Jatkosota

Sota oli kauan aikaa sitten päättynyt kun synnyin. Sota oli kuitenkin läsnä minun lapsuudessani varsin vahvasti.

Mummoni oli se aina läsnäoleva aikuinen lapsuudessani - hän oli aina läsnä sekä fyysisesti että henkisesti. Muistan mummoani ensi sijassa erittäin hyvällä. Hän oli omilla aivoillaan ajatteleva nainen, joka toimittuaan tsaarin vallan aikana Helsingissä mielisairaanhoitajana meni naimisiin naapurikylän pojan kanssa ja ryhtyi emännäksi. Koska isoisäni oli aatteen mies ja kansanedustaja, isoäitini hoiti käytännössä isännänkin tehtäviä. Pienestä talosta kaksi kolmesta lapsesta meni yliopistoon. Oltiin yritteliäitä kaikin tavoin. Mummoni herätti kiinnostukseni historiaan.

Mummoni oli menettänyt toisen poikansa sodassa elokuussa 1941. Hän ei ollut päässyt siitä yli niin kuin ihmisen pitäisi. Asiat pitäisi hyväksyä ja suru kokea. Ei varsinkaan pitäisi heittäytyä katkeruuteen ja syyllisten etsimiseen.

Siitä on nyt 70 vuotta, kun setäni kaatui. Pari viikkoa vaille. Olen miettinyt joskus miten mummoni suhtautuminen muovasi arvoni. Yksilön kuolema tai kärsimys asian puolesta - väärän tai oikean - saman tekevää kumman - herättää minussa jotenkin positiivisen tunteen.

46085 norjalaista tuomittiin maanpetoksesta sodan jälkeen. 92805 ihmistä oli oikeudessa syytettynä maanpetoksesta. Osa heistä oli ollut mukana aatteesta - he olivat NS-puolueen veteraaneja sotaa edeltävältä ajalta - toiset olivat mukana siksi että hyötyivät jäsenyydestä natsimiehityksen aikana.

Maanpetturuuteen riitti osallistuminen vapaahtoisena Suomen Jatkosotaan. Norjan hallitus vastusti vielä 90-luvulla norjalaisten vapaaehtoisten muistomerkin pystyttämistä Rovaniemelle. Viidennes norjalaisista vapaaehtoisista kaatui.

Monet sodan jälkeen syntyneet norjalaislapset - NS-Barn - kärsivät ensin siitä että isä joutui vankilaan, sitten muiden ihmisten ja instituutioiden harjoittamasta demonisoinnista. NS-perheet olivat ihmisiä, joita ei kutsuttu kylään. Norjan kirkko tuomitsi NS-ihmiset alimpaan helvettiin ja suuri joukko NS-väestä käääntyi roomalaiskatolisuuteen.

Tuskin missään demokraattisessa maassa niin suuri osa kansasta - suuri osa sodan jälkeen syntyneitä - eli vastaavalla tavalla leimattuina kuin NS-väki Norjassa. Sodan jälkeinen oikeudenkäyntikin oli suhteutettuna asukaslukuun hyvin suuri. En ota kantaa heidän syyllisyyteensä. NS-lasten kohtalo oli kohtuuton.

Sotilaiden lapsista on kirjoitettu viime aikoina kirjoja Suomessakin - on valitettu isien traumoja ja tunnekylmyyttä - ja heijastuksia lapsiin. En ole tosin näitä kirjoja lukenut. Täytyisi ehkä lukea, vaikken omaa isääni mitenkään sodan pahasti traumatisoimaksi voi oikein ajatellakaan. No eipä hänkään asiasta halunnut juuri puhua - isoveljen kaatuminen oli aiheuttanut syvää surua - oma rintamakokemus 18-vuotiaana oli ollut epämiellyttävä.