Kirjoitus perustuu olleellisesti amerikkalaisten taloustieteilijöiden Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin artikkeliin "
Can't We All Be More Like Scandinavians? Asymmetric Growth and Institutions in an Interdependent World".
Kuten kaikki tietävät USA ja Pohjoismaat eroavat perinteisesti erityisesti siinä, että USA:ssa ihminen on enemmän oman onnensa seppä kun taas Pohjoismaissa hyvinvointiyhteiskunta huolehtii enemmän tai vähemmän hyvin yksilön perusturvasta sairauden, vanhuuden tai työttömyyden varalta.
Poliittisessa keskustelussa sekä USA:ssa että Euroopassa kiistellään mallien paremmuudesta. On mm. väitetty, että vahva turvaverkko ei ole este dynaamiselle ja innovatiiviselle yhteiskunnalle. Päinvastoin turvaverkko luo perustan onnellisemmalle yhteiskunnalle, yhteiskuntarauhalle ja nopealle säätykierrolle.
Turvatessaan ihmisen toimeentulon työttömyyden tai sairauden sattuessa turvaverkko mahdollistaa sen, että ihminen kykenee palaamaan työttömyyden tai sairauden jälkeen työmarkkinoille vaikkapa uudelleenkoulutuksen jälkeen, eikä menetä asuntoaan ja taloudellista asemaansa eikä putoa alaluokkaan.
On väitetty, että USA:kin voisi siirtyä pohjoismaiseen malliin innovatiivisuuden ja sitä myötä taloudellisen kasvun vaarantumatta:
The literature on varieties of capitalism, pioneered by Hall and Soskice (2001), suggests that the answer is yes. They argue that a successful capitalist economy need not give up on social insurance to achieve rapid growth. They draw a distinction between a Coordinated Market Economy (CME) and a Liberal Market Economy (LME), and suggest that both have high incomes and similar growth rates, but CMEs have more social insurance and less inequality. Though diferent societies develop these different models for historical reasons and once set up institutional complementarities make it very difficult to switch from one model to another, Hall and Soskice suggest that an LME could turn itself into a CME with little loss in terms of income and growth and with significant gains in terms of welfare.
Toisaalta on esitetty, että vain tuntuvat taloudelliset insentiivit, merkittävät palkkaerot, tietty jatkuva taloudellinen epävarmuus, pakko varautua huomisen varalle säästämällä, pakko luottaa omiin voiminsa, pakko luoda uutta businesstä ja pakko verkostoitua synnyttävät tehokkaan yhteiskunnan. Vahva turvaverkko aiheuttaa oleellista moraalista hazardia. Henkilö voi heittäytyä työttömäksi tai ainakin jättää huolehtimatta markkina-arvonsa jatkuvasta ylläpidosta. Energia mikä käytettäisiin raaasssa markkinataloudessa työhön ja uusien business-ideoiden miettimiseen ja kokeiluun käytetään kivassa markkinataloudessa taloudellisen kasvun kannalta merkityksettömään puuhasteluun.
Syy siihen, miksi Pohjoismaat ja USA ovat valinneet erilaisen mallin ei perustu pelkästään tietoiseen päätökseen vaan myös moniin historiallisiin seikkoihin. Pohjoismaissa voimakkaalla työväenliikkeellä on ollut oleellinen rooli hyvinvointiyhteiskunnan draivaajana. Ainakin Suomessa sisällissota pelästytti porvarillisenkin puolen panostamaan hyvinvointivaltion - heti sisällissodan jälkeen porvarillinen tynkäeduskunta teki laajan maareformin (
Lex Kallio).
Acemoglu ja Robinson eivät ota kantaa siihen, kumpi malli on parempi. Sen sijaan he osoittavat tilastoihin vedoten, että ns.
raaka markkinatalous todellakin luo enemmän innovaatiota ja sitä myötä korkeamman bruttokansantuotteen. Toisaalta
kiva markkinatalous eittämättä synnyttää toisenlaisia tehokkuusetuja turvaverkkonsa avulla. Vaikka kiva markkinatalous on raakaa markkinataloutta jonkun verran köyhempi (10-20%), pitkällä aikavälillä kansantalouden kasvuvauhti on ollut samaa suuruusluokkaa.
Acemoglu ja Robinson olettavat yksinkertaisuuden vuoksi aluksi maakohtaisen
sosiaalisen suunnittelijan olemassalon - siis agentin joka kykenee tekemään suvereenisti maan instituutioiden rakennetta koskevia päätöksiä ja tekee sen päätöksen vieläpä rationaalisesti kansalaisten hyvinvointia optimoiden. Acemoglun ja Robinsonin pääväite on:
Sen sijaan, että jokaisen suunnittelijan kannattaisi valita tietty samanlainen yhdistelmä molempien mallien parhaista puolista, sosiaalisen suunnittelijan kannattaa valita joko tai.
Peliteorian termein Nash tasapainotila on
epäsymmetrinen. Päädytään spontaanisti tilanteeseen, missä toiset maat noudattavat raaan markkinatalouden toiset kivan markkinatalouden mallia.
Logiikka menee suunnilleen näin:
Globaalissa maailmassa innovaatio - ja varsinkin innovaatioon perustuvat uudet tuotteet - leviävät maasta toiseen suhteellisen nopeasti. Oleellista on, että se maa, joka sijaitsee ns.
technology frontierillä tuottaa suuren osan innovaatiosta ja myös hyödyntää sitä tehokkaimmin. Muut yhteiskunnat kykenevät toki nekin hyödyntämään innovaatiota mutta niiden rooli on alisteinen niille maille jotka sijaitsevat
technology frontierillä - voisi jopa sanoa että mailla on
vapaa-matkustajan rooli.
Yhteiskuntien kuten pohjoismaisen ei välttämättä Acemoglun ja Robinsonin mukaan kannata edes yrittää matkia USA:ta ja pyrkiä innovaation huipulle, koska sellainen strategia edellyttää huomattavasti julmempaa markkinataloutta, missä turvaverkot ovat oleellisesti alhaisempia. Oleellista on, että USA:nkaan ei välttämättä kannata matkia Pohjoismaita, koska koko maailman innovaation taso laskisi tällöin dramaattisesti ja USA:nkin elintaso laskisi.
In this paper, we suggest that in an interconnected world, the answer may be quite different. In particular, it may be precisely the more "cutthroat" American society that makes possible the more "cuddly" Scandinavian societies based on a comprehensive social safety net, the welfare state and more limited inequality. The basic idea we propose is simple and is developed in the context of a canonical model of endogenous technological change at the world level.
The main building block of our model is technological interdependence across countries: technological innovations, particularly by the most technologically advanced countries, contribute to the world technology frontier, and other countries can build on the world technology frontier. We combine this with the idea that technological innovations require incentives for workers and entrepreneurs.
Crucially, however, in a world with technological interdependences, when one (or a small subset) of societies is at the technological frontier and contributing disproportionately to its advancement, the incentives for others to do so will be weaker.
Kritiikkiä
Acemoglun ja Robinsonin hypoteesi kuullostaa intuitiivisesti varsin paikkansa pitävältä. Kahdenkymmenenviiden vuoden toimintani amerikkalaisissa ja suomalaisissa yrityksissä vahvistaa minussa ajatusta, että radikaalisti uusi innovaatio tapahtuu oleellisesti USA:ssa eikä Aasiassa ja Pohjoismaissa.
Logiikan suurin ongelma on oletus sosiaalisesta suunnittelijasta - tai oikeammin oletus sosiaalisen suunnittelijan mahdollisuudesta valita kahdesta mallista. Oletetaan nyt jopa niin että rationaalinen keskitetty suunnittelu on mahdollista -
päinvastoin kuin Hayek väittää - vaikkapa siksi että suunnittelu on tässä tapauksessa varsin triviaalia - on vain valittava kahdesta mallista.
Logiikassa on kumminkin suurempi ongelma. Toinen vaihtoehdoista - kiva markkinatalous - on varsin labiili.
Mm.
Tukholman Business School of Economicsin professori
Jörgen Weibull osoittaa, että ainakin työttömyyden hetkellinen nousu korkeaksi voi alentaa työmoraalia, mihin kiva markkinatalous (hyvinvointiyhteiskunta) oleellisesti perustuu, eikä työmoraali nouse enää uudelleen työllisyyden noustessa.
Hyvinvointiyhteiskunta on sisäsyntyisesti (inherentisti) labiili.
Hyvinvointiyhteiskunta on kyetty stabilisoimaan vain joissakin harvoissa moraalisissa yhteisöissä, missä normien rikkojia rangaistaan tiukasti ja rankaisemiseen osallistumattomatkin demonisoidaan ja suljetaan yhteisön ulkopuolelle.
Raaka markkinatalous sen sijaan ei perustu yhtä oleellisesti rankaisemisen kaltaiseen julkishyödykkeen tuottamiseen ja on näin ollen yleensä hyvinvointiyhteiskuntaa huomattavasti stabiilimpi. Poikkeuksena esimerkiksi ulkoisen uhan kohteena oleva maa.
Kun mm. vasemmistolaisessa diskurssissa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa väitetään amerikkalaista yhteiskuntaa paremmaksi verrataan nimenomaan pohjoismaista yhteiskuntaa siinä muodossaan missä se ei vielä ole alkanut rapautua moraalisen hazardin takia. Jos joku sitten kiistää sen, että moraalinen hazardi on maallisen hyvinvointiyhteiskunnan väistämätön inherentti piirre, vasemmistolainen siirtyy puolustuskannalle ja väittää että ongelmat johtuvat vain siitä että libertaari/oikeistolainen haluaa panna köyhän kyykkyyn ja supistaa hyvinvointiyhteiskuntaa silkkaa ahneuttaan. (Perussuomalainen taas syyttää poliitikkoja tai EU:ta.)
Väite on epärehellinen ja tämän myöntävät oikeastaan myös eturivin amerikkalaiset vasemmistolaiset taloustieteilijät Samuel Bowles ja Herbert Gintis.
Millaista mallia kansankokonaisuus-blogi sitten suosittelee? Vastaan, että en suosittele mitään muuta kuin todellisuuden huomioon ottamista.
Labiili hyvinvointi-järjestelmä voi sekin olla toimiva jos tarve vahvaan turvaverkkoon on lyhytaikainen. D.S. Wilson kertoo kirjassaan Darwin's Cathedral korealaisesta USA:ssa toimivasta kirkkokunnasta, joka ylläpiti suhteellisen ahdasmielistä turvaverkkoa korealaisten ensimmäisen polven maahanmuuttajien keskuudessa. Turvaverkko mureni tai pikemmin laimeni kun ensimmäinen sukupolvi väistyi. Tarvetta niin voimakkaaseen turvaverkkoon ei enää ollut, kun toinen sukupolvi sopeutui amerikkalaiseen main streamiin. Tiukka turvaverkko olisi pikemmin ollut este integroitumiseen ja siksi se mikä ensimmäiselle sukupolvelle oli etu, oli toisella sukupolvelle jo pikemmin haitta.
Valtio ei voi perustaa hyvinvointijärjestelmäänsä niin labiiliin malliin kuin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta. Valtion muovaaminen tiukaksi moraaliseksi yhteisöksi vaatii taas ehkä liikaa uhrauksia yksilönvapauden kannalta. Sanon tämän vaikka komppaankin tällaisia yhteiskuntia - osin emotionaalisista osin rationaalisista syistä. Vältän toistaiseksi vahvaa kannanottoa siitä, millainen yhteiskunta pitäisi rakentaa. Vaihtoehtoja on mutta vaihtoehdoista osa ei ole kestävällä pohjalla.
