Pedofilia on osa afganistanilaista kulttuuria?

Pedofilia on wikipedian mukaan osa afganistanilaista kulttuuria. 

Oikeastaan olisi tieteellisempää sanoa, että pedofilia on afghanistanilainen instituutio, jossa seksiorjuuden muodossa nuoret pojat ja tytöt joutuvat hyväksikäytetyksi. Instituutio-sanalla tarkoitetaan siis maassa tai yhteisössä vakiintunutta käytäntöä, joka voi joskus perustua lakiin tai normiin mutta jolla oleellisesti on aina itseään ylläpitävä luonne.

Kun jonkin kulttuurin jäseniä muuttaa toiseen maahan suurin joukoin ja sulautuminen on heikkoa, instituutiot syntyvät/siirtyvät diasporan keskuuteen myös maahanmuuton kohdemaihin. Pedofilia-instituutio on siirtynyt nyt Ruotsiin afganistanilaisen maahanmuuton mukana.

Oxfordin yliopiston taloustieteen professori Paul Collier käsittelee aihetta kirjassaan Exodus.

Collierin mukaan maahanmuuton luonne on sellainen, että jos maahanmuutolle ei tehdä mitään, vaan se jätetään kehittymään vapaasti, maahanmuutto kiihtyy koko ajan. Kun tietystä maasta tai kulttuurista A maahan B saapunut diaspora on tarpeeksi suuri ja kasvava, A:sta on yhä matalampi kynnys muuttaa maahan B ja kasvu kiihtyy. Kun keskituloisten määrä maassa A lisääntyy vaikkapa diasporan maahan A lähettämän rahan takia, yhä suuremmalla osalla maan A väestöstä on varaa hankkia matkaliput maahan B.

Mitä suuremmaksi diaspora muodostuu, sitä helpompi ihmisten on sulkeutua omaan yhteisöönsä ja ylläpitää omia valtakulttuurista eroavia tapojaan / instituutioitaan. 

Iltalehti: Ruotsi sai turvatakuut suurimmille kaupungeilleen, Suomi kieltäytyi turvatakuista

Toimittaja Olli Ainola, Iltalehti, kertoi eilen, että Ruotsi on saanut turvatakuut Venäjää vastaan suurimpien kaupunkiensa osalta USA:lta vastineena satamiensa ja lentokenttiensä antamisesta Natolle tilanteessa missä venäläinen hyökkää Baltiaan. Suomen hallituksen enemmistö ja tasavallan presidentti ovat Ainolan mukaan hylänneet amerikkalaisten vastaavan tarjouksen, koska turvatakuut eivät kattaneet koko maata.

Suomi joutui viime talvena vaikeaan valintatilanteeseen. Yhdysvallat oli päättänyt rakentaa todellisen sotilaallisen suojan Baltian maille Venäjän valtaamisyrityksiä vastaan. Yhdysvallat halusi näyttää, että Naton turvatakuu ei ole sanahelinää. Suomen ja Ruotsin hallitusten oli pakko päättää, antavatko ne satamiaan, lentokenttiään ja ilmatilaansa Yhdysvaltain sotilaskoneiden käyttöön kriisitilanteessa, jolloin Baltian maat saisivat nopeasti sotilaallista täydennystä...

Ruotsin vastaus tuli nopeasti. Oman puolustuksensa romuttanut maa lupautui tukemaan Yhdysvaltoja. Suomi luki Ruotsin vastauksesta itsekkään henkiinjäämismotiivin. Jos Yhdysvallat käyttää Ruotsin satamia ja lentokenttiä, samalla Yhdysvallat suojaa nämä strategiset kohteet. Mutta suoja ei suinkaan rajoitu pelkkiin kenttiin ja satamiin, vaan samalla Yhdysvallat suojaa Göteborgin, Tukholman ja muita kaupunkeja. Ruotsi livahti takaportista Amerikan turvatakuiden piiriin.

Ainolan kirjoitus kertoo myös tutkimuksesta, jonka mukaan puolet persuista luottaa presidentti Trumpiin ja 40% Putiniin. No tämä ei tietysti ollut minkäänlainen yllätys kenellekään asioita seuranneelle.

Kirjoituksessaan Ainola toteaa ääneen ensi kerran suomalaisessa mainstream mediassa suoraan seuraavan faktan:

"Juuri nyt Suomi jännittää, mitä tapahtuu, kun Trump aloittaa Yhdysvaltain presidenttinä tammikuussa. Tekeekö Trump Putinin kanssa diilin ja panee riidan Pohjolassa puoliksi: Ruotsi lännelle ja Suomi Venäjälle"

Kansankokonaisuus toivottaa iloista joulua!

Hyvää Joulua kaikille - siis kaikille paitsi Putinin morsiamille! 

Ja hyvää Uutta Vuotta. Rakennetaan Suomea yhdessä Elmo Kailan, Kyösti Kallion ja Väinö Tannerin hengessä.

Venäjä ja Venäjän lakeijat ovat vaivanamme tänään yhtälailla kuin 1939.

Kuka on vastuussa Berliinin veriteoista?

On kaksi tapaa ajatella ihmisen vastuuta.

1. Länsimainen valistuksen ajatus, että jokainen on vastuussa omista teoistaan. Rikoksen tapahtuessa syyllinen tuomitaan valtiollisessa tuomioistuimessa.

2. Heimoyhteisöissä ja kunnian kulttuureissa vallitseva ajatus että suvun tai heimon jäsen on vastuussa oman ryhmänsä jäsenten teoista. Esimerkiksi Somaliassa perinteinen klaaneihin perustuva järjestelmä (Xeer) määrittelee lainkäytön järjestelmän, joka perustuu siihen että uhrille maksetaan kompensaatio. Mikäli syyllinen ei kykene maksamaan kompensaatiota, syyllisen suku tai klaani joutuu maksamaan uhrille. Klaanilla on näin insentiivi pitää omat jäsenensä kurissa. Mikäli joku jäsen alinomaa aiheuttaa klaanille ongelmia tekemällä rikoksia ja aiheuttamalla klaanille kompensaatiovelvoitteen, klaani voi julistaa jäsenen lainsuojattomaksi.

Minusta on aika miettiä näitä asioita uudelleen. Onko länsimainen käytäntö enää tehokas tilanteessa, missä maahan on muuttanut suuri joukko ihmisiä kunnian kulttuureista. Berliinin veriteon kaltaisten ilmiöiden ymmärtäminen vain yksilön rikolliseksi teoksi - tai pienen ääri-islamilaisen ryhmän teoksi - ei liene mielekästä tai tehokasta tilanteessa, missä suuri osa muslimiväestöä sympatisoi ääri-islamin kanssa.

Mikäli mainstream puolueet eivät Euroopassa kykene ratkaisemaan ääri-islamilaisen terrorin ongelmaa, Euroopassa kaatuu moni muukin - paljon arvokkaampi - instituutio kuin yksilön vastuun periaate. Yksilön vastuun periaatteen sen sijaan sietääkin minusta kaatua tilanteessa, mikä se ei enää palvele ihmisiä tehokkaasti. Mutta olen avoin keskustelulle.

Peruuttakaa vaalitulos

Trump on valitsemassa Venäjään hyvät suhteet omaavan Exxon-Mobilen päänjohtajan Rex Tillersonin USA:n ulkoministeriksi.  On suurena vaarana että USA hylkää Itä-Euroopan, luo hyvät suhteet Venäjään ja jakaa Euroopan uudelleen etupiireihin Jaltan sopimuksen tapaan.

Demokraatit ja republikaanien isänmaallinen siipi seuraavat tapahtumia hoo-moilaisena. Uho on tosin kovaa, että Trumpin Venäjä-linja tullaan demokraattien ja republikaanien yhteistoimin pysäyttämään kongressissa.

“I think the idea that Donald Trump the great deal maker could cut some deal with Putin that in any way involved Ukraine, and Ukraine’s territorial integrity, [or] the Baltic states and their status, would run into a wall of opposition in the Congress..."

totesi mm. demokraattiedustaja ja ulkopolitiikan vaikuttaja Chris Coons.

Samoilla linjoilla on republikaani John McCain, joka totesi että Trumpin suunnitelmat parantaa suhteita Putiniin ovat tuhoontuomittuja:

“We should place as much faith in such statements [Putinin lausuntoihin yheistyön mahdollisuudesta] as any other made by a former KGB agent who has plunged his country into tyranny, murdered his political opponents, invaded his neighbors, threatened America’s allies and attempted to undermine America’s elections,”

(Jopa HS totesi aikoinaan että Trumpin valinta voi parantaa USA:n ja Venäjän suhteita. Voi toki olla, mutta sellainen suhteiden parantaminen merkitsee suurella todennäköisyydellä nimenomaan onnettomuutta Itä-Euroopalle samalla lailla kuin Saksan ja Neuvostoliiton suhteiden paraneminen vuonna 1939.)

Kun republikaanien ja demokraattien  yhteistyö on niinkin heikkoa kun se tähän mennessä on ollut, epäilen että mitään saadaan aikaiseksi. Toki toivon, että saadaan.

Oma vaatimaton ehdotukseni amerikkalaisille on, että USA seuraisi Viron 1934 mallia vastata epätoivottuun vaalitulokseen.

1. Julistakaa sotatila,
2. Peruuttakaa vaalit.
3. Mitätöikää vaalitulos.
4. Kieltäkää kansakunnan yhtenäisyyttä nakertavat puolueet, jotka eivät pitkään aikaan ole saaneet aikaan kuin murhetta.
5. Muodostakaa kansallisen yhtenäisyyden hallitus.

Konstantin Päts teki 1934 sen minkä koki oikeaksi tilanteessa, missä Viron natsipuolue oli saamassa vallan.

A state of emergency was declared and the Vaps Movement was disbanded, with about 400 members arrested, including the presidential candidate Andres Larka. Johan Laidoner was appointed Commander in Chief of the Armies.^[34]

Speaking in the Riigikogu on 15 March, Päts stated that the Estonian people are "blinded by the propaganda of the Vaps Movement and ill-minded because of it, and the power could therefore not be in the hands of the people".^[35] On 15–16 March 1934, the Riigikogu approved of Päts's actions, hoping to save the democracy. Päts postponed the presidential elections until the end of the state of emergency for "emotions being too high because of anti-government agitation by the Vaps Movement".^[34]

In August 1934, Päts appointed Karl August Einbund as Minister of Internal Affairs, making him the third leading figure of the era next to Päts and Laidoner. In September, the Agitation and Propaganda Department was created,^[36] in October, all parliamentary work was stopped after the opposition criticized the political restrictions^[37] and in December, censorship was introduced.^[38]

In February 1935 the Patriotic League (Isamaaliit) was formed to replace political parties,^[39] while all other political organizations were disbanded in March. Päts thought that political organizations should unite the society, not fragment it.^[40] The initial state of emergency was declared for six months in March 1934, but after September 1934, Päts extended it for a year in a total of six times.^{[41][42][43][44][45][46]}

As Päts believed that a nation should be organized not by political views into parties, but by vocation into respective chambers, a series of state corporative institutions were introduced, based on corporatism in Fascist Italy.

Vastaavasti toimi Itävalta 30-luvulla.  Natsismin ja kommunismin voima oli valitettavasti liian suuri sillä kertaa, että maltillisten kansankokonaisuuden etua ajavien voimien kaappaus olisi ollut pitkällä aika välillä kestävä.

Ps. Mielenkiintoista on, että itse asiassa Natsi-Saksassakin ainoat, jotka todella tekivät jotain natsismin murtamiseksi olivat äärioikeistolaiset preussilaiset upseerit.

Demokratian rappio voi johtaa sotilasvallankaappaukseen

Suomen talous ei kehity, koska työelämän uudistusten tekeminen on hyvin ongelmallista tilanteessa, missä käytännössä tarvitaan konsensus ay-liikkeen, hallituksen ja eduskunnan kesken, jotta mikään todellinen uudistus menisi läpi. Jos porvarihallituksen sijasta olisi SDP-vetoinen hallitus, uudistus olisi hieman helpompaa, koska SDP on liitossa ulkoparlamentaarisen SAK-järjestön kanssa ja on siksi epätodennäköistä, että SAK samalla tavalla terrorisoisi demokratiaa kuin nykyhallituksen aikaan. Toisaalta SDP vastustaa kaikkia oleellisia uudistuksia.

Konsensus-järjestelmä ei ole toimivaa demokratiaa, vaan - Soininvaaran termein - vetokratiaa, jossa toimijoilla on mahdollisuus estää demokraattisen enemmistön tekemät päätökset. Konsensuksen vallitessa taas pitäisi osata sopia, mutta hallitus, eduskunta ja ay-liike eivät saa keskenään talousuudistuksista sovittua kuin korkeintaan jotain vesitettyä. Konsensus ei olisi niin ongelmallinen vaihtoehto demokratialle, jos se edes toimisi.

Kansalle järjestetään sirkushuvina Guggenheim-show, jotta kansa voisi kritisoida poliitikkoja jostain jonnin joutavasta asiasta. Politiikan seuraamisesta on tullut samanlaista kuin BB-talon seuraaminen. Naureskellaan tai suututaan poliitikkojen typeryyden takia. Todelliset asiat kuten talous ja turvallisuus eivät kansaa kiinnosta ja poliitikot eivät konsensus-Suomessa saa mitään aikaan. Ainoa jota talous kiinnostaa ovat eläkeläiset, jotka haluavat että nuorten maksettavaksi otetaan velkaa, jolla ylisuuret eläkkeet maksetaan.

Perustuslaki pitäisikin muuttaa niin että konsensus-järjestelmä purettaisiin ja istuva hallitus kykenisi eduskuntaenemmistön turvin tekemään uudistuksia. Yleissitovat sopimukset ja muut kartellit pitäisi kieltää. Työikäisille ja maanpuolustukseen sitoutuneille pitäisi antaa yksi ylimääräinen ääni vaaleissa.

Perustuslain muutos ei "demokraattisen" - siis vetokraattisen - järjestelmän oloissa ole sekään tietysti mahdollista. Tarvitaan määräenemmistö eduskunnassa. Perustuslain muutos voitaisiin periaatteessa tehdä niin että nykyinen eduskunta kaadettaisiin sotilasvallankaappauksella ja perustuslaki muutettaisiin, jonka jälkeen palattaisiin uudistettuun demokratiaan.

Sotilasvallankaappauksen tekoon ei välttämättä ole moraalista estettä koska suuri osa työtätekevistä sukupolvista Euroopassa hyväksyy poliitikan teon korjaamisen sotilasvallankaappauksen kautta. Tulos on toki jonkinlainen yllätys: Vain noin kolmannes Euroopan nuorista aikuisista pitää sotilasvallankaappausta epätoivottavana tapana ratkaista poliittisia ongelmia. USA:ssa luku on noin viidennes.  30-luvulla syntyneistä amerikkalaisista ja briteistä noin 75% pitää oleellisensa, että elämme demokratiassa, mutta vain noin 25% 80-luvun lopulla syntyneistä on samaa mieltä.

Suomessa sotilasvallankaappaukselle ei vielä ole tarpeeksi tukea tai yhteiskunnallista tilausta, mutta tilanne muuttuu nopeasti talouden kurjistuessa ja velan kasvaessa. Varmasti ainakin nopeammin kuin "demokraattinen" hallintotapa saa uudistuksia aikaiseksi. Sotilasvallankaappauksessa on toki omat ongelmansa - se saattaa esimerkiksi nostaa väestön polarisaatiota ja siksi avata venäläisille lisää mahdollisuuksia destabilisoida Suomea. Toisaalta talouden romahtaminen nostaa polarisaatiota vielä varmemmin.

Sotilasdiktatuurin kritisoiminen siitä näkökulmasta, että feedback politiikan teon tuloksiin puuttuu, ei käytännössä kanna. Dikatuuri ei - lukuunottamatta jotain harvoja etablisoituneita diktaruureja kuten Pohjois-Korea - ole niin vakaa etteikö se joutuisi ottamaan ihmisten toiveita ollenkaan huomioon.

Identitaarisen liberalismin loppu

Laitan tähän New York Timesista pitkän lainauksen artikkelista identitaarisen sosiaaliliberalismin lopusta. Kirjoittaja Columbian yliopiston liberaali humanististen tieteiden professori Mark Lilla.

Amerikka on kuin sekulaari Intia - yhteiskunta, jossa ihmiset ovat teoriassa samanarvoisia lain edessä, mutta missä yksilöitä kuitenkin sosiaaliliberaalien diskurssissa - ja lainsäädännössä - käsitellään yhä useammin identiteetin kautta. Hilary Clintonin vaalipropagandassa identitaariset termit nainen, LGBT-ihminen, musta jne. toistuivat jatkuvasti.

Mark Lillan mukaan tällainen identitaarinen liberalimismi on nyt tiensä päässä.

It is a truism that America has become a more diverse country. It is also a beautiful thing to watch. Visitors from other countries, particularly those having trouble incorporating different ethnic groups and faiths, are amazed that we manage to pull it off. Not perfectly, of course, but certainly better than any European or Asian nation today. It’s an extraordinary success story.

But how should this diversity shape our politics? The standard liberal answer for nearly a generation now has been that we should become aware of and “celebrate” our differences. Which is a splendid principle of moral pedagogy — but disastrous as a foundation for democratic politics in our ideological age. In recent years American liberalism has slipped into a kind of moral panic about racial, gender and sexual identity that has distorted liberalism’s message and prevented it from becoming a unifying force capable of governing.

One of the many lessons of the recent presidential election campaign and its repugnant outcome is that the age of identity liberalism must be brought to an end. Hillary Clinton was at her best and most uplifting when she spoke about American interests in world affairs and how they relate to our understanding of democracy. But when it came to life at home, she tended on the campaign trail to lose that large vision and slip into the rhetoric of diversity, calling out explicitly to African-American, Latino, L.G.B.T. and women voters at every stop. This was a strategic mistake. If you are going to mention groups in America, you had better mention all of them. If you don’t, those left out will notice and feel excluded. Which, as the data show, was exactly what happened with the white working class and those with strong religious convictions. Fully two-thirds of white voters without college degrees voted for Donald Trump, as did over 80 percent of white evangelicals.

The moral energy surrounding identity has, of course, had many good effects. Affirmative action has reshaped and improved corporate life. Black Lives Matter has delivered a wake-up call to every American with a conscience. Hollywood’s efforts to normalize homosexuality in our popular culture helped to normalize it in American families and public life. 

But the fixation on diversity in our schools and in the press has produced a generation of liberals and progressives narcissistically unaware of conditions outside their self-defined groups, and indifferent to the task of reaching out to Americans in every walk of life. At a very young age our children are being encouraged to talk about their individual identities, even before they have them. By the time they reach college many assume that diversity discourse exhausts political discourse, and have shockingly little to say about such perennial questions as class, war, the economy and the common good. In large part this is because of high school history curriculums, which anachronistically project the identity politics of today back onto the past, creating a distorted picture of the major forces and individuals that shaped our country. (The achievements of women’s rights movements, for instance, were real and important, but you cannot understand them if you do not first understand the founding fathers’ achievement in establishing a system of government based on the guarantee of rights.)

When young people arrive at college they are encouraged to keep this focus on themselves by student groups, faculty members and also administrators whose full-time job is to deal with — and heighten the significance of — “diversity issues.” Fox News and other conservative media outlets make great sport of mocking the “campus craziness” that surrounds such issues, and more often than not they are right to. Which only plays into the hands of populist demagogues who want to delegitimize learning in the eyes of those who have never set foot on a campus. How to explain to the average voter the supposed moral urgency of giving college students the right to choose the designated gender pronouns to be used when addressing them? How not to laugh along with those voters at the story of a University of Michigan prankster who wrote in “His Majesty”?

This campus-diversity consciousness has over the years filtered into the liberal media, and not subtly. Affirmative action for women and minorities at America’s newspapers and broadcasters has been an extraordinary social achievement — and has even changed, quite literally, the face of right-wing media, as journalists like Megyn Kelly and Laura Ingraham have gained prominence. But it also appears to have encouraged the assumption, especially among younger journalists and editors, that simply by focusing on identity they have done their jobs.

Recently I performed a little experiment during a sabbatical in France: For a full year I read only European publications, not American ones. My thought was to try seeing the world as European readers did. But it was far more instructive to return home and realize how the lens of identity has transformed American reporting in recent years. How often, for example, the laziest story in American journalism — about the “first X to do Y” — is told and retold. Fascination with the identity drama has even affected foreign reporting, which is in distressingly short supply. However interesting it may be to read, say, about the fate of transgender people in Egypt, it contributes nothing to educating Americans about the powerful political and religious currents that will determine Egypt’s future, and indirectly, our own. No major news outlet in Europe would think of adopting such a focus.

But it is at the level of electoral politics that identity liberalism has failed most spectacularly, as we have just seen. National politics in healthy periods is not about “difference,” it is about commonality. And it will be dominated by whoever best captures Americans’ imaginations about our shared destiny. Ronald Reagan did that very skillfully, whatever one may think of his vision. So did Bill Clinton, who took a page from Reagan’s playbook. He seized the Democratic Party away from its identity-conscious wing, concentrated his energies on domestic programs that would benefit everyone (like national health insurance) and defined America’s role in the post-1989 world. By remaining in office for two terms, he was then able to accomplish much for different groups in the Democratic coalition. Identity politics, by contrast, is largely expressive, not persuasive. Which is why it never wins elections — but can lose them.

The media’s newfound, almost anthropological, interest in the angry white male reveals as much about the state of our liberalism as it does about this much maligned, and previously ignored, figure. A convenient liberal interpretation of the recent presidential election would have it that Mr. Trump won in large part because he managed to transform economic disadvantage into racial rage — the “whitelash” thesis. This is convenient because it sanctions a conviction of moral superiority and allows liberals to ignore what those voters said were their overriding concerns. It also encourages the fantasy that the Republican right is doomed to demographic extinction in the long run — which means liberals have only to wait for the country to fall into their laps. The surprisingly high percentage of the Latino vote that went to Mr. Trump should remind us that the longer ethnic groups are here in this country, the more politically diverse they become.

Finally, the whitelash thesis is convenient because it absolves liberals of not recognizing how their own obsession with diversity has encouraged white, rural, religious Americans to think of themselves as a disadvantaged group whose identity is being threatened or ignored. Such people are not actually reacting against the reality of our diverse America (they tend, after all, to live in homogeneous areas of the country). But they are reacting against the omnipresent rhetoric of identity, which is what they mean by “political correctness.” Liberals should bear in mind that the first identity movement in American politics was the Ku Klux Klan, which still exists. Those who play the identity game should be prepared to lose it.

We need a post-identity liberalism, and it should draw from the past successes of pre-identity liberalism. Such a liberalism would concentrate on widening its base by appealing to Americans as Americans and emphasizing the issues that affect a vast majority of them. It would speak to the nation as a nation of citizens who are in this together and must help one another. As for narrower issues that are highly charged symbolically and can drive potential allies away, especially those touching on sexuality and religion, such a liberalism would work quietly, sensitively and with a proper sense of scale. (To paraphrase Bernie Sanders, America is sick and tired of hearing about liberals’ damn bathrooms.)

Teachers committed to such a liberalism would refocus attention on their main political responsibility in a democracy: to form committed citizens aware of their system of government and the major forces and events in our history. A post-identity liberalism would also emphasize that democracy is not only about rights; it also confers duties on its citizens, such as the duties to keep informed and vote. A post-identity liberal press would begin educating itself about parts of the country that have been ignored, and about what matters there, especially religion. And it would take seriously its responsibility to educate Americans about the major forces shaping world politics, especially their historical dimension.

Some years ago I was invited to a union convention in Florida to speak on a panel about Franklin D. Roosevelt’s famous Four Freedoms speech of 1941. The hall was full of representatives from local chapters — men, women, blacks, whites, Latinos. We began by singing the national anthem, and then sat down to listen to a recording of Roosevelt’s speech. As I looked out into the crowd, and saw the array of different faces, I was struck by how focused they were on what they shared. And listening to Roosevelt’s stirring voice as he invoked the freedom of speech, the freedom of worship, the freedom from want and the freedom from fear — freedoms that Roosevelt demanded for “everyone in the world” — I was reminded of what the real foundations of modern American liberalism are.

Venäjä ja kansalliset projektit

Nykydiskurssissa on tapana sanoa: "Ei saa yleistää". Teoriaa on sovellettu milloin muslimeihin milloin venäläisiin.

Saksassa 30-luvulla viimeisissä vapaissa vaaleissa alle puolet kansasta kannatti kansallissosialisteja. Mutta siinä vaiheessa, kun Natsit valtasivat Reininmaan, Danzigin ja lopulta Pariisin, suurin osa kansasta oli valtavan isänmaallisen innostuksen vallassa. Saksan kansa ainakin jonkin aikaa tuki Hitleriä. Ja saksalaisiin tuota teoriaa "ei saa yleistää" ei olekaan juuri sovellettu. Ruotsalaisohjaaja Ingmar Bergman kertoi muistelmissaan innostuksen ja toivon ilmapiiristä, mikä Saksassa hänen siellä vaihto-oppilaana siellä ollessaan maassa vallitsi. Nuoresta Bergmannista tuli suuri Hitlerin ihailija.

Sama pätee nyky-Venäjän suhteen. Suurin osa kansasta - myös suuri osa oppositiosta - tuki Krimin palauttamista Venäjän yhteyteen ja kansallinen innostus oli suurta. Jos "vanhat venäläiset kaupungit" kuten Lappeenranta liitettäisiin Venäjään, soraääniä tuskin kuuluisi ja kansallinen innostus olisi todennäköisesti suurta. Samoin koko "suuriruhtinaskunnan palauttaminen" herättäisi kansallista innostusta. Siinä voi sitten väittää että ei saa yleistää, eivät kaikki venäläiset ole putinisteja eikä suurin osa venäläisistä ei halua sotaa. Mutta mitä lisäarvoa se tuo tähän keskusteluun? Varmastikaan kaikki saksalaiset eivät olleet natseja eikä kaikki venäläiset putinisteja, mutta enemmistö molemmista kansoista saatiin lopulta "kansallisten projektien" taakse.

Suomi on nyt pahassa kusessa, kun Venäjän uhkaan ei ole varauduttu hankkimalla turvatakuita. Ollaan uskottu satuihin "Venäjä ei ole enää meille uhka" ehkä hiukan kuin saksalaiset saatiin uskomaan että "juutalaiset ovat kaikkien ongelmien ydin".

Ihminen on konformistinen eläin. Vaikka normaalioloissa ihmiset kiistelevät ja ovat eri mieltä, yhteinen kansallinen projekti kuten talvisota suomalaisilla saa ihmiset yhtenäistymään. Krimin valtaus oli venäläisille yhteinen kansallinen projekti, jolla Putin sai kansan hetkeksi yhtenäiseksi. Diktaattori eritysesti tarvitsee uusia kansallisia projekteja pitääkseen kansan yhtenäisenä. Ja voimme olla varmoja että niitä tulee.

Suomen johto on Naton ulkopuolelle meidät jättämällä tarjoamassa Putinille Suomesta uutta kansallista projektia. Suomettajat kyllä uskovat, että mielistelemällä venäläisiä sota kyetään välttämään. Mutta jos Putinin tarkoitus on löytää tarpeisiinsa uusi kansallinen projekti, suomettumisen logiikka ei toimi.

Myöntyvyys vai suvereniteetti?

Loistava analyysi Suomen turvallisuuspolitiikasta Euroopan komission varapuheenjohtajan Jyrki Kataisen kabinettipäällikkö Juho Romakkaniemeltä.

Voi täysin yhtyä Romakkaniemen huoleen:

Historian käännekohdat havaitaan vasta jälkeenpäin. Itse pelkään, että elämme keskellä sellaista. Suomi voi onneksi päättää miten se asemoituu ja varautuu ehkä levottomampaan aikakauteen kuin vielä vaikkapa viisi vuotta sitten toivoimme. ”Puolueettomuuspolitiikasta” puhuminen tänä päivänä on sisällötöntä. Ratkaisut menneisyyden maailmasta eivät toimi eri ajassa.

... Meillä on tuo mahdollisuus [mennä Natoon] ollut auki nyt 25 vuotta. Onko se vähitellen sulkeutumassa? En tiedä.

Romakkaniemi tarkoittaa jutun perusteella käännekohdalla sitä, että Suomi on 25 vuotta jahkaillut turvatakuiden hankkimisen kanssa ilman näkyvää haittaa. Mutta on mahdollista, että nyt on jo ajauduttu käännekohtaan, mistä ei enää ole paluuta tai ainakin ollaan kovaa vauhtia ajautumassa siihen käännekohtaan:

Olemme auttamatta menossa Venäjän syliin eli Venäjän lakeijavaltioksi.

Puhtaasti omaa syytämme. Tai siis myöntyvyyspoliitikkojen ja heidän äänestäjiensä omaa syytä:

samat myöntyväisyyspolitiikan kannattajat, jotka vasta sanoivat, että Nato-jäsenyydelle ”ei ole tarvetta”, ovat viime ajat sanoneet, että nyt on niin jännitteinen aika, ettei voi liittyä. Ilmeisesti heidän ajattelussaan tarve lopulta tuli – ja mahdollisuus samalla meni.

Venäjän toimintatavoista

Venäjän tutkimuksen lehtori Arto Luukkanen analysoi erittäin terävästi Venäjää. Luukkasen analyysi eroaa kirkkaasti Aleksanteri-instituutin eli - Wille Rydmannia mukaellen - Venäjän tekojen parhain päin selittelyn laitoksen tutkimusjohtajan taistolaiskommunisti Markku Kangaspuron "tutkimuksista".
"Venäjän innokkuus haastaa länsi johtuu taas siitä, että Venäjän johto aikoo ulosmitata kaiken mahdollisen geopoliittisen hyödyn lännen rauhallisuudesta. Presidentti Putin näyttää saaneen vaikutelman, jonka mukaan lännen johtajat kärsivät jonkinlaisesta “psykologisesta vammasta”, joka estää heitä toimimasta päättäväisesti."
"Venäjän julmuus ei ole vahinko. Siviilien murskaamisen tarkoituksena on lähettää alueen ihmisille viesti siitä, että heitä odottaa armoton kohtalo mikäli he eivät alistu. Myös Tšetšenian kokemukset vaikuttavat; maan armeija oppi kantapään kautta, että vihamielinen siviiliväestö on murskattava mahdollisimman raa’asti ja brutaalisti. Tällöin varsinainen miehittäminen voi onnistua vähin omin uhrein. Lähi-idän perinteiden mukaisesti valtion voimankäytön on oltava mahdollisimman näyttävää ja arkailematonta. Silloin se saa kunnioitusta. Ihmisten on kuoltava, että Venäjä rakentaa omaa suurvalta-asemaansa Lähi-idässä"
Suomen saamat viestit ovat olleet vielä aika lieviä. On loukattu ilmatilaa, on harjoitettu vihamielistä propagandaa Suomea vastaan, on lähetetty pakolaisia Suomeen painostustarkoituksessa ja kustannettu MV-lehden kaltaisia quisling-toimijoita. Suomalainen kusee toki housuunsa paljon helpommin kuin tsetseeni tai sunniarabi, joten keinotkin voivat olla lievemmät.
Mutta arsenaalissa Venäjällä on paljon pahempiakin keinoja. Ex-suurlähettiläs Himasta lainatakseni meidän kaikkien on syytä olla erittäin huolissaan Venäjän suhteen. Suomella on käytännössä kaksi mahdollisuutta a) alistua Venäjän tahtoon aina kun Venäjä painostaa Suomea tai b) hakeutua Natoon. Välitila eli aidalla istuminen on erittäin vaarallista. Olemme Venäjän jatkuvien ilmatilaloukkausten ja jatkossa ehkä jopa väkivaltaisten manööverien kohteena.
"Venäjän omaksuma ”kaikki tai ei mitään” asenne johtuu myös siitä, että maan taloudellinen tilanne on muuttumassa vaikeasta epätoivoiseksi. Kuten venäläinen uutissivusto Slon on todennut, Venäjän valtion epätasapainoinen budjetti ja armeijan menojen salailu kertoo siitä, että sotiin kuluvien menoja määrä on nopeassa nousussa."
Venäjän on sanottu olevan heikko ja siksi suht vaaraton. Asia on päinvastoin - Venäjä on vaarallinen, koska se on taloudellisesti hyvin heikko ja sillä on lisäksi ydinase. Venäjä on iso Pohjois-Korea.
Putinin kannatus perustuu lupaukseen tehdä Venäjästä uudelleen suuri. Venäjän nykyhallinto romahtaa varmasti jossain vaiheessa mutta romahtaako samassa tuoksinassa myös vaikkapa turvatakuita vailla oleva Suomi.

Keskenään riitelyn tasapainotila

Suomi on talouspolitiikassa ja turvallisuuspolitiikassa ajautunut tilanteeseen, missä uudistuksia ei tapahdu, mutta kovasti ollaan kaikesta eri mieltä. Natoon ei mennä, vaikka on täysin ilmeistä, että Venäjä on uhka. Talouden dynamiikkaa ei lisätä, vaikka on selvää, että hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa.

Yksittäisen kansalaisen on aika ymmärtää, että tällä kansalla ei ole tällä hetkellä halua elää eikä uudistua. Surullista, mutta kannattaa hyväksyä.

Parasta mitä tässä tapauksessa voi tehdä on äänestää jaloillaan. Se on henkilökohtaisella tasolla paras ratkaisu, mutta se viestittää myös päättäjille että tämä maa on menossa sellaiseen suuntaan että toivoa ei näytä olevan.

Viimeksi ex-presidentti Ahtisaari totesi asian selvästi.

1. Suomen olisi Ahtisaaren mukaan hakeuduttava Natoon. Ongelma on, että näin ei enemmistön kannan takia tule varmasti tapahtumaan. Enemmistölle on tärkeämpää vittuilla "Nato-kiimaisille" kuin ajaa isänmaan asia. Toisaalta voi olla että Nato-jäsenyyden kanssa on Halosen yms. takia kuhnailtu jo niin kauan, että Natoon ei enää Venäjän painostuksesta uskalleta mennä. Vielä suurempi syy äänestää jaloillaan.

2. Ay-liike ja SDP etunenässä on eduskuntavaalien tuloksen maksimoinnin takia ajamassa taloutta alas vastustamalla kaikkia uudistuksia. Kansan enemmistölle on tärkeämpää saada olla katkera työnantajille ja Kokoomukselle kuin ajaa isänmaan asiaa.

On ajauduttu keskinäisen riitelyn tasapainotilaan. Tasapainotila on suht stabiili eikä murru kuin romahduksen kautta. Keskinäinen riitelyn tasapainotila on Suomelle kuin tyttöjen sukuelinten silpominen joissain toisissa kulttuureissa. Senegal onnistui sen tasapainotilan mielenkiintoisesti murtamaan. Suomikin ehkä joskus pitkän ajan päästä siinä onnistuu.

Yksilön osallistuminen riitelyyn ei juuri edistä isänmaan asiaa. Omat nuoret kannattaa ainakin vaihto-oppilasvuosien tms. kautta vieraannuttaa Suomesta ja saada maasta pois. Se on riitelijöidenkin etu lopputulemassa. Jonkun on osoitettava riitelyn kylväjille, mihin toiminta maata vie.

Erityinen ongelma Suomessa on konsensus-instituutio eli Soininvaaran vetokratiaksi kutsuma instituutio. Mitään ei saada aikaan kuin yhdessä sopimalla ja sopimiseen ei ole halua. Tällaista instituutiohan ei USA:ssa, Britannniassa eikä Ruotsissa ole.

Menneisyyden haikailusta menneisyyden rekonstruointiin

Venäjän uhan takia suomalaiset ovat jakautuneet taas kahteen ryhmään:

1. SDP ja Kepu ovat Venäjän uhan alla vaatineet perinteistä myöntyvyyspolitiikkaa eli suomettuneisuutta. Sanoja myöntyvyys tai suomettuminen ei tietenkään käytetä vaan asia ilmaistaan epäsuoralla tavalla.

Esimerkiksi Keskustan presidenttehdokas Vanhanen on vaatinut, että sotaharjoituksia USA:n kanssa vähennetään, koska harjoitukset kiristävät tilannetta Itämerellä ja ärsyttävät Venäjää. Vanhanen ohittaa sen seikan, että Suomi harjoittelee USA:n kanssa vain ja ainoastaan Venäjän uhan takia. Reaktiona Venäjän uhkaan.

Rinteen ja Anttilan mielestä taas Venäjän uhasta ei pidä puhua tai sitä ei pidä liioitella. Venäjän tutkimuksen on oltava poliittisesti korrektia eikä niinkään pyrittävä totuuteen.

2. Toinen puoli vaatii Nato-jäsenyyttä, jotta Suomi saisi Naton viidennen artiklan mukaiset turvatakuut.
Myöntyvyysmiehiä kritisoidaan usein menneisyyteen haikailusta ja todetaan, että emme elä 70-lukua vaan maailma on muuttunut.

Jako kahtia on samantapainen kuin kuin aiemminkin Suomen jouduttua yksin Venäjän uhkaamaksi.

1. Sortokauden aikan osa suomalaista (suomettarelaiset eli myöntyvyysmiehet) vaativat hyvin varovaista myöntyvyyspolitiikkaa ajatuksella, että mikäli Suomi antaa periksi joissain asioissa, edes jotain voidaan pelastaa. Taivutaan mutta ei taituta.

2. Ns. perustuslailliset (eli passiivisen vastarinnan kannattajat) taas vaativat, että perustuslaillisista oikeuksista, jotka keisari oli hallitsijan valalla taannut, on pidettävä kiinni ja venäläisille ei pidä antaa periksi. Myöntyvyys johtaa moraaliseen mädännäisyyteen ja kansan olemassaolon murenemiseen sitä kautta. (Paasikivikin totesi tämän riskin vielä presidenttikaudellaan ryhtyessään edistämään myöntyvyyspolitiikka hävityn sodan tilanteessa.) Mitään takeita myönnytysten hyödystä ei muutenkaan ole.

Molemmilla puolilla oli rationaalisia, asioita syvällisesti miettineitä ja rehellisiä ihmisiä. Vaikeaan tilanteeseen ei ollut helppoa löytää varmaa ratkaisua. Itsenäisyyden myötä perustuslaillinen linja voitti ja kaikki sotien väliset presidentit olivat perustuslaillisia. Tilanne kääntyi sodan jälkeen ja sortokauden ajan myöntyvyyspoliitikko Paasikivi valittiin presidentiksi. Kekkonen ja Koivisto edistivät samaa politiikka. Halosen aikana siirryttiin myöntyvyydestä osin puhdasoppiseen quislingilaisuuteen osin naiviin uhan kieltämiseen.

Tilanne on nytkin hieman samanlainen kuin sortokauden aikana - on olemassa Venäjän uhka ja kaksi tapaa lähestyä ongelmaa. Yhdellä huomattavalla erolla kuitenkin:

Suomi ei ole joutunut tähän tilanteeseen omaa syyttään kuten vuonna 1899 vaan siksi, että Keskusta ja SDP ovat ajaneet Suomen tähän tilanteeseen. Päinvastoin kuin jotkut länsimieliset väittävät kepulaiset ja SDP eivät vain haikaile menneisyyteen (="70-luvulle, jota ei enää ole"), vaan he ovat koko 2000-luvun tahallaan (hyötyäkseen poliittisesti) tai tahattomasti (typeryyttään) ajaneet turvatakuiden torppauksella Suomea tilanteeseen, mikä muistuttaa yhä enemmän 70-lukua. Olemme yksin Venäjän uhan alla, mutta vain siksi että olemme itse torjuneet turvatakuut. Turvatakuiden torppaamista on julkisuudessa perusteltu milloin milläkin tekosyyllä - maailman muuttumisella ja Venäjän uhan loppumisella - milloin Naton pahuudella.

Menneisyyden haikailun sijasta SDP ja Kepu ovat primääristi rekonstruoineet menneisyyttä.

Nyt Kekusta ja SDP siis vaativat myöntyvyyspolitiikkaa pelastaakseen Suomen uhkaavasta tilanteesta, jonka ovat itse aiheuttaneet. Poliittisessa kisassa myöntyvyyden ja länsimielisyyden välillä ei ole kyse rehellisestä mielipiteiden kilpailusta, vaan siitä että toinen osapuoli on tietoisella politiikalla luonut tilanteen, missä heidän kannattamansa poliittinen linja saattaa kuullostaa houkuttelevalta.

Suomettumista eli Venäjän edessä matelua mainostetaan nyt realismiksi.

Peli on ollut häikäilemätöntä. Myöntyvyyspuoli on osoittanut olevansa valmis vaikka Suomen itsenäisyyden vaarantamiseen maanpetoksellisella toiminnalla taatakseen oman linjansa voiton.

Vihreiden Ville Niinistökin totesi muuten asiallisessa artikkelissaan, jossa tuomitsi muiden puolueiden suomettumisen, että Natoon haikailu ei nyt ole vakautta lisäävää. Niinistössä ei ollut kuitenkaan munaa vastata kysymykseen:

Olisiko Vihreiden siis pitänyt olla ajamassa Suomea Natoon silloin, kun se olisi ollut mahdollista [, eikä osallistua Keskustan ja SDP:n kanssa 70-luvun rekonstruointiin].

"Vain me myöntyvyysmiehet voimme pelastaa Suomen niiltä ongelmilta, jotka olemme itse aiheuttaneet"

Venäjän minimivaatimus tuleville Euroopan turvallisuuspoliittisille ratkaisuille Euroopassa on HS:n Venäjä-koluministin Jarmo Mäkelän mukaan seuraava:

Venäjän on saatava ehdottomat takuut siitä, että neljä maata – Suomi, Ukraina, Moldova ja Georgia – julistetaan puolueettomiksi.

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa omaan kohtaloonsa alkavat olla vuosien Nato-jahkailun takia varsin rajoitetut. 

Suomi on solminut puolustusteknisen sopimuksen [USA:n kanssa]. Venäläisen laatulehden Vedomostin haastattelema asiantuntija paljasti, että sopimus onkin Suomelle eräänlainen Nato-jäsenyyden korvike. Hän kuitenkin lohdutti lukijoita muistuttamalla, ettei sopimus takaa Suomen turvallisuutta edes muodollisesti. Kaikki on siis yhä mahdollista.

Venäjän on siis edelleen mahdollista painostaa Suomea. Kirjoitin monta vuotta sitten:

80-luvulla suomalainen oli äärimmäisen  närkästynyt, jos vaikkapa amerikkalainen turisti rinnasti Suomen samaan porukkaan Tsekkoslovakian kanssa. Nykyään suomalainen voi oikeastaan vain kateellisena katsoa, kun vapaa Tsekki kuuluu Naton jäsenenä selkeästi länteen.

Nyt Suomi rinnastuu turvallisuuspoliittisesti Georgiaan ja Moldovaan.

Sortokaudelta ja suomettumisajalta tuttu myöntyvyyspolitiikka eli suomettumispolitiikka tekee samaan aikaan paluuta Suomen politiikkaan. Myöntyvyyspolitiiikan osittain täysin järjellä perusteltava ajatus oli: 

Suomen on pelastatteva niin paljon kuin mahdollista omasta vapaudestamme yrittämällä tulla toimeen venäläisten kanssa, antamalla heille periksi tietyissä asioissa ja olemalla suututtamatta heitä.

Nyt mm. Antti Rinne, Sussanna Huovinen, Matti Vanhanen ja Sirkka-Liisa Anttila haluavat viedä Suomen uudelleen myöntyvyyden eli suomettumisen tielle. UPI on saatava heidän mukaansa hiljennettyä. Venäjää ei saa ärsyttää puhumalla totuuksia siitä, että Venäjä on uhka Suomelle. Kansa on saatava lammasmaisesti luottamaan turvallisuuspoliittiseen linjaan, joka perustuu Nato-turvatakuiden torppaamiseen ja "yhteistyöhön" Venäjän kanssa.

"Yhteistyö" on pseudonyymi sille, että Suomi taipuu milloi minkäkin Venäjän uhkailun alla.

Joku voi kysyä, eikö myöntyvyys ole tässä ajassa realismia niin kuin se oli vuonna 46. Eikö nyt olisi päinvastoin lopetettava sotaharjoitukset USA:n kanssa ja keskityttävä Venäjän suhteiden parantamiseen ja sen takaamiseen että Venäjää ei ärsytetä. Taivutaan mutta ei taituta sanoi sortokauden myöntyvyysmies.

Ongelma tässä logiikassa on se, että olemme tässä tilanteessa vain ja ainoastaan siitä syystä että SDP ja Keskusta ovat ajaneet meidät tähän tilanteeseen torppaamalla turvatakuut. Eli myöntyvyysmiehen logiikka menee näin, vaikka tätä ei sanota ääneen:

Vain me myöntyvyysmiehet voimme pelastaa Suomen niiltä ongelmilta jotka olemme aiheuttaneet.

Toisaalta voi kysyä, mitä Suomi sitten Rinteen ja Anttilan vaatimalla Venäjän myötäilyllä voi voittaa. Ei todennnäköisesti paljoakaan. Joka kerta kun Suomi antaa periksi vaikkapa ydinvoimaratkaisussa, Venäjältä tulee muutaman kuukauden kuluttua uusi uhkaus vaikkapa pakolaisten Suomeen lähettämisen muodossa. Ja taas annetaan periksi.

Toisaalta voi kysyä, onko niljakas myöntyvyys edes ihmisarvon mukaista. Suostummeko myöntyvyyspolitiikkaan jotta myöntyvyysmiesten itse aiheuttamat ongelma voidaan korjata? Kunniakkaampaa on jopa muuttaa maasta. 

Presidentti Niinistö puhuu edelleen Venäjä-yhteistyöstä yhtenä Suomen turvallisuuspoliittisen tukipilarina. Ruotsissa tällaista "Venäjä-pilaria" ei näytä UPI:n johtajan Teija Tiilikainen olevan olemassa: 

Yhteistyösuhdetta ei ole. Sitä pilaria, joka Suomessa on, ei Ruotsissa nähdä olevan.

Kansankokonaisuus kymmenen vuotta

Olen julkaissut tätä blogia nyt 10 vuotta. Kiitos kaikille lukijoille! Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi aloitan sarjan "Kansankokonaisuus 10 vuotta sitten" oikealla palstalla. Nostan aina jonkun oleellisen kirjoituksen vuosien takaa esiin.

Noloa kun emme ole yhtä syyllisiä

Rituaalit ovat tärkeitä yhteisöllisyyden luomisessa. Suomalaisten kyky osallistua yhteisiin eurooppalaisiin rituaaleihin on joskus vaikeaa.

Suomenkin pitäisi nyt kirjoittaa Saksaan luovutettujen juutalaisten nimet katukivetykseen. Noloa vaan, että juutalaisia luovutettiiin alle kymmenen. Entä jos turistit nauravat meidän kahdeksalle nimelle.

Noloa. Noloa, että Suomi oikeasti suojeli juutalaisiaan paremmin kuin muut Euroopan maat.

Noloa, että meille ei myöskään ollut siirtomaita. Mutta voimme kuitenkin laulaa euroopalaista virttä "olemme velkaa" kun emme liikaa ajattele asioita.

Noloa myös, että Suomi kohteli historian aikana homojaan paremmin kuin muut Euroopan maat.

Emme ole kunnon eurooppalaisia, ellemme kykene osallistumaan yhteisiin eurooppalaisiin syyllisyys-rituaaleihin. Emme ole oikein koskaan olleet kunnon eurooppalaisia, mutta olemme toki aina yrittäneet huolehtia siitä, että meitä pidettäisiin kunnon eurooppalaisina.

Suomen laissa homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi vasta vuonna 1889. Kriminalisointi perustui siihen, että Venäjän vallan aikana haluttiin ottaa mallia Euroopasta. Ruotsin vallan aikana asia ei kiinnostanut lainsäätäjiä eikä pappejakaan.

USA maailmanpoliisina vai moninapainen maailma

Moni suomalainen on ymmärrettävistä syistä ärsyyntynyt USA:n maailmanpoliisi-roolista ja haluaisi moninapaista maailmaa. Moninapainen maailma tarkoittaa kuitenkin käytännössä mm. sitä että Suomi ja muut Venäjän Naton ulkopuoliset Rajamaat ajautuvat Venäjän sfääriin. Moninapaisessa maailmassa suurvallat jakavat uudelleen maailman etupiireihinsä kuten ennen vuotta 1990. Suomen asema todennäköisesti vaan on huonompi kuin silloin. Venäjä painostaa Suomea jo nyt monin tavoin. Ensin painostettiin lapsiasiamiehen avulla, sitten pakotettiin Suomi valitsemaan venäläinen ydinvoimalaitos, sen jälkeen Suomea painostettiin pakolaistulvan uhalla. Sarja jatkuu.

Moninapainen maailma sen sijaan ei käytännössä - paitsi ehkä Yliopisto-tutkijoiden unissa - tarkoita sitä että maailma muodostuu monista valtioista, jotka YK:ssa sopivat tasaveroisina asioista. Kirjoitin Sarastukseen siitä, miten Britannian maailmanpoliisi-roolin mureneminen aikoinaan johti stabiliteetin murenemiseen maailmassa. Mm. Obaman harjoittama USA:n maailmanpoliisiroolin murentaminen on samalla tavoin tehnyt maailmasta huonomman.

Siksi Kansankokonaisuus tukee täysin rinnoin Hilary Clintonin valintaa USA:n presidentiksi. Clinton haluaa, että USA johtaa maailmaa ja se on Suomenkin pragmaattinen etu.

Aito Venäjä - vanha vainooja - on palannut

Setäni (isäni isoveli) kaatui 75 vuotta niin kuin monen muunkin suomalaisen setä, eno, isosetä tai iso-eno. Isä, isoisä tai isoisän isä. 

Lapsuudessani sota oli naapurissa asuneen mummoni surun takia pitkälti läsnä kodissani 70-luvulle saakka. Mutta 90-luvulla tuntui sitten että Suomen ja Venäjän suhteet ovat muuttumassa melko terveelle pohjalle. Tuntui että vanhat asiat voi jo osin unohtaa. Venäläinen ei enää kyykyttänyt Suomea. Ja suomettuminenkin alkoi väistyä, vaikka ei sitäkään käsitelty koskaan loppuun.

Optimismi oli 100-prosenttinen erehdys. Putinin kaudella Venäjästä on kuoriutunut taas se vanha vainooja. Sama naapurimaitaan uhkaava barbaarivaltio. Aito Venäjä. Tällä kertaa Venäjän hampaissa on mm. Ukrainan kansa. Suomessa yhä useampi poliitikko on palaamassa henkisesti 70-luvulle - suomettuminen eli myöntyvyys-linja elää vahvasti uutta tulemista.

Mutta vihakin elää vielä.

HS:n mukaan varusmiehellä on eettinen ongelma

HS:n mukaan varusmiehen on pian pakko miettiä eettistä ongelmaa ampuako ase kädessä maahan tunkeutuva vihollinen. 

En itse näe tässä muuta eettistä ongelmaa kuin vapaamatkustajan ongelman.

Pasifisti kieltää tappamisen oikeutuksen moraalisista syistä samalla lailla kuin rokotteiden vastustaja jättää lapsensa rokottamatta muka lapsensa etua ajatellen. Mutta olkoot kyseessä olevan elitistin motiivit mitkä tahansa, molemmat toimijat vapaamatkustavat.

Aseista kieltäytyjä vapaamatkustaa, koska ei osallistu vapaus ja itsenäisyys nimisten julkishyödykkeiden tuottamiseen. Rokotteista kieltäytyjä vapaamatkustaa, koska ei osallistu  laumaimmuniteetin tuottamiseen. Ääneen lausuttu perustelu voi toki olla moraalinen.

Trump, Baltia ja globalisaatio

Trump on siis ilmoittanut, että jos hänet valitaan presidentiksi, USA ei välttämättä sitoudu Baltian puolustukseen. Vaikka hän ei sanonut mitään lopullista asiasta, tällainen spekulaatiokin on Venäjän pussiin pelaamista ja nakertaa vakavasti Naton uskotttavuutta. 

Viro ja Tanska ovat olleet USA:n sitoutuneimpia liittolaisia ja nyt Trump lyö puukkoa virolaisten selkään. HS:n kirjoittaa mm.:

Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves otti Twitterissä esiin Viron pitkäaikaisen osallistumisen Naton-operaatioon Afganistanissa. Hän myös korosti, että Viro on täyttänyt taloudelliset velvoitteensa Natoa kohtaan. ”Viro on yksi viidestä Nato-maasta Euroopassa, jotka täyttävät kahden prosentin puolustusmenositoumuksen”, Ilves kirjoitti.

ja

”Tällaiset lausunnot tekevät maailmasta vaarallisemman ja Yhdysvalloista turvattomamman”, sanoi [republikaani] senaattori Lindsey Graham uutistoimisto Reutersin mukaan. Graham on pitkän linjan ulkopoliittinen vaikuttaja republikaaneissa ja tunnettu Trumpin arvostelija.

Graham arveli Venäjän presidentti Vladimir Putinin iloitsevan Trumpin lausunnosta.

No voi vain toivoa, että Clinton valitaan. Mikäli Trump valitaan, koko Itämeren alueen turvallisuustilanne heikkenee dramaattisesti. Mutta loppujen lopuksi mikä on syy siihen että Trumpin kaltainen proto-Hitler - joka haluaa antaa Ribbentropin tapaan venäläiselle imperialistille vapaat kädet Baltiassa  - on vaarassa päästä USA:n presidentiksi?

Syy on pitkälti se, että globalisaatiossa alempaa koulutustasoa vastaava työ lähtee markkinavoimien takia USA:sta ja suurella osalla amerikkalaisia palkka laskee. Kuitenkin näiden ihmisten valta vaaleissa ei laske mihinkään. Seurauksena on mm. Economistin mukaan protektionismin kannatus vaaleissa ja samoin isolationistisen ulkopolitiikan kannatus.

Ei asiaa muuksi muuta se, että talousliberaalit selittävät että palkkojen lasku on luonnollista. Realiteetit on otettava huomioon. Vaikka ei vähääkään olisi kiinnostunut siitä, miten amerikkalaisten palkka kehittyy pitää ymmärtää, että näillä ihmisillä on valtaa sitä kautta, että he ovat maailman mahtavimman valtion äänivaltaisia kansalaisia. Tässä mielessä amerikkalaisen keskiluokan onni on globaalisti tarkasteltuna paljon tärkeämpi asia kuin intialaisen keskiluokan onni. Vaikka puhtaasti emotionaalisesti koen enemmän sympatiaa jälkimmäisiä kohtaan.

Täytyy myös ymmärtää, että Trumpin kannatuksessa ei ole kyse henkilöstä. Sanders oli samanlainen globalisaation haittavaikutuksista ääniä kalastava ehdokas. Myös Sanders kannatti USA:n Nato-sitoumusten alentamista - sitä kautta tosin että asemenoja olisi hänestä alennettava.

Euroopan maiden on ymmärrettävä, että ne ovat Naton suuret hyötyjät eikä USA - ja niiden on siksi myös satsattava Natoon USA:ta enemmän. USA:n roolin pitäisi Euroopassa olla vain ydinaseuhan tarjoaminen venäläistä vastaan - eurooppalaisten pitää itse huolehtia muusta puolustuksesta. Tähän asti eurooppalaiset ovat olleet kuin murrosikäiset narisemassa USA:n teoista mutta ollen kokonaan riippuvaisia USA:sta puolustuksen osalta. Tässä asiassa Obama ja Trump ovat itse asiassa samoilla linjoilla - vapaamatkustamista ei pidä sallia. Obama puhui asiasta kuuluisassa Atlantic-lehden haastattelussaan.

Turkin sotilasvallankaappaus Jumalan lahja?

HS kirjoittaa:

Erdoğan ei peitellyt tyytyväisyyttään päästessään eroon vastustajistaan. Presidentti kutsui vallankaappausta Jumalan lahjaksi, joka antoi syyn ”puhdistaa armeija”. Toimien ripeydestä päätellen tuota syytä oli jo odotettu.

”Erdoğanilla oli varmasti olemassa jo nimilistoja pidätettävistä henkilöistä. Putsaustoimet ovat olleet käynnissä jo useamman vuoden ajan, ja tämä on nyt jatkoa. Vallankaappausyritys antoi sille taas näennäisen oikeutuksen”, vanhempi tutkija Toni Alaranta Ulkopoliittisesta instituutista sanoo.

Sotilasvallankaappusta aktiivisesti vastustaneitakin on jo pidätetty kertoo Talouselämä:

Pian saatiin myös merkkejä siitä, etteivät kaikki pidätykset liittyneet kaappausyritykseen. Kävi ilmi, että pidätettyjen joukossa oli myös kolmanen armeijan komentaja kenraali Erdal Öztürk, joka oli jo perjantai-iltana tuominnut kaappauksen ja kehottanut siihen osallistuvia yksikköjä palaamaan kasarmeilleen välittömästi.

Huoli puhdistusten kiihtymisestä kasvoi lauantai-iltana, kun saatiin tieto 2 745:n tuomarin ja syyttäjän sekä 140:n korkeimman vetoomustuomioistuimen Yargitayn jäsenen pidätysmääräyksistä. Kiinni otettiin myös 48 valtioneuvoston oikeudellisen osaston Danistayn jäsentä sekä kaksi perustuslakituomioistuimen tuomaria. Kaikkia heitä epäillään osallisuudesta vallankaappausyritykseen. Kukaan ei ole selittänyt, miten näin nopeassa ajassa oli mahdollista kerätä näyttöä niin monen ihmisen osallistumisesta salahankkeeseen.

Erdogan vaatii nyt kuolemanrangaistuksen palauttamista. Jumalan lahjan asiasta tekee suomalaisille se, että kuolemanrangaistuksen palauttaminen on ilmeisesti show stopper Turkin EU-jäsenyydelle.

"Jos kuolemanrangaistus otetaan Turkissa uudelleen käyttöön, se etäännyttää osapuolet toisistaan ja jäsenyysneuvottelut ilmeisesti menisivät juntturaan myös muodollisesti”, 

ministeri Olli Rehn arvioi Talouselämän haastattelussa.

Kaksi vaihtoehtoista mielipidettä Natosta

Suomi on käytännössä ainoana eurooppalaisena Venäjän Rajamaana jäänyt vapaaehtoisesti Naton ulkopuolelle. Sanon "käytännössä", koska Ruotsi ei oikeastaan ole Venäjän Rajamaa.

Suomessa vallitsee tällä hetkellä kaksi mahdollista mielipidettä Natosta, joista on vaikea sanoa kumpi on oikea:

1. Suomen olisi mentävä Natoon viipymättä, koska vain Nato voi antaa Suomelle turvatakuut. Näin ovat toimineet kaikki Venäjän eurooppalaiset Rajamaat, joille mahdollisuus on ollut avoin.

2. Suomen olisi pitänyt mennä Natoon viimeistään 2000-luvun alussa. Tällä hetkellä Venäjä ei hyväksy Suomen Natoon menoa, vaan rankaisee todennäköisesti meitä sotilaallisin toimin. Siksi Natoon meno on mahdotonta. Venäjän ulkoministeri Lavrov on sanonut selkeästi, että Venäjän puolustusvoimat tulevat reagoimaan jos Suomi menee Natoon. Putin on puhunut joukkojen siirtämisestä lähemmäs Suomea. Tarkoittaako tämä joukkojen siirtämistä rajan yli on tietysti mahdoton tietää. Ehkä - ehkä ei.

Muut mielipiteet - kuten väite että Venäjä ei ole Suomelle uhka - voidaan käytännössä ohittaa täysin irrationaalisena höpötyksenä ja Venäjän trollauksena. Keskustelua voi jatkaa näiden ihmisten kanssa yhtä kauan kuin keskustelua kreationistien, jehovantodistajien tai rokotuksen vastustajien kanssa, mutta tästä ei ole mitään hyötyä.

Ongelmallista mielipidejakautuman ymmärtämisen kannalta on se, että Suomessa on kulttuuri missä ns. diplomaattisia totuuksia lauotaan jatkuvasti. Venäjä ei ole uhka Suomelle on toki muuttunut viime aikoina pehmeämpiin muotoihin. Väitteen kornius on jo ilmeistä melkein kaikille. Uusissa puheissa Venäjä ei ole välitön tai lyhyen tähtäimen uhka Suomelle. Puolustusministeri Niinistö mm. totesi, että Venäjä ei ole suoranainen uhka Suomelle.

Ex-presidentti Halonen komppasi presidentti Niinistöä ja väitti, että Putin ei ole uhkaillut Suomea.

Oma ryhmänsä ovat Heinäluoman kaltaiset traagiset pellet, jotka ihmettelevät miksi Suomen armeija valmistautuu puolustamaan Suomea ja kutsuu tätä militarismiksi. Tai ihmettelee, miksi Venäjässä ei enää nähdä mitään hyvää.

Samaan aikaan Suomen kansa on mielipidetiedustelujen mukaan hyvin tyytyväistä presidenttiin, ulkopolitiikan hoitoon ja turvallisuuspolitiikan hoitoon. Totuutta ei kuitenkaan määritellä mielipidetiedusteluissa tai vaaleissa
- eikä argumentointia käytännössä voiteta väittelemällä jehovien kanssa oven suussa tai Venäjän trollien kanssa twitterissä.

Niinistö tuntuisi edustavan kantaa kaksi mutta ei uskalla sanoa asiaa ääneen, vaan puhuu kuin keisarilla olisi uudet vaatteet - ja Suomella selkeä ja suht ongelmaton turvallisuuspoliittinen linja.

Nokia myi puhelinliiketoimintansa raskaasti ylihintaan

Microsoft teki raskaan virheen ostaessaan Nokian puhelinliiketoiminnan ja Nokia tekti uskomattoman hyvät kaupat. Microsoft osti Nokian puhelimet typeryyttään, kuten totesin aikoinaan:

Yleinen käsitys USA:ssa alkaa olla selvä: Microsoft osti Nokian, koska puhelinliiketoiminnan saaminen sen omiin käsiin oli oleellinen osa Microsoftin TÄYSIN VÄÄRÄÄ strategiaa matkia Applea.

Nokian hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa kuvasi päätöstä myydä Nokian puhelinliiketoiminta vuonna 2013 Porissa tänään näin:

”Se oli erittäin epäsuosittu päätös sillä hetkellä, mutta minä tiesin sen olevan ainoa oikea ratkaisu. Teimme sen täysin arkailematta ja viivyttelemättä, vaikka monessa muussa tilanteessa olisi ollut houkutus jättää se jonkun toisen tehtäväksi...

Käytännössä vastuunkanto tuollaisessa tilanteessa on sitä, että menee ihmisten eteen kerta toisensa jälkeen kertomaan syyt päätökselle. Se oli toisaalta hyvin vaikeaa siinä tilanteessa, kun emme avoimesti pystyneet kertomaan matkapuhelintoimintojen vaikeuksista. Olimme silloin myyneet liiketoiminnan toiselle yritykselle korkeaan hintaan, joten emme voineet alkaa moittia sitä. Se ei olisi ollut reilua...

Emme voineet tuoda silloin kaikkia faktoja esille. Kun aikaa kului, ihmiset ymmärsivät sen olleen välttämätön ja erittäin hyvä päätös.”

Teksistä voi suht suoraan ymmärtää, että Siilasmaan mielestä Microsoft maksoi syviin ongelmiin joutuneesta Nokian puhelintuotannosta raskaasti ylihintaa. Siilasmaa ei vaan silloin voinut sanoa, että myimme arvottoman toiminnon Microsoftille. Tämä oli ainoa syy sille miksi päätöstä niin vahvasti kritisoitiin.

Economist: sallitaan naisten ympärileikkausten lievät muodot

Melkoinen ehdotus: Sallitaan hyvin lievät naisten ympärileikkaukset, jotta somalialaiset eivät lähettäisi tyttäriään leikattavaksi Somaliaan. Kun somalialaiset saapuisivat terveyskeskuksiin suorituttamaan ympärileikkauksen heitä voitaisiin myös yrittää puhua ympäri jättämään ympärileikkaus kokonaan tekemättä. Economistin mukaan tuhannet naiset säästyisivät vaikealta elinikäiseltä vammauttamiselta.

  

Ehdotuksessa on omat etunsa. Olisi kuitenkin melkoinen ratkaisu sallia länsimaisessa lainsäädännössä lasten vammauttaminen. Poikienkin ympärileikkauksen illegalisointia on viime aikoina syystäkin vaadittu.  Maahanmuutto ei tietenkään voi olla vaikuttamatta Eurooppaan jollain tavalla, mutta tällaiset kompromissit vaikuttavat hyvin vaarallisilta. Sharia-oikeusistuinten salliminen on toinen vastaava vaarallinen kompromissi.

Itse en hyväksy maahanmuuttoa Saharan eteläpuolisesta Afrikasta Eurooppaan. En ekologisista enkä väestönlaadullisista syistä. Ekologisilla syillä tarkoitan siis sitä, että maailman väestöräjähdys, joka muualla kuin Afrikassa ja joissain muslimimaissa on voimakkaasti hidastunut, ei ratkea päästämällä afrikkalaisia Eurooppaan. Päinvastoin.

Teoriassa olisi mahdollista, että kun osa suvusta muuttaa Eurooppaan, myös jäljelle jäänyt osa suvusta rikastuu rahalähetysten takia ja sitä myötä syntyvyys laskee. Näin varmaan joissain kehitysmaissa on tapahtunutkin. Mutta kuten YK on todennut, taloudellinen kasvu ei samalla tavalla alenna syntyvyyttä Afrikassa kuin muualla:

The new study also says Africa is likely to see the largest increase in population — from about 3.5 billion to 5.1 billion people — during the next 85 years.

United Nations Population Division Director John Wilmoth, one of the study's authors, says researchers previously anticipated population trends in Africa would follow patterns in other countries, increasing at a slower rate as birth control use became more widespread.

But that has not turned out to be the case.

“The level of contraceptive use has continued to increase but slowly — more slowly than expected — and fertility therefore has been falling less rapidly than expected, and the population therefore continues to grow more rapidly than we expected,” he said.

Research conducted jointly by the United Nations and the University of Washington anticipates the population of Asia will peak at five billion people by 2050, up from 4.4 billion people today.

Afrikka on erilainen.