Alkaa jo hiukan itseäkin ärsyttää Kansankokonaisuuden tämänvuotinen keskittyminen Romahdukseen. Olen aina ollut kulttuuripessimisti ja olen aina myöntänyt sen. Tänä vuonna pessimismi on useita kertoja osoittautunut puhtaaksi realismiksi. Ne, jotka ovat ilkkuneet alarmismille, ovat osoittautuneet ylioptimisteiksi. Nokian vähintäänkin osittainen romahdus on jo todellisuutta ja euron koko olemassaolo on vaakalaudalla. (Toisaalta olen henkilökohtaisessa elämässäni jo useita vuosia sitten vaihtanut työpaikkaan, jota minusta leimaa terve yhteisöllisyys. En ole pelkkä ongelmien voivottelija, vaan haluan nimenomaan ratkaista niitä. On taitolaji milloin pitää yrittää korjata ja milloin lähteä. Mutta kun lähden heitän ehkä mielellään vielä pari kiveä perään - sitä voi ehkä kutsua kostomentaliteetiksi.)
Ison Britannian mellakat on vasemmistolehdistössä nähty pitkälti sosiaalisten ongelmien kärjistymisenä ja reaktiona poliisien epäoikeudenmukaisuuteen. Rikolliset ovat sitten käyttäneet alimpien sosiaaliluokkien oikeutettua raivoa hyväkseen ja alkaneet ryöstellä.
Oma analyysinä on eri kuin vasemmistolehdistön. Tony Blair totesi jo vuosia sitten, että Iso-Britanniaa vaivaava mustien nuorten väkivaltarikollisuus ("knive and gun murders) ei johdu köyhyydestä vaan mustien kulttuurista. Blair vaatii MUSTIA YHTEISÖJÄ ottamaan vastuun MUSTIEN NUORTEN ongelmasta:
Tony Blair yesterday claimed the spate of knife and gun murders in London was not being caused by poverty, but a distinctive black culture. His remarks angered community leaders, who accused him of ignorance and failing to provide support for black-led efforts to tackle the problem.
One accused him of misunderstanding the advice he had been given on the issue at a Downing Street summit.=
Black community leaders reacted after Mr Blair said the recent violence should not be treated as part of a general crime wave, but as specific to black youth. He said people had to drop their political correctness and recognise that the violence would not be stopped "by pretending it is not young black kids doing it".
...
Mr Blair said he had been moved to make his controversial remarks after speaking to a black pastor of a London church at a Downing Street knife crime summit, who said: "When are we going to start saying this is a problem amongst a section of the black community and not, for reasons of political correctness, pretend that this is nothing to do with it?" Mr Blair said there needed to be an "intense police focus" on the minority of young black Britons behind the gun and knife attacks. The laws on knife and gun gangs needed to be toughened and the ringleaders "taken out of circulation".
Mutta eihän tämä tietenkään ole vain mustien ongelma. Suomalainen pitkään Englannissa asunut nainen analysoi tilannetta:
Hirva ei silti voi ymmärtää sitä, että ryöstelyä puolustetaan huono-osaisuudella. "Monet sanovat, että tämä oli odotettavissa. Mutta ei tähän ole mitään järkevää syytä, pelkkää vandalismia."
Puhe työpaikalla on käynyt katkerana. "Nyt on kasvanut ihmeellinen sukupolvi. Meikäläiset, jotka käyvät töissä, maksavat paitsi heidän elatuksensa, nyt myös tämän hävityksen."
Kyseessä on eräänlainen moraalinen ongelma. Kukaan ei välitä ja kaikki ajavat vain omaa etuaan. Valkoisen alaluokan nuoriso on ottanut mallia Blairin kuvaamasta mustien kulttuurista. Valkoisesta alaluokasta on tullut roskaväkeä. Varastaminen on hauskaa jne.
Kirjoitin aiemmin:
Steve Sailer tutki segregaatiota USA:ssa ja UK:ssa ja havaitsi mustien ja valkoisten segregaation olevan paljon voimakkaampaa USA:ssa kuin UK:ssa. Myös Gene expression raportoi asiasta.
Britannia on tavallaan onnistunut maahanmuttopolitiikassaan paremmin kuin esimerkiksi Ranska, jossa mustat ja arabit elävät erillisissä ghetoissa.
Sailerin mukaan USA:n - tai Ranskan - korkea segregaatio ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään negatiivinen asia:
Sailerin mukaan valkoisen alaluokan rikollisuus on USA:ssa vähenemään päin, kun taas UK:ssa valkoisen alaluokan rikollisuus on kasvussa - valkoisen alaluokan rikollisuus lähenee mustien rikollisuuden tasoa.
Syynä lienee Sailerin mukaan se, että USA:ssa valkoinen alaluokka elää täysin erillään mustasta alaluokasta. Valkoinen alaluokka haluaa USA:ssa tehdä pesäeron kaikkeen mikä on "neekerintouhua" - erityisesti siis mustia leimaavaan rikollisuuteen.
UK:ssa valkoinen alaluokka taas on paljon enemmän tekemisissä mustien kanssa ja siksi usein imitoi afrikkalaisperäisten tapoja - esimerkiksi korkeaa rikollisuutta ja alhaista koulutusta.
Englannin alaluokan rappion selittäminen näin on minusta kuitenkin yksipuolista. Rappio on jokaisen sivilisaation endogeeninen ominaisuus. Englantilaiselle yhteiskunnalle on lisäksi ollut ominaista hyvin voimakkaat luokkaerot. Luokkajako ja epätasa-arvo vie moraalisen pohjan yhteiskunnalta.
keskiviikkona, elokuuta 10, 2011
maanantaina, elokuuta 08, 2011
Terrori ja tehokkuus
Nimimerkki Paavolle suurkiitos Mencius Moldbugin kirjoituksesta aiheesta terrori ja tehokkuus. Moldbug osoittaa Breivikin teon mielettömyyden. Perustelu ei ole kuitenkaan humanistinen vaan lähtee tehokkuus-ajattelusta. Moldbug selittää mm. Carl Schmidtin ajattelua soveltaen miksi kansalliskonservatiivien ("oikeiston") ei pidä tarttua terroriin.
Mathusin paluu ?
Economist-lehti ihmettelee, onko tapahtumassa Malthusin paluu. Lehti ei vastaa omaan kysymykseensä, mutta ainakaan Malthusin väärässäolo ei näyttäisi lehden mielestä ollenkaan niin ilmeiseltä kuin se näytti vaikkapa vuonna 1985.
Malthusin visio siitä, että väestönkasvu on väistämättä nopeampaa kuin ruuan ja raaka-aineiden tuotannon kasvu, osoittautui ajat sitten vääräksi, koska jatkuvat innovaatiot ovat kasvattaneet tuottavuutta toisaalta ja väestönkasvu on saatu monin paikoin aisoihin. Toisaalta ei myöskään päde anti-teesi. Innovaatiolla ja uusilla raaka-aine-löydöillä on pitkään kyetty ylläpitämään väestönkasvua nopeampaa taloudellista kasvua ja ruuantuotannon kasvua, mutta on hyvin mahdollista että tilanne muuttuu ja että palataan uudelleen malthusilaiseen tilaan ja edetään vääjäämättä kohti malthusilaista katastrofia.
Ei ole enää ollenkaan selvää, että kasvava väestö kyetään syöttämään. Viljan ja monen muun raaka-aineen hinta on kovassa nousussa.
Myös kulutus kasvaa nopeasti ja sitä kautta hinta nousee: Väestönkasvun hidastuminen ei ole edennyt toiveiden mukaan. HS väitti jokin aika sitten maailman väkiluvun nousevan 9 miljardiin vuoteen 2009 mennessä. Mutta ei vain väestömäärä kasva, lisäksi kasvaa eräiden aasialaisten maiden kultus per capita.
Kiinalaisten lihan syönti lisääntyy jolloin ruuan tuotannon hyötysuhde laskee. Lisäksi viljaa käytetään yhä suuremmassa määrin ihmisten ja tuotantoeläinten ruokkimisen lisäksi polttoaineena. Biopolttoainetuotannon kasvu osittain suurilla subventioilla on ilmeisesti nostanut viljan hintaa.
Kun 70-luvun kehityspessimismi 80- ja 90-luvuilla osoittautui täydeksi flopiksi, kehityspessimismille on naureskeltu. Ainakin Suomessa kehityspessimistinen poliittinen ympäristöliike on antanut tilaa sosiaaliliberaalille Vihreälle Liitolle. Linkola ei ole juuri muodissa. Väestönmäärä kasvaa kuitenkin esimerkiksi Afrikassa syntyvyyden takia ja Länsi-Euroopassa maahanmuuton takia. Keinot ovat suht vähissä. Joissain maissa - kuten eräissä Intian osavaltioissa ja Kiinassa - väestönkasvu on saatu aisoihin mutta hyöty ainakin Intiassa voidaan menettää kun väestöä alkaa siirtyä Hindustanista Etelä-Intiaan. Meitä on nyt ilmeisesti jo aivan liikaa ja kulutamme aivan liikaa. Vaikka väestönkasvu pysähtyisi nyt, kulutus ei pysähdy varmasti.
Osittainhan nälkä tietysti on tasa-arvo-kysymys eikä pelkästään väestönkasvun aiheuttama ongelma. Ruoka kannattaa taloudellisesta näkökulmasta mieluummin syöttää kiinalaiselle lehmälle kuin afrikkalaiselle lapselle, koska afrikkalaisen lapsen vanhemmilla ei ole varaa maksaa viljasta. Osittain kysymys on myös omistusoikeuden turvan puutteesta. Etiopialainen pelto tuottaa hallitukselle enemmän kun se vuokrataan kiinalaisille maanvuokraajille ja alkuperäinen omistaja ajetaan maanpakoon Sudaniin. Osittain nälässä on kyse eroosiosta ja ilmaston muutoksista. Osittain tuotantohyödykkeiden kuten polttoaineen hinnan noususta.
Malthusin visio siitä, että väestönkasvu on väistämättä nopeampaa kuin ruuan ja raaka-aineiden tuotannon kasvu, osoittautui ajat sitten vääräksi, koska jatkuvat innovaatiot ovat kasvattaneet tuottavuutta toisaalta ja väestönkasvu on saatu monin paikoin aisoihin. Toisaalta ei myöskään päde anti-teesi. Innovaatiolla ja uusilla raaka-aine-löydöillä on pitkään kyetty ylläpitämään väestönkasvua nopeampaa taloudellista kasvua ja ruuantuotannon kasvua, mutta on hyvin mahdollista että tilanne muuttuu ja että palataan uudelleen malthusilaiseen tilaan ja edetään vääjäämättä kohti malthusilaista katastrofia.
Ei ole enää ollenkaan selvää, että kasvava väestö kyetään syöttämään. Viljan ja monen muun raaka-aineen hinta on kovassa nousussa.
Myös kulutus kasvaa nopeasti ja sitä kautta hinta nousee: Väestönkasvun hidastuminen ei ole edennyt toiveiden mukaan. HS väitti jokin aika sitten maailman väkiluvun nousevan 9 miljardiin vuoteen 2009 mennessä. Mutta ei vain väestömäärä kasva, lisäksi kasvaa eräiden aasialaisten maiden kultus per capita.
Kiinalaisten lihan syönti lisääntyy jolloin ruuan tuotannon hyötysuhde laskee. Lisäksi viljaa käytetään yhä suuremmassa määrin ihmisten ja tuotantoeläinten ruokkimisen lisäksi polttoaineena. Biopolttoainetuotannon kasvu osittain suurilla subventioilla on ilmeisesti nostanut viljan hintaa.
Kun 70-luvun kehityspessimismi 80- ja 90-luvuilla osoittautui täydeksi flopiksi, kehityspessimismille on naureskeltu. Ainakin Suomessa kehityspessimistinen poliittinen ympäristöliike on antanut tilaa sosiaaliliberaalille Vihreälle Liitolle. Linkola ei ole juuri muodissa. Väestönmäärä kasvaa kuitenkin esimerkiksi Afrikassa syntyvyyden takia ja Länsi-Euroopassa maahanmuuton takia. Keinot ovat suht vähissä. Joissain maissa - kuten eräissä Intian osavaltioissa ja Kiinassa - väestönkasvu on saatu aisoihin mutta hyöty ainakin Intiassa voidaan menettää kun väestöä alkaa siirtyä Hindustanista Etelä-Intiaan. Meitä on nyt ilmeisesti jo aivan liikaa ja kulutamme aivan liikaa. Vaikka väestönkasvu pysähtyisi nyt, kulutus ei pysähdy varmasti.
Osittainhan nälkä tietysti on tasa-arvo-kysymys eikä pelkästään väestönkasvun aiheuttama ongelma. Ruoka kannattaa taloudellisesta näkökulmasta mieluummin syöttää kiinalaiselle lehmälle kuin afrikkalaiselle lapselle, koska afrikkalaisen lapsen vanhemmilla ei ole varaa maksaa viljasta. Osittain kysymys on myös omistusoikeuden turvan puutteesta. Etiopialainen pelto tuottaa hallitukselle enemmän kun se vuokrataan kiinalaisille maanvuokraajille ja alkuperäinen omistaja ajetaan maanpakoon Sudaniin. Osittain nälässä on kyse eroosiosta ja ilmaston muutoksista. Osittain tuotantohyödykkeiden kuten polttoaineen hinnan noususta.
keskiviikkona, elokuuta 03, 2011
Maltillinen islam ja islamismi
Länsimaissa moni ajattelee, että pitää erottaa hyvä maltillinen islam ja paha ääri-islam (islamistinen terrorismi/islamismi). En sinänsä kritisoi tätä.
Pitää kuitenkin muistaa, että moni muslimi näkee asian toisin päin: Itsemurhapommittaja on yhteisönsä parhaimmistoa. Hän joka uhrautuu. Uskontotieteilijä Scott Atran väittää että palestiinalaiset muslimiterroristit ovat keskimäärin koulutetumpaa väkeä kuin muut palestiinalaiset. He ovat älykkäämpiä, suhteellisen hyvän taloudellisen aseman omaavia ja usein moraalisesti parempia kuin muut palestiinalaiset. He ovat ihmisiä jotka kokevat moraalista suuttumusta ja vihaa israelilaisten hyökkäyksistä palestiinalaisalueille - ihmisiä jotka ovat valmiita kostamaan marttyyrien kuoleman.
"Earlier that month, Sheikh Hamed Al-Betawi, spiritual leader of Hamas, told me in Nablus: "Our people do not own airplanes and tanks, only human bombs. Those who undertake martyrdom actions are not hopeless or poor, but are the best of our people, educated, successful. They are intelligent, advanced combat techniques for fighting enemy occupation. " The statistics that I and others have gathered confirm much of what he says — most Hamas suicide bombers, for example, are college educated and come from families that are economically better off than their surrounding populations."
Tätä ei luulisi olevan vaikea ymmärtää. Jokainen Japanin toisen maailmansodan sotaponnistuksiin edes pintapuolisesti tutustunut lienee tajunnut, että Kamikaze-lentäjä oli arvostettu henkilö. Ongelma on että länsimainen "liberaali" on usein kykenemätön samaistuneen japanilaisen tai muslimin ajatusmaailmaan - "liberaali" leimaa vain toisella tavalla ajattelevan/tuntevan idiootiksi tai uhriksi. (Käytän lainausmerkkejä, koska ajattelen "liberaalin" tässä tarkoittavan suunnilleen sitä mitä amerikkalainen "konservatiivi" sillä tarkoittaa.)
En tietenkään väitä, etteikö islamissa olisi erilaisia suuntia. Islamissakin on maallistumisilmiö samalla lailla kuin kristinuskossa, mutta kuvio on monimutkaisempi kuin länsimainen monikultturisti haluaa nähdä. Islam on ekspansiivinen uskonto ja jos ekspansio jossain historian vaiheessa on heikkoa, sen voi yhtä hyvin nähdä uhrautumisen puutteena kuin maallistumisena. Näkökulmasta riippuen.
Mutta jos "maltillinen muslimi" itse kokee itsensä pikemmin vapaamatkustajaksi ja yhteisönsä petturiksi - sen sijaan että valistuneeksi maailmankansalaiseksi - riski on suuri että "maltillinen muslimi" muuttuu terroristiksi tai siis pikemmin "jihadistiksi joka tekee velvollisuutensa".
Pitää kuitenkin muistaa, että moni muslimi näkee asian toisin päin: Itsemurhapommittaja on yhteisönsä parhaimmistoa. Hän joka uhrautuu. Uskontotieteilijä Scott Atran väittää että palestiinalaiset muslimiterroristit ovat keskimäärin koulutetumpaa väkeä kuin muut palestiinalaiset. He ovat älykkäämpiä, suhteellisen hyvän taloudellisen aseman omaavia ja usein moraalisesti parempia kuin muut palestiinalaiset. He ovat ihmisiä jotka kokevat moraalista suuttumusta ja vihaa israelilaisten hyökkäyksistä palestiinalaisalueille - ihmisiä jotka ovat valmiita kostamaan marttyyrien kuoleman.
"Earlier that month, Sheikh Hamed Al-Betawi, spiritual leader of Hamas, told me in Nablus: "Our people do not own airplanes and tanks, only human bombs. Those who undertake martyrdom actions are not hopeless or poor, but are the best of our people, educated, successful. They are intelligent, advanced combat techniques for fighting enemy occupation. " The statistics that I and others have gathered confirm much of what he says — most Hamas suicide bombers, for example, are college educated and come from families that are economically better off than their surrounding populations."
Tätä ei luulisi olevan vaikea ymmärtää. Jokainen Japanin toisen maailmansodan sotaponnistuksiin edes pintapuolisesti tutustunut lienee tajunnut, että Kamikaze-lentäjä oli arvostettu henkilö. Ongelma on että länsimainen "liberaali" on usein kykenemätön samaistuneen japanilaisen tai muslimin ajatusmaailmaan - "liberaali" leimaa vain toisella tavalla ajattelevan/tuntevan idiootiksi tai uhriksi. (Käytän lainausmerkkejä, koska ajattelen "liberaalin" tässä tarkoittavan suunnilleen sitä mitä amerikkalainen "konservatiivi" sillä tarkoittaa.)
En tietenkään väitä, etteikö islamissa olisi erilaisia suuntia. Islamissakin on maallistumisilmiö samalla lailla kuin kristinuskossa, mutta kuvio on monimutkaisempi kuin länsimainen monikultturisti haluaa nähdä. Islam on ekspansiivinen uskonto ja jos ekspansio jossain historian vaiheessa on heikkoa, sen voi yhtä hyvin nähdä uhrautumisen puutteena kuin maallistumisena. Näkökulmasta riippuen.
Mutta jos "maltillinen muslimi" itse kokee itsensä pikemmin vapaamatkustajaksi ja yhteisönsä petturiksi - sen sijaan että valistuneeksi maailmankansalaiseksi - riski on suuri että "maltillinen muslimi" muuttuu terroristiksi tai siis pikemmin "jihadistiksi joka tekee velvollisuutensa".
sunnuntaina, heinäkuuta 31, 2011
Viha ja maahanmuuttokeskustelu
Viha on kieltämättä hyvin ongelmallinen tunne - varsinkin pitkittyneenä se järsii ihmistä. Viha voi lisäksi johtaa äkkipikaisiin tekoihin. Samanlaisia tunteita, jotka pitkittyneenä nakertavat ihmistä, ovat inho, häpeä ja syyllisyys. Mutta inho, viha, häpeä ja syyllisyys ovat tunteita, jotka ovat evoluution aikana kehittyneet, koska ne sopivina annoksina motivoivat ihmistä tietynlaiseen edulliseen toimintaan. Häpeä ja syyllisyys motivoi ihmistä muuttamaan käyttäytymistään niin, että yksilö ei ajaudu konfliktiin yhteisönsä arvojen kanssa ja joudu näin vertaisrankaisun kohteeksi. Viha voi taas saada ihmisen toimimaan rohkeasti konfliktitilanteessa. Inho saa ihmisiä välttämään tietynlaisia kelpoisuutta alentavia tilanteita - kuten vaikkapa nuorella naisella sukupuolisuhdetta vanhempaan mieheen, jolla ei enää ole voimavaroja/elinaikaa elättää perhettään.
Vihan tietoinen lietsonta voi - painosanalla VOI - edistää poliittisen liikkeen tavoitteita. Suomen itsenäisyystaistelu - aktivismi - painotti vihaa - "ryssänvihaa". Jääkärin marssi ilmaisi itsenäisyysmiesten vihaa runomuodossa: Syvä iskumme on, viha voittamaton, meil' armoa ei kotimaata. 20-luvulla vihan lietsonta sai valtavat mittasuhteet. Perustettiin erityinen organisaatio Vihan Veljet vihan lietsontaa varteen. AKS:n valajäsen nro 1:n Elias Simojoen kirjoitus Ylioppilaslehdessä 5/1923 ilmaisi vihanlietsonnan ideaalin voimakkaasti ja kaunopuheisesti.
En väitä, että vihan lietsonnan pitäisi olla tavoite maahanmuuttokeskustelussa tai että kukaan edes pyrkisi tietoisesti vihan lietsontaan. Jos viha päästettäisiin täysin irti, se voisi johtaa hyvinkin pahoihin ja suunnitelemattomiin seurauksiin. Siitä onko vihanlietsonta tehokasta vai ei on turha yrittää käydä mitään keskusteluakaan, koska voi olla 100%:n varma, että kukaan ei edes uskalla myöntää haluavansa soveltaa Simojoen ajatuksia nykymaailmaan. Keskustelu käy sen sijaan niin, että valtamedia syyttää kaikkia maahanmuuttokriitikoita vihanlietsonnasta ja maahanmuuttokriitikot kiistävät kategorisesti vihapuheet. Olipa eräälläkin vihreällä poliitikolla kanttia ilkkua, että miksi kukaan ei sano rehellisesti olevansa rasisti, vaikka tiesi varmasti miten tuollaiselle avautujalle kävisi.
Harva maahanmuuttokriitikko ilmaisee suoraan vihaa islamia kohtaan, koska vihan lietsonta on toisaalta illegalisoitu ja toisaalta vihaaminen ei ole nykyään oikein muodikasta. Luulen, että useat maahanmuuttokriittiset ovat "ratkaisseet" "ongelman" ilmaisemalla halveksuntaa ja inhoa islamin barbaarisiksi koettuja tapoja kohtaan sen sijaan että lietsoisivat vihaa. Halveksunta on kuitenkin ongelmallinen tunne siinä missä vihakin.
Sensuurin lisääminen todennäköisesti vain huonontaa tilannetta.
Vihan tietoinen lietsonta voi - painosanalla VOI - edistää poliittisen liikkeen tavoitteita. Suomen itsenäisyystaistelu - aktivismi - painotti vihaa - "ryssänvihaa". Jääkärin marssi ilmaisi itsenäisyysmiesten vihaa runomuodossa: Syvä iskumme on, viha voittamaton, meil' armoa ei kotimaata. 20-luvulla vihan lietsonta sai valtavat mittasuhteet. Perustettiin erityinen organisaatio Vihan Veljet vihan lietsontaa varteen. AKS:n valajäsen nro 1:n Elias Simojoen kirjoitus Ylioppilaslehdessä 5/1923 ilmaisi vihanlietsonnan ideaalin voimakkaasti ja kaunopuheisesti.
En väitä, että vihan lietsonnan pitäisi olla tavoite maahanmuuttokeskustelussa tai että kukaan edes pyrkisi tietoisesti vihan lietsontaan. Jos viha päästettäisiin täysin irti, se voisi johtaa hyvinkin pahoihin ja suunnitelemattomiin seurauksiin. Siitä onko vihanlietsonta tehokasta vai ei on turha yrittää käydä mitään keskusteluakaan, koska voi olla 100%:n varma, että kukaan ei edes uskalla myöntää haluavansa soveltaa Simojoen ajatuksia nykymaailmaan. Keskustelu käy sen sijaan niin, että valtamedia syyttää kaikkia maahanmuuttokriitikoita vihanlietsonnasta ja maahanmuuttokriitikot kiistävät kategorisesti vihapuheet. Olipa eräälläkin vihreällä poliitikolla kanttia ilkkua, että miksi kukaan ei sano rehellisesti olevansa rasisti, vaikka tiesi varmasti miten tuollaiselle avautujalle kävisi.
Harva maahanmuuttokriitikko ilmaisee suoraan vihaa islamia kohtaan, koska vihan lietsonta on toisaalta illegalisoitu ja toisaalta vihaaminen ei ole nykyään oikein muodikasta. Luulen, että useat maahanmuuttokriittiset ovat "ratkaisseet" "ongelman" ilmaisemalla halveksuntaa ja inhoa islamin barbaarisiksi koettuja tapoja kohtaan sen sijaan että lietsoisivat vihaa. Halveksunta on kuitenkin ongelmallinen tunne siinä missä vihakin.
Sensuurin lisääminen todennäköisesti vain huonontaa tilannetta.
perjantaina, heinäkuuta 29, 2011
Nokian romahdus - älypuhelinten markkinaosuus romahti
Nokian älypuhelinmarkkinaosuus on ollut jo jonkin aikaa vapaassa pudotuksessa:
Matkapuhelinvalmistaja Nokia menetti huhti–kesäkuussa markkinajohtajuuden älypuhelimissa, laskee tutkimusyhtiö Strategy Analytics katsauksessaan. Nokian osuus älypuhelinmarkkinoista putosi 15,2 prosenttiin vuotta aiemmasta 38,1 prosentista. Alkuvuonna Nokian vastaava markkinaosuus älypuhelimissa oli 26 prosenttia. Amerikkalainen Apple nousi markkinajohtajaksi 18,5 prosentin osuudellaan. Markkinakakkosen Samsungin osuus älypuhelinmyynnistä oli 17,5 prosenttia. (Lähde: Digitoday.)
Kun olen ennustanut Nokian romahduksesta, olen tarkoittanut jotain tällaista. Romahduksen syyt ovat jo koettua historiaa:
Nokia ongelma on ollut se, että "Nokia haluaa [po. halusi] panostaa palveluihin, eikä pelkkään laitemyyntiin. Tästä Nokia on tehnyt sen johtopäätöksen, että sen on kontrolloitava myös älypuhelimen alustaa (käyttöjärjestelmää). Siinä missä muut mobiililaitteiden valmistajat (Samsung, Sony-Ericsson, HTC, LG) julkaisevat laitteita mm. Googlen Android-alustalle pragmaattisella strategialla me tehdään mitä kuluttajat ja operaattorit haluavat, Nokia pitää kiinni omista alustoistaan ja palveluliiketoiminnastaan kynsin hampain.
Nokian OVI on verrattuna Applen App Storeen ja Androidin vastaavaan hyvin vaatimaton. Samoin Nokian alustat eivät ole kilpailukykyisiä Androidin ja Applen kanssa. Pörssi tajuaa missä mennään ja kurssi laskee koko ajan."
Tästä kompleksisesta liiktoimintamallista luovuttiin aivan liian myöhään:
Mainitsin aikaisemmin Nokian esimerkkinä yrityksestä, joka on kiikissä monimutkaisen liiketoimintamallinsa kanssa. Nokia on päätynyt liiketoimintamalliin, jossa se tarjoaa kuluttajille sekä mobiililaitteita että siinä käytettäviä sovelluksia ja palveluita (OVI) sen sijaan että Samsung, LG, HTC ja Sony-Ericsson keskittyvät mobiililaitteiden tekemiseen ja niiden tietynasteiseen räätälöimiseen operaattorien toiveiden mukaisesti.
Nokia on ajautunut tällaiseen liiketoimintamalliin syistä, jotka eivät ole kovin suoraviivaisia. Nokia on pitkään vierastanut operaattoreiden merkittävää roolia sekä mobiilipalveluiden että mobiililaitteiden arvoketjussa. Nokia on pitkään uskonut että nimenomaan sen itsensä on oltava aktiivinen mobiilipalveluiden tuottaja yhteistyössä partnerien kanssa. Nokia on päätynyt tuottamaan sekä a) laitteita, b) niiden alustaohjelmistoja ja c) mobiilipalveluita ns. OVI-porttaalissa.
Ongelma tässä liiketoimintamallissa on se, että vaikka Nokia on ollut ylivertainen mobiililaitteiden kehittämisessä tai ainakin logistiikassa, sen alustaohjelmistot ja mobiilipalvelutarjonta eivät ole lähellekään samaa tasoa kuin vakkapa Googlella (Android ja Googlen App Store). Samsung ratkaisee saman ongelman sillä että se keskittyy ydinosaamiseensa (a) ja tukeutuu alustojen ja palveluiden osalta SUURELTA OSALTA Googleen.
Vaikka romahdus tietenkin on ollut tosiasia jo jonkin aikaa, en lähde väittämään mitään siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En osaa. Nokian heikkeneminen on johtanut vähintäänkin siihen, että sen rajoitettu itsenäisyys erillisenä Microsoftin vasalli-yhtiönä on vaakalaudalla. Nokia on sen verran halpa että se voidaan helpohkosti ostaa. Mutta kannattaako Nokia ostaa, sitä en osaa sanoa. Nokian hallussa on epäilemättä ainakin joukko tuottavia patentteja. Sen markkinaosuus laskee älypuhelimissa ensi vuoden aikana todennäköisesti kohti 5%:ta ja sen markkinaosuus muissa puhelimissa laskee vaikkakin hitaammin. Nokian tuotanto ja tuotekehitys tahkoaa siis varmaan jatkossa lähinnä tappiota.
Windows puhelimet tulevat tuskin koskaan palauttamaan Nokiaa tästä suosta. Ensinnäkin ei ole merkkejä siitä, että Windows-puhelimien markkinaosuus mihinkään nousisi. Vaikka nousisikin, HTC lienee Nokiaa kettärämpänä etulyöntiasemassa Nokiaan nähden. HTC on USA:n markkinoiden selvä ykkönen sekä Android että Windows-puhelinten osalta:
(Kuva: ZDNET.)
Matkapuhelinvalmistaja Nokia menetti huhti–kesäkuussa markkinajohtajuuden älypuhelimissa, laskee tutkimusyhtiö Strategy Analytics katsauksessaan. Nokian osuus älypuhelinmarkkinoista putosi 15,2 prosenttiin vuotta aiemmasta 38,1 prosentista. Alkuvuonna Nokian vastaava markkinaosuus älypuhelimissa oli 26 prosenttia. Amerikkalainen Apple nousi markkinajohtajaksi 18,5 prosentin osuudellaan. Markkinakakkosen Samsungin osuus älypuhelinmyynnistä oli 17,5 prosenttia. (Lähde: Digitoday.)
Kun olen ennustanut Nokian romahduksesta, olen tarkoittanut jotain tällaista. Romahduksen syyt ovat jo koettua historiaa:
Nokia ongelma on ollut se, että "Nokia haluaa [po. halusi] panostaa palveluihin, eikä pelkkään laitemyyntiin. Tästä Nokia on tehnyt sen johtopäätöksen, että sen on kontrolloitava myös älypuhelimen alustaa (käyttöjärjestelmää). Siinä missä muut mobiililaitteiden valmistajat (Samsung, Sony-Ericsson, HTC, LG) julkaisevat laitteita mm. Googlen Android-alustalle pragmaattisella strategialla me tehdään mitä kuluttajat ja operaattorit haluavat, Nokia pitää kiinni omista alustoistaan ja palveluliiketoiminnastaan kynsin hampain.
Nokian OVI on verrattuna Applen App Storeen ja Androidin vastaavaan hyvin vaatimaton. Samoin Nokian alustat eivät ole kilpailukykyisiä Androidin ja Applen kanssa. Pörssi tajuaa missä mennään ja kurssi laskee koko ajan."
Tästä kompleksisesta liiktoimintamallista luovuttiin aivan liian myöhään:
Mainitsin aikaisemmin Nokian esimerkkinä yrityksestä, joka on kiikissä monimutkaisen liiketoimintamallinsa kanssa. Nokia on päätynyt liiketoimintamalliin, jossa se tarjoaa kuluttajille sekä mobiililaitteita että siinä käytettäviä sovelluksia ja palveluita (OVI) sen sijaan että Samsung, LG, HTC ja Sony-Ericsson keskittyvät mobiililaitteiden tekemiseen ja niiden tietynasteiseen räätälöimiseen operaattorien toiveiden mukaisesti.
Nokia on ajautunut tällaiseen liiketoimintamalliin syistä, jotka eivät ole kovin suoraviivaisia. Nokia on pitkään vierastanut operaattoreiden merkittävää roolia sekä mobiilipalveluiden että mobiililaitteiden arvoketjussa. Nokia on pitkään uskonut että nimenomaan sen itsensä on oltava aktiivinen mobiilipalveluiden tuottaja yhteistyössä partnerien kanssa. Nokia on päätynyt tuottamaan sekä a) laitteita, b) niiden alustaohjelmistoja ja c) mobiilipalveluita ns. OVI-porttaalissa.
Ongelma tässä liiketoimintamallissa on se, että vaikka Nokia on ollut ylivertainen mobiililaitteiden kehittämisessä tai ainakin logistiikassa, sen alustaohjelmistot ja mobiilipalvelutarjonta eivät ole lähellekään samaa tasoa kuin vakkapa Googlella (Android ja Googlen App Store). Samsung ratkaisee saman ongelman sillä että se keskittyy ydinosaamiseensa (a) ja tukeutuu alustojen ja palveluiden osalta SUURELTA OSALTA Googleen.
Vaikka romahdus tietenkin on ollut tosiasia jo jonkin aikaa, en lähde väittämään mitään siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En osaa. Nokian heikkeneminen on johtanut vähintäänkin siihen, että sen rajoitettu itsenäisyys erillisenä Microsoftin vasalli-yhtiönä on vaakalaudalla. Nokia on sen verran halpa että se voidaan helpohkosti ostaa. Mutta kannattaako Nokia ostaa, sitä en osaa sanoa. Nokian hallussa on epäilemättä ainakin joukko tuottavia patentteja. Sen markkinaosuus laskee älypuhelimissa ensi vuoden aikana todennäköisesti kohti 5%:ta ja sen markkinaosuus muissa puhelimissa laskee vaikkakin hitaammin. Nokian tuotanto ja tuotekehitys tahkoaa siis varmaan jatkossa lähinnä tappiota.
Windows puhelimet tulevat tuskin koskaan palauttamaan Nokiaa tästä suosta. Ensinnäkin ei ole merkkejä siitä, että Windows-puhelimien markkinaosuus mihinkään nousisi. Vaikka nousisikin, HTC lienee Nokiaa kettärämpänä etulyöntiasemassa Nokiaan nähden. HTC on USA:n markkinoiden selvä ykkönen sekä Android että Windows-puhelinten osalta:
(Kuva: ZDNET.)
torstaina, heinäkuuta 28, 2011
Europol: Islamismi oleellisesti vaarallisempi kuin äärioikeisto
Europolin mukaan islamistinen terrorismi on oleellisesti suurempi vaara Euroopalle kuin äärioikeisto. Äärioikeistolainen terrorismi on ollut harvalukuista:
Selv etter terrorangrepet i Norge, som ble utført av en høyreekstremist, fastholder Europol at militante islamister utgjør en langt større trussel i Europa.
Det skriver den danske avisa Politiken.
– Mange spør nå om det har vært for stort fokus på islamistisk terrorisme, men vår klare melding er at man ikke må undervurdere trusselen fra islamistisk terrorisme, og at man fortsatt må holde fokus på det miljøet, sier talsmannen for det europeiske politisamarbeidet, Søren Kragh Pedersen.
Etter terrorangrepet i Norge vil Europol rette et sterkere søkelys mot trusselen fra høyreekstremister fordi tragedien viser at terrorangrep kan komme fra alle ekstreme miljøer.
HS kertoi pari päivää sitten, että viime vuonna tapahtui Euroopassa noin 200 terrori-iskua. Näistä 45 oli vasemmistolaista, pari islamistista ja loput separatististien (ETA, Pohjois-Irlannin katoliset jne.) tekoja. Kuolonuhreja oli 7 joista 6 tapahtui vasemmistolaisten iskuissa.
Breivikin suorittama isku oli eittämättä erittäin raaka ja äärimmäisen narsistinen teko. Siis samallalailla mieletöntä väkivaltaa kuin islamistinenkin terrori.
Breivikin iskun tuomitseminen ei tietenkään merkitse, että norjalaiset islamisaation vastustajat hiljentäisivät toimintaansa. Aksjon Stiklestad järjestää tänään monikultturismin vastaisen päivän Stiklestadin keskustassa.
Selv etter terrorangrepet i Norge, som ble utført av en høyreekstremist, fastholder Europol at militante islamister utgjør en langt større trussel i Europa.
Det skriver den danske avisa Politiken.
– Mange spør nå om det har vært for stort fokus på islamistisk terrorisme, men vår klare melding er at man ikke må undervurdere trusselen fra islamistisk terrorisme, og at man fortsatt må holde fokus på det miljøet, sier talsmannen for det europeiske politisamarbeidet, Søren Kragh Pedersen.
Etter terrorangrepet i Norge vil Europol rette et sterkere søkelys mot trusselen fra høyreekstremister fordi tragedien viser at terrorangrep kan komme fra alle ekstreme miljøer.
HS kertoi pari päivää sitten, että viime vuonna tapahtui Euroopassa noin 200 terrori-iskua. Näistä 45 oli vasemmistolaista, pari islamistista ja loput separatististien (ETA, Pohjois-Irlannin katoliset jne.) tekoja. Kuolonuhreja oli 7 joista 6 tapahtui vasemmistolaisten iskuissa.
Breivikin suorittama isku oli eittämättä erittäin raaka ja äärimmäisen narsistinen teko. Siis samallalailla mieletöntä väkivaltaa kuin islamistinenkin terrori.
Breivikin iskun tuomitseminen ei tietenkään merkitse, että norjalaiset islamisaation vastustajat hiljentäisivät toimintaansa. Aksjon Stiklestad järjestää tänään monikultturismin vastaisen päivän Stiklestadin keskustassa.
keskiviikkona, heinäkuuta 27, 2011
Pohjolan ihmisillä suuremmat aivot
Pohjoisen ihmisillä on suuremmat aivot ja suuremmat silmät kuin muilla ihmisillä, kertoo Oxfordin Yliopistossa julkaistu tutkimus.
Tutkijat väittävät, että eron selittää se, että harmaan ja pilvisen taivaan sekä pitkien talvien maissa ihmisille on kehittynyt muita suuremmat silmät ja aivot, jotta he voivat paremmin käsitellä näkemäänsä. Älykkyyden kanssa tällä ei tutkijoiden mukaan ole tekemistä.
En tiedä, mistä ko. tutkijat ovat kehittäneet tämän selityksen. Se, että kaksi asiaa korreloi keskenään, ei tietenkään osoita että toinen selittää toisen. Myös älykkyysosamäärän ja etäisyyden päiväntasajalta on väitetty korreloivan voimakkaasti. Aivojen koon ja äo:n korrelatioksi on yleensä arvioitu 0.3-0.4.
Tutkijat väittävät, että eron selittää se, että harmaan ja pilvisen taivaan sekä pitkien talvien maissa ihmisille on kehittynyt muita suuremmat silmät ja aivot, jotta he voivat paremmin käsitellä näkemäänsä. Älykkyyden kanssa tällä ei tutkijoiden mukaan ole tekemistä.
En tiedä, mistä ko. tutkijat ovat kehittäneet tämän selityksen. Se, että kaksi asiaa korreloi keskenään, ei tietenkään osoita että toinen selittää toisen. Myös älykkyysosamäärän ja etäisyyden päiväntasajalta on väitetty korreloivan voimakkaasti. Aivojen koon ja äo:n korrelatioksi on yleensä arvioitu 0.3-0.4.
tiistaina, heinäkuuta 26, 2011
Norja - osa 3
Lainaan kahta HS:n tämänpäiväistä artikkelia Norjasta ja kommentoin lyhyesti.
1. HS kirjoitti tänään otsikolla "Terrorismin uhkakuva EU:ssa muuttui":
Viime vuonna EU:ssa tehtiin 249 terroristi-iskua. Näistä islamistien iskuja oli vain kolme - kaksi Tanskassa ja yksi Ruotsissa. Eniten terrori-iskuja tekivät separatistiset liikkeet lähinnä Espanjassa, Ranskassa ja Pohjois-Irlannissa: 160 kappaletta. Seuraavaksi aktiivisempia olivat äärivasemmistolaiset ja anarkistiset ryhmät: 45 iskua.
Vuoden 2010 terrori-iskuissa kuoli seitsemän ihmistä. Uhreista kuusi menehtyi Kreikan äärivasemmiston ryhmien iskuihin.
Äärioikeistolaisia iskuja ei ollut, eikä terrorismista mediassa juuri puhuttukaan. Paitsi toki islamilaisesta terrorismista, joka oli vähälukuista mutta hyvin tehokasta.
2. Toisessa artikkelissa HS löytää yhtymäkohtia Breivikille Quislingista - Kari Huhdan yhtymäkohtien etsintä artikkelissa "Breivik haastaa Quislingin" vaikuttaa tosin varsin spekulatiiviselta:
Jossakin helvetin syvimmissä onkaloissa Vidkun Quisling on saattanut havaita, ettei hän enää ole norjalaisten kiistatta eniten vihaama ja halveksima ihminen kautta aikojen. Rinnalle nousi perjantaina Anders Behring Breivik.
Breivikin tunnustama harkittu ja tarkkaan suunniteltu joukkomurha takaa vastenmielisen aseman Norjan historiassa. Quisling sai oman paikkansa häpeäpaalussa toimimalla Norjan nukkehallitsijana saksalaismiehityksen aikana, vuosina 1940-1945.
Quisling päätyi teloituskomppanian eteen 58-vuotiaana lokakuussa 1945. Sitä ennen hän oli järjestänyt saksalaisten avulla vallankaappauksen, tukenut miehityksen väkivaltaa ja sallinut Norjan juutalaisten karkotukset keskitysleireille. Ennen sotaa hän oli asteittain muuntunut sotilaasta poliitikoksi ja lopulta äärioikeistolaisuuden ja kansalliskiihkon kautta pesunkestäväksi natsiksi. Quisling halusi Norjassa samanlaiseksi johtajaksi kuin Adolf Hitler oli Saksassa.
Quislingin kaavailut yhden kansan ja yhden johtajan Norjasta muistuttavat Breivikin kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin kirjaamia sairaita hankkeita. Juutalaisten tilalle pitää vain vaihtaa muslimit. Samankaltaisuus ei ole kovin yllättävää siinä mielessä, että terrorille ei ole monta erilaista mallia. Siksi Breivikin anti-islamilaisen terrorismin julistus muistuttaa myös ääri-islamistisen terroristin julistusta.
Suurimmat erot tulevat aikakausista. Terroria ei suunnitella tyhjiössä.
Quislingillä oli 1930-luvulla Norjassa jonkin verran kannatustakin, ja hän ehti toimia puolustusministerinä. Norjan sisäpolitiikka oli hyvin sekavaa. Äärioikeistossa ja antisemitismissä oli tiettyä salonkikelpoisuutta Hitlerin vahvistaessa otettaan Saksassa.
Tilanne muuttui Hitlerin kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatineen maailmanvalloituksen päätyttyä tappioon.
Kun Quisling saapui oman tiensä päähän, hänellä ei ollut enää yhtään kannattajaa. Hänen nimensä oli sanakirjoissa vakiintunut tarkoittamaan petturia ja yhteistoimintaa vihollisen kanssa.
Kerroin aiemmin, että Quislingin rinnalla oikeuteen haastettiin yli 90 000 norjalaista maanpetturia, isänmaan ystävää ja Suomen jatkosodan veteraania. Yli 40 000 tuomittiin. Joten kannatusta Quislingillä kyllä oli.
Näiden ihmisten ja heidän lastensa demonisointi oli toisen maailmansodan jälkeisessä Norjassa suuri kansanhuvi. Aikansa vihanlietsontaa. Ehkä NS-lasten kohtalossa on tietty yhtymäkohta AP-nuorten kohtaloon, jos nyt yhtämäkohtia halutaan hakea. Taitaa vaan olla turhaa spekulointia.
Demonisointi ja eristäminen oli ilmeisesti sitä tasoa, että moni (jopa sodan jälkeenkin syntynyt) säilytti NS-identiteettinsä (vaikka ei välttämättä NS-ideologiaa) vain siksi, että kukaan muu ei keskustellut NS-lapsen kanssa paitsi toinen NS-ihminen. Edelleenkin monet NS-lapset tapaavat, keskustelevat miehityksestä jota eivät ole itse kokeneet, yrittävät löytää vanhempiensa ja Quislingin teoille oikeutusta jne.
NS-ihmiset viettävät joulua vuonna 1965 katolisen instituution tiloissa. Pöydillä on natsilehti "Folk og Land".
1. HS kirjoitti tänään otsikolla "Terrorismin uhkakuva EU:ssa muuttui":
Viime vuonna EU:ssa tehtiin 249 terroristi-iskua. Näistä islamistien iskuja oli vain kolme - kaksi Tanskassa ja yksi Ruotsissa. Eniten terrori-iskuja tekivät separatistiset liikkeet lähinnä Espanjassa, Ranskassa ja Pohjois-Irlannissa: 160 kappaletta. Seuraavaksi aktiivisempia olivat äärivasemmistolaiset ja anarkistiset ryhmät: 45 iskua.
Vuoden 2010 terrori-iskuissa kuoli seitsemän ihmistä. Uhreista kuusi menehtyi Kreikan äärivasemmiston ryhmien iskuihin.
Äärioikeistolaisia iskuja ei ollut, eikä terrorismista mediassa juuri puhuttukaan. Paitsi toki islamilaisesta terrorismista, joka oli vähälukuista mutta hyvin tehokasta.
2. Toisessa artikkelissa HS löytää yhtymäkohtia Breivikille Quislingista - Kari Huhdan yhtymäkohtien etsintä artikkelissa "Breivik haastaa Quislingin" vaikuttaa tosin varsin spekulatiiviselta:
Jossakin helvetin syvimmissä onkaloissa Vidkun Quisling on saattanut havaita, ettei hän enää ole norjalaisten kiistatta eniten vihaama ja halveksima ihminen kautta aikojen. Rinnalle nousi perjantaina Anders Behring Breivik.
Breivikin tunnustama harkittu ja tarkkaan suunniteltu joukkomurha takaa vastenmielisen aseman Norjan historiassa. Quisling sai oman paikkansa häpeäpaalussa toimimalla Norjan nukkehallitsijana saksalaismiehityksen aikana, vuosina 1940-1945.
Quisling päätyi teloituskomppanian eteen 58-vuotiaana lokakuussa 1945. Sitä ennen hän oli järjestänyt saksalaisten avulla vallankaappauksen, tukenut miehityksen väkivaltaa ja sallinut Norjan juutalaisten karkotukset keskitysleireille. Ennen sotaa hän oli asteittain muuntunut sotilaasta poliitikoksi ja lopulta äärioikeistolaisuuden ja kansalliskiihkon kautta pesunkestäväksi natsiksi. Quisling halusi Norjassa samanlaiseksi johtajaksi kuin Adolf Hitler oli Saksassa.
Quislingin kaavailut yhden kansan ja yhden johtajan Norjasta muistuttavat Breivikin kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin kirjaamia sairaita hankkeita. Juutalaisten tilalle pitää vain vaihtaa muslimit. Samankaltaisuus ei ole kovin yllättävää siinä mielessä, että terrorille ei ole monta erilaista mallia. Siksi Breivikin anti-islamilaisen terrorismin julistus muistuttaa myös ääri-islamistisen terroristin julistusta.
Suurimmat erot tulevat aikakausista. Terroria ei suunnitella tyhjiössä.
Quislingillä oli 1930-luvulla Norjassa jonkin verran kannatustakin, ja hän ehti toimia puolustusministerinä. Norjan sisäpolitiikka oli hyvin sekavaa. Äärioikeistossa ja antisemitismissä oli tiettyä salonkikelpoisuutta Hitlerin vahvistaessa otettaan Saksassa.
Tilanne muuttui Hitlerin kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatineen maailmanvalloituksen päätyttyä tappioon.
Kun Quisling saapui oman tiensä päähän, hänellä ei ollut enää yhtään kannattajaa. Hänen nimensä oli sanakirjoissa vakiintunut tarkoittamaan petturia ja yhteistoimintaa vihollisen kanssa.
Kerroin aiemmin, että Quislingin rinnalla oikeuteen haastettiin yli 90 000 norjalaista maanpetturia, isänmaan ystävää ja Suomen jatkosodan veteraania. Yli 40 000 tuomittiin. Joten kannatusta Quislingillä kyllä oli.
Näiden ihmisten ja heidän lastensa demonisointi oli toisen maailmansodan jälkeisessä Norjassa suuri kansanhuvi. Aikansa vihanlietsontaa. Ehkä NS-lasten kohtalossa on tietty yhtymäkohta AP-nuorten kohtaloon, jos nyt yhtämäkohtia halutaan hakea. Taitaa vaan olla turhaa spekulointia.
Demonisointi ja eristäminen oli ilmeisesti sitä tasoa, että moni (jopa sodan jälkeenkin syntynyt) säilytti NS-identiteettinsä (vaikka ei välttämättä NS-ideologiaa) vain siksi, että kukaan muu ei keskustellut NS-lapsen kanssa paitsi toinen NS-ihminen. Edelleenkin monet NS-lapset tapaavat, keskustelevat miehityksestä jota eivät ole itse kokeneet, yrittävät löytää vanhempiensa ja Quislingin teoille oikeutusta jne.
NS-ihmiset viettävät joulua vuonna 1965 katolisen instituution tiloissa. Pöydillä on natsilehti "Folk og Land".
maanantaina, heinäkuuta 25, 2011
"Nokia-johtaja tuo raskaan yrityskulttuurin"
Ystäväni erään firman talousosastolta totesi raskaasti, että nyt ne ovat tulleet meillekin. Siis vanhat nokialaiset.
Kauppalehti kirjoittaa tänään, että "Nokia-johtaja tuo raskaan yrityskulttuurin". Nokialainen johtaja ei enää ole suosittu, vaikka vielä vähän aikaa sitten oli.
Kuluneen kevään aikana on ... tultu siihen tulokseen että ei enää haluta Nokian yrityskulttuuria.
Miksipä haluttaisikaan. Nokialaisella johtajalla (ja myös monilla nokialaisilla työntekijöillä) on yleensä hyvin kapea vastuualue ja kapea osaaminen.
Hyvin harvoilla johtotason ihmisellä on ollut Nokiassa kokonaisvastuuta. Se on suuri heikkous... kun siirrytään esimerkiksi yrittäjälähtöiseen yritykseen, jossa pitäisi ottaa vastuu yhdestä tehtaasta, ei vanha toimintatyyli käy enää päinsä...
Vaikka nokialaiset johtajat tietävät, että yrityskulttuuri on uudessa firmassa täysin erilainen, ongelmia tulee.
Ihminen on jännä eläin, se toteuttaa uudelleen samoja asioita joita on tottunut tekemään.
Itsekin vanhana NSN-läisenä teen uudessa paikassani uudelleen samoja asioita joita olen tehnyt. Mutta en samoja asioita joita tein 2000-luvulla vaan samoja asioita joita tein NSN:n kultaisena aikana 1990-luvulla. Jos ihmisellä on pitkä työrupeama, on työrupeaman ajaltava hylättävä kaikki se saasta, joka on syntynyt mieleen silloin kun asioita alettiin tehdä väärin. Hylättävä kuin synti. Olen yrittänyt hylätä kaikki ne asenteet jotka opin NSN:ssä 2000-luvulla. NSN:n kultaiselta ajalta, joka oli toki raskasta aikaa, opin kantapään kautta mitä on työnteko. En osannut sitä luonnostani. Opin myös tekemään yhteistyötä muiden kanssa ja puhaltamaan yhteen hiileen, vaikken osannut sitäkään luonnastani. Opin myös vastuuntuntoa. Sen hyvän olen yrittänyt kaivaa sieluni pohjasta.
Eikä tietysti riitä se että hylkää vain kaiken saastan, vaan on hylättävä myös se "hyväkin" mikä ei sovellu enää uuteen ympäristöön.
Kauppalehti kirjoittaa tänään, että "Nokia-johtaja tuo raskaan yrityskulttuurin". Nokialainen johtaja ei enää ole suosittu, vaikka vielä vähän aikaa sitten oli.
Kuluneen kevään aikana on ... tultu siihen tulokseen että ei enää haluta Nokian yrityskulttuuria.
Miksipä haluttaisikaan. Nokialaisella johtajalla (ja myös monilla nokialaisilla työntekijöillä) on yleensä hyvin kapea vastuualue ja kapea osaaminen.
Hyvin harvoilla johtotason ihmisellä on ollut Nokiassa kokonaisvastuuta. Se on suuri heikkous... kun siirrytään esimerkiksi yrittäjälähtöiseen yritykseen, jossa pitäisi ottaa vastuu yhdestä tehtaasta, ei vanha toimintatyyli käy enää päinsä...
Vaikka nokialaiset johtajat tietävät, että yrityskulttuuri on uudessa firmassa täysin erilainen, ongelmia tulee.
Ihminen on jännä eläin, se toteuttaa uudelleen samoja asioita joita on tottunut tekemään.
Itsekin vanhana NSN-läisenä teen uudessa paikassani uudelleen samoja asioita joita olen tehnyt. Mutta en samoja asioita joita tein 2000-luvulla vaan samoja asioita joita tein NSN:n kultaisena aikana 1990-luvulla. Jos ihmisellä on pitkä työrupeama, on työrupeaman ajaltava hylättävä kaikki se saasta, joka on syntynyt mieleen silloin kun asioita alettiin tehdä väärin. Hylättävä kuin synti. Olen yrittänyt hylätä kaikki ne asenteet jotka opin NSN:ssä 2000-luvulla. NSN:n kultaiselta ajalta, joka oli toki raskasta aikaa, opin kantapään kautta mitä on työnteko. En osannut sitä luonnostani. Opin myös tekemään yhteistyötä muiden kanssa ja puhaltamaan yhteen hiileen, vaikken osannut sitäkään luonnastani. Opin myös vastuuntuntoa. Sen hyvän olen yrittänyt kaivaa sieluni pohjasta.
Eikä tietysti riitä se että hylkää vain kaiken saastan, vaan on hylättävä myös se "hyväkin" mikä ei sovellu enää uuteen ympäristöön.
Norja - osa 2
Kukaan ei voine rehellisyyden nimessä kieltää, että keskustelu islamin uhasta on voinut joidenkin ihmisten päässä herättää ajatuksen, että "monikultturisti-petturit pitää tappaa". Toisaalta kuka voi kiistää sitä, että islamin uhasta pitää voida puhua.
Marc Sageman, a former C.I.A. officer and a consultant on terrorism, said it would be unfair to attribute Mr. Breivik’s violence to the writers who helped shape his world view. But at the same time, he said the counterjihad writers do argue that the fundamentalist Salafi branch of Islam “is the infrastructure from which Al Qaeda emerged. Well, they and their writings are the infrastructure from which Breivik emerged.”
“This rhetoric,” he added, “is not cost-free.”
Katso myös norjalaisen toimittajan analyysi samasta aiheesta.
Olen itse esittänyt kritiikkiä islamilaista maahanmuuttoa kohtaan harjoittamatta islamin demonisointia. Käsitykseni islamilaisesta kulttuurista perustuvat mm. antropologi Salzmannin kirjoituksiin. (Katso myös tämä):
Islam on Salzmannin mukaan uskonto, joka pyrkii ei vain puheissa vaan myös käytännössä alistamaan koko maailman islamin vallan alle. Jihad on uskovan velvollisuus ja vain kunniaton ihminen alistuu vääräuskoisen valtaan. Muslimin minimivelvollisuus on taistella vääräuskoista hallitsijaa vastaan ainakin siinä maassa jossa hän itse asuu.
Marc Sageman, a former C.I.A. officer and a consultant on terrorism, said it would be unfair to attribute Mr. Breivik’s violence to the writers who helped shape his world view. But at the same time, he said the counterjihad writers do argue that the fundamentalist Salafi branch of Islam “is the infrastructure from which Al Qaeda emerged. Well, they and their writings are the infrastructure from which Breivik emerged.”
“This rhetoric,” he added, “is not cost-free.”
Katso myös norjalaisen toimittajan analyysi samasta aiheesta.
Olen itse esittänyt kritiikkiä islamilaista maahanmuuttoa kohtaan harjoittamatta islamin demonisointia. Käsitykseni islamilaisesta kulttuurista perustuvat mm. antropologi Salzmannin kirjoituksiin. (Katso myös tämä):
Islam on Salzmannin mukaan uskonto, joka pyrkii ei vain puheissa vaan myös käytännössä alistamaan koko maailman islamin vallan alle. Jihad on uskovan velvollisuus ja vain kunniaton ihminen alistuu vääräuskoisen valtaan. Muslimin minimivelvollisuus on taistella vääräuskoista hallitsijaa vastaan ainakin siinä maassa jossa hän itse asuu.
keskiviikkona, heinäkuuta 20, 2011
Mikä kristinuskossa mättää ?
Kuten blogin lukija tietää, en ole vapaa-ajattelija, enkä ateisti enkä suhtadu erityisen kriittisesti mihinkään uskontoon. Olen darwinisti henkeen ja vereen, mutta en yleensä kritisoi kreationistejakaan, vaikka en kreationismia tietenkään hyväksy. Minua ei oikeastaan juurikaan kiinnosta Jumalan olemassaolo, luomiskertomuksen todenperäisyys, se onko maa maailman keskipiste tms. asia.
Kritisoin kristinusko erityisesti yhdessä asiassa. Jeesus sanoi Vuorisaarnassa Luukkaan mukaan:
Mutta teille, jotka kuulette, minä sanon: rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa hänelle toinenkin, ja jos joku ottaa sinulta vaipan, älä häneltä kiellä ihokastasikaan. Anna jokaiselle, joka sinulta anoo, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinun omaasi ottaa.
Siitä, että kreationisti kieltää kehitysopin ei ole arkielämämme tai yhteiskunnan toiminnan kannalta ehkä kovinkaan valtavaa haittaa. Mutta se että Jeesus kielsi vastavuoroisuuden, ja että moni ei pelkästään kristitty vaan myös varsinkin vasemmistolainen otti neuvosta vaarin, on johtanut käsittäääkseni monenlaiseen harmiin.
Poskensa kääntäjiä on kaikkialla - varsinkin sosiaalivirkailijoiden keskuudessa. Puhutaan esimerkin voimasta. Käyttäytyistiede, antropologia, matemaattinen taloustiede tai biologia ei tue väitettä esimerkin voimasta kuin hyvin rajoitetusti. Korkean statuksen ihmisiä toki matkitaan, mutta posken kääntäjiä harvoin.
Onneksi moni pragmaattinen kristittykin on unohtanut tämän järjettömyyden. Luukasta parempi ohjekirja on vaikkapa Edda:
A man ought to be a friend to his friend and repay gift with gift. People should meet smiles with smiles and lies with treachery. A man ought to be a friend to his friend and also to his friend’s friend. But no one should be friendly with a friend of his foe.
Vastavuoroisuus laajassa mielessä on kaiken yhteistyön perusta. Toki Jeesus siinä oli oikeassa, että jatkuva kostomieliala, varsinkin jos yhteiskunnalla on tehokkaat instituutiot rikollisten rankaisemiseen, on tehotonta koska se johtaa koston kierteeseen ja mielen katkeroitumiseen. Mutta mustavalkoisesti tulkittuna Luukkaan ohje on sairas.
Kritisoin kristinusko erityisesti yhdessä asiassa. Jeesus sanoi Vuorisaarnassa Luukkaan mukaan:
Mutta teille, jotka kuulette, minä sanon: rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa hänelle toinenkin, ja jos joku ottaa sinulta vaipan, älä häneltä kiellä ihokastasikaan. Anna jokaiselle, joka sinulta anoo, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinun omaasi ottaa.
Siitä, että kreationisti kieltää kehitysopin ei ole arkielämämme tai yhteiskunnan toiminnan kannalta ehkä kovinkaan valtavaa haittaa. Mutta se että Jeesus kielsi vastavuoroisuuden, ja että moni ei pelkästään kristitty vaan myös varsinkin vasemmistolainen otti neuvosta vaarin, on johtanut käsittäääkseni monenlaiseen harmiin.
Poskensa kääntäjiä on kaikkialla - varsinkin sosiaalivirkailijoiden keskuudessa. Puhutaan esimerkin voimasta. Käyttäytyistiede, antropologia, matemaattinen taloustiede tai biologia ei tue väitettä esimerkin voimasta kuin hyvin rajoitetusti. Korkean statuksen ihmisiä toki matkitaan, mutta posken kääntäjiä harvoin.
Onneksi moni pragmaattinen kristittykin on unohtanut tämän järjettömyyden. Luukasta parempi ohjekirja on vaikkapa Edda:
A man ought to be a friend to his friend and repay gift with gift. People should meet smiles with smiles and lies with treachery. A man ought to be a friend to his friend and also to his friend’s friend. But no one should be friendly with a friend of his foe.
Vastavuoroisuus laajassa mielessä on kaiken yhteistyön perusta. Toki Jeesus siinä oli oikeassa, että jatkuva kostomieliala, varsinkin jos yhteiskunnalla on tehokkaat instituutiot rikollisten rankaisemiseen, on tehotonta koska se johtaa koston kierteeseen ja mielen katkeroitumiseen. Mutta mustavalkoisesti tulkittuna Luukkaan ohje on sairas.
tiistaina, heinäkuuta 19, 2011
Jatkosota
Sota oli kauan aikaa sitten päättynyt kun synnyin. Sota oli kuitenkin läsnä minun lapsuudessani varsin vahvasti.
Mummoni oli se aina läsnäoleva aikuinen lapsuudessani - hän oli aina läsnä sekä fyysisesti että henkisesti. Muistan mummoani ensi sijassa erittäin hyvällä. Hän oli omilla aivoillaan ajatteleva nainen, joka toimittuaan tsaarin vallan aikana Helsingissä mielisairaanhoitajana meni naimisiin naapurikylän pojan kanssa ja ryhtyi emännäksi. Koska isoisäni oli aatteen mies ja kansanedustaja, isoäitini hoiti käytännössä isännänkin tehtäviä. Pienestä talosta kaksi kolmesta lapsesta meni yliopistoon. Oltiin yritteliäitä kaikin tavoin. Mummoni herätti kiinnostukseni historiaan.
Mummoni oli menettänyt toisen poikansa sodassa elokuussa 1941. Hän ei ollut päässyt siitä yli niin kuin ihmisen pitäisi. Asiat pitäisi hyväksyä ja suru kokea. Ei varsinkaan pitäisi heittäytyä katkeruuteen ja syyllisten etsimiseen.
Siitä on nyt 70 vuotta, kun setäni kaatui. Pari viikkoa vaille. Olen miettinyt joskus miten mummoni suhtautuminen muovasi arvoni. Yksilön kuolema tai kärsimys asian puolesta - väärän tai oikean - saman tekevää kumman - herättää minussa jotenkin positiivisen tunteen.
46085 norjalaista tuomittiin maanpetoksesta sodan jälkeen. 92805 ihmistä oli oikeudessa syytettynä maanpetoksesta. Osa heistä oli ollut mukana aatteesta - he olivat NS-puolueen veteraaneja sotaa edeltävältä ajalta - toiset olivat mukana siksi että hyötyivät jäsenyydestä natsimiehityksen aikana.
Maanpetturuuteen riitti osallistuminen vapaahtoisena Suomen Jatkosotaan. Norjan hallitus vastusti vielä 90-luvulla norjalaisten vapaaehtoisten muistomerkin pystyttämistä Rovaniemelle. Viidennes norjalaisista vapaaehtoisista kaatui.
Monet sodan jälkeen syntyneet norjalaislapset - NS-Barn - kärsivät ensin siitä että isä joutui vankilaan, sitten muiden ihmisten ja instituutioiden harjoittamasta demonisoinnista. NS-perheet olivat ihmisiä, joita ei kutsuttu kylään. Norjan kirkko tuomitsi NS-ihmiset alimpaan helvettiin ja suuri joukko NS-väestä käääntyi roomalaiskatolisuuteen.
Tuskin missään demokraattisessa maassa niin suuri osa kansasta - suuri osa sodan jälkeen syntyneitä - eli vastaavalla tavalla leimattuina kuin NS-väki Norjassa. Sodan jälkeinen oikeudenkäyntikin oli suhteutettuna asukaslukuun hyvin suuri. En ota kantaa heidän syyllisyyteensä. NS-lasten kohtalo oli kohtuuton.
Sotilaiden lapsista on kirjoitettu viime aikoina kirjoja Suomessakin - on valitettu isien traumoja ja tunnekylmyyttä - ja heijastuksia lapsiin. En ole tosin näitä kirjoja lukenut. Täytyisi ehkä lukea, vaikken omaa isääni mitenkään sodan pahasti traumatisoimaksi voi oikein ajatellakaan. No eipä hänkään asiasta halunnut juuri puhua - isoveljen kaatuminen oli aiheuttanut syvää surua - oma rintamakokemus 18-vuotiaana oli ollut epämiellyttävä.
Mummoni oli se aina läsnäoleva aikuinen lapsuudessani - hän oli aina läsnä sekä fyysisesti että henkisesti. Muistan mummoani ensi sijassa erittäin hyvällä. Hän oli omilla aivoillaan ajatteleva nainen, joka toimittuaan tsaarin vallan aikana Helsingissä mielisairaanhoitajana meni naimisiin naapurikylän pojan kanssa ja ryhtyi emännäksi. Koska isoisäni oli aatteen mies ja kansanedustaja, isoäitini hoiti käytännössä isännänkin tehtäviä. Pienestä talosta kaksi kolmesta lapsesta meni yliopistoon. Oltiin yritteliäitä kaikin tavoin. Mummoni herätti kiinnostukseni historiaan.
Mummoni oli menettänyt toisen poikansa sodassa elokuussa 1941. Hän ei ollut päässyt siitä yli niin kuin ihmisen pitäisi. Asiat pitäisi hyväksyä ja suru kokea. Ei varsinkaan pitäisi heittäytyä katkeruuteen ja syyllisten etsimiseen.
Siitä on nyt 70 vuotta, kun setäni kaatui. Pari viikkoa vaille. Olen miettinyt joskus miten mummoni suhtautuminen muovasi arvoni. Yksilön kuolema tai kärsimys asian puolesta - väärän tai oikean - saman tekevää kumman - herättää minussa jotenkin positiivisen tunteen.
46085 norjalaista tuomittiin maanpetoksesta sodan jälkeen. 92805 ihmistä oli oikeudessa syytettynä maanpetoksesta. Osa heistä oli ollut mukana aatteesta - he olivat NS-puolueen veteraaneja sotaa edeltävältä ajalta - toiset olivat mukana siksi että hyötyivät jäsenyydestä natsimiehityksen aikana.
Maanpetturuuteen riitti osallistuminen vapaahtoisena Suomen Jatkosotaan. Norjan hallitus vastusti vielä 90-luvulla norjalaisten vapaaehtoisten muistomerkin pystyttämistä Rovaniemelle. Viidennes norjalaisista vapaaehtoisista kaatui.
Monet sodan jälkeen syntyneet norjalaislapset - NS-Barn - kärsivät ensin siitä että isä joutui vankilaan, sitten muiden ihmisten ja instituutioiden harjoittamasta demonisoinnista. NS-perheet olivat ihmisiä, joita ei kutsuttu kylään. Norjan kirkko tuomitsi NS-ihmiset alimpaan helvettiin ja suuri joukko NS-väestä käääntyi roomalaiskatolisuuteen.
Tuskin missään demokraattisessa maassa niin suuri osa kansasta - suuri osa sodan jälkeen syntyneitä - eli vastaavalla tavalla leimattuina kuin NS-väki Norjassa. Sodan jälkeinen oikeudenkäyntikin oli suhteutettuna asukaslukuun hyvin suuri. En ota kantaa heidän syyllisyyteensä. NS-lasten kohtalo oli kohtuuton.
Sotilaiden lapsista on kirjoitettu viime aikoina kirjoja Suomessakin - on valitettu isien traumoja ja tunnekylmyyttä - ja heijastuksia lapsiin. En ole tosin näitä kirjoja lukenut. Täytyisi ehkä lukea, vaikken omaa isääni mitenkään sodan pahasti traumatisoimaksi voi oikein ajatellakaan. No eipä hänkään asiasta halunnut juuri puhua - isoveljen kaatuminen oli aiheuttanut syvää surua - oma rintamakokemus 18-vuotiaana oli ollut epämiellyttävä.
Vuoden luontokuva 2010 - tai vuosisadan - osa 2
Teoria, että ei-afrikkalaisten ja vain ei-afrikkalaisten perimässä on aimo annos Neandertaalin ihmisen perimää, on saanut vastikään julkaistussa tutkimuksessa taas uutta tukea.
torstaina, heinäkuuta 14, 2011
Taas pommi Mumbaissa
Vastavuoroisuus on sekä evoluutiopsykologian että taloustieteen mukaan äärimmäisen tärkeä ihmisten yhteiselon rakennuspalikka.
Ehkä ratkaisu terrorismiinkin syntyy vastavuoroisuuden kautta ?
Ehkä ratkaisu terrorismiinkin syntyy vastavuoroisuuden kautta ?
maanantaina, heinäkuuta 11, 2011
Tuskastuminen
Olen lukenut taloustieteiljöiden Bowlesin ja Gintisin uutta kirjaa yhteistyöstä. Kirja kuvaa teoriaa ihmisen yhteistyön ja altruismin evoluutiosta monitasoisen valinnan kautta.
Ajatus on yksinkertaisesti se, että
1. Ihmisten yhteistyö - ja ihmisen altruistinen käyttäytyminen kuten julkishyödykkeiden tuottamiseen osallistuminen vastoin yksilön omaa etua - on syntynyt olosuhteissa missä ryhmäkonfliktit (heimojen väliset sodat) olivat hyvin tavallista. Vaikka yksilövalinnan paine edisti egoismia ja sukulaisten suosimista, ryhmävalinta oli esihistorian aikana niin voimakasta että altruismi ei-sukulaisiakin kohtaan kuitenkin eteni.
Teoriaa tukevat sekä matemaattiset mallit että antropologinen evidenssi että kokeellisen peliteorian tulokset. Dramaattisin tulos on ehkä se, että altruismin ja sisäryhmän suosimisen takaa löytyy EHKÄ sama biologinen mekanismi:
This is exactly what was found from experiments with brain oxytocin, a neuropeptide that has been shown to promote trust and cooperativeness in experiments, and to deter subjects taking advantage of the cooperation of others (De Dreu et al. 2010, 2011). In a series of eight experiments Carsten and his coauthors (De Dreu et al. 2011) found that, by comparison with a placebo, nasally administered oxytocin also heightens in-group bias and in some but not all cases out-group derogation.
2. Voimakas ryhmäkonflikti edistää nykyoloissakin yhteistyötä ja uhrautumista ihmisten kesken. Tätä on tutkittu kokeellisesti mm. Israelissa panemalla ihmiset pelaamaan Trust Gamea sodan ja rauhan aikana - sota on generoinut merkittävää yhteistyön ja altruismin kasvua. Vastaavasti Burundissa etnisiin levottomuuksiin osallistuneet/niiden kohteiksi joutuneet osallistuivat huomattavasti aktiivisemmin erilaiseen yhteistyöhön kuin muut. Erot ovat kokeissa olleet hyvin hyvin merkittäviä.
Johtopäätös 2 on siis sama minkä jokainen vanha suomalainen tuntee intuitiivisesti ja jota kutsutaan Talvisodan hengeksi. Yritysmaailmassa toimineelle johtopäätös on intuitiivisesti varsin selvä. Mitä kovempi kilpailu yritysten välillä sitä vahvempi koheesio, yhteistyö, muiden auttaminen ja vapaamatkustajien rankaiseminen yritysten sisällä.
Jyväskylän Yliopiston tutkijat raportoivat seuraavaa:
Tutkijat Tapio Mappes ja Mikael Puurtinen Jyväskylän yliopistosta sekä Lauri Sääksvuori Max Planck Instituutista tutkivat yksilön käyttäytymistä ryhmässä. He kysyivät, miksi ihmiset rankaisevat normien rikkojia, vaikka tällaisesta käytöksestä on kustannuksia rankaisijalle. Rankaiseminen on yleistä kaikissa kulttuureissa.
Mappes, Puurtinen ja Sääksvuori tutkivat mahdollisuutta, että rankaisu saattaa olla hyödyllistä, jos se parantaa ryhmän yhteistyötä ja siten auttaa omaa ryhmää pärjäämään paremmin ryhmien välisessä kilpailussa. Tutkimuksessa selvisi, että kilpailutilanteessa ryhmän jäsenet ajattelevat enemmän koko ryhmän hyötyä kuin yksilön etua.
Bowlesia ja Gintis kuvailivat suomalaistutkijoiden tutkimuksia kirjassaan:
A final experiment provides a possible link between group conflict and the evolution of cooperation based not on the fact that altruists, if parochial, are willing fighters but that group conflict stimulates altruistic punishment of free-riding fellow group members. Sääksvuori, Puurtinen and their coauthors (2011) implemented a series of eight-person public goods games with and without a punishment option and in which the payoffs of members of the groups playing these games either depended on the outcome of group competition or were independent of the performance of any other group.
...
In the treatments with group competition, the groups with the larger contribution to the public good won a prize that was twice the group difference in the level of public contributions. Group competition greatly heightened the punishment of shirking group members where this was possible, so that groups with the punishment option prevailed over groups without it.
...
A fascinating secondary result is that the punishment option greatly reduced the within group variance of payoffs, and hence might be counted among the reproductive leveling mechanisms studied in the previous chapter. The authors conclude: “These results support the importance of intergroup competition in the emergence of costly punishment and human cooperation.
Evoluutiopsykologian mukaan ihmisten altruismi syntyi sukulaisvalinnan myötä pienissä sukulaisuuteen perustuvissa yhteisöissä. Se dilemma että nyky-yhteiskunnassa ihmiset kykenevät laajaan yhteistyöhön muidenkin kuin sukulaisten kanssa, selitetään niin että koska ihmisen ympäristö on nopeasti muuttunut ihminen ei ole oikein sisäistänyt muutosta vaan toimii edelleen ("maladaptiivisesti" = vastoin biologista etuaan) kuin aikaisemminkin siinä ympäristössä ("ESS") missä ihminen on kehittynyt. Taloustieteen vakioselitys yhteistyöhön on taas vastavuoroisuus tilanteessa, missä useampi henkilö joutuu toistuvasti tekemisiin toistensa kanssa. Poliisivaltion kannattajat ja äärikonservatiivit taas ajattelevat että yhteistyö on mahdollista vain koska valtio tai heimopäällikkö pakottaa ihmisiä.
Kukin valitkoon lempiteoriansa jos haluaa. Väittelyä tästäkin aiheesta olen käynyt ja olen huomannut että väittely ei yleensä johda mihinkään. Kun väittely tapahtuu julkisesti eikä kahden kesken, väittelijät kuvittelevat olevansa turnajaisissa ja etsivät heikkoa kohtaa toisensa puolustuksessa/argumentoinnissa. (Tiedepiireissä tilanne on tietysti parempi kuin harrastelijoiden foorumeissa.)
Yhteistyön evoluutio on aktiivisen tutkimuksen kohde ja kuva ihmisten yhteistyöstä ja altruismista muuttuu varmasti vielä voimakkaasti. Ihmisten yhteistyötä tarvitaan ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä, kalakantojen romahtamisen pysäyttämisessä, sukupuuttoon kuolemisen pysäyttämisessä, hyvinvoinnin ja itsenäisyyden turvaamisessa, maahanmuuton järkevöittämisessä jne. jne. Hommaa ei pitäisi ryssiä tarrautumalla naiveihin maailmankuviin "peraatteellista" tms. syistä.
Olen myös huomannut että mallit / teoriat alkavat kehittyä jo niin monimutkaiseen suuntaan että millään "talonpoikaisjärjellä" niitä ei enää voi kokonaan valitetavasti seurata. Talonpoikaisjärki ja kokemus on vajaavainen keino hankkia tietoa.
Ajatus on yksinkertaisesti se, että
1. Ihmisten yhteistyö - ja ihmisen altruistinen käyttäytyminen kuten julkishyödykkeiden tuottamiseen osallistuminen vastoin yksilön omaa etua - on syntynyt olosuhteissa missä ryhmäkonfliktit (heimojen väliset sodat) olivat hyvin tavallista. Vaikka yksilövalinnan paine edisti egoismia ja sukulaisten suosimista, ryhmävalinta oli esihistorian aikana niin voimakasta että altruismi ei-sukulaisiakin kohtaan kuitenkin eteni.
Teoriaa tukevat sekä matemaattiset mallit että antropologinen evidenssi että kokeellisen peliteorian tulokset. Dramaattisin tulos on ehkä se, että altruismin ja sisäryhmän suosimisen takaa löytyy EHKÄ sama biologinen mekanismi:
This is exactly what was found from experiments with brain oxytocin, a neuropeptide that has been shown to promote trust and cooperativeness in experiments, and to deter subjects taking advantage of the cooperation of others (De Dreu et al. 2010, 2011). In a series of eight experiments Carsten and his coauthors (De Dreu et al. 2011) found that, by comparison with a placebo, nasally administered oxytocin also heightens in-group bias and in some but not all cases out-group derogation.
2. Voimakas ryhmäkonflikti edistää nykyoloissakin yhteistyötä ja uhrautumista ihmisten kesken. Tätä on tutkittu kokeellisesti mm. Israelissa panemalla ihmiset pelaamaan Trust Gamea sodan ja rauhan aikana - sota on generoinut merkittävää yhteistyön ja altruismin kasvua. Vastaavasti Burundissa etnisiin levottomuuksiin osallistuneet/niiden kohteiksi joutuneet osallistuivat huomattavasti aktiivisemmin erilaiseen yhteistyöhön kuin muut. Erot ovat kokeissa olleet hyvin hyvin merkittäviä.
Johtopäätös 2 on siis sama minkä jokainen vanha suomalainen tuntee intuitiivisesti ja jota kutsutaan Talvisodan hengeksi. Yritysmaailmassa toimineelle johtopäätös on intuitiivisesti varsin selvä. Mitä kovempi kilpailu yritysten välillä sitä vahvempi koheesio, yhteistyö, muiden auttaminen ja vapaamatkustajien rankaiseminen yritysten sisällä.
Jyväskylän Yliopiston tutkijat raportoivat seuraavaa:
Tutkijat Tapio Mappes ja Mikael Puurtinen Jyväskylän yliopistosta sekä Lauri Sääksvuori Max Planck Instituutista tutkivat yksilön käyttäytymistä ryhmässä. He kysyivät, miksi ihmiset rankaisevat normien rikkojia, vaikka tällaisesta käytöksestä on kustannuksia rankaisijalle. Rankaiseminen on yleistä kaikissa kulttuureissa.
Mappes, Puurtinen ja Sääksvuori tutkivat mahdollisuutta, että rankaisu saattaa olla hyödyllistä, jos se parantaa ryhmän yhteistyötä ja siten auttaa omaa ryhmää pärjäämään paremmin ryhmien välisessä kilpailussa. Tutkimuksessa selvisi, että kilpailutilanteessa ryhmän jäsenet ajattelevat enemmän koko ryhmän hyötyä kuin yksilön etua.
Bowlesia ja Gintis kuvailivat suomalaistutkijoiden tutkimuksia kirjassaan:
A final experiment provides a possible link between group conflict and the evolution of cooperation based not on the fact that altruists, if parochial, are willing fighters but that group conflict stimulates altruistic punishment of free-riding fellow group members. Sääksvuori, Puurtinen and their coauthors (2011) implemented a series of eight-person public goods games with and without a punishment option and in which the payoffs of members of the groups playing these games either depended on the outcome of group competition or were independent of the performance of any other group.
...
In the treatments with group competition, the groups with the larger contribution to the public good won a prize that was twice the group difference in the level of public contributions. Group competition greatly heightened the punishment of shirking group members where this was possible, so that groups with the punishment option prevailed over groups without it.
...
A fascinating secondary result is that the punishment option greatly reduced the within group variance of payoffs, and hence might be counted among the reproductive leveling mechanisms studied in the previous chapter. The authors conclude: “These results support the importance of intergroup competition in the emergence of costly punishment and human cooperation.
Evoluutiopsykologian mukaan ihmisten altruismi syntyi sukulaisvalinnan myötä pienissä sukulaisuuteen perustuvissa yhteisöissä. Se dilemma että nyky-yhteiskunnassa ihmiset kykenevät laajaan yhteistyöhön muidenkin kuin sukulaisten kanssa, selitetään niin että koska ihmisen ympäristö on nopeasti muuttunut ihminen ei ole oikein sisäistänyt muutosta vaan toimii edelleen ("maladaptiivisesti" = vastoin biologista etuaan) kuin aikaisemminkin siinä ympäristössä ("ESS") missä ihminen on kehittynyt. Taloustieteen vakioselitys yhteistyöhön on taas vastavuoroisuus tilanteessa, missä useampi henkilö joutuu toistuvasti tekemisiin toistensa kanssa. Poliisivaltion kannattajat ja äärikonservatiivit taas ajattelevat että yhteistyö on mahdollista vain koska valtio tai heimopäällikkö pakottaa ihmisiä.
Kukin valitkoon lempiteoriansa jos haluaa. Väittelyä tästäkin aiheesta olen käynyt ja olen huomannut että väittely ei yleensä johda mihinkään. Kun väittely tapahtuu julkisesti eikä kahden kesken, väittelijät kuvittelevat olevansa turnajaisissa ja etsivät heikkoa kohtaa toisensa puolustuksessa/argumentoinnissa. (Tiedepiireissä tilanne on tietysti parempi kuin harrastelijoiden foorumeissa.)
Yhteistyön evoluutio on aktiivisen tutkimuksen kohde ja kuva ihmisten yhteistyöstä ja altruismista muuttuu varmasti vielä voimakkaasti. Ihmisten yhteistyötä tarvitaan ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä, kalakantojen romahtamisen pysäyttämisessä, sukupuuttoon kuolemisen pysäyttämisessä, hyvinvoinnin ja itsenäisyyden turvaamisessa, maahanmuuton järkevöittämisessä jne. jne. Hommaa ei pitäisi ryssiä tarrautumalla naiveihin maailmankuviin "peraatteellista" tms. syistä.
Olen myös huomannut että mallit / teoriat alkavat kehittyä jo niin monimutkaiseen suuntaan että millään "talonpoikaisjärjellä" niitä ei enää voi kokonaan valitetavasti seurata. Talonpoikaisjärki ja kokemus on vajaavainen keino hankkia tietoa.
perjantaina, heinäkuuta 01, 2011
Demokratia, tehokkuus ja Kreikka
Ihmiskunnan alkuperäinen päätöksentekojärjestelmä (demokratia) on eittämättä osoittautunut keskimäärin varsin tehokkaaksi tavaksi hallita suuriakin yhteisöjä kuten valtiota. Demokratia, ihmisoikeudet ja talouskehitys ovat kulkeneet käsi kädessä. Valtiollinen demokratia ei ole enää pitkään ollut vain länsieurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen ilmiö ja vaikka sen vienti Afrikkaan ja Lähi-Itään onkin pitkälti epäonnistunut, demokratia on saavuttanut vahvan aseman itäisessä Keski-Euroopassa (Puola, Slovenia, Tsekki, Slovakia, Kroatia, ...), osassa Aasiaa (Korea, Intia, Taiwan,...) ja Etelä-Amerikkaa (Chile, Argentiina, Brasilia,...).
Se, että Kiinan Kansantasavalta, tämän hetken talousihme, on diktatuuri, ei oikeastaan ole mikään suuri poikkeus. Aikaisemmatkin Aasian talousihmeet (erittäinkin Korean tasavalta ja Taiwan) ovat saaneet talouskasvunsa nekin käyntiin autoritäärisen hallinnon avulla, mutta demokratia on sittemmin vahvistunut talouskasvun myötä.
Seuraussuhde on Itä-Aasiassa ollut talouskasvu -> demokratia. (Länsi-Euroopassa demokratialla on osittain erilainen syntyhistoria. Valta on Euroopassa ollut historiallisesti hyvin hajautunutta mm. feodaalijärjestelmän, kaupunkien vapauden ja kirkon mahtiaseman takia. Erittäinkin Englannissa ja Pohjoismaissa alemmatkin omistavat säädyt pääsivät mukaan päätöksentekoon hyvin varhain.)
Talouskasvu on Aasiassa potkaissut käyntiin sosiaalisen mobilisaation - eli on syntynyt uusia yhteiskunnallisia ryhmiä (valtakeskittymiä) talouskasvun sivutuotteena. Uudet ryhmät ovat vahvistuessaan tulleet tyytymättömiksi omiin poliittisiin vaikutusmahdollisuuksinsa ja ovat alkaneet vaatia universalistisempaa hallintatapaa (demokratiaa).
Mikään sääntö demokratian syntyminen talouskasvun sivutuotteena ei toki ole. Singapore on onnistunut säilyttämään autoritäärisen hallinnon pitkään. Sosiaalisen mobilisaation aiheuttama epävakaus voidaan myös ratkaista integroimalla uudet mahtitekijät autoritäärisen järjestelmän osiksi.
Kiinassa autoritäärinen hallinto on onnistunut saamaan talouskehityksen käyntiin, mutta vasta siinä vaiheessa kun kommunismin totalitäärisyys antoi sijaa suppeammalle valtiolle, joka ei enää sekaantunut kaikkiin kyläyhteisöjen (kansankommuunien) asioihin. Kansankommuunien maiden yksityistäminen toisaalta ja yksityisten yritysten perustaminen kansankommuunien toimesta olivat alkusysäys Kiinan nousuun. Vaikka nyky-Kiina ei tarjoakaan täydellistä omaisuuden suojaa, se tarjoaa kuitenkin tarpeeksi hyvän omaisuuden suojan, jotta talous on voinut lähteä kukoistamaan.
Kreikan taloudellisia ongelmia seuratessa voi toisaalta todeta, että demokratia ei ole millään lailla mikään tae tehokkaalle yhteiskunnalle. Se voi pikemmin olla este tehokkuulle. Kun suuri osa kansalaisista näkee valtion saaliiksi, mistä kansalainen itsekin haluaa palansa ja kun vallan pitäjät ostavat äänestäjiä alhaisella eläkeiällä ja elinkeinorajoituksilla, demokratialla ei välttämättä ole edellytyksiä ratkaista ongelmia. Yleisemminkin voi kysyä, onnistuuko eurooppalainen demokratia ratkaisemaan kestävyysvajetta. Kun suuri osa äänestäjistä on eläkeläisiä ja muita valtion tukien varassa eläjiä, valtion supistaminen ei ole kansalaisten mieleen.
Francis Fukuyama kirjoittaa uusimmassa kirjassaan:
The second question concerns the future of liberal democracies. A society that is successful at one historical moment will not necessarily always remain successful, given the phenomenon of political decay. While liberal democracy may be regarded today as the most legitimate form of government, its legitimacy is conditioned on performance.
That performance depends in turn on its being able to maintain an adequate balance between strong state action when necessary and the kinds of individual freedoms that are the basis of its democratic legitimacy and that foster private-sector growth. The failings of modern democracies come in many flavors, but the dominant one in the early twenty-first century is probably state weakness: contemporary democracies become too easily gridlocked and rigid, and thus unable to make difficult decisions to ensure their long-term economic and political survival. Democratic India finds it extremely difficult to fix its crumbling public infrastructure—roads, airports, water and sewage systems, and the like—because existing stakeholders are able to use the legal and electoral systems to block action. Important parts of the European Union find it impossible to cut back on a welfare state that has become clearly unaffordable. Japan has built up one of the highest levels of public debt among developed countries and has not taken measures to eliminate rigidities in its economy that are obstacles to future growth.
USA:n tilanne ei ole oikeastaan parempi:
And then there is the United States, which has been unable to seriously address long-term fiscal issues related to health, social security, energy, and the like. The United States seems increasingly caught in a dysfunctional political equilibrium, wherein everyone agrees on the necessity of addressing long-term fiscal issues, but powerful interest groups can block the spending cuts or tax increases necessary.
Kompleksiset moni-valtio-järjestelmät kuten EU ja euro estävät tietynlaiset ongelmanratkaisutavat, kuten devalvaation ja sotilasdiktatuurin, joilla Kreikka on aiemmin ratkaissut järjestelmänsä ongelmat. Koska ihmiset ovat yleensä kykenemättömiä rationaaliseen analyysiin asioissa mitkä eivät kuulu heidän arkisiin puuhiinsa, kreikkalaisten on vaikea nähdä miksi ongelmia ei tällä kertaa voida ratkaista kuten ennenkin. Kreikkalaiset ovat aina puberteetti-ikäisen tavoin olettaneet, että lopulta Karamanlisin tai Papandreun sukujen miehet - tai everstit - ratkaisevat heidän ongelmansa jollain vippaskonstilla ja he voivat keskittyä kiukuttelemiseen.
Suomessa perussuomalaisten kapinassa on paljon terveitä piirteitä kuten heikkolaatuisen maahanmuuton vastustaminen ja punaviherväen ideologisen vyörytyksen torjuminen - onhan se suurelta osin juuri sitä sisäistä barbariaa mitä olen jo vuosia kaivannut. Toisaalta se edustaa osin samanlaista murrosikäistä "me tiedämme"- tai "miksi ei voida tehdä kaikkea [rent-seekingiä] kuten vanhaan hyvään aikaan" -ajattelua kuin mielenosoitukset Ateenan kadulla. Kuten kreikkalainen mielenosoittaja ja suomalainen feministi myös moni perussuomalainen edellyttää tiedostamattaan, että joku (eversti, patriarkaatti, presidentti tms. poliitikko) ratkaisee heidän ongelmansa heidän puolestaan ja ehdottomasti heidän sitä huomaamatta - ja heidän annetaan kiukutella rauhassa. (Tällä en muuten tarkoita sitä että hallituksen kanta Kreikan auttamisessa olisi oikea ja perussuomalaisten väärä.)
Se, että Kiinan Kansantasavalta, tämän hetken talousihme, on diktatuuri, ei oikeastaan ole mikään suuri poikkeus. Aikaisemmatkin Aasian talousihmeet (erittäinkin Korean tasavalta ja Taiwan) ovat saaneet talouskasvunsa nekin käyntiin autoritäärisen hallinnon avulla, mutta demokratia on sittemmin vahvistunut talouskasvun myötä.
Seuraussuhde on Itä-Aasiassa ollut talouskasvu -> demokratia. (Länsi-Euroopassa demokratialla on osittain erilainen syntyhistoria. Valta on Euroopassa ollut historiallisesti hyvin hajautunutta mm. feodaalijärjestelmän, kaupunkien vapauden ja kirkon mahtiaseman takia. Erittäinkin Englannissa ja Pohjoismaissa alemmatkin omistavat säädyt pääsivät mukaan päätöksentekoon hyvin varhain.)
Talouskasvu on Aasiassa potkaissut käyntiin sosiaalisen mobilisaation - eli on syntynyt uusia yhteiskunnallisia ryhmiä (valtakeskittymiä) talouskasvun sivutuotteena. Uudet ryhmät ovat vahvistuessaan tulleet tyytymättömiksi omiin poliittisiin vaikutusmahdollisuuksinsa ja ovat alkaneet vaatia universalistisempaa hallintatapaa (demokratiaa).
Mikään sääntö demokratian syntyminen talouskasvun sivutuotteena ei toki ole. Singapore on onnistunut säilyttämään autoritäärisen hallinnon pitkään. Sosiaalisen mobilisaation aiheuttama epävakaus voidaan myös ratkaista integroimalla uudet mahtitekijät autoritäärisen järjestelmän osiksi.
Kiinassa autoritäärinen hallinto on onnistunut saamaan talouskehityksen käyntiin, mutta vasta siinä vaiheessa kun kommunismin totalitäärisyys antoi sijaa suppeammalle valtiolle, joka ei enää sekaantunut kaikkiin kyläyhteisöjen (kansankommuunien) asioihin. Kansankommuunien maiden yksityistäminen toisaalta ja yksityisten yritysten perustaminen kansankommuunien toimesta olivat alkusysäys Kiinan nousuun. Vaikka nyky-Kiina ei tarjoakaan täydellistä omaisuuden suojaa, se tarjoaa kuitenkin tarpeeksi hyvän omaisuuden suojan, jotta talous on voinut lähteä kukoistamaan.
Kreikan taloudellisia ongelmia seuratessa voi toisaalta todeta, että demokratia ei ole millään lailla mikään tae tehokkaalle yhteiskunnalle. Se voi pikemmin olla este tehokkuulle. Kun suuri osa kansalaisista näkee valtion saaliiksi, mistä kansalainen itsekin haluaa palansa ja kun vallan pitäjät ostavat äänestäjiä alhaisella eläkeiällä ja elinkeinorajoituksilla, demokratialla ei välttämättä ole edellytyksiä ratkaista ongelmia. Yleisemminkin voi kysyä, onnistuuko eurooppalainen demokratia ratkaisemaan kestävyysvajetta. Kun suuri osa äänestäjistä on eläkeläisiä ja muita valtion tukien varassa eläjiä, valtion supistaminen ei ole kansalaisten mieleen.
Francis Fukuyama kirjoittaa uusimmassa kirjassaan:
The second question concerns the future of liberal democracies. A society that is successful at one historical moment will not necessarily always remain successful, given the phenomenon of political decay. While liberal democracy may be regarded today as the most legitimate form of government, its legitimacy is conditioned on performance.
That performance depends in turn on its being able to maintain an adequate balance between strong state action when necessary and the kinds of individual freedoms that are the basis of its democratic legitimacy and that foster private-sector growth. The failings of modern democracies come in many flavors, but the dominant one in the early twenty-first century is probably state weakness: contemporary democracies become too easily gridlocked and rigid, and thus unable to make difficult decisions to ensure their long-term economic and political survival. Democratic India finds it extremely difficult to fix its crumbling public infrastructure—roads, airports, water and sewage systems, and the like—because existing stakeholders are able to use the legal and electoral systems to block action. Important parts of the European Union find it impossible to cut back on a welfare state that has become clearly unaffordable. Japan has built up one of the highest levels of public debt among developed countries and has not taken measures to eliminate rigidities in its economy that are obstacles to future growth.
USA:n tilanne ei ole oikeastaan parempi:
And then there is the United States, which has been unable to seriously address long-term fiscal issues related to health, social security, energy, and the like. The United States seems increasingly caught in a dysfunctional political equilibrium, wherein everyone agrees on the necessity of addressing long-term fiscal issues, but powerful interest groups can block the spending cuts or tax increases necessary.
Kompleksiset moni-valtio-järjestelmät kuten EU ja euro estävät tietynlaiset ongelmanratkaisutavat, kuten devalvaation ja sotilasdiktatuurin, joilla Kreikka on aiemmin ratkaissut järjestelmänsä ongelmat. Koska ihmiset ovat yleensä kykenemättömiä rationaaliseen analyysiin asioissa mitkä eivät kuulu heidän arkisiin puuhiinsa, kreikkalaisten on vaikea nähdä miksi ongelmia ei tällä kertaa voida ratkaista kuten ennenkin. Kreikkalaiset ovat aina puberteetti-ikäisen tavoin olettaneet, että lopulta Karamanlisin tai Papandreun sukujen miehet - tai everstit - ratkaisevat heidän ongelmansa jollain vippaskonstilla ja he voivat keskittyä kiukuttelemiseen.
Suomessa perussuomalaisten kapinassa on paljon terveitä piirteitä kuten heikkolaatuisen maahanmuuton vastustaminen ja punaviherväen ideologisen vyörytyksen torjuminen - onhan se suurelta osin juuri sitä sisäistä barbariaa mitä olen jo vuosia kaivannut. Toisaalta se edustaa osin samanlaista murrosikäistä "me tiedämme"- tai "miksi ei voida tehdä kaikkea [rent-seekingiä] kuten vanhaan hyvään aikaan" -ajattelua kuin mielenosoitukset Ateenan kadulla. Kuten kreikkalainen mielenosoittaja ja suomalainen feministi myös moni perussuomalainen edellyttää tiedostamattaan, että joku (eversti, patriarkaatti, presidentti tms. poliitikko) ratkaisee heidän ongelmansa heidän puolestaan ja ehdottomasti heidän sitä huomaamatta - ja heidän annetaan kiukutella rauhassa. (Tällä en muuten tarkoita sitä että hallituksen kanta Kreikan auttamisessa olisi oikea ja perussuomalaisten väärä.)
maanantaina, kesäkuuta 27, 2011
Hämmennys
Olen ollut hiljaa ehkä työkiireiden, loman alkamisen ja väsymyksen takia mutta myös sen hämmennyksen takia, minkä Kreikan pelastamisoperaatio on minussa aiheuttanut.
Onko Euroopan ideasta jäänyt jäljelle vain yhteinen halu siirtää eräiden euromaiden (ja koko eurojärjestelmän ?) romahdusta myöhemmäksi. Kukaan ei ilmeisesti edes usko että Kreikka voidaan pelastaa vaan ajatuksena taitaa olla vain, että yhden pankkiriisin jälkeen ei ole varaa heti toiseen ? Tulkoot romahdus sitten vasta myöhemmin kun talous on ehkä vahvistunut kasvun myötä, vaikka euromaiden taakka pelastusoperaatioista on siinä vaiheessa pahentunut ja romahduksen myötä lopullisesti menetettävä rahamäärä kasvanut ? (Tämän ajatuksen esitti minulle viime keskiviikkona eräs nuori kokoomuspoliitikko.)
Onko politiikan muutenkin vallannut pessimismi - onko politiikalle ominaista romahduksen siirtämisen tavoittelu sen sijaan että uskottaisiin parempaan huomiseen, minkä eteen sitten tehtäisiin työtä ? Kreikan romahduksen siirtämisen ohella yritetään myös siirtää vääjäämätöntä hyvinvointivaltion romahdusta tuonnemmaksi ?
Tulee mieleen että onko aika yrittää vain pelastaa oma talous ? Olenko aivan liian pessimisti ?
Onko Euroopan ideasta jäänyt jäljelle vain yhteinen halu siirtää eräiden euromaiden (ja koko eurojärjestelmän ?) romahdusta myöhemmäksi. Kukaan ei ilmeisesti edes usko että Kreikka voidaan pelastaa vaan ajatuksena taitaa olla vain, että yhden pankkiriisin jälkeen ei ole varaa heti toiseen ? Tulkoot romahdus sitten vasta myöhemmin kun talous on ehkä vahvistunut kasvun myötä, vaikka euromaiden taakka pelastusoperaatioista on siinä vaiheessa pahentunut ja romahduksen myötä lopullisesti menetettävä rahamäärä kasvanut ? (Tämän ajatuksen esitti minulle viime keskiviikkona eräs nuori kokoomuspoliitikko.)
Onko politiikan muutenkin vallannut pessimismi - onko politiikalle ominaista romahduksen siirtämisen tavoittelu sen sijaan että uskottaisiin parempaan huomiseen, minkä eteen sitten tehtäisiin työtä ? Kreikan romahduksen siirtämisen ohella yritetään myös siirtää vääjäämätöntä hyvinvointivaltion romahdusta tuonnemmaksi ?
Tulee mieleen että onko aika yrittää vain pelastaa oma talous ? Olenko aivan liian pessimisti ?
keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2011
Nokia: "Ensimmäinen positiivinen uutinen pitkään aikaan"
Tuttu Nokian sisältä totesi, että eilen tapahtui "ensimmäinen positiivinen asia pitkään aikaan". Nokialla on näemmä varma tulonlähde, vaikka omat puhelimet eivät myisikään. Eikä liene ainoa tällainen tulonlähde. Luulisi että kulut pitäisi saada vain alas laajoilla irtisanomisilla.
maanantaina, kesäkuuta 13, 2011
Integraatio vai disintegaatio - osa 4
Kirjoitin vuosi sitten: Ainoa asia mikä EU:n ja rahaliiton osalta on käsittääkseni varmaa on, että integroitumisen tason on muututtava radikaalisti. Sen on joko alennuttava tai kasvettava. Nykytilanne on äärimmäisen tehoton, kun vastuut kasautuvat pohjoiseen.
Kaksi talousasiantuntijaa on nyt todennut: Poliitikot vievät euroaluetta kohti liittovaltiota tukijärjestelmillä ja muilla kriisitoimillaan...Ekonomisti Elina Berghäll Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta totesi Ylen aamu-tv:ssä, että meneillään näyttää olevan ”poliittinen projekti”. Hänen mukaansa nykymuotoinen euron rahaliitto ei vaikuta viime vuosien kehityksen nojalla optimaaliselta ratkaisulta Euroopalle, jolloin jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: euron hajoaminen tai liittovaltio.
–Kyllä tämä näyttää siltä, että poliittisesti pyritään siihen liittovaltioon yhä enemmän, ei tässä [Euroopan tukijärjestelmissä] muuten mitään järkeä olisi, sanoo Berghäll.
Kaksi talousasiantuntijaa on nyt todennut: Poliitikot vievät euroaluetta kohti liittovaltiota tukijärjestelmillä ja muilla kriisitoimillaan...Ekonomisti Elina Berghäll Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta totesi Ylen aamu-tv:ssä, että meneillään näyttää olevan ”poliittinen projekti”. Hänen mukaansa nykymuotoinen euron rahaliitto ei vaikuta viime vuosien kehityksen nojalla optimaaliselta ratkaisulta Euroopalle, jolloin jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: euron hajoaminen tai liittovaltio.
–Kyllä tämä näyttää siltä, että poliittisesti pyritään siihen liittovaltioon yhä enemmän, ei tässä [Euroopan tukijärjestelmissä] muuten mitään järkeä olisi, sanoo Berghäll.
sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2011
State building - osa 2 - katolinen kirkko
Totesin aiemmin että Lähi-Idään kunniankulttuurin ja siihen liittyvän omien suosimisen takia demokratialla - tai edes varsinaisella modernilla valtiolla - ei ole juuri kehittymisen edellytyksiä muslimimaissa. Tosin Ottomaanien ja Mamelukkien valtakuntien onnistui hetkeksi ratkaista tämä ongelma luomalla yhteiskuntaluokka, jonka jäsenillä ei ollut sukusiteitä.
Ratkaisu oli orjuuteen perustuva eliittiluokka, jonka jäsenten sukusiteet kaukana asuviin sukulaisiin oli katkaistu ja mahdollisuus muodostaa oma perhe oli estetty. Fukuyama kirjoitti:
The system of military slavery emerged as a brilliant adaptation designed to create a strong state-level institution against the backdrop of one of the most powerfully tribal societies on earth. It was so successful as a means of concentrating and consolidating state power that, in the view of the philosopher Ibn Khaldun, it saved Islam itself as a major world religion
Katolisella kirkolla oli Fukuyaman mukaan itse asiassa samantyyppinen ongelma 1100-luvulla. Piispan ja papin virkojen täyttäminen oli paikallisten feodaaliherrojen vallankäytön piirissä. Kun papit ja piispat saivat naida, he tekivät kaikkensa taatakseen etujen siirtymisen perheilleen. Piispan ja papin virat olivat usein perinnöllisiä. Rent-seeking vallitsi.
Katolisesta kirkosta tuli todella vahva vasta kun kirkko ratkaisi ko. ongelman. Katolisesta kirkosta tuli valtio valtiossa ja rent-seeking torjuttiin - taas hetkeksi. Keinokin oli pitkälti sama: selbaattivaatimus kirkon papeille ja piispoille. Nimitykset keskitettiin ja paikallisten feodaaliherrojen mahdollisuus vaikuttaa nimityksiin leikattiin.
Fukuyama kirjoitti:
Pope Gregory’s goal was to end corruption and rent seeking within the church by attacking the very source of patrimonialism, the ability of bishops and priests to have children. He was driven by the same logic that led the Chinese and Byzantines to rely on eunuchs, or the Ottomans to capture military slaves and tear them from their families: if given the choice between loyalty to the state and to one’s family, most people are driven biologically to the latter. The most direct way to reduce corruption was therefore to forbid officials to have families in the first place.
Ratkaisu oli orjuuteen perustuva eliittiluokka, jonka jäsenten sukusiteet kaukana asuviin sukulaisiin oli katkaistu ja mahdollisuus muodostaa oma perhe oli estetty. Fukuyama kirjoitti:
The system of military slavery emerged as a brilliant adaptation designed to create a strong state-level institution against the backdrop of one of the most powerfully tribal societies on earth. It was so successful as a means of concentrating and consolidating state power that, in the view of the philosopher Ibn Khaldun, it saved Islam itself as a major world religion
Katolisella kirkolla oli Fukuyaman mukaan itse asiassa samantyyppinen ongelma 1100-luvulla. Piispan ja papin virkojen täyttäminen oli paikallisten feodaaliherrojen vallankäytön piirissä. Kun papit ja piispat saivat naida, he tekivät kaikkensa taatakseen etujen siirtymisen perheilleen. Piispan ja papin virat olivat usein perinnöllisiä. Rent-seeking vallitsi.
Katolisesta kirkosta tuli todella vahva vasta kun kirkko ratkaisi ko. ongelman. Katolisesta kirkosta tuli valtio valtiossa ja rent-seeking torjuttiin - taas hetkeksi. Keinokin oli pitkälti sama: selbaattivaatimus kirkon papeille ja piispoille. Nimitykset keskitettiin ja paikallisten feodaaliherrojen mahdollisuus vaikuttaa nimityksiin leikattiin.
Fukuyama kirjoitti:
Pope Gregory’s goal was to end corruption and rent seeking within the church by attacking the very source of patrimonialism, the ability of bishops and priests to have children. He was driven by the same logic that led the Chinese and Byzantines to rely on eunuchs, or the Ottomans to capture military slaves and tear them from their families: if given the choice between loyalty to the state and to one’s family, most people are driven biologically to the latter. The most direct way to reduce corruption was therefore to forbid officials to have families in the first place.
lauantaina, kesäkuuta 11, 2011
Ruotsin ja Suomen oikeisto erilaisella tiellä?
Suomen Kokoomusta on syytetty yhdeksi sosialidemokraattiseksi puolueeksi muiden joukossa. Kokoomus on taas lähtemässä hallitukseen sosialidemokraattien kanssa siinä, missä ruotsalainen oikeisto näkee sosialidemokratian ideologisena vastavoimanaan.
Sen sijaan että Ranskan, Englannin, Tanskan ja Ruotsin tapaan muodostettaisiin välillä oikeisto- välillä vasemmistohallitus vaalituloksen mukaan Suomessa blokkihallituksia karsastetaan yhä edelleen ja nähdään ne yhteiskuntarauhaa vaarantaviksi. Näin tuntuu ajattelevan myös Kokoomus. Puoluekenttäkin on jakautunut niin että on edes vaikea ajatella, mitä blokit Suomen tapauksessa olisivat.
Yhteiskuntarauhan ylläpitämisen vaarantamisen sijaan onkin sitten ilmeisesti vaarannettu talouden ja yhteiskunnan dynamiikka. Keskustelu on jähmeää eikä pieniä liberaaliryhmiä lukuunottamatta juuri kukaan esimerkiksi kyseenalaista hyvinvointivaltion käsitettä. (Yhteiskuntarauhan ohelle on tullut nyt lisäksi EU-tasoinen yhteiskuntarauha ja valtiotasoisten julkishyödykkeiden rinnalle EU-tasoiset julkishyödykkeet joiden tuottaminen vaatisi yhteistyötä, mitä ei saisi vaarantaa.)
Lähestymistapa (konsensuspolitiikka) oli ehkä oikea jossain vaiheessa sodan aikana ja pitkään sen jälkeen. Suomi menestyi, kommunistien vallankumous vältettiin, yhteiskuntarauha säilytettiin ja talous kukoisti. Tämä blogi ei todellakaan vierasta konsensuspolitiikka - päinvastoin. Sodan ja muiden yhteisten ponnistusten (kuten kommunistivaaran torjumisen) synnyttämää yhteiskunnallista koheesiota käytettiin pitkään tehokkasti hyväksi suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.
Pelkäänpä pahoin että nykyajassa tarvittaisiin aivan toisenlaista lähestymistapaa politiikassa ja taloudessa. Suomi jämähtää paikalleen kuin Nokia jos haikailemme vanhan perään. "Yhteiskunta olemme me" taitaa olla hiukan elähtänyt näkökulma. Tottakai sosiaalista koheesiota ja yhteisöllisyyttä tarvitaan edelleen, mutta sitä syntyy sponttaanisti vaikkapa yritysten sisällä ja paikallisyhteisöissä kunhan sen syntymistä ei estetä valtion politiikalla. Mutta valtion tasoinen koheesio konsensus-politiikkoineen ei taida olla tätä aikaa - kun oikeaa koheesiota ei ole sen teeskentely on kallista harhaa. Meidän pitäisi radikaalisti vähentää sitä elämisen osa-aluetta mikä vaatii valtiontason yhteistyötä - ei kasvattaa sitä.
Toisaalta tulevaisuudessa voi syntyä uusia ulkoisia uhkia jotka voivat uudellen nostaa sosiaalista koheesiota valtion tai laajan yhteisön taholla. Euroopan muslimien koheesio ja yhteinen muslimi-identiteetti on esimerkki. Jos muslimit taas määrittelevät kanta-eurooppalaisten identiteetin vihollisuuden kautta, kantaväestön on otettava koppi ja hyväksyttävä uusi identiteettinsä ja luotava sosiaalinen koheesio sen identiteetin ympärille. Maailma ei etene (vain) lineaarisesti vaan (myös) syklisesti.
Historioitsija Jyrki Smolanderin kirjoitus Integratiivisesta Nationalismista vuodelta 2001 kuvaa Suomen ja Ruotsin oikeiston lähestymiseroa historiallista taustaa vastaan:
1970- ja 1980-luvun suomalainen ja ruotsalainen politiikka eroavat toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Öljykriisin jälkeen maiden oikeistot tuntuivat valinneen varsin erilaisen strategian ja ideologian. Ruotsalaisen oikeiston ja työnantajien vastaus öljykriisin jälkeisen ajan talouskysymyksiin oli uusliberalismi ja sen mukaisten käsitysten aktiivinen levittäminen ruotsalaiseen keskusteluun.
Uusliberalistinen vyörytys huipentui vuosina 1983 ja 1984 paikallisen kokoomuspuolueen ohjelmakeskusteluun, jossa puolueen varapuheenjohtaja ja ohjelmatoimikunnan puheenjohtaja Staffan Burenstam-Linder avoimesti hyökkäsi ruotsalaista hyvinvointivaltiota vastaan vaatien sen tilalle hyvinvointiyhteiskuntaa, eli yhteiskuntaa jossa osa sosiaaliturvasta olisi hoidettu hyväntekeväisyyden avulla.
Samaan aikaan Suomessa työnantajien ja elinkeinoelämän edustajat valitsivat täysin vastakkaisen strategian ja ideologian. Suomessa ruvettiin puuhaamaan vastahyökkäyksen sijaan konsensusta Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johdolla. Vaikka ensimmäiseen konsensushallituksen talouspolitiikkaan liittyivätkin valtiontalouden leikkaukset, kuuluu konsensuspolitiikkaan yleensä hyvinvointivaltion hyväksyminen, eikä sitä vastaan hyökkääminen.
Tätä taustaa vasten suomalainen porvaristo näyttää varsin erikoiselta ilmiöltä 1980-luvun länsimaiseen kehityksen verrattuna. Olen lähtenyt tutkimaan tätä ilmiötä tarkastelemalla suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteitä, erityisesti kommunismin voimakasta kannatusta, ja sen vaikutusta Suomen oikeiston ja työnantajien asenteisiin. Suomessa tarve yhteiskunnan sisäisen integraation lisäämiseen saattaa olla selittävä tekijä konsensuksen syntymiselle 1970-luvulla.
Smolanderin kirjoitus kannattaa lukea kokonaan.
Sen sijaan että Ranskan, Englannin, Tanskan ja Ruotsin tapaan muodostettaisiin välillä oikeisto- välillä vasemmistohallitus vaalituloksen mukaan Suomessa blokkihallituksia karsastetaan yhä edelleen ja nähdään ne yhteiskuntarauhaa vaarantaviksi. Näin tuntuu ajattelevan myös Kokoomus. Puoluekenttäkin on jakautunut niin että on edes vaikea ajatella, mitä blokit Suomen tapauksessa olisivat.
Yhteiskuntarauhan ylläpitämisen vaarantamisen sijaan onkin sitten ilmeisesti vaarannettu talouden ja yhteiskunnan dynamiikka. Keskustelu on jähmeää eikä pieniä liberaaliryhmiä lukuunottamatta juuri kukaan esimerkiksi kyseenalaista hyvinvointivaltion käsitettä. (Yhteiskuntarauhan ohelle on tullut nyt lisäksi EU-tasoinen yhteiskuntarauha ja valtiotasoisten julkishyödykkeiden rinnalle EU-tasoiset julkishyödykkeet joiden tuottaminen vaatisi yhteistyötä, mitä ei saisi vaarantaa.)
Lähestymistapa (konsensuspolitiikka) oli ehkä oikea jossain vaiheessa sodan aikana ja pitkään sen jälkeen. Suomi menestyi, kommunistien vallankumous vältettiin, yhteiskuntarauha säilytettiin ja talous kukoisti. Tämä blogi ei todellakaan vierasta konsensuspolitiikka - päinvastoin. Sodan ja muiden yhteisten ponnistusten (kuten kommunistivaaran torjumisen) synnyttämää yhteiskunnallista koheesiota käytettiin pitkään tehokkasti hyväksi suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.
Pelkäänpä pahoin että nykyajassa tarvittaisiin aivan toisenlaista lähestymistapaa politiikassa ja taloudessa. Suomi jämähtää paikalleen kuin Nokia jos haikailemme vanhan perään. "Yhteiskunta olemme me" taitaa olla hiukan elähtänyt näkökulma. Tottakai sosiaalista koheesiota ja yhteisöllisyyttä tarvitaan edelleen, mutta sitä syntyy sponttaanisti vaikkapa yritysten sisällä ja paikallisyhteisöissä kunhan sen syntymistä ei estetä valtion politiikalla. Mutta valtion tasoinen koheesio konsensus-politiikkoineen ei taida olla tätä aikaa - kun oikeaa koheesiota ei ole sen teeskentely on kallista harhaa. Meidän pitäisi radikaalisti vähentää sitä elämisen osa-aluetta mikä vaatii valtiontason yhteistyötä - ei kasvattaa sitä.
Toisaalta tulevaisuudessa voi syntyä uusia ulkoisia uhkia jotka voivat uudellen nostaa sosiaalista koheesiota valtion tai laajan yhteisön taholla. Euroopan muslimien koheesio ja yhteinen muslimi-identiteetti on esimerkki. Jos muslimit taas määrittelevät kanta-eurooppalaisten identiteetin vihollisuuden kautta, kantaväestön on otettava koppi ja hyväksyttävä uusi identiteettinsä ja luotava sosiaalinen koheesio sen identiteetin ympärille. Maailma ei etene (vain) lineaarisesti vaan (myös) syklisesti.
Historioitsija Jyrki Smolanderin kirjoitus Integratiivisesta Nationalismista vuodelta 2001 kuvaa Suomen ja Ruotsin oikeiston lähestymiseroa historiallista taustaa vastaan:
1970- ja 1980-luvun suomalainen ja ruotsalainen politiikka eroavat toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Öljykriisin jälkeen maiden oikeistot tuntuivat valinneen varsin erilaisen strategian ja ideologian. Ruotsalaisen oikeiston ja työnantajien vastaus öljykriisin jälkeisen ajan talouskysymyksiin oli uusliberalismi ja sen mukaisten käsitysten aktiivinen levittäminen ruotsalaiseen keskusteluun.
Uusliberalistinen vyörytys huipentui vuosina 1983 ja 1984 paikallisen kokoomuspuolueen ohjelmakeskusteluun, jossa puolueen varapuheenjohtaja ja ohjelmatoimikunnan puheenjohtaja Staffan Burenstam-Linder avoimesti hyökkäsi ruotsalaista hyvinvointivaltiota vastaan vaatien sen tilalle hyvinvointiyhteiskuntaa, eli yhteiskuntaa jossa osa sosiaaliturvasta olisi hoidettu hyväntekeväisyyden avulla.
Samaan aikaan Suomessa työnantajien ja elinkeinoelämän edustajat valitsivat täysin vastakkaisen strategian ja ideologian. Suomessa ruvettiin puuhaamaan vastahyökkäyksen sijaan konsensusta Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johdolla. Vaikka ensimmäiseen konsensushallituksen talouspolitiikkaan liittyivätkin valtiontalouden leikkaukset, kuuluu konsensuspolitiikkaan yleensä hyvinvointivaltion hyväksyminen, eikä sitä vastaan hyökkääminen.
Tätä taustaa vasten suomalainen porvaristo näyttää varsin erikoiselta ilmiöltä 1980-luvun länsimaiseen kehityksen verrattuna. Olen lähtenyt tutkimaan tätä ilmiötä tarkastelemalla suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteitä, erityisesti kommunismin voimakasta kannatusta, ja sen vaikutusta Suomen oikeiston ja työnantajien asenteisiin. Suomessa tarve yhteiskunnan sisäisen integraation lisäämiseen saattaa olla selittävä tekijä konsensuksen syntymiselle 1970-luvulla.
Smolanderin kirjoitus kannattaa lukea kokonaan.
perjantaina, kesäkuuta 10, 2011
Nokian romahdus - mitä seuraavaksi tapahtuu ?
Kolme vaihtoehtoista skenaariota on olemassa:
1. Nokian ja Microsoftin yhteistyön kautta Nokia lähtee uuteen nousuun.
2. Nokia pilkotaan ja myydään.
3. Nokia ajautuu täyteen romahdukseen.
Ostamisesta on spekuloitu paljon. On ehdotettu Googlea, on ehdotettu Microsoftia, kiinalaisia pääomasijoittajia ja Samsungia. Ostajaa ei tunnu löytyvän vaikka Nokian hinta on jo hyvin halpa.
HS analysoi tilannetta tänään varsin hyvin:
Huhuja vakavampaa on Nokian sekasorto - Nokian valtaus olisi vaikeampaa kuin huhut uskottelevat.
PETRI SAJARI
...Nokian myyntihuhujen sytykkeenä on yhtiön osakkeen arvon voimakas 44 prosentin halpeneminen vuodenvaihteesta. Voi olla, että huhuja levittävät sijoittajat, jotka haluavat osakkeen kallistuvan ennen myymistä.
Osakkeen voimakasta halpenemista selittää osaltaan se, että osa sijoittajista lyö hyötymistarkoituksessa vetoa osakekurssin vajoamisen puolesta.
Nokian valtaaminen ei olisi läheskään niin helppoa kuin huhujen levittäjät uskovat.
Nokian yhtiöjärjestyksessä on nimittäin pykälä, joka tekee valtaamisen verraten kalliiksi ja monimutkaiseksi. Tällaista pykälää kutsutaan myrkkypilleriksi.
"Hintamekanismi on rakennettu siten, että se suojelee hyvin vanhaa omistusta", arvioi Helsingin yliopiston kauppaoikeuden professori Seppo Villa helmikuussa yhtiöjärjestyksen pykälää.
Yritysjärjestelyjä ei tehdä huvin vuoksi niin kuin huhuja.
On vaikea kuvitella sellaista liiketoiminnallista perustetta, että jonkin kilpailijan kannattaisi ostaa erittäin suurissa vaikeuksissa oleva Nokia. Sen sijaan Nokian voisi kannattaa ostaa jokin kilpailijoista.
Ohjelmistoyhtiöt, kuten Microsoft, tuskin ovat Nokiasta kiinnostuneita. Niiden hyvä kannattavuus perustuu siihen, että ne eivät valmista laitteita.
Jos jokin ohjelmistoyhtiö haluaisi tuoda markkinoille omalla tuotemerkillään matkapuhelimia, sopimusvalmistajia on maailmassa lukuisia.
Ostohuhuja paljon suurempi uhka on Nokian myynnin romahdus, josta yhtiö varoitti viime viikolla.
Yhtiöstä tihkuvien tietojen mukaan tulipalo yhtiössä uhkaa sammumisen sijaan roihahtaa hallitsemattomaksi.
Suuri määrä työntekijöitä on toimettomia ja epätietoisia, koska työtehtävien uudelleenjärjestely on kesken. Uusi strategia on aiheuttanut runsaasti epäilyjä yhtiön selviytymisestä ja moni on turhautunut vuosien työn muututtua arvottomaksi.
Nokian puhelimien myynti on vähentynyt keväällä huomattavasti ennakoitua enemmän. Teleoperaattorit karsastavat Symbian-käyttöjärjestelmää hyödyntäviä puhelimia, koska Nokia päätti luopua niistä. Sammuvaan tekniikkaan ei kannata enää sijoittaa.
Todennäköisesti lähikuukausina myyntiin tulevat tuotteet tuskin kääntävät Nokian puhelimien kysyntää kasvuun. Ne voivat vain hidastaa myynnin vähenemistä ja markkinaosuuden nopeaa kutistumista.
Nokia on kuin rampa, joka nilkuttaa pikajuoksijoiden perässä.
Nokian kaikki odotukset on ladattu Windows-puhelimien varaan. Niiden menestyksestä ei ole mitään takeita.
Jos Windows-puhelimet eivät menesty, lopullinen romahdus voi olla lähellä.
Nokian vaikeudet eivät johdu ulkoisista tekijöistä. Matkapuhelimien kysyntä maailmassa kasvaa taas taantuman jälkeen voimakkaasti, mutta siitä hyötyvät pääasiassa Nokian kilpailijat. Vuosia kasautuneet virheet ja kyvyttömyys panna suunnitelmia täytäntöön halvaannutti yhtiön.
1. Nokian ja Microsoftin yhteistyön kautta Nokia lähtee uuteen nousuun.
2. Nokia pilkotaan ja myydään.
3. Nokia ajautuu täyteen romahdukseen.
Ostamisesta on spekuloitu paljon. On ehdotettu Googlea, on ehdotettu Microsoftia, kiinalaisia pääomasijoittajia ja Samsungia. Ostajaa ei tunnu löytyvän vaikka Nokian hinta on jo hyvin halpa.
HS analysoi tilannetta tänään varsin hyvin:
Huhuja vakavampaa on Nokian sekasorto - Nokian valtaus olisi vaikeampaa kuin huhut uskottelevat.
PETRI SAJARI
...Nokian myyntihuhujen sytykkeenä on yhtiön osakkeen arvon voimakas 44 prosentin halpeneminen vuodenvaihteesta. Voi olla, että huhuja levittävät sijoittajat, jotka haluavat osakkeen kallistuvan ennen myymistä.
Osakkeen voimakasta halpenemista selittää osaltaan se, että osa sijoittajista lyö hyötymistarkoituksessa vetoa osakekurssin vajoamisen puolesta.
Nokian valtaaminen ei olisi läheskään niin helppoa kuin huhujen levittäjät uskovat.
Nokian yhtiöjärjestyksessä on nimittäin pykälä, joka tekee valtaamisen verraten kalliiksi ja monimutkaiseksi. Tällaista pykälää kutsutaan myrkkypilleriksi.
"Hintamekanismi on rakennettu siten, että se suojelee hyvin vanhaa omistusta", arvioi Helsingin yliopiston kauppaoikeuden professori Seppo Villa helmikuussa yhtiöjärjestyksen pykälää.
Yritysjärjestelyjä ei tehdä huvin vuoksi niin kuin huhuja.
On vaikea kuvitella sellaista liiketoiminnallista perustetta, että jonkin kilpailijan kannattaisi ostaa erittäin suurissa vaikeuksissa oleva Nokia. Sen sijaan Nokian voisi kannattaa ostaa jokin kilpailijoista.
Ohjelmistoyhtiöt, kuten Microsoft, tuskin ovat Nokiasta kiinnostuneita. Niiden hyvä kannattavuus perustuu siihen, että ne eivät valmista laitteita.
Jos jokin ohjelmistoyhtiö haluaisi tuoda markkinoille omalla tuotemerkillään matkapuhelimia, sopimusvalmistajia on maailmassa lukuisia.
Ostohuhuja paljon suurempi uhka on Nokian myynnin romahdus, josta yhtiö varoitti viime viikolla.
Yhtiöstä tihkuvien tietojen mukaan tulipalo yhtiössä uhkaa sammumisen sijaan roihahtaa hallitsemattomaksi.
Suuri määrä työntekijöitä on toimettomia ja epätietoisia, koska työtehtävien uudelleenjärjestely on kesken. Uusi strategia on aiheuttanut runsaasti epäilyjä yhtiön selviytymisestä ja moni on turhautunut vuosien työn muututtua arvottomaksi.
Nokian puhelimien myynti on vähentynyt keväällä huomattavasti ennakoitua enemmän. Teleoperaattorit karsastavat Symbian-käyttöjärjestelmää hyödyntäviä puhelimia, koska Nokia päätti luopua niistä. Sammuvaan tekniikkaan ei kannata enää sijoittaa.
Todennäköisesti lähikuukausina myyntiin tulevat tuotteet tuskin kääntävät Nokian puhelimien kysyntää kasvuun. Ne voivat vain hidastaa myynnin vähenemistä ja markkinaosuuden nopeaa kutistumista.
Nokia on kuin rampa, joka nilkuttaa pikajuoksijoiden perässä.
Nokian kaikki odotukset on ladattu Windows-puhelimien varaan. Niiden menestyksestä ei ole mitään takeita.
Jos Windows-puhelimet eivät menesty, lopullinen romahdus voi olla lähellä.
Nokian vaikeudet eivät johdu ulkoisista tekijöistä. Matkapuhelimien kysyntä maailmassa kasvaa taas taantuman jälkeen voimakkaasti, mutta siitä hyötyvät pääasiassa Nokian kilpailijat. Vuosia kasautuneet virheet ja kyvyttömyys panna suunnitelmia täytäntöön halvaannutti yhtiön.
sunnuntaina, kesäkuuta 05, 2011
"State building" ja Ottomaanien valtakunta
Tein matkan Istanbuliin 90-luvun alussa ja luin kirjoja Turkista. Matkalla Istanbulin basaarit, saunat ja moskeijat tekivät minuun suuren vaikutuksen. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Ottomaanien valtion loisto, mielettömyys ja rappio. Nyt lukiessani Salzmannin kirjaa ja Fukuyaman kirjaa jotkut matkan havainnot alkavat hiljalleen loksahtaa paikalleen.
Lainasin jonkun aikaa sitten mielestäni oleellisen havainnon antropologi Salzmannin kirjasta:
Thus the ingenious tribal system, based on balanced opposition, so effectual in supporting decentralized nomads, tends to inhibit societal integration at a more inclusive level, and to preclude civil peace, based on settlement of disputes through legal judgment, at the local level.
Havainto selittää sen miksi demokratialla - tai edes varsinaisella modernilla valtiolla - ei ole juuri kehittymisen edellytyksiä muslimimaissa. Selitys jätti kuitenkin avoimeksi kysymyksen miksi valtion muodostuminen onnistui mm. ottomaaneilta. Mikä oli se instituutiolla jolla tribalismin yli päästiin. Islamin heimokantaisuus oli toki vahvuus kun kalifaattia asein luotiin - mutta se oli valtava painolasti kun olisi pitänyt rakentaa toimivaa yhteiskuntaa.
Itse asiassa jo ibn Khaldun ymmärsi kirkkaasti ongelman ja myös sen ratkaisun - instituutio oli orjuuteen perustuva eliittiluokka. Fukuyama selittää:
the Muslim system of military slavery evolved not out of any kind of religious imperative but as a solution to the problem of state building in the context of strongly tribal societies. Military slavery was invented in the Arab Abbasid dynasty because the Abbasid rulers found they could not rely on tribally organized forces to hold on to their empire. ...
Tribal levies could be quickly mobilized and scaled up for rapid conquest; when unified and inspired by the new religion of Islam, they succeeded in overrunning much of the Middle East and the southern Mediterranean world. But, as we have seen, the tribal level of organization was displaced by state-level organization in China, India, and Europe because it could not achieve sustained collective action.
Muslimien ratkaisu valtion muodostukseen oli siis orjuus - ibn Khaldun meni jopa niin pitkälle että esitti orjuuden islamin pelastajaksi:
The system of military slavery emerged as a brilliant adaptation designed to create a strong state-level institution against the backdrop of one of the most powerfully tribal societies on earth. It was so successful as a means of concentrating and consolidating state power that, in the view of the philosopher Ibn Khaldun, it saved Islam itself as a major world religion
Kaikki ovat tietysti kuulleet ottomaanien epäinhimillisestä tavasta ottaa kristittyjä poikia pakolla vanhemmiltaan. Kaikessa on kuitenkin puolensa. Näitä orjia ei käsitelty huonosti - he faktisesti johtivat Ottomaani-valtiota. Kaikki ministerit olivat orjia - valiojoukot olivat nekin orjia.
Mutta kun orjaluokka onnistui saamaan sulttaanin näkökulmasta liikaa valtaa, orjaluokka sai mennä. 4000 janissaaria poltettiin kasarmeihinsa Mahmud II:n valtakaudella 1826.
Lainasin jonkun aikaa sitten mielestäni oleellisen havainnon antropologi Salzmannin kirjasta:
Thus the ingenious tribal system, based on balanced opposition, so effectual in supporting decentralized nomads, tends to inhibit societal integration at a more inclusive level, and to preclude civil peace, based on settlement of disputes through legal judgment, at the local level.
Havainto selittää sen miksi demokratialla - tai edes varsinaisella modernilla valtiolla - ei ole juuri kehittymisen edellytyksiä muslimimaissa. Selitys jätti kuitenkin avoimeksi kysymyksen miksi valtion muodostuminen onnistui mm. ottomaaneilta. Mikä oli se instituutiolla jolla tribalismin yli päästiin. Islamin heimokantaisuus oli toki vahvuus kun kalifaattia asein luotiin - mutta se oli valtava painolasti kun olisi pitänyt rakentaa toimivaa yhteiskuntaa.
Itse asiassa jo ibn Khaldun ymmärsi kirkkaasti ongelman ja myös sen ratkaisun - instituutio oli orjuuteen perustuva eliittiluokka. Fukuyama selittää:
the Muslim system of military slavery evolved not out of any kind of religious imperative but as a solution to the problem of state building in the context of strongly tribal societies. Military slavery was invented in the Arab Abbasid dynasty because the Abbasid rulers found they could not rely on tribally organized forces to hold on to their empire. ...
Tribal levies could be quickly mobilized and scaled up for rapid conquest; when unified and inspired by the new religion of Islam, they succeeded in overrunning much of the Middle East and the southern Mediterranean world. But, as we have seen, the tribal level of organization was displaced by state-level organization in China, India, and Europe because it could not achieve sustained collective action.
Muslimien ratkaisu valtion muodostukseen oli siis orjuus - ibn Khaldun meni jopa niin pitkälle että esitti orjuuden islamin pelastajaksi:
The system of military slavery emerged as a brilliant adaptation designed to create a strong state-level institution against the backdrop of one of the most powerfully tribal societies on earth. It was so successful as a means of concentrating and consolidating state power that, in the view of the philosopher Ibn Khaldun, it saved Islam itself as a major world religion
Kaikki ovat tietysti kuulleet ottomaanien epäinhimillisestä tavasta ottaa kristittyjä poikia pakolla vanhemmiltaan. Kaikessa on kuitenkin puolensa. Näitä orjia ei käsitelty huonosti - he faktisesti johtivat Ottomaani-valtiota. Kaikki ministerit olivat orjia - valiojoukot olivat nekin orjia.
Mutta kun orjaluokka onnistui saamaan sulttaanin näkökulmasta liikaa valtaa, orjaluokka sai mennä. 4000 janissaaria poltettiin kasarmeihinsa Mahmud II:n valtakaudella 1826.
lauantaina, kesäkuuta 04, 2011
Maahanmuuttokriittisyys - onko tulevaisuus valoisa ?
Maahanmuuttokriittisten kannatus ja puolueiden vaikutusvalta Euroopassa on kasvanut viime aikoina. Mm. Ranskassa ja Tanskassa hallitus on tiukentamassa maahanmuuttopolitiikkaansa.
Tilanne on kuitenkin hyvin epävakaa.
1. Ellei syntyvyys Euroopassa nouse, alhainen syntyvyys yhdistettynä tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan johtanee talouden näivettymiseen ja ennemmin tai myöhemmin kasvaa riski, että rajat avataan uudelleen.
Tanskassa riski voi hyvin realisoitua jo tänä vuonna pidettävissä vaaleissa. Tanskan kasvu on nollaluokkaa, paine eläkeiän nostamiseen on kova ja samoin työajan pidentämiseen. Oikeistohallituksen päivät voivat olla luetut. Se seuraako tästä välttämättä maahanmuuttopolitiikan oleellinen muutos ei ole minulle selvää.
2. Toinen epävakauden lähde on maahanmuuttajien syntyvyys. Syntyvyys laskee maahanmuuttajien keskuudessa mutta vain joillain maahanmuuuttajaryhmillä:
Looking at Britain, the sociologist Eric Kaufmann found that Caribbean and Eastern European immigrants rapidly picked up the ambient secularism (and low birthrates) of British society, but that there was virtually no change at all in the religiosity (and fecundity) of Bangladeshi and Pakistani Muslims between the first and second generations. (Lähde: Reflections on the Revolution In Europe: Immigration, Islam, and the West, Christopher Caldwell.)
Nähdäkseni nimenomaan kunniankulttuurit, missä suvut kilpailevat verisestikin keskenään, ovat kaikkein kärkkäimpiä säilyttämään korkean syntyvyytensä:
...fathering as many children as possible increased the number of lineage members. ... the tendency seen elsewhere for decreased fertility as a result of urbanization is not evident here. (Lähde: Culture and Conflict in the Middle East, Philip Carl Salzman)
3. Kolmas ongelma on se, että monet maahanmuuttajaryhmät (nimenomaan muslimit) eivät integroidu Eurooppaan lähes ollenkaan. Muslimit eri maista (Punjabista, Bengalista, Irakista, Marokosta, Egyptistä jne.) integroituvat kyllä toisiinsa mutta eivät Eurooppaan. Ne muodostavat hiljalleen yhtenäisen muslimi-identiteetin:
Many French and even second-generation French students of North African origin, who make up the majority in certain schools, live as if they are foreign to the national community. They reply to anything you say to them with two categories: “the French” and “us.” Where once they claimed an Arab identity (which is not, by the way, always self-evident for North Africans), today they increasingly claim a “Muslim”.(Lähde: Reflections on the Revolution In Europe: Immigration, Islam, and the West, Christopher Caldwell.)
Saksan turkkilainen hakee vaimonsa Anatoliasta, eikä hyväksy vaimokseen edes toista Saksan turkkilaista.
The situation is similar in every country in Europe. In France, the number of foreign spouses rose from 23,000 in 1990 to more than 60,000 in 2004 and family-related immigration now accounts for 78 percent of permanent legal immigration. In Denmark, the vast majority of first-, second-, and third-generation Turks and Pakistanis take their spouses from the home country; some studies have shown the rate for Turks to be over 90 percent. In the Bradford District Race Review, published after Britain was hit by a wave of race riots in the summer of 2001, Sir Herman (later Lord) Ouseley warned that “50% of the marriages that take place in the Asian community result in an intake of new residents who are unable to communicate in the English language, which limits their participation in mainstream social and educational activities.” Fully 60 percent of Pakistani and Bangladeshi marriages are to spouses born abroad, a major factor in the roughly 50 percent growth of the Pakistani population of Manchester, Birmingham, and Bradford over the 1990s. Six decades into the mass immigration from the Indian subcontinent, three-quarters of Bengali children aged 0–4 have mothers born in Bangladesh. (Lähde: sama.)
Integroituminen osaksi saksalaista yhteiskuntaa on epäonnistuunut myös työmarkkinoiden osalta:
The Turks, who throughout the 1960s and 1970s had a higher labor force participation than native Germans, are now, if not exactly an underclass, at least an economic problem, with unemployment reaching 40 percent in some cities (including Berlin), three times the national rate of welfare dependency, and an average retirement age of fifty. (Lähde: sama.)
Eurooppa toistamassa Ottomaanien virheitä ?
Moni eurooppalainen on tehnyt johtopäätöksen, että jo riittää: "Maahanmuuttoa on rajoitettava radikaalisti. Emme tarvitse maamme sisään muslimien viidettä kolonnaa."
Tämä viidennen kolonnan välttämisen ajatus oli se logiikka jota Kemal Atatürk seurasi Turkissa 1920-luvun alussa. Vasta kaatunut Ottomaanien valtakunta oli Atatürkin näkökulmasta heikko nimenomaan siksi että Ottomaanien valtakunta oli monikulttuurinen.
Ottoman cities of the time, like Sarajevo, Thessalonica, and Istanbul, may have been the most cosmopolitan places in the world. They included large minority populations of Greek Christians, Armenian Christians, Jews, and others, who were organized into ethnic communities, or millets, that enjoyed a certain amount of self-rule. But at the start of the nineteenth century, Turkey’s European neighbors used the oppression of their “brethren” in Greece and other spots inside Ottoman borders as their pretext to tear the empire to pieces.
Atatürk käsitti asian niin että Turkki on uudelleen homogenisoitava:
decades the dominant strain of Turkish nationalist thinking has been that Ottoman tolerance was the most important weapon the empire’s enemies used against it, and even that the empire died of its tolerance... his background should be understood by anyone wishing to comprehend the massacres of millions of Armenians during the First World War, or the idolatry of Kemal Atatürk, or what made Turkish nationalism so virulent and uncompromising that the Kurdishness of Kurdish-speaking Kurds has been officially denied by the central government for much of the last century. ...
What the Turks did, in reaction to the carving up of their multinational empire, was to reconceive the rump of it as the birthright of one “people.” They drew the lesson that to have any officially recognized minorities at all can, under certain circumstances, be a dangerous thing. It is striking that the European champions of Turkish admission to the EU, who are tireless in adducing commonalities between Turkish and European history, have paid not the slightest attention to the history of Turkish minority policy, except to deplore the country’s modern-day persecution of the Kurds and pass retrospective condemnations of the slaughter of the Armenians.
Eurooppa on tänään ehkä toistamassa saman virheen, minkä Atatürk ymmärsi ottomaanien virheeksi:
The Danish cartoon crisis shows that Europeans and Ottomans have at least certain points in common. The worldwide violence and boycotts that followed on Jyllands-Posten’s publication of satirical cartoons about Muhammad did not require that the Danish Muslim community be badly integrated, or disgruntled—as indeed, they were not, particularly. All that was required was immigration, global media, radicalization of the Muslim world, extravagant claims for human rights, and a generalized fading of the sense that what goes on in someone else’s country is none of your business. Under the circumstances, one traveling delegation of a few angry Danish imams was sufficient to rally violent people around the globe in defense of their allegedly beleaguered “brethren.”
Muslimimaat tulevat suurella todennäköisyydellä käyttämään Euroopan muslimiväestöä viidentenä kolonnanaan.
(Kun monikultturismista puhutaan usein kuullostaa siltä, että moni keskustelija kuvittelee että kyseessä on jonkinlainen uusi ilmiö. Ei ole. Mm. Puolan tasavalta 1500-1700-luvuilla ja Ottomaanien valtakunta 1400-1900-luvuilla perustuivat malliin, joissa vähemmistöjen oikeudet turvattiin laajalla kulttuuriautonomialla. Tämäntyyppinen monikultturismi päättyi molempien maiden tapauksessa uudelleenhomogenisointiin - Puolan tapauksessa tosin suurelta osin ulkovaltojen toimesta.
Malli on siis hyvin erilainen kuin Amerikassa tapahtunut maahanmuuttajien assimilaatio:
The European experience of Muslim immigration has less in common with the American experience of immigration (largely a success) than with the American experience of race (an enduring problem, with all successes attained only at very steep costs).)
Massachusetts
Toinen historian mielenkintoinen kokemus voisi olla irlantilaisten saapuminen Massachusettsiin 1800-luvulla. Aluksi tuo sen ajan yksi liberaaleimpia yhteiskuntia otti irlantilaiset suht avoimesti vastaan:
There was a period of calm after the Irish first arrived in Boston. They were nearly invisible, and had no effect on politics or the economy. Massachusetts, then probably the most advanced democratic society in the West, saw itself as enlightened and humanitarian. The first generation of Boston Irish were made as welcome as a mass influx of violent and destitute illiterates could possibly be. As Handlin wrote: Nativist fears failed to develop more significantly because the Irish before 1845 presented no danger to the stability of the old society. They were in a distinct minority and, above all, were politically impotent
Sitten alkoi maahanmuuttokriittisyys, joka eteni kova vauhtia ja saavutti lähes poliittisen hegemonian:
in the 1850s, that natives began to voice intolerant opinions, to mutter openly about the newcomers’ higher birthrates, to form radical and secret political parties, and to take active steps to exclude the Irish from their institutions. The xenophobic “Know-Nothing” party, so named for its secrecy rather than its obscurantism, won every major office in the state in the mid-1850s.
Later generations of Irish Americans would remember that establishment as the reactionaries of the second, Know-Nothing stage of immigration, not as the Good Samaritans of the first.
Vaikka hegemonia hetkeksi saavutettiinkin, loppujen lopuksi irlantilaiset käsittääkseni jyräsivät kanta-asukkaat Bostonin politiikassa.
Euroopassakin on turha luulla, että hetkellinen voitto Hollannin tai Tanskan tai Suomen vaaleissa on välttämättä lopullinen voitto tai edes lopullisen voiton ensi askelia. Demografia on ihmeellinen voima. Hetken näyttää että mitään ei tapahdu. Sitten tapahtuu murros.
Tilanne on kuitenkin hyvin epävakaa.
1. Ellei syntyvyys Euroopassa nouse, alhainen syntyvyys yhdistettynä tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan johtanee talouden näivettymiseen ja ennemmin tai myöhemmin kasvaa riski, että rajat avataan uudelleen.
Tanskassa riski voi hyvin realisoitua jo tänä vuonna pidettävissä vaaleissa. Tanskan kasvu on nollaluokkaa, paine eläkeiän nostamiseen on kova ja samoin työajan pidentämiseen. Oikeistohallituksen päivät voivat olla luetut. Se seuraako tästä välttämättä maahanmuuttopolitiikan oleellinen muutos ei ole minulle selvää.
2. Toinen epävakauden lähde on maahanmuuttajien syntyvyys. Syntyvyys laskee maahanmuuttajien keskuudessa mutta vain joillain maahanmuuuttajaryhmillä:
Looking at Britain, the sociologist Eric Kaufmann found that Caribbean and Eastern European immigrants rapidly picked up the ambient secularism (and low birthrates) of British society, but that there was virtually no change at all in the religiosity (and fecundity) of Bangladeshi and Pakistani Muslims between the first and second generations. (Lähde: Reflections on the Revolution In Europe: Immigration, Islam, and the West, Christopher Caldwell.)
Nähdäkseni nimenomaan kunniankulttuurit, missä suvut kilpailevat verisestikin keskenään, ovat kaikkein kärkkäimpiä säilyttämään korkean syntyvyytensä:
...fathering as many children as possible increased the number of lineage members. ... the tendency seen elsewhere for decreased fertility as a result of urbanization is not evident here. (Lähde: Culture and Conflict in the Middle East, Philip Carl Salzman)
3. Kolmas ongelma on se, että monet maahanmuuttajaryhmät (nimenomaan muslimit) eivät integroidu Eurooppaan lähes ollenkaan. Muslimit eri maista (Punjabista, Bengalista, Irakista, Marokosta, Egyptistä jne.) integroituvat kyllä toisiinsa mutta eivät Eurooppaan. Ne muodostavat hiljalleen yhtenäisen muslimi-identiteetin:
Many French and even second-generation French students of North African origin, who make up the majority in certain schools, live as if they are foreign to the national community. They reply to anything you say to them with two categories: “the French” and “us.” Where once they claimed an Arab identity (which is not, by the way, always self-evident for North Africans), today they increasingly claim a “Muslim”.(Lähde: Reflections on the Revolution In Europe: Immigration, Islam, and the West, Christopher Caldwell.)
Saksan turkkilainen hakee vaimonsa Anatoliasta, eikä hyväksy vaimokseen edes toista Saksan turkkilaista.
The situation is similar in every country in Europe. In France, the number of foreign spouses rose from 23,000 in 1990 to more than 60,000 in 2004 and family-related immigration now accounts for 78 percent of permanent legal immigration. In Denmark, the vast majority of first-, second-, and third-generation Turks and Pakistanis take their spouses from the home country; some studies have shown the rate for Turks to be over 90 percent. In the Bradford District Race Review, published after Britain was hit by a wave of race riots in the summer of 2001, Sir Herman (later Lord) Ouseley warned that “50% of the marriages that take place in the Asian community result in an intake of new residents who are unable to communicate in the English language, which limits their participation in mainstream social and educational activities.” Fully 60 percent of Pakistani and Bangladeshi marriages are to spouses born abroad, a major factor in the roughly 50 percent growth of the Pakistani population of Manchester, Birmingham, and Bradford over the 1990s. Six decades into the mass immigration from the Indian subcontinent, three-quarters of Bengali children aged 0–4 have mothers born in Bangladesh. (Lähde: sama.)
Integroituminen osaksi saksalaista yhteiskuntaa on epäonnistuunut myös työmarkkinoiden osalta:
The Turks, who throughout the 1960s and 1970s had a higher labor force participation than native Germans, are now, if not exactly an underclass, at least an economic problem, with unemployment reaching 40 percent in some cities (including Berlin), three times the national rate of welfare dependency, and an average retirement age of fifty. (Lähde: sama.)
Eurooppa toistamassa Ottomaanien virheitä ?
Moni eurooppalainen on tehnyt johtopäätöksen, että jo riittää: "Maahanmuuttoa on rajoitettava radikaalisti. Emme tarvitse maamme sisään muslimien viidettä kolonnaa."
Tämä viidennen kolonnan välttämisen ajatus oli se logiikka jota Kemal Atatürk seurasi Turkissa 1920-luvun alussa. Vasta kaatunut Ottomaanien valtakunta oli Atatürkin näkökulmasta heikko nimenomaan siksi että Ottomaanien valtakunta oli monikulttuurinen.
Ottoman cities of the time, like Sarajevo, Thessalonica, and Istanbul, may have been the most cosmopolitan places in the world. They included large minority populations of Greek Christians, Armenian Christians, Jews, and others, who were organized into ethnic communities, or millets, that enjoyed a certain amount of self-rule. But at the start of the nineteenth century, Turkey’s European neighbors used the oppression of their “brethren” in Greece and other spots inside Ottoman borders as their pretext to tear the empire to pieces.
Atatürk käsitti asian niin että Turkki on uudelleen homogenisoitava:
decades the dominant strain of Turkish nationalist thinking has been that Ottoman tolerance was the most important weapon the empire’s enemies used against it, and even that the empire died of its tolerance... his background should be understood by anyone wishing to comprehend the massacres of millions of Armenians during the First World War, or the idolatry of Kemal Atatürk, or what made Turkish nationalism so virulent and uncompromising that the Kurdishness of Kurdish-speaking Kurds has been officially denied by the central government for much of the last century. ...
What the Turks did, in reaction to the carving up of their multinational empire, was to reconceive the rump of it as the birthright of one “people.” They drew the lesson that to have any officially recognized minorities at all can, under certain circumstances, be a dangerous thing. It is striking that the European champions of Turkish admission to the EU, who are tireless in adducing commonalities between Turkish and European history, have paid not the slightest attention to the history of Turkish minority policy, except to deplore the country’s modern-day persecution of the Kurds and pass retrospective condemnations of the slaughter of the Armenians.
Eurooppa on tänään ehkä toistamassa saman virheen, minkä Atatürk ymmärsi ottomaanien virheeksi:
The Danish cartoon crisis shows that Europeans and Ottomans have at least certain points in common. The worldwide violence and boycotts that followed on Jyllands-Posten’s publication of satirical cartoons about Muhammad did not require that the Danish Muslim community be badly integrated, or disgruntled—as indeed, they were not, particularly. All that was required was immigration, global media, radicalization of the Muslim world, extravagant claims for human rights, and a generalized fading of the sense that what goes on in someone else’s country is none of your business. Under the circumstances, one traveling delegation of a few angry Danish imams was sufficient to rally violent people around the globe in defense of their allegedly beleaguered “brethren.”
Muslimimaat tulevat suurella todennäköisyydellä käyttämään Euroopan muslimiväestöä viidentenä kolonnanaan.
(Kun monikultturismista puhutaan usein kuullostaa siltä, että moni keskustelija kuvittelee että kyseessä on jonkinlainen uusi ilmiö. Ei ole. Mm. Puolan tasavalta 1500-1700-luvuilla ja Ottomaanien valtakunta 1400-1900-luvuilla perustuivat malliin, joissa vähemmistöjen oikeudet turvattiin laajalla kulttuuriautonomialla. Tämäntyyppinen monikultturismi päättyi molempien maiden tapauksessa uudelleenhomogenisointiin - Puolan tapauksessa tosin suurelta osin ulkovaltojen toimesta.
Malli on siis hyvin erilainen kuin Amerikassa tapahtunut maahanmuuttajien assimilaatio:
The European experience of Muslim immigration has less in common with the American experience of immigration (largely a success) than with the American experience of race (an enduring problem, with all successes attained only at very steep costs).)
Massachusetts
Toinen historian mielenkintoinen kokemus voisi olla irlantilaisten saapuminen Massachusettsiin 1800-luvulla. Aluksi tuo sen ajan yksi liberaaleimpia yhteiskuntia otti irlantilaiset suht avoimesti vastaan:
There was a period of calm after the Irish first arrived in Boston. They were nearly invisible, and had no effect on politics or the economy. Massachusetts, then probably the most advanced democratic society in the West, saw itself as enlightened and humanitarian. The first generation of Boston Irish were made as welcome as a mass influx of violent and destitute illiterates could possibly be. As Handlin wrote: Nativist fears failed to develop more significantly because the Irish before 1845 presented no danger to the stability of the old society. They were in a distinct minority and, above all, were politically impotent
Sitten alkoi maahanmuuttokriittisyys, joka eteni kova vauhtia ja saavutti lähes poliittisen hegemonian:
in the 1850s, that natives began to voice intolerant opinions, to mutter openly about the newcomers’ higher birthrates, to form radical and secret political parties, and to take active steps to exclude the Irish from their institutions. The xenophobic “Know-Nothing” party, so named for its secrecy rather than its obscurantism, won every major office in the state in the mid-1850s.
Later generations of Irish Americans would remember that establishment as the reactionaries of the second, Know-Nothing stage of immigration, not as the Good Samaritans of the first.
Vaikka hegemonia hetkeksi saavutettiinkin, loppujen lopuksi irlantilaiset käsittääkseni jyräsivät kanta-asukkaat Bostonin politiikassa.
Euroopassakin on turha luulla, että hetkellinen voitto Hollannin tai Tanskan tai Suomen vaaleissa on välttämättä lopullinen voitto tai edes lopullisen voiton ensi askelia. Demografia on ihmeellinen voima. Hetken näyttää että mitään ei tapahdu. Sitten tapahtuu murros.
torstaina, kesäkuuta 02, 2011
Hallituksenmuodostusideoita Tanskasta ?
Kirjoitin aiemmin:
Tanskan kokemukset keskustaoikeistolaisesta vähemmistöhallituksesta, jota populistinen ja maahanmuuttokriittinen äärioikeisto tukee hallituksen ulkopuolelta, ovat olleet varsin positiiviset. Hallitus on harjoittanut suht oikeistolaista ja dynaamista talouspolitiikkaa, mutta maahanmuuttopolitiikka on muuttunut pitkäjänteisemmäksi ja varovaisemmaksi kiitos äärioikeiston vaikutuksen.
...
Puoluepolitiikassa on ensi sijassa kysymys poliittisesta ekosysteemistä. On hiukan naivia ajatella puoluepolitiikkaa tyyliin "vihreät on pparempi kuin perussuomalaiset" tai "perussuomalaiset on parempi kuin kokoomus". Hyvässä poliittisessa ekosysteemissä on useita puolueita, jotka tasapainoilevat keskenään, ajavat omaa etuaan, tekevät kompromisseja, sopeutuvat olosuhteisiin, kehittyvät rinnakkain kilpailun kautta, kiihottavat kansaa populistiseen kapinaan, harjoittavat opportunismia jne. Äärioikeiston olemassaolo yhdistettynä suht vahvaan maltilliseen oikeistoon on tehnyt Tanskan poliittisesta ekosysteemistä suhteellisen vahvan.
Liberaaleilla ja konservatiiveilla on yhteensä 64 paikkaa 175:stä Tanskan parlamentissa ja ne ovat kyenneet hallitsemaan 10 vuotta suht vakaissa oloissa Kansanpuolueen tuella, jolla on 25 paikkaa. Kansanpuolue on saanut oleellisimmat vaatimuksensa läpi vastapalveluksena tuestaan hallitukselle. Maa on kukoistanut.
Suomessa vastaavilla puolueilla (Kokoomus, Keskusta, Kristilliset, RKP) on 94 paikka ja vaikka hallitukseen otettaisiin mukaan vain Keskusta ja Kokoomus niiin paikkoja olisi siltikin 79. Potentiaalisella tukipuolueella olisi peräti 39 paikkaa.
Ongelmia tällaisessa lähestymistavassa on tietysti vaikka kuinka paljon. Suomen Keskusta ei ole oikeastaan maltillinen oikeistopuolue vaan eilispäivän taantumuspuolue. Persut eivät ole ensi sijassa maahanmuuttokielteinen puolue - toisaalta persut ovat niin suuri puolue että heidän uhoaan tukipuolueen asema ei tyydyttäisi. Lisäksi suomalaiset poliitikot eivät ole yhtä avoimia opportunistisille ratkaisuille vaan etsivät laajoja koalitioita yhteisen ohjelman pohjalta.
Olisikohan aika antaa luovuudelle tilaa, Jyrkit. Politiikassa ei ole kyse vain hallitusohjelmista vaan pelaamisesta. Miten saada vasemmisto ja perussuomalaiset mahdollisimman epäluuloiseksi toisiaan vastaan ? Hakkarainen ja Halla-aho tukevat jo pelkällä olemassaolollaan oikeistoa tekemällä perussuomalaiset hyvin vaikeiksi hyväksyä näille hyviksille.
Mitä äärioikeistolaisempi persut ovat sitä parempi vakaudelle?
Ehkä.
Tanskan kokemukset keskustaoikeistolaisesta vähemmistöhallituksesta, jota populistinen ja maahanmuuttokriittinen äärioikeisto tukee hallituksen ulkopuolelta, ovat olleet varsin positiiviset. Hallitus on harjoittanut suht oikeistolaista ja dynaamista talouspolitiikkaa, mutta maahanmuuttopolitiikka on muuttunut pitkäjänteisemmäksi ja varovaisemmaksi kiitos äärioikeiston vaikutuksen.
...
Puoluepolitiikassa on ensi sijassa kysymys poliittisesta ekosysteemistä. On hiukan naivia ajatella puoluepolitiikkaa tyyliin "vihreät on pparempi kuin perussuomalaiset" tai "perussuomalaiset on parempi kuin kokoomus". Hyvässä poliittisessa ekosysteemissä on useita puolueita, jotka tasapainoilevat keskenään, ajavat omaa etuaan, tekevät kompromisseja, sopeutuvat olosuhteisiin, kehittyvät rinnakkain kilpailun kautta, kiihottavat kansaa populistiseen kapinaan, harjoittavat opportunismia jne. Äärioikeiston olemassaolo yhdistettynä suht vahvaan maltilliseen oikeistoon on tehnyt Tanskan poliittisesta ekosysteemistä suhteellisen vahvan.
Liberaaleilla ja konservatiiveilla on yhteensä 64 paikkaa 175:stä Tanskan parlamentissa ja ne ovat kyenneet hallitsemaan 10 vuotta suht vakaissa oloissa Kansanpuolueen tuella, jolla on 25 paikkaa. Kansanpuolue on saanut oleellisimmat vaatimuksensa läpi vastapalveluksena tuestaan hallitukselle. Maa on kukoistanut.
Suomessa vastaavilla puolueilla (Kokoomus, Keskusta, Kristilliset, RKP) on 94 paikka ja vaikka hallitukseen otettaisiin mukaan vain Keskusta ja Kokoomus niiin paikkoja olisi siltikin 79. Potentiaalisella tukipuolueella olisi peräti 39 paikkaa.
Ongelmia tällaisessa lähestymistavassa on tietysti vaikka kuinka paljon. Suomen Keskusta ei ole oikeastaan maltillinen oikeistopuolue vaan eilispäivän taantumuspuolue. Persut eivät ole ensi sijassa maahanmuuttokielteinen puolue - toisaalta persut ovat niin suuri puolue että heidän uhoaan tukipuolueen asema ei tyydyttäisi. Lisäksi suomalaiset poliitikot eivät ole yhtä avoimia opportunistisille ratkaisuille vaan etsivät laajoja koalitioita yhteisen ohjelman pohjalta.
Olisikohan aika antaa luovuudelle tilaa, Jyrkit. Politiikassa ei ole kyse vain hallitusohjelmista vaan pelaamisesta. Miten saada vasemmisto ja perussuomalaiset mahdollisimman epäluuloiseksi toisiaan vastaan ? Hakkarainen ja Halla-aho tukevat jo pelkällä olemassaolollaan oikeistoa tekemällä perussuomalaiset hyvin vaikeiksi hyväksyä näille hyviksille.
Mitä äärioikeistolaisempi persut ovat sitä parempi vakaudelle?
Ehkä.
tiistaina, toukokuuta 31, 2011
sunnuntaina, toukokuuta 29, 2011
Disruptio on mahdollisuuksien aikaa
Muistan kun matkustin sosialismin luhistumisen molemmin puolin Prahaan. Sosialisminkin aikaan Praha oli hieno kaupunki - wieniläistyylisine kahviloineen ja upeine vanhoine kaupunkeineen. Prahassa Vanha Eurooopa ja sen Kaunis Aika on museoitu paremmin kuin muualla.
Näkyvin lähes välitön muutos vapautumisen jälkeen oli se että kaikkialla uusissa palveluammateissa oli nuoria englanninkielen taitoisia ihmisiä, jotka nopeasti oppivat myös uusiin markkinatalouden arvoihin.
Osa keski-ikäisitäkin toki (usein kokonaan tai osittain pakon kautta) otti mahdollisuudesta vaarin ja luopui valtion virastaan ja siirtyi yksityiselle sektorille ja saattoi jopa menestyä. Enkä puhu nyt niistä vanhan vallan johtajista jotka onnistuivat varastamaan osan sosialismin ajan kansallisvarallisuudesta omaan lompakkoonsa tai hyödyntämään sosiaalisia suhteitaan jonkinlaisen uuden markkinamafian luomiseen - vaan puhun opettajista ja lääkäreistä jotka huomasivat palkkansa menettäneen arvonsa ja siirtyivät vaikkapa tarjoilijoiksi tai pienyrittäjiksi.
Disruptio tuo uudet ihmiset. Mobiilialan luhistuminen Suomessa on pienimuotoisempi disruptio, joka toivottavasti sekin tuo nuoremman sukupolven esille. Nokian insinöörien sijaan eivät tule Uuden (siis uusvanhan) Nokian insinöörit vaan tulee jotain muuta. Ei yhtä hienoa vanhan vallan ihmisten näkökulmasta - ihmisten jotka haikailevat Nokian Insinöörien turvataloja.
Vanhan vallan ihminen kaipaa Uusia Nokioita, valtion elokuvatukia, Tekesiä, Eläkeputkia, Rakennemuutostukia ja oleellisimmin koulutusta koulutusta koulutusta.
Uusi aika on aluksi sellaisten ihmisten aikaa joilla ei ole akateemista koulutusta - vaikkapa amerikkalaisomisteisten firmojen Help Desk ihmisten, palveluammateissa huonolla palkalla toimivien tarjoilijoiden ja myyjien. Sitten alkaa ehkä syntyä uutta businesstä. Osa palveluammateissakin olevista kyllästyy huonoon palkkaansa ja perustaa yrityksen. Teknillisistä korkeakouluista yms. tulee nuoria joilla on idea. Jotkut keski-ikäisetkin laskeutuvat vanhalta alalta ja lähtevät töihin, mitä saavat.
Otetaan tilanteesta vaari. Keski-ikäisenkään ei tarvitse jämähtää omaan keskiluokkaiseen rooliinsa. On etsittävä uusia mahdollisuuksia. Tärkeintä on murtaa ne rakenteet jotka antavat joillekin ihmisille loisia toisten yrittämisellä ja vielä halveksia näitä. Syrjinnän rakenteet.
Näkyvin lähes välitön muutos vapautumisen jälkeen oli se että kaikkialla uusissa palveluammateissa oli nuoria englanninkielen taitoisia ihmisiä, jotka nopeasti oppivat myös uusiin markkinatalouden arvoihin.
Osa keski-ikäisitäkin toki (usein kokonaan tai osittain pakon kautta) otti mahdollisuudesta vaarin ja luopui valtion virastaan ja siirtyi yksityiselle sektorille ja saattoi jopa menestyä. Enkä puhu nyt niistä vanhan vallan johtajista jotka onnistuivat varastamaan osan sosialismin ajan kansallisvarallisuudesta omaan lompakkoonsa tai hyödyntämään sosiaalisia suhteitaan jonkinlaisen uuden markkinamafian luomiseen - vaan puhun opettajista ja lääkäreistä jotka huomasivat palkkansa menettäneen arvonsa ja siirtyivät vaikkapa tarjoilijoiksi tai pienyrittäjiksi.
Disruptio tuo uudet ihmiset. Mobiilialan luhistuminen Suomessa on pienimuotoisempi disruptio, joka toivottavasti sekin tuo nuoremman sukupolven esille. Nokian insinöörien sijaan eivät tule Uuden (siis uusvanhan) Nokian insinöörit vaan tulee jotain muuta. Ei yhtä hienoa vanhan vallan ihmisten näkökulmasta - ihmisten jotka haikailevat Nokian Insinöörien turvataloja.
Vanhan vallan ihminen kaipaa Uusia Nokioita, valtion elokuvatukia, Tekesiä, Eläkeputkia, Rakennemuutostukia ja oleellisimmin koulutusta koulutusta koulutusta.
Uusi aika on aluksi sellaisten ihmisten aikaa joilla ei ole akateemista koulutusta - vaikkapa amerikkalaisomisteisten firmojen Help Desk ihmisten, palveluammateissa huonolla palkalla toimivien tarjoilijoiden ja myyjien. Sitten alkaa ehkä syntyä uutta businesstä. Osa palveluammateissakin olevista kyllästyy huonoon palkkaansa ja perustaa yrityksen. Teknillisistä korkeakouluista yms. tulee nuoria joilla on idea. Jotkut keski-ikäisetkin laskeutuvat vanhalta alalta ja lähtevät töihin, mitä saavat.
Otetaan tilanteesta vaari. Keski-ikäisenkään ei tarvitse jämähtää omaan keskiluokkaiseen rooliinsa. On etsittävä uusia mahdollisuuksia. Tärkeintä on murtaa ne rakenteet jotka antavat joillekin ihmisille loisia toisten yrittämisellä ja vielä halveksia näitä. Syrjinnän rakenteet.
tiistaina, toukokuuta 24, 2011
Gandhi, Hakkarainen vai Halonen ?
Nuorena ihailin Gandhia - ja ihailen tavallaan vieläkin. Pidin upeana sitä miten hän päättäväisesti toimien - ja periaatteistaan kiinni pitäen - ajoi väkivallattomasti britit pois Intiasta.
Gandhi sitoutui tiettyihin periaatteisiin, päätöksiin ja keinoihin mentaalisesti eikä suostunut neuvottelemaan niistä. Hän piti keinojaan (väkivallattomuus) ja päämääriään (Olen päättänyt, että te poistutte Intiasta) pyhinä. Niistä ei voinut neuvotella.
Kompromissi oli mahdotonta ja jossain vaiheessa britit ymmärsivät tämän.
Sitten luin Gandhin elämäkerran My Experiments with Truth. Ymmärsin, että kyseessä oli Puhdas Periaatteen Ihminen - mitä todennäköisimmin Asperger. Mikäli hänet olisi valittu vapautumisen jälkeen Intian johtajaksi, Intiassa olisi ehkäisyn sijasta harrastettu seksuaalista pidättyvyyttä ja tehtaiden sijasta tuotanto olisi perustunut rukkeihin. Kun uusia poliittisia kysymyksiä olisi syntynyt, Gandhi olisi luonut uusia moraalisia ratkaisuja niiden ratkaisemiseksi.
Periaatteen ihminen on Homo Economicuksen vastakohta. Olen itsekin jossain määrin periaatteen ihminen, mutta en niin paljon ettenkö ymmärtäisi, että on kaikkien kannalta parempi kun normaalioloissa johtaja ei ole Puhdas Periaatteen Ihminen. (Mielenkiintoinen on tietysti kysymys milloin elämme normalioloja. Tuskin puhtaasti koskaan. Periaatten Ihmisille on aina tilausta.)
Siksi olen samaa mieltä kuin Ruukinmatruuna, että jopa Hakkarainen olisi parempi dikaattori kuin Tarja Halonen.
Gandhi sitoutui tiettyihin periaatteisiin, päätöksiin ja keinoihin mentaalisesti eikä suostunut neuvottelemaan niistä. Hän piti keinojaan (väkivallattomuus) ja päämääriään (Olen päättänyt, että te poistutte Intiasta) pyhinä. Niistä ei voinut neuvotella.
Kompromissi oli mahdotonta ja jossain vaiheessa britit ymmärsivät tämän.
Sitten luin Gandhin elämäkerran My Experiments with Truth. Ymmärsin, että kyseessä oli Puhdas Periaatteen Ihminen - mitä todennäköisimmin Asperger. Mikäli hänet olisi valittu vapautumisen jälkeen Intian johtajaksi, Intiassa olisi ehkäisyn sijasta harrastettu seksuaalista pidättyvyyttä ja tehtaiden sijasta tuotanto olisi perustunut rukkeihin. Kun uusia poliittisia kysymyksiä olisi syntynyt, Gandhi olisi luonut uusia moraalisia ratkaisuja niiden ratkaisemiseksi.
Periaatteen ihminen on Homo Economicuksen vastakohta. Olen itsekin jossain määrin periaatteen ihminen, mutta en niin paljon ettenkö ymmärtäisi, että on kaikkien kannalta parempi kun normaalioloissa johtaja ei ole Puhdas Periaatteen Ihminen. (Mielenkiintoinen on tietysti kysymys milloin elämme normalioloja. Tuskin puhtaasti koskaan. Periaatten Ihmisille on aina tilausta.)
Siksi olen samaa mieltä kuin Ruukinmatruuna, että jopa Hakkarainen olisi parempi dikaattori kuin Tarja Halonen.
sunnuntaina, toukokuuta 22, 2011
Integraatio vai disintegaatio - osa 3
Kun luin LS:n kommenttia, tuli mieleen mitä kirjoitin vuosi sitten Tainterin hengessä:
Libertaarit ja monet muut spekuloivat nyt valtion tai ainakin EU:n disintegraatiolla. Toinen todennäköisempi vaihtoehto kuitenkin on, että Kreikan kriisi johtaa Euroopan integraation voimakkaaseen vahvistamiseen. Kansallisvaltioiden suvereniteettia vähennetäään kaikissa asioissa, byrokratia lisääntyy ja sensuuri voimistuu. Verotkin todennäköisesti nousevat.
Euroopasta tulee integroitunut ja kompleksinen järjestelmä. Kasvu pysyy todennäköisesti suht alhaisena.
Todennäköisyydet näyttävät tänään toisenlaiselta kuin vuosi sitten. Euro-järjestelmän (tai EU:n) disintegraation todennäköisyys on oleellisesti kasvanut.
Tainterhan esitti, että yhteiskunnan - esimerkkinä EU - kompleksisuus kasvaa vääjäämättä jatkuvasti, kun yritetään ratkaista eteen tulevia ongelmia. Suunnitelmat budjettikurista, eläkejärjestelmien yhdenmukaistamisesta yms. yms. ovat normaaleja yrityksiä ratkaista EU-järjestelmän ongelmia lisäämällä EU-järjestelmään uusia piirteitä. Tämä ei sinällään ole mitenkään huono asia, mutta jossain vaiheessa kompleksisuuden lisäämisen marginaalinen hyöty alkaa ainakin jonkin väestöryhmän näkökulmasta laskea ja muuttuu lopulta negatiiviseksi.
(Euro-järjestelmän osalta ongelmat tosin alkoivat harvinaisen nopeasti - järjestelmässä lienee siis ollut jo alunperin suuri sisäinen ongelma - esimerkiksi euro-maiden heterogeenisuus.
Kun Viro erillisessä kokeilussa yksipuolisesti sitoi valuuttansa Saksan markkaan ja sittemmin euroon tässä Viron ja Saksan "yhteisvaluutassa" ei ollut koskaan mitään ongelmia. Ongelmattomuus tietysti johtui Viron markkinaliberaalista talouspolitiikasta, jossa devalvaation tarvetta ei koskaan syntynyt. Lienee selvää, että jos kaikki eurooppalaiset maat olisivat samalla tavalla yksipuolisesti sitoneet valuuttansa Saksan markkaan, Kreikka ja moni muu maa olisi ollut aivan samalla tavalla ongelmissa koska talouspolitiikka on erilaista kuin Virossa ja väestö La Dolce Vita -ihmisiä. (Suurena Kroatian ystävänä väitän kyllä että Kroatia tekee poikkeuksen - Kroatia on kauneinta Välimeren rantaa mutta väki on kuin Berliinin pohjoispuolella.) )
Kirjoitin aiemmin postauksessani Romahdus voi edistää hyvinvointia.
Kun kompleksisuuden lisäämisen marginaalinen hyöty alkaa ainakin jonkin väestöryhmän näkökulmasta laskea ja muuttuu lopulta negatiiviseksi, kompleksisuus alkaa purkautua. Rooman valtakunnassa kompleksisuuden lisäämisen marginaalituotto oli positiivinen niin kauan kuin uusien alueiden valtaaminen oli edullista. Rooman talous perustui uusien resurssien valtaamiseen, mutta tietyssä vaiheessa uusien alueiden valtaamisen tuotto muuttui negatiiviseksi ja valtion ylläpito vaatii verojen jatkuvaa korottamista, mikä johti talonpoikien olojen jatkuvaan heikkenemiseen. Mitään etuja (lähinnä turvallisuutta) heikentynyt valtio ei talonpojille kyennyt enää antamaan. Länsi-Rooman omatkin sotilaat ryöstelivät usein talonpoikia.
Länsi-Rooman romahdus oli talonpoikaisväestön kannalta Tainerin mukaan edullista. Edulisuutta lisäsi se, että Länsi-Roomalle ei ollut kilpailijana toista kompleksista valtiota. Jos tällainen kilpailija olisi ollut olemassa, Länsi-Rooman romahdus olisi johtanut vain ja ainoastaan siihen että Länsi-Rooman talonpojan vero-orjuus olisi ainoastaan korvautunut kilpailijavaltion vero-orjuudella.
Libertaarit ja monet muut spekuloivat nyt valtion tai ainakin EU:n disintegraatiolla. Toinen todennäköisempi vaihtoehto kuitenkin on, että Kreikan kriisi johtaa Euroopan integraation voimakkaaseen vahvistamiseen. Kansallisvaltioiden suvereniteettia vähennetäään kaikissa asioissa, byrokratia lisääntyy ja sensuuri voimistuu. Verotkin todennäköisesti nousevat.
Euroopasta tulee integroitunut ja kompleksinen järjestelmä. Kasvu pysyy todennäköisesti suht alhaisena.
Todennäköisyydet näyttävät tänään toisenlaiselta kuin vuosi sitten. Euro-järjestelmän (tai EU:n) disintegraation todennäköisyys on oleellisesti kasvanut.
Tainterhan esitti, että yhteiskunnan - esimerkkinä EU - kompleksisuus kasvaa vääjäämättä jatkuvasti, kun yritetään ratkaista eteen tulevia ongelmia. Suunnitelmat budjettikurista, eläkejärjestelmien yhdenmukaistamisesta yms. yms. ovat normaaleja yrityksiä ratkaista EU-järjestelmän ongelmia lisäämällä EU-järjestelmään uusia piirteitä. Tämä ei sinällään ole mitenkään huono asia, mutta jossain vaiheessa kompleksisuuden lisäämisen marginaalinen hyöty alkaa ainakin jonkin väestöryhmän näkökulmasta laskea ja muuttuu lopulta negatiiviseksi.
(Euro-järjestelmän osalta ongelmat tosin alkoivat harvinaisen nopeasti - järjestelmässä lienee siis ollut jo alunperin suuri sisäinen ongelma - esimerkiksi euro-maiden heterogeenisuus.
Kun Viro erillisessä kokeilussa yksipuolisesti sitoi valuuttansa Saksan markkaan ja sittemmin euroon tässä Viron ja Saksan "yhteisvaluutassa" ei ollut koskaan mitään ongelmia. Ongelmattomuus tietysti johtui Viron markkinaliberaalista talouspolitiikasta, jossa devalvaation tarvetta ei koskaan syntynyt. Lienee selvää, että jos kaikki eurooppalaiset maat olisivat samalla tavalla yksipuolisesti sitoneet valuuttansa Saksan markkaan, Kreikka ja moni muu maa olisi ollut aivan samalla tavalla ongelmissa koska talouspolitiikka on erilaista kuin Virossa ja väestö La Dolce Vita -ihmisiä. (Suurena Kroatian ystävänä väitän kyllä että Kroatia tekee poikkeuksen - Kroatia on kauneinta Välimeren rantaa mutta väki on kuin Berliinin pohjoispuolella.) )
Kirjoitin aiemmin postauksessani Romahdus voi edistää hyvinvointia.
Kun kompleksisuuden lisäämisen marginaalinen hyöty alkaa ainakin jonkin väestöryhmän näkökulmasta laskea ja muuttuu lopulta negatiiviseksi, kompleksisuus alkaa purkautua. Rooman valtakunnassa kompleksisuuden lisäämisen marginaalituotto oli positiivinen niin kauan kuin uusien alueiden valtaaminen oli edullista. Rooman talous perustui uusien resurssien valtaamiseen, mutta tietyssä vaiheessa uusien alueiden valtaamisen tuotto muuttui negatiiviseksi ja valtion ylläpito vaatii verojen jatkuvaa korottamista, mikä johti talonpoikien olojen jatkuvaan heikkenemiseen. Mitään etuja (lähinnä turvallisuutta) heikentynyt valtio ei talonpojille kyennyt enää antamaan. Länsi-Rooman omatkin sotilaat ryöstelivät usein talonpoikia.
Länsi-Rooman romahdus oli talonpoikaisväestön kannalta Tainerin mukaan edullista. Edulisuutta lisäsi se, että Länsi-Roomalle ei ollut kilpailijana toista kompleksista valtiota. Jos tällainen kilpailija olisi ollut olemassa, Länsi-Rooman romahdus olisi johtanut vain ja ainoastaan siihen että Länsi-Rooman talonpojan vero-orjuus olisi ainoastaan korvautunut kilpailijavaltion vero-orjuudella.
lauantaina, toukokuuta 21, 2011
Pieni havainto anabaptisteista Paraguayssa
Kansankokonaisuus toisaalta ja Valkea toisaalta on osana yhteisöllisyyteen tutustumista harrastanut erityisesti hutteriittien ja amishien elämään tutustumista - kts. allekirjoittaneen kirjoittama wikipedia-sivu hutteriiteista.
Hutteriitit ja amishit ovat radikaaliprotestanttisia suuntia (ns. anabaptisteja) joista edellinen harjoittaa hyvin menestynyttä kristillistä kommunismia. Kolmas ja laajin anababtistien suunta ovat mennoniitit. Anabaptismi on syntynyt alunperin 1500-luvulla Saksassa mistä anabaptistit pakenivat vainoja yleisesti Itä-Eurooppaan ja erityisesti Venäjälle. Sieltä anabaptistit ovat suurelta osin siirtyneet USA:han. Anabaptistit (hutteriitit, amishit ja ns. vanhamennoniitit) ovat USA:ssa varsin pitkälti välttäneet modernisoitumisen, syntyvyys on säilynyt hyvin korkeana ja eri saksankielen muodot ovat säilyneet anabaptistien pääkielenä.
Tein havainnon että mennoniiteilla on ainakin Paraguayssa hyvinkin laajoja itsehallinnollisia alueita kuten Menno. Kuten yleensä Paraguayssakin anabaptistit - vaikka suht suljettuja suuntia ovatkin - suhtautuvat ystävällisesti ulkopuolisiin ja mnnoniittien alueelle on Paraguayssa muuttanut tuhansittain uusia intiaaneja siirtokunnan perustamisen jälkeen. Intiaaniväestö on siirtynyt laajalti käyttämään saksaa (venäjänsaksaa eli Plautdietsch) puhekielenään ja kääntynyt mennoniittiuskoon.
Paraguayn valtio on monelta osin ollut ongelmallinen varsinkin intiaanien ihmisoikeuksien suhteen, mutta toisaalta se on antanut mahdollisuuden siirtolaisille elää varsin itsehallinnollista elämää. Varsinkin mennoniitit ovat käyttäneet tilannetta edukseen ja muuttaneet Venäjältä ja myöhemmin jopa Kanadasta valtion holhousta (kuten koulupakkoa) pakoon Paraguayhin.
Hutteriitit ja amishit ovat radikaaliprotestanttisia suuntia (ns. anabaptisteja) joista edellinen harjoittaa hyvin menestynyttä kristillistä kommunismia. Kolmas ja laajin anababtistien suunta ovat mennoniitit. Anabaptismi on syntynyt alunperin 1500-luvulla Saksassa mistä anabaptistit pakenivat vainoja yleisesti Itä-Eurooppaan ja erityisesti Venäjälle. Sieltä anabaptistit ovat suurelta osin siirtyneet USA:han. Anabaptistit (hutteriitit, amishit ja ns. vanhamennoniitit) ovat USA:ssa varsin pitkälti välttäneet modernisoitumisen, syntyvyys on säilynyt hyvin korkeana ja eri saksankielen muodot ovat säilyneet anabaptistien pääkielenä.
Tein havainnon että mennoniiteilla on ainakin Paraguayssa hyvinkin laajoja itsehallinnollisia alueita kuten Menno. Kuten yleensä Paraguayssakin anabaptistit - vaikka suht suljettuja suuntia ovatkin - suhtautuvat ystävällisesti ulkopuolisiin ja mnnoniittien alueelle on Paraguayssa muuttanut tuhansittain uusia intiaaneja siirtokunnan perustamisen jälkeen. Intiaaniväestö on siirtynyt laajalti käyttämään saksaa (venäjänsaksaa eli Plautdietsch) puhekielenään ja kääntynyt mennoniittiuskoon.
Paraguayn valtio on monelta osin ollut ongelmallinen varsinkin intiaanien ihmisoikeuksien suhteen, mutta toisaalta se on antanut mahdollisuuden siirtolaisille elää varsin itsehallinnollista elämää. Varsinkin mennoniitit ovat käyttäneet tilannetta edukseen ja muuttaneet Venäjältä ja myöhemmin jopa Kanadasta valtion holhousta (kuten koulupakkoa) pakoon Paraguayhin.
Kukista, mehiläisistä ja kulttuurieroista
Näin keväällä on syytä puhua puutarhasta ja luonnossa liikkumisesta. Biologiasta. Raskaan työpäivän päätteeksi on hienoa kuokkia maata, istuttaa uusia kasveja ja odottaa että pionit, ruusut ja kärhöt alkavat kukkia. Liikkua luonnossa ja kuunnella lintujen laulua.Luonnonrakastaja ei liiku luonnossa ja jatkuvasti mieti että mikä täällä on pielessä vaan luonnonrakastaja ottaa maailman sellaisena kuin se on. Samalla lailla voi toki suhtautua vieraisiin kulttuureihin - avoimin silmin. Luonnonrakastajalla tai varsinkaan biologian tutkija ei kuitenkaan koe tarvetta laukoa latteuksia tyyliin:
Kaikki eläimet ja kasvit ovat yhtä hyviä ja aidosti erilaisia.
Ekologiassa toki tutkitaan sitä, miten ekosysteemin kasvit ja eläimet synnyttävät interaktion kautta paremmin tai huonommin toimivan sponttaanin järjestyksen. Yhdenkin eläimen poisottaminen voi aiheuttaa ekosysteemin romahtamisen - siinä mielessä toki kaikki lajit ovat tärkeitä. Sama lähestymistapa voi olla hyvä vaikkapa tutkittaessa Intian kastijärjestelmää tai liiiketoiminta-ekosysteemiä.
Luonnon tarkkailija ja luonnon tutkija ottaa luonnon sellaisena kuin se on - tarkkailee sitä, ihailee sitä tai tutkii sitä. Paras osa kulttuurien tutkimusta ja yhteiskuntatutkimusta tekee tietysti samoin.
Monikultturismin ja kulttuurirelativismin myötä tällainen lähestymistapa on kuitenkin suurelta osalta menetetty. Usein törmää havaintoihin, jossa surraan antropologian hienon perinteen häviämistä. Antropologi Stanley Kurz kirjoitti toisesta antropologista Carl Zalzmannista:
What Salzman has managed is to have preserved, nurtured, deepened, and applied to our current challenge a once-dominant anthropological perspective on tribal societies: the study of tribes organized into "segmentary lineages." It was one of the great achievements of modern anthropology. Yet, over the past 40 years, scholars have largely rejected and forgotten the study of segmentary lineage systems. ...
Politiikan tutkija Francis Fukuyama kirjoittaa siitä, miten yhteiskunnan ja sen kehityksen ymmärtäminen väistämättä vaatii vertailevaa ja evolutiivista lähestymistapaa ja siitä, miten monikultturismi on suurelta osin katkaissut tuon perinteen. On avoimin silmin tutkittava: Miksi markkinatalous kehittyi nimenomaan lännessä ja millaisten askelten kautta. Miksi keskitetty valtio kehittyi Kiinassa ja miksi Intiassa jo saavutettu keskitetty valtio menetettiin 2500 vuotta sitten. Mitkä ovat syyt Venäjän, Afrikan ja arabimaiden ongelmiin kehittyä kohti markkinataloutta ja/tai demokratiaa. (Ongelmat eivät ole selitettävissä vain hyvien instituutioiden/sääntöjen puuttumisella - pitää voida myös selittää miksi hyviä instituutioita/sääntöjä ei ole syntynyt.) Miksi romanit, Euroopan muslimit ja afroamerikkalaiset eivät integroidu, vaikka korealaiset, suomalaiset, arabikristityt ja irlantilaiset onnistuivat integroitumaan Amerikkaan.
Vertaileva lähestymistapa ei merkitse vieraiden kulttuurien demonisointia mutta se ei koko ajan pelkää tekemästä havaintoja jotka ovat ristiriitaisia monikultturistisen latteuden kanssa:
Kaikki kulttuurit ovat yhtä hyviä ja aidosti erilaisia. (Lainaus HS:n pääkirjoitussivulta.)
Eivät ne tietenkään tavallisen ihmisen näkökulmasta ole. Siis sellaisen ihmisen näkulmasta, joka joutuu elämään näissä kulttuureissa. En huuda tätä johtopäätöstä, koska suhtaudun vieraisiin kulttuureihin lähinnä tarkkailijana, mutta pakko se on myöntää.
Antropologian kehitystä on varjostanut ideologisuus. Ensin sosiaalidarnismi - vaikkakin ymmärsi jollain lailla oikein sen että kulttuurit kehittyivät - edusti osin perusteetonta ja ideologisesti motivoitunutta ajatusta länsimaisen elämäntavan ja valkoisen rodun ylivertaisuudesta. Sosialidarwininsmin ylilyönteihin syntyi 20-luvulla ns. boasilainen vastareaktio, joka teki antropologiasta lähinnä kulttuurien kuvailemista. Boasia ei voi tietenkään panna vastuuseen kulttuuurirelativismin ylilyönneistä. Mutta on 100% selvää, että kulttuurien ja yhteiskuntien ja instituutioiden tutkimus ja tutkimuksen soveltaminen ei edisty kunnolla ellei kulttuurirelativistisesta näkökulmasta päästä eroon.
Coming against the backdrop of nineteenth-century social Darwinism, Boasian cultural relativism was an understandable development. But it has left an enduring legacy of political correctness in the field of comparative anthropology. Strict cultural relativism is at odds with evolutionary theory, since the latter necessitates identifying different levels of social organization and the reasons why one level gets superseded by another.The obvious reality is that human societies evolve over time.
The two basic components of biological evolution—variation and selection—apply to human societies as well. Even if we scrupulously avoid value judgments about later civilizations being “higher” than earlier ones, they clearly become more complex, richer, and more powerful. (Katso Fukuyama, The Origins of Political Order: From Prehuman Times to the French Revolution.)
On esimerkiksi Salzamannin tavoin uskallettava todettava, että arabikulttuuri on suuri este tai ainakin hidaste yhteiskunnan kehitykselle:
People act politically as Muslims only when in opposition to infidels. Among Muslims, people will mobilize on a sectarian basis, as Sunni vs. Shi'a. Among Sunni, people will mobilize as the Karim tribe vs. the Mahmud tribe; within the Karim tribe, people will mobilize according to whom they find themselves in opposition to: tribal section vs. tribal section, major lineage vs. major lineage, and so on.
The structural fissiparousness of the tribal order makes very difficult societal cohesion in the Middle East. The particularism of affiliation constantly places people and groups in opposition to one another.
Oppositionalism is the cultural imperative.
Thus the ingenious tribal system, based on balanced opposition, so effectual in supporting decentralized nomads, tends to inhibit societal integration at a more inclusive level, and to preclude civil peace, based on settlement of disputes through legal judgment, at the local level.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)