Iltalehden kolumnisti Oskari Onninen kirjoitti Nato-keskustelusta:
"viimeviikkoinen Nato-päätös oli kuin voitonpäivä, kun hysteerinen itsetyytyväisyys sekoittui hysteeriseen pelkoon. ...luulin, että läpikansainvälinen sosioekonominen luokkamme suhtautuisi asuinmaahamme kylmän neutraalisti ja vailla kansallishurmosta. Siten, että Suomi on ennen muuta hyvä järjestelmä [asuinmaataan markkinoilla valitsevalle ainutkertaiselle yksilölle]. Minulle se on paras äidinkieleni vuoksi, mutta kaikille suomalaisille se ei ole edes hyvä ja tämän kevään jälkeen vielä vähemmän.... Ja että pahan päivän varalle on muitakin hyviä järjestelmiä."
Mutta sitten hän näkee ympärillään kauheaa hurmosta ja "typeryyttä":
Eduskunnan Nato-keskustelun eli -monologien huipennukseksi kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo herkisteli kenraali Adolf Ehrnroothin sanoilla kuin karstulalainen teiniskini. ”Ei enää koskaan yksin”, Ehrnroothin muistetaan sanoneen talvisodan opetuksena. Yksinolo loppuikin jo jatkosotaan, kun päästiin poteroihin vetämään metamfetamiinia natsien liittolaisena.
Onnisen kirjoitus on tavallaan täysin looginen jos ottaa sen länsimaisen liberaalin näkökulman että yksilö on kaiken mitta ja että yksilön ainutkertaista elämää ei pidä uhrata minkään vapauden tms. alttarille. Erikseen tietysti ne alemman sosiaaliluokan ihmiset jotka menevät "vapaaehtoisesti" - rahan puutteesta - tapettavaksi. Näitä ihmisiä kyllä riittää kun pidetään tuloerot suurina ja köyhät äänestävät jotain populistis-hurmoksellista puoluetta. Ruokaa ja sirkushuveja ja palkka-armeija. Hurmoksesta vapaat fiksut hyväpalkkaiset ja koulutetut nauravat partaansa.
Ongelma ei olekaan kirjoittajan logiikassa vaan hänen premisseissään - individualismissa ja liberalismissa sen puristisessa muodossa.
Moraalipsykologian professori Jonathan Haidtin mukaan meillä on kyky (tietyissä olosuhteissa) päästä itsekkyyden yli ja hukata itsemme (hetkellisesti ja eksaattisesti - tai sanoisinko hurmoksellisesti) osaksi jotain suurempaa. Sosiologian isä Émile Durkheim ajatteli, että olemme homo duplex:
Elämme suurimman osan elämäämme profaanissa maailmassa, mutta koemme suurimmat ilomme niinä lyhyinä hetkinä jolloin siirrymme pyhyyden [hurmoksen] maailmaan, missä meistä tulee vain osa kokonaisuutta.”
Utilitarismi pitäkin korvata Haidtin mukaan durkheimilaisemmalla versiolla. Liberalismi on sinällään hieno aate, mutta jos sen ongelmia - yli-individualismia - ei suostuta ymmärtämään syntyy jotain jolle ei-länsimaiset kulttuurit lähinnä nauravat.
Foreign Affairsin singaporelainen kolumnisti kirjoittaa:
The same hero-worship [hurmoksellinen palvonta?] is given to the idea of individual freedom. Much good has come from this idea. Slavery ended. Universal franchise followed. But freedom does not only solve problems; it can also cause them. The United States has undertaken a massive social experiment, tearing down social institution after social institution that restrained the individual. The results have been disastrous. Since 1960 the U.S. population has increased 41 percent while violent crime has risen by 560 percent, single-mother births by 419 percent, divorce rates by 300 percent and the percentage of children living in single-parent homes by 300 percent. This is massive social decay. Many a society shudders at the prospects of this happening on its shores. But instead of traveling overseas with humility, Americans confidently preach the virtues of unfettered individual freedom, blithely ignoring the visible social consequences.
The West is still the repository of the greatest assets and achievements of human civilization. Many Western values explain the spectacular advance of mankind: the belief in scientific inquiry, the search for rational solutions and the willingness to challenge assumptions. But a belief that a society is practicing these values can lead to a unique blindness: the inability to realize that some of the values that come with this package may be harmful. Western values do not form a seamless web. Some are good. Some are bad. But one has to stand outside the West to see this clearly, and to see how the West is bringing about its relative decline by its own hand. Huntington, too, is blind to this
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti