Spekuloin 2010 sillä, että Kreikan ja muutamien muiden EU:n jäsemaiden taloudelliset ongelmat, jotka ovat kaatuneet muiden maiden maksettaviksi, voivat johtaa kahteen vaihtoehtoiseen seuraukseen:
1. EU:n disintegraatioon ongelmien kasautumisen seurauksena, tai
2. EU:n integraation vahvistumisen sitä kautta, että EU luo insituutiot kontrolloida jäsenmaidensa budjettikuria. Jäsenvaltioilla, jotka ovat saaneet tukea muilta jäsenvaltioilta ei ole suurta mahdollisuutta estää tällaista kehitystä. Joko ne suostuvat tai ne menettävät tuen.
Malli 1 siis merkitsee heikentyneen EU-järjestelmän hylkäämistä tai sen roolin rankkaa keventämistä (kompleksisuuden alentamista eli EU:n romahdusta tainterilaisessa diskurssissa) ja malli 2 ongelmien ratkaisemista kompleksisuutta lisäämällä. Mallissa 1 EU-kriittiset näkevät mahdollisuuden, että EU:n romahdus johtaa kansakuntien Eurooppaan.
Vuoden 2014 EU-vaalien lähestyessä EU-skeptisten puolueiden eteneminen on ollut vahvaa varsinkin Ranskassa ja UK:ssa, mikä viittaa disintegraation etenemiseen. Toisaalta ainakin toistaiseksi EU on pystyssä ja hengittää.
EU ei ole kuitenkaan ainoa monikansallinen organisaatio Euroopassa. Toinen organisaatio on Nato. Naton ainoa oleellinen olemassaolon kysymys on se, kykeneekö se todella sitoutumaan jäsenmaittensa puolustamiseen ja sitä kautta tarjoamaan niin vahvan pelotteen, että Venäjä ei uskalla koskea yhteenkään jäsenmaahan. Vaikka Nato ei ole vain eurooppalainen yhteisö, vaan sen tärkein jäsenmaa on USA, sen ongelmat keskittyvät käsittääkseni Eurooppaan.
Eurooppalaiset suuret Nato-maat ovat kuin keskenkaskuiset murrosikäiset, jotka turvautuvat kyllä USA-johtoiseen Natoon kaikessa turvallisuudessaan, mutta ovat kykenemättömiä kasvamaan aikuiseksi ja osallistumaan vastuuntuntoisina jäseninä Naton ylläpitoon. Useimmissa maissa puolustusmäärärahat ovat alle Naton edellyttämän.
Rajamaiden kuten Viron ja Puolan turvallisuudesta suuret eurooppalaiset jäsenmaat eivät ota ensisijaista vastuuta, vaan Rajamaat ovat ensi sijassa riippuvaisia omasta puolustuksestaan ja USA:n sitoutuneisuudesta. Rajamaiden tärkeimpiä liittolaisia eivät tietenkään muutenkaan ole muut EU-maat vaan nimenomaan USA. Rajamaiden - myös Suomen - kehityksen ja turvallisuuden kannalta USA:n läsnäolo Itä-Euroopassa on ensisijaisen tärkeää.
Länsi-Eurooppaa on vaivannut irtautuminen todellisuudesta. Se ei näe, että sen ympärillä toimivat voimat eivät edusta uutta modernia maailmaa, missä rauhanomaiset maat tekevät ensi sijassa kauppaa keskenään. Päinvastoin elämme maailmassa, missä vahvat polkevat heikkoja. Eurooppa ei ole vahva ja se tarvitsee - halusi tai ei - liittolaisia. Samalla Euroopassa tarvittaisiin vahvaa johtajuutta varsinkin puolustuspoltiikassa. Guardianissa venäläinen tutkija Dmitri Trenin kirjoittaa:
The notion of a "21st-century world" in which Europe supposedly lives is misleading. The real world, including all of Europe's neighbours, contains large chunks of the legacy of previous epochs. And Europe cannot rely on outsourcing to the US, given changes in American global priorities. The United States needs a strong, capable and independent partner. Russia, too, would be better off with a neighbour that does not limit itself to trade and moralising.
Jos Eurooppa ei ota vahvaa osavastuuta Euroopan puolustuksesta Venäjää vastaan, myös Nato eurooppalaisena instituutiona heikkenee, koska USA:n halukkuus huolehtia Euroopan puolustuksesta usein kiittämättömien länsieurooppalaisten puolesta ei ole itsestäänselvyys. Eurooppa - ja varsinkin Rajamaat - tarvitsevat vahvaa Natoa. Jos Eurooppa hylkää Rajamaat sotilaallisesti ja USA hylkää Euroopan, EU:n disintegraatio ei johda kansakuntien Eurooppaan vaan heikkenevään Eurooppaan.
Ukrainan tapahtumat ovat onneksi herättäneet ainakin suuren osan Euroopasta Ruususen unesta. Toivoa sopii, että Eurooppa uhan alla integroituu vahvemmin sotilaallisesti. Tarvitsemme siinä suhteessa eittämättä yhteistä eurooppalaista identiteettiä.
1. EU:n disintegraatioon ongelmien kasautumisen seurauksena, tai
2. EU:n integraation vahvistumisen sitä kautta, että EU luo insituutiot kontrolloida jäsenmaidensa budjettikuria. Jäsenvaltioilla, jotka ovat saaneet tukea muilta jäsenvaltioilta ei ole suurta mahdollisuutta estää tällaista kehitystä. Joko ne suostuvat tai ne menettävät tuen.
Malli 1 siis merkitsee heikentyneen EU-järjestelmän hylkäämistä tai sen roolin rankkaa keventämistä (kompleksisuuden alentamista eli EU:n romahdusta tainterilaisessa diskurssissa) ja malli 2 ongelmien ratkaisemista kompleksisuutta lisäämällä. Mallissa 1 EU-kriittiset näkevät mahdollisuuden, että EU:n romahdus johtaa kansakuntien Eurooppaan.
Vuoden 2014 EU-vaalien lähestyessä EU-skeptisten puolueiden eteneminen on ollut vahvaa varsinkin Ranskassa ja UK:ssa, mikä viittaa disintegraation etenemiseen. Toisaalta ainakin toistaiseksi EU on pystyssä ja hengittää.
EU ei ole kuitenkaan ainoa monikansallinen organisaatio Euroopassa. Toinen organisaatio on Nato. Naton ainoa oleellinen olemassaolon kysymys on se, kykeneekö se todella sitoutumaan jäsenmaittensa puolustamiseen ja sitä kautta tarjoamaan niin vahvan pelotteen, että Venäjä ei uskalla koskea yhteenkään jäsenmaahan. Vaikka Nato ei ole vain eurooppalainen yhteisö, vaan sen tärkein jäsenmaa on USA, sen ongelmat keskittyvät käsittääkseni Eurooppaan.
Eurooppalaiset suuret Nato-maat ovat kuin keskenkaskuiset murrosikäiset, jotka turvautuvat kyllä USA-johtoiseen Natoon kaikessa turvallisuudessaan, mutta ovat kykenemättömiä kasvamaan aikuiseksi ja osallistumaan vastuuntuntoisina jäseninä Naton ylläpitoon. Useimmissa maissa puolustusmäärärahat ovat alle Naton edellyttämän.
Rajamaiden kuten Viron ja Puolan turvallisuudesta suuret eurooppalaiset jäsenmaat eivät ota ensisijaista vastuuta, vaan Rajamaat ovat ensi sijassa riippuvaisia omasta puolustuksestaan ja USA:n sitoutuneisuudesta. Rajamaiden tärkeimpiä liittolaisia eivät tietenkään muutenkaan ole muut EU-maat vaan nimenomaan USA. Rajamaiden - myös Suomen - kehityksen ja turvallisuuden kannalta USA:n läsnäolo Itä-Euroopassa on ensisijaisen tärkeää.
Länsi-Eurooppaa on vaivannut irtautuminen todellisuudesta. Se ei näe, että sen ympärillä toimivat voimat eivät edusta uutta modernia maailmaa, missä rauhanomaiset maat tekevät ensi sijassa kauppaa keskenään. Päinvastoin elämme maailmassa, missä vahvat polkevat heikkoja. Eurooppa ei ole vahva ja se tarvitsee - halusi tai ei - liittolaisia. Samalla Euroopassa tarvittaisiin vahvaa johtajuutta varsinkin puolustuspoltiikassa. Guardianissa venäläinen tutkija Dmitri Trenin kirjoittaa:
The notion of a "21st-century world" in which Europe supposedly lives is misleading. The real world, including all of Europe's neighbours, contains large chunks of the legacy of previous epochs. And Europe cannot rely on outsourcing to the US, given changes in American global priorities. The United States needs a strong, capable and independent partner. Russia, too, would be better off with a neighbour that does not limit itself to trade and moralising.
Jos Eurooppa ei ota vahvaa osavastuuta Euroopan puolustuksesta Venäjää vastaan, myös Nato eurooppalaisena instituutiona heikkenee, koska USA:n halukkuus huolehtia Euroopan puolustuksesta usein kiittämättömien länsieurooppalaisten puolesta ei ole itsestäänselvyys. Eurooppa - ja varsinkin Rajamaat - tarvitsevat vahvaa Natoa. Jos Eurooppa hylkää Rajamaat sotilaallisesti ja USA hylkää Euroopan, EU:n disintegraatio ei johda kansakuntien Eurooppaan vaan heikkenevään Eurooppaan.
Ukrainan tapahtumat ovat onneksi herättäneet ainakin suuren osan Euroopasta Ruususen unesta. Toivoa sopii, että Eurooppa uhan alla integroituu vahvemmin sotilaallisesti. Tarvitsemme siinä suhteessa eittämättä yhteistä eurooppalaista identiteettiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti