmisillä pitää myös olla vapaus valita omaan ruumiiseensa liittyvistä asioista, kuten ehkäisystä. Tätä ehkäisevä pakko voi ilmetä monella tavalla, myös yhteisön hiljaisena paineena."

Näyttää siltä, että uskonnonvapauden tulkinta on laajentunut ja monimutkaistunut niistä ajoista, kun uskonnonvapausartiklat on kirjattu kansainvälisiin ihmisoikeusasiakirjoihin. On hyvä, että keskustelua käydään. Samalla on kuitenkin tiedostettava, että kannanotoilla on merkittävät vaikutukset käsityksiimme uskonnonvapaudesta ja että jokaisella käsityksellä uskonnonvapaudesta on uhkansa.

Kun klassista uskonnonvapauskäsitystä voidaan syyttää välinpitämättömyydestä, on muuttuneen uskonnonvapauskäsityksen uhkana orwellilainen "orjuuttaminen vapauden nimissä".

Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?

Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.

Jatkuva konflikti - osa 2 - Afghanistan

Puhuin aikaisemmassa postauksessani siitä, miten konfliktit sisäryhmän ja ulkoryhmän välillä lisäävät sisäryhmän koheesiota ja nostavat yhteistyön tasoa. Ilman ajoittaisia konflikteja ihmisyhteisö transformoituu joukoksi hedonistisia yksilöitä. Äärimmäinen moralismi voi toki hidastaa yhteisöllisyyden vääjäämätöntä rapautumista.

Monet yhteisöt ovat ylläpitäneet historian aikana vahvaa koheesiota olemalla lähes jatkuvassa konfliktissa ulkopuolisten kanssa. Eräänä esimerkkinä pataanien maineikas paimentolaiskansa. Aleksanteri Suuri, Iso-Britannian imperiumi ja Neuvostoliitto ovat lyöneet vuorollaan päänsä Kyber-solan mäntyihin. Vuonna 2009 USA ja Eurooppa ovat hätää kärsimässä Afghanistanissa. Barack Obama haluaa lähettää lisää amerikkalaisia joukkoja Afghanistaniin ja vaatii myös liittolaisiaan vahvistamaan läsnäoloaan. Obama lupasi jo vaalitaistelun aikana lisätä amerikkalaisten joukkojen määrää Afghanistanissa kymmenellä tuhannella.

Suomikin on ilmeisesti lähettämässä lisäjoukkoja.

Miksi länsi haluaa pysyä Afghanistanissa ja tukea Karzain nukkehallitusta Kabulissa, vaikka Afghanistanissa ei ole juuri raaka-aineita ? Vastauksen antoi ehkä Naton Pääsihteeri kenraali Jaap de Hoop Scheffer vuosi sitten toteamalla, että jos sota Afganistanissa hävitään seurauksena on terrorismin kiihtyminen lännen kaupungeissa:

"This is the front line in the fight against terrorism, and what is happening in the Hindu Kush matters, because if terrorism is not dealt with in Afghanistan, the consequences will be felt not just in Afghanistan and the region, but also in London, Brussels and Amsterdam"

Toisin sanoen mikäli Nato lähtee Afghanistanista pakoon, taleban tulee perässä.

Pataanit ovat elinkykyinen, taistelukykyinen ja vireä kansa, joka ei uhraa syntyvyyttä tasa-arvon alttarille. Afghanistanin syntyvyys on 4,5% - maailman neljänneksi korkein. Korkea syntyvyys mahdollistaa pataanien leviämisen kaikkialle maailmaan.

Afghanistanin köyhyys ja epävakaus generoi lisäksi pakolaisuutta, mikä sekin on omiaan edistämään pataanien leviämistä kaikkialle maailmaan. Vanhasen ja Lynnin mukaan Afghanistan on kaikkien mittarien mukaan äärimmäinen negatiivinen poikkeama siitä, mitä kansallinen äo ennustaisi. BKT, elinajanodote ja koulutustaso ovat kaikki todella reilusti sen regressiokäyrän alapuolella, joka kuvaa BKT:n, elinajanodotteen ja koulutustason riippuvuutta kansallisesta äo:sta.

Sanon vilpittömästi, että tunnen tiettyä ihailua pataaneita kohtaan. Nämä kaverit eivät ainakaan mieti sitä, mitä ulkomaalaiset ajattelevat heistä.

Narsismi - osa 1

Kun viisitoistakesäinen nuorimies käyttää 70% ajastaan sen miettimiseen onko hänen peniksensä tarpeeksi iso ja mitä tytöt ajattelevat hänestä, voi puhua normaalista ihmisen kehitysvaiheesta. Jos kahdeksattakymmenettä käyvä kirjailija kirjoittaa neljäkymmentä vuotta kirjoja, jotka pyörivät hänen peniksensä ja saamisensa ympärillä, voinee sanoa että kyseessä on seksiaddiktio ja narsismi.

Tapanani on lukea vasemmistolainen taloustieteiljän Herbert Gintisin arvosteluja Amazonista. Eilen törmäsin Gintisin arvosteluun Philip Rothin uudesta kirjasta:

A Testosterone-Age Writer's Narcisistic Fantasies

In this short novel, Philip Roth exposes his narcissistic preoccupation with his own declining virility and the declining image of the Great Testosterone Writer in modern society. Roth's character is, of course, Roth himself, with the usual name change. His virility has nothing to do with love, intimacy, tenderness, or procreation. It has to do with conquering---in this book a beautiful, intelligent, capable, highly educated and talented woman who could be his granddaughter. How insufferably boring.

Roth pretends to care about Social Issues, giving us tedious liberal clichés about the current national political scene, but he admits that he really doesn't care about anything but the state of his copulatory capacity.

Roth's preoccupation with the Great Artist takes the form of the book's protagonist attempting to stop a young literary critic from revealing the sordid past of a deceased Great Writer. We know the Great Writer is a Great Man whose writings are simply an externalization of his Great Soul and his Unquenchable Artistic Spirit, because the young woman who lived with him when he died spent the next forty years Cherishing His Memory, rather than living a life of her own. From the afterlife, this Great Writer offers us a manifesto holding that the lowly hoi polloi that comprise the reading public should uncritically revere the Great Writer, and abandon the quest to interpret, criticize, analyze, or personalize this Nietzschian superman.

Perhaps my problem with this book is that I read a novel to learn what the author has discovered about life and the Universe, and I really don't care about his or her personal life, unless this has been in some sense an exceptional life. The only thing exceptional about Roth is his literary success.

Kirja on käännetty suomeksi nimellä Haamu poistuu (WSOY 2008).

Luin toki itsekin parikymppisenä tämän dekadentin narsistin kirjoja tai ainakin nyt pari kirjaa. Kuten luin Henrik Tikkasenkin egotrippejä. Mikä ettei. Mutta aikansa kutakin. Jos joku kysyy miksi kirjoitan Philip Rothista ja narsismista, vastaan että näen narsismin ja hedonismin yhteisöllisyyden vastakohtana. Toisaalta tietynlainen yhteisöllisyys saattaa generoida tällaista narsismia ja hedonismia:

a) tukahduttava äärimmäinen yhteisöllisyys tai poroporvarillinen omahyväisyys saattaa synnyttää vastareaktiona hedonismia

b) elitistinen yläluokkainen tausta luo jo lapsena ihmisessä ajatuksen siitä että hänen tarpeensa ovat muiden tarpeita tärkeämmät ja että moraali ja uskonto on vain alempia luokkia varten

Palkka-erot, Homo Economicus ja kallis signaali

Oikeistoliberaalit näkevät palkka-erot lähinnä positiivisena seikkana. Oikeistoliberaali ajattelee tyypillisesti niin, että kunhan tietty minimitulotaso on turvattu kaikille kansalaisille, ylimenevä tulotaso määräytyköön kysynnän- ja tarjonan perusteella. Esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto totesi maaliskuussa:

Elinkeinoelämän keskusliitto EK pitää myönteisenä tietoa, että toimihenkilöiden palkkaerot ovat kasvaneet 2000-luvulla. EK:n mielestä kannustavaa palkkapolitiikkaa pitäisikin kehittää edelleen, sillä se motivoi työntekijöitä edelleen kehittämään osaamistaan.

Jaan osittain oikeistoliberaalin kannan mutta en kokonaan. Totesin jo aiemmin, että korkeat palkaerot alentavat yhteisön koheesiota. Eugeenikko ja kansallimielinen sosialisti Karl Pearson - Galtonin työn jatkaja ja yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä tilastotieteilijöitä - onkin todennut:

"Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä" (Vapaa käännös Karl Pearsonin kirjasta "Socialism and Natural Selection")

Varakkuuden absoluuttinen taso ei tutkimusten mukaan takaa ihmisen onnellisuutta, vaan suhteellinen varakkuus suhteessa muihin ihmisiin - lähinnä tosin omaan sosiaaliseen viitekehykseen. Kateus ei ole sairaus sen enempää kuin mustsukkaisuus tai ulkoryhmän demonisointi, vaikka niin usein halutaan esittää. Kateus on ihmisen lajityypillisimpiä ominaisuuksia.

Suuria tuloeroja voidaan näemmä kritisoida myäs ekologisesta näkökulmasta. Olli Tammilehto arvosteli Helsingin Sanomissa Hervé Kempfin kirjan How the Rich Are Destroying the Earth seuraavasti:

Näin rikkaat tuhoavat maapallon

Äveriäimpien vaikutus korostuu, koska me muut matkimme heitä

Kun Sivistynyt Suomalainen lukee kirjasta, jonka nimi on "Kuinka rikkaat tuhoavat maapallon", hän varmaan vääntelehtii vaivautuneena nojatuolissaan: taas jonkun jalat ilmassa seisovan ääriliikkeen jäsenen typerä pamfletti!

Voi kuitenkin olla, että tämä lukija ei vain tiedä, mitä kello on. Suuren ranskalaisen éditions du Seuil -kustantamon alkujaan vuonna 2007 nimellä Comment les riches détruisent la planète julkaisema kirja on ollut myynti- ja arvostelumenestys.

Se on käännetty kreikaksi, italiaksi ja espanjaksi. Tekijä, Hervé Kempf, on Le Monde -sanomalehden ympäristötoimittaja ja avoimesti ei-marxilainen.

Englanninkielisen laitoksen nimi on How the Rich Are Destroying the Earth. Alku on tuttua luettavaa kaikille viimeaikaista ympäristökeskustelua seuranneille: jollei ilmastonmuutosta, lajikatoa ja yleistä saastumista pysäytetä nopeasti, ihmiset elävät kohta useimmille nykyorganismeille vihamielisellä planeetalla – siis ne, jotka ylipäänsä elävät.

Kempf ei kuitenkaan vieritä syytä tuhotrendistä holtittomasti lisääntyville köyhille tai supermarketeissa harhailevalle globaalille keskiluokalle, kuten yleensä tehdään. Planeettamme tuhoprosessien "ensimmäinen liikuttaja" on Kempfin mukaan globaali yläluokka.

Siihen kuuluu yhtäältä joitakin kymmeniätuhansia hyperrikkaita ja toisaalta näitä totteleva ja näiden etuja ajava äveriäs, pääjohtajista, poliitikoista, huippubyrokraateista, valtavirran tutkijoista ynnä muista sellaisista koostuva eliitti, jota Kempf kutsuu neuvostotermillä nomenklatuura.

Nyt Sivistynyt Suomalainen haluaa varmaan huomauttaa, että eihän tämä yläluokka yhteensäkään kuluta planeettamme elonkehää lähimainkaan niin paljon kuin keskiluokka: yläluokkaanhan kuuluu niin perin vähän ihmisiä.

Tämän vastaväitteen Kempf toki tuntee. Hänen teesinsä ei perustukaan eliitin yhteenlaskettuun kulutukseen vaan heidän valtaansa ja heidän luomaansa kulutuskeskeiseen elämänmalliin, jota kaikki muut yhteiskuntakerrostumat yrittävät jäljitellä, enemmän tai vähemmän.

Jälkimmäistä seikkaa Kempf käsittelee laajalti.

Hän perustaa teesinsä yhdysvaltainnorjalaisen sosiologiklassikon Thorstein Veblenin teoriaan, jonka tämä esitti vuonna 1899 ilmestyneessä kirjassaan Theory of the Leisure Class (suom. Joutilas luokka, 2002).

Veblen väitti jo tuolloin, ettei tuotannon riittämätön määrä ollut mikään ongelma: hyödyllisiin tarkoitusperiin vaadittava tuotantotaso oli jokseenkin helppo saavuttaa. Valtavasti tuotantoa sen sijaan tarvitaan siihen, että ylin luokka erottuu hiukan vähemmän varakkaista ja he taas hiukan köyhemmistä ja niin edelleen.

Kun yläluokan jäsenet kilpailevat keskenään ja nostavat kulutustaan, kulutusmäärät kasvavat ketjussa läpi koko yhteiskunnan maapallolle tuhoisin seurauksin.

Vaikka Veblenin kuvaama ilmiö on merkittävä, Kempf ei näytä huomaavan, että nyky-yhteiskunnassa on myös muita mekanismeja, joilla kulutusta nostetaan tarpeettomasti.

Niistä tärkein lienee moderni mainonta, joka liittää uusiin esineisiin korkean yhteiskunnallisen statuksen lisäksi paljon muita asiaankuulumattomia merkityksiä: esimerkiksi ekologisuuden, seksuaalisen tai vertaisryhmässä menestymisen assosiaation.

Kempf ei liiemmin kiinnitä huomiota siihen, ettei kulutuskilpailu ole suinkaan itsestään selvä ilmiö, vaan erilaiset paikalliset ja alueelliset sekä osa- ja alakulttuurit luovat omia normeja ja elämänkäsityksiä, jotka vähentävät ratkaisevasti ulkopuolisten rikkaiden elämäntavan houkuttelevuutta.

Näiden kulttuurien murtaminen poliittisista tai taloudellisista syistä luo taas uusia kulutuskansalaisia.

Kirjassa tuodaan esiin, miten terrorismin vastustamisen ja turvallisuuden nimissä säädetyt uudet lait kaventavat demokratiaa. Se valta, mikä kansalta viedään, siirtyy rikkaille ja nomenklatuuralle.

Rikkaiden mahdin käsittely jää Kempfiltä kuitenkin puolitiehen.

Hän ei juuri käsittele niitä instituutioita, joiden puitteissa eliitti käyttää valtaansa. Tässä suhteessa Leslie Sklairin tai jonkin muun globaalia eliittivaltaa tutkineen nykysosiologin teksteihin tutustuminen olisi auttanut.

Silti How the Rich Are Destroying the Earth on monessa suhteessa ansiokas, ja Kempf valaisee vaikeaa teemaansa lukuisten häkellyttävien esimerkkien avulla.

Veblenin Homo Economicus -kritiikki

Veblenin Joutilas Luoka, johon Tammilehto viittaa on varhainen taloustieteen rationaliteettioletuksen kritiikki, josta on tullut jo klassikko. (Katso Veblenin hyödyke Association of Evolutionary Economics järjestön sivulta.)

Siinä missä valtavirran taloustiede näkee ihmisen rationaalisena ja hyötyä tavoittelevana Homo Economicuksena, Veblen näkee ihmisen täysin irrationaalisena olentona, joka toimii oman sosiaalisen statuksensa kohottamiseksi välittämättä omasta onnellisuudestaan. Joutoluokka käyttää aikansa erilaisiin toinen toistaan turhempiin harrastuksiin ja rahansa turhien tuotteiden hankintaan - ainoana - tosin useimmiten tiedostamattomana - päämääränään tehdä "hajurakoa" rahvaaseen ja näin nostaa omaa statustaan. Nykyäänkin puhutaan Veblenin hyödykkeestä, kun viitataan tuotteisiin, joiden kysyntä nousee sitä enemmän mitä korkeammaksi tuotteen hinta nousee.

Veblenin hyödyke on käsittääkseni erikoistapaus niin sanotusta kalliista signaalista. Kallis signaali on ilmiö, joka on oleellinen sekä biologiassa että taloustieteessä. Kalliilla signaalilla eläin tai taloudellinen toimija viestittää korkeaa laatuaan ja/tai statustaan muille.

Biologiassa esimerkki kalliista signaalista on riikinkukon pyrstö. Pyrstö on riikinkukkouroksen liikkumista vaikeuttava "vamma", mutta se signaloi riikinkukkouroksen korkeaa laatua riikinkukkonaaraille. Muita esimerkkejä kaliista signaalista on gasellien tapa esittää korkeita hyppyjä nälkäiselle leijonalle.

Gaselli viestittää hypyillään leijonalle, että "minä olen niin terve, vahva ja nopea että voin vaarankin vaaniessa haaskata energiaani tällaiseen turhaan pomppimiseen". Leijona jättää hyppivät gasellit yleensä rauhaan uhria valitessaan. Koska heikolla gasellilla ei ole varaa harjoittaa tällaista energiaa kuluttavaa ylimääräistä hyppimistä, leijona voi luottaa siihen että hyppiminen on rehellinen signaali hyvästä laadusta.
Taloustieteen esimerkki kalliista signaalista on koulutus: Vaikka työntekijän käymällä koulutuksella ei olisi mitään liityntää työhön, koulutuksen on todettu parantavan henkilön mahdollisuutta tulla valituksi työpaikkaan. Loppuunsaatettu koulutus nimittäin signaloi aina tiettyä pitkäjänteisyyttä ja muuta laatua.

Luettelo kalliista signaaleista on pitkä ja vaikuttava:

Varakkuutta on aina haluttu signaloida - turhien harrastusten ja kerskakulutuksen lisäksi varakkuutta voidaan signaloida esimerkiksi hyväntekeväisyydellä.

Hyväntekeväisyyttä eivät harrasta vain ihmiset. Biologipariskunta Zahavi ja Zahavi kertoo kirjassaan Handicap Principle, joka ensi kertaa toi kalliin signaalin biologiaan, tutkimistaan linnuista, jotka syöttivät lajitoveriensa poikasia niin kiihkeästi, että poikaset ylensöivät. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja syöttämästä poikasia.

Vaaran uhatessa lintuparvea linnut kilpailivat siitä mikä niistä saa "etulinjassa" puolustaa parvea. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja osallistumasta puolustukseen.

Gasellin hypyt selitettiin aiemmin niin, että gaselli hypyillään ilmoitti laumansa jäsenille vaarasta. Tosiasiassa gasellin hyppimisellä - sen kummemmin kuin ihmisen hyväntekeväisyydelläkään - ei ole alunperin mitään tekemistä minkäänlaisen altruismin kanssa. Hyväntekeväisyyden sijasta rikkaatkin voivat yhtä hyvin käyttää ylimääräiset varansa kerskakulutukseen, mikäli halusivat osoittaa varakkuuttaan.

Ainoa mikä selittää hyväntekeväisyyden yleisyyttä kalliina signaalina on todennäköisesti se, että kun esimerkiksi eräät intialaiset maharadjat harjoittivat hyväntekeväisyyttä tai kansan sivistämistä kalliina signaalina, maharadjan hallitsema valtio vahvistui muiden valtioiden kustannuksella. Tapa levisi valtion kukoistaessa.

Käpykaartilainen

Kun Suomi ja Neuvostoliitto kesällä 1941 ajautuivat taas sotaan keskenään, suomalaiset miehet lähtivät suurin joukoin rintamalle. Sanon "ajautuivat", koska en aio spekuloida sillä miksi sota syttyi.

Miesten mielissä liikkui varmasti monenlaisia ajatuksia siitä, miksi rintamalle lähdettiin. Joku lähti koska pakotettiin: "Mennään nyt kun herrat ovat taas saaneet sodan aikaan". Useimmat lähtivät todennäköisesti velvollisuuden tunnosta, puolustaakseen isänmaataan ja palauttaakseen Tarton rauhan rajat. Jotkut lähtivät täynnä vihaa venäläisiä kohtaan.

Jotkut näkivät jatkosodassa mahdollisuuden lunastaa Vienan ja Aunuksen kansoille annettu pyhä lupaus ja toteuttaa ihanne Suur-Suomesta. Häpeä ja suuttumus Mannerheimin antaman Miekkavalan lupausten pettämisestä olikin ollut suuri ja sai Elias Simojoen aikoinaan kirjoittamaan Mannerheimille:

"Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi."

(Sen sijaan kukaan ei lähtenyt valtaamaan Suomen puunjaollusteollisuudelle lisää raaka-ainevaroja. Ne Homo Economicukset, joilla oli tämä peruste sotaponnistuksille, olivat muualla kuin etulinjassa.)

Noin 1500 suomalaista miestä ei lähtenyt rintamalle vaan piiloutui metsiin. Kuka pelkuruudesta kuka muista syistä. Isoäitini kotikylässä moni mies liittyi käpykaartiin.

Sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati suomalaisia armahtamaan nämä rintamakarkurit, koska Neuvostoliitto halusi nähdä heidät fasismin vastaisen sodan taistelijoina. Kun isoäitini kotikylän käpykaartilaisilta kysyttiin sodan jälkeen syitä käpykaartiin menoonsa, erästä Pekkaa lukuunottamatta kaikki sanoivat lähteneensä metsään taistelemaan fasismia vastaan rauhan puolesta.

Pekka totesi kysyttäessä lähteneensä metsään silkkaa pelkuruuttaan. Kuulin Pekan tarinan lapsena talvisodan ja jatkosodan veteraanilta, joka oli menettänyt molemmat veljensä sodassa. Hän kertoi Pekan tarinan hyväntuulisesti naureskellen. Ei ehkä hyväksyen mutta ainakin ymmärtäen.

Monet antifasismin sankareiksi sodan jälkeen heittäytyneet uskoivat itsekin omat tarinansa. Siitä kertoo mm. se, että isoäitini kotikylässä oli mosse tavallisin auto vielä silloinkin kun kaikkialla muualla Ala-Satakunnassa länsiautot olivat yleistyneet.

Ihmisen aivot on niin rakennettu, että ihminen keksii (jälkikäteen!) selityksen mille tahansa teolleen ja uskoo jopa itse omat selityksensä. Ihmisen on helpompi vakuuttaa toiset ihmiset omien valheittensa todenperäisyydestä, jos itsekin uskoo valheisiinsa. Aivot on ihmisen pr-osasto. (Lähde: Robert Wright, Moral Animal)

Pekka kai ajatteli, että on parempi puhua totta kuin jauhaa paskaa. Pekka ei ollut ehkä kovin "viisas", mutta ei kai pitänyt paskan mausta suussaan.

Kenen orja sinä olet päättänyt olla ?

Nikolas kysyi aikoinaan kenen orja sinä olet ?.

Nikolaksen kirjoitus tuli mieleen kun luki Sofi Oksasen lostavaa Kyyditystä.

Kyyditys kuvaa kahden naisen elämää - orjan ja vapaan. Aliide alistui kommunistin vaimoksi pelastaakseen henkensä. Ingel "valitsi" metsäveljen, rakkauden, pakkosiirron ja vapaan ihmisen elämän Siperiassa.

Aliide menetti kaiken, mutta Ingel säilytti muiston Virosta.

Sama Otava tuikki Vladivostokin kuin Vironkin taivaalla. Otavaa Ingel katseli. Ingel säilytti sielunsa, ihanteensa ja muistonsa ja hän siirsi ne tyttärentyttärelleen Zaralle. Aliide myi itsensä orjaksi ja hylkäsi ihanteensa. Tyttärelleen Talvelle Aliide ei voinut kertoa elämästään mitään ja yhteys sukupolvien välillä katkesi Aliideen.

Virolaiset elivät orjan elämää Neuvosto-Virossa. Virolaiset olivat venäläisten orjia kuten he olivat olleet saksalaisten orjia Vanha-Liivinmaalla. Virolaiset näkivät miten Neuvostohallitus toi junalasteittain venäläisiä työläisiä Viron uusiin tehtaisiin. Maahanmuuttajille annnettiin Oksasen mukaan parhaat asunnot ja he toimivat herran elkein. Virolaisten osuus väestöstä laski koko ajan. (Silloin tätä Viron demografista muutosta uskallettiin Suomessa valitella. Kekkosen aikana !)

Virolaiset eivät juuri protestoineet. He päättivät olla hiljaa ja taipua Aliiden lailla. He halveksivat maahanmuuttajia ja vihasivat kommunisteja niin kuin orja on aina vihannut isäntäänsä. He pitävät venäläisiä barbaareina, mutta eivät sanoneet sitä ääneen. Erityisesti he vihasivat virolaisia kommunisteja. Rohkeimmat pilkkasivat virolaisia kommunisteja puhuttelemalla näitä aina venäjäksi. Nämä orjuudesta kieltäytyjät siirrettiin vuorollaan Siperiaan.

Hrutshev rehabilisoi aikoinaan Siperiaan lähetetyt virolaiset. Pakkosiirretyt palasivat, mutta heidän tahtonsa oli usein murrettu. Aliide huomasi, että nämä eivät koskaan valittaneet saamastaan kohtalosta.

Orjuus on usein oma valinta. Sitä se on erityisesti nyky-Suomessa, jossa kapinoitsija joutuu korkeintaan rienaamisen ja sosiaalisen eristämisen kohteeksi, saa sakkorangaistuksen tai menettää työpaikkansa.

Kukaan ei ole toivottomammin orjuutettu kuin nuo, jotka kuvittelevat olevansa vapaita. Turvatakseen vapautensa, hyvinvointinsa, elintasonsa ja omistusasuntonsa suomalainen on hiljaa maahanmuutosta ja suostuu taipumaan työpaikallaan mihin tahansa nöyryytykseen. Orja pelkää mitä hänestä sanotaan.

Orjuus tuo mukaan vihan, kyynisyyden ja katkeruuden. Kyynisyyttä monet luulevat viisaudeksi. Suomalainen on orja. Suurin osa suomalaisista ajattelee että afrikkalainen ja islamilainen maahanmuutto ei ole hyvästä. Orja ei sano tätä ääneen. Kirjoittaa viestinsä korkeintaan vessan seinään. Orja luulee olevaansa viisas, mutta hän on kyynikko. Orja luulee olevansa kriittinen, mutta hän on narisija. Orja vihaa ja on katkera.

Orjien lisäksi Suomessa on myös maanpettureita. Kuten virolainen kommunisti suomalainenkin maanpetturi pitää itseään parempana ihmisenä. Mikä koomisinta he pitävät itseään vahvoina, kun he kiduttavat muita. Heidän "vahvuutensa" perustuu heidän herrojensa (väkivaltakoneiston) tukeen. Väkivaltakoneiston nimi voi olla NKVD, Stasi tai valtionsyyttäjä, mutta yhteistä kaikille on se että väkivaltakoneiston kätyri ja ilmiantaja ei ole vahva vaan hän on surkea ihmisraunio, jolle on annettu valtaa.

Kieli on kommunikaatioväline ja jäsenkortti

Pennsylvanian, Indianan ja Illinoisin osavaltioihin muutti 1800-luvulla runsaasti saksalaisia siirtolaisia. Ensimmäiseen maailmansotaan asti saksan kieli eli voimakkaana jopa kaupungeissa.

Kirjailija Kurt Vonnegut oli syntyjään indianapolislaista saksalaista sukua. Kirjassaan Teurastamo 5 hän kertoo miten hänen vanhempansa luopuivat kielestään Saksan jouduttua sotaan Usa:ta vastaan. Vihollisen kieltä ei haluttu puhua. Samaan aikaan ja samasta syystä myös Saksi-Coburg-Gotha-suvun englantilainen haara vaihtoi äidinkieltään ja sukunimeään. Englannin kuninkaan sukunimeksi tuli Windsor.

Saksalaiset ovat edelleen Pensylvanian suurin etninen ryhmä, mutta suurin osa saksalaisista on unohtanut kielensä. Pennsylvanian saksa on kuitenkin kaikkea muuta kuin kuoleva kieli. Kolmesataatuhatta ihmistä puhuu edelleen kieltä äidinkielenään eikä puhujien määrä liene laskussa.

Pennsylvanian saksa kuuluu länsisaksalaisiin frankkilaisiin murteisiin. Monet pitävät frankkia jopa omana kielenään. Luxemburgin kieli on siis Pennsylvanian saksan (frankin) lähisukulainen.

Pennsylvanian saksa on säilynyt siksi ja vain siksi että se on amishien ja mennoniittien kotikieli. Kielen avulla amishit ja mennoniitit merkitsevät yhteisönsä - samaan tapaan kuin juutalaiset merkitsivät yhteisönsä jiddishin ja ladinon avulla. Kieli ei ole vain kommunikaatioväline - vaan myös kallis signaali, jolla yhteisön jäsenet todistavat kuulumisensa yhteisöön.

Saksan kieli ei elä Pohjois-Amerikassa vain frankkilaisessa muodossaan. Kolmekymmentätuhatta hutteriittia puhuu saksaa USA:n ja Kanadan länsiosissa. Hutteriittien kieli on baijerilais-itävaltalais-tirolilaista saksaa. Saksalla on myös kolmas vahva olomuoto Pohjois-Amerikassa. Sekä hutteriitit, amishit että mennoniitit käyttävät vanhaa yläsaksaa kirkkokielenään.

Ruukinmatruuna sanoi aikoinaan uskonnosta näin:

Onko sillä merkitystä, ovatko uskonnon lähtöolettamukset ja dogmit tosia? Ei vähäisimmässäkään määrin. Uskonnolla ei ole mitattavissa olevaa totuusarvoa. Sensijaan sillä on mitattavissa oleva käyttöarvo. Kyynisesti voidaan sanoa, että ei ole olemassa oikeita ja vääriä uskontoja, on olemassa käyttökelpoisia ja käyttökelvottomia uskontoja.

Vastaavasti voisi sanoa kielestä:

Kielellä on aina jokin käyttöarvo. Kieli on kommunikaatioväline, mutta se voi olla myös sisäänpääsykortti ja salasana tietyn yhteisön jäseneksi. Kieli, jolla on hyvin pieni kommunikaatioarvo yhteisön ulkopuolella, on tehokkaampi sisäänpääsykortti kuin kieli jolla on korkea kommunikaatioarvo. On nimittäin epätodennäköistä että kukaan ulkopuolinen jaksaa opetella tällaista kieltä.

Nämä kaksi kielen käyttötapaa ovat hyvin erilaisia mutta molemmat ovat arvokkaita.

Katso myös aiempi kirjoitukseni suomenruotsalaisuudesta etnisenä markkerina.

Obama ja mustien äo

Steve Sailer kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan mustien testitulokset paranivat heti kun Obama valittiin presidentiksi.

Aika näyttäköön, voiko esimerkiksi mustien itsetunnon nousu kasvattaa oleellisesti mustien äo-tuloksia. Itse en usko että näin käy, mutta haluan raportoida myös tuloksista jotka ovat ristiriidassa omien käsitysteni kanssa. Oma käsitykseni on, että afroamerikkalaisten ja angloamerikkalaisten äo-ero on kaventunut kolme-viisi pistettä viimeisten kolmen-neljän vuosikymmenen aikana.

Lähde:

Murray, Charles: Inequality Taboo

Leikkokukka-etiikka

Takkiraudan Leikkokukka-etiikka postaus on kertakaikkiaan loistava. Allekirjoitan myös Ruukinmatruunan pragmaattisen uskontofilosofian:

Onko sillä merkitystä, ovatko uskonnon lähtöolettamukset ja dogmit tosia? Ei vähäisimmässäkään määrin. Uskonnolla ei ole mitattavissa olevaa totuusarvoa. Sensijaan sillä on mitattavissa oleva käyttöarvo. Kyynisesti voidaan sanoa, että ei ole olemassa oikeita ja vääriä uskontoja, on olemassa käyttökelpoisia ja käyttökelvottomia uskontoja.

Jumalan olemassaololla ei ole pragmaatikon näkökulmasta vähäisintäkään mielenkiintoa, kun puhumme uskonnon yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Mielenkiintoisia kysymyksiä ovat sen sijaan uskonnon vaikutus syntyvyyteen ja uskonnon vaikutus ihmisten kykyyn tehdä yhteistyötä.

Esimerkiksi ortodoksijuutalaisuus auttaa New Yorkin timanttikauppiaita saamaan aikaan luottamuksen ilmapiiriin, jossa timanttikauppa saadaan sujuvaksi. Se, onko Jumala "oikeesti" olemassa vai ei, ei sen sijaan vaikuta asiaan mitenkään.

Homo Parochius - diskriminoiva ihminen

Taloustiede mallintaa ihmistä omaa utiliteettiaan maksimoivana rationaalisena toimijana - Homo Economicuksena.

Utiliteetilla tarkoitetaan yleensä toimijan hallussa olevan rahan määrää. Näin ollen utiliteetin maksimoijalla tarkoitetaan yleensä rahan maksimojaa (money maximizer).

Homo Economicus -malli ennustaa useimmiten ihmisen taloudellista toimintaa tarpeeksi hyvin, mutta kokeellisessa taloustieteessä on havaittu, että ihmisen toiminta eroaa joissain tilanteissa Homo Economicus-oletuksen ennusteista varsin voimakkaasti.

Esimerkkinä mainittakoon palkan maksu: Ajatellaan, että työntekijä A saa palkaa 3000 euroa ja työntekijä B samoin 3000 euroa. Oletetaan lisäksi, että työntekijä A kokee tekevänsä yhtä hyvää työtä kuin työntekijä B.

Ajatellaan kaksi vaihotehtoista tapahtuman kulkua:

1. Työnantaja kertoo, että yrityksen tulos on parantunut oleellisesti ja hän haluaa palkita työntekijöitään. A saa 100 euron palkankorotuksen ja B 200 euron palkankorotuksen.

2. Työnantaja toteaa, että A saa 50 euron palkankorotuksen ja B 50 euron palkankorotuksen.

Homo Economicus -oletuksen mukaan työntekijän A pitäisi olla tyytyväisempi tapahtuman kulkuun 1 kuin tapahtuman kulkuun 2. Arkikokemus kuitenkin on, että todennäköisyys että työntekijä A "kyrpiintyy" ja vaihtaa työpaikkaansa on suurempi tilanteessa 1 kuin tilanteessa 2.

Kokeellisessa taloustieteessä tutkitaan siis kriittisesti ihmisen käyttäytymistä verrattuna Homo Economicus -oletuksen mukaisiin ennusteisiin. Kokeellinen taloustiede on luonut vaihtoehtoisia malleja ihmisen käyttäymisestä. Nämä mallit ennustavat usein ihmisen käyttäytymistä paremmin kuin Homo Economicus -malli.

Homo Reciprocans - vastavuoroinen ihminen - maksimoi omaa utiliteettiaan kuten Homo Economicus, mutta edellyttää lisäksi tietyissä tilanteissa jonkinlaista reiluutta:

Homo Reciprocans saapuu uuteen sosiaaliseen tilanteeseen aikomuksenaan tehdä yhteistyötä. Talkoissa hän tekee oman osuutensa ja olettaa muittenkin tekevän. Mikäli hän havaitsee muiden tekevän oman osuutensa, hän jatkaa yhteistyötään. Jos taas muut eivät tee osuuttaan, hänkin lakkaa tekemästä.

Jos useimmat tekevät osuutensa, mutta jotkut väistävät vastuutaan, Homo reciprocans ei lakkaa tekemästä yhteistyötä, mutta osoittaa tavalla tai toisella negatiivisen suhtautumisensa vapaamatkustajiin. Vapaamatkustaja saatetaan esimerkiksi sulkea tulevien sosiaalisten tapahtumien ulkopuolelle.

On oleellista havaita, että ihmisten yhteistyö olisi usein mahdotonta, jos ihmiset todella toimisivat aina Homo Econmicus -oletuksen mukaisesti. Homo Reciprocans ei ole ainoastaan realistisempi ihmiskuva kuin Homo Economicus. Kyseessä on myös malli, jonka mukaan toimivat ihmiset kykenevät suoriutumaan monesta tehtävästä, josta joukko Homo Econmicus -oletuksen mukaan toimivia ihmisiä ei kykenisi.

Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa vapaaehtoinen järjestötoiminta ja maanpuolustus.

On mielenkiintoista havaita, että taloustiede on löytänyt myös toisen vaihtoehtoisen tai pikemmin täydentävän ihmiskuvan, Homo Parochius, joka ennustaa usein hyvin ihmisen kykyä suoriutua yhteistyötä vaativista tehtävistä.

Homo Parochius - diskriminoiva ihminen - jakaa ihmiset sisäryhmään ja ulkoryhmään, tekee yhteistyötä sisäryhmän jäsenten kanssa ja diskriminoi ulkoryhmän jäseniä.

Mikäli Homo Parochius -oletuksen mukaisesti toimivien ihmisten osuus on tarpeeksi korkea, Homo Parochius saattaa kyetä vakauttamaan yhteistyön pitkäksi aikaa. Taloustieteiljä Herbert Gintisin esimerkki kuvaa joukkoa kalastajia, jotka kalastavat samassa järvessä. Puhtaasti Homo Economicus -oletuksen mukaisesti toimivat yksilöt ajautuvat normaalisti ryöstökalastukseen mutta Homo Reciprocans tai Homo Parochius kykenevät välttämään ryöstökalastuksen.

Homo Parochius estää ryöstökalastuksen toimimalla yhteistyössä sisäryhmän jäsenten kanssa (esimerkiksi sopimalla yhteisönsä puitteissa vapaaehtoisista kalastuskintiöistä) ja diskriminoimalla muita kalastajia (ulkoryhmää).

Homo Parochius voidaankin näin ollen nähdä evoluution luomana sopeuma sen sijaan, että se nähtäisiin jonkinlaisena patologisena ilmiönä. Homo Parochius ei tietenkään ole ongelmaton "hahmo" - äärimmäisessä tapauksessa Homo Parochius syyllistyy ulkoryhmän demonisointiin Henri Tajfelin sosiaalisen identiteetin teorian mukaisesti. Toisaalta Homo Parochius kykenee inhimilliseen yhteistyöhön ja altruistiseen toimintaan tavalla, jolla Homo Economicus ei kykene.

Lähteet:

1. Kappale 11.9 Herbert Gintisin kirjassa Game Theory Evolving joka on luettavissa verkossa.

2. Sosiaalisen identiteetin teoria.

Kansankokonaisuus kiittää vanhoillislestadiolaista naista

Kansankokonaisuus kiittää vanhoillislestadiolaista liikettä ja vanhoillislesadiolaista naista niistä terveistä suomalaisista lapsista, jotka vanhoillislestadiolaiset äidit tuottavat Suomeen. Ilman teidän panostanne suomalaisten syntyvyys olisi vieläkin alhaisempi.

Teidän lapsenne eivät synny alkoholin tai huumeiden vammauttamina, eivätkä tarvitse vieroitushoitoa. Teidän lapsenne eivät kotona opi narsisteiksi, vaan oppivat ottamaan huomioon sisarensa ja veljensä.

Kiitos.

Onnittelut

Onnittelen Barack Obamaa. Onnittelen myös Yhdysvaltain mustaa väestöä. Luulen, että Obaman valinta on hyvä asia. Edellyttäen nyt että Obama on pätevä presidentti - se on tietysti vielä täysin auki.

Odotan vastuuntuntoisempaa otetta ilmastokysymyksessä ja hiukan vasemmistolaisempaa talous- ja sosiaalipolitiikka. Uskon, että Obama ei ole mikään rauhaa-hinnalla-millä-hyvänsä löperö, joka luopuu USA:n etujen ajemisesta vaikka aseellisesti. Toivon, että hän ei ole isolationisti, joka jättää Itäisen Keski-Euroopan Venäjän imperialismin armoille tai Israelin musliminaapuriensa armoille.

Botswana ja Zimbabwe - kaksi afrikkalaista maata

Botswana on maailman 49. varakkain valtio kun kriteerinä käytetään bruttokansantuotetta henkeä kohti. Botswana on hiukan varakkaampi kuin Kroatia ja Puola ja vähän varattomampi kuin Liettua. Botsawanan varakkuus perustuu valtaviin luonnonvaroihin.

Zimbabwe sen sijaan on yksi maailman köyhimpiä maita ja on sijalla 179 heti Kongon Demokraattisen Tasavallan jälkeen.

Mutta Botswana ja Zimbabwe kilpailevat kuitenkin yhdessä jumbosijasta eliajanodotteen osalta. Maailmanpankin raportin mukaan Botswanan elinajanodote on 35 ja Zimbabwen 37. Zimbabwen elinajanodote laski vuodesta 1990 vuoteen 2004 22 vuotta 59:stä 37:ään, mutta Botswanan elinajanodote laski 29 vuotta 64:stä 35:een.

Tieto on vuodelta 2004 - sittemmin Zimbabwe on mennyt todennäköisesti Botswanan ohi eli Zimbabwe lienee saavuttanut junbosijan.

Köyhyys ei selitä elinajanodotteen laskua - Botswanan bruttokansantulo on kasvanut vuosien ajan kovaa vauhtia - samaan aikaan kuin Zimbawen bruttokansantuote on laskenut.



Välittömänä syynä elinajanodotteen laskuun on pikemmin AIDS. AIDS-epidemia on WHO:n mukaan kuitenkin lähinnä afrikkalainen ilmiö. WHO:n mukaan ei ole odotettavissa että AIDS-epidemia leviää Afrikan ulkopuolelle. Afrikassa tai ainakin eteläisessä Afrikassa on jotakin, mikä on omiaan myötävaikuttamaan AIDS:in leviämiseen. WHO:n mukaan tuo jokin on ilmeisesti afrikkalaisten monet samanaikaiset seksuaalisuhteet.

Vanhasen ja Lynnin teoria Botswanan ongelmien mahdolisena selittäjänä ?

Tatu Vanhanen ja Richard Lynn toteavat kirjassaan IQ and Global Inequalities, että erot kansallisessa äo:ssa selittävät suurelta osin erot elinajanodotteessa ja bruttokansantuotteessa. Elianajanodotteen osalta äo:n selitysvoima on suurempi (60-70%) kuin bruttokansantuotteen osalta (50%).

Alhaisen kansallisen äo:n omaava maa voi Vanhasen ja Lynnin mukaan saavuttaa korkean bruttokansantuotteen, mutta lähinnä vain silloin, kun maalla on runsaasti raaka-aineita. Lisäksi raaka-aineiden hyödyntämisessä maalla pitää olla apunaan asiantuntijoita ja yrityksiä korkeamman kognitiotason maista. Sen sijaan alhaisen kansallisen äo:n omaava maa ei ilmeisesti yhtä helposti kykene saavuttamaan korkeaa eliajanodotetta. Se miten alhainen kansallinen äo vaikuttaa elinajanodotteeseen lienee hieman epäselvää. Ilmeisesti alhainen kansallinen äo ainakin vaikeuttaa terveysvalistuksen läpimenoa, lääkärien koulutusta ja terveydenhuoltojärjestelmän rakentamista.

Vanhasen ja Lynnin teoriaa vasten Zimbabwen ja Botswanan erot ja yhtäläisyydet tuntuisivat selittyvän. AIDS on varmaankin välitön syy elinajanodotteen laskuun, mutta AIDS:in takana lienee alhainen kansallnen äo. Zimbabwen kansallinen äo on Vanhasen ja Lynnin mukaan 70:n luokkaa - Botswanan kanallinen äo lienee samaa suuruusluokkaa mutta luvut puuttuvat.

Kotouttamisesta

HS kirjoittaa:

Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Salmi arvioi, että Suomi pystyy vielä ehkäisemään maahanmuuttoon mahdollisesti liittyviä ongelmia.

TV1:n Ykkösaamussa haastatellun Salmen mukaan Suomella on vielä kolmesta viiteen vuotta kestävä etsikkoaika, jolloin maahanmuuttoon liittyvät asiat ovat hoidettavissa.

Salmen mukaan Suomessa ei ole nyt viitteitä maahanmuuttajien voimakkaasta radikalisoitumisesta.

Jos maahanmuuttajien kotouttaminen epäonnistuu, Salmi pelkää, että se heijastuu ongelmina yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen.

- Silloin on huoli siitä, että tämä joukko syrjäytyisi. Osa maahamuuttajista saattaa syrjäytyä, kokea itsensä ahdistetuksi ja ahdistuneeksi, uhatuksi. Ja silloin se saattaa tietysti heijastua pahimmassa tapauksessa tietynlaisena yleisen järjestyksen ja turvallisuuden tai jopa vakavampanakin toimintana Suomen alueella, Salmi sanoi.

Olen samaa mieltä, että kotouttaminen on tärkeä asia. Tavallaan koko kansan pitäisi osallistua kotouttamis-talkoisiin.

Koko kansan pitäisi sitoutua kotouttamis-talkoisiin. Niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikasta ei saa keskustella ilman että joutuu leimatuksi hulluksi tai rasistiksi, suuri osa kansasta ei varmasti sitoudu kotouttamiseen. Niin kauan kuin suomalaisia miehiä saa kritosoida täysin asiattomasti, mutta maahanmuutosta ei saa puhua samaan sävyyn, on turha odottaa sitoutumista.

Kotouttaminen on tärkeä asia. suomalaisilla on kyllä kykyä kotouttaa pienehkö määrä ulkomaalaisia, mutta se edellyttää seuraava:

1. Media ja valtaapitävät toteavat että maahanmuutosta ja eri maahanmuuttajaryhmien soveltuvuudesta Suomeen pitää puhua rehellisesti ja avoimesti.

2. Vain niitä maahanmuuttajaryhmiä otetaan vastaan, joitten vastaanottooon ja kotouttamiseen on halua. Vain niin paljon maahanmuuttajia otetaan vastaan kuin suomalaisilla on halua ottaa.

3. Tämän jälkeen jokainen kynnelkykenevä suomalainen alkaa kotouttaa maahanmuuttajia työpaikoilla, naapurustoissa, yhdistyksissä jne.

Tarvitaan konsensusta. Kotouttaminen on julkishyödyke.

Nykyinen tilannenhan on se, että valtaapitävät ovat todennneet että maahanmuuttajia tarvitaan, mutta suomalaiset ovat niin typeriä että eivät tätä ymmärrä - ratkaisuksi tarjotaan rankaisuja, valtaväestön rienaamista, uudelleenkoulutusta ja maahanmuuttopropagandaa !

Ei punaistenkaan sitouttaminen suomaliseen yhteiskuntaan onnistunut toteamalla, että nämä ovat "ryssän kätyreitä", eikä onnistu maahanmuuttokriittisten sitouttaminen kotouttamiseen rienaamalla näitä rasisteiksi. Täysin riippumatta siitä olivatko punaiset "ryssän kätyreitä" ja ovatko maahanmuuttokriittiset "rasisteja".

Absoluuttinen pahuus ja suhteellinen pahuus

Yhteisöllisyyden ymmärtämiseksi on äärimmäisen oleellista ymmärtää seuraava Boydin ja Richersonin osoittama perustotuus:

Yhteisöllinen rankaisu normien rikkojia kohtaan kykenee stabiloimaan minkä tahansa normin.

Normin stabilisoitumisen kannalta on siis epäoleellista onko normi yhteisölle ja yhteisön jäsenille hyödyllinen vai haitallinen. Kunhan normin rikkojia rangaistaan tarpeeksi voimakkaasti, normi stabiloituu ainakin joksikin aikaa. Tyypillisesti ainakin kymmeniksi vuosiksi.

Jotta ihminen välttäisi rangaistuksista aiheutuvaa haittaa evoluutio on ohjelmoinut useimmat ihmiset sisäistämään mitkä tahansa yhteisön normit ja vähintäänkin paheksumaan normien rikkojia. Paheksuminen on yhteisöllisen rangaistuksen ehkä lievin muoto. Moraalinen suuttumus edeltää usein paheksuntaa.

Esimerkkinormeina mainittakoon vaikkapa

a) normi, jonka mukaan tytön kelpoisuus avioliittoon edellyttää ympärileikkausta

b) kunnia-normi, jonka mukaan naisen avioliiton ulkopuolinen seksuaalisuhde rikkoo naisen suvun tai naisen aviopuolison kunniaa ja edellyttää kostoa kunnian palauttamiseksi,

Yhteisöllinen rankaisu, normien sisäistäminen ja moraalinen suuttumus ovat tärkeä työkalupakki, joilla yhteisö ylläpitää jäsentensä välistä yhteistyötä. Joskus tuon työkalupakin käyttö johtaa kuitenkin patologisiin ongelmiin, kun yhteisössä stabiloituu normi, joka on yhteisöä voiakkaasti haittaava. Esimerkiksi normi, jonka mukaan sisäryhmän jäseniä ei saa kohdella paremmin kuin ulkoryhmän jäseniä, saattaa heikentää yhteisöä oleellisesti.


Yleensä enemmistö ihmisistä siis sisäistää yhteisönsä normit, paheksuu normien rikkojia ja uskoo normien kaikenpuoliseen oikeutukseen täysin vilpittömästi. He pitävät normien rikkojia pahoina ja normien noudattajia hyvinä.

Pahoja ihmisiä panetellaan ja rangaistaan. Rankaiseminen on usein delegoitu oikeuslaitokselle, mutta osa ihmisistä harjoittaa aktiivista rankaisemista panettelemalla tai ilmiantamalla. Rankaisija saattaa saada toiminnastaan hyötyä, koska rankaisijan status usein nousee.
Rankaiseminen on yhteisölle edulista, mutta vain mikäli normi itsessään on yhteisöä hyödyttävä.

Osa ihmisistä tietää että pahuus on vain suhteessa normeihin ja normit ovat usein mielivaltaisia - joskus haitallisia ja joskus hyödyllisiä. Kutsuttakoon näitä ihmisiä vaikkapa tiedostajiksi.

Tiedostajat suhtautuvat esimerkiksi havaintoon jonkun normin N haitallisesta vaikutuksesta kahdella vaihtoehtoisella tavalla:

1. Tiedostaja T1 toteaa että normia N on muutettava, koska se haittaa yhteisön elämää, ja toteaa sen ääneen. T1 saattaa jopa rikkoa normia osoittaakseen normin haitallisuuden yhteisölle. Näin tehdessään T1 joutuu helposti paheksunnan ja rangaistusten kohteeksi. T1:n toiminta siis haittaa T1:n elämää ainakin lyhyellä tähtäimellä.

2. Tiedostaja T2 taas ei välitä normin N haitallisuudesta, koska siitä ei ole hänelle henkilökohtaista haittaa. Normin N rikkojien rankaisemisesta saattaa olla T2:lle jopa suurtakin hyötyä, koska osallistumisella rankaisemiseen hän parantaa omaa asemaansa yhteisössä ja heikentää T1:n asemaa.

Tiedostaja T2 on siis hyvä suhteessa normiin N, mutta paha suhteessa yhteisön todelliseen etuun. T2:ta voikin kutsua absoluuttisesti pahaksi ihmiseksi.

T2 on tyypillisesti henkilö, joka on valmis edistämään mitä tahansa yhteisöä haittaava toimintaa, kunhan se on hänelle edullista. Hän tekee tämän usein tietoisesti, mutta hän saattaa onnistua joskus generoimaan aidolta vaikuttavaa moraalista suuttumusta normin rikkojia kohtaan. Hänen moraalittomuutensa tuleekin ilmi vasta kun häntä tarkkailee pitempään ja huomaa miten helposti ja opportunistisesti hän vaihtaa mielipiteitäään.

T1:tä sen sijaan en kutsu absoluttisen hyväksi ihmiseksi. Hänkin saattaa nimittäin hyötyä toiminnastaan, mutta pitemmällä aikavälillä. Tiedostaja T1 on kuitenkin täysin välttämätön yhteisön elinvoimalle.

Global Bell Curve

Richard Lynniltä on näemmä ilmestynyt uusi kirja kesällä 2008. Kirja on nimeltään The Global Bell Curve: Race, IQ, and Inequality Worldwide.

Rushtonin arvio kirjasta löytyy täältä.

Äo ja sivilisaatioiden tuho

Maailman historiasta on kirjoitettu taas yksi yleisesitys. En ole kirjaa vielä lukenut:



Kyseessä lienee kuitenkin varsin korkeatasoinen esitys sivilisaatioiden noususta ja tuhosta, joka yrittää ottaa nykyaikaisen äo-tutkimuksen tulokset huomioon. Philip Rushtonin arvostelu on ainakin hyvin kiittävä. Kirjasta on verkkoversio tässä.

Mielenkiintoisin teoria kirjassa on se, että invaasiot tapahtuvat useimmiten pohjoisesta etelään päin. Myös sivilisaatiot murtuvat niin että pohjoinen kansa valtaa sivilisaation alueen. Esimerkkinä vaikkapa Rooman tuho ja Kiinan valtakuntaan kohdistuneet useat mongolivaltaukset.

Syy tähän pohjoisten kansojen "kykyyn" on kirjan mukaan se että ihmisten äo kasvaa päiväntasajalta navoille päin. Onhan olemassa varsin vahvaa näyttöä sille että äo ja etäisyys napapiiriltä korreloivat positiivisesti. Kirja on siis ilmeisesti eräänlainen Vanhasen ja Lynnin teorian inkarnaatio historiatieteessä. Kun Vanhanen ja Lynn osoittivat erojen kansallisessa äo:ssa selittävän kansakuntien taloudellista ja muuta kehityseroja, Michael Hart väittää kansallisen äo:n selittävän historian kulkua.

On tärkeää havaita, että vaikka historialliset invaasiot ovat kirjan mukaan useimmiten tapahtuneet pohjoisesta etelään päin, nämä invaasiot eivät ole kyenneet aiheuttamaan väestön korvautumista pohjoisesta etelään päin. Aina on ollut älykkyyteen kohdistuvan valintapaineen lisäksi muita valintapaineita, joiden takia etelän ihmiset ovat kyeneet välttämään korvautumisen pohjoisella väestöllä.

Monia kysymyksiä on vielä avoinna - Hartin kirja lisää ehkä ymmärrystä aiheesta.

Ihmisen evoluution vauhti vain kiihtyy - osa 2

Olen aiemmin todennut että ihminen on suuri poikkeus kädellisten joukossa, koska kykenee tiiviiseen yhteistyöhön myös ei-sukulaisten kanssa.

Gregory Cochran ja Henry Harpending ovat samoilla linjoilla - katso erityisesti paksunnettu teksti:

Some primates form durable mating male-female pairs, but the only ape to do so is the gibbon. Other arrangements like harems or troops are more common both among larger primates and among mammals in general.

In a harem there is one reproducing adult of one sex and more than one of the other sex. Gorillas and hamadryas baboons are mostly organized into one-male harems. African Cape Dogs live in one-female harems with a number of males that are related to each other. Troops contain adult reproductive individuals of both sexes, among whom there may be complex competitive games and strategies to achieve access to the other sex. Common baboons live in troops as do chimpanzees. The baboon troop, like troops of most mammals, is predominately a matrilineage, related females, while the males have entered the troop from another troop. Chimpanzee troops, on the other hand, are patrilineages, groups of related males, with females having come from elsewhere. Chimpanzee troops are ordinarily dispersed over a large territory while the more familiar usage of “troop” refers to a group that moves together.

Durable male-female pairs usually live away from other pairs, and when they do join larger groups, they are members of a flock, not involved or minimally involved in social interactions with others of the flock. Almost all the social interaction is between members of the pair. Animals in harems or troops, on the other hand, spend most of their time in same-sex interactions. Ordinarily these would be some variant of social competition for food among females and competition for females among males.

Humans, remarkably, have the ability to maintain durable pair bonds with reproductive exclusivity while living in larger social groups in which most of the day to day social interaction is with members of the same sex (Rodseth et al., 1991). Gibbons almost certainly could not do it: males are intolerant of the presence of other males and females of other females. Something special and now occurred in human evolution the led to our peculiar capacity to maintain pair bonds embedded in larger social groups.

Kirjan webbisivu löytyy täältä - kiitos anonymous linkittämisestä !

Ihmisen evoluution vauhti vain kiihtyy ?

Gregory Cochran ja Henry Harpending, jotka tulivat kuuluisiksi Ashkenazijuutalaisten älykkyyden tutkimuksesta, ovat julkaisseet kirjan jossa väitetään ihmisen evoluution vauhdin satakertaistuneen sivilisaation seurauksena:



Jokainen sivilisaation tuoma muutos ihmisen ympäristöön - esimerkiksi jousen keksiminen - muuttaa valintapainetta ja muuttaa näin myös evoluution suuntaa. Kun esimerkiksi jousi keksittiin, lihaksikkuuden tärkeys väheni.

Ei ole siis esimerkiksi vaikea ymmärtää, miksi populaatioiden välille on muutamassa kymmenessä tuhannessa vuodessa voinut kehittyä suuria eroja persoonallisudessa, älykkyydessä yms. ominaisuudessa.

Havainto tukee myös sitä Boydin ja Richersonin havaintoa että ihmisen kyky kasaantuvaan kulttuurievoluutioon on muuttanut ihmisen ympäristöä ja suunnannut geneettistä evoluutiota. (Kasaantuvalla kulttuurievoluutiolla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi arktisella alueella tarvittavat taidot ovat syntyneet usean sukupolven kasautuvan oppimisen kautta. Kukaan yksittäinen ihminen ei voi yksinään oppia arktisissa oloissa tarvittavia taitoja niin nopeasti että kykenisi säilymään hengissä.)

Kulttuuri vaikuttaa Boydin ja Richersonin mukaan geeneihin eikä vain päinvastoin. Koska heimojen välisissä taisteluissa parhaiten on pärjännyt heimo, jonka kulttuuriin on kuulunut resurssien tasajako ja vapaamatkustajien rankaiseminen, ihmisen geenit ovat sopeutuneet tällaiseen ympäristöön. Parhaiten ovat pärjänneet yksilöt, jotka ovat sisäistäneet yhteisön arvot niitä kyseenalaistamatta, koska tällainen yksilö on välttänyt yhteisöllistä rangaistusta.

Kirja ei ole vielä ostettavissa mutta tässä on lyhennelmä kirjasta.

Opportunisti

Miksi kutsutaan ihmistä, joka ensin haukkuu A:n moraalisesti turmeltuneeksi, mutta kun A sitten valitaan suurella äänivyöryllä vaikkapa kaupunginvaltuustoon, sama ihminen toivottaa A:n kohteliaasti tervetulleeksi kaupunginvaltuustoon.

Onko kyseessä opportunismi vai sivistynyt pragmatismi ? Onko näillä kahdella asialla edes mitään eroa - onko pragmatismi tässä tapauksessa vain kauniimpi nimitys opportunismille ?

Vai oliko A:n haukkuminen moraalisesti turmeltuneeksi alunperinkin pelkkää teeskentelyä ? Pelin politiikkaa.

En tiedä vastausta, mutta itse luotan pikemmin ihmiseen, joka pitää kiinni alkuperäisestä mielipiteestään, vaikka mielipide olisi epäsuosiollinen itseäni kohtaan. Toisaalta saahan mielipidettä muuttaa ja pitääkin, mutta jos mielipiteen muuttaminen perustuu periaatteeseen "jos statuksesi nousee, alan mielistellä sinua" niin kyseessä todella on opportunismi.

Koska nykyään tuntuu olevan oleellisempaa kuka sanoi kuin mitä sanottiin, niin veikkaan että usein on kyseessä nimenomaan periaate "jos statuksesi nousee, alan mielistellä sinua".

Kansalliset kriisit vähentävät itsemurhia

Kansalliset kriisit, kuten terrori-iskut, vähentävät Uuden Suomen referoiman tutkimuksen mukaan itsemurhia. Tutkimustulos ei ole yllättävä - laskihan Suomessakin itsemurhien määrä laman aikana.

Tulos on minusta linjassa sen tosiasian kanssa, että etniset konfliktit lisäävät yhteisöllisyyttä.

Ilmeisesti pitkä kriisitön tila aiheuttaa aina yksilökeskeisyyden kasvua ja jossain vaiheessa yksilökeskeisyys kasvaa yli sen tason, jossa ihminen on onnellisimmillaan. Terve, normaali yksilöllisyys muuttuu itsekeskeisyydeksi, oman navan ympärillä pyörimiseksi ja hedonismiksi.

Siihen minulla tosin ei ole vahvaa mielipidettä millainen on yksilön kannalta paras yhteisöllisyyden taso ja missä määrin yksilön sopivin yhteisöllisyyden taso vaihtelee yksilöstä toiseen.

Gaza, Israel ja Olli Kivinen

HS:n arvostetun kolumnistin Olli Kivisen ammattitaitoisuus ja objektiivisuus tuntuu loppuvan aina kun puhutaan Bushista tai Israelista. Viittaan Kivisen kolumniin tämän aamuisessa HS:ssä.

Tällä kertaa hän syyllistyy suoranaiseen kömmähdykseen ja kutsuu Hizbollahia palestiinalaisjärjestöksi:

Libanonissa toinen palestiinalaisjärjestö Hizbollah ei taipunut vaan loppujen lopuksi vahvistui, ja tätä Israel haluaa ehdottomasti välttää Gazassa.

Objektiivisuuden puutetta taas kuvaa minusta seuraava kommentti Israelin hyökkäyksestä:

Israelilla on oikeus puolustautua, mutta sen suhteellisuudentaju on pettänyt pahasti. Nyt ovat vastakkain maailman tehokkaimpiin kuuluva sotakoneisto huippu-uudenaikaisine aseineen ja keveästi aseistetut palestiinalaistaistelijat. Viimeksi mainitut pystyvät ampumaan primitiivisiä, ohjaamattomia raketteja, joiden aiheuttamat vahingot ja kuolonuhrit ovat vähäiset verrattuna Israelin pommien tehoon. Jokainen tiheitä asutuskeskuksia nykyaikaisen tehokkailla aseilla pommittava tai sinne tunkeutuja tietää päätöstä tehdessään, että tappamisen uhreina kuolee paljon naisia ja lapsia eikä vain vastustajan taistelijoita.

Taustalla on usko, että yksin voimalla voidaan saada kestävää turvallisuutta. Israelin päämäärä on mitä ilmeisimmin tuhota vaalivoitolla valtaan nousseen Hamasin hallinto Gazassa, mutta kukaan ei osaa sanoa, mitä sitten tapahtuu. Pitemmälle katsoen on absurdi ajatus, että Lähi- ja Keski-idän alueen satojen miljoonien asukkaitten islaminuskoiset valtiot asettuisivat elämään vuosikymmeniksi Israelin ja Yhdysvaltain vasalleina. Yksi keskeinen kysymys on, kuinka kauan maltilliset - länsimieliset - arabihallitukset kestävät kansan paineen, jota Palestiina kasvattaa.

Taustalla tuskin on usko, että pelkällä voimalla saavutetaan rauha. Konfliktitilanteessa konfliktin osapuolella A pitää kuitenkin olla voimaa - ja kykyä ja halua osoittaa voimaa - jotta toinen osapuoli B ottaisi osapuolen A vakavasti.

Israel on kyennyt solmimaan rauhan Egyptin kanssa, mutta vasta sen jälkeen kun Israelin armeija nöyryytti Egyptin armeijaa 1948, 1956 ja 1967 sodissa. Tärkeää rauhan aikaansaamiseksi oli kuitenkin myös se, että Egyptin armeija kykeni palauttamaan kunniansa vuoden 1973 sodassa.

Uskontotieteilijä Scott Atran kertoo Sadatin kypsymisestä rauhaan:

He [Anwar Sadat omaeläkerrassaan In Search of Identity (1977)] recounts that the October 1973 War allowed Egypt to recover “pride and self-confidence, ”which freed him to think about the “psychological barrier” that was a “huge wall of suspicion, fear, hate and misunderstanding that has for so long existed between Israel and the Arabs.”

Based on his own experience in jail, he felt that “change should take place first at the deeper and perhaps more subtle level than the conscious level. . . . We had been accustomed ... to regard Israel as ‘taboo,’ an entity whose emotional associations simply prevented anyone from approaching it.” He ultimately decided on a personal visit to the Al Aqsa mosque in Jerusalem and to the Israeli Knesset “in fulfillment of my claim that I would be willing to go anywhere in search of peace. . . . I regarded my mission in Israel as truly sacred” (Sadat 1977: 304).

Gaza

Israelilaiset hyökkäsivät Gazaan pyrkimyksenään estää ohjusiskut israelilaisiin kaupunkeihin ja yleisemmin turvatakseen Israelin olemassaolon. Hamasin päämääränä on palestiinalaisten vuoden 1948 jälkeen menettämien maa-alueiden ja menetetyn kunnian palauttaminen.

Ymmärrän täysin molempien osapuolien motiiveja ja toivotan menestystä. Mieleeni tosin herää kysymys, eikö tätä konfliktia voisi jotenkin ratkaista niin, että molempien osapuolten kunnia ja oikeus olemassaoloon turvattujen rajojen sisällä voitaisiin taata.

En tiedä. Olen kuitenkin yrittänyt ymmärtää israelilaisten ja palestiinalaisten sielua seuraavassa kirjoituksessa.

Gazan konfliktin historia löytyy New York Timesin sivulta.

Pragmatismi ja uskonto

Olen useaan otteeseen kirjoittanut siitä, että uskonnosta - tai pikemmin uskonnollisuudesta - voi olla yksilölle ja yhteisölle etua.

Esimerkiksi mormonien keski-ikä on oleellisesti pidempi kuin maallistuneitten ihmisten. Mormonikirkkoon kuuluminen helpottaa myös työnsaantia: varakas amerikkalaisperhe ottaa mieluummin lastenhoitajaksi mormonin, koska ei-mormonitkin luottavat mormoneiden korkeaan moraaliin.

Mielenkiintoinen on myös havainto, että maltillinen uskonnollisuus suojaa yhteiskuntaa uskonnolliselta radikalismilta: islamilainen radikalismi leviää nopeammin maallistuneessa Euroopassa kuin uskonnollisemmassa USA:ssa.

Havainnot vievät pohjaa äärimmäistä rationalismia painottavilta liikkeiltä kuten vapaa-ajattelulta ja antaa tukea "pragmatismille".

Tähän liittyen lainaan Pekka Wahlstedtin artikkelia pragmatismista filosofisena suuntauksena. Se löytyy kyllä verkostakin, mutta painotan uskontoa koskevia osia alla.

Toiminnan filosofia ei viero uskontoa - Pragmatismin painotuksia löytyy niin Marxilta kuin Nietzscheltäkin

Suuri osa klassisesta filosofiasta suosii abstrakteja ja suuria käsitteellisiä järjestelmiä.

Kärjistyneimmillään tämä johtaa siihen, että arkitodellisuutta pidetään filosofisen järjestelmän kalpeana heijastuksena tai se unohdetaan. Elävä ajattelu näivettyy muodolliseksi sanoilla leikittelyksi ja viisasteluksi.

Pragmatismi on tästä kaukana. Siinä teorioita arvioidaan sen mukaan, minkälaisia konkreettisia vaikutuksia niillä on ja miten ne toimivat jokapäiväisessä todellisuudessa. William Jamesin (1842-1910) mukaan pragmatismi ei olekaan teoria, vaan menetelmä, jolla teorioiden käytännöllisyyttä koetellaan.

James ei keksinyt pragmatismia, vaan kunnia kuuluu Charles S.Peircelle. Tämä kuitenkin keskittyi tieteenfilosofisiin kysymyksiin, kun taas James laajensi ja sovelsi pragmatismia estetiikkaan, moraaliin ja uskontoon.

Kaunokirjallisesti ja kansantajuisesti kirjoittava James tavoitti suuren yleisön, ja siksi luennoista koostuva Pragmatismi on hyvä käännösvalinta.

James esittelee ja arvioi pragmaattista menetelmää asettamalla vastakkain kaksi filosofista perinnettä, rationalismin ja empirismin.

Rationalisteille maailma ja totuus on yksi ja yhtenäinen, valmis ja muuttumaton - rationalismi onkin kytkeytynyt teologiaan ja uskontoon.

Empirismi taas korostaa liikettä ja moninaisuutta, avoimuutta ja kaiken kyseenalaisuutta, ja sitä kannattavat etenkin tiedeihmiset ja materialistit.

Pragmatismi kallistuu empirismin puolelle ja sopiikin hyvin luonnontieteisiin. Arvioidaanhan luonnontieteissä teorian totuudellisuutta havaittavien seurausten, kokeiden ja testien avulla.

Tämän takia pragmatismia on arvosteltu materialismista, mutta se ei aivan pidä paikkaansa.

James hylkää ainoastaan sellaisen uskonnollisuuden ja metafysiikan, joka on vieraantunut inhimillisestä toiminnan todellisuudesta ja sortunut skolastiseen sanasaivarteluun.

Jos uskonnolla on elämää ja eritoten moraalia edistäviä ja palvelevia piirteitä, pragmatismi ei käännä sille selkäänsä.

Pragmatismin siirtyminen tieteestä todellisuuteen tuo mukanaan ongelman, jota James ei huomaa. "Käytännölliset seuraukset" voidaan tulkita monella eri tavalla.

Kun niitä arvioidaan ja tulkitaan luonnontieteellisten kokeiden avulla, on vielä helppo olla yhtä mieltä.

Mutta entä inhimillinen todellisuus?

Tavallinen uskovainen voi pitää turvaa ja toivoa uskonnon suotuisina seurauksina.

Mutta nietzscheläinen tai eksistentialisti saattaa olla eri mieltä: hänelle ne ovat pakopaikkoja, joihin heikko ja pieni ihminen pakenee absurdia ja vaarallista olemassaoloa.

Hän saattaa pitää ahdistusta ja yksinäisyyttä tavoiteltavina asioina, joiden kautta ihminen tulee tietoiseksi vapaudestaan ja kuolevaisuudestaan.

Inhimillisellä tasolla voi ja pitää aina kysyä, kuka määrittelee kriteerit sille, minkälaiset seuraukset ovat suotuisia. Pragmatismi on paradoksaalinen filosofia:

Tieteessä se palvelee objektiivisuutta ja realismia, mutta inhimillisellä tasolla se liukuu kohti relativismia.

Toisaalta ristiriitaisuus juuri tekee pragmatismista kiehtovan filosofisen näkökulman. Sitä onkin tulkittu hyvin eri tavoin.

Jotkut ovat pitäneet sitä liian subjektiivisena ja mielivaltaisena, toiset taas liian objektiivisena ja materialistisena.

Lisäksi niinkin erilaisilla ajattelijoilta kuin Marxilta, Nietzscheltä, Darwinilta ja Heideggeriltä löytyy pragmatistisia painotuksia. Pragmatismi tarjoaa suomalaiselle lukijalle oivan tilaisuuden tehdä omat tulkintansa ja johtopäätöksensä

Liityntä evolutiiviseen uskontotieteeseen

Pragmatistin suhtaututuminen uskontoon on hyvin lähellä DS Wilsonin Darwin's Cathedralissa esitetyn praktisen tiedon -käsitteen kanssa:

Uskontotieteilijä DS Wilson ratkaisee näennäisen uskonnon ja tieteen välisen ristiriidan hienosti kirjassaan Darwin's Cathedral. DS Wilsonin mukaan on olemassa kahdenlaista tietoa:

a) akateemista tietoa ja akateemisen tiedon soveltamista. Akateemisen tiedon arvo määräytyy sen mukaan kuinka hyvin akateemisilla tiedoilla (teorioilla) voidaan selittää luonnon ilmiöitä ja ennustaa uusia (hypoteettis-deduduktiivinen kriteeri). Esimerkkinä tällaisesta tiedosta on painovoimateoria.

b) käytännöllistä tietoa. Käytännöllisen tiedon arvo määräytyy nähdäkseni sen mukaan kuinka hyvin ko. tieto parantaa sen omaksuneen yksilön tai yhteisön kelpoisuutta. Esimerkkinä tällaisesta "tiedosta" on Jumala olemassaolo.

Se halutaanko jälkimmäistä kutsua tiedoksi vai miksi on tietysti terminologiakysymys.

Skeptikot - vaikka Richard Dawkins - ajattelevat että elämä on jonkinlainen yliopiston laajentuma ja kaikki tieto on akateemista tietoa. Kreationistit taas ajattelevat että tiede on alisteista uskonnolle. Wilsonin näkökulmasta molemmat ovat väärässä.