Vuonna 1939 Saksa ja Neuvostoliitto solmivat ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen. Ne ihmiset, jotka suhtautuvat Neuvostoliittoon myönteisesti, ovat aina puolustaneet Neuvostoliiton sopimusta pääsaatanan kanssa taktisena sopimuksena, joka antoi Neuvostoliitolle aikaa varustautua taisteluun Saksaa vastaan.
Näille ihmisille Neuvostoliiton ja Saksan liitto oli jotain hyväksyttävää. Kun Suomi teki vastaavanlaisen taktisen liiton Saksan kanssa vuonna 1941 - turvatakseen itsenäisyytensä, palauttaakseen haltuunsa 1940 menetetyt alueensa ja vapauttaakseen Vienan, Pohjois-Inkerin ja Aunuksen - Neuvostoliiton ymmärtäjiltä ei löytynyt mitään ymmärtämystä Suomelle.
Mutta oleellinen pointti ei ole puhua sopimuksen oikeutuksesta vaan toisesta asiasta. Sopimuksen luontee väärinymmärtämisestä. Sopimus on usein mielletty vain ja ainoastaan paperiksi, jolla Neuvosto-Venäjä ja Saksa sopivat Baltian, Suomen ja Puolan itsenäisten valtioiden likvidoimisesta. Tosiasiassa sopimus oli liitto saksalaisen kansallissosialismin ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen välillä - eikä vain liitto baltteja, suomalaisia ja puolalaisia vastaan vaan myös liitto anglosaksista "imperialismia" vastaan.
Kyseessä oli kahden ideologian välinen liitto. (Kun liitto muodostettiin, liikkeiden kannattajat olivat toki hetken järkyttyneitä, mutta poliittinen uskovainen selittää aina jumaliensa päätökset parhain päin.)
Asiantilan osoittamiseksi ei tarvitse kuin luoda katse Ranskan lyhyeen sotaan Saksaa vastaan vuonna 1940. Kun natsit hyökkäsivät Ranskaan, kommunistit kieltäytyivät Kominternin käskystä puolustamasta maataan. Kommunistien johtaja Maurice Thorez karkasi rintamalta ja pakeni Moskovaan. Tammikuussa 1940 sodan keskellä Ranskan parlamentti erotti epäisänmaalliset kommunisti-kansanedustajat parlamentista. Ranskalaiset kommunistit eivät halunneet osallistua sotaan "imperialistien" rinnalla Saksaa vastaan vaan sabotoivat jopa Ranskan puolustusteollisuuden tehtaita.
Wikipedia kirjoittaa:
Virallisesti tämäkin liitto on tietysti vain taktinen: molemmat puolueryhmittymät näkevät EU:n ongelmalliseksi joskin hieman erilaisista syistä. Molemmat ryhmät vastustavat natsien ja stalinistien tavoin amerikkalaista "imperialismia", globaalia kapitalismia ja EU:n valtaa kansalaisvaltioiden yli.
Puolueryhmillä on yhteinen vihollinen ja siksi ne tekevät yhä enemmän yhteistyötä keskenään ja myös Putinin hallinnon kanssa.
Jussi Halla-aho tajusi asian jo syyskuussa ja kirjoitti:
Putinin puolue europarlamentissa on jakautunut salin kummallekin laidalle. Äärioikeisto ja -vasemmisto äänestivät [Ukrainan assosiaato]sopimusta vastaan ja jyrisivät kuin yhdestä suusta, että syyllisiä Ukrainan tilanteeseen ovat NATO, EU, Yhdysvallat ja Kiovan vallankaappausjuntta. Venäjää ei pidä ärsyttää, ja sillä on oikeus suojella geopoliittisia intressejään yms. yms.
Kommunistit voi jättää omaan arvoonsa, mutta eilen tunsin syvää häpeää niiden puolesta, jotka kutsuvat itseään kansallismielisiksi ja jotka monessa muussa kysymyksessä ovat lähellä perussuomalaisia. Onneksi olemme osa ryhmää, jonka toimintaa ja puheenvuoroja ei tarvinnut hävetä.
Kansankokonaisuus ei mitenkään kiellä - eikä ole koskaan kieltänyt - sitä, että se on osa äärioikeistolaista, maahanmuuttokriittistä ja kansallismielistä perinnettä. Uusi tilanne luo kuitenkin uudet viholliset ja uudet ystävät. Suomen kansallinen etu on lähes täydessä ristiriidassa tämän Uuden Liiton kanssa. Kuitenkin Sisu kieltäytyi ottamasta kantaa Venäjää ja sen trolliarmeijaa vastaan ilmeisesti peläten, että PS näin toimien menettäisi ääniä vaaleissa.
Minäkään en tuomitse tätä uutta Putinin puoluetta siksi, että kommunistien tai venäläisen kanssa flirttailu on moraalisesti väärin tai identitaarisesti epäilyttävää, vaan puhtaasti pragmaattisista syistä. Samalla tavalla Suomen todellinen kansallinen liike on valmis opportunistisiin liittoihin minkä tahansa Venäjän imperialismia vastustavien liikkeiden ja yksilöiden kanssa.
Liikkeen rakennustyö on toki kesken - olemme kuitenkin aloittaneet aktiivisen, rehellisen ja avoimen yhteistyön muiden ihmisten kanssa suomettumisen vastustamiseksi.
Näille ihmisille Neuvostoliiton ja Saksan liitto oli jotain hyväksyttävää. Kun Suomi teki vastaavanlaisen taktisen liiton Saksan kanssa vuonna 1941 - turvatakseen itsenäisyytensä, palauttaakseen haltuunsa 1940 menetetyt alueensa ja vapauttaakseen Vienan, Pohjois-Inkerin ja Aunuksen - Neuvostoliiton ymmärtäjiltä ei löytynyt mitään ymmärtämystä Suomelle.
Mutta oleellinen pointti ei ole puhua sopimuksen oikeutuksesta vaan toisesta asiasta. Sopimuksen luontee väärinymmärtämisestä. Sopimus on usein mielletty vain ja ainoastaan paperiksi, jolla Neuvosto-Venäjä ja Saksa sopivat Baltian, Suomen ja Puolan itsenäisten valtioiden likvidoimisesta. Tosiasiassa sopimus oli liitto saksalaisen kansallissosialismin ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen välillä - eikä vain liitto baltteja, suomalaisia ja puolalaisia vastaan vaan myös liitto anglosaksista "imperialismia" vastaan.
Kyseessä oli kahden ideologian välinen liitto. (Kun liitto muodostettiin, liikkeiden kannattajat olivat toki hetken järkyttyneitä, mutta poliittinen uskovainen selittää aina jumaliensa päätökset parhain päin.)
Asiantilan osoittamiseksi ei tarvitse kuin luoda katse Ranskan lyhyeen sotaan Saksaa vastaan vuonna 1940. Kun natsit hyökkäsivät Ranskaan, kommunistit kieltäytyivät Kominternin käskystä puolustamasta maataan. Kommunistien johtaja Maurice Thorez karkasi rintamalta ja pakeni Moskovaan. Tammikuussa 1940 sodan keskellä Ranskan parlamentti erotti epäisänmaalliset kommunisti-kansanedustajat parlamentista. Ranskalaiset kommunistit eivät halunneet osallistua sotaan "imperialistien" rinnalla Saksaa vastaan vaan sabotoivat jopa Ranskan puolustusteollisuuden tehtaita.
Wikipedia kirjoittaa:
Shortly after France entered World War II in September 1939, the PCF was declared a proscribed organisation by Édouard Daladier's government. At first the PCF reaffirmed its commitment to national defense, but after the Comintern addressed French Communists by declaring the war to be 'imperialist', the party changed its stance. PCF parliamentarians signed a letter calling for peace and viewed Hitler's forthcoming peace proposals favourably. The Comintern ordered the PCF leadership to flee to Belgium, whileMaurice Thorez, on Georgi Dimitrov's orders, deserted the army and fled to Moscow in order to escape prosecution. The PCF became a clandestine organization, at first rather disorganized.[7] In France, the government dissolved all Communist-led local administrations, cracked down on communist trade unionists and targeted the L'Humaniténewspaper.[8] The government decreed that any communist propaganda, assimilated to Nazi propaganda, would be punished by the death penalty.
Domestically, the PCF led anti-war actions, but although the party published pacifist propaganda for soldiers they stopped short of inciting desertion. The role of the PCF in alleged sabotage operations, against armaments plants, has been a point of debate among historians. In 1951, A. Rossi listed a number of sabotage operations initiated by the PCF against armaments factories throughout France,[9] but later historians have downplayed the PCF's role in any such actions, stating that they were isolated cases.[10]
Vuonna 2015 voimme seurata hieman samanlaista uutta lähentymistä äärioikeistolaisten ja äärivasemmistolaisten tahojen välillä. EU-parlamentissa Syrizan ja Ranskan Front Nationaalin edustajat asettuvat järjestelmällisesti edistämään Venäjän hallinnon etua. Molemmat puolueet vastustavat Venäjään kohdistuvia pakotteita ja tukevat Venäjän Ukraina-poltiikkaa. Le Pen riemuitsi Syrizan voitosta. Syriza taas muodosti Kreikkaan hallituksen yhdessä äärioikeistolaisen puolueen kanssa.Virallisesti tämäkin liitto on tietysti vain taktinen: molemmat puolueryhmittymät näkevät EU:n ongelmalliseksi joskin hieman erilaisista syistä. Molemmat ryhmät vastustavat natsien ja stalinistien tavoin amerikkalaista "imperialismia", globaalia kapitalismia ja EU:n valtaa kansalaisvaltioiden yli.
Puolueryhmillä on yhteinen vihollinen ja siksi ne tekevät yhä enemmän yhteistyötä keskenään ja myös Putinin hallinnon kanssa.
Jussi Halla-aho tajusi asian jo syyskuussa ja kirjoitti:
Putinin puolue europarlamentissa on jakautunut salin kummallekin laidalle. Äärioikeisto ja -vasemmisto äänestivät [Ukrainan assosiaato]sopimusta vastaan ja jyrisivät kuin yhdestä suusta, että syyllisiä Ukrainan tilanteeseen ovat NATO, EU, Yhdysvallat ja Kiovan vallankaappausjuntta. Venäjää ei pidä ärsyttää, ja sillä on oikeus suojella geopoliittisia intressejään yms. yms.
Kommunistit voi jättää omaan arvoonsa, mutta eilen tunsin syvää häpeää niiden puolesta, jotka kutsuvat itseään kansallismielisiksi ja jotka monessa muussa kysymyksessä ovat lähellä perussuomalaisia. Onneksi olemme osa ryhmää, jonka toimintaa ja puheenvuoroja ei tarvinnut hävetä.
Kansankokonaisuus ei mitenkään kiellä - eikä ole koskaan kieltänyt - sitä, että se on osa äärioikeistolaista, maahanmuuttokriittistä ja kansallismielistä perinnettä. Uusi tilanne luo kuitenkin uudet viholliset ja uudet ystävät. Suomen kansallinen etu on lähes täydessä ristiriidassa tämän Uuden Liiton kanssa. Kuitenkin Sisu kieltäytyi ottamasta kantaa Venäjää ja sen trolliarmeijaa vastaan ilmeisesti peläten, että PS näin toimien menettäisi ääniä vaaleissa.
Minäkään en tuomitse tätä uutta Putinin puoluetta siksi, että kommunistien tai venäläisen kanssa flirttailu on moraalisesti väärin tai identitaarisesti epäilyttävää, vaan puhtaasti pragmaattisista syistä. Samalla tavalla Suomen todellinen kansallinen liike on valmis opportunistisiin liittoihin minkä tahansa Venäjän imperialismia vastustavien liikkeiden ja yksilöiden kanssa.
Liikkeen rakennustyö on toki kesken - olemme kuitenkin aloittaneet aktiivisen, rehellisen ja avoimen yhteistyön muiden ihmisten kanssa suomettumisen vastustamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti