Suomi ja Venäjä

Käsittelen Suomen ja Venäjän suhteita.

Ensimmäinen kappale käsittelee aihetta Nord Stream putkihankkeen taustaa vasten ja lähtee omasta arvomaailmastani eikä pyrikään olemaan objektiivinen. Toinen kappale pyrkii olemaan objektiivinen tai ainakin riippumaton lukijan suhteesta kunnian käsitteeseen.

Kunnian käsitteeseen perustuva analyysi

Saksa ja Venäjä ovat tällä kertaa riippuvaisia Suomesta. Jotta Nord Stream-putkihanke voisi edistyä, Suomelta tarvitaan lupa, joka riippuu siis jonkin sortin ympäristöselvityksestä. Venäjä odottaa siis Suomelta lupaa.

Voisi luulla että tässä tilanteessa Suomi olisi vahvoilla ja Venäjä hattu kädessä pyytämässä. Sen sijaan näyttää siltä, että pääministerimme oli eilen pokkuroimassa Putinia, että voisiko Venäjä antaa tarvittavat lisäselvitykset, jotta Suomi ehtisi tekemään ympäristöselvitykset. Vanhanen haluaa palvella Venäjää kunnon lakeijan lailla - siis mahdollsimman tehokkaasti.

HS:n sanamuoto kuvaa tilannetta: Pääministeri sai ... Putinilta vakuutuksen, että puuttuvat tiedot ... toimitetaan Suomelle.

Tosiasiassa Suomi ei tarvitse mitään lisäselvityksiä venäläisiltä, vaan Venäjä tarvitsee meiltä luvan. Luvan voi antaa ehkä, kun selivitykset ovat tulleet. Turha niitä on pyydellä hattu kädessä.

Jos Suomen valtion hallituksella olisi hiukankin kunniantajua, he eivät pokkuroisi kansainvälisen lehdistön edessä venäläisiä. Voin kuvitella, miten Putin Berlusconin tavoin naureskelee näille kahdelle sylikoiralle - Vanhaselle ja Haloselle.

Suomalaisten pitäisi oppia jotain ulkomaalaisten kanssa yhteistoiminnasta kun nyt olemme yhä suuremmassa määrin osa globaalia maailmaa. Sylikoiria ei arvosteta. Ja kun sinua ei arvosteta, ei sinua oteta huomioon.

Uhota ei pidä, mutta omasta kunniasta pitää pitää kiinni. Kansainvälinen yhteisö ei ole laillisuuden kulttuuuri. Ei ainakaan, kun ollaan tekemisissä venäläisten kanssa.

Objektiivinen analyysi

Fukuyaman teorian mukaan historia on päättynyt kehittyneiden demokraattisten valtioiden - esimerkiksi Ranskan ja Saksan - välisissä suhteissa, mutta suuri osa maailmaa elää vielä pitkään historian aikaa. Venäjä etunenässä. Koska Venäjä elää edelleen historian aikaa, myös Suomi elää suurelta osin historian aikaa.

Suomen geopoliittista ympäristöä ei leimaa ensi sijassa kansainvälisten sopimusten määrämät pelisäännöt, vaan voimapolitiikka. Tässä suhteessa Suomi elää siis periaatteessa samanlaisessa geopolittiisessa tilanteessa kuin sata vuotta sitten.

Kuten silloinkin Suomella on ainakin kaksi - todennäköisesti kolme - tapaa suhtautua Venäjään voimapolitiikkaan:

1. Kunniasta kiinni pitäminen eli perustuslaillisuus

2. Myöntyvyys eli suomettarelaisuus

3. Aktiivinen vastarinta.

Ero aikaan 100 vuotta sitten ei ole se, etteikö meillä olisi samat vaihtoehdot kuin silloinkin. Ero on siinä että nykyään näistä vaihtoehdoista ei puhuta. Sitä ei saisi oikein edes sanoa ääneen että Venäjä on Suomelle aina ongelma.

Järkyttävintä on että presidentti Halonen ei ole pelkästään hiljaa siitä että Venäjä on Suomelle aina ongelma, vaan hän ei edes tunnu ymmärtävän asiaa. Teen tämän johtopäätöksen hänen lausunnoistaan Georgian sodan aikana.

Sortokauden aikana Venäjään suhtautumisesta riideltiin, mutta ainakin jokainen tajusi perusväitteen eli sen että Venäjä on Suomelle aina ongelma. Nykyään perusväite usein kielletään. Ainakin vielä viisi vuotta sitten oli jollain lailla jopa sivistymätöntä puhua Venäjästä kuin se olisi uhka Suomella. Tottakai se on. Muistan miten eräs ystäväni sanoi, että vanhemmat ihmiset suhtautuvat ennakkoluuloisesti Venäjään. Todelliuudessa ennakkoluulot ("Venäjä ei ole uhka Suomelle vaan tavallinen eurooppalainen maa") olivat leimaavia lähinnä nuorille. Jopa HS arveli vielä viitisen vuotta sitten, että Venäjä on kehittymässä modernin johtajansa Vladimir Putinin johdolla hiljalleen kohti demokrtaiaa.

Vastemielisin ja sananvapauden kannalta vaarallisin on suhtautuminen, jota voisi kutsua vaikka kyyniseksi viisaudeksi: "Tottakai kaikki tietävät että Venäjä on ongelma, mutta viisas ymmärtää olla asiasta hiljaa." Tällaisen ajattelun näennäinen logiikka kaatuu siihen, että syntyy aina uudelleen uusi sukupolvi, joka ei tiedä sitä että "kaikki tietävät että Venäjä on ongelma, mutta viisas ymmärtää olla asiasta hiljaa."

Käytännön politiikalla on vaihtoehtoja, mutta jos vaihtoehdoista ei voi puhua tai jopa tarve keskusteluun kiistetään, sananvapaudelle ei jää sijaa. Kun kahdesta asiasta - maahanmuutosta ja Venäjästä - ei saa vapaasti keskustella, sananvapaudella ei näytä olevan mitään tulevaisuutta tai edes mitään yhteiskunnallista tilausta Suomessa.

Mainitsemiani viisaita kyynikkoja leimaa sivumennnen sanoen se, että he suhtautuvat Venäjään säänönmukaisesti halveksivasti.

Itse suhtaudun Venäjään äärimmäisen kiinnostuneesti. Voisi ehkä jopa sanoa että rakastan venäläisiä ja vihaan ryssiä, mutta en sano koska Illman voisi tulkita tuonkin lauseen kiihotukseksi. Muuta siitä toisen kerran.

Kohti uussuomettumista osa 2: Venäjä-kortti keksitään uudelleen

Keskustapuolue oli suomettumisen ajan tärkein puolue. Se on onnistui Neuvostoliittoa hyväksikäyttäen pitämään vallan käsissään ajamalla tietyt puolueet ulkopoliittisesti epäilyttäviksi ja hallitukseen kelpaamattamiksi.  Sosialidemokraatit, Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue onnistuttiin pitämään pitkiä aikoja vallan ulkopuolella. Keskustalainen presidentti Urho Kekkonen piti valtaa vuodesta 56 vuoteen 81 ja huolehti näiden puolueiden pitämisestä oppositiossa Neuvostoliiton avulla. Jälkeenpäin on puhuttu Venäjä-kortista.

Keskusta käytti valta-asemaansa ensi sijassa taloudellisten etujen saamiseen. Maatalouspolitiikka ja aluepolitiikka olivat ne välineet, joilla rahoja siirrettiin Keskustan kannattajakunnalle. Kannattamattomat pientilat pidettiin kannattavina suurilla tuilla ja maaseutu pidettiin asuttuna aluetuilla. Etujen saajat äänestivät Keskustaa.

Vuodesta 1964 Keskusta liittoutui sosiaalidemokraattien kanssa - Kokoomus ja SMP jäivät ainoiksi epäilyttäviksi puolueiksi. Kokoomuksen äänestäjät olivat tavallaan vailla äänivaltaa valtion asioissa.

Lopulta Kekkonen onnistui saamaan Kokoomuksenkin niin nöyrtymään, että Kokoomuksessa alettiin uskoa että kunhan Kokoomus vain taipuu, se pääsee mukaan polittiseen vallan käyttöön. Kokoomus suostui kannattamaan Kekkosen valintaa presidentiksi poikkeuslailla vuonna 73 ja presidentinvaaleissa vuonna 78. Nöyrtymisestä ei ollut mitään hyötyä.

Keskusta keksi Venäjä-kortin uudelleen Nato-kortin muodossa

Keskustan merkitys on Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen vähentynyt voimakkaasti.

Keskustalle tapahtui kuitenkin onnellinen sattumus. Venäjä alkoi käyttäytyä hiljalleen roistovaltion tavoin: Venäjä valtasi ensin alueita Georgiasta, valtasi sitten Krimin niemimaan, ja alkoi masinoida sisällissotaa Itä-Ukrainaan. Useimmat Rajamaat ovat kokeneet erilaista painostusta Venäjän taholta - mm. alueloukkauksia.

Samaan aikaan Kokoomuksessa alkoi nousta vaatimuksia, että Suomen on haettava turvatakuut Natolta eli liityttävä Naton jäseneksi. Kokoomus valitsi puheenjohtajakseen Natoa kannattavan Stubbin.

Keskusta päätti ilmeisesti iskeä ja palauttaa mahtiasemansa.

Sipilä on toki kritisoinut Nato-jäsenyyttä voimakkaasti pitkän aikaa ja ex-puheenjohtaja Vanhanen on todennut että Naton nostaminen vaaliteemaksi on kyseenalaista, koska talous on tärkeintä.  Mutta nyt Keskustan puheet ovat kääntyneet sen suuntaiseksi, että pitkään spekuloitua porvarihallitusta on alettu ampua alas ja ilmeisesti Kokoomusta ollaan ajamassa oppositioon Venäjä- ja Nato-kortilla. Koska Kokoomus on Keskustan ohella Suomen suurin puolue, Kokoomuksen tekeminen hallituskelvottomaksi tekisi Keskustasta uudelleen Suomen tärkeimmän puolueen.

Venäjä-seuran varapuheenjohtaja Lehtomäki alkoi ensin kritisoida Stubbia vastuuttomasta Venäjä-politiikasta. Eilen kuitenkin annettiin veteraanipoliitikon ilmaista asia selkokielellä. Natosta tehdään kynnys-kysymys. Keskusta ei mene hallitukseen, joka on liian Nato-myönteinen. Stubb on Keskustan mielestä selkeästi liian Nato-myönteinen.

Todennäköisesti Keskustakin hyvin tajuaa, että Suomen turvatakuut ovat riittämättömät ja Nato-jäsenyys olisi edullinen. Mutta Keskustan DNA:ssa on voimakkaasti ajatus, että ulkopolitiikka on alistettu Keskustan edulle. Ulkopolitiikkaa pitää käyttää Keskustan valta-aseman pönkittämiseen ja siinä on Suomen etu hyvin pieni hidaste.

Rinteen valinta oli Keskustalle toinen armolahja. Rinteessä Keskusta näkee kaltaisensa pelin poliitikon, joka asettaa sumeilematta SDP:n puolue-edun Suomen edun edelle.

Keskustan ja SDP:n propagandassa Nato-jäsenyys ja Venäjä-pakotteet esitetään Suomen taloudellista etua vaarantavana asiana. Propaganda on onnistunut hyvin - eilisessä HS:ssä itäsuomalaiset kadunmiehet yhtenä miehenä totesivat, että Venäjä-pakotteet heikentävät Suomen taloutta ja ne on torjuttava. Asian voi nähdä toisinkin päin: Jos Suomi jää ilman turvatakuita, Suomeen liitetään lännessä maariski ja läntiset investoinnit Suomessa lopahtavat kokonaan. Suomi alkaa integroitua Venäjään taloudellisesti. Ajaudutaan eittämättä uuteen Venäjä-riippuvuuteen ja uussuomettumisen. Joku voi sanoa, että suomettuminen oli hyvää aikaa. Itse en koe asiaa niin.

Onnistuuko Keskusta mahtiasemansa palauttamisessa - ja mikä pahempaa Nato-jäsenyyden torppaamisessa. Se riippuu pitälti siitä, miten muut poliittiset puolueet toimivat. Vihreät ovat jo Hautalan suulla alkaneet esittää ajatuksia, että Suomen on harkittava Nato-jäsenyyttä, Perussuomalaisissa Halla-aho on esittänyt samanlaisia ajatuksia.

Pimeyden voimat ovat kuitenkin hyvin vahvat. Pitkä suomettumisen aika on mädättänyt suomalaisten enemmistön uskomaan kyyniseen suomettumispolitiikkaan. Nuori sukupolvi kyllä puhuu ikkunoiden avaamisesta Eurooppaan, mutta olen pessimisti sen suhteen ymmärtävätkö nuoret sukupolvet mitä vapauden edistäminen todella Suomessa merkitsee. Ei homoillakaan ole oikeuksia, ellei maa ole vapaa. Keskusta on pysäytettävä.

Professori Korpela Venäjästä: "minä ole tässä havainnut mitään merkittävää [muutosta] 700:n viime vuoden aikana"

Koska Venäjä on Venäjä vaikka voissa paistaisi, on tärkeää ymmärtää sen hyvät ja huonot puolet realistisesti. 

Historian professori Jukka Korpela kirjoittaa tänään HS:ssä otsikolla "Venäjällä ihmisoikeudet ovat yhteisölle alisteisia" seuraavasti:

Amnestyn toiminnanjohtajan Frank Johanssonin mukaan (HS Vieraskynä 7. 2.) Venäjä ei edes yritä kunnioittaa ihmisoikeuksia. Amerikkalaiseen hyvä–paha-eetokseen, yksilönvapauteen ja liberaaliin maailmaan uskovat selittävät tätä kierojen johtajien pahuudella. Pietarilaisälyköiden, länteen muuttaneiden venäläisten ja venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen mielipiteet heijastavat muka venäläisten oikeaa halua.

Venäjällä matkustava näkee elintason kasvaneen. Useimmat venäläisystäväni ovat tyytyväisiä tilanteeseen. Läntisten tutkimuslaitosten mielipidemittaukset todistavat enemmistön tukevan nykyisen hallinnon päätöksiä. Venäläisten ihmisoikeusaktivistien tukijoukot ovat minimaalisia. Pietari ja Moskova eivät myöskään ole koko Venäjä.

Korruption, mielivallan ja nepotismin läpi kannattaa yrittää ymmärtää venäläisen järjestelmän periaatteita muunakin kuin takapajuisuutena.

YK:n universaalien, absoluuttisten, yhdenmukaisten, jakamattomien ja yksilölähtöisten ihmisoikeuksien taustalla on 1100-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut kirjoitettuun lakiin nojautuva suvereenivaltion muodostuminen, valistusfilosofia ja nykyinen globalisaatio. Vaikka Venäjä on sitoutunut arvoihin oikeudellisesti, kulttuuri ei aina kulje politiikan mukana.

Idässä ihmisoikeudet tarkoittavat oikeutta viettää hyvää elämää. Ne ovat kontekstualisoituja ja yhteisölle alistettuja. Kun yhteiskunta ei ole kehittynyt yksilöiden ja roomalaisen oikeuden vaan yhteisöllisyyden ja uskonnollis-moraalisen totuuden varaan, vallan legitimiteettikin perustellaan toisin. Eroa ei kannata banalisoida ortodoksisuuteen, koska sekin on vain tämän kulttuurin tulos.

Vaikka opin äärellä voi irvailla, on presidentti Vladimir Putinkin patriarkan mielestä "Jumalan lahja". Antti Rokan kaltainen sankari on huonosti käyttäytyvä moukka ja vänrikki Koskela huono johtaja.

Itäinen maailma on yhteisöjen maailma siinä missä länsi on yksilöiden maailma. Tästä on myös kysymys tammikuisessa Venäjän ulkoasiainministeriön EU:n ihmisoikeusloukkauksia kritisoivassa muistiossa. Siihen kannattaa suhtautua analyyttisesti eikä pitää sitä propagandistisena vitsinä.

Yhteisöllinen käsitys ihmisoikeuksista johtaa yksilöllisten ihmisoikeuksien loukkauksiin mutta voi johtaa muilla aloilla hyvinvointiin. Riittääkö perusrakenteen muuttamiseen pienen vähemmistön vaatimus, vaikka tuon vähemmistön syrjäytyminen olisi samalla tavalla järjestelmän välttämättömyys kuin vanhusten yksinäisyys Suomessa?

Kun Johansson väitti Venäjällä tapahtuneen asenneilmaston muutoksen, en minä ole tässä havainnut mitään merkittävää 700:n viime vuoden aikana. Vaatimus ihmisoikeusjärjestöille rekisteröityä ulkomaisina agentteina heijastaa yhteiskunnan aitoa käsitystä siitä, että nämä ovat vieraita toimijoita. Koetaan vakavasti pluralismin vaarantavan kulttuurin perusrakennetta eli sobornost-ajattelua, jonka kehittymistä voi seurata 1000-luvulta alkaen.

Venäläiset ihmisoikeusaktivistitkin näkevät asian näin, koska he etsivät näkyvyyttä ulkomailla.

Amenesty uskoo, että Venäjä voi muuttua samanlaiseksi vaapaaksi. individualistiseksi ja moderniksi valtioksi kuin länsi ja että sen pitääkin muuttua sellaiseksi. Ja se todennäköisesti muuttuukin sellaiseksi. Vääjäämättä.

Perinteisesti Suomessa on uskottu Venäjän muuttumattomuuteen, mikä lieneekin paljon realistsempi teoria. Venäjä on ja pysyy - meidän ei tarvitse ottaa kantaa siihen onko Venäjä paha vai hyvä, kunhan ymmärremme, että meidän on varjeltava erillisyyttämme Venäjästä kuten esi-isämme aina tajusivat.

Kirjoitin Sarastukseen aiemmin:

Venäjän muuttumiseen uskovan teorian rinnalla elää perinteinen suomalainen teoria Venäjästä, jota voinee kutsua essentialistiseksi. Venäjä on alati samanlainen, muuttumaton ja ennen kaikkea Suomea uhkaava. Perinteisestä teoriasta puhutaan harvoin eksplisiittisesti, mutta se on iskostunut ihmisten mieliin.

Venäjää leimaa perinteisen teorian mukaan muuttumaton vapauden puute. Venäjällä ei ole koskaan ollutkaan demokratiaa. Toisaalta venäläinen talonpoika ei ole koskaan ollut vapaa, koska hän ei päinvastoin kuin suomalainen talonpoika ole itse hallinnut viljelemäänsä maatilkkua. Venäjä voi teoriassa kehittyä kohti demokratiaa, mutta siihen kuluu luultavammin vuosisata kuin vuosikymmen.

Perinteisen teorian mukaan suomalainen elämäntapa on parempaa venäläiseen elämäntapaan verrattuna. Suomalainen mieltää työn ihmisen elämän keskipisteeksi ja elämäntavan väitetty paremmuus perustuu työhön: suomalainen tekeminen on ylivertaista venäläisten tekemiseen verrattuna. Huonosti tehtyä työtä kutsutaan edelleenkin ryssimiseksi.

Suomalaisten erillisyyttä venäläisistä painotetaan. Suomalaiset ovat oleellisesti erilaisia kuin venäläiset eikä venäläisiltä ole mitään opittavaa. Tsaarin vallan aikanakaan – tai varsinkaan sen aikana – venäläisestä kulttuurista ei haluttu ottaa vaikutteita. Ei edes sivistyneistö. Kontaminaatiota venäläisyydestä on itse asiassa usein vältelty kuin tautia.

...

Päinvastoin kuin usein väitetään, perinteinen teoria ei ole oleellisesti vihan lietsontaa, siis ryssävihaa. Enemmän on kyse äärimmäisestä epäluulostaVenäjää ja sen tarkoitusperiä kohtaan. Venäjä on parhaimmillaan talviuntaan nukkuva karhu ja pahimmillaan hereillä oleva ja raivostunut karhu. Venäjänsuututtaminen on typerää. Venäjästä pitää pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Perinteinen teoria on siis jopa animistinen. Karhun sisäiset motiivit eivät ole oleellisia.

Kontakti venäläisiin on mielekästä rajoittaa kauppavaihtoon.

Ukraina on romahtamassa ja Suomi pyrkii suomettumisella pelastamaan edes jotain?

Olen jonkun aikaa ollut havaitsevani, että Venäjä on satsaamassa Ukrainan murskaamiseen niin suuria joukkoja että sen päämääränä on nyt koko Ukrainan valtion likvidointi. Kyse ei ilmeisesti ole enää Itä-Ukrainasta - eikä ilmeisesti ole alunperin ollutkaan. 

Tähän mennessä on puhuttu siitä, että Venäjä haluaa ylläpitää Ukrainan alueella jatkuvaa konfliktia heikentääkseen Ukrainan valtiota. Mutta valtion heikentäminen ei tietenkään ole lopullinen tavoite vaan keino saavuttaa jotakin - esimerkiksi valtion haltuunotto.

USA:n presidentti jahkailee avun antamisella Ukrainan armeijalle. Ellei apua pian anneta, Ukrainan rintamalinjat romahtavat. Viron presidentti Toomas Henrik Ilves ilmaisi asian Muenchenin konferenssissa: 

Ilveksen mukaan Venäjä ottaa Ukrainan haltuunsa ylivertaisen aseistuksensa avulla.

– Venäjä käyttää erikoisjoukkoja, jotka on varustettu uusimmilla aseilla ja joiden harjaannuttaminen on vienyt jopa vuosia. Ukrainalla taas on vapaaehtoisia, jotka käyttävät 70-, 80- ja joskus jopa 60-luvun aseistusta. On selvää, mikä on lopputulos: Ukrainan armeija antautuu. Näin se menee, ellei Ukrainaa auteta, Ilves sanoi.

Lausuntonsa lopussa hän viittasi Valko-Venäjän pääkaupunkiin Minskiin ja arvioi samanlaisen kehityksen olevan edessä myös siellä.

Niinistö totesi samassa kokouksessa:

En ole varma tietääkö kukaan, mitä Venäjän presidentti Vladimir Putin ajaa takaa Ukrainassa. Näyttää siltä, että hänellä ei ole selkeää strategiaa mutta päätavoitteena on pitää tilanne epävakaana.

Niinistön lausunto on vanhan toistoa - turkin hän uskoo tuohon itsekään. Uskon, että Putinilla on hyvinkin vahva strategia. Venäjä pyrkii heikentämään EU:ta ja eurooppalaisia valtioita käyttäen luovasti erilaisia keinoja. Putinin lopullisena päämääränä on luoda uusi venäläinen imperiumi USA:n vastapainoksi. Ukrainan valtion haltuunotto on yksi askel tämän imperiumin luomisessa. Valko-Venäjän, Moldovan, Armenian, Georgian, Baltian ja Suomen haltuunottoon Venäjä todennäköisesti myös pyrkii. Ellei suora haltuunotto onnistu, vaihtoehtona on vasallivaltiojärjestelmä (Suomi, Armenia, Valko-Venäjä, Moldova) tai valtion heikentäminen destabilisoimisella (Baltia, Georgia). Tämän lisäksi Venäjä pyrkii liittolaisuuteen Unkarin, Bulgarian, Serbian, Kyproksen ja Kreikan kaltaisten maiden kanssa - Kreikan ja Unkarin suhteen Venäjä on jo onnistunut. Tulevaisuudessa ehkä myös Ranskan, mikäli Putinin luottopuolue FN vahvistaa edelleen asemaansa Ranskassa ja pääsee hallitukseen.

Apunaan Venäjä käyttää erilaisia liittolaisiaan kuten äärioikeistolaisisia ja -vasemmistolaisisia puolueita (FN, FPÖ ja Syriza) sekä Unkarin ja Kreikan hallituksia. 

Suomessa varsinaisia Venäjän vasallipuolueita ei taida olla kuin Muutos 2011 ja Itsenäisyyspuolue, mutta toisaalta Suomi valtiona on taas taipumassa suomettumisen tielle eli Venäjän vasallivaltioksi. Niinistön toive on, että myöntyvyyspolitiikalla pystytään estämään pahimman tapahtuminen. Suomettumisen perinteen mukaisesti tätä strategiaa ei saa sanoa ääneen. Kansa pitää pitää rauhallisina esittämällä kansalle Keisarin Uusia Vaatteita (=neljän jalan turvallisuuspolitiikka) ja hokemalla rauhoittavaa propagandaa ("ei ole mitään syytä pelätä").

Tosiasiassa Niinistön, Sipilän, Tuomiojan ja muun konsensuksen ääneen sanomaton strategia on selkeä ja tavallaan looginenkin:

Suomi on suurissa vaikeuksia, koska Suomi ei ole Naton jäsen. Suomi ei ole Naton jäsen, koska suomettumisen ajan poliitikot pääsivät vaikuttamaan Suomen politiikkaan kylmän sodan jälkeenkin. Kylmän sodan jälkeen Nato-jäsenyys olisi ollut helppo saada, mutta tilaisuutta ei käytetty hyväksi.

Nyt vain suomettumislinja voi pelastaa edes rippeet itsenäisyydestämme. On ryhdyttävä propagandakampanjaan niitä vastaan, jotka vastustavat uussuomettumista. Heidät on leimattava vastuuttomiksi.

Toisin sanoen suomettajat aiheuttivat ongelmat - tämänhän Niinistö on epäsuorasti myöntänyt - ja vain he voivat muka pelastaa Suomen. Suomi on tiellä, jonka päässä on parhaassakin tapauksessa Suomen itsenäisyyden supistuminen, luottamuksen alentuminen kansalaisten välillä, aivovuoto ja vallan pysyminen suurten ikäluokkien suomettajavanhuksilla ja heidän työnsä jatkajilla. 

On löydettävä vaihtoehtoinen tie, jota leimaa eurooppalainen vapausihanne ja aito ylpeys suomalaisuudesta. 

Parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa?

Siinä missä suomettajat/myöntyvyysmiehet etsivät ratkaisuja historiasta (70-luvulta mutta myös sortokaudelta), on meidänkin ainakin opiskeltava historiaa ja mietittävä mitä opittavaa passiivisen vastarinnan historiasta uussuomettumisen vastaisella liikkeellä on. Palaan aiheeseen myöhemmin. Yliopistolehden Myöntyvyys-myönteinen artikkeli myöntyvyyden historiasta kannattaa kuitenkin lukea kriittisesti mutta avoimin silmin.

Venäjä luo uutta uutta itäblokkia

Venäjä on luomassa uutta itäblokkia ympärilleen Neuvostoliiton malliin. Osin eri valtioista kuin edellistä itäblokkia, osin samoista. 

Venäjä käyttää tässä työssään tietysti hyväkseen myös hyödyllisiä idioottejaan, jotka ovat osin samaa porukkaa kuin Neuvostoliiton käyttämät hyödylliset idiootit (äärivasemmisto, vasemmistososialidemokraatit kuten Halonen) ja osin eri porukkaa (äärioikeisto kuten Ranskan FN, Unkarin Jobbik ja Itävallan FPÖ). Jussi Halla-aho kutsui näiden äärioikeistolaisten ja äärivasemmistolaisten ryhmien edustajia EU-parlamentissa yhteisnimellä Putinin puolue.

Itäblokin rakentaminen etenee monella rintamalla: 

1. Ylen ohjelmassa "Sota joka jäätyi" kerrotaan, miten Putin painosti Armenian olemaan allekirjoittamatta EU:n assosiaatiosopimusta ilmoittamalla, että jos lähenette EU:ta, teitä ei pian maana edes ole olemassa. Samaan aikaan Venäjä myi Armenian perinteiselle viholliselle Azerbaidjanille runsaasti aseita. Azerbaijan uhkaa vallata armenialaisenenmmistöisen Vuoristo-Karabahin alueen, joka on kiistelty alue maiden välissä, joten hyökkäyksen uhka on todellinen. 

Putin onnistui saamaan Armenian hylkäämään jo valmiiksi neuvotellun sopimuksen alkuvuodesta 2015.

2. Yhdysvallat arvelee, että Venäjällä on suunnitelma miehittää Ukraina. Miehitys etenee toki hitaasti, välillä Venäjä esittelee rauhansuunnitelmia, jotka se sitten rikkoo, ja valtaa uusia alueita Ukrainalta. Sitten Venäjä esitää uuden rauhansuunnitelman, jonka Euroopan chamberlainit sitten hyväksyvät pitkin hampain ja yrittävät saada Ukrainankin allekirjoittamaan suunnitelman. Ranskan presidentti yrittää jopa saada Venäjän pakotteet lopetettua, jos Venäjä tekee "yhteistyötä". Tämä sykli takaa, että Ukraina menettää hiljalleen uusia ja uusia alueita. Venäjä luottaa siihen, että lopulta Ukraina antaa periksi ja luopuu itsemääräämisoikeudestaan, kuten Armenia.

3. Uskoakseni Suomea on uhkailtu myös olemaan liittymättä Natoon. Niinistö tietää, että liikkumavaramme on hyvin pieni, ja hän jo myöntänyt itselleen, että Natoon ei päästä. Siksi hän esitteli ns. "neljän jalan" turvallisuuspoliittisen linjansa, joka käytännössä merkitsee sitä, että olemme edelleen hyvin riippuvaisia Venäjän hyvästä tahdosta turvallisuutemme osalta. Mitään turvatakuita Suomella ei ole.  Neljän jalan turvallisuuspolitiikka on Keisarin Uudet Vaatteet, jolla pyritään saamaan kansalaiset uskomaan että emme ole uussuomettumisen tiellä.

Venäjä rakentaa siis uutta itäblokkia. Armenian asema uuden itäblokin jäsenenä on varmistettu. Hiljalleen hivuttamalla Venäjä pyrkii estämään Ukrainan ja Suomen kaikki liikkeet kohti länttä. Jos Ruotsi liittyy Natoon, Suomi ei seuraa mukana, koska ei uskalla.

Suomessa tarvitaan - edes Suomen kunnian takia - samanlainen Venäjän suunnitelmia vastustava liike kuin Armeniassa ja Ukrainassa. Armeniassa taistelu on toki jo hävitty, mutta taistelun jatkaminen on kunniakasta. Ukrainalla on vielä mahdollisuuksia, jos muut Länsimaat sitä tukevat. 

Suomelta puuttuu rohkeus vastustaa Venäjää, koska suomalaiset pelkäävät että menettäisivät mukavan elämänsä, kännykkänsä ja etelän lomansa jos he alkaisivat vastustaa Venäjää. Kansan terveen vähemmistön on kuitenkin vastustettava kehitystä, mutta samalla tajuttava että kansan enemmistö ei hedonismissaan ole valmis tekemään mitään.

Venäjä painostaa Suomea poliittisesti pakolaisilla - kenen joukoissa seisot?

Venäjä painostaa Suomea poliittisesti pakolaisilla.

"Oma arvioni on se, että Venäjä käyttää siellä olevaa erittäin suurta maahanmuuttajajoukkoa oman ulkopolitiikkansa vipuvartena samalla tavoin kuin kaikkia muitakin keinoja, joita Venäjällä on käytettävissään... Ehkä Venäjä haluaa omia rajojaan avaamalla muistuttaa siitä, että ongelmia on luvassa jos Suomen tietyt ratkaisut eivät miellytä Venäjän johtoa." 

totesi PS:n europarlamentaarikko Jussi Halla-aho jo viikko sitten - samoilla linjoilla oli Kokoomuksen europarlamentaarikko Petri Sarvamaa.

PS:n kansanedustaja Juho Eerola sen sijaan ehdottaa, että Suomen pitäisi taipua painostuksen alla ja ajaa EU:ssa pakotteiden purkamista. Eli Eerola ajaa myöntyvyyspolitiikkaa.

Olkoot ihminen pakotteista mitä mieltä tahansa tällainen taipuminen edustaa antautumismielialan levittämistä ja paluuta 70-luvulle. Jos Suomi Venäjän törkeän painostuksen alla lähtee harjoittamaan EU:ssa Venäjälle otollista politiikkaa, Venäjä saa viestin, että Suomi on painostettavissa ja Venäjä saa painostuksesta palkkion. Aiheesta käydään keskustelua Facebook-seinälläni Eerolan, Aki Pullin yms. välillä. Voitte kommentoida mielellään sinne.

Jotkut kansallismielisistä ovat todenneet, että islam on suurempi uhka kuin Venäjä. (Tällä kertaa voimme unohtaa kokonaan ne haihattelijat jotka ovat nähneet Venäjän Euroopan pelastajana.)

Ajattelin aiemmin itsekin että tällainen vertailu on sinällään mielekäs, vaikka olin eri mieltä itse vertailun tuloksesta. Tosiasiassa nämä kaksi uhkaa eivät ole edes erilliset uhat vaan pitkälti samat. Venäjä viestittää Suomelle, että voimme lähettää teille runsain määrin islamilaisia maahanmuuttaja - jopa satoja tuhansia. Teidän on taivuttava, jos haluatte välttää tämän. Taipua pakotteiden osalta, taipua turvallisuuspoltiikan osalta.

Kahta uhkaa ei siis voi verrata tyyliin kumpi on suurempi vaan on mietittävä niiden yhteisvaikutusta. Venäjä toimii laajemminkin - Syyriassa eikä vain Suomen rajalla - maksimoidakseen islamilaisen pakolaisaallon Eurooppaan ja heikentääkseen sitä kautta EU:ta.

Kerroin jo aiemmin, miten Venäjä onnistui murtamaan Armenian vapauden - nyt hyökkäyksen kohteena on Suomi. Kenen joukoissa sinä seisot? Vuonna 1905 osa suomalaisista asettui Venäjän puolelle. Esimerkkinä yliprokuraattori Soisalon-Soininen, mutta hänestä voi jokainen lukea wikipediasta.

Arhinmäen protesti ja mustapaitaiset haloset

Iltasanomat kommentoi Arhinmäen homo-protestia mm. näin:

Ihmisoikeudet sinänsä ovat erittäin tärkeä asia. Jos ne ovat aidosti Arhinmäen sydäntä lähellä, soisi hänen kuitenkin olevan johdonmukainen toimissaan. Miksi Arhinmäki ei lippuineen matkaa esimerkiksi arabimaihin?

Hyvä kysymys on sekin, miksi Arhinmäelle kelpaavat Venäjältä vain homot, joiden asema toki on aidosti huono. Mutta entä Venäjän vainotut toisinajattelijat, muut vähemmistöt, suomensukuiset kansat jne? Näiden puolesta ei Arhinmäki esitellyt katsomossa minkään valtakunnan lakanaa. Mutta eipä marin kielen ja kulttuurin kohtalo toki kovin seksikäs teema kansainvälisesti olekaan.

Voi kysyä, miksi kritisoida Arhinmäkeä siitä, että ihmisoikeuksien puolustaminen on väärin sammutettu. Mikä estää esimerkiksi perussuomalaisia poliitikkoja puolustamasta suomensukuisia kansoja. Miksi Timo Soini ei puolusta suomensukuisten kansojen oikeuksia Venäjällä vaan sen sijaan keskittyy vastustamaan Suomen Nato-jäsenyyttä ja keräämään näin irtopisteitä Venäjältä Suomen turvallisuuden kustannuksella. Onhan perussuomalaiset jo tunnustettu Venäjällä Venäjän parhaaksi ystäväksi.

Soini ei puolusta suomensukuisten kansojen oikeuksia samasta syystä kuin Halonen ei ottanut vastaan Euroopan ihmisoikeus-komissaarin tehtävää. Hän haluaa olla hyvää pataa Putinin kanssa. Arhinmäessä ja Heidi Hautalassa on munaa puolustaa venäläisiä homoja ja muita vähemmistöjä, mutta Halosella ja Soinilla ei ole. Soini on mustapaitainen Halonen.

Joissain traditionalistissa ja kansallismielisissä piireissä Venäjä koetaan suorastaan Euroopan viimeiseksi toivoksi - länsimaisen mädätyksen ja islamin vyötytyksen torppaajaksi. Elias Simojoki kääntyisi haudassaan, kun näkisi nämä mustapaitaiset ropelipäät - elämän realiteeteista täysin irtautuneet narrit.

Mustapaitaiset kukkahattutädit ovat omaksuneet ajatuksen, että Venäjä on Euroopan suojamuuri moraalista mädätystä, homostelua, monikultturismia ja islamia vastaan. He ovat lukeneet tämän erilaisilta amerikkalaisilta ja eurooppalaisilta uusoikeistolaisilta webbisivuilta - siis ihmisiltä jota ei uhkaa oikeasti mikään vaan joiden mielestä on jännää esittää poliittisesti epäkorrektia. Teoreetikkoina mustapaitaiset kukkahattutädit ovat kykenemättömiä näkemään sitä, että Suomelle Venäjä ei ole mikään suojamuuri uhkaa vastaan vaan nimenomaan se primääri uhka jolta Suomi tarvitsee suojaa. Näin on aina ollut ja Georgian tapahtumat osoittivat, että näin tulee edelleen olemaan.

Realistinen ihminen ymmärtää, että Suomi on ja pysyy Lännen Rajamaana jota ei uhkaa oleellisesti mikään muu maa kuin Venäjä. Venäjä on selkeästi ilmaissut, että se pyrkii laajentamaan vaikutusvaltaansa lähialueilleen ja supistamaan lähialue-valtioiden suvereniteettia. Tässä projektissa Venäjä käyttää potentiaalisesti hyväkseen suomalaisten kollaboratöörien lisäksi vaikka nyt Suomessa asuvia venäläisiä äitejä. Professori Timo Vihavainen varoittaa siitä, että kriisitilanteessa Venäjä tulee käyttämään Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisia hyväkseen etujensa ajamiseen Suomessa.

Venäjään ei pidä suhtautua hysteerisesti, sitä ei pidä vihata eikä halveksia, sen kulttuurin saavutuksia ei pidä kieltää, mutta realisti pitää olla. Se, että Venäjä on kristitty maa ei tee siitä muiden kristittyjen maiden luonnollista puolustajaa. Pohjois-Georgiassakin Venäjä faktisesti puhdisti alueita etnisesti toisista ortodoksikristityistä.

Venäjä edistää pakolaisuutta Eurooppaan ja tukee ISIS:iä pommituksin

Kuten tunnettua, useat Euroopan äärioikeistolaiset tai kansallismieliset puolueet ovat ryhtyneet Putinin morsiamiksi. Samassa joukossa on myös amerikkalaisia libertaareja ja konservatiiveja. Puhuin Sarastuksessa Uudesta Kominternista.

Venäjää on näissä piireissä pidetty jopa eurooppalaisen sivistyksen puolustajaksi islamia vastaan. Kirjoitin Mitä mieltä Suomessa saa olla -kirjassa:

"Euroopan kansallismieliset puolueet ovat kritisoineet pitkään eurooppalaista yhdentymistä sillä perusteella, että yhdentyminen heikentää kansallisvaltioiden suvereniteettia. EU:n ongelmat ovat edistäneet kansallismielisten puolueiden menestystä. Jotkut kansallismieliset ovat nähneet myönteisenä sen, että Venäjä on haastanut Naton ja EU:n. Yhteinen vihollinen on yhdistänyt heitä Venäjään.

Venäjä on haluttu nähdä myös rappeutuneen Euroopan vastapoolina moraalisessa mielessä. Venäjä on nähty Euroopan arvokonservatiivien ja kansallismielisten luonnollisena liittolaisena muun muassa islamismia, monikultturismia ja perinteisten instituutioiden murentamista vastaan. Amerikkalainen konservatiivi Pat Buchanan, joka on vaikuttanut vahvasti myös eurooppalaiseen arvokonservatiivien ja kansallismielisten ajatteluun, kirjoitti kolumnissaan Whose Side is God on Now:

Kulttuurisodassa, jota käydään ihmiskunnan tulevaisuudesta, Putin asettaa Venäjän perinteisen kristinuskon puolelle. Hänen kirjoituksensa heijastelevat paavi Johannes Paavali II:n ajattelua, joka puheessaan Evangelium Vitae vuonna 1995 syytti länttä “kuoleman kulttuurista”. Mitä paavi Johannes Paavali II tarkoitti moraalisilla rikoksilla? Lännen antautumista seksuaaliselle vallankumoukselle, hillittömälle irtosuhteiden harrastamiselle ja muulle hedonismille, feminismille, abortille, homoavioliitoille, eutanasialle, itsemurhiin avustamiselle - kristillisten arvojen korvaamiselle Hollywood-arvoilla."

Tosiasiassa Venäjä toimii ilmeisesti löyhässä yhteistyössä ISIS:in kanssa amerikkalaisten tukemia "maltillisempia" Syyrian hallituksen vastustajia vastaan.  Kun Venäjän mukahyökkäys ISIS:in kimppuun alkoi, ja Venäjä alkoi pommittamaan ISIS:in ja al Assadin yhteisiä vihollisia,

ISIS eteni oleellisesti "maltillisten" oppsitiovoimien kustannuksella. Venäjä on tavallaan antanut ISIS:ille ilmavoimat käyttöön.

Venäjän peli ISIS:in puolella on ilmeisesti jatkunut jo jonkun aikaa. Verkkouutiset kirjoitti:

Kansanedustaja ja entinen Viron turvallisuuspalvelun johtaja Erik-Niiles Kross kirjoittaa Postimees-lehdessä Venäjän strategiasta Syyriassa ja Lähi-idässä. Terrorisminvastaisen sodan verukkeella Venäjän on tarkoitus kasvattaa valtaansa alueella.

Krossin mukaan Venäjän strategiaan on sisältynyt Syyrian tilanteen hämmentäminen houkuttelemalla alueelle jihadisteja Kaukasukselta.

"Venäjän turvallisuuspalveluilla oli tshetsheeneille yksinkertainen viesti: 'Me joko tapamme teidät kaikki, tai te lähdette autiomaahan haalimaan rikkauksia ja ikuista kunniaa", Kross kirjoittaa.

Venäjän toimista jihadistien houkuttelemiseksi Isisin riveihin on kirjoittanut myös venäläinen oppositiolehti Novaja Gazeta.

Nyt vaikuttaa ehkä jopa siltä, että Venäjä rahoittaa pakolaisten saapumista Eurooppaan epästabilisoidakseen EU:ta ja Eurooppaa. Äärioikeistolaiset ja kansallismieliset Putinin ystävät ovat siis oudossa porukassa. Tukemassa ääri-islamia ja Venäjää - ja edistämässä pakolaisuutta.

Putin - Suomen ja Ukrainan kansojen vihollinen

Tänään Ukrainan kansa - tai sen terve osa - taistelee Viktor Janukovytšin hallitusta vastaan Kiovan kaduilla. Janukovytš ja hänen kannattajansa Itä-Ukrainassa ovat myyneet maansa Putinille öljystä ja kaasusta. Janukovytš on ryhtynyt supistamaan Ukrainan demokratiaa ja ihmisoikeuksia lainsäädännön kautta. Kiovan kaduilla on käynnissä sota demokratian ja vapauden puolesta. Ukraina on Venäjän painostuksesta luisumassa kohti samankaltaista autoritääristä hallintoa kuin Venäjä ja Turkki.

Venäjä on ajat sitten ilmaissut että sen päämääränä on naapurimaidensa suvereniteetin romuttaminen. Venäjän yhtyneen energiajärjestelmän johtaja ja Putinin luottomies Anatoli Tshubais loi aikoinaan ajatuksen Venäjän uudesta imperiumista, jossa energiapolitiikkaa hyväksi käyttäen pyritään kasvattamaan Venäjän mahtia lähialueilla. Venäjän uuden imperialismin ensimmäisiä sovellusalueita ennustettiin 2005 olevan Ukraina, Valko-Venäjä, Puola ja Baltia. Venäjä oli jo silloin voimakkaasti laajentanut omistuksiaan entisten neuvostotasavaltojen kuten Armenian, Georgian, Viron ja Latvian energiasektorista. Katri Pynnöniemi totesi silloin Ulkopolitiikka-lehdessä energiapolitiikan olevan yhä tärkeämpi osa presidentti Putinin ulkopolitiikkaa. Venäjä pyrki Pynnöniemen mukaan aiempaa järjestelmällisemmin käyttämään hyväksi monopoliasemaansa lähialueidensa energiataloudessa ja vaikuttamaan näin naapurimaiden talous- ja sisäpolitiikkaan.

Helsingin Sanomat ennusti myös vuonna 2006:

Autoritäärinen Venäjä näyttää suhtautuvan epäluulolla demokratiakehitykseen naapurustossaan kuten sen koleat välit Georgian, Ukrainan ja myös balttien kanssa kertovat. ... Sikäli kuin Kremlin ulkopolitiikalla on yhtenäinen johtoajatus, se näyttää olevan suurvalta-aseman palauuttaminen.

Ulkopolitiikka-lehti kirjoitti 2005, että Venäjän energiasektorin johto on suurelta osalta turvallisuuspalvelun miesten miehittämä. Ulkopolitiikka-lehden artikkelin mukaan venäläiset öljy-yhtiöt rahoittivat Latviassa ja Liettuassa oppositiopuolueiden vaalikampanjoita.

Tänään Putin puhuu HS:n mukaan euraasian yhdentymisestä:

"Euraasian yhtyminen tarjoaa mahdollisuuden koko Neuvostoliiton jälkeiselle alueelle muuntua globaalin kehityksen yhdeksi itsenäiseksi keskukseksi sen sijaan, että se on jossakin Euroopan ja Aasian liepeillä"... 

Putin jätti sanomatta, kuka Euraasian unionia johtaa. Venäjän politiikka kertoo vastauksen: Venäjä tietenkin. 

Moskovassa tiedetään, että toive paluusta supervallaksi on turha, jos Ukraina lipsahtaa lännen leiriin. Putinin maailmankuva perustuu nollasummapeliin. Venäjää suosiva Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš onkin lähtenyt Venäjän tielle rajoittamaan kansalaisvapauksia ja muita kansanvallan edellytyksiä.

Euraasian liitto on Neuvostoliiton jatko. Se korjaa osittain sitä "onnettomuutta", joka Neuvostoliiton hajoaminen joillekin ihmisille oli.

Suomessa vastustetaan epäviisaasti tässä tilanteessa Nato-jäsenyyttä. Vanhemmat haikailevat ilmeisesti jonkun kekkoslaisen ajan perään ja nuoremmat elävät hedonistin Ruususen unta, johon ei kuulu huoli kansakunnan tulevaisuudesta.

Venäjän painostus Suomen lopulliseksi nujertamiseksi tulee jatkumaan

Monet suomalaiset poliitikot ovat olleet hyvin järkyttyneitä siitä, että Venäjä on meille vihainen, koska Suomi esti venäläisten matkustuskielto-listalla olleiden parlamentaarikkojen maahantulon. Moni pitää Suomen toimintaa suurena virheenä. Tilanne onkin varsin paha.

Selvää on, että Venäjä oli tarkoituksella lähettämässä Suomeen juuri sellaisia henkilöitä jotka olivat pakotelistalla. Venäjä oli tehnyt pakotelistalla olevien henkilöiden Suomeen pääsystä Suomelle hankalan tilanteen tarkoituksella. Jos Suomi olisi taipunut, se olisi merkittävä askel Suomen muuttumiseksi Venäjän vasalliksi.

Mutta samalla kun Venäjä loi Suomelle hankalan tilanteen, se teki asiasta itselleen kunniakysymyksen.

Suomi kieltäytyessään taipumasta loukkasi Venäjän näkökulmasta sen kunniaa. Ellei Venäjä kosta Suomelle, se menettää kunniansa omissa ja liittolaistensa silmissä. Ehkä pelkkä kosto ei itse asiassa Venäjälle riitä kunnian palautukseen, vaan Venäjä tulee tekemään kaikkensa pannakseen Suomen taipumaan. Ehkä kunnian palautus vaatii Suomen lopullista nöyryyttämistä.

Suomessa on selkeästi voimistunut linja, joka valmistelee Suomen irtautumista Lännestä takaisin suomettumiseen. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Kaikkonen ja SDP:n puheenjohtaja Rinne etunenässä. On hyvinkin mahdollista, että Venäjä jatkaa uhkailujaan niin kauan, että Sipilä korvataan Keskustan johdossa venäläismielisellä suomettajalla.

No olisiko tätä voinut välttää taiatavammalla politikalla? Ei olisi - ennemmin tai myöhemmin Venäjän painostuksen oli määrä alkaa. Sattumalta se alkoi nyt tästä ETYK-juhlasta. Nato-jäsenyys olisi auttanut Suomea varmasti melko paljon suojautumaan tällaisilta tilanteilta, mutta vaikka Suomi olisi Natossa, samanlaista painostusta olisi syntynyt. Suomessa on suuri joukko heikkoja lenkkejä / Troijan hevosia, jotka haluavat ajaa Suomen ulkopolitiikan takaisin suomettumis-linjalle.

Suomen on minusta nyt oltava hyvin tiukka Venäjän suhteen ja rohkea tulevaisuuden edessä. Suomettajien toiminta on paljastettava jokaisessa tilanteessa - henkilökohtaisia suhteita tähän porukkaan pitää välttää - heidän ihmisarvonsa pitää selkeästi kyseenalaistaa.

Venäjä on muuttumassa Spartan ja Preussin kaltaiseksi militarisoiduksi valtioksi

Samaan aikaan kun Suomessa laki sallii miesten mennä siviilipalvelukseen, perinteinen vihollisemme on muuttumassa Spartan tai Preussin kaltaiseksi militarisoiduksi valtioksi. Siviilipalvelus "vakaumuksellisista syistä" edustaa eilispäivän ajattelua. Uudessa maailmantilanteessa siviilipalvelus näyttäytyy lähinnä vastuuttomana vapaamatkustamisena tai narsistisena itseilmaisuna.

Verkkouutiset kertoo Viron ulkomaantiedustelun raportista: 

"Raportti varoittaa venäläistä yhteiskuntaa militarisoitavan yhä voimakkaammin, koska Kreml pitää sotilaallista konfliktia lännen kanssa enää ajan kysymyksenä.

– Venäjän johto itse asiassa uskoo sodan länttä vastaan jo alkaneen. Sitä käydään aluksi informaation maailmassa ja kolmansien maiden maaperällä. Venäjä esimerkiksi näkee sotilaallisen interventionsa Syyriaan USA:n vastaisen eteläisen rintamalohkon vahvistamisena, ei erillisenä operaationa. Samaan tapaan myös Ukrainan tapahtumat nähdään lähinnä yhtenä Venäjän ja USA:n suuren vastakkainasettelun episodina, raportissa arvioidaan.

– Venäjän johto katsoo tämän näennäissodan edellyttävän koko yhteiskunnan ja sen kaikkien voimavarojen mobilisointia. Väestön valmistaminen sotaan ja resurssien keskittäminen ovat näkyvästi käynnissä useilla osa-alueilla reservien liikekannallepanon vahvistamisesta, aluepuolustusyksiköiden perustamisesta ja patrioottisesta kasvatuksesta massiivisiin propaganda- ja tiedusteluponnistuksiin, Viron ulkomaantiedustelu toteaa.

Pelottelemalla kansalaisiaan sodan uhalla Venäjän johto pyrkii raportin mukaan myös ohjaamaan ihmisten huomiota pois maan sisäisistä poliittisista sekä oikeusjärjestelmään, talouteen ja sosiaaliseen tilanteeseen liittyvistä epäkohdista ja ongelmista.
...

Marranin mukaan Venäjän johto vastustaa demokraattista maailmanjärjestystä aktiivisesti ja aggressiivisesti, mikä muodostaa merkittävän uhan myös Viron turvallisuudelle.

– Yhdelläkään Naton jäsenmaalla Euroopassa ei esimerkiksi ole ohjusjärjestelmiä, jotka olisivat verrattavissa lyhyen kantaman Iskander-ohjuksiin, joita Venäjä on sijoittanut Viron ja Liettuan rajojen läheisyyteen, hän sanoo.

Vaikka Viroon tai muuhun Nato-maahan kohdistuvan Venäjän hyökkäyksen todennäköisyys on tällä hetkellä matala, tilanne saattaa Marranin mukaan muuttua nopeasti. Niin voisi tapahtua, vaikka taustalla olisi Venäjän ja lännen vastakkainasettelun kärjistyminen missä tahansa muussa maailmankolkassa.
– Venäjä saattaa päätyä ennaltaehkäisevään sotilaalliseen offensiiviin Baltian alueella, jopa silloin, jos se ennakoi konfliktin eskaloitumisen tapahtuvan jollakin muulla alueella, hän toteaa."

Militarisoitunut valtio ei ole vain varautunut sotaan, vaan sota ja sotaan valmistautuminen muuttuu sen olemassaolon edellytykseksi. Talous investoi kulutushyödykkeiden sijasta aseisiin. Kansa manipuloidaan odottamaan hallitukselta toimia Venäjän kunnian palauttamiseksi. Krimin valtaus opetti Putinille, että moinen kansan odotusten manipulaatio on mahdollista, mutta vaatii jatkuvasti uusia aluevaltauksia tms. agressiivisia toimia.
Militarisoitunut valtio ei välttämättä ole mikään heikko valtio. Liiankin usein saa kuulla, miten Venäjä on taloutensa kehittymättömyyden takia Kiinaa paljon merkityksettömämpi maa. Näin ei välttämättä ole. Venäjällä on maailman voimakkaimmat tai toiseksi voimakkaimmat ydinaseet, joita Venäjä on mahdollisesti valmis käyttämään, ja armeijaa on modernisoitu. Aikoinaan Preussi ei ollut vain Euroopan militarisoiduin valtio, vaan myös sivistysvaltio, joka militarisoituessaan myös yhtenäisti kansan, loi sosiaaliturvan ja yhtenäisti lopulta koko Saksan.
Toinen vaihtoehto toki on, että militarisaatio on vain Venäjän rappioon liittyvää lopun ajan korinaa. Sekään skenaario ei ole välttämättä Suomen kannalta hyvä. Siinäkin skenaariossa Venäjä ehtii vielä käydä useamman naapurinsa kimppuun joko sotillaallisesti tai painostamalla naapurinsa alistumaan.

Rohkea pelkää Venäjää, raukka ei uskalla pelätä

Suomessa on toisteltu sitä, että venäläisiä ei ole tarvis pelätä. Että mikään ei meitä uhkaa lyhyellä tähtäimellä. Pääministeri Stubb jopa väitti, että suomalainen on niin FIKSU että ei siksi pelkää Venäjää.

Itsenäisyyspäivänä presidentti Niinistö totesi: 

"Ymmärrän, että Venäjä hämmentää... mutta ei meillä ole mitään syytä pelätä, me olemme aina tässä pärjänneet ja pärjäämme jatkossakin."

Suomessa suorastaan pidetään typeränä ihmistä joka pelkää Venäjää. Nykyihminen kuvittelee, että elämä ilman pelkoa on mahdollista. On suorastaan jollain lailla fiksuuden merkki että ei pelkää.

Tosiasia on tietysti päinvastainen:

Viisas osaa pelätä vaarallisia asioita joutumatta paniikkiin. Se on todellista tohkeutta että katsoo vaarallista asiaa silmiin ja pelkää sitä.

Janne Riiheläinen on esimerkki ihmisestä joka uskaltaa myöntää pelkäävänsä:

"Venäjän pelkoni harmittaa minua. Olen harmissani siitä, että olen pari vuosikymmentä puolustanut Venäjää ja venäläisiä lukemattomissa tilanteissa. Vuosien varrella kohtaamani epä- ja ennakkoluulot, jopa viha, ovat olleet yllättävän sitkeitä. Minua harmittaa, että nämä pikkusielut nyt ovat tyytyväisiä näennäisestä oikeassa olemistaan, vaikka heidän johtopäätöksensä Venäjästä syntyi vain typerien asenteiden pohjalta."

Itse kuulun niihin pikkusieluihin jotka ovat olleet "näennäisesti oikeassa" mitä se nyt sitten tarkoittaakin. Iloinen en tosin siitä ole, että olen ollut oikeassa. Olen järkyttynyt siitä, että olin oikeassa. Pelkään todella, että olen oikeassa siinäkin, että Suomi ehkä menettää itsenäisyytensä. Kunnioitan Riiheläistä siinä että hän on rehellisesti myöntänyt valtavan pettymyksensä.

Tarja Haloselta ei ole kuulunut mitään vastaavaa rehellisyyttä ja itsekritiikkiä. Yhä edelleen Niinistökin valehtelee, että mitään pelättävää ei ole. Tällaisia ihmisiä suomalaiset haluavat johtajikseen.

Mielenkiintoinen on Riiheläisen väite, että "meidän" johtopäätöksemme on perustunut vain ennakkoluuloihin. Osittain Riiheläinen on toki oikeassa. Toisaalta usko Venäjän nopeaan muutokseen 90-luvulla perustui pitkälti toiveajatteluun - ajatukseen että demokratia on voittamassa kaikkialla autoritarismin ja nationalismin. Francis Fukuyama teki saman virheen kuin Riiheläinen ja arvostan kyllä häntäkin, koska myönsi virheensä.

Olen käsitellyt omaa "ennakkoluuloista" Venäjä-käsitystäni kirjoituksessani Vaikka voissa paistais Sarastus-lehdessä. Kirjoitin mm.

Usko markkinatalouden, demokratian ja sananvapauden voittokulkuun aikaamme leimaavana prosessina ja usko Internetin ja globalisaation voimaan vääjäämättä muuttaa koko maailma on ollut tyypillistä suomalaisellekin liberaalille ajattelulle. Sumeilematta tätä periaatetta sovellettiin Suomessa myös Venäjään. Konservatiivinen filosofi Roger Scruton puhuu moving spirit fallacy’sta.

Nyt äärimmäisin optimistinen toiveikkuus on toki väistynyt, ja tajutaan että Venäjä on korruptoitunut ja autoritäärinen maa, jossa demokratia ja sananvapaus ovat varsin rajoittuneita. Mutta edelleen moderni suomalainen uskoo optimistisesti, että Venäjä on vääjäämättä muuttumassa ja osin jopa muuttunut...

Venäjän muuttumiseen uskovan teorian rinnalla elää perinteinen suomalainen teoria Venäjästä, jota voinee kutsua essentialistiseksi. Venäjä on alati samanlainen, muuttumaton ja ennen kaikkea Suomea uhkaava. Perinteisestä teoriasta puhutaan harvoin eksplisiittisesti, mutta se on iskostunut ihmisten mieliin.

Venäjää leimaa perinteisen teorian mukaan muuttumaton vapauden puute. Venäjällä ei ole koskaan ollutkaan demokratiaa. Toisaalta venäläinen talonpoika ei ole koskaan ollut vapaa, koska hän ei päinvastoin kuin suomalainen talonpoika ole itse hallinnut viljelemäänsä maatilkkua. Venäjä voi teoriassa kehittyä kohti demokratiaa, mutta siihen kuluu luultavammin vuosisata kuin vuosikymmen...

Perinteinen teoria Venäjästä ei tietenkään ole tieteellinen teoria. Esimerkiksi käsitys venäläisyydestä suomalaisuutta alempana kulttuurina ei tietenkään faktuaalisesti ole joka suhteessa totta. Venäläiset loivat erityisesti tsaarin vallan loppuaikoina ja neuvostoajan alkupuolella merkittävän osan maailman parhaasta kirjallisuudesta ja musiikista.

Suomalaisten teoriaa venäläisistä on syytä arvioida sen käyttökelpoisuuden perusteella. Optimistinen teoria on sekin tieteellinen vain siinä mielessä että se (yli)soveltaa yhtä kiistanalaista tieteellistä hypoteesia (modernisaatioteoriaa) Venäjään.

Optimistisen teorian käyttökelpoisuus on vähäinen. Voisi jopa väittää että optimistinen teorian ainoa vaikutus on ollut se, että osa suomalaisista on saatu sellaisen harhan valtaan, että meillä ei ole enää mitään suurta huolta Venäjästä.

Perinteinen teoria ei tietenkään korvaa tieteellistä tutkimusta Venäjästä. Se on kansan teoriaa tai heuristiikkaa, jonka tarkoituksena ei ole luoda tarkkaa kuvaa venäläisestä yhteiskunnasta. Perinteisen teorian etu on siinä että se antaa tarpeeksi toimivan, selkeän ja helposti muistettavan perustan Venäjän kanssa toimimiseen.

Heikko vai vahva Venäjä

Olen presidentti Tarja Halosen kanssa samaa mieltä siinä että heikko Venäjä ei ole välttämättä kenenkään etu. Heikko valtio on arvaamaton ja siksi riski naapureille.

Toisaalta vielä heikkoakin valtiota vaarallisempi on valtio, joka on ensin syystä tai toisesta heikentynyt, mutta alkaa siitten vahvistua ja uudessa voimantunnossaan alkaa ärhennellä joka suuntaan. Olen siis täysin eri mieltä Tarja Halosen kanssa siitä että Venäjän uhitteluun asti ulottuva aktivoituminen ulkopolitiikassa ei ole huolestuttavaa.

Venäjää nöyryytettiin koko 90-luku - tai ainakin Venäjä koki itsensä nöyryytykseksi, kun Neuvostoliitto hajosi ja Neuvostoliittoon kuuluneet kansat vapautuivat venäläisten barbaarisesta pakkovallasta.

Miljoonat venäläiset jäivät uusiin itsenäisiin valtioihin. Ilmiö oli samanlainen kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika Saksan ja Itävallan kannalta. Kymmenet miljoonat saksalaiset jäivät silloin Tsekkoslavakiaan, Puolaan, Latviaan, Viroon, Romaniaan, Jugoslaviaan ja Neuvostoliittoon. Saksan nälökulmasta he olivat orjuutettuja saksalaisia (Volksdeutsche), Latvian, Tsekin ja Puolan näkökulmasta saksalaisvähemmistöt olivat Saksan viides kolonna. Historia osoitti viides kolonna -teorian oikeaksi.

Toista maailmansotaa edelsi aseiden kalistelu: Saksa väitti Tsekkoslovakian kohtelevan huonosti Tsekin saksalaisväestöä (sudettisaksalaisia). Putinin harjoittama aseiden kalistelu on liittynyt mm. siihen, että virolaiset ovat muka kohdelleet huonosti Viron venäläisiä.

Putinin mukaan "Neuvostoliiton hajoaminen oli viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi". Max Jakobsosnin mukaan Venäjä on nyt luomassa uudelleen romahtanutta imperiumia ja "pyrkii menetettyjen alueiden palauttaminen". Venäjä käyttää Jakobsonin mukaan öljyä aseena menetettyjen alueiden palauttamiseen perinteisten aseiden sijasta. (Tätä väitettä tukevat Venäjän omat julkisesti julistetut päämäärät.)

Epäselvää ainakin minulle on tarkoittiko Jakobson todella että Putin haluaa liittää esimerkiksi Armenian tai Gruusian uudelleen Venäjään - vai riittääkö hänelle että ko. valtiot alistuvat Venäjän vasalleiksi.

Lähteet:

1. Max Jakobsonin artikkeli "Venäjä on taas vahvistunut" Helsingin Sanomissa 2. kesäkuuta

2. Tarja Halosen haastattelu Helsingin Sanomissa 3. kesäkuuta

Onko Venäjä siirtymässä seuraavaan vaiheeseen päämääränä koko Ukrainan valtaaminen?

Itä-Ukrainan kansantasavallat on yhdistetty "Vähä-Venäjän liittovaltioksi". "Vähä-Venäjä" ilmoittaa edustavansa koko Ukrainan aluetta.

Verkkouutiset kirjoittaa:

Venäläissivustot raportoivat Zakharenkon julistavan uuden valtion Ukrainan seuraajavaltioksi, jolla on oikeus edustaa koko Ukrainan aluetta. Poikkeuksen muodostaisi vain Krim, jonka Venäjä miehitti ja liitti itseensä kevättalvella 2014.

Zakharenkon ilmoitus muistuttaa Moskovasta ohjatun niin sanotun Terijoen hallituksen toimintatapaa vuonna 1939.

Paljon Ukrainassa matkustanut toimittaja Nina Leinonen raportoi Iltalehdessä:

Venäjän media räväytti tiistaina uutisen, jota ei köhimättä pystynyt lukemaan. Ensin luulin sitä niin sanotuista kansantasavalloista tulevaksi "hullutteluksi" kunnes Kremlin retoriikka puski huolella läpi.

Niin sanotut Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat Itä-Ukrainassa aikovat yhdistyä. Ainakin, jos on venäläismedioihin uskominen. Asiasta ilmoitti tiistaina niin kutsutun Donetskin kansantasavallan johtaja 

Aleksandr Zahartšenko. Hän antaa ymmärtää, että tavoitteena olisi koko Ukrainan alueen valloittaminen. Hänen mukaansa Ukraina-nimeä ei enää pitäisi käyttää, vaan käytössä olisi jatkossa Vähä-Venäjä. Aiemmin niin sanotut kansantasavallat uhosivat Novorossijan alueen julistamisella, johon kuuluisi Ukrainan kaakkoiskulma. Nyt kiikarissa on koko Ukraina Krimin niemimaata lukuun ottamatta. 

Venäläisellä on venäläisen touhut. Osmo Jussila kuvaa kirjassaan Terijoen hallitus 1939-1940 nukkehallituksen perustamista geneeriseksi neuvostoliittolaiseksi työkaluksi. Ensimmäisiä kertoja samaa menetelmää käytettiin jo 20-luvun alussa Ukrainassa ja Georgiassa, sitten mm. Suomessa ja myöhemmin Afganistanissa. Algoritmi menee suunilleen näin:

1. Vallataan joku rajakaupunki venäläisillä joukoilla päivänä d.
2. Aloitetaan takautuvasti "sponttaani" kapina.
3. "Kapinalliset" pyytävät neuvoistoliittolais-venäläiseltä hallutikselta apua. Päivämääräksi saatetaan merkitä päivä d - 1.
4. Venäjä lisää "apuaan" "kapinallisille". Massiivinen naapurimaan valtaus aloitetaan.

Miksi Venäjä toimii juuri nyt? on mielenkiintoinen kysymys.  Veikkaan, että tämä liittyy jotenkin Trumpin valintaan USA:n presidentiksi, mutta on mahdotonta vielä sanoa varmaksi.

Demilitarisoitu Ahvenanmaa on uhka Suomelle

Aloitin syyskuussa kirjoitussarjan Ahvenanmaan turvatakuiden puuttumisesta. Totesin silloin, että Ahvenanmaa on todellisuudessa täysin vailla turvatakuita. 

Yhä selvemmältä näyttää että Ahvenanmaan demilitarisointi ei ole ainoastaan uhka Ahvenanmaan väestölle ja heidän elämäntavalleen vaan koko Suomen kansalle. Jos Venäjä valtaa Ahvenanmaan, se kykenee käyttämään Ahvenanmaata Suomen liikkumavaran minimointiin mm. kontrolloimalla lentoliikennettä.

Ahvenanmaan entinen kansanedustaja Elisabeth Nauclér on kirjoittanut ja puhunut lukuisia kertoja siitä, miten Ahvenanmaan demilitarisoinnilla on stabilisoiva vaikutus Itämeren alueelle ja miten ko. mallia voisi ajatella kopioitavan esimerkiksi Vuoristo-Karabahin konfliktiin. Todellisuudessa Ahvenanmaan demilitarisointi destabilisoi Itämeren alueen turvallisuutta samalla lailla kuin Suomen ja Ruotsin jääminen Naton ulkopuolelle tai Ruotsin armeijan faktinen alasajo destabiloi Itämeren alueen tilannetta. Valtatyhjiöllä on taipimus täyttyä.

Nauclérin pari päivää sitten HS:ään kirjoittaman artikkelin sanoma on edes pikkaisen muuttunut:

Ahvenanmaalaiset haluavat turvata saarten aseman. Ahvenanmaalla käydään jatkuvaa keskustelua demilitarisoidun aseman turvaamisesta. Tämä on luonnollista, koska elämme rauhan aikaa eikä näköpiirissä ole muutosta lähialueiden kiristyneestä turvallisuuspoliittisesta ilmapiiristä huolimatta.

Suomi ei suunnittele sotaa, mutta kriisitilanteiden varalle on olemassa valmiussuunnitelma. Suunnitelmassa täytyy arvioida, muodostaako demilitarisoitu alue uhan vai voiko se olla Suomelle jopa hyödyllinen.

Demilitarisointia pidettiin alun perin luottamusta herättävänä toimenpiteenä ja tärkeänä kriisien ratkaisemisessa. Ahvenanmaa on turvallisuuspoliittisessa keskustelussa usein ollut esimerkkinä hyvin toimivasta ratkaisusta

Jos perinteinen haloslainen bullshit siitä, että elämme muka rauhan aikaa, ohitetaan, tekstistä on löydettävissä realismin hiven: "täytyy arvioida, muodostaako demilitarisoitu alue uhan vai voiko se olla Suomelle jopa hyödyllinen".

Selvää lienee, että demilitarisointi on Suomellekin uhka. Ex-kansanedustaja jatkaakin samalla vanhalla bullshit-linjalla:

Nyt on aika keskustella Ahvenanmaan neutralisoinnin turvaamisesta. Jos haluamme edistää Itämeren alueen maiden rauhanomaista rinnakkaiseloa, rauhan aikana on tärkeää vahvistaa yleistä sitoutumista Ahvenanmaan asemaan ja sopimukseen siitä, ettei saaria saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin.

Joku varmasti toteaa, että sopimuksethan ovat vain paperia. Kyllä, mutta Suomessa kunnioitetaan sopimuksia. Luotamme EU-maiden tukeen ja Naton solidaarisuuteen. Samalla tavalla on vahvistettava uskoa, kunnioitusta ja solidaarisuutta Ahvenanmaan neutralisointisopimusta kohtaan.

Suomessa kunnioitetaan sopimuksia - Venäjä ei niitä kunnioita. Ulkopoliittisen insituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak toteaa, että Suomessa on keskusteltava Ahvenanmaan demilitarsoinnin Suomelle aiheuttamasta riskistä. Lainaan Uutta Suomea:

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak sanoo Uudelle Suomelle, että keskustelu pitäisi avata Ahvenanmaan demilitarisoidusta ja neutralisoidusta asemasta:

Nauclér kirjoittaa, että Suomen valmiussuunnitelmassa täytyy arvioida, ”muodostaako demilitarisoitu alue uhan vai voiko se olla Suomelle jopa hyödyllinen”. Salonius-Pasternak pohtii, onko demilitarisoidusta alueesta hyötyä tilanteessa, jossa joku maa päättäisi tunkeutua toisen maan alueelle. Viime aikoihin asti kokonaistilanne on Salonius-Pasternakin mielestä ollut sellainen, että Ahvenanmaan asema on voitu hyväksyä. Kylmän sodan aikana on ollut luonnollista, että keskustelua aiheesta ei ole käyty. Hän kuitenkin korostaa, että turvallisuustilanteen muutos on tapahtunut valtavan nopeasti.

- Helpoin ratkaisu olisi, että poistetaan se rajoitus [demilitarisoitu ja neutralisoitu asema]. Sitten ainakin puolustusvoimat voisi itse päättää [mitä tekee]. Eihän se tarkoita sitä, että Ahvenanmaan itsemääräämisoikeus tai muu asema poistuisi, hän sanoo.

Salonius-Pasternakin mukaan puolustusvoimat ei välttämättä edes tekisi mitään muutoksia nykytilanteeseen.

- Mutta jos tilanne kiristyy, niin sen sijaan että lähetään Hornet Helsinki–Vantaalle, lähetetään se Maarianhaminaan, hän antaa esimerkin.

- Ei Suomi tee talouspolitiikkaakaan sen perusteella, mitä joku päätti 1800-luvulla, Salonius-Pasternak huomauttaa.

...

[Pasternak toteaa:] Kansainvälisen sopimuksen piti suojella Ukrainaa. Ja Venäjä oli sen allekirjoittanut. Venäjä ei ole [Ahvenanmaan neutralisointia] hyväksynyt, joten miksi pitäisi luottaa siihen, että sopimus pitää? 

Salonius-Pasternak esitti viime vuoden lopulla skenaarion, jonka mukaan Venäjä voisi tunkeutua Suomeen Ahvenanmaan kautta. Hän kirjoitti HS:n Vieraskynä-palstalla, että ”ottamalla käyttöön vain vaikkapa pari Ahvenanmaan saarta Venäjä voisi nykyisillä asejärjestelmillä kontrolloida Itämeren ilmatilaa. Näin se pystyisi rajoittamaan tehokkaasti esimerkiksi Helsingin ja Tukholman välistä ilmaliikennettä”.

Oletko ihan oikeasti sitä mieltä, että näin voi tapahtua?

- Kyllä. En sanonut, että se on todennäköistä. Mutta on se mahdollista, Salonius-Pasternak sanoo nyt.

Lisäys klo 9.38:

Jos Ruotsi liittyy Natoon, Venäjällä on vielä vähemmän syytä olla sekaantumatta Suomen asioihin sotilaallisesti. Nykyään Venäjää sentään pidättää se, että jos Suomi joutuu törkeän loukkauksen kohteeksi, Ruotsi hakeutuu varmasti Natoon. Ruotsin liittyminen Natoon nostaisi Ahvenanmaan miehityksen riskiä oleellisesti.

PS liittoutumassa "Putinin puolueen" kanssa?

PS on Ruotsidemokraattien johtajan Jimmie Åkessonin mukaan liittoutumassa EU-parlamentissa sellaisten puolueiden kanssa, jotka Jussi Halla-aho itse muutama vuosi sitten tuomitsi ja joita Halla-aho kutsui yhteisellä nimellä Putinin puolueeksi.

Halla-aho on käytännössä jo huhtikuun puolessavälissä itse kertonut asiasta.

Kirjoitimme vuonna 2015 toimittaja Marko Hamilon, professori Timo Vihavaisen, kirjailija Joonas Konstigin, kirjailija Timo Hännikäisen, EK:n silloisen johtajan lähiavustajan Heidi Sabanadesanin ja toimittaja Erkki Lampenin kanssa kirjan konservatiivisesta näkökulmasta. Yksi kirjoittamani teksti heijasteli jo kehitystä, joka nyt on siis vain pahentunut:

"Kansallismieliset puolueet pettämässä Euroopan?

Samaan aikaan kuin kansallismielisyyden arvo aletaan ymmärtää, monet kansallismieliset puolueet ovat vetämässä itse maton altaan.

Taustana on seuraava: Euroopan kansallismieliset puolueet ovat kritisoineet pitkään eurooppalaista yhdentymistä sillä perusteella, että yhdentyminen heikentää kansallisvaltioiden suvereniteettia. EU:n ongelmat ovat edistäneet kansallismielisten puolueiden menestystä. Jotkut kansallismieliset ovat nähneet myönteisenä sen, että Venäjä on haastanut Naton ja EU:n. Yhteinen vihollinen on yhdistänyt heitä Venäjään.

Venäjä on haluttu nähdä myös rappeutuneen Euroopan vastapoolina moraalisessa mielessä. Venäjä on nähty Euroopan arvokonservatiivien ja kansallismielisten luonnollisena liittolaisena muun muassa islamismia, monikultturismia ja perinteisten instituutioiden murentamista vastaan.

Amerikkalainen konservatiivi Pat Buchanan, joka on vaikuttanut vahvasti myös eurooppalaiseen arvokonservatiivien ja kansallismielisten ajatteluun, kirjoitti kolumnissaan Whose Side is God on Now:

Kulttuurisodassa, jota käydään ihmiskunnan tulevaisuudesta, Putin asettaa Venäjän perinteisen kristinuskon puolelle. Hänen kirjoituksensa heijastelevat paavi Johannes Paavali II:n ajattelua, joka puheessaan Evangelium Vitae vuonna 1995 syytti länttä “kuoleman kulttuurista”.

Mitä paavi Johannes Paavali II tarkoitti moraalisilla rikoksilla?

Lännen antautumista seksuaaliselle vallankumoukselle, hillittömälle irtosuhteiden harrastamiselle ja muulle hedonismille, feminismille, abortille, homoavioliitoille, eutanasialle, itsemurhiin avustamiselle - kristillisten arvojen korvaamiselle Hollywood-arvoilla.

Eräiden kansallismielisten puolueiden Venäjä-myönteisyys on kuitenkin edennyt tämän vuoden aikana niin pitkälle, että voidaan puhua näistä puolueista Putinin kätyreinä ...

Käännekohta oli Venäjän ja sen krimiläisten kätyrien suorittama Krimin valtaus.

Alliance of European National Movements, jonka jäseniä ovat esimerkiksi Ranskan Front National ja Unkarin Jobbik, julkaisi Ukrainan tilanteesta julkilausuman. Se on nimeltään Ukraine – Official Statement, eli edustaa ilmeisesti kyseisten puolueiden virallista kantaa Ukrainan tilanteeseen. Voi suoraan sanoa, että se on julkaistu Ukrainan kansaa vastaan. Julkilausuma ilmaisee muun muassa seuraavia ajatuksia:

Se, että Venäjä otti Krimin haltuunsa, on oikeutettua. Venäläiset ovat syyttömiä Stalinin ajan hirmutöihin, koska bolshevikkihallinnossa muut etniset ryhmät kuin venäläiset suorittivat hirmutyöt. Venäläiset olivat bolshevikkihallinnon aikana suurimpia uhreja. Ukrainalaisten nationalistijärjestöjen johto on amerikkalaisten sätkynukkeja eli kollaboratöörejä. Ulkomaalaisten – paitsi venäläisten – ei kuulu sekaantua Ukrainan asioihin. Venäjällä on oikeus sekaantua Ukrainan asioihin, koska Ukrainassa asuu venäläisiä ja koska Ukraina kuuluu Venäjän etupiiriin.

Järjestö toistelee siis Putinin hallinnon ja tv-kanava RT:n propagandaa. Järjestö on ryhtynyt Putinin viidenneksi kolonnaksi Euroopan rajamaiden kansoja vastaan. Samaiset puolueet ovat lähettäneet vaalitarkkailijoita Krimin näytösvaaleihin ja tukeneet näin konkreettisesti Venäjän aggressiota Ukrainaa vastaan.

Voi kysyä, edistävätkö kyseiset puolueet sen enempää Euroopan etua kuin vaikkapa ne islamistiset maahanmuuttajaryhmät, joita kritisoimalla Front National on edennyt vaaleissa. Front Nationalin tuki Venäjälle on jatkunut – se on mm. vastustanut Mistral-tukialuskaupan jäädyttämistä.

Suomessa Perussuomalaiset ja varsinkin Suomen Sisu ovat olleet Ukrainan tilanteesta hiljaa. Ansiokkaan poikkeuksen on tehnyt Jussi Halla-aho, joka on heti tuoreeltaan kritisoinut Venäjän imperialistista toimintaa ja todennut Venäjän käyttävän venäläisvähemmistöjen muka huonoa kohtelua Suomen ja Ukrainan kaltaisissa maissa tekosyynä sekaantua näiden maiden asioihin.

Syyskuussa, kun EU solmi assosiaatiosopimuksen Ukrainan kanssa samaan aikaan kuin maa oli Venäjän aggression kohteena, Halla-aho kirjoitti:

Vaikka en pidä siitä, mikä Unionista on tullut, ymmärrän oikein hyvin, mitä lähentyminen merkitsee Ukrainalle ja ukrainalaisille. Se merkitsee poispääsyä Venäjän dominoimalta harmaalta vyöhykkeeltä ja semiautoritaarisesta kleptokratiasta, näkymää oikeusvaltiosta, kansalaisvapauksista ja normaalista elämästä.

Putinin puolue europarlamentissa on jakautunut salin kummallekin laidalle. Äärioikeisto ja -vasemmisto äänestivät sopimusta vastaan ja jyrisivät kuin yhdestä suusta, että syyllisiä Ukrainan tilanteeseen ovat NATO, EU, Yhdysvallat ja Kiovan vallankaappausjuntta. Venäjää ei pidä ärsyttää, ja sillä on oikeus suojella geopoliittisia intressejään yms. yms.

Kommunistit voi jättää omaan arvoonsa, mutta eilen tunsin syvää häpeää niiden puolesta, jotka kutsuvat itseään kansallismielisiksi ja jotka monessa muussa kysymyksessä ovat lähellä perussuomalaisia. Onneksi olemme osa ryhmää, jonka toimintaa ja puheenvuoroja ei tarvinnut hävetä.

Kansallismielisessä liikkeessä on Suomessa esitetty usein jopa ajatus, että kansallismielinen kunnioittaa luonnostaan myös muiden kansojen itsemääräämisoikeutta. Ajatus on naiivi. Kansallismielisyys on sisäryhmä-ajattelua – en tietoisesti kutsukaan sitä ideologiaksi.

Suomalaisten kansallismielisten on syytä ymmärtää, että Ranskan tai Venäjän kansallismieliset ja arvokonservatiivit eivät ole missään mielessä suomalaisten kansallismielisten luonnollisia liittolaisia. Päinvastoin. Kuten sortokauden aikana Suomen kansan parhaita ystäviä on venäläinen liberaali – ei venäläinen kansallismielinen."