Tuottaako viha veljeyttä vai onko se rappeutuneen aikakauden sairaus?

Ukrainalainen nainen toteaa HS:n haastattelussa 

Tunnen hyvin paljon vihaa. Olen täynnä suuttumusta. Haluan, että Venäjä lakkaisi olemasta.

Samana päivänä katselin Akateemisessa kirjakaupassa kirjaa I hate men, jonka oli kirjoittanut feministi Pauline Harmange. Kirjan takakennassa tehtiin kysymys:

... what if mistrusting men, disliking men – and yes, maybe even hating men – is, in fact, a useful response to sexism? What if such a response offers a way out of oppression, a means of resistance? What if it even offers a path to joy, solidarity and sisterhood? 

Eli entä jos viha on mielekäs reaktio seksismiin kysyy Harmange. 

Herää tietysti kysymys: Entä onko viha mielekäs reaktio Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan tai Venäjän uhkaan Suomea kohtaan? Ehkä viha tarjoaa polun iloon, solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen myös Ukrainan ja Suomen tapauksessa? 

Suomessa on kokemusta vihasta ja vihan lietsonnasta venäläisiä kohtaan:

Suuri humanisti Arvid Järnefelt, suomalaisen isän ja venäläisen äidin poika, joka oli Venäjän vallan aikana puhunut kansojen veljeydestä,  kirjoitti vuoden 1918 tapahtumien jälkeen:

Tämä luonnollinen (…) viha oli saatava suomalaisessa itsetietoiseksi voimaksi, joka yhtä varmasti kuin vesi sihahtaa tulikuuman raudan kosketuksesta, estäisi suomalaisia koskaan sekaantumasta venäläisiin.

Muita klassisia esimerkkejä suomalaisesta ryssävihasta ovat Akateemisen Karjalaseuran valajäsenet n:o 1 Elias Simojoki ja n:o 27 Elmo Kaila. Edellinen kirjoitti klassikkoartikkelin Ryssänviha Ylioppilaslehdessä 3.3.1923, jonka kansallisarkisto on digitalisoinut. Kirjoitus on kieltämättä puhdasta vihan lietsontaa.

Sen sijaan professori Timo Vihavainen julistautuu Erich Frommin opetuslapseksi ja näkee vihan ja vihan lietsonnan - olkoot sitten kyseessä ryssäviha tai marksilainen luokkaviha - lähinnä persoonallisuushäiriöksi. Vihavainen ei usko suomalaisten suhtautumisen Venäjään sodankaan aikana olleen ensisijassa vihaa. Vihavaisen mukaan vihan lietsonta ei saanut kansan kannatusta. Se oli radikaalin eliitin – erityisesti ylioppilasnuorison – aate ja moni suomalainen kristitty talonpoika vierasti Vihavaisen mukaan moista ihmisvihaa. Vihavaisen mukaan suomalaiset taistelijat kokivat vihollisen ensi sijassa kammottavana ja vaarallisena, mutta kuitenkin ihmisenä. Vihan lietsonta on Vihavaiselle rappeutuneen aikakauden sairaus.

No kumpi sitten on oikeassa Vihavainen vai Venäjää vihaava ukrainalainen nainen?

Uskon itse, että viha tilanteessa missä ulkoinen voima hyökkää kimppuusi, on terve ja voimaannuttava tunne, jota esi-isämme ovat ajoittain tunteneet puolustaessaan heimoaan hyökkääjää vastaan.  Mutta pitkäaikaisena tilana viha tuskin on tervettä. Tässä suhteessa se muistuttaa ehkä stressiä, joka hetkellisenä ajaa ihmistä tehokkaaseen toimintaan, mutta jatkuvana sairastuttaa.

Ehkä osa ihmisistä kestää vihaa paremmin kuin muut. Simojoki vaati nuoria ylioppilaita yhdistämään rakkauden (isänmaahan, rakkaisiin) ja vihan (isänmaan viholliseen). Ehkä viisaus on siinä. Viha yhdistettynä rakkauteen estää vihaa muuttumasta ihmistä sairastuttavaksi voimaksi. Ehkä - ehkä ei. 

Ehkä viha on oikeutettua silloin kun heikompi osapuoli puolustautuu vahvempaa kohtaa, mutta tuskin silloin kun sillä motivoidaan vahvempaa heikomman lividointiin?