Tutkija Taneli Heikka kirjoittaa Helsingin Sanomissa hyvin viisaasti kirjoituksessaan Suomalainen valehtelee aina – YK:ssakin saduillemme naurettiin:
Miten niin? No siten, että seuratkaapa vaikka ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Venäjä ei uhkaa meitä. Turvallisuusympäristömme ei ole muuttunut. Suomen linja on selkeä. Mikään, mitä aiheesta sanotaan, ei ole totta, mutta kaikki menee suomalaisiin täydestä poliittisena keskusteluna.
Tällä tyylillä suomalaiset marssivat pari vuotta sitten YK:n turvallisuusneuvoston jäsenäänestykseen. Heille tuli kauheana yllätyksenä, että yritys naurettiin ulos. Ei maailmanpolitiikan ytimeen tarvita maata, joka on alkanut uskoa omiin satuihinsa.
Suomalainen politiikka on täynnä tyhjiä hokemia. Koko maa pidetään asuttuna, vaikka maaseutu tyhjenee. Päätöksenteko on suomalainen vahvuus, vaikka tällä vuosituhannella päätöksiä ei ole tehty. Kansallinen yhtenäisyytemme on voimaa, vaikka yhtenäisyys estää päättämisen. Ja niin edelleen.
Tapaan maailmalla suomalaisia, jotka toistavat näitä liturgioita. Olin itsekin pitkään sellainen. Yhdysvalloissa oivalsin, että totuuden puhuminen voi olla osa politiikkaa. Maailmaa voidaan ohjata ja muuttaa sanoilla, jotka ovat sekä harkittuja että totta.
Siksi Yhdysvaltain presidentit ovat lähes poikkeuksetta loistavia puhujia –Kennedystä Reaganiin, Clintonista Obamaan.
Muistamme monia kiteytyksiä: ” Herra Gorbatšov, repikää alas tämä muuri” (Reagan), ”Minä olen berliiniläinen” (Kennedy). Amerikan presidentti voi käydä Tallinnassa sanomassa: ”Nato ja Yhdysvallat ovat rinnallanne” ja tarkoittaa sitä.
Suomalainen luulee, että kyseessä on vaarallinen vedätys, koska ei ole tottunut siihen, että poliitikko puhuu totta.
Suomen presidentit aikuisikäni aikana ovat olleet surkeita puhujia. Heidän tapansa johtaa on kierrättää hokemia, joista muodostuu oma todellisuutensa, ei pyrkiä sanojen avulla muuttamaan maailmaa.
Suomen presidentti ei halua olla tuomari. Niinpä hänestä on tullut valelääkäri, jonka hihasta ravistettuja diagnooseja kukaan ei kaipaa.
En kehota naiiviuteen. Vallankäyttäjillä on usein ketunhäntä kainalossa kaikissa maissa, myös täällä Yhdysvalloissa. Mutta ehkä Suomellekin tekisi hyvää kokeilla yhteiskuntaa, jossa arvot ja tavoitteet sanotaan ääneen mutta kyse ei ole populismista.
Keskustelin tästä ongelmasta pitkäaikaisen kansanedustajan ja ministerin kanssa. Hän ei sanojensa mukaan kuulu vallankäytön kovimpaan ytimeen. Hän ei tiedä, mitä poliitikolle tapahtuu ministerikvartetin salongissa. Tulokas alkaa nopeasti puhua samaa pötyä kuin muutkin.
Olin huojentunut, että kokenut poliitikko pohti asiaa. En ollut vainoharhainen. Toisaalta olin entistä huolestuneempi. Totuus ehkä tunnetaan, mutta sitä ei päästetä pakoon kabinetin ikkunoista. Tai vielä pahempaa: totuutta ei tunneta.
Suomalainen keskustelukulttuuri on tuttua alistetuista ja autoritaarisista yhteiskunnista. Niissä totuuden sanomisella on vakavat seuraukset. Siksi puheessa on pinta ja syvyys. Pinnalla ovat hokemat. On tärkeää olla sanomatta mitään, minkä totuudellisuutta voi mitata tai arvioida. Ettei jää kiinni.
Syvyydessä kulkee alateksti. Sieltä voi toisinaan tulkitsemalla kaivaa tarkkanäköisyyttä. Se on kuitenkin yhä vaikeampaa, koska sanat ovat kiinni todellisuudessa enää hienoin säikein. Suomessa pinnasta on tullut oma totuutensa, jossa kansa ja poliitikot viihtyvät.
Demokratiassa totuus pitää tunnustaa, mutta ei vain vallankäyttäjien palavereissa. Se pitää myös pystyä sanomaan ääneen ja pyrkiä vakuuttamaan kansalaiset. Sitten pidetään vaalit.
Suomalainen sanoo totuuden ääneen. Minun piti asua neljässä maassa ennen kuin aloin oivaltaa, että tämä uskomus itsestämme on väärä. Suomalainen on joukosta se, joka valehtelee patologisesti mutta luulee olevansa viisas totuudenpuhuja.
Miten niin? No siten, että seuratkaapa vaikka ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Venäjä ei uhkaa meitä. Turvallisuusympäristömme ei ole muuttunut. Suomen linja on selkeä. Mikään, mitä aiheesta sanotaan, ei ole totta, mutta kaikki menee suomalaisiin täydestä poliittisena keskusteluna.
Tällä tyylillä suomalaiset marssivat pari vuotta sitten YK:n turvallisuusneuvoston jäsenäänestykseen. Heille tuli kauheana yllätyksenä, että yritys naurettiin ulos. Ei maailmanpolitiikan ytimeen tarvita maata, joka on alkanut uskoa omiin satuihinsa.
Suomalainen politiikka on täynnä tyhjiä hokemia. Koko maa pidetään asuttuna, vaikka maaseutu tyhjenee. Päätöksenteko on suomalainen vahvuus, vaikka tällä vuosituhannella päätöksiä ei ole tehty. Kansallinen yhtenäisyytemme on voimaa, vaikka yhtenäisyys estää päättämisen. Ja niin edelleen.
Tapaan maailmalla suomalaisia, jotka toistavat näitä liturgioita. Olin itsekin pitkään sellainen. Yhdysvalloissa oivalsin, että totuuden puhuminen voi olla osa politiikkaa. Maailmaa voidaan ohjata ja muuttaa sanoilla, jotka ovat sekä harkittuja että totta.
Siksi Yhdysvaltain presidentit ovat lähes poikkeuksetta loistavia puhujia –Kennedystä Reaganiin, Clintonista Obamaan.
Muistamme monia kiteytyksiä: ” Herra Gorbatšov, repikää alas tämä muuri” (Reagan), ”Minä olen berliiniläinen” (Kennedy). Amerikan presidentti voi käydä Tallinnassa sanomassa: ”Nato ja Yhdysvallat ovat rinnallanne” ja tarkoittaa sitä.
Suomalainen luulee, että kyseessä on vaarallinen vedätys, koska ei ole tottunut siihen, että poliitikko puhuu totta.
Suomen presidentit aikuisikäni aikana ovat olleet surkeita puhujia. Heidän tapansa johtaa on kierrättää hokemia, joista muodostuu oma todellisuutensa, ei pyrkiä sanojen avulla muuttamaan maailmaa.
Suomen presidentti ei halua olla tuomari. Niinpä hänestä on tullut valelääkäri, jonka hihasta ravistettuja diagnooseja kukaan ei kaipaa.
En kehota naiiviuteen. Vallankäyttäjillä on usein ketunhäntä kainalossa kaikissa maissa, myös täällä Yhdysvalloissa. Mutta ehkä Suomellekin tekisi hyvää kokeilla yhteiskuntaa, jossa arvot ja tavoitteet sanotaan ääneen mutta kyse ei ole populismista.
Keskustelin tästä ongelmasta pitkäaikaisen kansanedustajan ja ministerin kanssa. Hän ei sanojensa mukaan kuulu vallankäytön kovimpaan ytimeen. Hän ei tiedä, mitä poliitikolle tapahtuu ministerikvartetin salongissa. Tulokas alkaa nopeasti puhua samaa pötyä kuin muutkin.
Kerrotaanko hänelle salaisuus, joka muuttaa mielen? Onko kyse yhdenmukaisuuden paineista? Äänestäjien kuvitelluista odotuksista? Pelkuruudesta, jonka ohjaamina pöydän ympärillä istuvista on tullut poliitikkoja?
Olin huojentunut, että kokenut poliitikko pohti asiaa. En ollut vainoharhainen. Toisaalta olin entistä huolestuneempi. Totuus ehkä tunnetaan, mutta sitä ei päästetä pakoon kabinetin ikkunoista. Tai vielä pahempaa: totuutta ei tunneta.
Suomalainen keskustelukulttuuri on tuttua alistetuista ja autoritaarisista yhteiskunnista. Niissä totuuden sanomisella on vakavat seuraukset. Siksi puheessa on pinta ja syvyys. Pinnalla ovat hokemat. On tärkeää olla sanomatta mitään, minkä totuudellisuutta voi mitata tai arvioida. Ettei jää kiinni.
Syvyydessä kulkee alateksti. Sieltä voi toisinaan tulkitsemalla kaivaa tarkkanäköisyyttä. Se on kuitenkin yhä vaikeampaa, koska sanat ovat kiinni todellisuudessa enää hienoin säikein. Suomessa pinnasta on tullut oma totuutensa, jossa kansa ja poliitikot viihtyvät.
Vanhasta ohjeesta voi olla apua. Paasikiven mukaan tosiasiain tunnustaminen on viisauden alku. Tämä on hyvä lähtökohta, mutta riittämätön.
Demokratiassa totuus pitää tunnustaa, mutta ei vain vallankäyttäjien palavereissa. Se pitää myös pystyä sanomaan ääneen ja pyrkiä vakuuttamaan kansalaiset. Sitten pidetään vaalit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti