Läppäri lukiolaiselle - vaatimukset Helsingissä - versio 2

Päivitys 10.12. postauksen lopussa. 

Helsingissä kuuleman mukaan edellytetään - tai ainakin suositellaan - läppäriä lukiolaiselta. Läppärin ei tarvitse olla Windows-kone. Olen saanut seuraavat asiat selville. Kiitos Cloudpointille tiedoista. Lisään tietoa kunhan saan tarkennuksia mm. kaupungilta.

Vaatimukset:

1. koko päivän kestävä akku. (luokissa ei ole riittävästi virransyöttöjä)

2. 13" näyttö (ehkä pienemmälläkin pärjää - mutta isommalla on helpompi tehdä töitä eikä mene tihursteluksi)

3. Toimii tarvittaessa ilman verkkoyhteyttä

4. Tukee käytössä olevia toimisto-ohjelmia (Helsingissä O365)

5. Laitteen tulee tukea DIGABI Osää (Sähköiset ylioppilaskirjoitukset)

(6. laite on edullinen hankkia ja ylläpitää)

Chromebook

Chromebook vastaa näihin kaikkiin haasteisiin. Chromebookeissa kannattanee ottaa huomioon seuraava: Koneen tulee olla sellainen jossa on Intel-pohjainen prosessori ja Digabi OS-toimii laitteessa. Seuraavat laitteet todistettavasti toimivat:

HP 14 G1 4GB muisti
Acer C720 4GB muisti

Seuraavat laitteet on testattu eivätkä toimi: Kaikki ARM-pohjaiset laitteet (Samsung, HP 11 G1&G2, HP14 G2, Acer CB5) ARM-laitteita ovat kaikki Tegra K1, ARM5250, Exynos prosessoreilla varustetut laitteet.
Asuksen kaikki mallit. Asus ei tue USB-buuttausta tikulta. Tilanne ei Asuksen mukaan ainakaan toistaiseksi tule muuttumaan.

Seuraavista laitteista ei vielä tietoa: Lenovon N20, Yoga 11E, Acer CB3, HP 11 G3

Alkuperäinen lähde on tässä.

Ohjelmistot jota käytetään

Kuten ylläolevasta selviää Office 365 on käytössä. Ohjelmisto on pilvipohjainen, joten se ei aseta vaatimuksia koneelle.

Lisäys 10.12.: Kaupungin vastaus kysymykseeni

Lukiot suosittelevat, että opiskelijat hankkivat omat kannettavat tietokoneet. Koneesta annettu ohjeistus noudattaa ylioppilastutkintolautakunnan ohjeistusta ja se löytyy sivulta digabi.fi. 

Ohjelmia ei tarvitse hankkia. Opetuksessa käytetään avoimen lähdekoodin ilmaisohjelmia, ja niistä opettajat informoivat oppitunneillaan.

Ystävällisin terveisin

Mervi Willman
Opetuspäällikkö
Opetusviraston nuoriso- ja aikuiskoulutuslinja

Vastaus ei tuonut juuri mitään uutta. Vahvistuu se käsitys, että tietokoneen on ensi sijassa tuettava digitaalista ylioppilaskirjoitusta.

Puhutaan avoimen lähdekoodin softasta. Chromebookin käyttäjää ei oikeastaan kiinnosta onko kyseessä avoimen lähdekooodin softa vai ei vaan se onko kyseessä pilvipohjainen palvelu vai ei. Pitääpä selvittää miten asia on oikeasti - pitääkö muka voida asentaa jotain avoimen lähdekoodin softaa.

Uussuomettuneen Suomen on edes pelastettava taloutensa - heikko johtajuus on esteenä

Economist-lehdessä esitetään väite ja tilastotietoa väitteen tueksi, että keskittyminen osakkeenomistajan tuottoon (osakkeen arvoon), joka on ollut yrityksissä vallalla 90-luvun alkupuolelta lähtien, on alentanut osakkeenomistajien saamaa tuottoa.

Kun yrityksen johto keskittyy osakkeen arvon nostamiseen, he eivät satsaa pitkänaikavälin tuottoon ja moni erittäin hyödyllinen investointi jää tekemättä. Toimitusjohtajista tulee osakkeenomistajien sätkynukkeja. Toimitusjohtajien palkkoihin lakeijan rooli on vaikuttanut itseasiassa voimakkaan positiivisesti, osakkeiden tuotto sen sijaan ei ole noussut, vaan laskenut.

Sama ongelma on demokratiassa. Kun suuri osa kansanedustajista keskittyy seuraaviin vaaleihin, äänimääränsä maksimointiin, näennäisistä asioista meuhkaamiseen ja itsensä narsistiseen esiintuomiseen, tärkeisiin pitkänaikavälin investointeihin kuten Nato-jäsenyyteen tai talouden rakenteiden kehittämiseen ei satsata. Demokratioissa valitettavasti BKT kehittyy nykyään hitaasti. Tällä annetaan propaganda-ase niiden ihmisten käsiin, jotka kuten Unkarin ja Venäjän johto, haluavat supistaa demokratiaa.

Ennen kuin mitään saadaan aikaan, pitää tulla kriisi, joka kasvattaa kriisitietoisuuden osakkeenomistajien, yritystenjohdon tai äänestäjien ja poliitikkojen keskuudessa niin korkeaksi, että ryhdytään tekemän jotain. Näin kävi Nokialla, joka onnistuttiin vasta syvän romahduksen kautta pelastamaan.

Suomessa presidentti Niinistö yritti luoda jonkinlaisen korjausliikkeen - edellisten johtajien aikaansaaman turvallisuuspolitiikan romahduksen jälkeen - uudella neljän jalan turvallisuuspolitiikallaan. Epäilen, että "Niinistön uudella turvallisuuspolitiikalla" on muuta kuin propagandistinen ja kansaa rauhoitteleva merkitys. Tilanteessa missä Suomi ei enää kykene korjaamaan turvallisuuspolitiikkaansa, koska pelkää Venäjän reagoivan agressivisesti, kriisitietoisuudesta ei ehkä turvallisuuspoltiikan osalta ole edes mitään hyötyä. Yritetään vain selitellä pois sitä tosiasiaa, että Suomesta on tullut Venäjän lakeijavaltio.

Kun Suomi nyt on eittämättä uussuomettunut lakeijavaltio ja Euroopan turvallisuuspoliittinen luuseri, talouden merkitys kasvaa edelleen. Kunniaton luuseri voi edes omissa silmissään säilyttää jonkinasteisen omanarvontunnon, mikäli hänellä on rahaa. Talous on kuitenkin sekin heikoissa kantimissa heikon johtamisen takia.

Jorma Ollila, joka viimeisinä vuosinaan Nokiassa pilasi päättämättömällä johtamisellaan suurelta osalta sen minkä oli aiemmin saanut aikaan, tietää nykyään varmasti heikon johtamisen kantapään kautta.

Jorma Ollila kirjoittaa Helsingin Sanomissa tänään suomalaisen poliittisen johtamisen heikkoudesta tilanteessa, missä Suomen turvallisuus ja talous on ryssitty onnettoman johtamisen ja demokraattisen päätöksenteon kautta:

Suomessa Ollilaa huolestuttaa eniten poliittinen päättämättömyys. Hän vaatii poliitikkoja ryhtymään toimiin ja aloittamaan muutosten tekemisen. 

 "Tarvitaan vahvaa johtajuutta panna toimeen suuret muutokset sen sijaan, että näperrellään eläkeläisten kalastuslupien kanssa tai karsitaan yliopistojen rahoitusta ja siirretään sama määrä varoja puutarha- ja maatalousyrittäjien tukemiseksi." Ollilan mukaan ongelmat eivät myöskään ratkea uusia selvityksiä tekemällä. Hän luottaa kuitenkin siihen, että hätä keinot keksii. Eikä keinoja oikeastaan tarvitse edes keksiä. 

 "Saksassa Gerhard Schröderin ja Ruotsissa Göran Perssonin ja Fredrik Reinfeldtin johdolla tehtiin suuria rakenteellisia uudistuksia. Ei niihin ole mitään tekijänoikeutta. Niitä pitäisi kopioida ja toteuttaa Suomessa, koska ne ovat todistetusti toimineet."


Se tarkoittasi työmarkkinoiden jäykkyyksien vähentämistä, jotta ihmisillä olisi kannustin tehdä töitä ja yrityksillä kannustin palkata. Julkista sektoria pitäisi supistaa, koska sen rahoittamiseksi tarvittavaa vahvaa talouskasvua ei ole odotettavissa.

Jäädäänpä odottelemaan mitä tapahtuu. Kansankokonaisuutta Suomen talouspolitiikan korjausliike kiinnostaa vain puolella sydämellä, koska Kansankokonaisuus tietää, että talouspolitiikan vahvistamisella tullaan ensi sijassa luomaan propaganda-aseita Suomen uussuomettuneelle linjalle.

Suomettumista perusteltiin edellisellä kerralla suurelta osin 70-luvun taloudellisella menestyksellä, jonka Neuvostoliiton kauppa loi. Kun nykymaailmassa ei Venäjän heikkouden takia ole mitään mekanismia, millä lakeijapolitiikka voisi parantaa Suomen taloutta, seuraavalla keskustavetoisella hallituksella tulee olemaan suuria vaikeuksia, millä perustella uussuomettumista. Talouden korjausliike tulee olemaan siksi ensisijainen asia Siplilän suomettumis-hallituksen politiikassa. Jos talous nousee, ehkä äänestäjät saadaan jotenkin uskomaan Pavlovin koiran lailla, että häpeämätön uussuomettuminen jotenkin edistää taloutta.

Keskustalle uussuomettuminen on itselleen tärkeää, koska sen kautta "ulkopoliittisesti epäilyttävät voimat" onnistutaan potentiaalisesti pelaamaan ulos Suomen hallituksista.

Suomen romahdus: Alahuhdan kommentti

Lukekaa Alahuhdan kommentti asiasta.

Linnan ulkopuolella sekoilivat anarkistit, sisällä juhlivat ne, jotka ovat vieneet Suomen ahdinkoon

Niinistön turvallisuuspoliittinen linja on siis seuraava:

Se koostuu uskottavasta puolustuskyvystä, kahdenvälisistä yhteistyöverkostoista mm. Naton, Ruotsin, USAn ja muiden kanssa, hyvistä ja selkeistä suhteista Venäjään ja neljäntenä kansainväliseen toimintaan YK:ssa ja muualla vastaavantyyppisissä rakenteissa. Niinistö korosti myös kansainvälisen oikeuden merkitystä ja sen kunniottamisen vaalimista. 

Selkokielelle käännettynä tämä tarkoittaa:

Suomella ei ole turvatakuita Venäjää vastaan. Turvallisuuspolitiikkamme perustuu ensi sijassa sille, että yritämme olla hyvää pataa Venäjän kanssa ja välttää Venäjän ärsyttämistä. Vaikka olemme Venäjän lakeijavaltio yritämme kuitenkin säilyttää länsimaisen elämäntapamme kuten sortokauden aikana. 

Hintana tulee olemaan se, että Venäjän ärsyttäminen julkisessa mediassa on hiljalleen saatava loppumaan tai ainakin Venäjää kritisoitavat on onnistuttava leimaamaan veneen keikuttajiksi ja naurettaviksi pelleiksi kuten 70-luvulla.

Suomi harjoittaa siis suomettumisen politiikkaa. On vain ajankysymys, kun keskustapuolue alkaa leimata joitain suomalaisia ulkopoliittisesti epäluotettavaksi - selkokielellä lakeijapolitiikkaa vaarantaviksi ihmisiksi.

Päinvastoin kuin sortokauden aikana tai sodan jälkeen olemme tilanteessa täysin omaa syytämme. Häpeäksemme olemme menettäneet vitkastelun takia turvallisuus- ja ulkopoliittisen liikkumavaramme. Ensisijaisen vastuun kantaa eduskunta (sen suuri enemmistö), hallitus ja presidentti-instituutio. Lauantaina 6.12. nämä petturit juhlivat presidentin linnassa itsenäisyyspäivää muun eliitin kanssa. 

Arno Kotro analysoi Suomen tilanteen selkeästi ja syytti asiasta mm. Tuomiojaa ja Halosta:

Itsenäisyyspäivän tunnelmissa tulee väistämättä miettineeksi, miten Suomen puolustus on hoidettu. Ja on rehellistä tunnustaa, että tilanne alkaa olla kestämätön. Puolustusmäärärahat ovat jo pitkään olleet liian pienet, niitä on entisestään leikattu ja mikä pahinta, olemme jääneet yhteisen eurooppalaisen puolustuksen ulkopuolelle. Se ei ole kaunis yhdistelmä.

Hokema omasta uskottavasta puolustuksesta on ontto mantra. Suomen kokoisella maalla ei yksinkertaisesti ole enää varaa itsenäiseen puolustukseen. Asejärjestelmien hinnat karkaavat pienten kansantalouksien ulottumattomiin, ja tilanne pahenee kaiken aikaa puolustusmateriaalin kallistuessa melkein kymmenen prosentin vuosivauhtia.

Eurooppalainen ratkaisu ongelmaan on Nato. Jo 95 prosenttia EU:n väestöstä asuu Nato-maissa. EU:lla ei yhteistä puolustusta ole eikä tule....

On rehellistä tunnustaa sekin, että jos lähialueillamme syntyisi konflikti, me tempautuisimme siihen mukaan. Sivustaseuraajan roolia ei ole tarjolla.

Kuten aiemmin sanoin jokaisen on yksilötasolla päätettävä a) ryhtyykö myötäilemään suomettajia (myöntyvyyslinja), b) elääkö omaa elämäänsä muista välittämättä (henkilökohtainen sopeutuminen), c) ryhtyykö vastarintaan (resistanssipolitiikka) vai d) poistuuko maasta (emigraatio). Suurin osa kansallismielisestä liikkeestä on faktisesti hyväksynyt a):n mukaisen politiikan, suurin osa kansasta kannattaa luonnostaan a):ta tai b:tä. Keskustalaisilla myöntyvyyslinja on DNA:ssa.

En edes mainitse vaihtoehtona e) yritetään puhua muille järkeä ja saada politiikan linja muuttumaan. Se on lähes varmasti täyttä toiveajattelua. Rehellisellä ihmisellä ei ole vaihtoehtoina kuin resistanssipolitiikka tai emigraatio. Resistanssipolitiikka perustuu olemassaolevien rakenteiden ulkoparlamentaariseen kyseenalaistamiseen aktiivisen toiminnan kautta. DDR:ssä ihmiset kerääntyivät rauhanomaisesti keskustelemaan kirkkoihin pienissä joukoissa, hiljalleen väki lisääntyi ja lopulta kaduilla oli satoja tuhansia ihmisiä. Neuvostoliiton tuen hiipuminen DDR:n hallinnolle oli lopullinen niitti hallinnon ruumisarkkuun.

Emigraatio on toisenlainen tie. Tässä prosessin vaiheessa sitäkään ei voi ehkä sulkea pois tai demonisoida. Jokainen tietää, että emigraatio onnistuu parhaiten, jos henkilöllä on hyvä koulutus tai ammattitaito ja kyky sopeutua ulkomaille. Ainakin nykyään hyvätuloisen eläkeläisen on helppo emigroitua.

Valtaapitävät voivat tulevaisuudessa yrittää rajoittaa emigraatiota vaikka siirtymällä omaan valuuttaan ja devalvoimalla. Mutta näin saadaan vain eläkeläisten siirtyminen ulkomaille estettyä, kun eläkkeiden reaaliarvo romahtaa. Työssäkäyvän koulutetun väen emigraation estäminen tulee olemaan vaikeaa, kun talouspolitiikkakin on heikkoa ja verot korkeita. Talouspolitiikan vahvistaminen on siksi suomettajien ensisijainen tavoite seuraavan hallituksen kaudella.

Mitä otsikon aiheeseen tulee, isänmaallisen resistanssin on turha asettua valtaapitävien puolelle anarkisteja vastaan. Meillä ei ole kummankaan porukan kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Voimme äänestää vaaleissa Natoa kannattavia ehdokkaita, mutta meidän on turha luulla, että sitä kautta oikeasti vaikutamme politiikan suuntaan.

Arno Kotro: Halosen ja Tuomiojan vastuu turvallisuustilanteestamme

Ruonoilija Arno Kotro kirjoittaa Suomen turvallisuuspolitiikasta parhaan kirjoituksen, jonka olen tähän mennessä lukenut. Kotro kirjoittaa mm. näin - painotukset omiani:

Itsenäisyyspäivän tunnelmissa tulee väistämättä miettineeksi, miten Suomen puolustus on hoidettu. Ja on rehellistä tunnustaa, että tilanne alkaa olla kestämätön. Puolustusmäärärahat ovat jo pitkään olleet liian pienet, niitä on entisestään leikattu ja mikä pahinta, olemme jääneet yhteisen eurooppalaisen puolustuksen ulkopuolelle. Se ei ole kaunis yhdistelmä.

Hokema omasta uskottavasta puolustuksesta on ontto mantra. Suomen kokoisella maalla ei yksinkertaisesti ole enää varaa itsenäiseen puolustukseen. Asejärjestelmien hinnat karkaavat pienten kansantalouksien ulottumattomiin, ja tilanne pahenee kaiken aikaa puolustusmateriaalin kallistuessa melkein kymmenen prosentin vuosivauhtia.

Eurooppalainen ratkaisu ongelmaan on Nato. Jo 95 prosenttia EU:n väestöstä asuu Nato-maissa. EU:lla ei yhteistä puolustusta ole eikä tule....

On rehellistä tunnustaa sekin, että jos lähialueillamme syntyisi konflikti, me tempautuisimme siihen mukaan. Sivustaseuraajan roolia ei ole tarjolla.

Mihin katosi se suomalainen tilannetaju ja pelisilmä, jolla olemme selviytyneet historian pyörteissä? Vuonna 1917 oivallettiin Venäjän ajautuneen sen sortin sekasortoon, että oli tullut aika repäistä Suomi itsenäiseksi. Keväällä 1940 valtionjohto ymmärsi, että pitää tehdä rauha millaisin ehdoin tahansa, muuten käy köpelösti. Jatkosodan lopussa osattiin vaihtaa puolta ja siten pelastaa itsenäisyys, ponnistus oli kohdallaan. Sotien jälkeen veljeilimme Neuvostoliiton kanssa sen verran taitavasti, että välit pysyivät hyvinä samalla kun vaivihkaa solmimme suhteita länteen sen minkä pystyimme.

Sitten tuli 1990-luku ja ovi länteen oli lopulta apposen auki, pitkälle 2000-luvulle asti. Olisimme voineet liittyä Natoon ilman ongelmia. Mutta nyt olikin hyppy hukassa, menetimme momentumin ja jäimme hämmentyneinä katselemaan vierestä, kun Itä-Euroopan maat hyödynsivät historiallisen mahdollisuuden.

Mitähän talvisodan alla kuumeisesti mutta turhaan liittolaisia etsinyt valtionjohto olisi tuuminut siitä, että joskus voisimme helposti liittyä osaksi länsieurooppalaista puolustusta ja arvoyhteisöä, mutta tilaisuutta ei osata käyttää?

Katse kääntyy ennen muuta sellaisiin ulkopolitiikan kärkinimiin kuin Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja. Tämä kaksikko hengenheimolaisineen on tehnyt kaikkensa, että olemme joutuneet nykytilanteeseen.

Tarja Halonen on katsonut 12-vuotisen presidenttikautensa yhdeksi suurimmista saavutuksista sen, että hän torppasi Suomen Nato-jäsenyyden. Halosta on ”hykerryttänyt” se, että niin moni näkyvä poliitikko on hänen esimerkkiään seuraten ilmoittautunut liittoutumisen vastustajaksi.

Jos tulee kovat paikat ja jäämme yksin Venäjän painostuksen alla, minua ei naurata yhtään.

Erkki Tuomiojallakin Nato-kielteisyys on iskostunut selkäytimeen. Tuomioja vastusti palavasti jo Suomen EEC-jäsenyyttä, eikä hän koskaan ole onnistunut päivittämään näkemyksiään. Tunkkainen asennemöhnä kumpuaa menneiden vuosikymmenten rauhanmarssipasifismista, joka vastusti tomerasti joka toista ydinohjusta. Ne pahat ohjukset olivat aina lännessä.

En pysty kuvittelemaan, mitä pitäisi tapahtua, että Tuomiojasta tulisi Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja. Ennemmin Päivi Räsänen luopuu uskostaan.

Hämmentävän arvostettu ja intellektuellina ihailtu Tuomioja uskoi ilmeisesti ikuisen rauhan ajan koittaneen, kun hän vielä Georgian kriisin jälkeen irvaili niille poliitikoille, jotka olisivat halunneet pitää maanpuolustuksesta huolta. Tuomiojan mukaan nämä olivat jääneet ”voimapoliittisen ajattelun vangiksi”. Lausahtipa hän niinkin, että Natosta on tullut tarpeeton organisaatio.

Näin voi puhua vain mies, jolta puuttuu historiantaju. On kummallista, että kaltaiseni valtiotieteiden rivimaisterikin ymmärsi sen, mitä kokenut ulkopoliitikko ei. Kirjoitin esimerkiksi Tahdon asia -kirjassa (Like) vuonna 2006, että Venäjä on arvaamaton naapuri ja meidän pitää varautua siihen, että se kehittyy aggressiiviseen ja epädemokraattiseen suuntaan. En kokenut sanovani mitään ihmeellistä, mutta ilmeisesti ajatus oli vieras Halosen ja Tuomiojan tapaisille poliitikoille.

Luulisi pitkän päivätyön ulkopolitiikassa opettaneen muutakin kuin ulkopoliittista naiiviutta.

Kun puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi sellaisen itsestäänselvyyden, että Suomen turvallisuuspoliittiset päähaasteet ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä, juuri Tuomioja ja Halonen olivat ensimmäisinä päivittelemässä lausuntoa.

Ei saa unohtaa sitäkään, että Halonen ja Tuomioja olivat pontevasti ajamassa Suomen luopumista jalkaväkimiinoista. Puolustuksellisempaa asetta on vaikea keksiä, eikä jalkaväkimiinoja voi tosiasiassa korvata millään muulla järjestelmällä.

Halosen ja Tuomiojan lukkiutuneet Nato-kannat muistuttavat vihreiden suhdetta ydinvoimaan. Mikään järkiargumentti ei pure. Halosen ja Tuomiojan dogmaattista Nato-vastaisuutta ei lievennä sekään, että Euroopan Nato-maissa edes punavihreä leiri ei vaadi eroamista puolustusliitosta, koska yhteinen puolustus on osoittautunut selvästi toimivaksi ratkaisuksi.

HS: moniavioisuus yhtä luonnollista kuin yksiavioisuus

HS selitti tänään otisikolla Avioliitosta on moneksi, että mm. moniavioisuus on yhtä luonnollinen asia kuin yksiavioisuus.

Monet tasa-arvoisen avioliiton vastustajista katsovat, että miehen ja naisen välinen avioliitto ja siitä syntyvä ydinperhe ovat biologiaan pohjaava luonnollinen asiantila.

Yhden avioliittomuodon ja perhemallin määritteleminen luonnolliseksi ja pysyväksi ei kestä kriittistä tarkastelua ja laajempaa kansainvälistä vertailua, sanoo antropologi Anna-Maria Tapaninen Helsingin yliopistosta...

"Avioliittomallit vaihtelevat. Kukaan ei voi väittää, että on olemassa yksi avioliittomuoto, joka sopii kaikkiin aikoihin ja kaikkiin kulttuureihin. Avioliitto on ihmisten luoma, historiallisesti muuttuva ja kulttuurisesti määräytyvä ilmiö", hän sanoo.

Sanaa "luonnollisuus" käytetään nykyään usein jonkinlaisena hyvän kriteerinä. Tämän ajattelun mukaan kaiki luonnolliset avioliittomallit ovat jollain lailla yhtä hyviä ja niitä pitää arvostaa. Ovathan kaikki kulttuurit yhtä hyviä.

Kun avioliittoinstituutioita arvotetaan rationaalisesti, pointti ei ole kuitenkaan koskaan luonnollisuus vaan tehokkuus.  Kansat, jotka harjoittavat yksiavioisuutta ovat sisäisesti yhtenäisempiä kuin ne jotka eivät harjoita. Koheesio on vahvempaa. Tämä heijastuu syrjäytymisen alenemisena ja yhteistyön vahvistumisena.

Tekninen termi on "within-group variance reduction". Taloustieteiljiä Samuel Bowles kirjoittaa:

The first concerns the way that within-group variance reduction contributes to the evolutionary success of a group. Inter-group competition may favor egalitarian institutions if those institutions contribute to the survival of groups and thereby allow the proliferation of their institutions. Some have suggested, for example, that success in warfare is favored by both universal suffrage and monogamy (meaning potential wives are not monopolized by the elite), providing an explanation of the spread of these leveling institutions. Others have suggested that the information sharing and flexible job assignments that contribute to the competitive success of many large Japanese firms are made possible by the relatively egalitarian pay and employment policies adopted by these firms. Here I develop a variant of this idea.

Kyse ei ole siitä, että moniavioisuus sopii johonkin yhteiskuntaan ja toiseen ei. Kyse on siitä, että toisissa yhteiskunnissa vallitsee tehokkaat instituutiot (yksiavioisuus, markkinatalous, inklusiivisuus) ja toisissa tehottomat (moniavioisuus, korruptio, eksklusiivisuus, tyttöjen ympärileikkaus). Se, että yksi yhteiskunta on jäänyt tehottomaan Nash tasapainotilaan ei ole diversiteettiä, vaan tragedia.

Financial Times Suomen taloudesta 2.12.2014: Euroopan sairas mies

FT kirjoitti tänään Suomesta mm. näin:

Which of the eurozone’s 18 member states will be the weakest performing economy in 2015? 

Italy, which has recorded no economic growth since 1999? Cyprus, which is still reeling from its financial sector collapse in 2012-13? Or some other hard-pressed southern European nation? No. In all probability, the sick man of the eurozone will be Finland. 

The Finnish economy is in its third consecutive year of contraction. Any growth in 2015 will be not much bigger than a snowflake. The country will hold a general election in April. The question is whether the dark outlook will benefit The Finns, a populist-nationalist party which was known as the True Finns when it shocked Europe by coming third in the 2011 election with 19 per cent of the vote. The case of Finland is a striking example of how prejudices and oversimplifications fail to capture the complex economic realities of the eurozone. 

After the Greek debt crisis erupted in 2009, pundits divided the region into two parts: a northern bloc of creditor countries supposedly characterised by economic efficiency, fiscal rigour and respect for the law; and a southern bloc of debtor states supposedly distinguished by economic weakness, profligate public finances and artful rule-bending. Geographically and culturally speaking, Finland is as northern as they come. Even more than Germany, Finland insisted on tough conditions for the European component of Greece’s EU-International Monetary Fund financial rescue. 

Meanwhile, its own economy was sliding into trouble. Now output is shrinking, business confidence is low and – horror of horrors – public debt is going up. Alexander Stubb, prime minister, suggested in August that Finland, like Japan in the 1990s, was in the middle of a “lost decade”. When Finland lost its triple-A credit rating from Standard & Poor’s in October, he told Finns that their “golden era” – lasting from 2000 to 2008 – was over and that they needed “to build a new Finland”. 

Some causes of Finland’s difficulties are easy to identify. One is the decline of Nokia, the mobile phone company that contributed about a quarter of Finland’s economic growth between 1998 and 2007. Another is the slump in Finland’s pulp and paper industry. Finland’s manufacturing sector lost 76,000 jobs in the six years up to 2012 – a big number for a nation of only 5.4m. A third factor is the accelerating economic weakness of Russia, driven by falling oil prices and symbolised by its tumbling rouble. Russia is Finland’s largest trading partner, but Finland has signed up to EU sanctions imposed on Moscow over its actions in Ukraine. According to Finland’s central bank, a 25 per cent fall in Russian imports amounts to a 0.9 percentage point drop in Finnish economic growth. 

But there are other factors at play. Finland’s image as a lean, mean economy, innovative and internationally competitive, is deceptive. Its public expenditure is one of the world’s highest – equal in 2013 to 57.8 per cent of gross domestic product, according to Eurostat, the EU statistical agency. In the private sector, companies that were a roaring success a few years ago – such as Rovio Entertainment, maker of the Angry Birds mobile phone game – have found it hard to fend off competition and have started to lay off staff. It all points to electoral defeat for Mr Stubb’s centre-right National Coalition party. 

In contrast to 2011, however, The Finns are struggling to exploit the government’s unpopularity. A November 21 opinion poll placed the party fourth with 16.2 per cent of the vote, well behind the opposition liberal Centre party, one of Finland’s traditional parties, on 24.5 per cent. Unlike in Greece, Spain and even France, Finland’s mainstream politicians seem to be holding back the populist tide. This is no small achievement. It offers hope that, once the April 2015 election is out of the way, Finland will lay the groundwork for a new “golden era”, making sure that it keeps its well-deserved reputation for creativity and cool-headed competence.

Suomen ulkopolitiikka perustuu yhä enemmän ja enemmän Venäjän pelolle

Pertti Salolainen puhuu voimakkaasti sitä vastaan, että Suomi on valumassa harmaalle vyöhykkeelle ja uuteen suomettumisen aikaan. Salolainen on pitkän linjan poliitikko, joka muistaa suomettumisen ajat hyvin. Nuorempien sukupolvien on ehkä vaikea edes tajuta, millaista on kun tosiasioita ei sanota enää ääneen vaan ne pitää ymmärtää rivien välistä.

Joku voi ajatella, että mitään eroa nykyiseen ei ole. Onhan meille koko Halosen aika valehdeltu, että Venäjä ei ole Suomelle uhka! Toisaalta pitää muistaa, että moni vilpittömästi uskoi, että näin olikin. Puheet eivät olleet varsinaisesti suomettumisen ajan liturgiaa vaan suoranaista valehtelua - tai vaihtoehtoisesti toiveajattelua.

Venäjän tutkija ja kirjailija Jukka Mankinen totesi puheessaan Itä-Uudenmaan Paasikivi-seuran kokouksessa, että Suomessa Venäjää tavataan käsitellä silklkihansikkain julkisessa keskustelussa. On palattu pitkälti vanhoihin YYA-aikoihin, jolloin liturgia hallitsi niin sanottua keskustelua.

Esimerkkinä liturgiasta ovat jatkuvat puheet, että suhteet Venäjään ovat kunnossa, pelättävää ei ole ja Suomen "turvallisuuspolitiikka" perustuu neljälle kivijalalle, joita ei todellisuudessa ole olemassa. Todellisuudessa Suomen ulkopolitiikka perustuu yhä enemmän ja enemmän Venäjän pelolle. Se pitää sanoa ääneen.

Suomalaisten enemmistö on nyt äänestämässä kaiken kukkuraksi valtaan keskustapuolueen, joka nimenomaan haluaa viedä Suomen uussuomettumisen aikaan. Keskusta puhuu Venäjä-pakotteiden lieventämisen puolesta monella suulla. Pahimmat tietysti Lehtomäki ja Väyrynen.

Keskusta uskoo hyötyvänsä uussuomettumisesta ainakin sitä kautta, että kokoomus saadaan ajettua kokonaan oppositioon pitkäksi aikaa ulkopoliittisesti epäluotettavana puolueena eli puolueena joka ei hyväksy uutta YYA-Suomea. Kokoomuksen syrjäyttämisen kautta Keskusta, SDP ja PS voivat aloittaa rahanjakopolitiikan vahvistamisen.  Keskusta hakee siis a) valtaa ja b) rahaa ja käyttää siinä hyväkseen uusvanhaa Venäjä-korttia.

Kehitystä kohti uussuomettumista ei voi oikeastaan pysöyttää - niin lakeijamaista kansa on. Toisaalta periksikään ei pidä antaa. Koska esimerkiksi Suomen Sisu seisoo Isänmaan edun osalta pitkälti tumput suorana, tarvitaan ainakin jonkilainen uusi Aktiivinen Vastustuspuolue suomettumisen politiikalle.

Liikeen ohjelmaan pitäisi ottaa ainakin 1) Nato-jäsenyyden ajaminen heti, 2) maahanmuuton pysäyttäminen Venäjän federaation alueelta , 3) venäläisen omistuksen rajoittaminen minimiinsä Suomen valtion alueella ja 4) suomettumisen ja muun maanpetturuuden kulttuurin kritisoiminen ja demonisoiminen.

Jokaisen pitäisi myös miettiä itsekseen, kuinka pitkään voin olla jäsenenä yhdistyksissä tai yhteydessä sukulaisiin ja ystäviin, jotka eivät aktiivisesti vastusta suomettumispolitiikkaa.

Suomen romahdus - Niinistön linja selkiytyy eli turvallisuuspoliittinen liikkumavara romahti

Blogi "Väkivallaton maanpuolustus" analysoi Niinistön linjapuhetta ja pitää hyvänä sitä, että Niinistö on muka vihdoin esittänyt Suomen turvallisuuspolitiikalle jonkin oikean linjan:

Suomessakin on mitä ilmeisimmin saatu hahmoteltua linja, jolla ainakin juuri tässä kuohunnan aikana mennään eteenpäin. Presidentti Niinistö on ahkerasti ollut esillä viime aikoina ja minä ainakin tulkitsen hänen puheensa ja haastattelunsa Suomen tämän hetkisen linjan esittelyksi. Tässä hän on ottanut vahvasti asemansa presidenttinä ja yrittää avata kansalle sen, mihin ja miksi Suomi on suuntaamassa. Tuore presidentin kyselytunti tuntui olevan tilaisuus, jossa Niinistö esitteli tämän linjan perusteluineen. Pohjustuksi oli TP-Utva antanut perjantaina terävän ja laaja-alaisen lausunnon Ukrainan kriisistä.

...Se koostuu uskottavasta puolustuskyvystä, kahdenvälisistä yhteistyöverkostoista mm. Naton, Ruotsin, USAn ja muiden kanssa, hyvistä ja selkeistä suhteista Venäjään ja neljäntenä kansainväliseen toimintaan YK:ssa ja muualla vastaavantyyppisissä rakenteissa. Niinistö korosti myös kansainvälisen oikeuden merkitystä ja sen kunniottamisen vaalimista.

Selkokielelle käännettynä asiantila on seuraava:

Suomi ei Venäjän pelossa uskalla mennä Natoon, vaikka Nato on ainoa instituutio joka voisi antaa Suomelle turvatakuut. Natoon olisi pitänyt mennä jo ajat sitten - Niinistö on itse tunnustanut että Natoon olisi päästy 90-luvulla suht helposti. Nyt ei enää uskalleta, koska Venäjä uhkaa Suomea ja kaikkia Rajamaita, jotka ovat Naton ulkopuolella. Nato-optio oli suuri bluffi.

Niinistön puheet ovat faktisesti tämän asiantilan toteamista äärimmäisen kaunistellussa muodossa. Selittelyä. Niinistön nelijalkainen malli ei ole oikea turvallisuuratkaisu vaan hyvin laiha puolinainen ratkaisu ja Niinistö tietää sen itse. Niinistö ajattelee, että kyseessä on paras mahdollinen ratkaisu tilanteessa, joka on itse omalla hölmöilyllä aiheutettu. Todellisuudessa Niinistön malli ei anna muuta turvaa kuin sen, että ehkä Venäjä antaa meidän olla rauhassa, kun mielistelemme sitä.

Kyseessä on lakeijan tie. Uussuomettuneisuuden tie. Suomalaiset menkööt siis nyt tällä, koska ovat kerran ulkopoliittisen liikkumavaransa heikolla turvallisuuspolitiikalla menettäneet. Suomi on pikkuvaltio eikä suvereeni valtio siinä mielessä kuin vaikkapa Viro. Niinistö uskoo, että Natoon liittyminen - nyt kun asialla on kuhnasteltu - johtaisi ongelmiin Venäjän kanssa.

Kuhnastelu on ainakin omalta osaltaan Tarja Halosen ja häntä edeltäneiden presidenttien "lahja" Suomelle. Suomen Kuvalehti totesi Halosen ulkopoliittisesta linjasta reilu neljä vuotta sitten näin:

"Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat."

Historia antoi meille häviäjän roolin. Menetimme pelin ja suvereenisuutemme romahti turvallisuuspolitiikan osalta dramaattisesti. Kaikkea ei tietysti ole menetetty. Suomi on sentään puolivapaa amputaation kokenut maa, mutta ei täysin tuhottu. Varmaan jollekin tämäkin riittää. Jos ihmisellä on lakeijamieli, hän kestää mitä tahansa potkuja päähänsä ja pyytää vielä anteeksi kaikkea mitä ehkä on tehnyt.

Hävettää. 75 vuotta sitten suomalaiset taistelivat vapautensa puolesta vertaan vuodattaen. Nyt olemme taas suomettuneisuuden tiellä - täysin omaa typeryyttämme ja henkistä laiskuuttamme.

No onko minulla siis parempi vaihtoehto Niinistön linjalle? Vastaukseni on, että en tiedä 100%:sti vielä. Oleellista on tällä hetkellä, että menneet suuret virheet tunnustetaan ääneeen. Vasta siinä on viisauden alku. Tiedän, että näin ei tulla todennäköisesti tekemään. Suomessa ei ole todellista kansalaiskeskustelua. Suomessa keskustellaan triviaalisista ja marginaalisista asioista mutta ei isoista asioista. Suomi on tätä kautta tuomittu mitättömyydeksi maailman kansojen joukossa. Tehtäisiin edes surutyötä niin meillä suomalaisilla olisi jotain yhteistä.

Tyly kannanotto lakiin tasa-arvoisesta avioliitosta, mutta onnittelut homoille

Olen kannattanut ns. tasa-arvoista avioliittolakia vastoin konservatiivista valtavirtaa. En kuitenkaan koe mitään yhteyttä siihen sakkiin, joka kannatti lakia. Esimerkkinä Tarja Haloseen, joka on muka kova ihmisoikeuksien suojelija mutta suorastaan lipoo homonpotkija Vladimir Putinia.

Hänelle ihmisoikeudet ovat suurta teatteria, jolla hän esittää olevansa hyvä ihminen vaikka todellisuudessa ei ole. Tuskin kukaan näistä homoavioliittoa ajaneista ihmisistä on kritisoinut Halosta siitä että hän on homonpotkija-Putinin kaveri. Siksi en usko näihin ihmisiin.

Kannatin itse homoavioliittoa siksi, että homoilla on minusta oikeus avioliittoon. Onnittelen nyt homoja siitä, että saivat tämän oikeuden. Kaikilla ihmisillä on minusta oikeus solmia avioliitto.

En kuitenkaan kykene olemaan asiasta varsinaisesti iloinen. Nato-keskustelun myötä olen vieraantunut suomalaisista sen verran että en osallistu suomalaisten - varsinkaan punaviher-piipertäjä-pellejen - iloon. Kuuntelen mieluummin vaikka omaatuntoani.

Eli onnea homoille tai ainakin niille homoille, jotka ovat valmiita puolustamaan oikeuksiaan ja kannattavat myös Natoa.

Kaupunki saa rikkoa taksimonopolia mutta Uber ei

Helsingin Sanomat uutisoi innostuneesti Kutsuplus-palvelun menestyksestä.

Kutsuplus on Helsingissä julkisesti ylläpidetty taksipalvelun tyyppinen toiminta, jossa voi tilata taksin paikalle, mutta kyytiin otetaan myös muita ihmisiä matkan varrelta. Uber ei sen sijaan ole saanut lupaa vastaavan toiminnan ylläpitoon eikä mikään muukaan yksityinen taksifirma.

En sinällään kritisoi Kutsuplussaa - ihmettelen vain miksi taksipalvelua halutaan Suomessa ryhtyä sosialisoimaan, kun Virossa ja Ruotsissa näin ei tehdä. Julkisella toimijoilla voi minun puolestani olla tilaa taksimarkkinoilla. Kannatan taksilupa-järjestelmän purkamista ja Kutsuplus toki tavallaan nakertaa taksilupa-järjestelmää. En myöskään ymmärrä miksi Kutsuplus muka olisi laillinen palvelu, jos yksityisiä kilpailevia taksipalveluita ei hyväksytä lakiin vedoten. Onko laillisuutta edes testattu oikeudessa.

Kutsuplussa on toistaiseksi kokeilu, jota ylläpidetään 80%:sti julkisella rahalla. Tuen osuuden on luvattu laskevan, jos palvelun kannattavuus nousee. Bloomberg Business Week väittää hinnan kuluttajalle olevan neljännes taksin hinnasta. Joten jos julkinen taho maksaa 80% hinnasta, hinta on oikeasti samaa luokkaa kuin taksimatkan hinta.

Uber, Sidecar, Gett, Lyft ja vaikkapa virolainen Taxify ovat monessa maailman kaupungissa (esimerkkinä Tukholma, Dubai, Manila, San Francisco ja Etelä-Afrikan Durbai) tarjonneet melko halpoja taksipalveluita ilman julkista rahaa. Hintojen lasku perustuu kilpailuun ja siihen, että uusi tekniikka alentaa markkinoille tulemisen kustannuksia yksittäiselle autoilijalle voimakkaasti. Innovaatio luo markkinataloudessa uusia palveluja ja alentaa kustannuksia.

Innovaation tulo taksitoimintaan nostaa samaan aikaan taksitoiminnan statusta. Taksitoiminnan vapautuksesta seuraa tietysti kuitenkin myös se, että hinnat saattavat pikkujoulu- tms. aikaan nousta korkeiksi. Kysynnän ja tarjonnan laki toimii.

During rush hour and other times of peak ridership, Uber jacks up its rates. On a recent Thursday in New York, for example, the Uber app indicated that because of demand, fares would be doubled. They can go a lot higher than that. The company doesn’t divulge exactly how it calculates these surges, other than to say that they are determined algorithmically when demand in a neighborhood exceeds supply. To passengers, it can come across as gouging. Over the holidays, Jessica Seinfeld, wife of the comedian, posted to Instagram a screen shot of her $415 Uber bill to send her children to nighttime social events with a caption that read in part, “#OMG #neverforget #neveragain #real.” Others piled on, sharing similar experiences and accusing Uber of exploiting its customers.

[Uberin omistaja] Kalanick sounds like a patient if slightly exasperated parent when explaining his company’s pricing policy. Raising rates during peak times, he says, is simple economics: It persuades more drivers to get on the road and ensures an availability of cars to meet demand. Out of a $10 Uber fare during nonpeak times, a driver gets about $8, excluding taxes. During a surge when prices are quadrupled—which can easily happen during holidays or bad weather—the total fare is $40 and the driver keeps $32. “We’re in a situation where we have hundreds of years of fixed prices in transportation, going back to horses,” he says. “People would love to have 100 percent reliability at a fixed price all the time. I get it. That is not possible.”

Koko idea nykyisessä taksijärjestelmessä on, että kuluttaja ottaa jonossa ensimmäisen taksin, eikä hintaa voi neuvotella. Hinnan on oltava kiinteä. Uudessa mallissa hinta voidaan neuvotella ennen ajoa helposti valmiiksi - kuten voidaan tarkistaa kuljettajan maine ja hänen autonsa laatu.  Hintojen nousu kysynnän mukaan nostaa palvelun tarjontaa.

Uber ja muut uudet taksiyritykset eivät tietenkään ole moitteettomia. Niiden toiminta on suurennuslasin alla ja jokainen virhe, jonka ne tekevät tulee varmasti esille mediassa. Kilpailu on välillä veristä. Uberia on mm. kritisoitu siitä, että kuljettajien taustoja ei tarkisteta kunnolla. Kritiikki on lisännyt kuljettajien taustojen selvittämistä.

Tulevaisuuden haaveena taksiyrityksillä on, että tulevaisuudessa ihmiset eivät välttämättä edes tarvitse omaa autoa.

Suomen romahdus - osa 4 - ulkopoliittinen liikkumavara on romahtanut

On ollut hienoa seurata miten Nokia on romahduksen jälkeen koonnut itsensä ja lähtenyt uuteen nousuun. Suomessa romahdus sen sijaan on päällä. Taloudellinen romahdus. Ulkopoliittinen romahdus. Henkinen romahdus.

Natoa-keskustelua seuratessa olen huomannut selkeästi yhden ilmiön: se osa poliittisesta johdosta, joka on ajanut Nato-jäsenyyttä, on yksi toisensa jälkeen hiljentynyt. Ilmiö johtuu lähes varmasti siitä, että Venäjältä on tullut selkeät uhkaukset Suomeen, että Natoon ei ole lupa mennä. Suomen liikkumavara - mahdollisuus itse päättää Natoon menemisestä ja muista ulkopoliittisista linjauksista - näyttäisi olevan supistunut voimakkaasti. Vaikuttaa Niinistön kommentteja kuunnellessa, että mies suorastaan pelkää Venäjää. Eikä siinä mitään. Venäjää on varmasti syytäkin pelätä.

Suomi ei ole täysivaltainen pystypäinen maa vaan valtio jota leimaa a) pelko tai ainakin vitutus niiden ihmisten keskuudessa jotka suostuvat katsomaan totuutta silmiin ja b) tosiasioiden kieltäminen muiden keskuudessa. Tosiasioiden kieltäminen voi materialisoitua hedonistisena elämäntapa eli ajatuksena että "olen ikuinen nuori" - tai vaikkapa luottamuksena siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi kunhan vain keskusta vie meidät takaisin kultaiselle 70-luvulle.  Tai kaikki muuttuu hyväksi, kunhan homoseksuaaliset saavat / eivät saa oikeutta solmia avioliittoon  - eli keskitytään poliittisen näpertelyyn ja uskotellaan itselle että ollaan tekemässä tärkeää työtä.

Tilanne on tietysti pitkälti itse aiheutettua - olen puhunut asiasta ja Vasarahammer on selittänyt asian paremminkin: Suomettuminen ei koskaan päättynyt, mikä on estänyt normaalin kansalaiskeskustelun turvallisuuspolitiikasta. Vanhempi väki on uskonut, että Venäjän uhka torjutaan samanlaisella nöyristelypolitiikalla kuin Kekkosen aikaan. Nöyristelyä kutsutaan tosin viisaudeksi - asia ei termin vaihtamisen takia muuksi muutu. Toisaalta nuorisolle on selitetty vuosia, että Venäjässä ei ole mitään pelättävää - vain vanhat körmyt pelkäävät Venäjää, koska ovat niin ennakkoluuloisia.

No näillä nyt tietysti mennään. Yksilötasolla tilannetta ei kannata kuitenkaan hyväksyä - vaihtoehtona tilanteen hyväksymiselle on sama kuin aina tällaisissa tilanteissa:

a) vieraantuminen, henkinen irtiotto muusta kansasta ja ystävyyssuhteiden kuihtuminen tosella tavalla ajattelijoihin. "Suomi on asuinmaa - ei kotimaa".

b) henkinen tai muu vastarinta

c) oman edun hillitön ajaminen tyyliin "jaetaan perhehopeat ennen kuin kaikki romahtaa"

d) maastamuutto

e) välinpitämättömyys

Nokiallakin kaikki viisi ratkaisumallia olivat käytössä. Hyvin monet tekivät työtään kuten ennenkin vaikka olivat vieraantuneet firmasta. Odottelivat pakettia. Itse lähdin ilman pakettia ja totesin vielä lähtiessä, että tästä on tullut huono firma. Suomesta tuskin lähden - olen 58 vuotias - ja teen ainakin työurani loppuun täällä. Lapsilleni kerron asian niin kuin yllä selitin. Tehkööt omat johtopäätöksensä.

Suomi ei tietysti lopeta olemasta tämän romahduksen jälkeen niin kuin ei lopettanut Nokiakaan olemasta - Suomi saattaa jopa joskus myöhemmin lähteä Nokian tapaan puoli-itsenäisenä maana vahvaan taloudelliseen uuteen nousuun. Sortokauden aikakin oli taloudellisesti vahvan nousun aikaa, vaikka sitä leimasi samalla myös kansalaisten välinen kyräily ja kansan ja poliittisen johdon jakautuminen myöntyvyyden kannattajiin ja passiivisen tai aktiivisen vastarinnan kannattajiin.

Halonen sai Putinilta palveluksistaan kissan, LePen riihikuivaa rahaa?

Ranskalaislehtien mukaan Front National on hankkinut 10 miljoonan "lainan" euron venäläiseltä pankilta. Lehdet spekuloivat sillä, onko tämä Putinin palkkio LePenin puolueen Venäjälle tarjoamista monista palveluista.

Pravda kehuikin Front Nationalia elokuussa:

The National Front in France is the rising alternative force aimed to resist imposed European austerity and integration and NATO-run lunatic diplomacy. More Frenchmen are also sensitized by the sound of boots and Russophobia that grows here following  American commandments. And the same ones who have supported the war effort by Islamist terrorists also promote the last war against Russia in Europe.

Front National on tukenut Venäjää tämän Ukrainan politiikassa. Jussi Halla-aho onkin todennut, että Front National ajaa EU-parlamentissa Putinin etua. Kirjoitin jo aiemmin Sarastuksessa:

Alliance of European National Movements, jonka jäseniä ovat mm. Ranskan Front National ja Unkarin Jobbik, julkaisivat jonkin aikaa sitten julkilausuman Ukrainan tilanteesta.

Julkilausuman nimi on siis Ukraine – Official Statement eli se edustaa ilmeisesti ko. puolueiden virallista kantaa Ukrainan tilanteeseen. Vai pitäisikö sanoa, että järjestö julkaisi virallisen julkilausuman Ukrainan kansaa vastaan. Julkilausuma ilmaisee mm. seuraavia ajatuksia:

1. Se, että Venäjä otti Krimin haltuunsa, on oikeutettua.

2. Stalinin ajan hirmutöiden osalta venäläiset ovat syyttömiä, koska bolshevikkihallinnossa muut etniset ryhmät kuin venäläiset suorittivat hirmutyöt.

3. Ukrainalaiset ovat sen sijaan syyllisiä törkeisiin toisen maailmansodan ajan hirmutöihin.

4. Venäläiset olivat bolshevikkihallinnon aikana suurimpia uhreja.

5. Ukrainalaisia toki tapettiin heitäkin 30-luvulla miljoonittain, mutta siitä ei voi venäläisiä syyttää mitenkään.

6. Ukrainalaiset nationalistit ovat eurooppalaisten ja amerikkalaisten uuskonservatiivien liittolaisia, mikä on järjestön mukaan paha asia. Tai pikemmin ukrainalaisten nationalisti-järjestöjen johto on amerikkalaisten uuskonservatiivien sätkynukkeja eli kollaboratöörejä. Erityisen pahaa on ukrainalaisten nationalistien yhteistyö Israelin ja Puolan kanssa.

7. Ulkomaalaisten – paitsi venäläisten – ei kuulu sekaantua Ukrainan asioihin. Venäjällä on oikeus sekaantua Ukrainan asioihin, koska Ukrainassa asuu venäläisiä ja koska Ukraina kuuluu Venäjän etupiiriin.

Mikäli Front National voittaa Ranskan tulevat vaalit ja pääsee hallitukseen, voimme odottaa lisää puukoniskuja Ukrainan selkään. Päätellen siitä, että LePenin avustaja Aymeric Chauprade kritisoi Pravdassa voimakkaasti Venäjän ja Ranskan Mistral-kaupan jäädyttämistä, voimme olettaa että hallitus, jossa FN olisi edustettuna purkaisi päätöksen: 

This decision would be disastrous in many ways. For the contract itself of course, which weighs 1.2 billion euros and which conditions a thousand jobs in Saint-Nazaire. It would return the money already paid (half), refer the stern of the ship (built in Russia) and pay substantial damages. Also the France would lose its rights in terms of the Mistral, already given to Russia, which could then build itself. Such a decision will also close the door on any future contracts with Russia and especially its huge naval rearmament program (civil and military), estimated at more than $ 50 billion. Our competitors are just waiting for that! In this area as in others, France must regain its independence, defend its strategic interests, thinking in geopolitical terms, in the long term and not based on emotions raised by the news.

Marine LePenin suhde Putiniin on kuin peilikuva vasemmistolaisesta ihmisoikeuksia muualla paitsi Venäjällä kannattavasta entisestä presidenttistämme Tarja Halosesta. Halonen ottaa kantaa Venäjän agressioon Ukrainaa vastaan vain ja ainoastaan vaatimalla, että Venäjää ei saa eristää porukasta. Maata, joka toimii kansainvälisten lakien ja kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteen vastaisesti, ei saisi eristää. Halonen syyttää länttä Venäjän "tönimisestä", mutta ei koskaan kritisoi Venäjää ihmisoikeusloukkauksista tai hyökkäyksestä Ukrainaan. Halosen puheenvuoro oli toisinto jo maaliskuussa esitetystä kannanotosta, että Venäjää ei saa eristää.

Vieläkö joku väittää vastajihadismia salaliittoteoriaksi?

Teorialle, että islamilainen jihad uhkaa koko Eurooppa, on tähän saakka naureskeltu ja se on leimattu puhtaaksi äärioikeistolaisuudeksi.

Tosiasia on vuonna 2014, että terroristijärjestö ISIS:illä on arvioista riippuen 30 000 - 200 000 miestä aseissa ja se valvoo Britannian kokoista aluetta Syyrian ja Irakin valtioiden alueella. Euroopasta on lähtenyt satoja ja ehkä tuhansia muslimeja taistelemaan Lähi-Itään ja siinä määrin kun he palaavat Eurooppaan, he ovat väistämättä uhka Euroopalle. Euroopassa on ilmeisesti ollut jo jonkun aikaa nukkuvia ISIS:in soluja.

Liberaalikin media alkaa tajuata, että hyvin suuri osa muslimeista haluaa, että uskonnolla on merkittävä osa siinä miten yhteiskunta järjestetään.

This is why the well-intentioned discourse of “they bleed just like us; they want to eat sandwiches and raise their children just like we do” is a red herring. After all, one can like sandwiches and want peace, or whatever else, while also supporting the death penalty for apostasy, as 88 percent of Egyptian Muslims and 83 percent of Jordanian Muslims did in a 2011 Pew poll. (In the same survey, 80 percent of Egyptian respondents said they favored stoning adulterers while 70 percent supported cutting off the hands of thieves). Polling in the Arab world is an inexact science. But even assuming that these results significantly overstate support for religiously derived criminal punishments—let’s say support was closer to 65 or 45 percent instead—that would still probably give us pause (I discuss these and other polling results in greater detail in my new book on Islamist movements).

Suuri osa muslimeista kannattaa siis jonkintasoista islamilaista valtiota - loputkaan eivät omiensa edessä uskalla sitä voimakkaasti vastustaa. Maallistunut muslimi, joka julkisesti ilmaisee vastustavansa uskonnollista valtiota, leimautuu helposti omiensa silmissä luopioksi.

Enemmistö muslimeista Euroopassa ei varmasti kannata aseellista taistelua ei-muslimeja vastaan islamilaisen valtion luomiseksi, mutta ISIS:in menestys osoittaa sen, että suurella osalla Euroopan muslimi-nuorisosta on suhteellisen matala kynnys lähteä taistelemaan ISIS:in riveissä. Taisteluun lähtijöitä seurataan sosiaalisessa mediassa ja heitä ihaillaan.

Kirjoitin 2008 näin - analyysi on taloustieteellisen tekninen mutta vastannee melko hyvin todellisuutta:

"Liberaali Islam-kritiikki luottaa usein siihen että järjen ääni saa Jihadin loppumaan: Jihadisti haaskaa tästä näkökulmasta tarkasteltuna nuoren elämänsä hukkaan mielettömän asian hyväksi ja aiheuttaa ongelmia koko ympäristölleen. Monet Euroopan muslimeista ovatkin maltillistuneet, hylänneet Jihadin tai he eivät ainakaan aktiivisesti osallistu siihen. Jihadin hylänneet maltillistuneet tai maallistuneet muslimit edustavat Islam-kritiikin näkökulmasta valistusta ja siis hyvää. Islam-kritiikki suhtautuu toiveikkaasti maltillistumisen ja/tai maallistumisen etenemiseen Euroopan muslimiväestön keskuudessa. 

Islamin näkökulma on erilainen. Jihadisti on usein yhteisönsä kunnioitettu jäsen - nuori mies tai nainen, joka taistelee oman yhteisönsä puolensa. Islamin valta (Ummah) on Islamin näkökulmasta julkishyödyke. Jihadisti on ihminen, joka osallistuu julkishyödykkeen tuottamiseen. Ne, jota eivät osallistu vaikka ikänsä puolesta siihen kykenisivät, ovat vapaamatkustajia."

Siinä määrin kuin mitään liberaalia islam-kritiikkiä nykyään on olemassa, näyttäisi heidän modernisaatio-teoriaan perustuva maallistumis-arvauksensa osoittautuneen virheelliseksi. Ehkä oma analyysinikin ampui hieman yli - osa muslimeista näyttäisi olevan hyvin huolissaan radikalisoitumiskehityksestä.

Toivoa tietysti pitää, että olen väärässä. Mikäli muslimiyhteisö maallistumisen sijasta edelleen radikalisoituu, Eurooppa on ongelmissa. Tärkeää on, että asiaa tarkastellaan avoimin silmin ja toiveajattelu hylätään.

On myös ymmärrettävä, että salafismi ei ole ainoa islamistinen liike. Muslimiveljeskunta ja salafismi ovat islamismistaan huolimatta hyvin erilaisia liikkeitä ja toistensa kilpailijoita.

Ruotsin romanit ja poliittinen korrektius

Olen käsitellyt Suomen romanien tilannetta lukuisissa artikkeleissa. Referoin mm. pitkän päivätyön tehnyttä romaniasiamiestä Raimo Nikkistä:

Reima Nikkinen on pitkän elämänsä aikana toiminut romani-aktiivina ja flamenco-tanssin uranuurtajana Suomessa. Hänen tarinansa romanien elämästä sodan jälkeisessä Suomessa menee tiivistettynä näin: 

 1. 70-luvun puoleen väliin saakka romanien olot olivat Suomessa äärimmäisen huonot ja avointa rasismia ja jopa fyysistä väkivaltaa esiintyi paljon. Mm. Hankasalmella satapäinen miesjoukko hyökkäsi seipäin romanien koteihin ja tuhosi nämä. Romanikulttuuri oli kuitenkin vahvaa, vanhuksia arvostettiin ja romanit olivat toimeliaita mm. hevoskaupassa ja sittemmin raviurheilussa. 

 2. Progressiivisten aatteiden ansiosta romaanien asunto-olot paranivat Suomessa oleellisesti 70-luvulta alkaen ja syrjintä väheni. Samalla romanikulttuuri on menettänyt vahvuutensa, romanien toimeliaisuus on lopahtanut, romanit elävät lähinnä sosiaalituen varassa, vanhuksia ei enää todellisuudessa arvosteta, eletään epäsosiaalista ja usein jopa rikollista elämää. Nikkinen kutsuu näitä nykyajan romaneja vale-mustalaisiksi. 

Kyseessä lienee koko vasemmistolaisen "60-lukulaisen" progressiivisuuden dilemma yhden esimerkin kautta nähtynä. Paljon yritettiin ja saatiin hetkellisesti paljon aikaakin. Koska aate perustui täysin vääriin premisseihin - huonossa asemassa olevien ihmisten näkemiseen pelkästään ulkopuolisten sorron uhreina toisaalta ja toisaalta kaiken tradition, velvollisuudentunteen ja moraalin halveksimiseen - aatten kokonaisvaikutus jäi lähes puhtaasti negatiiviseksi.

Ruotsin romanien tilannetta käsitellään tänään Dispatch Internationalissä. Lehti kertoo, että vaikka asuntotilanne on jo ajat sitten parantunut dramaattisesti ja lapset on periaatteessa saatu koulutuksen piiriin, sosiaaliset ongelmat vain pahenevat:

situationen inte förbättras utan att de blir alltmer beroende av socialhjälp, arbetslösheten ökar, kriminalitet och asocialitet breder ut sig, alkohol och narkotikamissbruk tilltar

Monikulttuuri-idealogien mukaan kaikki kulttuurit ovat yhtä hyviä ja ongelmat johtuvat vain ja ainostaan yhteiskunnasta - ei romaneista itsestään:

Romerna betecknas med rätta som förtryckta, och offer. Med det följer att vi ser dem som goda – och samhället som skyldigt. Det är där felet ligger. Att romerna ofta själva ställer till det för sig, att mycket är självförvållat, det går knappast att säga högt

Etnologian emeritus professori Karl O. Arntsberg, joka on tuonut romanien ongelmat esiin ja jota Dispatch International pitkälti referoi, on leimattu ääroikeistolaiseksi niin kuin Ruotsissa on tapana.

professor emeritus Karl Olov Arnstberg, född 1943, som var en respekterad etnologisk forskare och eftersökt föredragshållare ända tills han skrev boken Svenskar och zigenare (Carlssons förlag) 1998. Med denna blev han, trots en mycket positiv recension som denna i Folket i Bild/Kulturfront 1/1999, i stort sett ansedd som persona non grata i den politiska korrekthetens ögon.

No kirjapa pitää laittaa tilaukseen. Jos sitä nyt mistään enää saa.

Ukrainan kansakunta syntyy - osa 2 - mutta mikä on Suomen maanpuolustustahdon tila?

Verkkouutiset kirjoittaa otsikolla Kolme syytä Putinin epäonnistumiselle: Ukraina on yhdistynyt:

Vuonna 2013 ja vuoden 2014 alussa Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Ukrainan silloinen presidentti Viktor Janukovits olivat läheisiä liittolaisia. Ukraina kärsi laajasta korruptiosta, ja maan armeijan toimintakyky oli iso kysymysmerkki. 

... Rutgers Universityn valtio-opin professorin Aleksander Motylin mukaan ukrainalaiset ovat onnistuneet luomaan itselleen identiteetin, joka pitää sisällään solidaarisuuden ja isänmaallisuuden tunteen. 

– Ukrainalaisilla ei ole ollut tällaista kansallistunnetta viimeisen 25 vuoden aikana lukuun ottamatta lyhyeksi jäänyttä oranssia vallankumousta. Ihmiset ovat valmiita tekemään uhrauksia maansa eteen. Tämä näkyy selviten suurina määrinä vapaaehtoisia, jotka liittyvät itsepuolustusjoukkoihin ja muihin vastaaviin kansallisiin yksiköihin, Motyl sanoo. 

 – Kansalaiset osallistuvat taisteluihin ja monet ovat menettäneet henkensä. Heillä on tietty kohde. Ihmiset ymmärtävät, että ongelmat eivät johdu enää Janukovitsista. Uusi kohde on Venäjä. Motyl katsoo, että Putinin Itä-Ukrainaan kohdistaman aggression seurauksena Ukrainan armeija on pakotettu toimimaan todellisen armeijan tavoin 

 – Tämä ei tietenkään riitä, mutta se on tärkeä osa yhteisöllisyyden ja kansallisen identiteetin luomisessa. 

 – Kukaan ei odottanut näiden ihmisten taistelevan. Yleinen oletus sekä Ukrainassa että lännessä oli, että nämä ihmiset ovat epäpäteviä, he eivät suostu taistelemaan eivätkä he pysty palauttamaan lakia ja järjestystä. Me olimme väärässä näissä kaikissa olettamuksissa.

Ukrainalaiset nuoret miehet tietävät, että heidän tuhansiin noussut uhrinsa on kansakunnan selviytymisen kannalta välttämättömyys, koska kukaan ei heitä auta. He myös tietävät, että heidän oma valtiojohtonsa veisi - muista puutteistaan huolimatta - heidät heti Natoon, jos Nato vain ottaisi heidät vastaan. 

Ukraina on ilman turvatakuita ja liittolaisia, koska Nato ei ole vielä valmis Ukrainaa jäseneksi ottamaan. Me tiedämme että Suomi on ilman turvatakuita ja ilman liittolaista  vain ja ainoastaan siksi, että valtiojohtomme on mielettömällä politiikallaan sen aiheuttanut. Jos sota syttyisi, tuhansia nuoria miehiä kaatuisi rajalle. Faktisesti täysin itseaiheutetusti. Poliitikkojen vastuulle jäisi poikiemme veri.

Ukrainassa nuorten sotilaiden maanpuolustustahto on kova. Miten olisi laita vastaavassa tilanteessa Suomessa? Jokainen nuori mies, joka joutuisi sotaan tietäisi, että siellä ollaan vain koska valtiojohto ei ole turvatakuita hankkinut.

Mielestäni Suomi tarvitsee kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, jossa on puoluelaisten lisäksi talouselämän ja puolustusvoimien edustus. Puoluelaisten täydellinen kykenemättömyys ratkaista Suomen taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia ongelmia on aivan liian ilmeinen.

Ei ole häpeä että epäonnistuu täydellisesti, mutta on häpeä olla myöntämättä epäonnistumista. Vaalit eivät maamme ongelmia ratkaise, kuten ei ratkaissut viimeksikään. Vaalien jälkeenkin muodostetaan hallitus, joka todennäköisimmin vie Suomea vain ja ainoastaan kohti syvempää henkistä, taloudellista ja turvallisuuspoliittista konkurssia.

Pahinta oli se, että väärät ihmiset olivat oikeassa

90-luvun alun jälkeen monet suomalaiset uskoivat Venäjän muuttuneen. Pettymys on ollut suurta, kun uusstalinismi nyt etenee Venäjällä. Vielä on toki niitä, jotka uskovat, että Suomea Venäjä ei uhkaa, että olemme Venäjän lempinaapuri.

Pettymys on toki luonnollista ja tervettä, mutta pari päivää sitten pettymyksen käsittely alkoi saada jo suoranaisen tragikomedian muodon. Turvallisuuspoliittiseksi bloggariksi tituleerattu Janne Riiheläinen saa Helsingin Sanomissa laajasti tilaa. Venäjän ystäväksi julistautunut Riiheläinen sanoo pelkäävänsä Venäjää, vaikka ei haluaisi.

Nyt pelko on palannut, ainakin minulle. Kuulemani ja lukemani mukaan myös monelle muulle. Pitkään ajattelimme Venäjän olevan vain se vähän kummallinen ja pikkuisen toimimaton maa tuossa vieressä, jonka edesottamuksista ei tosin aina tolkkua saanut. Venäjä oli myös monella tapaa huikea asia: äärimmäisen nopea siirtymä talousjärjestelmässä ja teknologioissa, Pietarin uudelleen syttyvä maailmanmetropolin hehku ja monet muut muut kiehtovat asiat vetivät rajan yli. Sekä tietysti kuilu tavaroiden ja palveluiden hintatasossa. Hankalakaan raja ei pidellyt suuntaan tai toiseen, kun ihmiset kokivat saavansa itselleen tärkeitä asioita naapurin puolelta. Raja ei enää railona auennut, vaan naapuruus alkoi asettua uomiinsa.

Sitten Putin päätti hyökätä Ukrainaan.  Kun laskee yhteen Tšetšenian, Georgian ja Ukrainan sodat, naapurimaiden kansalaisten kidnappaukset, Putinin puheet ja tunnottoman propagandan, syntyy kuva voimankäyttöön ja häikäilemättömyyteen valmiista roistovaltiosta. Se ei ole koko totuus Venäjästä, mutta voiko tämä ikävä puoli olla tulevaisuudessa totta muuallakin kuin nyt Ukrainassa. 

Tähän saakka teksti kuullostaa järkevältä. Mutta sitten Riiheläinen keroo, että eniten ärsyttää että väärät ihmiset olivat oikeassa ja se että Putin on pettänyt hänet.

Venäjän pelkoni harmittaa minua. Olen harmissani siitä, että olen pari vuosikymmentä puolustanut Venäjää ja venäläisiä lukemattomissa tilanteissa. Vuosien varrella kohtaamani epä- ja ennakkoluulot, jopa viha, ovat olleet yllättävän sitkeitä. Minua harmittaa, että nämä pikkusielut nyt ovat tyytyväisiä näennäisestä oikeassa olemistaan, vaikka heidän johtopäätöksensä Venäjästä syntyi vain typerien asenteiden pohjalta. Putin onkin tavallaan pettänyt myös minut ja lukemattomat muut Venäjän ystävät. 

En itse ainakaan koe olevani pikkusieluinen. Arvostan monia piirteitä venäläisessä kulttuurissa. Sen sijaan ymmärrän mainiosti - ja olen aina ymmärtänyt - sen, että Venäjä on Suomelle uhka.

Riiheläinen on pettynyt Putiniin samalla tavalla kuin vuonna 1899 suomalaiset hyvään keisariin uskoneet olivat pettyneitä Nikolai II:een. Ehkä ongelma ei todelisuudessa ole Putin tai Nikolai II vaan lopulta Riiheläisen kaltaiset naivit ihmiset. Mutta ehkä kyseessä ei ole naivius vaan omahyväisyys. Suomalaisten olisi kyllä 1800-luvulla pitänyt nähdä miten Venäjä toimi Puolassa. Samalla tavalla nykysuomalaisten olisi jo Georgian tapahtumien myötä pitänyt nähdä millainen mies Putin on. Mutta usko oli kova, että Suomi on erikoistapaus. Tunkkaisuutta ja pikkusieluisuutta jos jokin.

HS:ssä Naomi Kleinin kirjan arvostelu

Vasemmistolainen ajattelija Naomi Klein on kirjoittanut kirjan ilmastonlämpenemisestä. HS:ssä talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivu referoi kirjaa.

En ole Naomi Kleinin kanssa samaa mieltä ilmastomuutoksen pysäyttämisen keinoista - mutta päämäärästä olenkin sitten erittäin samaa mieltä. Tämä pointti on kuitenkin erittäin tärkeä - vaikka en sitäkään sanamuotoa kyllä allekirjoita:

"Kleinin mukaan vaikutusvaltaiset vapaiden markkinoiden ideologit, joita hän kutsuu markkinafundamentalisteiksi, ovat Yhdysvalloissa ymmärtäneet erittäin hyvin, minkälaisia toimenpiteitä ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii. Ideologit päätyivät jo varhain siihen, että puolustaakseen markkinakeskeisiä instituutioita ja suuryritysten asemaa heidän on kerta kaikkiaan kiellettävä ilmastonmuutos tai vähintäänkin ihmisen vaikutus siihen."

Suurin osa taloustieteilijöistä ei ole tuossa mielessä markkinafundamentalisteja. Lisäksi markkinat tarjoavat keinot ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, jos vain tahtoa olisi. Haittaverot ja päästöoikeuskauppa ovat tehokas markkinavetoinen keino pysäyttää ilmastolämpeneminen. Mutta tahdon pitäisi tulla poliitikkojen puolelta.

Mutta toisaalta. USA:n republikaanit ovat omalla tieteen ja luonnon vastaisella toiminnallaan - jossa on vedottu mm. markkinoiden vapauteen - tehneet suuren palveluksen sosialismin kannattajille ja vasemmistolle. Republikaani-idiootit ovat omalla kreationismillaan ja ilmastotieteen vastaisuudellaan häväisseet koko markkinataloutta kannattavan oikeiston. Kirjoitin aiemmin libertarismi-kritiikin "Otsonikato - väärin sammutettu".

Klein esittää seuraava keinoja ilmaston lämpenemisen estämiseen:

1 Kansalaisliikkeiden on vaadittava valtaapitäviltä ripeitä ja vaikuttavia päätöksiä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. 
2 Valtioiden ja valtioliittojen on ohjattava markkinoita voimakkaasti: valtioiden on sekä investoitava vähäpäästöisiin ratkaisuihin että rajoitettava kulutusta säännöksin. 
3 Yhteiskunnan on työskenneltävä monimuotoistavan kulttuurisen murroksen hyväksi vähintään yhtä tarmokkaasti kuin teknologisten ja poliittisten ratkaisujen saavuttamiseksi.

En suoraan sanoen näe miten keinot 2 ja 3 liittyvät tähän. Olisiko niiin, että ilmaston lämpenemisen avulla halutaan ajaa kaikkea muuta kivaa kuten sosialismia, tasa-arvoa ja monikulttuurisuutta.

Kansankorruptio

Olen puhunut jonkun aikaa kansankorruptiosta. Olen tarkoittanut sillä sitä, että puolueet lupaavat omille äänestäjilleen jotakin, mitä muut eivät saa. Poliittinen puolue lupaa vaikkapa jonkin uudistuksen, joka edistää pohjoissuomalaisten maanviljelijöiden etuja, koska puolue tietää näin saavansa ääniä pohjoissuomalailta maanviljelijöiltä.

Francis Fukuyama puhuu ohjelmallisesta politiikanteosta/puolueesta ja klientistisestä politiikanteosta/puolueesta.

Otetaanpa esimerkki ohjelmallisesta poltiikanteosta.

On olemassa kolme ohjelmallista puoluetta: 1. Klassinen Työväenpuolue, 2. Kansalliskonservatiivinen puolue ja 3. Klassinen Liberaalipuolue. Kullakin puolueella on ohjelmassaan kohta, joka käsittelee tulonjakoa.

1. Työväenpuolueen ohjelma:

Suuret tuloerot ovat epäoikeudenmukaisia, koska varakkaiden lapsilla on paremmat mahdollisuudet hankkia hyvä elämä kuin köyhien lapsilla. Suuret tuloerot ovat myös tehottomuuden lähde, koska jokainen uusi euro köyhälle nostaa köyhän elämisen tasoa oleellisesti paljon enemmän kuin menetetty euro alentaa varakkaan elämisen tasoa. Varattoman henkilön on vaikea perustaa ilman valtion tukea yritystä, mikä johtaa ali-investointiin ja sitä kautta tehottomuuteen. Työväenpuolue kannattaa siksi aktiivista tulonjakopolitiikkaa.

2. Kansalliskonservatiivisen puolueen ohjelma:

Jos kansakunnassamme vallitsee suuret tuloerot ja sitä myötä jyrkkä jako köyhiin, rikkaisiin ja keskiluokkaan, kansakuntamme on heikompi vastustamaan ulkoisia ja sisäisiä uhkatekijöitä. Jos kansakunnallamme on laaja proletariaatti, meillä on faktisesti maan sisällä ryhmä ihmisiä, jotka ovat potentiaalinen viides kolonna vihollisellemme Venäjälle. Kansalliskonservatiivinen puolue kannattaa aktiivista tulonjaopolitiikka. Ei ole olemassa - tai ei saa olla olemassa - punaisia ja valkoisia, vaan isänmaallisia Suomen kansalaisia.

3. Klassinen liberaalipuolue:

Tulonjako merkitsee rahan rosvoamista yksiltä ja antamista toisille - se on moraalisesti väärin. Tulonjako - esimerkiksi korkeat julkisrahoitteiset työttömyyskorvaukset ja eläkkeet - luovat moraalista hazardia ja alentavat muutenkin yhteiskunnan tehokkuutta heikentämällä ihmisten insentiiviä yrittää. Liberaalipuolue vaatii aktiivisen tulonjaon vähentämistä lyhyellä tähtäimellä ja lopettamista pitkällä tähtäimellä. Köyhäinhoito on tehokkaampaa vapaaehtoistyöhön perustuvana - vapaaehtoistyöhön osallistuminen vahvistaa lisäksi oleellisesti kansalaisyhteiskuntaa, kun taas valtion toimintaan perustuva köyhäinhoito tekee köyhistä valtion tulonsiirroista riippuvaisia epäaktiivisia ihmisiä.

Kyseessä on siis poliittiset ohjelmat, joiden takana on tietynlainen arvomaailma ja ajattelu. Ohjelmista voi olla montaa mieltä, mutta kaikkien takana on kuitenkin jonkinlainen järkevä argumentaatio. Ohjelmien pohjalta voidaan suunnnitella konkreettista poliittista toimintaa.

Mutta sitten meillä on se neljäs puolue - kutsuttakoon sitä vaikkapa X:ksi - joka ajaa tietoisesti tiettyjen ryhmien - omien äänestäjiensä - etua.

X-puolueelle poliittinen ohjelma ei ole niin tärkeä kuin muille puolueille, vaan sille tulonjakopolitiikka on nimenomaan rahan siirtämistä potentiaalisille omille äänestäjille äänten kalastamiseksi ja omien jäsenien etujen ajamiseksi. X-puolue saattaa edistää ennestään vahvojen ryhmien (järjestäytynyt työväestö, eläkeläiset, vapaasta koulutuksesta nauttivat ikuiset opiskelijat, kartellit) etua ennestään heikkojen ryhmien kustannuksella vain saadakseen ääniä. X-puolue harjoittaa siis klientistä politiikkaa eli harjoittaa kansankorruptiota.

Korruptoitunut politiikanteko heikentää kokonaistehokkuuttaa, mutta sen pysäyttäminen on vaikeaa. Kansakunnat eivät voi mennä konkurssiin ja siksi epäterveet rakenteet saattavat säilyä pitkään.

Siihen aikaan, kun Euroopassa oli runsaasti sotia, korruptoituneet yhteiskunnat tuhoutuivat usein sodissa. Fukuyama osoittaakin, että ei ollut sattumaa, että Preussi oli ensimmäinen valtio, joka kykeni luomaan meritokraattisen ja korruptiosta vapaan virkamieskunnan. Vaikka Preussi oli muodollisesti varsin yksinvaltainen valtio, virkamieskunta oli autonominen, tehokas ja korrutoitumaton.  Virkamiesten rekrytointi perustui meriittiin - ei syntyperään ja suhteisiin. (Itse asiassa Fukuyaman mukaan kyse ei ollut niinkään siitä että "vaikka Preussi oli autoritääärinen, sen virkamieskunta oli korruptiosta vapaa" vaan siitä että "koska Preussi oli autoritäärinen, se kykeni luomaan korruptiosta vapaan virkamieskunnan".)

Jos Preussi ei olisi onnistunut luomaan tehokasta ja korruptiosta vapaata yhteiskuntaa, se ei olisi koskaan kasvanut suureksi, vaan se olisi jäänyt yhdeksi pieneksi saksalaiseksi ruhtinaskunnaksi muiden joukossa, eikä koulujen historian kirjat edes mainitsisi sitä.

Suomi on tällä hetkellä vaipumassa tehottomuuteen, kansankorruptioon ja alenevan BKT:n kierteeseen. Toivoa ei tietysti pidä heittää. Talouspolitiikan oikean ohjelman löytäminen on kuitenkin tällä hetkellä selvästi vahvasti hakusessa, koska

a) devalvaatio ei enää ole mahdollista,
b) rakenteelliset muutokset (siis sisäinen devalvaatio ja/tai yritysten toimintaedellytysten parantaminen) eivät suomalaisessa hitaassa päätöksenteossa tunnu onnistuvan.
ja
c) elvytys ei ole riittävä keino saada talouteen vauhtia

Riskinä on, että ohjelmallinen talouspolitiikka korvautuu klientistisellä talouspolitiikalla eli kansankorruptiolla. Suomi valitsee sanalla sanoen Kreikan tien.

Niinistö on ehkä tahtomattaan joutunut Putinin lakeijaksi - mutta eroaminen on ainoa kunniallinen ratkaisu

Elisabeth Rehn sanoi jonkin aikaa sitten, että suomalaiset ovat niin auktoriteettiuskoisia, että presidentti kykenisi puhumaan kansan Naton taakse. Sen sijaan Niinistö on vaiennut asiasta.

Monet ovat ihmetelleet, miksi Niinistö ei enää aja Nato-jäsenyyttä, vaikka oli aiemmin selvästi Naton kannalla. Varmaan moni on jo mielessään arvannut, että Putin tai Lavrov ovat pelotelleet Niinistön henkihieveriin keskinäisissä keskusteluissa.

Kansan Uutisten entinen päätoimittaja Yrjö Rautio sanoo asian ääneen ja on varmasti oikeassa.

Niinistö on osoittanut suurta ymmärtämystä Venäjän Nato-fobioille. Hän on vaikuttanut jopa pelästyneeltä. Hän on muistuttanut muun muassa, että Suomella on 1 300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa.

Hän on todennut, että Venäjä olisi lähes koko Itämeren alueella Nato-maiden saartama, jos sekä Suomi että Ruotsi liittyisivät Natoon.

Niinistö on puhunut näistä asioista kuin uusina oivalluksinaan, mutta onhan hänen täytynyt tietää ne aina ennenkin. On täytynyt tapahtua muutakin kuin, että hän on sattunut vasta presidenttinä ensimmäisen kerran vilkaisemaan karttaan.

On aihetta olettaa, että Niinistö on saanut lisää muutakin tietoa. Se voi liittyä vain Venäjän mahdollisiin vastatoimiin, jos Suomi – ja Ruotsi – liittyisi Natoon.

Valtiojohtajien tapaamisissa ja muussa yhteydenpidossa vaihdetaan myös luottamuksellista tietoa, jota ei ole tarkoitettu julkisuuteen. Näin lienee tapahtunut myös Niinistön ja Venäjän presidentin Vladimir Putinin kesken.

Putin on ollut tapaamisissa suljettujen ovien takana Niinistön kanssa varmasti paljon suorapuheisempi kuin julkisuudessa. Ehkä hän on esittänyt suoranaisia uhkauksia. Tilanne on todella hankala, jos näin on.

Niinistö ei voi puhua niistä julkisuudessa eikä edes eduskunnan valiokunnille pettämättä Putinin luottamusta. Näin jää pimentoon tietoa, joka olisi elintärkeää harkittaessa Suomen turvallisuuspoliittista linjaa, suhdetta Venäjään ja Natoon.

Niinistöä ei olisi ikinä pitänyt edes päästää "keskustelemaan" Putinin ja Lavrovin kanssa yksin. Jos Niinistö tosiaan on luvannut Putinille estää Suomen pääsyn Natoon samalla lailla kuin Ryti lupasi pitää Suomen sodassa Saksan rinnalla, Niinistön on erottava ja tilalle on valittava henkilö joka ei enää mene "neuvottelemaan" Putinin ja Lavrovin kanssa.

Henkilökohtaiset lupaukset Hitlereille tai Putineille eivät sido muita kuin korkeintaan lupaajaa itseään. Lupauksesta ei todennäköisesti edes tiedä kukaan muu kuin Niinistö itse.

Havaintoja Suomen poliitikkojen petturuudesta ja maanpuolustuksesta

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kävi siis sitten lipomassa Lavrovia. Vaikka juuri vähän aikaa sitten Suomi oli ilmoittanut voimakkaan närkästyneisyytensä Suomea vastaan kohdistettuihin Venäjän suorittamiin ilmatilakoukkauksiin, Tuomioja kävi selittämässä Moskovassa, että suhteissamme ei ole mitään ongelmaa. Tuomioja on petturi. Jo aiemmin samainen mies oli sanonut, että SDP ei kannata Natoa, koska ilmastonlämpeneminen on Suomen suurin turvallisuusuhka. Ikään kuin vain yhtä ongelmaa voisi ratkaista yhdellä kertaa.

Edustuksellinen demokratia nostaa Suomen johtoon yhä onnettomampia ja häpeämättömämpiä nilkkejä, joilla ei ole mitään kunniaa, vaan jotka mielistelevät venäläisiä. Suomella olisi ollut hyvää aikaa ratkaista turvallisuusongelmansa professionaalisesti siinä missä Viro, mutta Suomen kansa on valinnut maan johtoon heikkoa poliitikkoainesta. Nyt olemme tilanteessa, missä Natoon ei ehkä enää voida mennä, vaan Suomi on siirtymässä takaisin suomettuneisuuteen. Kansan naivuiuden takia ei suoralla demokratiallakaan tietenkään ole mitään edellytyksiä ratkaista Suomen ongelmia. Suomi on ajautumassa Venäjän vasalliksi.

Helposti voisi ajatella, että paras hallinto syntyisi armeijan johdolla. Suomen ongelmat ovat suurelta osin turvallisuuspoliittisia ja ne olisi upseeriston parhaiten ratkaistavissa. Sotilasvallankaappaus onnistuisi parhaiten palkka-armeijan avulla. Palkka-armeija tottelisi asevelvollisia paremmin upseerejaan ja valta olisi helppo vaihtaa. Sotilashallinnon voisi laajentaa kansallisen yhtenäisyyden hallitukseksi ottamalla mukaan teknokraatteja ja virkamiehiä. Sotilashallinnon suuri ongelma on kuitenkin se, että osa eripuraisesta kansastamme alkaisi kapinoida sitä vastaan ja kutsuisi Venäjän avukseen.

Mutta palataanpa aiheeseen palkka-armeija.

Yksilökeskeisten ideologioiden fanaattiset kannattajat selittävät, että asevelvollisuus on "väärin", koska se rajoittaa yksilön vapautta. Kansankokonaisuuden näkökulmasta tällaisella argumentilla ei ole mitään arvoa. Maanpuolustus on julkishyödyke, jonka tuottaminen ei voi ollakaan vapaaehtoista - joko se hoidetaan pakollisella verotuksella tai pakollisella asevelvollisuudella. Vapaamatkustajiin on kohdistettava rangaistus - vapaamatkustamisen ("siviilipalvelus") laillistaminen on vain ja ainoastaan merkki kansakunnan rappiosta.

Palkka-armeijasta voi kuitenkin argumentoida myös tehokkuus-näkökulmasta. Ehkä sotilaan ura vaatii sen tasoista ammattitaitoa, että harrastelija (asevelvollinen) ei sitä kykene saavuttamaan? En voi väittää tietäväni vastausta kysymykseen. Toisaalta, miten valtio voi luottaa siihen, että palkka-armeija olisi lojaali valtiolle myös hädän hetkenä? Toisaalta, olisiko esimerkiksi Ukraina pärjännyt yhteistä vihollistamme vastaan näinkään hyvin, ellei Ukrainan kansan keskuuteen olisi noussut yhteinen maanpuolustustahto ja halu puolustaa isänmaata.

Venäjä-tutkija Arto Luukkanen ylistää ukrainalaisten maanpuolustustahtoa kirjoituksessaan. Vanha totuus, että kansakunta syntyy vain taistelun kautta on osoittautunut todeksi. Miten palkka-armeijaan turvautuminen voisi saada aikaan vastaavan ilmiön? Ei mitenkään. Suomalaisilta Venäjän ymmärtäjiltä on jäänyt muuten kokonaan huomaamatta se seikka, että Venäjän agressio on luonut ukrainalaisille vahvan identititeetin ja vahvan viholliskuvan, kuten Luukkanen osoittaa. "Venäjän ymmärtäjä" ei ymmärrä sitä, että ihmisillä voi olla myös kunniantaju - kaikki ei ole mitattavissa rahassa - vaan väittää :

Ukrainan hallitusta ja kansaa kiinnostanevat lähinnä EU-lähentymisestä maalle suuntautuvat taloudelliset tukiaiset, eikä niinkään nopea lähentyminen kohti eurooppalaista arvomaailmaa tai yhteiskuntajärjestystä. 

Näin oli osin asiantila ennen Taistelua, mutta Taistelu on nostanut Ukrainan kansan kansallistuntoa. Identiteetti muuttuu taistelun myötä: ukrainalainen ymmärtää nyt, että Venäjä on Ukrainan vihollinen. (Ymmäräminen ei tässä viittaa faktuaaliseen tietoon vaan pragmaattiseen tietoon.)

Macchiavellin loistava Ruhtinas käsittelee muuten laajasti nimenomaan armeijan lojaliteetin ongelmaa. Armeijan lojaliteetti oli renesanssiajan Italiassa Macchiavellin mielestä hallintojen ykköskysymys. Ruhtinaan kappaleet 12 ja 13 käsittelevät kokonaan armeijan lojaliteetti-kysymystä. Suosittelen.

Sarastus: Kansallisen liikkeen on päivitettävä uhkakuvansa

Kirjoitukseni Sarastuksessa aiheesta Kansallisen liikkeen uhkakuvat on tarkoitettu ensi sijassa liikkeen sisäiseen tilan arviointiin.

Venäjän uhkakuvan ohittaminen kansallismielisten järjestöjen julkilausumissa ja politiikassa ei voi jatkua ilman, että asiasta seuraa Kansallisen liikkeen sisäistä hämmennystä.

Jussi Halla-ahoa on kuitenkin kiitettävä asioista puhumisesta niiden oikeilla nimillä. Pari päivää sitten hän totesi näin:

Ranskan FN:n ja Itävallan FPÖ:n edustajat eivät ylipäänsä puhu maahanmuutosta mitään vaan toimivat täällä Putinin äänenkannattajina.