Mielenkiintoinen webbisivusto etnisestä vanhoillislestadiolaisuudesta

Löysin juuri vasta mielenkiintoisen webbisivuston Etniset vanhoillislestadiolaiset, joka käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta endogaamisena etnisenä ryhmänä.

Sivusto erottaa vanhoillislestadiolaisuuden uskontona vanhoillislestadiolaisuudesta yhteisöllisyytenä: käsitteellinen rajaus “etninen vanhoillislestadiolainen” korostaa eroa kyseisen liikkeen hengellisten ja toisaalta sen yhteisöllisten, sosiaalisten arvojen välillä.

Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia “suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.

Vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan - eli kasvatetaan. Lapsi kasvatetaan rauhanyhdistyksen vakiintuneisiin perinteisiin, sen uskomuksiin, elämäntapoihin ja maailmankuvaan. Tästä yhteisön elämäntavasta ja sen kollektiivisista ajatuksista tulee ihmiselle jo varhain osa omaa minuutta, identiteettiä.

Olennaista on tiedostaa, että kyse ei ole vain perheessä, yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta kasvattamisesta yhteisön jäsenenksi, vaan mukana on lapsen hyvin varhaisesta kasvuvaihesta lähtien myös kollektiivi, vanhoillisletsadioalinen yhteisö normeineen ja opetuksineen. lapsi viedään jo muutaman vuoden ikäisenä paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämään kerhoon, sitten pyhäkouluun, sitten koululaisten raamattuluokkaan. tätä jatkuu kunnes seuraa SRK:n järjestämät koululaisten ja nuorten leirit ja lopulta rippikoulu.

Esimerkiksi rovasti Seppo Lohi on todennut, että vanhoillisletsadioaliset nuoret eivät enää irtaudu liikkeen piiristä samassa määrin kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Webbisivusto linkkaa myös Kansankokonaisuus-blogiin vertaillessaan vanhoillislestadiolaisuutta muihin etnisiin uskontoihin kuten hutterismiin. Vaikka vanhoillislestadiolaisuutta ei samalla tavalla miellä sekä uskonnolliseksi että kielelliseksi yhteisöksi kuin amisheja ja hutteriitteja, webbisivusto osoittaa että asia ei ole aivan näin yksinkertainen:

Lestadiolaisuudella on ollut aikaisemminkin etnisen uskonnon luonne, mutta toisessa merkityksessä. Lestadiolaisella liikkeellä oli nimittäin keskeinen merkitys suomen kielen säilymisessä suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Pitkälti 1950-luvulle saakka Pohjois-Amerikan lestadiolaisseurakunnissa käytettiin pääasiallisesti vain suomen kieltä. Suomi säilytti vahvan kieliaseman pitkään myös Ruotsin meänkielisten ja Norjan kveenien keskuudessa juuri lestadiolaisuuden ansiosta.

Yhteisöllinen uskonnollisuus piti yllä ja vahvisti kieliryhmänidentiteettiä. Monilla alueilla lestadiolaisuudesta tuli siten etninen uskonto. Uskonnollisen funktion lisäksi se piti yllä suomalaistausteisten ihmisten etnistä yhteenkuuluvuutta. Amerikassa, Norjassa ja myös Muurmannin rannikolla se johti lestadiolaiseen yhtenäiskulttuuriin suomalaisen vähemmistön keskuudessa. (Kinnunen 2002.)

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on ollut viime vuosina kuohuntaa ja jonkun verran eroamisia liikkeestä on tapahtunut, vaikkakin kokonaiskuvaa on ulkopuolisen vaikea muodostaa. Liikkeestä eronneet mieltävät itsensä ilmeisesti tavalla tai toisella edelleen jonkinlaisen etnisen vanhoillislestadiolaisuuden ryhmän jäseniksi, vaikka kaikki eivät välttämättä osaa asiaa näin ilmaista. Käsite "etninen vanhoillislestadiolaisuus" on minusta nerokas.

Itsestäni tuntuu kuitenkin, että koska yhteisö on uskonnon määrittämä, jo toisen polven ex-vanhoillislestadiolainen menettää helposti myös etnisen vanhoillislestadiolaisuutensa. Etnistä vanhoillislestadiolaisuutta ei ainakaan voisi olla olemassa enää sen jälkeen jos uskonnollinen vanhoillislestadiolaisuus kuihtuisi.

Toisaalta vanhoillislestadiolaisen kentän jakaantuminen uskonnolliseen ytimeen ja etniseen vanhoillislestadiolaisuuteen voisi toteutua samalla tavalla kuin juutalaisuuden jakaantuminen ortodoksijuutalaisuuteen ja liberaaliin maallistuneeseen juutalaisuuten, mitä Kevin MacDonald pitää kirjassaan suorastaan tehokkaana yhteisöä ylläpitävänä kaksois-strategiana.

Mielenkiintoisempi ajatus kuin ex-vanhoillislestadiolaisuuden näkeminen etnisenä vanhoillislestadiolaisuutena on kuitenkin ehkä Rebekka Naatuksen ajatus, että ateistikin voi kokea vanhoillislestadiolaisen uskonnollisen yhteisön turvallisena yhteisönä, kunhan on hiljaa ateismistaan ja pysyy siinä mielessä jonkinlaisena äänettömänä jäsenenä. Tällainen ajattelu lähestyy DS Wilsonin Darwin's Cathedralissa esitettyä ajatusta uskonnon funktionalismista eli pragmaattisesta arvosta.