Kurdit - osa 1 - yleistä

Olen kirjoittanut paljon mm. romaneista ja suomenruotsalaisista. Myös somaleista, hutteriiteista, juutalaisista, amisheista, jainilaisista, lestadiolaisista ja homoista jne. Kirjoitusten päämäärä on ollut tiedon lisääminen maailmassa, missä useimmilla kirjoittajilla on jonkinlainen poliittinen agenda, kun he puhuvat etnisistä ryhmistä ja uskontokunnista. Poliittinen agenda voi olla monikulttuurisuuden tai suvaitsevaisuuden edistäminen ikäviä asioita ohittamalla, maahanmuuttokritiikki negatiivisia asioita esiin nostaessa, kritiikki suomenruotsalaisten väitettyjä etuoikeuksia kohtaan, pakkoruotsin vastustus tai uskontokritiikki ("kaikki uskonnot....").  

Kurdeista on puhuttu Suomessa aika paljon - sekä hyvässä että pahassa mutta ei paljon siltä väliltä. Aluksi kurdit tulivat esille negatiivisessa uutisoinnissa klaanikulttuuriin liittyvien asioiden - lähinnä naisiin kohdistuvan kunniaväkivallan - takia. Sitten kurdien osallistuessa hyvin voimakkaasti ISIS:in kalifaatin vastaiseen voitokkaaseen taisteluun, heistä alettiin uutisoida positiivisesti. Kurdinaiset tulivat esiin naissotilaina - aktiivisina yhteiskunnan jäseninä. Toisaalta kurdit ovat leimautuneet jossain uutisoinnissa terroristmin tukijoiksi, koska monet tukevat EU:n terroristijärjestöksi julistamaa PKK:ta.

Todellisuus on paljon monimpuolisempi. 

Suomen kurdiväestö toimii käytännössä aktiivisesti osana suomalaista yhteiskuntaa. Kurdeja on paljon pizzeria- ja parturi-kampaamo-yrittäjinä. Heidän kanssaan pääsee helposti juttuun ja he osaavat usein hyvin suomea. Kurdeja toimii myös politiikassa. Tietoni kurdeista on käytännössä varsin suppeaa kuten oli monesta muustakin aiheesta ennen kuin aloin opiskella niitä aktiivisesti. Suomenruotsalaisista tiesin toki hyvin paljon, koska olin mm. opiskellut ruotsiksi korkeakoulussa. 

Viime aikoina olen ajautunut keskustelemaan eräiden kurdien kanssa monista aiheista: kurdien asemasta Turkissa, suomalaisuudesta kurdin silmin, Natosta ja Suomen Nato-jäsenyyden linkkautumisesta kurdeihin. Osa tarinoista on kerrottu luottamuksellisesti, enkä niitä halua toistaa.

Toivon, että saan vinkkejä Kansankokonaisuuden kommentoijilta heidän omasta näkökulmastaan. Sain aikoinaan todella hyvää materiaalia mm. Somalien klaanikulttuurista ja suomenruotsalaisuudesta kommentoijilta. 

Adam Smith, markkinatalouden synty ja orjakauppa

Nykyaika arvostaa Adam Smithia taloustieteen pioneerina. Ajatus vapaan markkinatalouden tehokkuudesta esitetään hänen kirjassaan Wealth of Nations (1776). Vapaassa markkinataloudessa yksityiset yrittäjät myyvät kuluttajille ja toisille yrittäjille tuotteita, joiden hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan kautta. Vallitsee elinkeinonvapaus eli jokainen voi periaatteessa alkaa tuottaa mitä tahansa tuotetta ja myydä sitä. Vapaa hinnanmuodostus ja elinkeinonvapaus johtaa mahdollisimman korkeaan hyvinvointiin, kunhan esimerkiksi monopolit puretaan tavalla tai toisella. Tavaramarkkinoiden lisäksi on olemassa työmarkkinat, jossa vapaat työläiset myyvät työtään yrittäjille. Myös työn hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan kautta.

Adam Smith ei tietenkään keksinyt markkinataloutta siinä mielessä, etteikö sitä olisi ollut olemassa maailman sivu. Mutta ei hän myöskään keksinyt alunperin itse sitä ajatusta, että vapaa hinnanmuodostus ja vapaa globaali kauppa tuottaa tehokkaimman tuloksen. Tässä suhteessa hän seisoi aiempien taloustieteilijöiden olkapäillä - taloustieteiljöiden joihin hän kyllä itse viittaa teoksessaan, mutta jotka nykyaika on unohtanut.

Ongelma nykyajan kannalta näissä taloustieteilijöissä on se, että he apulaisprofessori Blake Smithin AEON-artikkelin mukaan puhuivat orjakaupasta malliesimerkkinä vapaasta kaupasta ja vapaasta hinnanmuodostuksesta. Toisin sanoen vapaa markkinatalous merkitsi heille esimerkiksi sitä, että työläiset myivät työtään vapailla työmarkkinoilla brittiläisille firmoille ja tuottivat vaatteita puuvillasta, jonka vapaasti orjamarkkinoilla ostetut orjat tuottivat Amerikan puuvillapelloilla ja joka sitten myytiin vapaasti globaaleilla vaatemarkkinoilla.

Identitaarivasemmistolainen todennäköisesti sanoisi, että tämä sotkee markkinatalouden kädet vereen ikuisiksi ajoiksi. Järkevämpää on ehkä tehdä johtopäätös, että maailma kehittyy usein polkua, jonka jokainen askelma ei ole moraalisesti jälkeenpäin hyväksyttävissä. Smithiä edeltävät taloustieteilijät kehittivät teorioitaan sen hetken maailmassa, jossa orjat olivat merkittäviä tuotannontekijöitä, samaan tapaan kuin vaikkapa älypuhelimien ekosysteemit ovat merkittiviä tekijöitä nykymarkkinoilla.

Blake Smith kirjoittaa:

For nearly four centuries, the Atlantic slave trade brought millions of people into bondage. Scholars estimate that around 1.5 million people perished in the brutal middle passage across the Atlantic. The slave trade linked Africa, Europe and the Americas in a horrific enterprise of death and torture and profit. Yet, in the middle of the 18th century, as the slave trade boomed like never before, some notable European observers saw it as a model of free enterprise and indeed of ‘liberty’ itself. They were not slave traders or slaveship captains but economic thinkers, and very influential ones. They were a pioneering group of economic thinkers committed to the principle of laissez-faire: a term they themselves coined. United around the French official Vincent de Gournay (1712-1759), they were among the first European intellectuals to argue for limitations on government intervention in the economy. They organised campaigns for the deregulation of domestic and international trade, and they made the slave trade a key piece of evidence in their arguments.

For a generation, the relationship between slavery and capitalism has preoccupied historians. The publication of several major pieces of scholarship on the matter has won attention from the media. Scholars demonstrate that the Industrial Revolution, centred on the mass production of cotton textiles in the factories of England and New England, depended on raw cotton grown by slaves on plantations in the American South. Capitalists often touted the superiority of the industrial economies and their supposedly ‘free labour’. ‘Free labour’ means the system in which workers are not enslaved but free to contract with any manufacturer they chose, free to sell their labour. It means that there is a labour market, not a slave market.

But because ‘free labour’ was working with and dependent on raw materials produced by slaves, the simple distinction between an industrial economy of free labour on the one hand and a slave-based plantation system on the other falls apart. So too does the boundary between the southern ‘slave states’ and northern ‘free states’ in America. While the South grew rich from plantation agriculture that depended on slave labour, New England also grew rich off the slave trade, investing in the shipping and maritime insurance that made the transport of slaves from Africa to the United States possible and profitable. The sale of enslaved Africans brought together agriculture and industry, north and south, forming a global commercial network from which the modern world emerged.

It is only in the past few decades that scholars have come to grips with how slavery and capitalism intertwined. But for the 18th-century French thinkers who laid the foundations of laissez-faire capitalism, it made perfect sense to associate the slave trade with free enterprise. Their writings, which inspired the Scottish philosopher Adam Smith’s Wealth of Nations (1776), aimed to convince the French monarchy to deregulate key businesses such as the sale of grain and trade with Asia. Only a few specialists read them today. Yet these pamphlets, letters and manuscripts clearly proclaim a powerful message: the birth of modern capitalism depended not only on the labour of enslaved people and the profits of the slave trade, but also on the example of slavery as a deregulated global enterprise.

Moniäänisyys, Pride ja Räsänen

Moniäänisyys yhteiskunnassa on tärkeää. Ihmisten ei tarvitse arvostaa toisiaan, mutta se että yhteiskunta sallii erilaisia mielipiteitä lisää yhteiskunnan jäsenten ymmärrystä asioista.

Kansanedustaja Päivi Räsänen on tällä kertaa uskoakseni oikeassa:

Luulen, että tulevaisuudessa ihmetellään lääkäreiden etiikkaa, nuorten terveitä sukuelimiä ja rintoja on leikelty ja hormonilääkkein aiheutettu pysyviä vaurioita elimistöön sen sijaan että olisi tuettu tyttöjä ja poikia arvostamaan omaan sukupuoltaan! #pride #trasek

Ilmeisesti useimmista tytöistä joita nyt on leikelty olisi tullut aikuisena homoseksuaaleja, joista olisi voinut tulla äitejä. Ne, jotka puhuvat (osin varmasti aiheesta) siitä miten barbaarista oli, että ihmisiä pakkosteriloitiin eugeniikan nimissä, voisivat ainakin miettiä asiaa näiden tyttöjen kannalta.

Perustelu

Economist-lehdessä 15.5.2021 ilmestyneen artikkelin mukaan sukupuolenkorjaushoidot johtavat pahimmassa tapauksessa kognitiivisten kykyjen alenemiseen ja osteoporoosiin – hoidon hyödyt ovat osoittamatta. Lääkeetieteen harhautuminen puoskarointiin on Economistin mukaan mahdollisesti johtamassa lääketieteelliseen skandaaliin:

"Näyttö joko puuttuu tai ei ole vakuuttavaa. Ruotsin terveysviranomaisten selvitys vuodelta 2019 löysi hyvin vähän tutkimusta ja lähinnä heikkolaatuista. Britannian National Institute for Health and Care Excellence havaitsi, että puberteetinestäjät eivät juurikaan karkoita sukupuolidysforiaa tai paranna potilaan mielenterveyttä (vaikkeivät huononnakaan). Lisäksi olemassaolevat tutkimukset viittaavat siihen, että ilman interventiota useimmat lapset, jotka kärsivät sukupuolidysforiasta, uudelleenidentifioituvat syntymäsukupuolensa mukaisesti aikuisena.

On näyttöä, että lääkkeet voivat aiheuttaa vakavaa haittaa. Yksi esimerkki on Oxfordin yliopiston 26.4. julkaisemasta tutkimuksesta. Luuaineksen tiheys nousee yleensä jyrkästi puberteetin aikana. Mutta 24:stä potilaasta, joille oli määrätty puberteetinestolääkitys, kolmasosalla oli luuaineksen tiheystaso, joka vastasi heidän ikäryhmänsä alimman 2%:n tiheystasoa.

[…] Eläinkokeet viittaavat siihen, että puberteetinestäjät aiheuttavat myös kognitiivisia vaurioita. Vastakkaisen sukupuolen hormonien antaminen kytkeytyy sydänsairauksiin, aivoverenkiertohäiriöihin ja hedelmättömyyteen." (mun käännös)

Suomi on ollut ensimmäisenä järkevöittämässä hoitokäytäntöjä:

"Viime kesäkuussa Suomi muutti hoitokäytäntöjä niin, että psykologisia hoitoja suositaan lääkehoitojen sijasta. […] Joulukuussa Englannin ja Walesin korkein oikeus totesi, että alle 16-vuotiaat ovat tuskin kykeneviä antamaan suostumusta puberteetinestäjähoidolle. […] Huhtikuussa Arkansasin osavaltio päätti, että puberteetinestäjien ja vastakkaisen sukupuolen hormonien antaminen lapsille on laitonta. Niin ikään huhtikuussa Astrid Lindgrenin Lastensairaala, joka on osa Karolinska Institutetia, ilmoitti lopettavansa puberteettiblokkerien ja vastakkaisen sukupuolen hormonien antamisen alle 18-vuotiaille paitsi kliinisissä testeissä."

Jos asia kiinnostaa, suosittelen lukemaan laajemman artikkelini Sarastuksesta viime vuodelta.

Kishore Mahbubani: Lännen dekadenssin vaara

Lännen merkitys on hiljalleen hiipumassa. Talous-tiikeri Kiina ja ydinaseistettu kehitysmaa Venäjä uhkaavat Lännen asemaa. Ne ovat saaneet liittolaisia mm. Etelä-Amerikasta (Brasilia) ja Afrikasta.

Singaporelainen poliitikko ja tutkija Kishore Mahbubani kirjoitti jo 1993 Foreign Affairs -lehteen Lännen Dekadenssin vaarasta ja haastoi Länttä kysymään itseltään, miksi Länsi ei enää ole terässään. Lainaan osan erinomaisesta kirjoituksesta tähän, koska kirjoitus on edelleen hyvin ajankohtainen. (Suosittelen lukemaan kirjoituksen kokonaan - sen pääteema on Lännen ja muun maailman suhde, käsittelemäni teema on vain osa kirjoituksesta.)

In key Western capitals there is a deep sense of unease about the future. The confidence that the West would remain a dominant force in the 21st century, as it has for the past four or five centuries, is giving way to a sense of foreboding that forces like the emergence of fundamentalist Islam, the rise of East Asia and the collapse of Russia and Eastern Europe could pose real threats to the West. A siege mentality is developing. Within these troubled walls, Samuel P. Huntington's essay "The Clash of Civilizations?" is bound to resonate. 

Aluksi kirjoitus myöntää, että Lännen ylivalta on ollut suhteellisen hyvää aikaa. Kuten professori Ian Morris kirjassaan War! What is it Good For? for osoittaa, maailma jota yksi suhteellisen sävyisä suurvalta dominoi  - vastakohtana ns. monikeskisyys - on käytännössä paras mahdollinen.  Rooma, Britannia ja USA ovat vuorotellen dominanssillaan lueneet suhteellisen hyvän maailman, missä kauppa kukoisti, elintaso nousi ja väkivaltaisten kuolemien määrä laski. Pax Romana ja Pax Britannica toimivat pitkään, mutta syistä jota käsittelin aiemmin, ne eivät olleet sustainable (kestävä) vaan hiljalleen kuihtuivat. (Katso liite tämän postauksen lopussa.) Morris pohtii vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassaan myös sitä, miten kauan USA:n mahtisema säilyy.

Mahbubani jatkaa:

The retreat of the West is not universally welcomed. There is still no substitute for Western leadership, especially American leadership. Sudden withdrawals of American support from Middle Eastern or Pacific allies, albeit unlikely, could trigger massive changes that no one would relish. Western retreat could be as damaging as Western domination.

By any historical standard, the recent epoch of Western domination, especially under American leadership, has been remarkably benign. One dreads to think what the world would have looked like if either Nazi Germany or Stalinist Russia had triumphed in what have been called the "Western civil wars" of the twentieth century. Paradoxically, the benign nature of Western domination may be the source of many problems.

THE WEST'S OWN UNDOING 

Huntington fails to ask one obvious question: If other civilizations have been around for centuries, why are they posing a challenge only now? A sincere attempt to answer this question reveals a fatal flaw that has recently developed in the Western mind: an inability to conceive that the West may have developed structural weaknesses in its core value systems and institutions. This flaw explains, in part, the recent rush to embrace the assumption that history has ended with the triumph of the Western ideal: individual freedom and democracy would always guarantee that Western civilization would stay ahead of the pack.

Only hubris can explain why so many Western societies are trying to defy the economic laws of gravity. Budgetary discipline is disappearing. Expensive social programs and pork-barrel projects multiply with little heed to costs. The West's low savings and investment rates lead to declining competitiveness vis-à-vis East Asia. The work ethic is eroding, while politicians delude workers into believing that they can retain high wages despite becoming internationally uncompetitive. Leadership is lacking. Any politician who states hard truths is immediately voted out. Americans freely admit that many of their economic problems arise from the inherent gridlock of American democracy. While the rest of the world is puzzled by these fiscal follies, American politicians and journalists travel around the world preaching the virtues of democracy. It makes for a curious sight.

The same hero-worship is given to the idea of individual freedom. Much good has come from this idea. Slavery ended. Universal franchise followed. But freedom does not only solve problems; it can also cause them. The United States has undertaken a massive social experiment, tearing down social institution after social institution that restrained the individual. The results have been disastrous. Since 1960 the U.S. population has increased 41 percent while violent crime has risen by 560 percent, single-mother births by 419 percent, divorce rates by 300 percent and the percentage of children living in single-parent homes by 300 percent. This is massive social decay. Many a society shudders at the prospects of this happening on its shores. But instead of traveling overseas with humility, Americans confidently preach the virtues of unfettered individual freedom, blithely ignoring the visible social consequences.

The West is still the repository of the greatest assets and achievements of human civilization. Many Western values explain the spectacular advance of mankind: the belief in scientific inquiry, the search for rational solutions and the willingness to challenge assumptions. But a belief that a society is practicing these values can lead to a unique blindness: the inability to realize that some of the values that come with this package may be harmful. Western values do not form a seamless web. Some are good. Some are bad. But one has to stand outside the West to see this clearly, and to see how the West is bringing about its relative decline by its own hand. Huntington, too, is blind to this.

LIITE Aiempi tekstini siitä miksi Britannian mahtiasema loppui 1800-luvun loppua kohti 

Stanfordin yliopiston klassisen historian professorin Ian Morrisin kirja War! What is it Good For? Conflict and the Progress of Civilization from Primates to Robots käsittelee sotaa esihistoriallisesta ajasta pitkälle tulevaisuuteen. Kirjan aihe on tarkemmin ottaen sodan vaikutus ihmisen instituutioiden kehitykseen.  Referoin kirjaa tässä kuitenkin vain siltä osin mikä on relevanttia tämän artikkelin aiheen osalta.

1800-luvun suhteellinen rauhantila maailmassa johtui pitkälti yhden valtion – Iso Britannian – mahtiasemasta maailmassa. Pax Britannica ei Pax Romanan tapaan koskenut vain Britannian vallan alla suoraan olevia valtioita, vaan maailman meriä.

1700-luvulle tultaessa Britannia alkoi muuttua perinteisestä siirtomaavaltiosta yhä enemmän kauppavaltioksi. Pohjois-Amerikan varakkaat siirtokunnat itsenäistyivät, mutta Britannian kauppa kukoisti. Kauppa edellytti brittiläisten laivojen turvallista liikkumista maailman merillä. Sitä varten Britannia loi vahvan laivaston ja monopolisoi väkivallan merillä itselleen niin kuin nykyaikaisen valtion poliisitoimi monopolisoi väkivallan maan alueella.

Britannia ei kuitenkaan monopolisoinut merenkulkua brittiläisille laivoille, vaan loi maailman meristä yhteisresurssin, jonka turvallisuudesta Britannia pyrki huolehtimaan väkivaltamonopolinsa avulla. Britannia hyötyi – sen bruttokansantuote oli neljännes koko maailman bruttokansantuotteesta – mutta niin hyötyivät monet muutkin maat.

Britannia teki väkivaltamonopolinsa turvaamiseksi tylyjäkin tomia – esimerkkinä buurisota. Se ei sinällään ollut muuttunut sen vähemmän itsekkääksi kuin aikaisemmin, mutta Britannian toimet oman edun ajamiseksi johtivat positiivisiin ulkoisvaikutuksiin muille valtioille.

Ongelma väkivaltamonopolissa ei niinkään ollut se, että Britannia oli maailmanpoliisi, jota muiden piti totella. (Britannia mm. kielsi yksipuolisesti orjien kuljetuksen maailman merillä ja pakotti muiden maiden laivat noudattamaan päätöstään.) Ongelma oli pikemminkin se, että tasapainotila ei ollut kestävä.

Vaikka väkivaltamonopolin turvaama maailmankauppa toi rikkauksia briteille, se toi rikkauksia myös muille maille. Britannian osuus maailman bruttokansantuotteesta laski 23%:sta 14%:iin. Muutkin maat rikastuivat ja keräämillään varoilla USA, Japani ja Saksa alkoivat varustaa armeijaa ja sotalaivastoa.

Väkivaltamonopoli mureni hiljalleen. Britannia joutui ensin antamaan läntisen Atlantin väkivaltamonopolin USA:lle, sittemmin väkivaltamonopoli mureni laajemminkin. Vanha tasapainotila järkkyi.

Rauhantila päättyi vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota ei myöskään osoittautunut yksittäistapaukseksi vaan ensimmäistä maailmansotaa seurasi toinen.

Japani osoitti kouriintuntuvasti, että fyysisen voiman käytöllä voi edelleenkin saada suuria etuja. Kun länsimaat kärvistelivät 30-luvun lamassa, Japanin talous nousi kohisten mm. Mantsurian anastuksen takia.

Karibian "väestönvaihdon" yksityiskohdat selviävät muinaisen DNA:n tutkimuksen kautta

Intiaaniväestö Karibian saarilla on tunnetusti hävinnyt lähes kokonaan. 

Historian aikana on kiistelty siitä, kuinka paljon asukkaita saarilla oli ennen valkoisten tuloa. Arviot ovat vaihdelleet miljoonasta (Christopher Columbus ja hänen veljensä Bartholomewn arviot) melkein nollaan (John Locke). Nykyarvio oli vuoteen 2020 saakka noin 250 000. Muinaisen DNA:n tutkimus on nyt antanut uutta valoa kysymykseen (David Reich ja kumppanit vuonna 2020). Intiaaneja lienee ollut vain muutamia kymmeniä tuhansia.

The finding about the pre-contact population size in Hispaniola was made possible by a new scientific advance: We are now able to detect “DNA cousins” in ancient genomes — taking two people and determining whether they share large segments of DNA inherited from a recent ancestor. This is similar to what personal ancestry companies like 23andMe and Ancestry do with living people.

When the Reich team applied this method to 91 ancient individuals for whom it had sequenced enough of the genome to carry out this analysis, it found 19 pairs of DNA cousins living on different large islands or island groups in the Caribbean: for example, an individual in Hispaniola with a cousin in the Bahamas, and another individual in Hispaniola with a cousin in Puerto Rico. This meant that the entire population had to be very small; you wouldn’t find that random pairs of people had such a high probability of being closely related if the entire population was large. (To put this in perspective, if you did the same analysis on random pairs of people across China today, DNA cousins would be detected many thousands of times less often.)

The rate of close relationships that the Reich team found is what would be expected for about 3,000 people — at most 8,000 people — in their childbearing years in Hispaniola. The true numbers of people could have been threefold to tenfold larger because at any given time only a fraction of a population is in its childbearing years. Still, we can confidently conclude that the pre-contact population size of Hispaniola was no more than a few tens of thousands of people.

Intiaanit hävisivät itse asiassa vain muutamissa kymmenissä vuosissa valkoisten saapumisesta. Toisaalta muinaisen DNA:n tutkimus osoittaa, että itse asiassa he eivät hävinneet kokonaan vaan osittain sulautuivat mm. afrikkalaisperäisiin orjiin.

Lisäksi Karibian alkuperäisväestö ennen Kolmubusta ei ollut kovinkaan alkuperäistä, vaan 1000 vuotta ennen Kolumbusta väestö oli ilmeisesti jo kerran vaihtunut samalla tavalla. 

Tutkimus on antanut myös mielenkiintoista tietoa Karibian intiaanien elämäntavasta:

In addition, by illuminating the highly mobile lifestyle of pre-contact Caribbean people with many DNA cousins across different islands, the research underscores the degree to which they were connected.

Lisää luettavaa:

Sotaa saamme kiittää paljosta - osa 3

Vasemmistolainen taloustieteilijä Samuel Bowles totesi yli kymmenen vuotta sitten että ihmisen biologinen evoluutio on tapahtunut ympäristössä, jota leimasi sodat. Sotien yleisyys ruokki epäitsekkyyden kehitystä ihmislajilla. 

Sotiminen ruokki epäitsekkyyden kehitystä

Taloustieteilijä Samuel Bowles esittää Science-lehdessä, että sotiminen on saattanut suosia sellaisten ryhmien eloonjäämistä, joiden joukossa on ollut ryhmänsä puolesta uhrivalmiita yksilöitä. Bowles käytti ihmisryhmien välisestä konfliktista teoreettista mallia, joka mittaa epäitsekkään käyttäytymisen hyötyjä ja kustannuksia yksilöille ja ryhmille.

Hän yhdisti tähän malliin kansatieteellistä ja arkeologista näyttöä esihistoriallisten ja modernien metsästäjä-keräilijöiden aikuiskuolleisuudesta. Tulosten mukaan sotiminen oli niin yleistä, että epäitsekäs käyttäytyminen saattoi kehittyä siksi että se edisti ryhmän mahdollisuuksia voittaa toisen osapuolen kuolemaan johtavia konflikteja.

Sota ei ole vaikuttanut vain biologiseen ihmisluontoon, vaan se on vaikuttanut myös kulttuurievoluutioon ja instituutioiden kehitykseen. Ihmisen kulttuurit ja insituutiot ovat kehittyneet kilpailussa ihmisyhteisöjen välillä. Kilpailussa on usein käytetty väkivaltaa uusien resurssien kuten maa-alueiden valtaamiseksi. 

Sellaiset yhteisöt, jotka ovat kehittäneet tehokkaita instituutiota yhteistyön mahdollistamiseksi ovat selvinneet voittajina. Yksi tällainen instituutio on ollut moralistiset uskonnot - siis uskonnot jotka tavalla tai toisella edistävät yhteistyötä yhteisön jäsenten välillä sanktioimalla itsekkyyttä. (Muita myöhempiä instituutioita ovat yleinen asevelvollisuus ja hyvinvointiyhteiskunta. Hyvinvointiyhteiskunta on alentanut riskiä, että osa väestöstä (köyhät) asettuvat vihollisen puolelle.)

Historiotsija ja kompleksien järjestelmien tutkija professori Peter Turchin on tutkimusryhmineen esittänyt, että kompleksisten yhteiskuntien synnyn oleellisin selittäjä on väkivaltainen kilpailu yhteisöjen välillä. (Kompleksisella yhteiskunnalla tarkoitetaan siis ihmisyhteisöä, jota leimaa suuri populaatio, hierarkkia, erikoistuminen ja muut monimutkaiset instituutiot.)     

Sota on tietysti murheen lähde kuten tänään taas näemme, mutta on oleellista kuitenkin ymmärtää, miten voimakkaasti se on vaikuttanut ihmisen sekä biologiseen että kulttuuriseen evoluutioon.  

Liberalismi ja individualismi on lännen voima ja heikkous

Iltalehden kolumnisti Oskari Onninen kirjoitti Nato-keskustelusta:

"viimeviikkoinen Nato-päätös oli kuin voitonpäivä, kun hysteerinen itsetyytyväisyys sekoittui hysteeriseen pelkoon. ...luulin, että läpikansainvälinen sosioekonominen luokkamme suhtautuisi asuinmaahamme kylmän neutraalisti ja vailla kansallishurmosta. Siten, että Suomi on ennen muuta hyvä järjestelmä [asuinmaataan markkinoilla valitsevalle ainutkertaiselle yksilölle]. Minulle se on paras äidinkieleni vuoksi, mutta kaikille suomalaisille se ei ole edes hyvä ja tämän kevään jälkeen vielä vähemmän.... Ja että pahan päivän varalle on muitakin hyviä järjestelmiä."

Mutta sitten hän näkee ympärillään kauheaa hurmosta ja "typeryyttä":

Eduskunnan Nato-keskustelun eli -monologien huipennukseksi kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo herkisteli kenraali Adolf Ehrnroothin sanoilla kuin karstulalainen teiniskini. ”Ei enää koskaan yksin”, Ehrnroothin muistetaan sanoneen talvisodan opetuksena. Yksinolo loppuikin jo jatkosotaan, kun päästiin poteroihin vetämään metamfetamiinia natsien liittolaisena.

Onnisen kirjoitus on tavallaan täysin looginen jos ottaa sen länsimaisen liberaalin näkökulman että yksilö on kaiken mitta ja että yksilön ainutkertaista elämää ei pidä uhrata minkään vapauden tms. alttarille. Erikseen tietysti ne alemman sosiaaliluokan ihmiset jotka menevät "vapaaehtoisesti" - rahan puutteesta - tapettavaksi. Näitä ihmisiä kyllä riittää kun pidetään tuloerot suurina ja köyhät äänestävät jotain populistis-hurmoksellista puoluetta. Ruokaa ja sirkushuveja ja palkka-armeija. Hurmoksesta vapaat fiksut hyväpalkkaiset ja koulutetut nauravat partaansa. Ongelma ei olekaan kirjoittajan logiikassa vaan hänen premisseissään - individualismissa ja liberalismissa sen puristisessa muodossa. Moraalipsykologian professori Jonathan Haidtin mukaan meillä on kyky (tietyissä olosuhteissa) päästä itsekkyyden yli ja hukata itsemme (hetkellisesti ja eksaattisesti - tai sanoisinko hurmoksellisesti) osaksi jotain suurempaa. Sosiologian isä Émile Durkheim ajatteli, että olemme homo duplex:

Elämme suurimman osan elämäämme profaanissa maailmassa, mutta koemme suurimmat ilomme niinä lyhyinä hetkinä jolloin siirrymme pyhyyden [hurmoksen] maailmaan, missä meistä tulee vain osa kokonaisuutta.”

Utilitarismi pitäkin korvata Haidtin mukaan durkheimilaisemmalla versiolla. Liberalismi on sinällään hieno aate, mutta jos sen ongelmia - yli-individualismia - ei suostuta ymmärtämään syntyy jotain jolle ei-länsimaiset kulttuurit lähinnä nauravat.

Foreign Affairsin singaporelainen kolumnisti kirjoittaa:

The same hero-worship [hurmoksellinen palvonta?] is given to the idea of individual freedom. Much good has come from this idea. Slavery ended. Universal franchise followed. But freedom does not only solve problems; it can also cause them. The United States has undertaken a massive social experiment, tearing down social institution after social institution that restrained the individual. The results have been disastrous. Since 1960 the U.S. population has increased 41 percent while violent crime has risen by 560 percent, single-mother births by 419 percent, divorce rates by 300 percent and the percentage of children living in single-parent homes by 300 percent. This is massive social decay. Many a society shudders at the prospects of this happening on its shores. But instead of traveling overseas with humility, Americans confidently preach the virtues of unfettered individual freedom, blithely ignoring the visible social consequences.

The West is still the repository of the greatest assets and achievements of human civilization. Many Western values explain the spectacular advance of mankind: the belief in scientific inquiry, the search for rational solutions and the willingness to challenge assumptions. But a belief that a society is practicing these values can lead to a unique blindness: the inability to realize that some of the values that come with this package may be harmful. Western values do not form a seamless web. Some are good. Some are bad. But one has to stand outside the West to see this clearly, and to see how the West is bringing about its relative decline by its own hand. Huntington, too, is blind to this

Muistelen menneitä - Valkea, Foucault ja Fukuyama

Tämä blogi on jatkunut todella pitkään (vuodesta 2006) ja jatkuu toki edelleen. Aiemmin blogin kommenteissa käytiin melko laajaa keskustelua - nimimerkit Tiedemies, Valkea, Aakke / Miltton, IDA,  Vasarahammer, LS, Ruukinmatruuna ovat kuitenkin kadonneet. Keskustelu on siirtynyt muualle. Olen tavannut neljä ensimmäistä vuosien mittaan - Tiedemiehestä on tullut hyvä ystäväni, oikeastaan myös Aakesta. IDA:n olen tuntenut kauan. Bloggaaja Valkeaan välit katkesivat voimakkaiden erimielisyyksien takia. 

Valkean tapaaminen oli elämäni erikoisimpia. Valkea ei missään vaiheessa useamman tunnin kahvilla istumisen aikana halunnut kertoa oikeaa nimeään. Kun jouduin lainaaman häneltä bussirahat, en voinut palauttaa rahoja. 

Lähtökohtamme Valkean kanssa olivat pintapuolisesti tarkasteltuna samanlaiset - kansallismielisyys ja yhteisöllisyyden painottaminen. Molemmat olimme äärimmäisen kiinnostuneita mm. hutteriiteista ja juutalaisista. Valkea on terävä analyyttinen ihminen. (Tiedemies on liberaali ja Aakke oli Chicagon koulukunnan libertaari, joka tuli sittemmin uskoon. IDA on katolinen perussuomalainen.)

Valkea näki kuitenkin maailman jotenkin dramaattisesti eri tavalla kuin minä. Valtapelinä. Maailma oli Valkealle PELKÄSTÄÄN liberaalien ja konservatiivien (amerikkalaisessa mielessä) valtataistelua. Kulttuurisotaa, missä kaikki keinot olivat luvallisia. Blogin kirjoitus oli ensi sijassa propagandan tekoa. Itse näin elämän ja blogin kirjoituksen jatkuvana uuden etsimisenä ja vanhojen ajatusten jatkuvana uudelleen arvioimisena. Opiskellemisena yhdistettynä poliittiseen työhön, jossa yhteistyötä pitää tehdä muidenkin kuin konservatiivien kanssa case by case.

Valkea pyysi minut kahville ainoana syynä, että muuttaisin omaa tapaani kirjoittaa blogia, jotta Kansankokonaisuus palvelisi Kulttuurisotaa tehokkaasti. Hän ei halunnut kertoa nimeään, koska pelkäsi jotakin.

Spesifisesti Valkea halusi käyttää vasemmistointellektuelli Michael Foucaultin postmodernismia konservatiivien aseena liberaaleja vastaan. Konkreettisesti Valkea oli valmis - Foucaultin metodolgiaa käyttäen - hylkäämään totuuden & tieteen kulttuurisodan "korkeamman" päämäärän hyväksi. Sen hän tekikin mm. kiistäessään ilmaston lämpenemisen.

Luen juuri Francis Fukuyaman uusinta kirjaa Liberalism and Its Discontents liberalismista ja sen vihollisista. Eräs terävimmistä liberalismin vasemmistolaisista kriitikoista ja tieteellisen maailmankuvan romuttajista onkin Fukuyaman mukaan nimenomaan Foucault:

Michel Foucault. In a series of brilliant books, Foucault argued that the language of modern natural science was used to mask the exercise of power. The definition of madness and mental illness, the use of incarceration to punish certain forms of behavior, medical categorizations of sexual deviancy and other practices were not based on neutral empirical observation of a given reality. Rather, they reflected the interests of broader power structures that wanted to subordinate and control different classes of people.

... Edward Said’s 1978 book Orientalism made explicit use of Foucault’s theory of power and language to attack prevailing academic approaches to cross-cultural studies, laying the groundwork for later postcolonial theorists who have denied the possibility of “objective” knowledge unconditioned by the identity of the knowledge producer.

Valkean tavoin amerikkalainen populistioikeisto otti Foucaultin ajattelun omaan käyttöönsä.

...The postmodernist critique of liberalism and its associated cognitive methods has now drifted over to the right. White nationalist groups today regard themselves as a beleaguered identity group. During the Covid epidemic, a much broader group of conservatives around the world used the same conspiratorial critique of modern natural science that had been pioneered by critical theory and the left.

Foucalt avasi pullon ja postmodernismin eli irrationalismin henki pääsi karkuun. Postmodernismin idean nappasi lopulta myös trumpilainen oikeisto ja käytti sitä ehkä jopa tehokkaammin kuin vasemmisto. Valkea oli ollut tällä asialla jo 15 vuotta sitten.

if Michel Foucault argues that the scientific method encodes the power and interests of hidden elites, then we have to ask what hidden power agenda drives Michel Foucault himself. If there are no truly universal values other than power, why should one want to accept the empowerment of any marginalized group, which will simply replace one expression of power with another? 

Yhtä hyvin voidaan siis voimaannuttaa äärikonservatiivisia valkoisia kuin vaikka afroamerikkalaisia. 

Suomi on kunniavelassa Ukrainalle

En halua vähätellä Marinin ja Niinistön roolia - päinvastoin - kunnia heille ja Suomen puoluelaisille siitä, että muuttivat lopulta mielensä tosin vasta pakkoraossa.

Mutta:

Suomessa on alkanut levitä väitteitä, että Niinistö on todella taitava presidentti ja suuri sankari kun vei meidät Natoon.

Tai vaihtoehtoinen tarina että nerokas kansa ymmärsi, että vanha politiikka on tullut tiensä päähän - sitten poliitikotkin heräsivät. Todellisuudessa Suomen kansan enemmistö, presidentti ja hallitus heräsi samalla tavalla vuosien lumouksesta kuin Théoden - Rohanin kuningas, joka palveli Mordoria.

Sanomalehti Kaleva: Jos ukrainalaiset eivät olisi valinneet puolekseen demokraattista Eurooppaa vuonna 2004 ja puolustaneet valintaansa toistuvasti kovin uhrauksin, Suomi tuskin hakisi nyt Naton jäsenyyttä. Jos Venäjä olisi kyennyt alistamaan Ukrainan kahdeksan vuotta sitten ampumatta luotiakaan Donetskissa ja Luhanskissa, missä olisimme tänään? Vasta ukrainalaisten urheus vapautti suomalaiset vaatimaan päättäjiltä viimeistä puuttuvaa askelta osaksi länttä.

Pitää olla nöyrä. Ilman Ukrainan ristin kärsimystä Suomi ei olisi herännyt tuosta lumouksesta vieläkään. Me olemme kunniavelassa Ukrainalle.

Ukrainan kunnia ja Euroopan kunnia

Seinälläni joku kyynikko sanoi että "ei kuolemassa ole mitään kunniallisista eivätkä ukrainalaiset kuole meidän puolestamme".

Tietenkään ukrainalaiset eivät ole päättäneet juuri Suomen tai Euroopan puolesta mennä ristille vaan tämä on heidän oma sotansa oman ihmisarvonsa puolesta. Revolution of Dignity. 

Mutta fakta kuitenkin on että tehollisesti Ukrainan kansa taistelee koko Euroopan puolesta, vaikka heidän aivan alkuperäinen motiivinsa ei varmasti ollut Euroopan kunnia.

Motiivit muuttuvat kun taistelu jatkuu. Tottakai ukrainalaiset nyt ymmärtävät, että he nyt sotivat koko Euroopan puolesta ja se on heidän kunniansa.

Monet eurooppalaiset - eivät tietenkään kaikki - ovat faktisesti ajat sitten hukanneet sen mitä ukrainalaiset keksivät vuonna 2014 - inhimillisen elämän arvokkuuden (Dignity).

On tietysti paljon sanottu, että "parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa", mutta eikö tuo väite kuitenkin ole radikaalisuudessaan toteutunut Ukrainan kansan sydämessä.

Ihmisellä voi olla rahaa vaikka kuinka paljon tai hyvä perse, mutta ei inhimillistä arvokkuutta. Onhan se biologisessa mielessä elämää niin kuin täysin dementoituneen ihmisenkin elämä, mutta ei muuta. (En ehdota eutanasiaa - lukijan on turha sitä toivoa.) 

Euroopan kunnia vaatii, että me autamme Ukrainaa. Ei ukrainalaistenkaan voima ja into kestä ikuisesti, ellei heitä auteta tuhoamaan maahantunkeutuja.

Eskalaation riski on toki olemassa, mutta se ei ole peruste antaa Venäjälle periksi

Verkkouutiset kertoo:

[Keskustavasemmistolainen] "Berliner Zeitung on analyysissään arvellut, että liittokansleri Olaf Scholz ja hänen hallituksensa pelkäävät Ukrainan pärjäävän liian hyvin ja ehkä jopa voittavan sodan. Jos Ukraina saisi raskasta aseistusta, se ehkä jopa valtaisi takaisin Venäjän miehittämän Krimin ja mitä Vladimir Putin sitten tekisi?

Tätä samaa eskalaatiopelkoa ilmaisi hiljattain Saksan entinen ETYJ-suurlähettiläs Rüdiger Lüdeking, joka peräänkuulutti ”reaalipoliittista ratkaisua” ja varoitti, että Putinin tuhoa haluavat riskeeraavat ydinsodan mahdollisuudella.

Tätä taustaa vasten on herättänyt huomiota 18 kansanedustajan sekä mielipide- ja kulttuurivaikuttajan Berliner Zeitungissa julkaistu kirje, jonka he osoittivat 22. huhtikuuta liittokansleri Olaf Scholzille. Kirjeessä väitetään, että asevienti on tehnyt de facto Saksasta sodan osapuolen, ja että Ukraina muodostaa Naton ja Venäjän välisen taistelukentän Euroopan turvallisuusjärjestelyistä.

Allekirjoittavat vaativat Ukrainan armeijan vetäytymistä Kiovasta, Harkovasta ja Odessasta näiden tuhoutumisen välttämiseksi. Ukrainan antautumisehdoiksi se asettaa sitoutumisen puolueettomuuteen, Krimin niemimaan tunnustamisen Venäjän osaksi ja Donbasin ”itsenäisyyden”."

Saksalaiset ovat toki oikeassa siinä, että eskalaation riski eli ydinsodan riski on olemassa.

Realistinen koulukunta johon Lüdeking viittaa kertoo kuitenkin Henry Kissingerin sanoin myös sen, että jos Länsi ensi sijassa haluaa nollata ydinsodan riskiä, saamme aina olla antamassa periksi Venäjälle:

Kun [ydin]sodan välttäminen on ollut joidenkin valtioiden ylimpänä tavoitteena, on kansainvälinen järjestelmä ollut armottomimman jäsenensä armoilla.

Venäjä on arvaamattomampi kuin kertaakaan ainakaan Stalinin ajan jälkeen ja se on välinpitämättömämpi ihmiselämästä kuin kertaakaan Stalinin jälkeen. Vuosia on Suomessakin puhuttu, että Venäjä ei ole mikään Neuvostoliitto. Ei olekaan, koska se on paljon pahempi kuin Neuvostoliitto. Neuvostoliitto oli diktatuuri, mutta sitä johti kuitenkin puolue ja sen Keskuskomitea eikä yksittäinen ihminen. Korjausliikkeet olivat mahdollisia muutenkin kuin katastrofin kautta.

Tietty ydinsodan riski - heitetäänkö hatusta vaikka 5%:n riski - on hyväksyttävä tässä tilanteessa.

Mikä Venäjässä on hyvää, jos mikään?

Vastasin Quorassa pari vuotta sitten kysymykseen 

Mikä Venäjässä on parasta?

 Lienee ajankohtainen vastaus vieläkin:

Venäjässä on hyvää esimerkiksi klassinen kirjallisuus. Tsehovin Kirsikkapuisto tai Venäläistä Rakkautta, Bulgakovin Valkokaarti, Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Baletti. Musiikki. Paljon kaunista ja tunnetasolla kypsää. Yksittäiset ihmiset ovat usein sivistyneitä ja ystävällisiä sillä kokemuksella mitä minulla nyt on.

Negatiiviset seikat voittanevat kuitenkin positiiviset. Venäjä on maa joka hyökkää milloin mihinkin naapuriinsa. Ukraina on ollut viime aikoina se pahin uhri. Venäjä voi tietysti käydä meidänkin kimppuumme - haitta on viime aikoina ollut lähinnä uhkailu ja valheellisen tiedon levittäminen Venäjällä suomalaisten demonisoimiseksi. Paasikivi kirjoitti nerokkaasti että Pietari on meille suomalaisille pahan onnen aiheuttaja. Hän olisi voinut lisätä että sama pätee koko maahan. Paasikivi valmisteli radiopuheen Leningradin valloituksen kunniaksi 1941 - Usko Saksan voittoon oli vahva - Seura.fiVenäläisten enemmistö ihailee Stalinia. Venäläisten enemmistö: Stalin oli hyvä johtaja. Venäläisille on tyypillistä valita johtajakseen mies, jonka keinot ovat tuttuja Stalinilta, Iivana Julmalta ja Pietari Suurelta. Ajatus menee Leniniä mukaillen jotenkin niin että "Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia". Ilman väkivaltaa yhteiskunta ei uudistu. Väkivalta voi olla hyökkäystä naapurimaihin mutta yhtä hyvin omien venäläisten tai etnisten vähemmistöjen joukkomurhaa.

Mutta lainataanpa hiukan parempaa asiantuntijaa kuin itseäni. Jukka Mallinen on opiskellut Venäjällä ja kääntänyt venäläistä kirjallisuutta. Essee: Tulehtunut kansalliskiihko järkyttää venäläistä älymystöä:
“Venäläisten suuri enemmistö on nostanut Stalinin jopa ”suurimmaksi venäläiseksi”. Tämä on järkyttänyt monia. Vuonna 1988 kahdeksan prosenttia Neuvostoliiton asukkaista arvioi Stalinia myönteisesti. Vuonna 2016 diktaattorin hyväksyi venäjänmaalaisista 54 prosenttia. Vuonna 2018 heidän osuutensa nousi yli 70 prosenttiin.

Moskovan Carnigie-instituutin tutkija Andrei Kolesnikov selittää, että Krimin miehitys on Venäjällä nostattanut patrioottisen ja imperiaalisen uhon ja sen mukana Stalinin suosion tappiin. Stalinin ihailusta on tullut moraalisesti rohkaistu sosiaalinen normi massoille. Se on sitäkin helpompaa, kun nuorille Stalin on yhtä historiallisesti kaukainen kuin Iivana Julma.

Stalinin suosio kuvastaa kansan kyvyttömyyttä suunnistaa sekavassa nykyisyydessä. Se tarjoaa helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Se on myös vinksahtanut protesti pettymyksen tuottanutta Putinin hallintoa kohtaan. Stalin on ooppiumia Venäjän kansalle: toteutettavaksi mahdoton haave oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvoinnista.

Kolesnikov toteaakin, että jos valoisa tulevaisuus rakennetaan valoisalle menneisyydelle ja ammennetaan siitä oma legitiimisyys, niin ovella odottaa generalissimus Stalin.”
“Tunnettu runoilija ja filologi Olga Sedakova sanoo kirjassaan Veštšestvo tšelovetšnosti (”Ihmisyyden aine”, 2019), että Krimin kaappaaminen vei häneltä viimeisetkin illuusiot. Nyt vallitsee täysi pimennys. Vielä 2000-luvulla saattoi ajatella, että kansa ja valta ovat vastakkaisia. Nyt paljastuu, että valta ja kansa ovat yhtä lietsoessaan aggressiivista politiikkaa ja militaristista hysteriaa.

Sedakova menee venäläisen sivilisaation ytimiin. Hänestä venäläisillä on erityinen suhde pahaan – kyvyttömyys erottaa paha hyvästä. Lännessä suhde pahaan on yksiselitteinen, Venäjällä taas epämääräinen: mitään ei tunnusteta lopullisesti pahaksi. Monimutkainen selittely johtaa kaveeraamiseen pahan kanssa. Dostojevskin ”yleismaailmallisen vastakaiun” eli myötätunnon takaa löytyy sieltäkin eettisyydellä taktikointia. Anteeksiantavaisuudessa piilee kyvyttömyys erottaa paha.”

Collapse of Complex Security Frameworks eli Niinistön neljän pilarin romahdus

Suomi on turvallisuuspoliittisissa ongelmissa siksi, että emme ole Natossa. Natoon liittyminen nykyisessä tilanteessa, jossa Venäjä voi tehdä lähes mitä tahansa, on riskialtista niin kuin on Naton ulkopuolelle jääminenkin. 

Mutta mikä oli syy turvallisuuspoliittisen johtajuuden heikkoon tulokseen. Millainen päätöksenteko on johtanut siihen, että olemme tällä hetkellä huomattavasti Viroa hankalammassa tilanteessa. (Ohitan nyt tässä kokonaan katastrofipresidentti Tarja Halosen - sen toiminnan syitä on käsitelty muualla.) 

Heikko turvallisuuspoliittinen johtajuus johtuu samanlaisista syistä kuin Nokiankin romahduksen tapauksessa: Johtajat, jotka ovat oppineet toimimaan menestyksekkäästi tavalla A, eivät maailman muuttuessa halua luopua painolastiksi muuttuneesta opistaan A, vaan rakentavat uudessa tilanteessa vanhan päälle uusia kerroksia B, C, D... 

Revoluutio olisi ollut käsillä olevassa tilanteessa parempi kuin evoluutio. 

Perinteinen tapa A oli Suomen turvallisuuspoltiikan osalta asevelvollisuuteen perustuva maanpuolustus, tietty tapa hoitaa idän suhteita - ns. luottamukseen perustuva idänpolitiikka - ja sotilaallinen liittoutumattomuus. Lisäkerroksia rakennettiin vanhan päälle, kun maailma muuttui. Tehtiin isäntämaasopimus. Luotiin kumppanuussopimuksia eri länsimaiden kanssa. 

Puhuttiin aktiivisesta vakauspolitiikasta, presidentti Sauli Niinistö puhui myös turvallisuuspolitiikan neljästä pilarista. Kun yksi pilari - Venäjän suhteet - murtuivat, koko vakauspolitiikka muuttui epävakaudeksi.

Virossa toimittiin toisin. Johto vaihdettiin ja turvallisuuspolitiikka kehitettiin nopeasti tyhjältä pohjalta perustumaan ensi sijassa yhteen asiaan - Naton viidenteen artiklaan.

Vertaus Nokian romahdukseen

Anssi Vanjoki totesi 2010 Financial Timesin haastattelussa, että Androidiin siirtyvät matkapuhelinvalmistajat ovat kuin suomalaisia pikkupoikia, jotka pissaavat housuihinsa talvella lämmittääkseen oloaan. Hetkellinen hyöty menetetään Vanjoen mielestä nopeasti, kun Google nappaa pitkällä tähtäimellä koko potin.

Vanjoen erehdys peruistui siihen, että Nokialla oli paljon lisäarvoa kehitetty fyysisten mobiililaitteiden  päällä. Oma käyttöjärjestelmä, jopa oma palvelukauppa. Vanjoki oli toki oikeassa, että Nokia olisi menettänyt tuon lisäarvon, jos Nokian laitepuoli olisi yhdistetty Googlen mahtavaan ohjelmisto- ja palveluekosysteemiin. 

Mutta kieltäytyessään yhteistyöstä Googlen kanssa, Nokia menetti käytännössä koko puhelin-liiketoiminnan - ei vain lisäarvoa. 

Nokialle tapahtui ns. Collapse of Complex Business Models -ilmiö, jonka määritteli Clay Shirky -nimeisen business bloggaaja postauksessaan Collapse of Compex Business models. Shirky perusti teoriansa Joseph Tainterin kirjaan The Collapse of Complex Societies:

In 1988, Joseph Tainter wrote a chilling book called The Collapse of Complex Societies. Tainter looked at several societies that gradually arrived at a level of remarkable sophistication then suddenly collapsed: the Romans, the Lowlands Maya, the inhabitants of Chaco canyon. Every one of those groups had rich traditions, complex social structures, advanced technology, but despite their sophistication, they collapsed, impoverishing and scattering their citizens and leaving little but future archeological sites as evidence of previous greatness. Tainter asked himself whether there was some explanation common to these sudden dissolutions.

The answer he arrived at was that they hadn’t collapsed despite their cultural sophistication, they’d collapsed because of it. Subject to violent compression, Tainter’s story goes like this: a group of people, through a combination of social organization and environmental luck, finds itself with a surplus of resources. Managing this surplus makes society more complex—agriculture rewards mathematical skill, granaries require new forms of construction, and so on.

Early on, the marginal value of this complexity is positive—each additional bit of complexity more than pays for itself in improved output—but over time, the law of diminishing returns reduces the marginal value, until it disappears completely. At this point, any additional complexity is pure cost. Tainter’s thesis is that when society’s elite members add one layer of bureaucracy or demand one tribute too many, they end up extracting all the value from their environment it is possible to extract and then some.

The ‘and them some’ is what causes the trouble. Complex societies collapse because, when some stress comes, those societies have become too inflexible to respond. In retrospect, this can seem mystifying. Why didn’t these societies just re-tool in less complex ways? The answer Tainter gives is the simplest one: When societies fail to respond to reduced circumstances through orderly downsizing, it isn’t because they don’t want to, it’s because they can’t.

In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.

When the value of complexity turns negative, a society plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification.

Suomelle on tällä hetkellä tapahtumassa Collapse of Comple Security Framework. Johtaako romahdus koko itsenäisyyden menetykseen on toistaiseksi auki. Itsenäisyyden menetys voi tapahtua sitä kautta, että Venäjä valtaa Suomen tai vaihtoehtoisesti sitä kautta, että Suomi taipuu Venäjän painostukseen.

Maamme johto (Niinistö, pääministeri Sanna Marin ja eduskunnan puhemies Matti Vanhanen) ovat hankalassa tilanteessa.

Natoa kannattavien kansanedustajien sitoutuminen päätökseen on tärkeää

HS: "kansanedustajien halutaan itse muodostavan käsityksensä, jotta he voivat seistä päätöksen takana myös mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikeina hetkinä. Tämän takia ulkopoliittinen johto tulee mitä todennäköisemmin pysymään mahdollisimman kauan hiljaa omasta kannastaan."

Tämä lienee nyt tässä tilanteessa oikea lähestymistapa.

Tiedän että olen puhunut vuosia, että Niinistö on mielipidejohtaja ja hän voi - ja hänen pitää - vakuuttaa kansa Naton taakse.

Toisaalta nyt kun Venäjän törkeä provokaatio Suomea vastaan on lähes varma Nato-jäsenyyden haun myötä, on tärkeää että jokainen tekee itse päätöksensä, jotta jokainen sitoutuu päätökseen.

Nyt ei saa olla niitä kansanedustajia, jotka sanovat "mä noudatin vain puoluekuria", kun ensimmäinen Venäjän provokaatio tapahtuu.

ps. Mieleen tulee kalsea esimerkki Natsi-Saksasta. Kuolemankomppanien miehiltä kysyttiin, onko jollakulla sitä vastaan, että pitäisi osallistua tämmöisiin "talkoisiin Saksan kansan hyväksi". Ne, jotka eivät suostuneet osallistumaan, saivat muita tehtäviä. Osallistujat näkivät, että vapaamatkustajia ei rangaistu, joten he tiesivät, että olivat itse lähteneet mukaan vapaaehtoisesti. Natsi-Saksa sitoutti ilmeisesti näin suuren osan ihmisiä. Natsi-kannattajat tiesivät että he eivät tehneet rikoksia ihmisyyttä vastaan käskystä, vaan vapaaehtoisesti.

Venäläisen joukko-osaston yhteisöllisyys ja teamihenki on heikkoa

Kuten blogin vanhimmat seuraajat tietävät yhteisöllisyyteen liittyy usein uusien jäsenten initiaatiorituaaleja, jotka saattavat olla melko raakojakin. Initiaatioriittien rajuuden on joissain tutkimuksissa osoitettu lisäävän yhteisön tehokkuutta väkivaltaisessa konfliktissa vahvistamalla yhteisön koheesiota ja yksilöiden sitoutumista ryhmään.  Mitä useammin heimo joutuu sotimaan sitä ahdistavampia rituaaleja heimo käyttää. 

HS kertoo tänään siitä, mitä on Venäjän huonon menestyksen takana. Initiaatoriitit ovat kyllä rajuja, mutta jostain syystä ne eivät johda ryhmäkoheesion kasvuun. Ehkä niiden mielivaltaisuuden takia.

Modernissa armeijassa komppanian ja joukkueen yhteisöllisyys ja teamihenki on tärkeä asia. Komppanian ja joukkueen ryhmäkoheesio on armeijan toimivuuden oleellinen rakennuspalikka. 

Alan asiantuntija sotilaiden kehoa ja mieltä Maan­puolustuskorkeakoulun diplomityössään tutkinut majuri Eerika Vaahtovuo toteaa HS:ssä:

Ryhmäkoheesio on se, millä ihminen taistelee. Sitä ryhmää siellä puolustetaan. Mitään suurta ideologiaa tai edes isänmaata siinä ei tarvitse konkreettisesti puolustaa.

Venäjällä komppanioiden tiedetään HS:n mukaan sitouttaneen uusia jäseniään kidutuksella, kiristämisellä ja henkisellä nujertamisella.

HS kirjoittaa:

Venäläisessä varusmieskoulutuksessa on useita tekijöitä, jotka ovat omiaan heikentämään sotilaan taisteluhenkeä. Venäjä on lähettänyt Ukrainaan taistelemaan myös varusmiehiä. 

Yhdysvaltain puolustusministeriö kertoi, että ruoka- ja polttoainehuollon hankaluuksien lisäksi venäläisten joukkojen yhteishenki rakoilee.

Yhdysvalloilla on näyttöä siitä, että heikko taisteluhenki ja yksiköiden yhtenäisyyden puute ovat kasvavia ongelmia Ukrainassa taistelevien venäläissotilaiden keskuudessa, Yhdysvaltain puolustusministeriön tiedottaja John Kirby sanoi tiedotustilaisuudessa.

”Se ehdottomasti heijastuu mahdollisina sotilaallisen tehokkuuden vaikeuksina.”

YHDEKSI syyksi ongelmille on arveltu sitä, että Venäjä on lähettänyt hyökkäyssotaansa myös varusmiehiä. Sitä ei tiedetä, kuinka paljon heitä on rintamalla. Jopa Venäjän puolustusministeriö on kuitenkin myöntänyt, että Ukrainan asevoimat on ottanut venäläisiä varusmiehiä sotavangeiksi.

...

Venäläisessä varusmieskoulutuksessa on muitakin tekijöitä, jotka ovat omiaan heikentämään sotilaan taisteluhenkeä. Paikallinen media ja järjestöt ovat raportoineet useista varusmiesten rajuista pahoinpitelyistä.

Virallinen nimitys tapahtumille on simputus, mutta käytännössä monen venäläisen varusmiehen sosiaalistaminen osaksi yksikköään on sekä henkisesti että fyysisesti niin nujertavaa, että se äityy toistuvasti hengenvaaralliseksi.

SIMPUTUS on tiettävästi johtanut paitsi varusmiesten kuolemaan myös siihen, että simputtajat ovat itse päässeet hengestään. Vuonna 2019 Kaakkois-Venäjän Gornissa varusmies surmasi kaksi upseeria ja kuusi muuta sotilasta. Paikallisen median mukaan joukkomurhaa oli edeltänyt varuskunnan upseerin uhkaus siitä, että nuorukainen raiskattaisiin pian.

Venäjän varuskunnissa vallitsee eräänlainen kahtiajako. Asepalvelukseen astuvat ovat ”henkiä” tai ”haamuja”. He, joilla palvelusta on jäljellä alle puoli vuotta, ovat ”pappoja”. Simputuksesta käytetty venäjänkielinen ilmaisu dedovštšina tarkoittaakin kirjaimellisesti ”pappojen valtaa”.

Varusmiespalvelustaan aloittelevien ”haamujen” initiaatioriitteihin on vielä 2000-luvulla kuulunut useita väkivallan muotoja, kuten tukehduttamista ja seksuaalista väkivaltaa. Näitä simputuksen muotoja on kuvaillut esimerkiksi Vice-julkaisu vuonna 2006. Tuolloin julkaisu kertoi, että edeltävänä vuonna vähintään 16 varusmiestä oli kuollut vanhempien varusmiesten eli ”pappojen” käsittelyssä.

VIRALLISIA tilastoja simputuksesta ei löydy helposti – jos niitä edes on. Asiaa vuonna 2019 selvittänyt venäläisjulkaisu RBC havaitsi, että simputuksesta annetut tuomiot ovat laskeneet tasaisesti edeltävät kymmenen vuotta.

Silti vuonna 2020 juristi Aleksandr Latynin Sotilaiden äidit -järjestöstä kertoi The Moscow Times -lehden haastattelussa, että järjestölle tulee päivittäin noin 300 puhelua, joista noin 30 koskee simputusta. Simputukseen liittyviä sähköposteja tuli yksi tai kaksi joka päivä.

Latynin arvioi, että heidän tietoonsa tulevat tapaukset ovat vain jäävuoren huippu. VASTAAVIA tapauksia on dokumentoitu viime vuosina myös niissä sotilasyksiköissä, joiden tiedetään nyt sotivan Ukrainassa.

...

Petsamon 200. prikaati on tiettävästi lähettänyt Ukrainaan kaksi taisteluosastoa, joiden kummankin vahvuus on noin 800 – 1 000 sotilasta. ...

Petsamon 200. prikaatista on vahvistettu sotilaan itsemurha viimeksi vuonna 2020. Paikallinen media tosin väitti, että ruumiita löytyi kolme: yksi sotilaista oli tehnyt itsemurhan, toinen jäänyt juovuksissa auton alle ja kolmas kuollut sydämenpysähdykseen.

Korruptio, väkivalta ja kurittomuus ovat mediatietojen mukaan yleisiä. Sotilaita on myös yksinkertaisesti kadonnut. Petsamon prikaati ei ole menestynyt hyvin Ukrainassakaan. Perjantaina Ukrainan presidentinhallinnon edustaja väitti, että toisen Petsamon 200. prikaatista kootun taisteluosaston 648 sotilaasta 645 olisi kuollut. Kolmesta henkiin jääneestä kaksi oli ilmoituksen mukaan haavoittuneita.

SOTILAIDEN selviytymistä Ukrainan taisteluolosuhteissa heikentää myös taistelustressi. Sotilastovereiden menettäminen rintamalla ja kuolemanvaaraan joutuminen ovat ”todella vaikuttavia ja merkittäviä osia” yhtälössä, joka lisää sotilaiden taistelustressiä, sanoi majuri Eerika Vaahtovuo HS:lle viime viikolla.

Ukrainaan komennettujen Venäjän joukkojen mielialoista ei tiedetä vielä kovin paljoa. Vaahtovuon mukaan taisteluiden keskellä kansakunnan suuremmat tavoitteet voivat olla täysin sivuosassa, kun sotilaat keskittyvät omaan ja ryhmänsä selviämiseen.

Vertailun vuoksi voi tutustua siihen, miten Natsi-Saksa onnistui komppanioiden ja joukkueiden teamihengen ratkentamisessa varsin hyvin.