Economist-lehden bloggaaja listaa eri yritysten pahimpia töppäyksiä. Nokian ehkä pahin töppäys oli bloggaajan mukaan se, että Nokia valitsi B-luokan pomon johtajakseen:
Nokia allowed a substandard boss, Olli-Pekka Kallasvuo, to run the company for four years before finally getting rid of him.
On kieltämättä huomattavasti ymmärrettävämpää, että yritys tekee strategisia virheitä monimutkaisessa maailmassa, kuin se että menestynyt yritys, jolla on mahdollisuus maksaa hyvin korkeaa palkkaa, valitsee heikon johtajan.
Nokian romahdus ei tietenkään seurannut Kallasvuon valinnasta yksistään vaan pikemmin ns. Innovator Dilemmasta, jota Economist kuvaa:
In “The Innovator’s Dilemma”, Clayton Christensen of Harvard Business School argues that companies are often doomed not by their failures but by their triumphs. They may realise that the world is changing. But they are so good at doing what they have always done—making mainframe computers in IBM’s case—that they make a hash of embracing the new.
Nokialla oli Elopin siirtyessä Nokian johtoon kylläkin vielä hyvä tulos, mutta tuotteet olivat jo selvästi vanhanaikaisia ja kunnon visio puuttui. Elopin päätös mennä Microsoftin kelkkaan oli vain viimeinen pisara. Samsungille vastaavaa virhettä ei olisi oikeastaan edes voinut sattua, koska Samsungin periaate on pitkään ollut tukea melkein kaikkia mahdollisia platformeja, joista melkein kaikki olivat muiden pelaajien kehittämiä ja pitkälti myös muiden (Google, Microsoft) kontrolloimia.
Nokia ei koskaan ollut toiminut näin. Samsungin strategia oli olla ensi sijassa hardware vendor, Nokia halusi valmistaa koko paketin itse. Nokia kompastui menestykseensä ja Not Invented Here -mentaliteettiinsa.
On itse asiassa vaikea ajatella, miten Nokia olisi voinut menestyä uudessa tilanteessa vaikka Kallasvuon sijasta Nokian johtoon olisi valittu joku pätevä henkilö, kuten Matti Alahuhta. Jos Nokia olisi lähtenyt Android-kelkkaan, ei ole mitään takeita siitä että Nokia olisi silloinkaan kyennyt kilpailemaan Samsungin kanssa.
Applen aloittamassa teknologia-murroksessa Nokian kaltaisilla toimijoilla ei ehkä ollut enää sijaa - Samsungin kaltaisilla hardware-firmoilla kyllä oli ja niin oli taiwanilaisilla sopimusvalmistajilla.
Nokian olisi pitänyt ensin löytää itsensä uudelleen vaikkapa juuri pelkkänä hardware-talona ja luopua monimutkaisesta liiketoimintamallistaan, missä kaikki suunniteltiin, valmistettiin ja markkinoitiin itse. Mutta kuten Tainter ja Shirky opettivat, kompleksisen liiketoimintamallin purkaminen ei yleensä onnistu - paitsi romahduksen kautta:
In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies [or enterprices] as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.
When the value of complexity turns negative, a society [or enterprice] plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification.
Nokiaa on kieltämättä kohdannut romahdus. Se pysähtyykö romahdus jossain vaiheessa vai päättyykö romahdus täydelliseen tuhoon jää nähtäväksi. Nähtäväksi jää myös millainen romahduksen jälkeinen Nokia tulee olemaan. Erityisesti jää nähtäväksi millainen - kuinka yksinkertainen - liiketoimintamalli sillä tulee olemaan. Onko Nokialla vielä vahvuuksia, joita se kykenee käyttämään edukseen noustessaan uudelleen. Nythän näyttää siltä, että Nokian toimintaa perustuu vain kahteen asiaan: a) yritykseen saada uudelleen hiukan jalansijaa älypuhelinmarkkinoilla ja b) yritykseen jarruttaa peruspuhelinten markkinaosuuden laskua.
Nokia allowed a substandard boss, Olli-Pekka Kallasvuo, to run the company for four years before finally getting rid of him.
On kieltämättä huomattavasti ymmärrettävämpää, että yritys tekee strategisia virheitä monimutkaisessa maailmassa, kuin se että menestynyt yritys, jolla on mahdollisuus maksaa hyvin korkeaa palkkaa, valitsee heikon johtajan.
Nokian romahdus ei tietenkään seurannut Kallasvuon valinnasta yksistään vaan pikemmin ns. Innovator Dilemmasta, jota Economist kuvaa:
In “The Innovator’s Dilemma”, Clayton Christensen of Harvard Business School argues that companies are often doomed not by their failures but by their triumphs. They may realise that the world is changing. But they are so good at doing what they have always done—making mainframe computers in IBM’s case—that they make a hash of embracing the new.
Nokialla oli Elopin siirtyessä Nokian johtoon kylläkin vielä hyvä tulos, mutta tuotteet olivat jo selvästi vanhanaikaisia ja kunnon visio puuttui. Elopin päätös mennä Microsoftin kelkkaan oli vain viimeinen pisara. Samsungille vastaavaa virhettä ei olisi oikeastaan edes voinut sattua, koska Samsungin periaate on pitkään ollut tukea melkein kaikkia mahdollisia platformeja, joista melkein kaikki olivat muiden pelaajien kehittämiä ja pitkälti myös muiden (Google, Microsoft) kontrolloimia.
Nokia ei koskaan ollut toiminut näin. Samsungin strategia oli olla ensi sijassa hardware vendor, Nokia halusi valmistaa koko paketin itse. Nokia kompastui menestykseensä ja Not Invented Here -mentaliteettiinsa.
On itse asiassa vaikea ajatella, miten Nokia olisi voinut menestyä uudessa tilanteessa vaikka Kallasvuon sijasta Nokian johtoon olisi valittu joku pätevä henkilö, kuten Matti Alahuhta. Jos Nokia olisi lähtenyt Android-kelkkaan, ei ole mitään takeita siitä että Nokia olisi silloinkaan kyennyt kilpailemaan Samsungin kanssa.
Applen aloittamassa teknologia-murroksessa Nokian kaltaisilla toimijoilla ei ehkä ollut enää sijaa - Samsungin kaltaisilla hardware-firmoilla kyllä oli ja niin oli taiwanilaisilla sopimusvalmistajilla.
Nokian olisi pitänyt ensin löytää itsensä uudelleen vaikkapa juuri pelkkänä hardware-talona ja luopua monimutkaisesta liiketoimintamallistaan, missä kaikki suunniteltiin, valmistettiin ja markkinoitiin itse. Mutta kuten Tainter ja Shirky opettivat, kompleksisen liiketoimintamallin purkaminen ei yleensä onnistu - paitsi romahduksen kautta:
In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies [or enterprices] as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.
When the value of complexity turns negative, a society [or enterprice] plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification.
Nokiaa on kieltämättä kohdannut romahdus. Se pysähtyykö romahdus jossain vaiheessa vai päättyykö romahdus täydelliseen tuhoon jää nähtäväksi. Nähtäväksi jää myös millainen romahduksen jälkeinen Nokia tulee olemaan. Erityisesti jää nähtäväksi millainen - kuinka yksinkertainen - liiketoimintamalli sillä tulee olemaan. Onko Nokialla vielä vahvuuksia, joita se kykenee käyttämään edukseen noustessaan uudelleen. Nythän näyttää siltä, että Nokian toimintaa perustuu vain kahteen asiaan: a) yritykseen saada uudelleen hiukan jalansijaa älypuhelinmarkkinoilla ja b) yritykseen jarruttaa peruspuhelinten markkinaosuuden laskua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti