Liberalismi ja individualismi on lännen voima ja heikkous

Iltalehden kolumnisti Oskari Onninen kirjoitti Nato-keskustelusta:

"viimeviikkoinen Nato-päätös oli kuin voitonpäivä, kun hysteerinen itsetyytyväisyys sekoittui hysteeriseen pelkoon. ...luulin, että läpikansainvälinen sosioekonominen luokkamme suhtautuisi asuinmaahamme kylmän neutraalisti ja vailla kansallishurmosta. Siten, että Suomi on ennen muuta hyvä järjestelmä [asuinmaataan markkinoilla valitsevalle ainutkertaiselle yksilölle]. Minulle se on paras äidinkieleni vuoksi, mutta kaikille suomalaisille se ei ole edes hyvä ja tämän kevään jälkeen vielä vähemmän.... Ja että pahan päivän varalle on muitakin hyviä järjestelmiä."

Mutta sitten hän näkee ympärillään kauheaa hurmosta ja "typeryyttä":

Eduskunnan Nato-keskustelun eli -monologien huipennukseksi kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo herkisteli kenraali Adolf Ehrnroothin sanoilla kuin karstulalainen teiniskini. ”Ei enää koskaan yksin”, Ehrnroothin muistetaan sanoneen talvisodan opetuksena. Yksinolo loppuikin jo jatkosotaan, kun päästiin poteroihin vetämään metamfetamiinia natsien liittolaisena.

Onnisen kirjoitus on tavallaan täysin looginen jos ottaa sen länsimaisen liberaalin näkökulman että yksilö on kaiken mitta ja että yksilön ainutkertaista elämää ei pidä uhrata minkään vapauden tms. alttarille. Erikseen tietysti ne alemman sosiaaliluokan ihmiset jotka menevät "vapaaehtoisesti" - rahan puutteesta - tapettavaksi. Näitä ihmisiä kyllä riittää kun pidetään tuloerot suurina ja köyhät äänestävät jotain populistis-hurmoksellista puoluetta. Ruokaa ja sirkushuveja ja palkka-armeija. Hurmoksesta vapaat fiksut hyväpalkkaiset ja koulutetut nauravat partaansa. Ongelma ei olekaan kirjoittajan logiikassa vaan hänen premisseissään - individualismissa ja liberalismissa sen puristisessa muodossa. Moraalipsykologian professori Jonathan Haidtin mukaan meillä on kyky (tietyissä olosuhteissa) päästä itsekkyyden yli ja hukata itsemme (hetkellisesti ja eksaattisesti - tai sanoisinko hurmoksellisesti) osaksi jotain suurempaa. Sosiologian isä Émile Durkheim ajatteli, että olemme homo duplex:

Elämme suurimman osan elämäämme profaanissa maailmassa, mutta koemme suurimmat ilomme niinä lyhyinä hetkinä jolloin siirrymme pyhyyden [hurmoksen] maailmaan, missä meistä tulee vain osa kokonaisuutta.”

Utilitarismi pitäkin korvata Haidtin mukaan durkheimilaisemmalla versiolla. Liberalismi on sinällään hieno aate, mutta jos sen ongelmia - yli-individualismia - ei suostuta ymmärtämään syntyy jotain jolle ei-länsimaiset kulttuurit lähinnä nauravat.

Foreign Affairsin singaporelainen kolumnisti kirjoittaa:

The same hero-worship [hurmoksellinen palvonta?] is given to the idea of individual freedom. Much good has come from this idea. Slavery ended. Universal franchise followed. But freedom does not only solve problems; it can also cause them. The United States has undertaken a massive social experiment, tearing down social institution after social institution that restrained the individual. The results have been disastrous. Since 1960 the U.S. population has increased 41 percent while violent crime has risen by 560 percent, single-mother births by 419 percent, divorce rates by 300 percent and the percentage of children living in single-parent homes by 300 percent. This is massive social decay. Many a society shudders at the prospects of this happening on its shores. But instead of traveling overseas with humility, Americans confidently preach the virtues of unfettered individual freedom, blithely ignoring the visible social consequences.

The West is still the repository of the greatest assets and achievements of human civilization. Many Western values explain the spectacular advance of mankind: the belief in scientific inquiry, the search for rational solutions and the willingness to challenge assumptions. But a belief that a society is practicing these values can lead to a unique blindness: the inability to realize that some of the values that come with this package may be harmful. Western values do not form a seamless web. Some are good. Some are bad. But one has to stand outside the West to see this clearly, and to see how the West is bringing about its relative decline by its own hand. Huntington, too, is blind to this

Muistelen menneitä - Valkea, Foucault ja Fukuyama

Tämä blogi on jatkunut todella pitkään (vuodesta 2006) ja jatkuu toki edelleen. Aiemmin blogin kommenteissa käytiin melko laajaa keskustelua - nimimerkit Tiedemies, Valkea, Aakke / Miltton, IDA,  Vasarahammer, LS, Ruukinmatruuna ovat kuitenkin kadonneet. Keskustelu on siirtynyt muualle. Olen tavannut neljä ensimmäistä vuosien mittaan - Tiedemiehestä on tullut hyvä ystäväni, oikeastaan myös Aakesta. IDA:n olen tuntenut kauan. Bloggaaja Valkeaan välit katkesivat voimakkaiden erimielisyyksien takia. 

Valkean tapaaminen oli elämäni erikoisimpia. Valkea ei missään vaiheessa useamman tunnin kahvilla istumisen aikana halunnut kertoa oikeaa nimeään. Kun jouduin lainaaman häneltä bussirahat, en voinut palauttaa rahoja. 

Lähtökohtamme Valkean kanssa olivat pintapuolisesti tarkasteltuna samanlaiset - kansallismielisyys ja yhteisöllisyyden painottaminen. Molemmat olimme äärimmäisen kiinnostuneita mm. hutteriiteista ja juutalaisista. Valkea on terävä analyyttinen ihminen. (Tiedemies on liberaali ja Aakke oli Chicagon koulukunnan libertaari, joka tuli sittemmin uskoon. IDA on katolinen perussuomalainen.)

Valkea näki kuitenkin maailman jotenkin dramaattisesti eri tavalla kuin minä. Valtapelinä. Maailma oli Valkealle PELKÄSTÄÄN liberaalien ja konservatiivien (amerikkalaisessa mielessä) valtataistelua. Kulttuurisotaa, missä kaikki keinot olivat luvallisia. Blogin kirjoitus oli ensi sijassa propagandan tekoa. Itse näin elämän ja blogin kirjoituksen jatkuvana uuden etsimisenä ja vanhojen ajatusten jatkuvana uudelleen arvioimisena. Opiskellemisena yhdistettynä poliittiseen työhön, jossa yhteistyötä pitää tehdä muidenkin kuin konservatiivien kanssa case by case.

Valkea pyysi minut kahville ainoana syynä, että muuttaisin omaa tapaani kirjoittaa blogia, jotta Kansankokonaisuus palvelisi Kulttuurisotaa tehokkaasti. Hän ei halunnut kertoa nimeään, koska pelkäsi jotakin.

Spesifisesti Valkea halusi käyttää vasemmistointellektuelli Michael Foucaultin postmodernismia konservatiivien aseena liberaaleja vastaan. Konkreettisesti Valkea oli valmis - Foucaultin metodolgiaa käyttäen - hylkäämään totuuden & tieteen kulttuurisodan "korkeamman" päämäärän hyväksi. Sen hän tekikin mm. kiistäessään ilmaston lämpenemisen.

Luen juuri Francis Fukuyaman uusinta kirjaa Liberalism and Its Discontents liberalismista ja sen vihollisista. Eräs terävimmistä liberalismin vasemmistolaisista kriitikoista ja tieteellisen maailmankuvan romuttajista onkin Fukuyaman mukaan nimenomaan Foucault:

Michel Foucault. In a series of brilliant books, Foucault argued that the language of modern natural science was used to mask the exercise of power. The definition of madness and mental illness, the use of incarceration to punish certain forms of behavior, medical categorizations of sexual deviancy and other practices were not based on neutral empirical observation of a given reality. Rather, they reflected the interests of broader power structures that wanted to subordinate and control different classes of people.

... Edward Said’s 1978 book Orientalism made explicit use of Foucault’s theory of power and language to attack prevailing academic approaches to cross-cultural studies, laying the groundwork for later postcolonial theorists who have denied the possibility of “objective” knowledge unconditioned by the identity of the knowledge producer.

Valkean tavoin amerikkalainen populistioikeisto otti Foucaultin ajattelun omaan käyttöönsä.

...The postmodernist critique of liberalism and its associated cognitive methods has now drifted over to the right. White nationalist groups today regard themselves as a beleaguered identity group. During the Covid epidemic, a much broader group of conservatives around the world used the same conspiratorial critique of modern natural science that had been pioneered by critical theory and the left.

Foucalt avasi pullon ja postmodernismin eli irrationalismin henki pääsi karkuun. Postmodernismin idean nappasi lopulta myös trumpilainen oikeisto ja käytti sitä ehkä jopa tehokkaammin kuin vasemmisto. Valkea oli ollut tällä asialla jo 15 vuotta sitten.

if Michel Foucault argues that the scientific method encodes the power and interests of hidden elites, then we have to ask what hidden power agenda drives Michel Foucault himself. If there are no truly universal values other than power, why should one want to accept the empowerment of any marginalized group, which will simply replace one expression of power with another? 

Yhtä hyvin voidaan siis voimaannuttaa äärikonservatiivisia valkoisia kuin vaikka afroamerikkalaisia. 

Suomi on kunniavelassa Ukrainalle

En halua vähätellä Marinin ja Niinistön roolia - päinvastoin - kunnia heille ja Suomen puoluelaisille siitä, että muuttivat lopulta mielensä tosin vasta pakkoraossa.

Mutta:

Suomessa on alkanut levitä väitteitä, että Niinistö on todella taitava presidentti ja suuri sankari kun vei meidät Natoon.

Tai vaihtoehtoinen tarina että nerokas kansa ymmärsi, että vanha politiikka on tullut tiensä päähän - sitten poliitikotkin heräsivät. Todellisuudessa Suomen kansan enemmistö, presidentti ja hallitus heräsi samalla tavalla vuosien lumouksesta kuin Théoden - Rohanin kuningas, joka palveli Mordoria.

Sanomalehti Kaleva: Jos ukrainalaiset eivät olisi valinneet puolekseen demokraattista Eurooppaa vuonna 2004 ja puolustaneet valintaansa toistuvasti kovin uhrauksin, Suomi tuskin hakisi nyt Naton jäsenyyttä. Jos Venäjä olisi kyennyt alistamaan Ukrainan kahdeksan vuotta sitten ampumatta luotiakaan Donetskissa ja Luhanskissa, missä olisimme tänään? Vasta ukrainalaisten urheus vapautti suomalaiset vaatimaan päättäjiltä viimeistä puuttuvaa askelta osaksi länttä.

Pitää olla nöyrä. Ilman Ukrainan ristin kärsimystä Suomi ei olisi herännyt tuosta lumouksesta vieläkään. Me olemme kunniavelassa Ukrainalle.

Ukrainan kunnia ja Euroopan kunnia

Seinälläni joku kyynikko sanoi että "ei kuolemassa ole mitään kunniallisista eivätkä ukrainalaiset kuole meidän puolestamme".

Tietenkään ukrainalaiset eivät ole päättäneet juuri Suomen tai Euroopan puolesta mennä ristille vaan tämä on heidän oma sotansa oman ihmisarvonsa puolesta. Revolution of Dignity. 

Mutta fakta kuitenkin on että tehollisesti Ukrainan kansa taistelee koko Euroopan puolesta, vaikka heidän aivan alkuperäinen motiivinsa ei varmasti ollut Euroopan kunnia.

Motiivit muuttuvat kun taistelu jatkuu. Tottakai ukrainalaiset nyt ymmärtävät, että he nyt sotivat koko Euroopan puolesta ja se on heidän kunniansa.

Monet eurooppalaiset - eivät tietenkään kaikki - ovat faktisesti ajat sitten hukanneet sen mitä ukrainalaiset keksivät vuonna 2014 - inhimillisen elämän arvokkuuden (Dignity).

On tietysti paljon sanottu, että "parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa", mutta eikö tuo väite kuitenkin ole radikaalisuudessaan toteutunut Ukrainan kansan sydämessä.

Ihmisellä voi olla rahaa vaikka kuinka paljon tai hyvä perse, mutta ei inhimillistä arvokkuutta. Onhan se biologisessa mielessä elämää niin kuin täysin dementoituneen ihmisenkin elämä, mutta ei muuta. (En ehdota eutanasiaa - lukijan on turha sitä toivoa.) 

Euroopan kunnia vaatii, että me autamme Ukrainaa. Ei ukrainalaistenkaan voima ja into kestä ikuisesti, ellei heitä auteta tuhoamaan maahantunkeutuja.

Eskalaation riski on toki olemassa, mutta se ei ole peruste antaa Venäjälle periksi

Verkkouutiset kertoo:

[Keskustavasemmistolainen] "Berliner Zeitung on analyysissään arvellut, että liittokansleri Olaf Scholz ja hänen hallituksensa pelkäävät Ukrainan pärjäävän liian hyvin ja ehkä jopa voittavan sodan. Jos Ukraina saisi raskasta aseistusta, se ehkä jopa valtaisi takaisin Venäjän miehittämän Krimin ja mitä Vladimir Putin sitten tekisi?

Tätä samaa eskalaatiopelkoa ilmaisi hiljattain Saksan entinen ETYJ-suurlähettiläs Rüdiger Lüdeking, joka peräänkuulutti ”reaalipoliittista ratkaisua” ja varoitti, että Putinin tuhoa haluavat riskeeraavat ydinsodan mahdollisuudella.

Tätä taustaa vasten on herättänyt huomiota 18 kansanedustajan sekä mielipide- ja kulttuurivaikuttajan Berliner Zeitungissa julkaistu kirje, jonka he osoittivat 22. huhtikuuta liittokansleri Olaf Scholzille. Kirjeessä väitetään, että asevienti on tehnyt de facto Saksasta sodan osapuolen, ja että Ukraina muodostaa Naton ja Venäjän välisen taistelukentän Euroopan turvallisuusjärjestelyistä.

Allekirjoittavat vaativat Ukrainan armeijan vetäytymistä Kiovasta, Harkovasta ja Odessasta näiden tuhoutumisen välttämiseksi. Ukrainan antautumisehdoiksi se asettaa sitoutumisen puolueettomuuteen, Krimin niemimaan tunnustamisen Venäjän osaksi ja Donbasin ”itsenäisyyden”."

Saksalaiset ovat toki oikeassa siinä, että eskalaation riski eli ydinsodan riski on olemassa.

Realistinen koulukunta johon Lüdeking viittaa kertoo kuitenkin Henry Kissingerin sanoin myös sen, että jos Länsi ensi sijassa haluaa nollata ydinsodan riskiä, saamme aina olla antamassa periksi Venäjälle:

Kun [ydin]sodan välttäminen on ollut joidenkin valtioiden ylimpänä tavoitteena, on kansainvälinen järjestelmä ollut armottomimman jäsenensä armoilla.

Venäjä on arvaamattomampi kuin kertaakaan ainakaan Stalinin ajan jälkeen ja se on välinpitämättömämpi ihmiselämästä kuin kertaakaan Stalinin jälkeen. Vuosia on Suomessakin puhuttu, että Venäjä ei ole mikään Neuvostoliitto. Ei olekaan, koska se on paljon pahempi kuin Neuvostoliitto. Neuvostoliitto oli diktatuuri, mutta sitä johti kuitenkin puolue ja sen Keskuskomitea eikä yksittäinen ihminen. Korjausliikkeet olivat mahdollisia muutenkin kuin katastrofin kautta.

Tietty ydinsodan riski - heitetäänkö hatusta vaikka 5%:n riski - on hyväksyttävä tässä tilanteessa.

Mikä Venäjässä on hyvää, jos mikään?

Vastasin Quorassa pari vuotta sitten kysymykseen 

Mikä Venäjässä on parasta?

 Lienee ajankohtainen vastaus vieläkin:

Venäjässä on hyvää esimerkiksi klassinen kirjallisuus. Tsehovin Kirsikkapuisto tai Venäläistä Rakkautta, Bulgakovin Valkokaarti, Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Baletti. Musiikki. Paljon kaunista ja tunnetasolla kypsää. Yksittäiset ihmiset ovat usein sivistyneitä ja ystävällisiä sillä kokemuksella mitä minulla nyt on.

Negatiiviset seikat voittanevat kuitenkin positiiviset. Venäjä on maa joka hyökkää milloin mihinkin naapuriinsa. Ukraina on ollut viime aikoina se pahin uhri. Venäjä voi tietysti käydä meidänkin kimppuumme - haitta on viime aikoina ollut lähinnä uhkailu ja valheellisen tiedon levittäminen Venäjällä suomalaisten demonisoimiseksi. Paasikivi kirjoitti nerokkaasti että Pietari on meille suomalaisille pahan onnen aiheuttaja. Hän olisi voinut lisätä että sama pätee koko maahan. Paasikivi valmisteli radiopuheen Leningradin valloituksen kunniaksi 1941 - Usko Saksan voittoon oli vahva - Seura.fiVenäläisten enemmistö ihailee Stalinia. Venäläisten enemmistö: Stalin oli hyvä johtaja. Venäläisille on tyypillistä valita johtajakseen mies, jonka keinot ovat tuttuja Stalinilta, Iivana Julmalta ja Pietari Suurelta. Ajatus menee Leniniä mukaillen jotenkin niin että "Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia". Ilman väkivaltaa yhteiskunta ei uudistu. Väkivalta voi olla hyökkäystä naapurimaihin mutta yhtä hyvin omien venäläisten tai etnisten vähemmistöjen joukkomurhaa.

Mutta lainataanpa hiukan parempaa asiantuntijaa kuin itseäni. Jukka Mallinen on opiskellut Venäjällä ja kääntänyt venäläistä kirjallisuutta. Essee: Tulehtunut kansalliskiihko järkyttää venäläistä älymystöä:
“Venäläisten suuri enemmistö on nostanut Stalinin jopa ”suurimmaksi venäläiseksi”. Tämä on järkyttänyt monia. Vuonna 1988 kahdeksan prosenttia Neuvostoliiton asukkaista arvioi Stalinia myönteisesti. Vuonna 2016 diktaattorin hyväksyi venäjänmaalaisista 54 prosenttia. Vuonna 2018 heidän osuutensa nousi yli 70 prosenttiin.

Moskovan Carnigie-instituutin tutkija Andrei Kolesnikov selittää, että Krimin miehitys on Venäjällä nostattanut patrioottisen ja imperiaalisen uhon ja sen mukana Stalinin suosion tappiin. Stalinin ihailusta on tullut moraalisesti rohkaistu sosiaalinen normi massoille. Se on sitäkin helpompaa, kun nuorille Stalin on yhtä historiallisesti kaukainen kuin Iivana Julma.

Stalinin suosio kuvastaa kansan kyvyttömyyttä suunnistaa sekavassa nykyisyydessä. Se tarjoaa helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Se on myös vinksahtanut protesti pettymyksen tuottanutta Putinin hallintoa kohtaan. Stalin on ooppiumia Venäjän kansalle: toteutettavaksi mahdoton haave oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvoinnista.

Kolesnikov toteaakin, että jos valoisa tulevaisuus rakennetaan valoisalle menneisyydelle ja ammennetaan siitä oma legitiimisyys, niin ovella odottaa generalissimus Stalin.”
“Tunnettu runoilija ja filologi Olga Sedakova sanoo kirjassaan Veštšestvo tšelovetšnosti (”Ihmisyyden aine”, 2019), että Krimin kaappaaminen vei häneltä viimeisetkin illuusiot. Nyt vallitsee täysi pimennys. Vielä 2000-luvulla saattoi ajatella, että kansa ja valta ovat vastakkaisia. Nyt paljastuu, että valta ja kansa ovat yhtä lietsoessaan aggressiivista politiikkaa ja militaristista hysteriaa.

Sedakova menee venäläisen sivilisaation ytimiin. Hänestä venäläisillä on erityinen suhde pahaan – kyvyttömyys erottaa paha hyvästä. Lännessä suhde pahaan on yksiselitteinen, Venäjällä taas epämääräinen: mitään ei tunnusteta lopullisesti pahaksi. Monimutkainen selittely johtaa kaveeraamiseen pahan kanssa. Dostojevskin ”yleismaailmallisen vastakaiun” eli myötätunnon takaa löytyy sieltäkin eettisyydellä taktikointia. Anteeksiantavaisuudessa piilee kyvyttömyys erottaa paha.”

Collapse of Complex Security Frameworks eli Niinistön neljän pilarin romahdus

Suomi on turvallisuuspoliittisissa ongelmissa siksi, että emme ole Natossa. Natoon liittyminen nykyisessä tilanteessa, jossa Venäjä voi tehdä lähes mitä tahansa, on riskialtista niin kuin on Naton ulkopuolelle jääminenkin. 

Mutta mikä oli syy turvallisuuspoliittisen johtajuuden heikkoon tulokseen. Millainen päätöksenteko on johtanut siihen, että olemme tällä hetkellä huomattavasti Viroa hankalammassa tilanteessa. (Ohitan nyt tässä kokonaan katastrofipresidentti Tarja Halosen - sen toiminnan syitä on käsitelty muualla.) 

Heikko turvallisuuspoliittinen johtajuus johtuu samanlaisista syistä kuin Nokiankin romahduksen tapauksessa: Johtajat, jotka ovat oppineet toimimaan menestyksekkäästi tavalla A, eivät maailman muuttuessa halua luopua painolastiksi muuttuneesta opistaan A, vaan rakentavat uudessa tilanteessa vanhan päälle uusia kerroksia B, C, D... 

Revoluutio olisi ollut käsillä olevassa tilanteessa parempi kuin evoluutio. 

Perinteinen tapa A oli Suomen turvallisuuspoltiikan osalta asevelvollisuuteen perustuva maanpuolustus, tietty tapa hoitaa idän suhteita - ns. luottamukseen perustuva idänpolitiikka - ja sotilaallinen liittoutumattomuus. Lisäkerroksia rakennettiin vanhan päälle, kun maailma muuttui. Tehtiin isäntämaasopimus. Luotiin kumppanuussopimuksia eri länsimaiden kanssa. 

Puhuttiin aktiivisesta vakauspolitiikasta, presidentti Sauli Niinistö puhui myös turvallisuuspolitiikan neljästä pilarista. Kun yksi pilari - Venäjän suhteet - murtuivat, koko vakauspolitiikka muuttui epävakaudeksi.

Virossa toimittiin toisin. Johto vaihdettiin ja turvallisuuspolitiikka kehitettiin nopeasti tyhjältä pohjalta perustumaan ensi sijassa yhteen asiaan - Naton viidenteen artiklaan.

Vertaus Nokian romahdukseen

Anssi Vanjoki totesi 2010 Financial Timesin haastattelussa, että Androidiin siirtyvät matkapuhelinvalmistajat ovat kuin suomalaisia pikkupoikia, jotka pissaavat housuihinsa talvella lämmittääkseen oloaan. Hetkellinen hyöty menetetään Vanjoen mielestä nopeasti, kun Google nappaa pitkällä tähtäimellä koko potin.

Vanjoen erehdys peruistui siihen, että Nokialla oli paljon lisäarvoa kehitetty fyysisten mobiililaitteiden  päällä. Oma käyttöjärjestelmä, jopa oma palvelukauppa. Vanjoki oli toki oikeassa, että Nokia olisi menettänyt tuon lisäarvon, jos Nokian laitepuoli olisi yhdistetty Googlen mahtavaan ohjelmisto- ja palveluekosysteemiin. 

Mutta kieltäytyessään yhteistyöstä Googlen kanssa, Nokia menetti käytännössä koko puhelin-liiketoiminnan - ei vain lisäarvoa. 

Nokialle tapahtui ns. Collapse of Complex Business Models -ilmiö, jonka määritteli Clay Shirky -nimeisen business bloggaaja postauksessaan Collapse of Compex Business models. Shirky perusti teoriansa Joseph Tainterin kirjaan The Collapse of Complex Societies:

In 1988, Joseph Tainter wrote a chilling book called The Collapse of Complex Societies. Tainter looked at several societies that gradually arrived at a level of remarkable sophistication then suddenly collapsed: the Romans, the Lowlands Maya, the inhabitants of Chaco canyon. Every one of those groups had rich traditions, complex social structures, advanced technology, but despite their sophistication, they collapsed, impoverishing and scattering their citizens and leaving little but future archeological sites as evidence of previous greatness. Tainter asked himself whether there was some explanation common to these sudden dissolutions.

The answer he arrived at was that they hadn’t collapsed despite their cultural sophistication, they’d collapsed because of it. Subject to violent compression, Tainter’s story goes like this: a group of people, through a combination of social organization and environmental luck, finds itself with a surplus of resources. Managing this surplus makes society more complex—agriculture rewards mathematical skill, granaries require new forms of construction, and so on.

Early on, the marginal value of this complexity is positive—each additional bit of complexity more than pays for itself in improved output—but over time, the law of diminishing returns reduces the marginal value, until it disappears completely. At this point, any additional complexity is pure cost. Tainter’s thesis is that when society’s elite members add one layer of bureaucracy or demand one tribute too many, they end up extracting all the value from their environment it is possible to extract and then some.

The ‘and them some’ is what causes the trouble. Complex societies collapse because, when some stress comes, those societies have become too inflexible to respond. In retrospect, this can seem mystifying. Why didn’t these societies just re-tool in less complex ways? The answer Tainter gives is the simplest one: When societies fail to respond to reduced circumstances through orderly downsizing, it isn’t because they don’t want to, it’s because they can’t.

In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.

When the value of complexity turns negative, a society plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification.

Suomelle on tällä hetkellä tapahtumassa Collapse of Comple Security Framework. Johtaako romahdus koko itsenäisyyden menetykseen on toistaiseksi auki. Itsenäisyyden menetys voi tapahtua sitä kautta, että Venäjä valtaa Suomen tai vaihtoehtoisesti sitä kautta, että Suomi taipuu Venäjän painostukseen.

Maamme johto (Niinistö, pääministeri Sanna Marin ja eduskunnan puhemies Matti Vanhanen) ovat hankalassa tilanteessa.

Natoa kannattavien kansanedustajien sitoutuminen päätökseen on tärkeää

HS: "kansanedustajien halutaan itse muodostavan käsityksensä, jotta he voivat seistä päätöksen takana myös mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikeina hetkinä. Tämän takia ulkopoliittinen johto tulee mitä todennäköisemmin pysymään mahdollisimman kauan hiljaa omasta kannastaan."

Tämä lienee nyt tässä tilanteessa oikea lähestymistapa.

Tiedän että olen puhunut vuosia, että Niinistö on mielipidejohtaja ja hän voi - ja hänen pitää - vakuuttaa kansa Naton taakse.

Toisaalta nyt kun Venäjän törkeä provokaatio Suomea vastaan on lähes varma Nato-jäsenyyden haun myötä, on tärkeää että jokainen tekee itse päätöksensä, jotta jokainen sitoutuu päätökseen.

Nyt ei saa olla niitä kansanedustajia, jotka sanovat "mä noudatin vain puoluekuria", kun ensimmäinen Venäjän provokaatio tapahtuu.

ps. Mieleen tulee kalsea esimerkki Natsi-Saksasta. Kuolemankomppanien miehiltä kysyttiin, onko jollakulla sitä vastaan, että pitäisi osallistua tämmöisiin "talkoisiin Saksan kansan hyväksi". Ne, jotka eivät suostuneet osallistumaan, saivat muita tehtäviä. Osallistujat näkivät, että vapaamatkustajia ei rangaistu, joten he tiesivät, että olivat itse lähteneet mukaan vapaaehtoisesti. Natsi-Saksa sitoutti ilmeisesti näin suuren osan ihmisiä. Natsi-kannattajat tiesivät että he eivät tehneet rikoksia ihmisyyttä vastaan käskystä, vaan vapaaehtoisesti.

Venäläisen joukko-osaston yhteisöllisyys ja teamihenki on heikkoa

Kuten blogin vanhimmat seuraajat tietävät yhteisöllisyyteen liittyy usein uusien jäsenten initiaatiorituaaleja, jotka saattavat olla melko raakojakin. Initiaatioriittien rajuuden on joissain tutkimuksissa osoitettu lisäävän yhteisön tehokkuutta väkivaltaisessa konfliktissa vahvistamalla yhteisön koheesiota ja yksilöiden sitoutumista ryhmään.  Mitä useammin heimo joutuu sotimaan sitä ahdistavampia rituaaleja heimo käyttää. 

HS kertoo tänään siitä, mitä on Venäjän huonon menestyksen takana. Initiaatoriitit ovat kyllä rajuja, mutta jostain syystä ne eivät johda ryhmäkoheesion kasvuun. Ehkä niiden mielivaltaisuuden takia.

Modernissa armeijassa komppanian ja joukkueen yhteisöllisyys ja teamihenki on tärkeä asia. Komppanian ja joukkueen ryhmäkoheesio on armeijan toimivuuden oleellinen rakennuspalikka. 

Alan asiantuntija sotilaiden kehoa ja mieltä Maan­puolustuskorkeakoulun diplomityössään tutkinut majuri Eerika Vaahtovuo toteaa HS:ssä:

Ryhmäkoheesio on se, millä ihminen taistelee. Sitä ryhmää siellä puolustetaan. Mitään suurta ideologiaa tai edes isänmaata siinä ei tarvitse konkreettisesti puolustaa.

Venäjällä komppanioiden tiedetään HS:n mukaan sitouttaneen uusia jäseniään kidutuksella, kiristämisellä ja henkisellä nujertamisella.

HS kirjoittaa:

Venäläisessä varusmieskoulutuksessa on useita tekijöitä, jotka ovat omiaan heikentämään sotilaan taisteluhenkeä. Venäjä on lähettänyt Ukrainaan taistelemaan myös varusmiehiä. 

Yhdysvaltain puolustusministeriö kertoi, että ruoka- ja polttoainehuollon hankaluuksien lisäksi venäläisten joukkojen yhteishenki rakoilee.

Yhdysvalloilla on näyttöä siitä, että heikko taisteluhenki ja yksiköiden yhtenäisyyden puute ovat kasvavia ongelmia Ukrainassa taistelevien venäläissotilaiden keskuudessa, Yhdysvaltain puolustusministeriön tiedottaja John Kirby sanoi tiedotustilaisuudessa.

”Se ehdottomasti heijastuu mahdollisina sotilaallisen tehokkuuden vaikeuksina.”

YHDEKSI syyksi ongelmille on arveltu sitä, että Venäjä on lähettänyt hyökkäyssotaansa myös varusmiehiä. Sitä ei tiedetä, kuinka paljon heitä on rintamalla. Jopa Venäjän puolustusministeriö on kuitenkin myöntänyt, että Ukrainan asevoimat on ottanut venäläisiä varusmiehiä sotavangeiksi.

...

Venäläisessä varusmieskoulutuksessa on muitakin tekijöitä, jotka ovat omiaan heikentämään sotilaan taisteluhenkeä. Paikallinen media ja järjestöt ovat raportoineet useista varusmiesten rajuista pahoinpitelyistä.

Virallinen nimitys tapahtumille on simputus, mutta käytännössä monen venäläisen varusmiehen sosiaalistaminen osaksi yksikköään on sekä henkisesti että fyysisesti niin nujertavaa, että se äityy toistuvasti hengenvaaralliseksi.

SIMPUTUS on tiettävästi johtanut paitsi varusmiesten kuolemaan myös siihen, että simputtajat ovat itse päässeet hengestään. Vuonna 2019 Kaakkois-Venäjän Gornissa varusmies surmasi kaksi upseeria ja kuusi muuta sotilasta. Paikallisen median mukaan joukkomurhaa oli edeltänyt varuskunnan upseerin uhkaus siitä, että nuorukainen raiskattaisiin pian.

Venäjän varuskunnissa vallitsee eräänlainen kahtiajako. Asepalvelukseen astuvat ovat ”henkiä” tai ”haamuja”. He, joilla palvelusta on jäljellä alle puoli vuotta, ovat ”pappoja”. Simputuksesta käytetty venäjänkielinen ilmaisu dedovštšina tarkoittaakin kirjaimellisesti ”pappojen valtaa”.

Varusmiespalvelustaan aloittelevien ”haamujen” initiaatioriitteihin on vielä 2000-luvulla kuulunut useita väkivallan muotoja, kuten tukehduttamista ja seksuaalista väkivaltaa. Näitä simputuksen muotoja on kuvaillut esimerkiksi Vice-julkaisu vuonna 2006. Tuolloin julkaisu kertoi, että edeltävänä vuonna vähintään 16 varusmiestä oli kuollut vanhempien varusmiesten eli ”pappojen” käsittelyssä.

VIRALLISIA tilastoja simputuksesta ei löydy helposti – jos niitä edes on. Asiaa vuonna 2019 selvittänyt venäläisjulkaisu RBC havaitsi, että simputuksesta annetut tuomiot ovat laskeneet tasaisesti edeltävät kymmenen vuotta.

Silti vuonna 2020 juristi Aleksandr Latynin Sotilaiden äidit -järjestöstä kertoi The Moscow Times -lehden haastattelussa, että järjestölle tulee päivittäin noin 300 puhelua, joista noin 30 koskee simputusta. Simputukseen liittyviä sähköposteja tuli yksi tai kaksi joka päivä.

Latynin arvioi, että heidän tietoonsa tulevat tapaukset ovat vain jäävuoren huippu. VASTAAVIA tapauksia on dokumentoitu viime vuosina myös niissä sotilasyksiköissä, joiden tiedetään nyt sotivan Ukrainassa.

...

Petsamon 200. prikaati on tiettävästi lähettänyt Ukrainaan kaksi taisteluosastoa, joiden kummankin vahvuus on noin 800 – 1 000 sotilasta. ...

Petsamon 200. prikaatista on vahvistettu sotilaan itsemurha viimeksi vuonna 2020. Paikallinen media tosin väitti, että ruumiita löytyi kolme: yksi sotilaista oli tehnyt itsemurhan, toinen jäänyt juovuksissa auton alle ja kolmas kuollut sydämenpysähdykseen.

Korruptio, väkivalta ja kurittomuus ovat mediatietojen mukaan yleisiä. Sotilaita on myös yksinkertaisesti kadonnut. Petsamon prikaati ei ole menestynyt hyvin Ukrainassakaan. Perjantaina Ukrainan presidentinhallinnon edustaja väitti, että toisen Petsamon 200. prikaatista kootun taisteluosaston 648 sotilaasta 645 olisi kuollut. Kolmesta henkiin jääneestä kaksi oli ilmoituksen mukaan haavoittuneita.

SOTILAIDEN selviytymistä Ukrainan taisteluolosuhteissa heikentää myös taistelustressi. Sotilastovereiden menettäminen rintamalla ja kuolemanvaaraan joutuminen ovat ”todella vaikuttavia ja merkittäviä osia” yhtälössä, joka lisää sotilaiden taistelustressiä, sanoi majuri Eerika Vaahtovuo HS:lle viime viikolla.

Ukrainaan komennettujen Venäjän joukkojen mielialoista ei tiedetä vielä kovin paljoa. Vaahtovuon mukaan taisteluiden keskellä kansakunnan suuremmat tavoitteet voivat olla täysin sivuosassa, kun sotilaat keskittyvät omaan ja ryhmänsä selviämiseen.

Vertailun vuoksi voi tutustua siihen, miten Natsi-Saksa onnistui komppanioiden ja joukkueiden teamihengen ratkentamisessa varsin hyvin.

Integroituuko Eurooppa Venäjän hyökkäyksen takia?

Sitten kun eurooppalaiset ajattelevat että sen Rajaseutu - kuten Ukraina - on Pyhää maata barbarian ja sivistyksen rajalla, Euroopasta on tullut moraalinen yksikkö, eräänlainen metakansakunta. Euroopan integraatio on edennyt ison harppauksen.

Puolalaiset ajattelivat aina että Galitsian seutu on Rajaseutua eli jotenkin Pyhää maata.

Muillakin kansoilla on käsittääkseni tällaisia käsitteitä. Venäläisilläkin. Venäläisen historioitsijan Peter Turchinin mukaan valtakunta syntyy aina Rajaseudulla. Venäjä syntyi Turchinin mielestä Tataarirajalla. Sen takia Krim on venäläisille ehkä jotenkin Pyhä myös.

Amerikkalaisilla länsi eli frontier oli Rajaseutu villiä intiaanien asuttamaa maailmaa vastaan. Turchinin mukaan USA:n valkoiset etniset ryhmät integroituivat kansakunnaksi osittain intiaanisotien myötä.

Tietysti käytännössä Rajaseutuun liittyy usein se, että "ne toiset" ovat siellä myös. Etninen ryhmä joka saatetaan jopa tuhota. Amerikkalaisilla intiaanit, venäläisillä tataarit, puolalaisilla ukrainalaiset.

Tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita sitä, että intiaanien kärsimykset pitäisi ohittaa, vaan että asiat pitäisi nähdä niin kuin ne ovat. Pelkkä "valkoinen mies on syyllinen"-ajattelu ei selitä historian kulkua. Apashien sankaruus taistelussa valkoisia vastaan lienee jokaiselle nykyihmisille selviö.

Suomalaisuus - punaisten ja valkoisten integroituminen kansaksi 1918 jälkeen - syntyi myös siksi että Suomi on Rajamaa. Venäjän uhka loi kansakunnan.

Venäjä yhdisti Suomen 1939 ja Ukrainan 2014

Verkkouutiset kertoo:

"Viron puolustusvoimien kenraalimajuri Meelis Kiilen mukaan Venäjän presidentti Vladimir Putin on tehnyt Ukrainaan hyökätessään saman virheen kuin Neuvostoliion johtaja Josif Stalin aloittaessaan talvisodan Suomea vastaan.

– Kun Stalin hyökkäsi vapaaseen ja demokraattiseen Suomeen, diktaattori odotti silloin myös nopeaa voittoa ja kaikkien maiden proletaarien piti liittyä yhteen. Kävikin sen sijaan niin, että Stalin paransi suomalaisen yhteiskunnnan sisällissodan jälkeiset haavat ja yhdisti koko Suomen kansan taistelemaan idän vihollista vastaan, Kiili kirjoittaa Viron yleisradiohtiö ERR:n sivuilla.

Virolaiskenraalin mukaan Putin on tehnyt saman Ukrainassa jo vuonna 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin niemimaan. Nyt hyökkääjä kohtaa Ukrainassa kansan, jolla on tahtoa puolustaa itseään."

Toisin sanoen Ukrainan vahva puolustus perustuu kahdeksan vuoden aikana kerättyyn kansalliseen pääomaan. Se ei ole syntynyt hetkessä.

Tämä pitää pitää mielessä tämän päivän Suomessa. Kansallista pääomaa on kerättävä nyt eikä vasta silloin, kun vanja tulee taas rajan yli.

Ensimmäinen askel on se, että jokainen tunnistaa uhan. Meillä on pitkään tehty tässä suhteessa nakerrustyötä. Halosen ja Niinistön uhan vähättely -puhe on ollut epäisänmaallista toimintaa.

Onneksi uhan tunnistamisessa on edistytty voimakkaasti.

Putin ei ole hullu vaan laskemoiva diktaattori, tyranni ja kansanmurhaaja: peliteoria avuksi

Verkkouutiset kirjoittaa - suosittelen lukemaan koko jutun: 

Tarton yliopiston aatehistorian professori Pärtel Piirimäe arvostelee Eesti Ekspressissä näkemyksiä Venäjän johtajan Vladimir Putinin ”hulluudesta”. Hänen mukaansa kyse on vain lohduttavasta ajatuksesta, että ”maailma olisi ennallaan, jollei vain suurvallan johtoon olisi päätynyt hulluudesta kärsivä despootti”.

– Valitettavasti tällainen ajattelu on lähinnä toiveajattelua. On vähintään kaksi seikkaa, jotka viittaavat siihen, että Putin on edelleen rationaalinen toimija, jolla on johdonmukainen tavoitehierarkia ja joka on kykeneväinen tekemään punnittuja päätöksiä eli valitsemaan sopivimmat välineet omien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Piirimäe korostaa, että nämä rationaalisen toimijat tavoitteet eivät välttämättä ole muiden ihmisten mielestä järkeviä.

– Putinin tavoite luoda uudelleen Neuvostoliitto tai keisarillinen Venäjä tuntuu eurooppalaisesta järjettömältä, koska eurooppalaisen mielestä poliitikon tavoite tulisi olla hyvän elämän takaaminen yksilöille eikä kansallisen grandezzan [suuruuden] tavoittelu.

Hän huomauttaa, että myös rationaalinen toimija tekee virheitä. Putinin on väitetty massiivisten Ukrainaa taistelutahtoa koskevien virhearvioiden lisäksi aliarvioineen länsimaiden yhtenäisyyden ja voimakkaan reaktion.

...

Piirimäe ottaa avuksi peliteorian selittämään Putinin näennäistä hulluutta. Esimerkiksi pelkuripelin voittamiseksi tarvitsee vastustajalle antaa vaikutelma, että voiton saamiseksi on valmis vaikka itsetuhoon.

– Tunnetuimmassa esimerkkipelissä kaksi autoa ajaa vastakkaisista suunnista toisiaan kohden pitkin keskiviivaa. Ensimmäisenä tien reunaan väistänyt kuljettaja on pelkuri ja häviäjä. On selvä, että huonoin tulos on, että molemmat yrittävät voittaa hinnalla millä hyvänsä ja saavat surmansa. Siispä viivalla loppuun asti pysyminen on erittäin epärationaalista.

Hän huomauttaa, että Putinin harrastama ydinaseilla uhkailu ei ole mitään muuta kuin pelkuripeliä erittäin korkein panoksin. Putin haluaa antaa vaikutelman, että hän on valmis menemään ”pisimmälle”, ja että maailmaa voivat kohdata ”ennennäkemättömät” seuraukset.

Katso pelkuripeli wikipediassa,

Historian syklisyydestä - Francis Fukuyaman haastattelu

Francis Fukuyaman haastattelu Washington Postista kannattaa lukea. Fukuyaman kirjaa Historian Loppu usein pilkataan - lähinnä ne jotka eivät ole lukeneet sitä. Fukuyama esitti ajatuksen historian lopusta ja liberalismin voitosta, mutta teki monta varausta sen suhteen, että tämä oikeasti tapahtuisi.

Fukuyama on sittemmin ymmärtänyt historian syklisyyden - liberalismin voitto 1989 ei ollut lopullinen, vaan autoritarismi ja ääripopulismi palasi Putinin, Trumpin ja Xin hahmoissa. Fukuyaman väite kuitenkin on, että nyt oikeistopopulismin henkinen pohja on romahtamassa USA:ssa ja liberalismin uusi aalto on tulossa - Ukrainan sota toimii katalyyttinä.

Fukuyama ei väitä että liberalismi välttämättä on voittamassa tai varsinkaan että se voitto välttämättä olisi lopullinen, mutta elää toivossa. Hän toivoo että ainakin historian syklisyyteen liittyneet pahimmat ongelmat voitaisiin välttää.

Fukuyama: I have a general theory about this populist moment. It has to do with generational turnover. People really like being in liberal societies after they’ve gone through either horrible nationalist conflict (as in the two world wars of the 20th century) or they’ve had to live under authoritarian dictatorship (as people in Eastern Europe and the former Soviet Union did under communism).

This generational cycle has turned, and you’ve got this whole generation of people who don’t appreciate liberal democracy because they haven’t really experienced the alternative.

En ota kantaa onko Fukuyama kaikessa oikeassa, mutta epäilemättä historia on syklinen siinä mielessä mitä Fukuyama tässä haastattelussa piirtää. Toivoakin siis on. Maailma voi muuttua paremmaksi(kin) tämän prosessin kautta.

Ei tosin lopullisesti mutta väliaikaisesti.

Autoritarismin haitat on taas kerran kerrattu hyvin Venäjällä ja muuallakin. Liberalismi (liberaalinen demokratia ja konsumentarismi) voi saada hetkellisen voiton, kunnes se taas rapautuu omiin sisäsyntyisiin ongelmiinsa eli siihen että liberalismi ei tarjoa ihmiselämelle merkitystä.

Liberalismin sisäsyntyistä ongelmaa Fukyama käsittelee seuraavasti:

Sargent: I’d like to talk about another idea in “The End of History,” that the victory of Western liberalism would create a kind of “boredom” with a world in which great questions are resolved, and a “nostalgia” for a world in which you had to pick a side in a grand battle of ideas.

I wonder whether we’re seeing something like this in the extraordinary outpouring of support for Ukraine across the West: There’s a mass embrace of this opportunity to stand tall again on one side of an ideological struggle.

Fukuyama: I think that’s right ...The spirit of 1989 went to sleep, and now it’s being reawakened. I do think people like the idea of struggling for a just cause, and they really haven’t had anything other than consumerism and mindless middle-class pursuits in the last 30 years.

By the way, I think a lot of that right-wing populism is driven by that same boredom.

Sargent: I wonder if this reflects some sort of fundamental failing on the part of liberal democratic capitalist societies.

Fukuyama: Liberalism is a doctrine that deliberately says, “The purpose of politics is not to serve final ends, like the vision of the good life that’s defined by religious doctrine, because we can’t agree on what those are. So we’ll agree to tolerate people that are very different from us.”It means that every liberal society therefore has a weaker sense of community than one based on a single religion or single ethno-nationalist tradition. Liberalism by design doesn’t give people this tightly bound sense of brotherhood or sisterhood with their fellow citizens.

Tuottaako viha veljeyttä vai onko se rappeutuneen aikakauden sairaus?

Ukrainalainen nainen toteaa HS:n haastattelussa 

Tunnen hyvin paljon vihaa. Olen täynnä suuttumusta. Haluan, että Venäjä lakkaisi olemasta.

Samana päivänä katselin Akateemisessa kirjakaupassa kirjaa I hate men, jonka oli kirjoittanut feministi Pauline Harmange. Kirjan takakennassa tehtiin kysymys:

... what if mistrusting men, disliking men – and yes, maybe even hating men – is, in fact, a useful response to sexism? What if such a response offers a way out of oppression, a means of resistance? What if it even offers a path to joy, solidarity and sisterhood? 

Eli entä jos viha on mielekäs reaktio seksismiin kysyy Harmange. 

Herää tietysti kysymys: Entä onko viha mielekäs reaktio Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan tai Venäjän uhkaan Suomea kohtaan? Ehkä viha tarjoaa polun iloon, solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen myös Ukrainan ja Suomen tapauksessa? 

Suomessa on kokemusta vihasta ja vihan lietsonnasta venäläisiä kohtaan:

Suuri humanisti Arvid Järnefelt, suomalaisen isän ja venäläisen äidin poika, joka oli Venäjän vallan aikana puhunut kansojen veljeydestä,  kirjoitti vuoden 1918 tapahtumien jälkeen:

Tämä luonnollinen (…) viha oli saatava suomalaisessa itsetietoiseksi voimaksi, joka yhtä varmasti kuin vesi sihahtaa tulikuuman raudan kosketuksesta, estäisi suomalaisia koskaan sekaantumasta venäläisiin.

Muita klassisia esimerkkejä suomalaisesta ryssävihasta ovat Akateemisen Karjalaseuran valajäsenet n:o 1 Elias Simojoki ja n:o 27 Elmo Kaila. Edellinen kirjoitti klassikkoartikkelin Ryssänviha Ylioppilaslehdessä 3.3.1923, jonka kansallisarkisto on digitalisoinut. Kirjoitus on kieltämättä puhdasta vihan lietsontaa.

Sen sijaan professori Timo Vihavainen julistautuu Erich Frommin opetuslapseksi ja näkee vihan ja vihan lietsonnan - olkoot sitten kyseessä ryssäviha tai marksilainen luokkaviha - lähinnä persoonallisuushäiriöksi. Vihavainen ei usko suomalaisten suhtautumisen Venäjään sodankaan aikana olleen ensisijassa vihaa. Vihavaisen mukaan vihan lietsonta ei saanut kansan kannatusta. Se oli radikaalin eliitin – erityisesti ylioppilasnuorison – aate ja moni suomalainen kristitty talonpoika vierasti Vihavaisen mukaan moista ihmisvihaa. Vihavaisen mukaan suomalaiset taistelijat kokivat vihollisen ensi sijassa kammottavana ja vaarallisena, mutta kuitenkin ihmisenä. Vihan lietsonta on Vihavaiselle rappeutuneen aikakauden sairaus.

No kumpi sitten on oikeassa Vihavainen vai Venäjää vihaava ukrainalainen nainen?

Uskon itse, että viha tilanteessa missä ulkoinen voima hyökkää kimppuusi, on terve ja voimaannuttava tunne, jota esi-isämme ovat ajoittain tunteneet puolustaessaan heimoaan hyökkääjää vastaan.  Mutta pitkäaikaisena tilana viha tuskin on tervettä. Tässä suhteessa se muistuttaa ehkä stressiä, joka hetkellisenä ajaa ihmistä tehokkaaseen toimintaan, mutta jatkuvana sairastuttaa.

Ehkä osa ihmisistä kestää vihaa paremmin kuin muut. Simojoki vaati nuoria ylioppilaita yhdistämään rakkauden (isänmaahan, rakkaisiin) ja vihan (isänmaan viholliseen). Ehkä viisaus on siinä. Viha yhdistettynä rakkauteen estää vihaa muuttumasta ihmistä sairastuttavaksi voimaksi. Ehkä - ehkä ei. 

Ehkä viha on oikeutettua silloin kun heikompi osapuoli puolustautuu vahvempaa kohtaa, mutta tuskin silloin kun sillä motivoidaan vahvempaa heikomman lividointiin?