Tämä on tavallaan jatkoa kaksi vuotta vanhalle kirjoitukselleni samasta aiheesta ja saman tutkijan työstä.
Tiedelehti kirjoitti 04.06.2009:
Sotiminen ruokki epäitsekkyyden kehitystä
Taloustieteilijä Samuel Bowles esittää Science-lehdessä, että sotiminen on saattanut suosia sellaisten ryhmien eloonjäämistä, joiden joukossa on ollut ryhmänsä puolesta uhrivalmiita yksilöitä.
Bowles käytti ihmisryhmien välisestä konfliktista teoreettista mallia, joka mittaa epäitsekkään käyttäytymisen hyötyjä ja kustannuksia yksilöille ja ryhmille.
Hän yhdisti tähän malliin kansatieteellistä ja arkeologista näyttöä esihistoriallisten ja modernien metsästäjä-keräilijöiden aikuiskuolleisuudesta.
Tulosten mukaan sotiminen oli niin yleistä, että epäitsekäs käyttäytyminen saattoi kehittyä siksi että se edisti ryhmän mahdollisuuksia voittaa toisen osapuolen kuolemaan johtavia konflikteja.
...
Economistin, Independentin (UK), New Scientistin, Wiredin ja Nature Newsin kommentit löytyvät tästä, tästä, tästä, tästä ja tästä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
23 kommenttia:
Miten sen nyt ottaa. Sota ruokkii keinottelua, salakauppaa, petoksia, aviorikoksia ja kiristystä.
Lisäksi sodasta kotiin palavat miehet, jotka rintamalla ovat tottuneet ryöstämään, murhaamaan ja polttamaan, alkavat kotona myös ryöstämään, murhaamaan ja polttamaan sekä toisiaan että sivullisia. Ikinä eivät Suomen rikosluvut - varsinkin henki- ja väkivaltarikosluvut, mutta myös alkoholi- ja huumausainerikosluvut, ole olleet niin korkeat kuin juuri toisen maailmansodan jälkeen.
Sodassa on aina kaksi osapuolta. Ne, jotka siinä kärsivät, ja ne, jotka siitä hyötyvät. Ja sodasta hyötyvät eniten varkaat, sotarosvot, asekauppiaat, keinottelijat, salakauppiaat ja mustan pörssin miehet. Mitään sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, mitä ei jo rauhan aikana olisi, ei sota luo.
Bowles on vasemmistolainen humanisti joka tuskin tällä tutkimuksellaan haluaa vähätellä sotaan liittyviä inhimillisiä kärsimyksiä. Hän on suht vanhana patuna ehtinyt toimimaan kansalaisoikeusliikkeessä ja hänen paras ystäväsä Gintis oli Martin Luther Kingin talouspoliittinen asiantuntija.
Sen sijaan tutkimus kertoo, että ihmisen yhteistyö on syntynyt sellaisessa ympäristössä jota on leimannut sota. Sen heimon jäsenet, jotka ovat kykeneet ratkaisemaan yhteistyön ongelmat, ovat säilyneet, muut tuhoutuneet. Yhteistyö on ryhmävalinnan ja seksuaalivalinnan synnyttämä sopeuma.
Samoin kuin gasellin kaunis keho ja upea hyppy on syntynyt siksi, että leijona on tappanut ja raadellut heikot ja hitaat gasellit, on sota luonut ihmisen ultrasosiaalisuuden.
Tuskin kukaan muu kuin psykopaatti voi olla silti tuntematta sääliä leijonan raatelemaksi joutunutta gasellia kohtaan tai serbin raiskaamaa musliminaista kohtaan.
Sanalla sanoen kommenttisi ampuu täysin ohi.
Jukka, kommentti on täysin paikallaan. Väität, että sota synnyttäisi altruismia ja uhrautuvaisuutta. Kokemus osoittaa, että siinä käy juuri päinvastoin: sota repii sisäisesti rikki yhteisön kuin yhteisön, ja tuhoaa sen moraalin.
Sotakeinottelu on maailman vanhin tapa rikastua. Sen tietää jo Sun Tzu, joka kirjoittaa, miten hinnat nousevat siellä, missä sotajoukko kokoontuu - ja miten keinottelijat hyötyvät tilanteesta. Ja mitä enemmän sota pitkittyy, sitä tuhoisammaksi se muodostuu kaikille osapuolille.
Kaikki sodankäynti on taloutta, eikä sotimista voi erottaa mistään muusta inhimillisen kanssakäymisen muodosta mitenkään. Jokainen sota synnyttää aina varjotalouden - mustan pörssin - jossa vallitsee kysynnän ja tarjonnan laki alastomimmillaan, ja myyjän markkinat. Tällaiseen markkinatilanteeseeen on äärimmäisen helppoa luoda markkinahäiriöitä ja näin vedättää tilannetta ja keinotella kiskurihinnoilla valtavat tulot.
Sota ei luo minkäänlaista ultrasosiaalisuutta - päin vastoin; sota pitkittyessään repii rikki yhteisön kuin yhteisön. Sodassa ihmissuhdekonfliktit, kiusaaminen, terrori ja kaikki laumakäyttäytymisen vastenmieliset muodot pukkaavat pintaan.
Sota siis ei synnytä mitään sosiaalisuutta, vaan sosiaalisuus on olemassa sodasta huolimatta.
Ja mitä gaselleihin tulee, niin pytonkäärme kuristaa sen hengiltä, olipa sillä kuinka kaunis keho tahansa. Kauniit ja funktionaaliset muodot ja nopeat hypyt eivät auta väijyksistä saalistavaa pytonia vastaan.
Bowles puhuu siis siitä, miten esimerkiksi kahden uusguinealaisen heimon välisissä kamppailuissa se joka kykenee organisoimaan yhteistyönsä paremmin voittaa. Näin on ollut vuosituhansien ajan ja tämä on heijastunut ihmisten evoluution. Sotahan oli ihmisen evoluutioympäristössä yhtä jatkuvaa kuin leijonan ja gasellin välinen konflikti. Puolet miehistä saattoi kuolla sodissa. Ei voi sanoa, että evoluutioympäristössä sota aiheutti jotain varjotalouksia, koska sota oli jatkuva tila.
Vielä 1940-luvulle asti uusguinealaiset Ilahita arapeshit taistelivat jatkuvasti lännestä ja etelästä hyökkäileviä pääkallonmetsästäjiä vastaan. Vastaavasti preerioiden apashit olivat jatkuvassa sodassa naapuriensa kanssa. Sota oli osa heidän kulttuuriaan.
Kun tilanne pakosti rauhoitettiin esimerkiksi Uudessa Guinessa australialaisten imperialistien toimesta, maatalous kehittyi, väestön määrä kasvoi ja ihmiset alkoivat kuolla tauteihin ja nälänhätään sodan sijasta. Ympäristö kärsi väestön ylijäämästä ja syntyi erosiota. Ihminen menetti ainoan luontaisen vihollisensa - ihmisen - surkein seurauksin.
Maatalousyhteiskuntaa leimasi lisäksi usein äärimmäinen epätasa-arvoisuus ja yhteiskuntaa jyrkkä hierarkkia. Ruuanlaatu heikkeni kun siiryttiin ravitsevasta eläinvalkuaisesta köyhään kasvisruokaan. Voi sitä riemua !
No tosiasiassa ei jatkuva sotatila tietysti herkkua ollut sekään - siinä oli hyvät ja huonot puolensa. Samalla tavalla varmaan varhaisessa maatalousyhteiskunnssakin oli hyviäkin puolia. Kuitenkin kasvisruokaan siirtyminen oli välttämätön pakko eikä mikään vapaaehtoinen asia.
Eikä gasellinkaan elämä savannilla aina herkkua ainaisessa syösyksi joutumisen pelossa - iloisemmalta se kuitenkin näyttää kuin keskiverto suomalainen pomppiessaan savannilla.
Yhteiskunta ei koskaan saavuta harmonian tilaa. Kun se juuri on sen saavuttanut, yhteiskunnan koheesio alkaa laskea, ristiridat lisääntyvät ja syklia alkaa alusta.
Elämä on kaunis niin kuin se on.
Jukka, organisointi ei merkitse samaa kuin altruismi. "Parempi organisointi" merkitsee esimerkiksi sitä, että Suuri Päällikkö lupaa henkilökohtaisesti tappaa jokaisen, joka kieltäytyy nuolemasta hänen persettään, tai sitten Suuren Päällikön aseistetut kaverit tekevät sen. Tästä asiasta kannattaa tutustua organisoituneen rikollisuuden toimintatapoihin, sillä rikollisjengien väliset suhteet ovat hyvin samankaltaiset kuin luonnonkansojen ja barbaariheimojen. Rikollisjengeissä ei altruismilla pääse pitkälle. Sensijaan kyynärpäätaktiikalla ja mielistelyllä kyllä - sekä olemalla rohkea toisten silmissä. Päällikkö säilyttää valtansa parhaimmin hajota-ja-jallitse -tekniikalla, eli palkitsemalla harvat ja pitämällä useimmat palkinnonnälässä.
Ja täsmälleen sama pätee myös luonnonkansoihin ja barbaariheimoihin. Sotaa ei käydä altruismilla eikä kaatumalla isänmaan puolesta, vaan panemalla joku toinen tekemään se. Viekkaus ja halpamaisuus ovat aivan yhtä hyviä avuja kuin urhoollisuus ja rohkeuskin.
On vaikeaa pitää endeemisen sodan loppumista tragediana - tai sitä, että ilkeät imperialistit pakottavat heimot rauhaan eivätkä raakalaiset saa enää tappaa toisiaan. Se merkitsee vain sitä, että nyt on aika opetella viljelemään maata ja pitämään kotieläimiä.
Endeeminen sota on kuin ruttotauti tai syöpä, joka ehkäisee minkäänlaisen heimoyhteiskuntaa organisoituneemman yhteiskunnan syntymisen. On toki ikävää, että joku despootti tulee ja alistaa toiset alamaisikseen, mutta despotia on jokaisen valtio-organisaation alku, ja ihmiset näin pääsääntöisesti pitävät jopa huonoa rauhaa vähemmän huonona elintilana kuin jatkuvaa sotaa.
Me tuskailemme sitä, miten Suomi menetti 1200-luvulla itsenäisyytensä ja tuli vieras valloittaja ja jouduimme Ruotsin 550-vuotiseen alamaisuuteen. Syy oli juuri tuon endeemisen sodankäynnin: karjalaiset, varsinaissuomalaiset ja hämäläiset olivat jatkuvasti toistensa kurkuissa kiinni ja teurastivat toisiaan. Jatkuva endeeminen sota ehkäisi minkäänlaisen valtion muodostumisen.
Maatalous ja maanomistuksen käsityksen omaksuminen on ollut ensimmäinen askel kohti sivilisaatiota. Maanviljelys on mahdollistanut väestömäärän valtavan kasvun - ja työnjaon. Epätasa-arvoisuus on hinta, jonka joudumme maksamaan siitä, ettei meidän tarvitse elää jatkuvassa skitsofreniaa muistuttavassa tilassa.
Eläinproteiini on toki ravitsevaa, mutta sitä saa tehokkaammin maanvilejlyn yhteydessä karjataloudesta kuin metsästämisestä. Kaupan päälle näin saadaan lisäksi hyödynnettyä eläinten lanta ja proteiinituotanto keskitettyä - ruoan eteen ei enää tarvitse juosta kilometrikaupalla pitkin metsiä. Ja lähellä päiväntasaajaa on helppoa olla kasvissyöjä, koska hyvänmakuisia ravintokasveja on riittämiin.
Sota ei ole mitään muuta kuin sitä, että ne asiat, mitä pidämme normaalisti rikoksina - murhaaminen, ryöstäminen, polttaminen, varkaus, raiskaus, vahingonteko - tulevatkin nyt tavoittelemisenarvoisiksi asioiksi. On vaikeaa sanoa, onko altruismi enemmän sodassa hyödyksi hyökkäyksessä, puolustuksessa vaiko viivytyksessä, mutta varmuudella röyhkeys, oveluus ja halpamaisuus ovat eduksi kaikissa.
Pikemminkin ihmisten suhteet muistuttavat kahden kilpailevan saalistajan - hyeenan ja leijonan - suhteita. Niillä on eri ekologiset lokerot, mutta ne menevät jonkin verran limittäin. Leijonat ovat isoja ja vahvoja, ja niillä on pienet polygaamiset laumat; hyeenat ovat pieniä ja sitkeitä, ja niillä on samanlainen parisuhdemalli kuin linnuilla ja ihmisillä. Yksi yhteen leijona kepittää hyeenan koska tahansa, mutta hyeenat ovat älykkäämpiä ja ovelampia kuin leijonat ja niitä on enemmän.
Todettakoon, että jo Raamatussa kuvataan sotakeinottelu melko hyvin. Sota nostaa ihmisessä kaikkein huonoimman ja kaikkein raadollisimman aineksen pintaan; ja sodassa yhteisöllisyys on paljon enemmässä määrin pelkkää stiiknafuuliaa ja silmänpalvontaa kuin mitään aitoa.
Tässä minä nyt puhun viime aikojen tutkimuksista, jotka perustuvat laajan antropoligiseen raaka-dataan monilta alueilta enkä mihinkään anekdootteihin tai Raamattuun. Puhut koko ajan asian vierestä. Kysymys on siitä mikää on yhteistyön ultimaattinen - eikä proksimaattinen - selitys.
Altruismi ei tarkoita samaa kuin lempeämielisyys tai halu kuolla jonkun puolesta. Proksimaattisesti altruismi heimoa kohtaan voi johtua esimerkiksi siitä, että sotilas haluaa tehdä vaikutuksen naisiin sillä että hänen vyöltään roikkuu monta päänahkaa. Tai hän haluaa ryöstösaaliita.
Sama kuin että seksiä harrrastetaan proksimaattisesti koska se on kivaa, mutta ultimaattisesti siksi että se lisää kelpoisuutta.
Sotaan osallistutaan proksimaattisesti esimerkiksi siksi, että pelkureita rangaistaan. mutta ultimaattisesti siksi että sellaiset heimot jotka tähän eivät kykene tuhoutuvat. Sotaan osallistuminen ja pelkureitten rankaiseminen on näin ollen altruismia ja nimenomaan ja vain ultimaattisella tasolla. Tämä on Bolwlesin väite.
Altruismi ryhmää kohtaan tarkoittaa pitkälti juuri normin rikkojien rankaisemista. Normi sinänsä voi olla päätönkin. Rankaisijaa motivoi proksimaattisella tasolla usein joku negatiivinen tunne. Ei rankaisija ole mukavikko.
"Ikinä eivät Suomen rikosluvut - varsinkin henki- ja väkivaltarikosluvut, mutta myös alkoholi- ja huumausainerikosluvut, ole olleet niin korkeat kuin juuri toisen maailmansodan jälkeen."
- Ei pidä paikkaansa. Ystävällisesti, Ironmistress, minusta näyttää siltä, että väität Jukalle vastaan sen takia, että sinä näet ihmiset korostetun pahoina ja siten näkemyksestäsi tulee valikoiva ja painottuva. Ehkäpä vaikeat elämänkokemukset ovat ohjanneet sinut siihen suuntaan. Olen kritisoinut liberaaleja täällä suhteellisen säännöllisesti ja voisi olla houkuttelevaa nähdä siinä (erityisesti poliittiselta kannalta) taustalla pelkästään pahuutta, patologista itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä. Totuus on kuitenkin, että sen lisäksi siinä on taustalla koko ihmisen toimintamotivaatioiden ja -syiden skaala: tietämättömyyttä; hyvä tarkoitus, mutta odottamattomia seurauksia; ihmisen relevanssiuniversumin rajallisuus; ihmisen tulevaisuusperspektiivin luontainen lyhyys; jne. Olen näitäkin luetellut, eivätkä ne vähennä kritiikkini painoarvoa.
Sodassa on toki kaikenlaisia rikollisia, kuten rauhankin aikana, mutta esim. tärkeiden tavaroiden suurrohmuajia ja monopolikauppaajia vihaavat kaikki ja kun he joutuvat sodassa kiinni, saavat olla kiitollisia jos selviävät hengissä.
Itseasiassa toisen maailmansodan aikana Suomessa sodanjohto tietoisesti salli pienimuotoisen mustan pörssin kaupan ja se laskettiin osaksi ruoka- ja tavarahuoltoa.
Sodassa sotineiden sukulaisteni kertomukset vahvistavat Jukan vastavuoroisen altruismin ja luottamuksen teesin, samoin kuin tietysti laajemmat sotatutkimukset ja -kuvaukset. Asevelihenki ja luottamus vieressä oleviin sotilaisiin pelasti Suomen.
Pahoin pelkään, että yrität vääntää siitäkin jotain patologista.
Jukka, Raamatun historialliset kirjat (Ketuvim) ovat siitä kivoja, että ne voidaan ristiintarkistaa muista seemiläislähteistä. Ne siis ovat validia historiankirjoitusta, ja hyvin luotettavaa sellaista. Ja sotakeinottelu kuvataan Jesajan kirjassa (kuvaa tapahtumia 800-luvulla eKr) varsin hyvin. Eli kyse ei siis ole pelkästä anekdootista, vaan historiallisten tapahtumien kuvauksesta. Koska Sun Tzu kuvaa sotakeinottelua täsmälleen samalla tavalla, voidaan kaikella syyllä olettaa, että näin myös on tapahtunut.
Sotakeinottelusta lisää Smedley Butlerin esseessä War is a Racket (Sota on rikollista bisnestä), jossa hän kuvaa sitä, miten sodasta hyötyvät aina eniten ne, jotka määräävät toiset kuolemaan. Butler oli vain USA:n merijalkaväen kenraali ja kahteen kertaan saanut Congressional Medal of Honorin, joten mitäpä hän sodasta ja sotakeinottelusta tietäisi?
Mitä taas pelkurien rankaisemiseen tulee, niin pääsääntöisesti sellaiset yhteisöt, jotka sijoittavat pelkurit tuottavaan työhön sotaan lähettämisen sijaan, menestyvät paremmin kuin ne, jotka lähettävät kaikki sotaan ja rankaisevat pelkureita. Pelkurien rankaiseminen kohdistuu aina vain hierarkian alapäässä oleviin; yläpään pelkurit ovat melko immuuneja rangaistuksille.
Kaupan päälle pelkuri voi olla ollut sosiaalisesti lahjakas yksilö ja pidetty; tällöin hänen rankaisemisensa vaikuttaa destruktiivisesti koko yhteisöön. Samoin sankari voi olla sosiaalisesti täysi nolla, eikä hänen sankaruutensa hyödytä edes häntä itseään. Kokemukset toisesta maailmasodasta osoittavat, että ankarat rangaistukset pelkuruudesta tuhosivat joukon moraalin täysin, ja vaikuttivat destruktiivisesti moraaliin.
Sota on lakannut olemasta koko yhteisön asia välittömästi kun on päästy heimokulttuurista eroon. Sen jälkeen sotaa on käynyt vain väkivaltaeliitti - ne, joille sota on ollut elämäntehtävä. Ne, joista sodassa on ollut pelkkää haittaa, on jätetty kotiin. Sodasta tuli jälleen koko kansan asia Ranskan vallankumouksen ja asevelvollisuuden myötä - ja nyt asevelvollisuus on jälleen painumassa historian roskatynnyriin ja suuntaus on kohti ammattiarmeijoita. Hyvä niin, sillä suurimmasta osasta miehiä ei saa sotilaita tekemälläkään.
Valkea, jos tutkit suomalaisten väkivalta- ja henkirikoslukuja, ne olivat korkeimmillaan 1946-1947, jonka jälkeen ne ovat hitaasti laskeneet. Sama trendi on havaittavissa kaikissa maissa - dramaattisimpana esimerkkinä USA Vietnamin sodan jälkeen. Sotaveteraanit ovat kaikissa maissa yliedustettuina rikollisten ja vankien joukossa. Juuri siksi, että sodassa oppii ryöstämään, murhaamaan ja polttamaan, ja käyttämään väkivaltaa yleisenä konfliktienratkaisukeinona.
Mitä taas sotamuistoihin tulee, niin meillä on suvussa valtava määrä kapiaisia, ja kumpikaan isoisä ei ikinä puhunut sodasta selvin päin. Isänisä oli viiden sodan veteraani (vapaussota, Eestin vapaussota, talvisota, jatkosota ja Lapin sota), joten mitäpä hänkään sodasta tietäisi. Ne, joille sota on ammatti, suhtautuvat siihen ammattilaisen vakavuudella. He tietävät, mihin ovat ryhtyneet ja tietävät ammattinsa riskit. Jos eläisimme yhä sääty-yhteiskunnassa, ruukinmatruunan suku todennäköisesti olisi vastikään aateloitu, sillä aateli on sama asia kuin väkivaltaeliitti, ja kapiaiset muodostavat väkivaltaeliitin. (Mikä tarkoittaa sitä, että ruukinmatruuna itse olisi pakkonaitettu teininä jollekulle väkivaltaiselle sialle. Porvarisneidot kun itse ovat perinteisesti saaneet valita puolisonsa.)
Aika kultaa muistot, ja meillä on tapana muistaa menneisyydestä vain kivat asiat. Silti ne ikävät(kin) jäävät historiankirjoitukseen. Täsmälleen samanlaisia muistoja yhteisöllisyydestä ja luottamuksesta on niillä ihmisillä, jotka kasvoivat Neuvostoliitossa - koska siellä oli jatkuva pula ja hätä, oli pakko verkostoitua. Mutta nämä verkostot eivät olleet aitoja, vaan puhtaasti pragmaattisia.
Mitä taas sotakeinotteluun tulee, niin laki on kuin hämähäkinverkko: kärpänen jää kiinni, kimalainen lentää läpi. Keinottelusta rankaistaan aina vain pikkutekijöitä, kun isot tekijät puolestaan ovat osa järjestelmää, ja he ovat täysin immuuneja millekään paheksunnalle tai rangaistuksille.
Yksi parhaista sotaa kuvaavista kirjoista on Joseph Hellerin Catch-22 (suom. "Me sotasankarit"), joka kuvaa sodan absurdiutta, älyttömyyttä ja sitä keinottelua ja rikosbisnestä, minkä se saa aikaan. Kirja perustuu Hellerin omiin kokemuksiin 2MS ajasta USA:n ilmavoimissa.
Keskustelumme pääsi hiukan kuumenemaan ja vähän aiheetta kun emme puhuneet samasta asiasta.
"Sota on lakannut olemasta koko yhteisön asia välittömästi kun on päästy heimokulttuurista eroon."
Bowles siis puhui nimenomaan evoluutioympäristöstä, eli toisinsanoen heimokulttuurin leimaamasta ympäristöstä, jossa sopeutumat syntyivät. Eli se, mitä tapahtui heimokulttuurin jälkeen oli oikeastaan irrelevanttia.
"Sen jälkeen sotaa on käynyt vain väkivaltaeliitti - ne, joille sota on ollut elämäntehtävä."
Väkivaltaeliitti - esimerkiksi rajahit, Puolan aatelisto jne. - ovat myös yhteisö. Väkivaltaeliitti onkin tyypillisesti erittäin yhteistyökykyinen yhteisö. Puolan aatelistolla oli kaksi tärkeää julkishyödykettä tuotettavanaan:
1. Maanpuolustus
2. Kansan orjuuttaminen
Se tuotti niitä tietysti ensi sijassa vain itselleen, mutat varsin tehokkaasti. Aateliston kannalta kansa oli yhteisön ulkopuolinen asia, johon aatelistolla oli vain välineellinen arvo. Aatelisto oli sisäisesti (Puolan tapauksessa) melko tasa-arvoinen.
"Mitä taas pelkurien rankaisemiseen tulee, niin pääsääntöisesti sellaiset yhteisöt, jotka sijoittavat pelkurit tuottavaan työhön sotaan lähettämisen sijaan, menestyvät paremmin kuin ne, jotka lähettävät kaikki sotaan ja rankaisevat pelkureita."
Tässä ei ole todellsiuudessa suurta ristiriitaa sinun ja minun mielipiteiden välillä. Puhun vertaisrankaisemisesta enkä ylhäältä tulevasta rankaisemisesta. Myönnän ettei se tullut esiin tekstistä.
Vertaisrankaiseminen on tyypillisesti herkempää ja pienimuotoisempaa. Tai siis on hyvin toimivassa yhteisössä näin - huonosti toimivassa yhteisössä se voi tietysti olla erittäin tylyä (lynkkaaminen, koulukiusaus).
Sen sijaan että pelkuri ammuttaisiin hänet esimerkiksi laitetaan naistentöihin (apashit) tai rintaman takaosiin (Ilahita arapeshit). Rangaistus on tässä tapauksessa vain se, että rangaistavan status laskee, eikä hän saa seksuaalikumppania yhtä helposti kuin sankari.
Jos mitään rankaisua ei ole, se aiheuttaa usein suurta katkeruutta.
Aika kultaa muistot, ja meillä on tapana muistaa menneisyydestä vain kivat asiat.
No jaa - en minä ainakaan muista. Muistan sodan jälkeisestä ajasta (70-luvulta) isoäitini katkeruuden kaatuneesta pojasta, sitä miten häbn syytti kaikesta Saksaa, herroja, IKL:ää jne. ja miten jouduimme sitä kuuntelemaan. Maailmankuvani muodostui ehkä siinä kuunnellessa mummon mielipiteiden eräänlaisena negaationa. Isoäitini oli minulle toisaalta kuitenkin varsin rakas ja opin häneltä paljon.
Mutta muistan myös isäni sukupolven parhaan osan kyvyn ylettää asevelihenkeä moneen asiaan sodan jälkeen. Politiikassa, työnantajien ja työntekijöiden välisissä suhteissa yms. Se henki on viimeistään 90-luvun laman jälkeen menetetty.
Muistan isäni hienon idealismin ja täydellisen katkeruuden puutteen vaikka hänkin oli menettänyt sodassa ihailemansa ison veljen.
Ps. Ihmettelen muuten Valkean lailla sinun katkeruuttasi. Pahinta siinä on että yrität rationalisoida sitä koko ajan jollain sukupolvikokemuksella kuin amnerikkalaisen elokuvan Kostaja sillä että hänen äitinsä ja isänsä ammuttiin hänen silmiensä edessä.
Etsisit edes syytä omasta lapsuudestasi. Selittely on este tervehtymiselle.
Jukka kirjoitti:
Bowles siis puhui nimenomaan evoluutioympäristöstä, eli toisinsanoen heimokulttuurin leimaamasta ympäristöstä, jossa sopeutumat syntyivät.
Ja edes heimokulttuurissakaan sota ei ole koko heimon asia. Sota on aina nimenomaan väkivaltaeliitin asia - ja sodasta hyötyvät aina eniten ne, jotka siinä vähimmin kärsivät. Tässä tapauksessa Suuri Päällikkö Jonka Persettä Muiden On Pussattava hyötyy eniten, ja ne alamaiset, jotka hän lähettää kuolemaan, kärsivät. SPJPMOP kerää kaiken hyödyn, maineen ja orjat, ja toiset palaavat kotiin raajarikkoina, mielenterveys järkkyneinä ja tyhjin käsin.
Väkivaltaeliitti - esimerkiksi rajahit, Puolan aatelisto jne. - ovat myös yhteisö. Väkivaltaeliitti onkin tyypillisesti erittäin yhteistyökykyinen yhteisö. Puolan aatelistolla oli kaksi tärkeää julkishyödykettä tuotettavanaan:
1. Maanpuolustus
2. Kansan orjuuttaminen
Se olikin Puolan aatelisto, ja Puola oli Puola. Lopputulos on liberum vetoineen tiedossamme.
Kaikissa länsimaissa väkivaltaeliitin rinnalle syntyi vastapainoksi nopeasti toisaalta hengellinen eliitti (papisto) ja toisaalta talouseliitti (porvaristo), jotka hillitsivät väkivaltaeliitin menoa kiskomalla niitä naruja, jotka väkivaltaeliittiä pitivät paikallaan. Siinä, missä väkivaltaeliitin valta on suoraa ("tottele tai vedän turpaan!"), hengellinen ja talouseliitti käyttävät epäsuoraa valtaa ("tottele tai rahantulo loppuu") - eli kohdentavat niitä resursseja, joiden varassa väkivaltaeliitti on. Yhtäkään sotaa ei käydä ilman rahaa, ja raha - nervus rerum on kaiken elinehto. Ja väkivaltaeliitit ovat harvinaisen huonoja talouden kanssa.
Tämä oli myös Japanissa samurailuokan tuho - kauppiaat ja porvarit kasvoivat niin rikkaiksi ja vaikutusvaltaisiksi, ettei samurailla ollut enää varaa kohdella heitä kuin maaorjia. Samurailuokka myös köyhtyi jatkuvasti Tokugawa-kaudella, kiitos elintason kasvun ja riisin inflaation. Luontaistarvikkeissa, kuten riisissä, palkan maksaminen on mielekästä vain niukkuusoloissa, ja porvaristo synnyttää vaurautta.
Vertaisrankaiseminen on tyypillisesti herkempää ja pienimuotoisempaa. Tai siis on hyvin toimivassa yhteisössä näin - huonosti toimivassa yhteisössä se voi tietysti olla erittäin tylyä (lynkkaaminen, koulukiusaus).
Koulukiusaaminen ei ole vertaisrangaistusta, se on häiriökäyttäytymistä.
Sen sijaan että pelkuri ammuttaisiin hänet esimerkiksi laitetaan naistentöihin (apashit) tai rintaman takaosiin (Ilahita arapeshit). Rangaistus on tässä tapauksessa vain se, että rangaistavan status laskee, eikä hän saa seksuaalikumppania yhtä helposti kuin sankari.
Silloin pitää olla ovela ja niljakas, ja raiskaamisen sijaan osata vietellä. Kun leijonantalja ei riitä, sitä pitää jatkaa ketunnahalla, totesi jo Lysandros aikoinaan. Lysandros totesi myös, että pikkupoikia petetään noppapeleillä ja miehiä petetään valoilla, sopimuksilla ja sitoumuksilla. Eli petollisuus, lipevyys ja niljakkuus ovat aivan yhtä tepsiviä keinoja kuin status tai urhoollisuus.
Jukka ja Valkea, mistä katkeruudesta te puhutte? Ruukinmatruuna näkee maailman sellaisena kuin se on - kaikessa raadollisuudessaan - ei sellaisena, kuin hän sen haluaisi olevan.
Se, että tietää ihmisen olevan pohjimmiltaan paha ja pelkkä elukka, ei tarkoita ihmisvihaa eikä katkeruutta. Se tarkoittaa vain realismia. Ja tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.
Me ihannoimme Platonin ideaalista Spartaa, mutta dissaamme Thukydideen reaalisen Spartan täysin. Silti reaalimaailman Sparta oli täsmälleen sellainen kuin miksi Thukydides sen kuvaa - läpikorruptoitunut öykkärimäinen sotilasdiktatuuri, joka oli riesa koko Peloponnesokselle. Persialaislähteiden mukaan spartalaiset olivat kaikista kreikkalaisista kaikkein helpoimmin korruptoitavia. Pakkoasketismi ja ankara kuri altistavat korruptiolle, ja pahimmin korruptoituvat aina ne, ketkä eivät ole tottuneita hyvinvointiin ja ylellisyyteen.
War - huh - what is it good for? Absolutely nothing, laulettiin 1970-luvulla, ja siinä on vinha perä. Jokaisessa sodassa on aina kaksi osapuolta: ne jotka siitä hyötyvät, ja ne, jotka siinä kärsivät, ja sota on todellakin pelkkää rikollista bisnestä, aivan kuten kenraali Butler kuvaa. Hyödyn siitä keräävät aivan muut kuin ne, jotka kärsivät ja kuolevat.
Entäpä naiset? Luuleeko joku ihan tosissaan naisten näin pääsääntöisesti olevan jotain siveyden sipuleita, jotka jaksavat kiltisti odottaa puolisoitaan tai poikakavereitaan kun he ovat riskeeraamassa henkeään, terveyttään ja täysipäisyyttään jossain kaukana sodassa jonkun SPJPMOP:n takia? Ei. Heille kelpaa oikein mainiosti joku sliipattu ja ovela Takarintaman Taavi viihdyttäjäksi. Ja seksikumppaniksi. Ikinä ei aviorikoksia tehdä niin paljoa kuin sodan aikana.
Elämä vain on sellaista. Pelkällä älyllä ei pitkälle pötkitä, ja kivat pojat tulevat aina viimeisiksi. Samoi kiltit tytöt pääsevät taivaaseen ja tuhmat ihan mihin itse haluavat.
Minustakin Ruukinmatruuna lähtee sivuraiteille.
Kun nuori mies lähtee sotimaan, niin hän ei todellakaan lähde rintamalle päästäkseen pettämään, ryöstämään ja raiskaamaan. Hänen mielikuvissaan pyörii todennäköisesti romanttinen kuva kodin ja isänmaan suojelusta. Monet tuntevat olevansa velvoitettuja. Suuri osa varmastikin toivoo palaavansa rintamalta sankarina. Nuori sotilas uskoo tekojensa oikeutukseen. Hän on valmis uhraamaan itsensä isänmaan puolesta.
On totta, että sota madaltaa sotilaiden kynnystä väkivallan käyttöön sodan jälkeenkin. Tämä sitten näkyy rauhan aikana väkivaltana. Loppujen lopuksi ongelmia tulee kuitenkin vain kohtalaisen pienelle vähemmistölle. Ruukinmatruuna on myös oikeassa siinä, että sodassa on myös siitä hyötyviä osapuolia. Nämä seikat eivät kuitenkaan pyyhi pois sitä faktaa, että suurimmalla osalla taistelemaan lähtijöistä oli alunperin puhtaat motiivit.
Kuinkahan Suomen olisi käynyt, jos Neukkuja vastassa olisi ollut vain omasta henkilökohtaisesta hyvinvoinnista huolissaan olevia yksilöitä, eikä kukaan olisi ollut valmis taistoon puolesta kodin ja isänmaan?
Ikinä eivät Suomen rikosluvut - varsinkin henki- ja väkivaltarikosluvut, mutta myös alkoholi- ja huumausainerikosluvut, ole olleet niin korkeat kuin juuri toisen maailmansodan jälkeen.
Suomessa henkirikoksia tehtiin selvästi enemmän 1920-luvulla kuin välittömästi toisen maailmansodan jälkeen: Henkirikosten määrällinen kehitys 1754−2006.
Yhdysvalloissa henkirikoksia tehtiin 1940- ja 50-luvulla vähemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen, kunnes aivan viime aikoina on päästy yhtä alhaisiin lukuihin (syy: valtaisat vankiluvut). Englannissa (sama lähde) on pitkään tehty hyvin vähän henkirikoksia, mutta nykyisin niitä tehdään hieman enemmän kuin aiemmin. Englannissa maailmansotien vaikutus henkirikollisuuteen ei näy kuin pienenä piikkinä vuonna 1946 (?).
Yhteiskunta muodostuu erilaisista yhteisöitä - joita toisia kutsutaan tietyistä syistä eliitiksi - en ole siinä eri mieltä.
Tarkemmin sanoen nimenomaan kompleksinen yhteiskunta muodostuu erilaisista yhteisöistä. Näillä yhteisöillä on erilaisia etuja. Kompleksisessa yhteiskunnassa on usein olemassa väkivaltavaltaeliitti erikseen. En ole tässäkään eri mieltä.
Siis samurailuokka, rajahit yms. olivat yhteisöjä nekin. Niitten sisällä yhteistyö oli voimakasta vaikka ne sortivatkin muita. Tai pikemmin KOSKA NE SORTIVAT MUITA. Niillä oli siis iso yhteinen projekti sortaa muita joka edellytti yhteisön sisäistä koheesiota.
(Se, että samurailuokka sitten lopulta romahti ei osoita mitään puoleen tai toiseen. Kaikkihan tässä maailmassa on ohimenevää. Sillä oli vahvuutensa ja heikkoutensa.)
Ja edes heimokulttuurissakaan sota ei ole koko heimon asia. Sota on aina nimenomaan väkivaltaeliitin asia - ja sodasta hyötyvät aina eniten ne, jotka siinä vähimmin kärsivät. Tässä tapauksessa Suuri Päällikkö Jonka Persettä Muiden On Pussattava hyötyy eniten
Huutaminen että heimoyhteiskunta muodostui päälliköstä ja hänen perseennuolijoistaan on poliittista propagandaa. Jotkut heimot tietysti olivatkin hierarkkisia, mutta jos esimerkiksi tutkitaan olemassaolevia heimoja (Uusi Guinea) ne ovat usein varsin egalitäärisiä.
Maailma ei ole millään lailla mustavalkoinen. Ei ole olemassa mitään täydellistä hyvyyttä eikä täydellistä pahuutta.
Mutta keskimäärin voidaan sanoa että metsästäjäkeräilijäheimot olivat hyvin egalitäärisiä varhaisiin maatalousyhteiskuntiin tai useimpiin nyky-yhteiskuntiin verrattuna.
Heille kelpaa oikein mainiosti joku sliipattu ja ovela Takarintaman Taavi viihdyttäjäksi. Ja seksikumppaniksi. Ikinä ei aviorikoksia tehdä niin paljoa kuin sodan aikana.
Ei tämä ole minulle mikään suuri moraalinen tms. kysymys:
Osa naisista arvosti sankareita, osa ei. Osa antoi ulkomaalaisille miehittäjille, osa ei. Jotkut "ryssän morsiamet" joutuivat kärsimään tästä lopun ikänsä. Keskimäärin sotasankaruudesta on ollut tiettyä etua seksimarkkinoilla.
Niinhän se menee.
Se, että tietää ihmisen olevan pohjimmiltaan paha ja pelkkä elukka, ei tarkoita ihmisvihaa eikä katkeruutta.
Minusta ihminen ei ole sen kummemin paha kuin hyväkään.
Se tarkoittaa vain realismia. Ja tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.
Ei ihmisen pahuuden tiedostaminen ole mitään tosiasioiden tunnistamista. En ole mikään uskovainen enkä aikuisen oikeasti usko mihinkään syntiin sun muuhun.
Minusta ihminen ei ole sen kummemmin hyvä tai paha sen enempää kuin leijona, susi, kauris, kaktus, heinä tms.
Tottakai ihmisissä on hankalia puolia joita voidaan kutsua pahuudeksi mutta myös miellyttäviä puolia joita voidaan kutsua hyvyydeksi.
Mutta se väite, että "ihminen on elukka" ei ole fasifioitavissa.
Luuleeko joku ihan tosissaan naisten näin pääsääntöisesti olevan jotain siveyden sipuleita
Siis joku nykysuomalainen mieskö ? Älä naurata.
Tämä keskustelu on irronnut täysin itse kirjoituksesta jossa kerrottiin Samuel Bowlesin esittäneen seuraavaa:
Ihmisen yhteistyö on syntynyt sellaisessa evolutiivisessa ympäristössä jota on leimannut sota. Sen heimon jäsenet, jotka ovat kyeneet ratkaisemaan parhaiten mm. sodankäynnissä tarvittavan yhteistyön ongelmat, ovat säilyneet, muut ovat tuhoutuneet.
Ihmisen yhteistyö on tällaisessa ympäristössä tapahtuneen ryhmävalinnan synnyttämä sopeuma.
Bowles ei väittänyt, että sota edistää nykyaikaisen yhteiskunnan hyvinvointia tai koheesiota. Hän ei ottanut siihen mitään kantaa.
Tämä keskustelu rönsyilee alkuperäisestä aiheesta todella pahasti.
En ole itsekään väittänyt - Bowlesin väitteiden päälle - muuta kuin että sota saattaa vahvistaa sosiaalista kohesiota yhteistyön sisällä. Mm. Jyväskylän Yliopistossa on saatu viitteitä sille että ryhmäkonfliktissa ryhmän koheesio vahvistuu. Katso tämä.
Kaikkein vähiten olen ottanut kantaa teologisiin käsitteisiin "hyvyys" ja "pahuus".
Matti kirjoitti:
Kun nuori mies lähtee sotimaan, niin hän ei todellakaan lähde rintamalle päästäkseen pettämään, ryöstämään ja raiskaamaan.
Niitäkin on, jotka lähtevät sillä motivaatiolla. On muistettava Nikke Pärmin kuolemattomat sanat siitä, miten "varkaad ja murhamiehed ovad "däällä kouludusdaan vasdaavasssa dyössä".
Hänen mielikuvissaan pyörii todennäköisesti romanttinen kuva kodin ja isänmaan suojelusta.
Tuskinpa niitä kirkasotsaisia idealisteja on muissa kuin todella pahasti pumpulissa kasvatetuissa ja hyvin suojattua elämää eläneissä pojissa. Luultavimmin se mielikuva on että "on pakko lähteä koska muuten joutuu vankilaan tai teloitusryhmän eteen". Asevelvollista motivoi ensisijaisesti pakko ja rangaistuksen pelko. Samoin asevelvollisella pyörii mielissään eniten se, että miten tästä selviää hengissä ja miten joutuu tekemään vähiten työtä. Toissijainen motivaatio on kasvojen säilyttäminen vertaisryhmän (= muiden asevelvollisten) silmissä. Isänmaallisuus ja läheisten suojaaminen on juuri sitä bullshittia, jolla Lysandroksen sanoilla petetään aikuisia samalla tavoin kuin lapsia noppapelillä.
Mietitäänpä, miten Tuntemattoman sotilaan pojat suhtautuivat korkealentoisiin fraaseihin ja propagandabullshittiin, ja miten ne karisivat nopeasti myös reserviupseereista (Koskela ja Kariluoto) pois.
Monet tuntevat olevansa velvoitettuja. Suuri osa varmastikin toivoo palaavansa rintamalta sankarina.
Vielä suurempi osa toivoo ylipäänsä palaavansa. Mielellään yhtenä kappaleena.
Kun japanilainen sotilas lähti rintamalle, hänelle pidettiin hautajaiset. Häntä pidettiin jo valmiiksi kuolleena ja hänet aivopestiin kuolemaan. Lopputuloksena oli hirvittävä fanaattisuus taistelussa. Ne japanilaiset, ketkä olivat immuuneja tuolle koohotukselle, saattoivat herkästi vaihtaa puolta, koska heillä ei ollut enää mitään, mikä olisi sitonut heitä Japaniin - hehän olivat jo valmiiksi kuolleita.
Nuori sotilas uskoo tekojensa oikeutukseen.
Vähän vanhempi uskoo vain selvään setelirahaan ja ammattitaitoonsa eikä kysele tekojensa oikeutuksen perään. Hän tottelee komentoja kyselemättä.
Hän on valmis uhraamaan itsensä isänmaan puolesta.
Yhtäkään sotaa ei ole voitettu kuolemalla isänmaan puolesta, vaan panemalla se toinen piruparka kuolemaan omansa puolesta.
- kenraali George Patton -
On totta, että sota madaltaa sotilaiden kynnystä väkivallan käyttöön sodan jälkeenkin. Tämä sitten näkyy rauhan aikana väkivaltana. Loppujen lopuksi ongelmia tulee kuitenkin vain kohtalaisen pienelle vähemmistölle.
Näkyviä ongelmia. Se suuri enemmistö sitten peittelee omia traumojaan - kuka mitenkin. Narkomania, alkoholismi, umpimielisyys, mielenterveysongelmat.
Ei sieltä rintamalta tullut kukaan ehjänä, sanoi isoisä. Hänen mukaansa ne, jotka eivät haavoittuneet fyysisesti, saivat vammat psyykeensä - ja siinä on vinha perä. Kumpikaan isoisä ei ikinä puhunut sodasta selvin päin.
Ruukinmatruuna on myös oikeassa siinä, että sodassa on myös siitä hyötyviä osapuolia. Nämä seikat eivät kuitenkaan pyyhi pois sitä faktaa, että suurimmalla osalla taistelemaan lähtijöistä oli alunperin puhtaat motiivit.
Suurimmalla osalla taistelemaan lähtijöistä motiivina on pakko. On instanssi, joka käskee ja joka uhkaa rangaistuksella. Tuo sama pakko myös vapauttaa henkilökohtaisesta vastuusta. On helpompaa taistella ja tappaa, kun vastuun voi ulkoistaa kasvottomalle organisaatiolle. Ja kaikkein mätäsieluisimmat ulkoistavat myös vastuun murhista, ryöstöistä ja raiskauksista samalle organisaatiolle.
Kuinkahan Suomen olisi käynyt, jos Neukkuja vastassa olisi ollut vain omasta henkilökohtaisesta hyvinvoinnista huolissaan olevia yksilöitä, eikä kukaan olisi ollut valmis taistoon puolesta kodin ja isänmaan?
Huonommin kuin silloin, jos neukkuja vastassa olisi ollut vapaaehtoisia ja motivoituneita ammattisotilaita, joilla olisi ollut kunnon aseet, kunnon viestintävälineet ja kunnon logistiikka sen surullisenkuuluisan Malli Cajanderin sijasta.
6/08/2009
Siis samurailuokka, rajahit yms. olivat yhteisöjä nekin. Niitten sisällä yhteistyö oli voimakasta vaikka ne sortivatkin muita. Tai pikemmin KOSKA NE SORTIVAT MUITA.
Ja tämän sorron vastapainoksi nousikin sitten kaupunkien porvaristo - josta kehittyi talouseliitti. Rahan valta osoittautui pitkällä aikavälillä väkivaltaa voimakkaammaksi.
Itse asiassa talouselämä ja liiketoiminta vaatii paljon enemmän yhteistyötä, koheesiota ja altruismia kuin mikään sotiminen. Kapitalismi on myrkkyä väkivaltaeliiteille kaikkialla.
Huutaminen että heimoyhteiskunta muodostui päälliköstä ja hänen perseennuolijoistaan on poliittista propagandaa.
Heimoyhteiskuntia voi oikeutetusti rakenteeltaan verrata moottoripyöräjengeihin. Niissäkin on omat pomonsa, heillä hirdinsä ja sitten heillä omat hännystelijänsä, jotka kärkkyvät päästä mukaan hirdiin.
jos esimerkiksi tutkitaan olemassaolevia heimoja (Uusi Guinea) ne ovat usein varsin egalitäärisiä.
Olemassaolevat heimot ovatkin sellaisia, jotka ovat olleet eristyksissä eikä niillä juurikaan ole ollut kontakteja ulkomaailmaan. Sotimisessa parhaimmin toimii tuo jäykkä hierarkkinen rakenne (vrt. armeija), ei suinkaan egalitarismi.
Maailma ei ole millään lailla mustavalkoinen. Ei ole olemassa mitään täydellistä hyvyyttä eikä täydellistä pahuutta.
Täydellinen pahuus on joko täydellistä itsekkyyttä tai täydellistä mielipuolisuutta. Maailma ei ole mustavalkoinen - on myös punainen ja krominväri.
Mutta keskimäärin voidaan sanoa että metsästäjäkeräilijäheimot olivat hyvin egalitäärisiä varhaisiin maatalousyhteiskuntiin tai useimpiin nyky-yhteiskuntiin verrattuna.
Hintana siitä egalitaarisuudesta on jatkuva endeeminen sota ja eläminen skitsofreniaa muistuttavassa olotilassa.
ikänsä. Keskimäärin sotasankaruudesta on ollut tiettyä etua seksimarkkinoilla.
Keskimäärin sotasankarit ovat jääneet nuolemaan näppejään kun naissankari on vienyt heidän naisensa silläaikaa kun se sotasankari on ollut sotimassa. Ja mahdollisesti tullut raajarikkona kotiin, jos on tullut lainkaan.
Minusta ihminen ei ole sen kummemin paha kuin hyväkään.
Pahuus on joko täydellistä itsekkyyttä tai täydellistä mielipuolisuutta. Jokainen olento on loppuun saakka egoisti - myös ihminen. Ja koska ihminen on itsekäs paskiainen, jolle oma perse on aina lähinnä, on täysin oikeutettua sanoa, että ihminen on pohjimmiltaan paha. Myös ruukinmatruuna itse. Ei hänkään ole mikään enkeli.
Luuleeko joku ihan tosissaan naisten näin pääsääntöisesti olevan jotain siveyden sipuleita
Siis joku nykysuomalainen mieskö ? Älä naurata.
Aivan. Ja kun se suuri sotaurho on siellä rintamalla ottamassa dunkkuunsa ja silpoutumassa, niin aina löytyy joku Takarintaman Taavi naurattamaan hänen naistaan.
Puolimieli, muistanet että 1920-luvulla oli vuosi 1918 vielä tuoreessa muistissa, ja silloin oli kaupan päälle kieltolaki - joka räjäytti rikollisuuden pilviin. Osa 1920-luvun rikollisuudesta voidaan panna vapaussodan ja siitä seuranneen väkivaltakäytöksen piikkiin, osa kieltolain.
Mitä taas sodan ihmisluonnetta jalostavaan ja karaisevaan puoleen tulee, niin narkomania ei ole Suomessa mitään uutta. On julkinen salaisuus, että rintamalla käytettiin huumeita - heroiinia ja pervitiiniä, joskaan ei viihdekäytössä, mutta parantamaan sotasuorituskykyä - ja moni veteraani jäi koukkuun. Termi tykittää suonensisäisestä huumeidenkäytöstä on jatkosodan sotilasslangia. Sodan jälkeen oli paljon laillistettuja narkomaaneja, jotka saivat huumeensa apteekista.
On vieläkin osoittamatta se, miten sota lisäisi yhteisön koheesiota tai altruismia tavalla, jota jokin muu, paljon pitkäjänteisempi ja sosiaalisesti vaativampi toiminta ei tekisi.
Todettakoon vielä, että jos heimoyhteiskunnissa sotiminen on altruismin merkki ja synnyttää altruismia, niin tällöin erilaisia rikollisorganisaatioita, moottoripyöräjengejä, jalkapallohuligaanijoukkioita jne on syytä pitää erityisen altruistisina populaatioina ja niiden jäseniä aivan erityisen altruistisina.
Kuka tahansa tippaakaan sotilaspsykologiaa tunteva tietää, että sotiminen "kodin, uskonnnon ja isänmaan puolesta" on bullshittia. Suurin osa sotii, koska heitä käsketään. Tähän perustuu sotilaskoulutus - nujerretaan nuorten miesten minuus, rikotaan heidän psyykensä ja totutetaan heidät tottelemaan robotin tavoin. Toiseksi tärkein syy on sotakaverit ja kasvojen säilyttäminen heidän silmissään.
Sotiminen ja jengitappelut eivät lisää altruismia. Mutta sensijaan ne kyllä vahvistavat laumasieluisuutta - ne synnyttävät tunteen siitä, että kuulumme mukaan porukkaan. Mikään ei synnytä yhteishenkeä niin paljoa kuin yhteinen rikos. Ja tämä sama väkivallan ja laumasieluisuuden luoma taistelutoveruus ja aseveljeys näkyy kaikkein parhaimmin nykypäivänä urheilussa - ja varsinkin penkkiurheilussa.
Jalkapallohuliganismia on tutkittu paljon, ja sitä kieroa toveruutta, jonka se synnyttää. Se on täysin verrattavissa "aseveljeyteen" tai siihen koheesioon, joka vallitsee heimoyhteiskunnissa. Mutta myös jääkiekko ja muut joukkuelajit ovat tällaisia.
Altruismista on turhaa puhua; taistelutoveruudesta kyllä. Kyse ei ole halukkuudesta uhrata itseään tai kuolla heimon puolesta, vaan päteä vertaistensa silmissä ja näin toimia yhteisen hyvän eteen saadakseen siitä itselle etua.
"Olemassaolevat heimot ovatkin sellaisia, jotka ovat olleet eristyksissä eikä niillä juurikaan ole ollut kontakteja ulkomaailmaan. Sotimisessa parhaimmin toimii tuo jäykkä hierarkkinen rakenne (vrt. armeija), ei suinkaan egalitarismi."
Ei pidä paikkaansa.
Esimerkiksi Uuden Guinean Ylämaa löytyi 30-luvulla - siellä oli varsin korkea asukastiheys ja satoja tuhansia asukkaita. Antropologit pääsivät tuoreeltaan tutkimaan näitä heimoja jotka olivat varsin egalitäärisiä.
Eivätkä he olleet eläneet eristyksissä toisista heimoista vaan erittäin sotaisassa ympäristössä.
"On vieläkin osoittamatta se, miten sota lisäisi yhteisön koheesiota tai altruismia tavalla, jota jokin muu, paljon pitkäjänteisempi ja sosiaalisesti vaativampi toiminta ei tekisi."
Tätähän kukaan ei ole oikeastaan väittänyt.
Toistan kolmannen kerran:
Tämä keskustelu on irronnut täysin itse kirjoituksesta jossa kerrottiin Samuel Bowlesin esittäneen seuraavaa:
Ihmisen yhteistyö on syntynyt sellaisessa evolutiivisessa ympäristössä jota on leimannut sota. Sen heimon jäsenet, jotka ovat kyeneet ratkaisemaan parhaiten mm. sodankäynnissä tarvittavan yhteistyön ongelmat, ovat säilyneet, muut ovat tuhoutuneet.
Ihmisen yhteistyö on tällaisessa ympäristössä tapahtuneen ryhmävalinnan synnyttämä sopeuma.
Bowles ei väittänyt, että sota edistää nykyaikaisen yhteiskunnan hyvinvointia tai koheesiota. Hän ei ottanut siihen mitään kantaa.
Sivujuonteeni mainitsin Jyväskylän Yliopiston tutkimuksen että konfliktit lisäävät ryhmäkoheesiota. Mainitsin että toki että esimerkiksi asevelihenki Suomessa merkitsi sosiaalisen koheesion nousua, mutta en sanonut mitään siitä mikä oli positiivisten ja negatiivisten vaikutusten summa.
Keskustelu päättyy tähän.
Lähetä kommentti