Syväekologia

Minua syytettiin kommentissa syväekologiksi, koska olen sitä mieltä, että ilmasto lämpenee ja lajit kuolevat sukupuuttoon ihmisten toiminnan tuloksena.

Syväekologia on kuitenkin aatesuunta ja se että että ilmasto lämpenee ja lajit kuolevat sukupuuttoon ihmisten toiminnan tuloksena on taas tosiasiaväite. Se, että pitää ko. tosiasiaväitettä totena suurella todennäköisyydellä, ei millään lailla tee ihmisestä syväekologia. Tosiasiaväiteiden suhteen olen avoin kiritiikille.

Täysinen toinen asia on, että en ainakaan suoralta kädeltä kiistä ainuttakaan syväekologian päämäärää. Alla olevan listan väiteet 1,2,5 ja 6 allekirjoitan 100%:sti.

Inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän hyvinvointi ja kukoistaminen maapallolla on itseisarvo. Ei-inhimillisen elämän arvo ei riipu sen hyödyllisyydestä ihmisen tarkoituksiin.

Myös elämänmuotojen rikkaus ja monimuotoisuus ovat arvoja itsessään, ja ne myötävaikuttavat inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän kukoistamiseen maapallolla.

Ihmisillä ei ole oikeutta vähentää tätä rikkautta ja monimuotoisuutta muuten kuin tyydyttääkseen välttämättömät tarpeensa.

Pyrkimys ihmiselämän ja kulttuurien kukoistamiseen sekä pyrkimys ihmisten väkiluvun laskemiseen ovat sopusoinnussa keskenään.

Nykyinen ihmisen aiheuttama häiriö ei-inhimilliselle elämälle on kohtuuton, ja tilanne on huononemassa nopeasti.

Siksi ihmisten toiminnan ja sen perusteiden on muututtava. Muutos vaikuttaa talouselämän, teknologian ja ideologian perusrakenteisiin.

Ideologinen muutos on pääasiassa muutosta kohti elämän laadun ja itseisarvon kunnioittamista, ei pitämistä kiinni elintason kohoamisesta. Laadun ja määrän ero tiedostetaan syvällisesti.

Kaikilla, jotka hyväksyvät edellä luetellut kohdat, on velvollisuus osallistua suoraan tai välillisesti tämän välttämättömän muutoksen aikaansaamiseen.

Olen kuullut monen libertaarin vähättelevän lajien suojelun merkitystä. Kaikkien ei kuulemma tarvitse osallistua lajien kuten susien suojeluun, koska on mielipidekysymys onko vaikkapa vietnamilaisen sarvikuonon kuoleminen sukupuuttoon tärkeä asia. (Niin kuin tietysti onkin mielipidekysymys. Samoin on mielipidekysymys, että "kaikkien ei tarvitse osallistua lajien suojeluun, koska on mielipidekysymys onko lajin kuoleminen sukupuuttoon valitettavaa." Itse olen sitä mieltä että "vaikka se on mielipidekysymys onko lajin kuoleminen sukupuuttoon valitettavaa, kaikki on pakotettava osallistumaan lajien suojeluun esimerkiksi rahoittamalla suojelua julkisilla varoilla".)

Sen sijaan libertaarien mukaan väkivallattomuuden idea, joka heijastelee universaalin ihmisarvon ihannetta, on jollain oudolla tavalla arvo, joka kaikkien pitäisi hyväksyä universaaliksi arvoksi. Siksi se, että maapallolla on 7 miljardia kuluttajaa on muka pikemmin merkki edistyksestä kuin onnettomuus. Se, jolla on toisenlaiset arvot joutuu sitten vähättelyn kohteeksi. (Tosiasiassa universaalin ihmisarvon asettaminen syväekologisten arvojen edelle on myös mielipidekysymys.)

Samanlaisen vähättelyn kohteeksi joutuu, jos ei hyväksy absoluuttista sopimusvapautta universaaliksi arvoksi vaan hyväksyy vaikkapa sen, että ihmiset joutuvat maksamaan veroja tai joutuvat alentamaan hiilidioksidipäästöjä, koska veron maksu ja pakolliset päästörajoitukset voivat joissain tilanteissa nostaa tehokkuutta.

Asia on kuitenkin niin, että se millainen arvopohja ihmisellä on ei tee ihmistä sen irrationaalisemmaksi tai rationaalisemmaksi. Se että ihminen on laumasielu ja ihminen seurustelee vain samanmielisten kanssa, sen sijaan on melkoinen este sille että korkeankaan älykkyysosamäärän ihminen saavuttaisi mitään henkisiä päämääriä. Valtaa hän voi toki saavuttaa.

Se, että kannatan suurelta osin syväekologisia periaatteita ei ole mikään este sille että voin samaan aikaan käsitellä rationaalisesti ja rehellisesti taloustieteen, antropologian, politiikan tai markkinatalouden kysymyksiä.

Se ei myöskään ole missään mielessä ristiriidassa vaikkapa Hayekin ajattelun kanssa.

Presidentin valien alla keskustelun tympeys senkun lisääntyy

Tänään HS:n pääsivulla selitetään että vanhemmat eivät valitse lähikoulua usein siksi että heillä on ennakkoluuloja. Jonkun ala-asteen rehtori sanoo HS:ssä, että "Uskallan sanoa että valintaan vaikuttavat ennakkoluulot". Varmasti vaikuttavat ihmisten kaikkiin päätöksiin ennakkoluulot mutta hyvin paljon vaikuttavat myös ennakkotiedot. Meillä on valtava määrä vääriä ja oikeita ennakkoluuloja, joiden perusteella teemme päätöksiä.

Mutta tuossa nyt tietysti ei ole mitään uutta. Ihmetyttää vaan että ainako keskustelu jatkuu samoja latuja. (Varmaa on että kun artikkelissa sanotaan melko alkuvaiheessa "Uskallan sanoa että valintaan vaikuttavat ennakkoluulot" niin monelta jää artikkelin lukeminen siihen. Luin itsekin jutun loppuun vain jotenkin vastentahtoisesti.)

Sen sijaan että keskusteltaisiin itse asiasta puhutaan siitä, onko ihmisillä ennakkoluuloja. Sen sijaan että keskusteltaisiin edes kerran ihan rauhallisesti Natosta - siitä että onko Natoon liittyminen hyvä vai huono asia - keskustellaan siitä että onko joku ehdokas oikeasti Naton piilokannattaja vai ei. Vaaleista ja politiikasta toisaalta ja sanomalehdistöstä toisaalta tulee pelkkää viihdettä - ja tylsää sellaista - kun asioista ei oikeasti keskustella.

Presidentin vaalien keskustelujen seuraaminen on tympeää. Vaalithan eivät edes ole kovin tärkeät, jos vertaa vaikka EU-vaaleihin tai eduskuntavaaleihin. Jarkko Tontin mukaan presidentin vaalit ovat huijaamista - ne ovat ensi sijassa huomion siirtämistä sieltä missä tehdään oikeita päätöksiä sinne missä ei tehdä. Minusta niissä valitaan ensi sijassa henkilöä, jonka tehtävänä on kyykyttää niitä poliitikkoja, jotka tekevät demokratian oikean suomalaisen työn. Kansanedustajia, pääministeriä, valtiovarainministeriä ja muuta hallitusta. Valitaan henkilöä joka on muka päivän politiikan yläpuolella - miksei teoriassa voisikin olla - mutta ei ainakaan viimeisen 12 vuoden aikana ole ollut.

EU ja Euroopan parlamentti ovat jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkeimpiä vallan käytön paikkoja, mutta ne saavat kaikkein vähiten julkisuutta ja Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin. Presidentti sen sijaan ei vaikuta kansalaisten elämän kannalta oikeastaan mihinkään, mutta saa kaikkein eniten julkisuutta ja äänestysaktiivisuus presidentinvaaleissa on kaikkein korkein. Taiteilijat ja kulttuuriväki eivät juuri muissa vaaleissa aktivoidu, mutta nyt he ovat sankoin joukoin liikkeellä kuka minkin ehdokkaan taakse ryhmittäytymässä. Myötähäpeää.

...Hävettää koko touhu. Hätkähdyttävän moni haikailee alamaismentaliteetin läpäisemänä maan isää tai emoa, johtajaa, joka hoitaisi asiat kuntoon. Ei ole mikään yllätys, että vahvaa presidenttiä halutaan kaikkein eniten äärioikeistossa. ... Suomalainen kummajaisuus on, että myös vasemmistossa halutaan pitää kiinni presidentistä. (Jarkko Tontti: Miksi en äänestä presidentin vaaleissa.)

Keskustalaiset kaipaavat uutta Kekkosta.

Toki täytyy myöntää, että suomalaiset keskustelevat joistain asioista - maahanmuutosta, ilmaston lämpenemisestä ja EU:sta - ja se on sinällään hyvä asia. Mutta keskustelu käydään yleensä samanmielisten kesken. Ja jos keskustellaan erimielisten kanssa, heidän leimataan yleensä jollain identiteetillä oikeistolaiseksi, syväekologiksi, punavihreäksi, rasistiksi tai muuksi. Keskustellaan narisevalla ylimielisellä äänellä, mihin littyy varmuus siitä että itse on oikeassa ja muut typeriä.

Suomessa uskotaan yhä edelleen siihen, että kaikista asioista ei ole järkevää puhua. On uusia tabuja ja on vanhoja. Vanhat tabut liittyvät Venäjään. Tottakai suomalaiset tietävät, että on odotettavissa, että Venäjä uhkailee Suomea edelleen väittämällä Suomen kohtelevan Venäjän kansalaisia huonosti, mutta siitä ei pitäisi muka vaan välittää. Pitää olla realisti suhteessa Venäjään ja se realismi tarkoittaa juuri sitä iän ikuista vanhaa inhorealismia, missä Suomi pysyy kaikkien turvajärjestelyjen ulkopuolella ja yrittää pitää lakeijamaisella käytöksellä Venäjän hyvällä mielellä ja luotavaisena Suomen aikeiden suhteen. Sen, että 80-luvulla virolaisiin emigrantteihin yhteyksiä pitäviä ja Neuvostoliiton vastaisiin mielenilmaisuihin osallistuneita pidetiin veneen keikuttajina, vielä ymmärrän, mutta että tuosta samasta Venäjän mielistelystä halutaan edelleen pitää kiinni, on äärimmäisen tympeää.

Suhteet Venäjään pitää olla asialliset - ja kansalaisjärjestöjen tasolla yhteistyötä on edistettävä kuten Arhinmäki sanoi. En väitä, että Suomen pitää olla jatkuvasti tuomitsemassa venäläisten sisäisiä ihmisoikeusloukkauksia, mutta se että Venäjän viranomaiset esimerkiksi väärentävät Inkerin Laukaanjoen fosforipäästöjen mittaustulokset, on tuomittava selkeästi, koska haitta koskee Suomea. Hännystelijää ei kukaan kunniota. Hännystelijä ei ole edes luotettava kumppani.

Muutama uusi keskusteluaihe tuleekin mieleen:

Ovatko Suomessa asuvat venäläiset muuttumassa tahtomattaan turvallisuusuhaksi samaan tapaan kuin Tsekkoslovakian sudettisakasalaiset ? Tuleeko Putinin hallinto jatkamaan sen uhoamista että Suomi kohtelee venäläisiä huonosti ? Mitä perää on väitteessä että uhoaminen on vain Venäjän ulkoministerien virkamiesten uhoilua eikä Putin tiedä sellaisesta mitään kun ei voi valvoa kaikkea mitä maassa tapahtuu ?

Älypuhelinmarkkinat - Androidin vauhti hidastuu

Nokian romahduksen aikoihin uumoilin, että Android tulee olemaan älypuhelin-markkinoiden voittaja. Nyt ilmeisesti yhä useampi kysyy, miksi ostaa toiseksi paras.

Venäjä on erilainen

Venäjää leimaa salailun kulttuuri. Kun tapahtuu onnettomuus, tai tulee esiin ongelma, ensimmäinen kysymys venäläisellä johtajalla on, miten tämä salataan ja miten saadaan niiden suut tukittua, jotka asiasta tietävät.

Lehdistö ei ole vapaata. Lehtimies joka kertoo ongelmista, leimautuu petturiksi, ja hänen fyysinen koskemattomuutensa on vaarassa. Oppositio ja kansalaisjärjestöt koetaan nekin valtion vihollisiksi. Kansalaisjärjestön aktiiveja uhkaillaan fyysisesti ja heidän lapsiaan uhataan otettavan huostaan.

Taas yksi mätä hedelmä salailun kulttuurista on tullut esille. Ongelma joka olisi ollut periaatteessa helppo ja halpa ratkaista ajat sitten.

Tämä ongelma saadaan tietysti taas ratkastua, mutta Venäjä tulee generoimaan vastaavia ongelmia lisää. Ne salataan niin pitkään kuin on mahdollista eli kunnes jotkut ulkomaiset tutkijat pääsevät asiasta selville. Ihmiset, joiten polvilumpioita ei voi lyödä rikki, koska he ovat ulkomaalaisia, ihmisiä, joita Venäjän johtajat eivät kykene tappamaan.

Kun venäläinen johtaja lupaa että avoimuutta lisätään, tiedämme että hän valehtelee. Että hän puhuu tällaista vain ja ainoastaan siksi, että hän on jäänyt taas kiinni rysän päältä.

Tottakai Suomessakin asioita salaillaan, mutta lehdistö on yleensä kärkäs kertomaan salailuista heti, kun saa ne selville. Suomessa lehdistö on suhteellisen vapaata ja johtajat tietävät tämän selkäydintään myöten.

Ranskan kommunistit toisessa maailmansodassa

Toisen maailmansodan jälkeen varsinkin venäläinen ja ranskalainen äärivasemmisto (kommunistit) ovat mainostaneet itseään antifasistisen taistelun etujoukoksi. Ranskan kommunistisen vastarintaliikkeen roolia natsismin kaatumisessa on painotettu. Lapsesta asti olemme nähneet propagandaelokuvia ranskalaisen vastarintaliikkeen urheudesta.

Harvoin kuitenkaan puhutaan siitä, että kun natsit sodan alussa hyökkäsivät Ranskaan, kommunistit kieltäytyivät puolustamasta maataan. Kommunistien johtaja Maurice Thorez karkasi rintamalta ja pakeni Moskovaan. Tammikuussa 1940 sodan keskellä Ranskan parlamentti erotti epäisänmaalliset kansanedustajat parlamentista.

Suomen vasemmisto on esittänyt propagandassaan Suomen natsien liittolaiseksi - äärivasemmiston oma historia natsien liittolaisena on yritetty pehmennellä esittämällä liittolaisuus taktisena vetona. Suomalaisten liittoutuminen tai "liittoutuminen" Saksan kanssa on jonkinlainen suuri perisynti, jota sitten nyky-vasemmisto on laajentanut uusilla syyllisyyksillä kuten sillä, että olemme muka velkaa Afrikalle.

Jos talvisodassa Suomeen olisi hyökännyt Neuvostoliiton sijasta sen liittolainen Saksa, suomalaiset kommunistit olisivat todennäköisesti menneet käpykaartiin yhtä lailla. Voimme olla varmoja että suomalainen äärivasemmisto ei olisi kokenut minkäänlaista syyllisyyttä siitäkään.

Westermarckin kirjoitusten digitalisointi

Suomen erään kaikkien aikojen merkittävimmän yhteiskuntatieteilijän - sosiobiologian esi-isän - Edward Westermarckin tuotanto on digitalisoitu. Westermarckin tutkijan ura sattuu 1800-1900-lukujen vaihteeseen, mutta edelleen hänen työtään arvostetaan suuresti.

Westermarck-ilmiö on tunnetuin Edvard Westermarckin teoria. Teorian mukaan ihmiset eivät tunne luontaista sukupuolista vetoa kasvinkumppaneihinsa, kuten sisaruksiinsa. Westermarck arveli, että kyseessä on biologisen evoluution tuottama sopeuma, jonka tarkoituksena on estää sisäsiittoisuutta.

Westermarck siis vastusti Sigmund Freudin psykoanalyyttista teoriaa, jonka mukaan lapsilla on luontainen taipumus oidipuskompleksiin.

Westermarck-ilmiö on havaittu Taiwanissa niissä perheissä, joihin vanhemmat ovat adoptoineet tyttölapsia poikiensa tuleviksi vaimoiksi. Huolimatta Taiwanin yhteiskunnan yleisestä vanhoillisuudesta ja järjestettyjen avioliittojen yleisyydestä nämä lapseksi otetut tytöt ovat tutkimusten mukaan myöhemmin ottaneet avioeron miehistään nelinkertaisella todennäköisyydellä väestön keskiarvoon verrattuna. Tulevien miestensä kanssa lapsesta asti samassa perheessä kasvaneet tytöt ovat ilmeisesti kokeneet miehensä veljikseen, joten avioliitto on helposti kariutunut insestimäisen luonteensa vuoksi, biologisen sukulaisuuden puuttumisesta huolimatta.

Ilmiö on havaittu myös israelilaisissa kibbutseissa - samoissa makuusaleissa nukkuvat kibbutsin lapset eivät tutkimuksen mukaan muodosta parisuhteita keskenään.

(Lähde ja lainaus: suomenkielinen wikipedia.)

Westermarckin työ on vuosikymmenien mittaan tietysti herättänyt närkästystä niissä, joiden mielestä ihmismieli on syntyessään tyhjä taulu. Mm. Emile Durkheim kritisoi Westermarckia vuonna 1906. (Suomalainen yhteiskuntatieteilijä professori J.P. Roos kuvaa Westermarckin ja Durkeimin ristiriitaa ja väittää Westermarckin olleen yleisesti ottaen oikeassa ja Durkheimin väärässä.)

Sosiobiologian varsinaisen isän E.O. Wilsonin Sociobiology: The New Synthesis (1975) palautti sen ajatuksen, että tietynlaiset moraalisäännöt ovat evoluution tulosta eli geneettisesti määräytyneitä, taas tieteen main streamiin.

En kaipaa minäkään besserwisseriä !

Elina Grundström kirjoitti tänään HS:ssä otsikolla Kaipaatko elämääsi besserwisseriä?:

Viime syksynä hyväksytyn perustuslain muutoksen jälkeen presidentti ei enää esittele lakeja, ei edusta Suomea EU:ssa eikä nimitä kuin kaikkein korkeimmat virkamiehet.

Monet ovatkin pohtineet, mihin tällaista vallasta riisuttua presidenttiä enää tarvitaan.

Vaalikeskustelujen perusteella häntä kaivataan arvojohtajaksi. Se kuulostaa hienolta, mutta luulen, että harva haluaa sitä oikeasti. Minä en ainakaan tarvitse enää yhtään ylimääräistä besserwisseriä kertomaan, miten suomalaisten pitäisi elää ja ajatella.

Minua ei myöskään innosta asetelma, jossa presidentti "arvojohtaa" hallitusta. Nuoret ministerit tekevät parhaansa, ja joku vanha ukko jälkiviisastelee vieressä. Tätä on jo nähty tarpeeksi.

Olen aivan samaa mieltä. Tosin en kyllä näe mitään eroa siinä onko kyseessä akka vai ukko. Besserwisser eli arvojohtaja eli kyykyttäjä meillä on ollut nyt 12 vuotta.

Grundström jatkaa: Todellisuudessa presidenttiä tarvitaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoitamiseen. Siinä hänellä on yhä edelleen virallistakin valtaa ja vielä suurempi epävirallinen työmaa nyt kun maailmanpolitiikan palapeli on muotoutumassa uudelleen.

Vaalit osuvat ajankohtaan, jossa kaikki Suomen ulkopolitiikan peruspilarit horjuvat. Eurooppa on talouskriisissä ja Venäjä sisäpoliittisen kriisin partaalla. Samalla puolustusliitto Nato heikkenee silmissä.

...

Presidentin pitäisi ymmärtää maailmanpolitiikkaa ja sen muutoksia laajemmin kuin koskaan ennen. Moninapaisessa maailmassa ei selviä liittoutumalla vahvimman pelurin kanssa, eikä ulkopolitiikka voi perustua yksinkertaisiin eipäs–juupas-valintoihin sen enempää Naton kuin Venäjänkään kannalta.

Maailma on muuttumassa moninapaiseksi mosaiikiksi, jossa vanhat totuudet eivät päde. Tällaisessa maailmassa presidentiltä odotetaan näkemyksellisyyttä, kaikkiin maanosiin ulottuvia suhdeverkostoja ja kykyä vaativiin monenvälisiin neuvotteluihin.

Käytännössä meillä on jo ollut kaksi tällaista presidenttiä. Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen ovat ymmärtäneet maailman globalisoitumista ja kunnostautuneet monenkeskisessä, neuvottelevassa ulkopolitiikassa.

Suomessa heitä onkin sitten haukuttu kuin vierasta sikaa. Ahtisaari sai kotimaassa osakseen suoranaista pilkkaa ennen kuin hänelle lopulta myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto. Luulenpa, että Tarja Halosenkin kansainväliset ansiot oivalletaan vasta jälkikäteen.

Tarja Halonen on mielistellyt venäläisiä ja käynyt höpöttämässä tasa-arvosta aikansa eläneessä järjestössä nimeltä YK. Grundström ampuu hyvän alun jälkeen pahasti ohi. Presidentin pitäisi todellakin olla turvallisuuspolitiikan ja maailmanpolitiikan taitaja ja samalla ajaa Suomen etua. Suomen edun ajamisen Halonen on naivissa maailman "parantamisessaan" unohtanut kokonaan - turvallisuuspolitiikan tai "maailmanpolitiikan" taitajaksikaan en häntä laske.

Ahtisaarelle annan pisteet siitä että hän on todella oikeasti parantanut maailmaa, vaikka ei ehkä Suomen eteen juuri mitään suoranaisesti tehnytkään. No turvallisempi maailma on tietysti myös Suomen etu. Haavisto vaikuttaa aivan samanlaiselta kansainväliseltä toimijalta kuin Ahtisaari - Ahtisaarihan onkin suoraan sanonut että Haavisto on todennäköisin uusi Ahtisaari. Haavisto on suomalainen rauhanrakentaja ja pisteet hänelle siitä.

Suomen Kuvalehti kirjoitti pääkirjoituksessaan jokin aika sitten Suomen Nato-jäsenyydestä:

Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.

Halonen on nimenomaan presidentti joka puhuu "suurista" periaatteista, mutta ei ole tehnyt yhtään mitään. Kansa on ollut innostunut hänestä nimenomaan tilanteissa joissa hän on toiminut kyykyttäjänä ja besserwisserinä kuten Viljasen nimityksen yhteydessä. HS:ssä haastatellut suomalaiset hykertelivät sitä, miten Halonen kyykytti poliitikkoja.

Suorapuheisimmat tarkkailijat ovat sanoneet mitä ajattelevat - muut ovat varmistelleet itselleen kutsua linnan juhliin:

"Venäläisten pussailu on kivaa mutta voi kysyä onko ylenpalttinen ystävävyys vaikuttanut myönteisesti mihinkään" (Jörn Donner).

"Tarja Halonen on rähmällään oleva hemulitäti, joka mumisee Venäjällä fraaseja, mutta ei uskalla puolustaa suomalaisten sukulaiskansojen oikeuksia." (Jarkko Tontti)

"Euroopan Neuvoston jäsenmaista pahiten ihmisoikeuksia rikkoo Venäjä. Tämä on tullut esiin kaikissa ihmisoikeuksia käsittelevissä raporteissa, nykyisen ihmisoikeuskomissaarin Thomas Hammarbergin selonteoissa ja kannanotoissa. Venäjä ei ole oikeusvaltio ja poliittista oppositiota suorastaan vainotaan. Jos Halonen olisi ottanut vastaan ihmisoikeuskomissaarin tehtävät, hän olisi ajautunut napit vastakkain hyvän ystävänsä Vladimir Putinin kanssa. Ja eihän se käy käy päinsä." (Tuulikki Ukkola)

Koska kannatan Nato-jäsenyyttä, minun on hyvin vaikea valita presidenttiehdokasta näissä vaaleissa. Äänestän kyllä mutta en aio liputtaa minkään ehdokkaan puolesta.

Otsonikato - väärin sammutettu

Käsittelin muutama vuosi sitten sitä, miten ihminen onnistui ratkaisemaan otsonikadon, mutta ilmaston lämpeneminen ei ota ratketakseen, vaikka molemmat ongelmat ovat taloustieteen termein samanrakenteisia globaaleja yhteismaan ongelmia:

Ilmaston lämpeneminen on hankala ongelma, koska se vaatii koko kansainvälisen yhteisön yhteistyötä. Ilmaston lämpeneminen on taloustieteen termein globaali yhteismaan ongelma.

Ei ole kauaa aikaa siitä kun otsonikadosta puhuttiin paljon. Otsonikato on periaatteessa samanlainen globaali yhteismaan ongelma kuin ilmaston lämpeneminen.

Otsonikadosta puhuminen on loppunut siksi, että otsonikato on jo saatu hallintaan. Sen jälkeen kun ongelma 1980-luvulla todella myönnettiin, on edistytty varsin nopeasti:

1. Montrealin sopimus solmittiin vuonna 1987. Sopimus loi puitteet ratkaista ongelma. Sopimusta on myöhemmin jonkin verran paranneltu.

2. Vuoteen 2005 mennessä ihmisperäisten otsonia tuhoavien kaasujen määrä troposfäärissä oli laskenut jo 8–9 % 1990-luvun alussa havaittuihin huippulukemiin verrattuna.

3. Otsonikato stabilisoituu (=ei enää kasva) nykyarvioiden mukaan vuonna 2020.

4. Otsonikerroksen arvellaan palautuvan ennalleen aikaisintaan vuoden 2050 tienoilla.

Ero otsonikadon ja ilmaston lämpenemisen välillä on toisaalta huutaava: Ilmaston lämpenemisestä on siitäkin puhuttu kauan - Osmo Soininvaarakin kirjoitti aiheesta aineen ylioppilaskirjoituksissa jo 70-luvun alkupuolella. Ilmaston lämpenemiselle ei kuitenkaan ole tehty juuri mitään, vaikka ongelman dramaattisuus on tiedetty jo varsin kauan. Ilmeisesti suurin ero on siinä, että ilmaston lämpenemisen ratkaiseminen maksaa huomattavasti enemmän kuin otsonikadon ratkaiseminen: Ilmaston lämpenemisen ratkaisu vaatisi ekonomi Nicholas Sternin mukaan seuraavan 40 vuoden ajan satsauksen, jonka vaikutus maailman bruttokansantuotteeseen olisi karkeasti arvioiden -1 % joka vuosi.

Libertaarien mukaan mitään ihmisen aiheuttamaa ilmastonlämpenemis-ongelmaa ei tietysti olekaan, kuten kaikki tiedämme. Mutta kaikki eivät ehkä tiedä sitä, että myös otsonkikadon ratkaisu oli libertaarien mukaan väärin sammutettu.

On tietysti totta että, jos ongelman ratkaisu ei vaadi keskittämistä (=keskittämistä valtiolle tai keskittämistä kansainväliselle tomijalle), sitä ei pidäkään keskittää. Garret Hardin - yhteismaa-käsitteen luoja - painotti asiaa painottamasta päästyään. Hän totesi mm. että globaalia väestöongelmaa ei ole olemassa ellei väestöongelmaa keinotekoisesti globalisoida:

"The moral is surely obvious: never globalize a problem if it can possibly be solved locally. It may be chic but it is not wise to tack the adjective global onto the names of problems that are merely widespread -- for example, "global hunger," "global poverty," and the global population problem."

We will make no progress with population problems, which are a root cause of both hunger and poverty, until we deglobalize them. Populations, like potholes, are produced locally, and, unlike atmospheric pollution, remain local unless some people are so unwise as to globalize them by permitting population excesses to migrate into the better-endowed countries. Marx's formula, "to each according to his needs" is a recipe for national suicide."

Toisaalta Hardin tajusi tietenkin sen, että on olemassa myös sellaisia yhteismaan ongelmia jotka vaativat globaalia ongelman ratkaisua. Libertaarit tuntuvat tämän kieltävän:

Jos ongelman ratkaisu vaatii valtion tai kansainvälisen yhteisön koordinointia, ongelmaa ei ole olemassakaan. (libertarismin ensimmäinen peruslause, jota ei koskaan sanota ääneen.)

Mikrososiologiaa: keskustelu vertaisryhmässä

Istuimme iltaa, pelasimme shakkia ja keskustelimme yhteisistä asioista. Kaksi norjalaista, kaksi suomalaista, yksi ruotsalainen, yksi New Yorkin juutalainen ja maallistunut muslimi. Tunsimme toisemme ja keskustelimme yleensä suht suoraan.

Muslimi, joka on iloisesti pulputtava hyväntahtoinen nainen, sanoi muun keskustelun seassa juutalaiselle, että tehän olette yleensä hyviä tekemään businesstä. Juutalainen, joka yleensä on hyvin fiksu, rehellinen, suorapuheinen ja kova tekemään työtä, loukkaantui ja totesi, että kyseessä on stereotypia. Puolustin muslimia ja sanoin, että ei tämä halunnut loukata. Sanoin myös, että eikö se ole totta sitten, että juutalaiset ovat yleensä hyviä tekemään businesstä. Juutalainen totesi, että ehkä se on, mutta siitä ei ole kysymys. Väite on stereotypia ja siksi loukkaava. Muslimi oli hiljaa vaikka on yleensä puhelias.

New Yorkissa ja muualla missä on paljon juutalaisia kukaan ei juutalaisen mukaan ikinä esittäisi tuollaista stereotypiaa. Se on kertakaikkiaan loukkaavaa. Väitin, että koko termi stereotypia on jotain mitä ei tarvita. On olemassa vain tosia ja epätosia yleistyksiä. Sanoin jopa, että koko termin syöttäminen meille tänne Eurooppaan on amerikkalaista kulttuuri-imperialismia.

Amerikkalainen liberaali ja ruotsalaisen ovat minusta sillä laillla erikoisia universalisteja, että he ajattelevat että heidän omat spesifiset arvonsa ovat universaaleja. (Tätä tosin en sanonut.) Juutalainen sanoi, että se yleistys, että juutalaiset satsaavat aina koulutukseen, on totta. (Varmaan, mutta miksi se sitten ei ole stereotypia ?) Sanoin, että en loukkaannu jos joku sanoo, että suomalaiset ovat keskimäärin negatiivisia, koska minusta me olemme. Sanoin muslimille, että mikset muuta takaisin Iraniin, kun siellä olisi ydinfyysikoille nyt hyviä hommia. Nauroimme.

Keskustelu jatkui sitten hetken kuluttua ihan rauhallisena - kukaan tuskin oikeasti loukkaantui sen pahemmin.

Yksi yhteisö jää

Työpaikan vaihto on ollut väsyttävää. Irtisanominen oli hyvin ahdistavaa kun vanhassa työpaikassa oli kuitenkin paljon hyvää ja lähtemiseni aiheuttaa varmasti hankaluuksia jäljelle jääville, koska minulla ei ole minkäänlaista varamiestä. Ystävystyin yllättävän monen työkaverini kanssa ja heidän jättämisensäkin on epämiellyttävää. Yksi yhteisö jää.

Olen toisaalta iloinen, kun huomaan että töitä on minun osaamisellani aika helposti saatavissa. Se on tullut minulle yllätyksenä. Olen toki pahimmanlaatuinen pessimisti. Uudesta työpaikasta en paljoa tiedä. Joskus olen työpaikkaa vaihtaessani pettynyt pahasti.

Vanhan työpaikan ihmiset ovat olleet ainakin iloisiakin puolestani mikä on se taas tuntunut hyvältä.

Minkäänlaista ikärasismia en ole kokenut. Ihmisiä otetaan uskoakseni ainakin joillain aloilla töihin iästä riippumatta. Tietysti riippuu onko ikä tuonut mukanaan ensi sijassa kokemusta vai kyynisyyttä ja jämähtäneisyyttä.

Uusateismi, uskonnollisuus ja suvaitsemattomuus

Uusateisti Jussi K. Niemelän toimittama suomalainen uusateismin esitys Mitä Uusateismi tarkoittaa? eroaa edukseen ainakin monesta kansainvälisestä uusateismin fanaattisesta esityksestä, kuten biologi ja uusateisti Richard Dawkinsin Jumalharhasta.

Kirjassa on annettu tilaa ei vain tavanomaiselle uusateistiselle argumentaatiolle, vaan myös uskontotieteellisille analyysille, joka ei kohdistu vain uskontoon vaan myös uusateismiin itseensä. Uskontotietelijöiden puheenvuorot eivät tällä kertaa rajoitu vain kognitiivisiin uskontotieteilijöihin.

Kognitiivisen uskontotieteen sinänsä arvokas teoria, että uskonnon synty ja säilyminen selittyy sitä kautta että ihmisellä on evoluution myötä syntynyt hyperaktiivinen agency detection module , joka näkee päämäärätietoisia toimijoita (elävien olentojen kaltaisia olentoja kuten henkiä) sielläkin missä niitä ei ole, on niin lähellä uusateistien väitettä että uskonto on mielen virus, että uusateistit suosivat yleensä kognitiivista uskontotiedettä. Kognitiivinen uskontotiede antaakin eittämättä paljon vahvemman tieteellisen perustan uusateisteille kuin julistavien ateistien Dawkinsin, Harrisin ja Hitchensin tekstit.

Dawkinsin kreationismin vastaisen argumentaation arvoa en halua tosin minäkään missään nimessä kiistää, mutta Dawkinsin kiihkeä argumentaatio Jumalan olemassaoloa vastaan ei vakuuta kuin ateismiin uskovia. Mitään uskontotiedettä se ei ainakaan ole. (Koska Suomen uusateistit ovat innokkaita wikipedian päivittäjiä suomalaisen wikipedian Uskonnon Alkuperä -artikkelissa on pitkä teksti Dawkinsista vaikka vastaavassa englanninkielisessä artikkelissa Dawkinsia ei ole mainittukaan.)

Uskontotieteilijä Kimmo Ketolan kriittinen artikkeli Niemelän kirjassa täydentää siis muuta kirjaa hienolla tavalla. Niemelä olisi voinut ottaa kriittisen puheenvuoron joltain kasvatustieteen professori Puolimatkan kaltaiselta kreationistilta, mutta ei ole ottanut.

Ketola käsittelee erityisesti kysymystä, mikä suvaitsemattomuuden ja uskonnollisuuden suhde on, yhteiskuntatieteen tilastollisen metodologian avulla. Ketola osoittaa, että uskonnollisuuden ja suvaitsemattomuuden välillä ei ole selkeää korrelaatiota saati sitten syy-seuraus-suhdetta.

Sen sijaan korrelaatio on Ketolan mukaan selkeä minkä tahansa ryhmäkuntaisuuden ja suvaitsemattomuuden välillä. Näin ollen rukoileva harras uskova ei tyypillisesti ole suvaitsematon vaan ehkä pikemmin jopa suvaitseva, kun taas voimakas identifioituminen uskonnolliseen yhteisöön ja osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin nostaa suvaitsemattomuutta toisella tapaa uskovia kohtaan.

Tältä pohjalta voidaan muodostaa vaihtoehtoinen hypoteesi uskonnon ja väkivallaan yhteen kietoutumisen mekanismeista. ... ulkoryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja, syrjintää ja väkivaltaa voidaan selittää liittoutumiin sitoutumisen voimakkuudella.

... on syytä ottaa vakavasti tulos, että uskonnolliset uskomukset sinällään eivät ennusta sen enempää ennakkoluuloja kuin väkivaltaakaan. ... on jopa merkkejä siitä, että hartauteen suuntautuvalla uskonnollisuudella voi olla ... suvaitsevaisuutta lisäävä vaikutus...

Uskonnon suvaitsemattomuutta ja väkivaltaa lisäävä vaikutus voidaan helposti selittää liittoutumisen vahvistamiseen tähtäävällä käyttäytymisellä.... [uskonnollisiin] tilaisuuksiin osallistuminen vahvistaa liittoutumille ominaista käyttäytymistä.

Kollektiiviset rituaalit ja jyrkät uskomukset eivät kuitenkaan ole pelkästään uskonnoille ominaisia, vaan niitä tavataan myös maallisissa yhteyksissä. ...

Uusateistit johtavat siten ihmisiä harhaan julistamalla syntipukiksi [suvaitsemattomuuteen] uskonnollisen uskon. Ajatus siitä, että maailma olisi parempi paikka elää, kunhan sieltä kitkettäisiin uskonnollinen usko voi olla vaarallinen harhakuvitelma. Uusateistien esittämät lääkkeet konfliktien korjaamiseksi, kuten uskontojen suvaitsemisen lopettaminen ja ateistisen identiteetin vahvistaminen, ovat nimittäin omiaan pahentamaan tilannetta. Näillä keinoin vahvistetaan juuri niitä asioita, jotka tieteellisen tutkimus on paljastanut suvaitsemattomuuden ja väkivallan polttoaineiksi.

Itse en tietenkään näe ryhmäkuntalaisuutta pelkästään suvaitsemattomuuden lähteinä. Onhan jopa vahvoja viitteitä siihen, että ryhmäkuntalaisuus on kietoutunut siihen persoonallisuusrakenteeseen, jota kuvastaa altruismi.

En myöskään ajattele, etteikö suvaitsemattomuuden takana JOSKUS ole täysin perusteltua tietoa. Johonkin ryhmään kohdistuva karsastus voi perustua yhtä hyvin karsastajan vääriin ennakkoluuloihin kuin karsastettavan ryhmän haitallisiin tai vaarallisiin ominaisuuksiin karsastajan kannalta.

Mutta suvaitsemattomuuden edistäminen on vääjäämättä vaarallista. Aina.

En myöskään ottanut tässä postauksessa kantaa siihen, missä määrin uskonnollisuus (uskonnollinen käyttäytyminen) nostaa tai laskee yksilön omaa elämisenlaatua.

Luottamus, hyvinvointiyhteiskunta ja kestävyys

Kansankokonaisuuden aihepiiriä kosketeltiin tänään Tekniikassa ja Taloudessa. Lainaan pätkän:

Hyvinvointiyhteiskunnan syntyehto on, että kansalaiset luottavat toisiinsa.

Luottamus on olennaista, jos halutaan eroon korruptiosta ja järjestelmän hyväksikäytöstä ja samalla halutaan taata yksityiselle sektorille toimintavapaudet, jotka mahdollistavat tuottavuuden kasvun.

Mutta onko hyvinvointiyhteiskunta muna, josta kansalaisten keskinäinen luottamus kuoriutuu? Kumpi oli ensin?

Aina tähän asti sosiaalipolitiikan tutkijoiden valtaosa on vakuuttanut, että vahva hyvinvointiyhteiskunta on kansalaisten välisen luottamuksen synnyn ehto.

Todellisuudessa asia on täsmälleen päinvastoin, ilmenee tuoreesta tanskalaistutkimuksesta.

– Hyvinvointivaltiota ei voi syntyä, ellei ole luottamusta. Todellisuudessa kansalaisten välisellä luottamuksella on syvät historialliset juuret, jotka ulottuvat kauas aikaan ennen hyvinvointiyhteiskuntaa, sanoo professori Christian Bjørnskov Aarhusin yliopiston taloustiedekunnasta.

– Vielä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa on kansalaisten välinen luottamus korkeinta pohjoismaisten siirtolaisten jälkeläisten joukossa. He ovat muuttaneet maahan ennen hyvinvointivaltiota, joten tämä on yksi osoitus siitä, että Pohjoismaissa vallitseva luottamuksen taso on vanhempi kuin hyvinvointivaltio.

Bjørnskov ja Lundin yliopiston professori Andreas Bergh ovat tutkineet oloja 77 eri maassa verraten muun muassa kielioloja, ilmastoa, hallintomuotoa ja historiaa.

Uskon ja luottamuksen puutteella on kohtalokkaat vaikutukset hyvinvointiin.

– Jos kansalaiset petkuttavat ja lahjovat toisiaan, julkinen kulutus ampaisee kattoon ja hyvinvointivaltio hajoaa palasiksi, kuten Kreikassa on käynyt, Bjørnskov selittää.

Pohjoismaat haavoittuvia

Luottamuksen kannalta pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat huipulla. Pohjoismaat ovat siten myös enemmän riippuvaisia hyvin toimivasta ja korruptiottomasta virkavallasta.

– Mitä enemmän luotamme kadunmieheen ja mitä suuremmaksi hyvinvointisysteemimme kasvaa, sitä haavoittuvampia olemme systeemin hyväksikäytölle. Valtio ottaa huikean vastuun, verotaakka nousee korkealle, ja tämä altistaa valtion väärinkäytöksille, Bjørnskov sanoo.

Bjørnskovin mukaan kansalaisten välinen luottamus on ylpeyden aihe. Sen seurauksena on pienemmät kulut, vähemmän huijausta ja vähemmän sääntöjä, jolloin liiketoiminta on vapaampaa.

Yhteiskunnissa, joissa luottamuksen taso on matala, työolosuhteita ja jopa palkkaa pyritään sääntelemään tiukasti.

– Tanskalaisessa mallissa työmarkkinaosapuolet pääsevät sopimukseen ilman hallituksen väliintuloa, mikä on johtanut parempaan tuottavuuteen.

Nokian romahdus - kääntyykö älypuhelinten markkinaosuus jo nousuun ?

Nokian markkinaosuus älypuhelimissa oli viime kesänä pudonnut 15,2:een vuotta aiemmasta 38,1:stä prosentista. Lokakuussa raportoitiin torjuntavoitosta ja pientä optimismia oli ilmassa.

Todellisuus Britanniasta - markkinalta johon Nokia on Windows Phone -strategiallaan erityisesti panostanut - kertoo tämänhetkisestä tilanteesta:

Älypuhelimien hintavertailuja suorittavan Mobilesplease-blogin kyselyn mukaan loppuvuodesta julkaistun Lumia 800:n markkinaosuus verkkomyynnistä oli 0,17 prosenttia marraskuussa. Verkkokaupan myydyin malli oli Samsung Galaxy S II, joka kahmi 16,13 prosentin markkinaosuuden. Toiseksi myydyin oli Applen iPhone 4 16GB black (10,24%) ja kolmanneksi myydyin iPhone 4S 16GB black (5,50%). Applen puhelimien yhteenlaskettu markkinaosuus oli 17,8 prosenttia.

Kyselystä kuitenkin selviää, että Lumia on parantanut myyntiään joulukuussa. "Indikaattoreiden mukaan Lumia 800:n myynti on tuplaantunut, mutta markkinaosuus on edelleen alle prosentin luokkaa, mikä on luultavasti vielä kaukana siitä, missä Nokia haluaisi sen olevan", Mobilesplease kirjoittaa.

Vahvan keskusvallan vaatijat liikkeellä

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi kirjoittaa tänään HS:n Vieraskynässä, että [Euroopan] Kriisi vaatii EU:n poliittista yhdentymistä. Mielenkiintoista kirjoituksessa on, että Koskenniemi menee vielä pidemmälle kuin normi-integraatiion vaatijat, jotka ovat viime aikoina vaatineet lähinnä budjettikuria eli budjettivallan osittaista siirtämistä Brysseliin.

Koskenniemi nimittäin vaatii vallan keskittämistä eurooppalaiselle hallitukselle ja demokraattisesti valitulle parlamentille, joiden tehtävänä on talousongelmien lisäksi taata hyvinvointiyhteiskunnan säilyminen. Lisäksi uuden valtakeskittymän pitäisi ryhtyä harjoittamaan tulonjakopolitiikkaa niin, että etelän ja pohjoisen tuloerot madaltuisivat.

Usein ajatellaan, että EU:n kriisissä on valittava kahden vaihtoehdon väliltä: on joko tiivistettävä talousliittoa tai sitten palattava kansallisvaltioiden maailmaan. Tämä on väärin.

Valittavana on myös kolmas vaihtoehto, joka korostaa nykyisten ongelmien poliittista luonnetta. Ratkaisua on haettava Euroopan unionin poliittisen toimintakyvyn ja hyväksyttävyyden lisäämisestä. Vain näin voidaan päästä eroon kriisiä pahentavasta byrokraattisten osaratkaisujen kierteestä.

...

Globaalien markkinoiden synnyttämään kriisiin voidaan vastata vain poliittisen yhdentymisen avulla. Tähän tarvitaan kolme instituutiota: vahva eurooppalainen hallitus, vahva parlamentti ja vahva perustuslaki.

Vain vahva keskusvalta voi päättää niistä Euroopan sisäiseen tulonjakoon liittyvistä toimista, jotka ovat tarpeen Euroopan talouden tasapainottamiseksi luopumatta koko EU:n kattavan hyvinvoinnin periaatteesta.

Alussa olisi välttämätöntä toimia pohjoisen ja etelän välisen hyvinvointikuilun poistamiseksi. Tämä merkitsisi lyhyen aikavälin uhrauksia pohjoisen rikkaissa maissa sekä valtiokoneiston ja yhteiskunnallisten instituutioiden uudistamista etelässä.

Markkinoiden vaatimuksiin reagoitaisiin maltillisesti, säilyttämällä pitkän aikavälin poliittinen tavoite eli demokraattinen hyvinvointiyhteiskunta.

Tuntuu siltä, että Koskenniemi uskoo, että myös hyvinvointivaltion kestävyysvaje ja kaikki muutkin mahdolliset ongelmat ratkeavat, kunhan vain kaikki valta keskitetään Brysseliin. Ei tarvita siis vain lisää integraatiota vaan tarvitaan myös lisää sosialidemokratiaa Euroopan tasolle.

Ajatus kaatunee omaan mahdottomuutensa? Varsinkaan hyvinvointivaltion kestävyysvaje voi tuskin ratketa sillä, että ongelma siirretään Euroopan tasolle. Jos kestävyysvaje ei ratkea edes paikallisesti, ei se ratkea varmasti Euroopan tasollakaan.

Euroopan tasoiseen tulonjakopolitiikkaan ei taas ole poliittista tahtoa.

Vaclav Havelin muistolle

Suuri eurooppalainen humanisti Václav Havel on kuollut. Václav Havel joutui istumaan useita vuosia vankilassa mielipiteidensä takia kommunistisessa Tsekkoslovakiassa. Lainaan tähän suoraan yleisöosastonkirjoituksen HS:ltä.

Václav Havel oli eurooppalainen sankari

Miksi toivon, viisauden ja vapauden soihtu ei valaissut suomalaisten tietä kylmän sodan aikana? Suomi oli itsenäinen valtio, mutta olimme kyyryssä rautaesiripun varjossa erityisesti presidentti Urho Kekkosen aikana. Toisin kuin me suomalaiset, Václav Havel, Lech Walesa, Lennart Meri ja tuhannet muut taistelivat Neuvostoliiton satelliittivaltioissa kommunismin valhetta ja pakkovaltaa vastaan.

Kylmän sodan ajan eurooppalainen sankari oli Havel, ei Kekkonen. Uusi ja laajentuva Eurooppa perustuu Havelin henkiseen perintöön, ei Kekkosen. Nämä tosiasiat tulisi vihdoinkin tunnustaa.

Meidän tulee kansakuntana kohdata avoimesti ja rehellisesti lähihistoriamme, myös sen pimeät puolet Tiitisen listoineen. Olemme sen tuleville sukupolville velkaa. Onneksi viimeisetkin jo kylmän sodan aikana eliittiin kuuluneet vaikuttajat ovat siirtymässä eläkkeelle ja jättämässä paikkansa niille, joiden ei ole tarvinnut kyyristellä rautaesiripun varjossa.

Toivottavasti on tullut myös sen aika, että Suomen lähihistoria kirjoitetaan avoimesti, rehellisesti ja itsekriittisesti uudestaan. Tosiasioihin ja rehellisyyteen perustuva menneisyyden hallinta on edellytys kansakunnan menestykselle tulevaisuudessa.

Hannu Salo
Kirkkonummi

Hannu Salo osuu suurelta osin asian ytimeen mutta on optimismissaan väärässä. Suomi on edelleenkin venäläisten mielistelyn johtava suurvalta.

Kilpailu ja desentralisaatio

Kilpailun on useaan kertaan todettu vaikuttavan positiivisesti siihen, että markkinoille tulevien tuotteiden hinta-laatu-suhde on pienempi kuin vähemmän kilpailuilla markkinoilla. Kilpailu liittyy yleensä siihen että markkinoilla on useita yrityksiä tarjoamassa samanlaisia tai ainakin keskenään korvaavia tuotteita tai palveluita.

Taloustiede ja evoluutiotutkimus osoittavat myös toisen mielenkiintoisen tehokkuushyödyn, joka liittyy yritysten määrään. Kun yrityksiä on useita, ihmisyhteisö jakaantuu automaattisesti moneksi yhteisöksi. Vaikka yhteistyö kunkin yhteisön sisällä - ja sitä kautta yhteisön tehokkuus - yleensä ajan myötä rapautuu, yritysten lukumäärä ja uusien syntyminen takaa sen, että tehottomat yhteisöt likvidoituvat konkurssien kautta.

Desentralisaatio - jakautuminen ryhmiin - ja ryhmien välinen kilpailu nostavat koko ihmiskunnan tehokkuutta, edellyttäen että kilpailu ei ryöstäydy tiettyjen pelisääntöjen vastaiseksi.

In similar models, Vega-Redondo (1993) and Sjöström and Weitzman (1996) discuss the effect of competition on efficiency. Within companies, employees have an incentive to shirk. However, if they do so, then their companies run a larger risk of going bankrupt, implying unemployment for the staff.

Vega-Redondo (1993) considers a stag hunt game, whereas Sjöström and Weitzman (1996) consider a prisoner dilemma. In both cases the total outcome is that competition between firms hinders shirking within firms. In the setting of Sjöström and Weitzman (1996) a technical issue arises with a finite number of firms. Then it is possible that simultaneous degeneration across all firms lead to a long run degeneration of the entire population. However, they show that with an infinitesimal probability of exogenous mutations in favor of cooperation, this degenerative tendency will lead to the same qualitative results as with an infinite number of firms. Weibull (2000) extends the basic textbook Cournot model to take into account managerial owners trade-off between profit and effort. The result is that stiffer competition leads to a higher effort from managerial owners, i.e. a higher internal efficiency.

(Lähde: GROUP SELECTION: THE QUEST FOR SOCIAL PREFERENCES, Marcus Salomonsson)

Taloustiede osoittaa samalla, että tieteellisessä keskustelussa halveksittu rappion käsite on keskeinen yhteisöjen sisäisen dynamiikan ymmärtämiseksi. Tulos ei ole myöskään pelkkää epäformaalia päättelyä ja intuitiota vaan tulos kestää myös matemaattisen mallintamisen testin.

Formaalimmin voi esimerkiksi todeta tuloksen, että kun Stag Huntissa ilman desentralisaatio- ja ryhmäkilpailu-oletusta tehottomampi tasapainotila on stokastisesti stabiili, desentralisaatio- ja ryhmäkilpailu-oletus tekee Pareto-tehokkaasta tasapainotilasta stokastisesti stabiilin. Stokastinen stabiilius on peliteoreetkko Peyton Youngin käsite.

Hyvää Syntymäpäivää, toveri Stalin

Kysymys, oliko Suomen sota 1941-1944 erillissota vai oliko Suomi Suur-Saksan Valtakunnan liittolainen, on ollut poliittisen historian vakiokeskusteluaiheita. Syyllisyyttä omasta historiasta on haluttu herätellä varsinkin äärivasemmistolaisissa piireissä. Sittemmin syyllisyyttä on alettu etsiä tervalaivojen valmistuksesta.

En osaa sanoa oliko Suomi Saksan liittolainen vai ei, vaikka ei sellainen tieto minua suuremmin haittaisikaan. Suomen liikkumavara oli suht suppea vuosina 1939-1944 mutta se käytettiin tehokkaasti hyväksi.

Selvää nyt ainakin on se että Neuvostoliitto oli Suur-Saksan Valtakunnan liittolainen silloin, kun Saksa ja Venäjä yhdessä suunnitelulla operaatiolla jakoivat Baltian ja Puolan - ja aloittivat yhteistoimin toisen maailmansodan.

72 vuotta ja yksi päivä sitten liittolaisuus näytti sähkeiden valossa rikkumattomalta:

Mr. JOSEPH STALIN, Moscow.

Please accept my most sincere congratulations on your sixtieth birthday. I take this occasion to tender my best wishes. I wish you personally good health and a happy future for the peoples of the friendly Soviet Union.
ADOLF HITLER

Mr. JOSEPH STALIN, Moscow.
Remembering the historic hours in the Kremlin which inaugurated the decisive turn in the relations between our two great peoples and thereby created the basis for a lasting friendship between us, I beg us to accept my warmest congratulations on you birthday.
JOACHIM VON RIBBENTROP
Minister of Foreign Affairs

Lähde: World War II Today

Sittemmin Neuvostoliiton ja Saksan suhteet heikkenivät, Saksa hyökkäsi Neuvostolliittoon ja USA liittoutui Neuvostoliiton kansanmurhaaja-halllituksen kanssa.

EVM ja populistinen propaganda

Kuten sanottua en ole mikään suuri euro-fanittaja, koska en oikein luota euro-järjestelmän kestävyyteen tällä maa-kokoonpanolla. Mutta soisin, että poliittinen keskustelu perustuisi rehelliseen argumentointiin, eikä pelkkään populistiseen roistojen ja maanpettureiden etsimiseen.

Käsittääkseni RKP:n euroedustajan Carl Haglundin analyysi EVM:stä vastaa suunnilleen todellisuutta. HS kirjoittaa tänään:

Keskustelu Euroopan vakausväline EVM:stä on lähtenyt Suomessa täysin väärille urille...

Haglund ei näe EVM:ssä perustuslaillista tai muutakaan ongelmaa, joista Suomessa nyt kiistellään. EVM on ensi vuonna aloittava rahoitusyhtiö, jonka tarkoitus on lainata rahaa velkaisille euromaille.

EU-huippukokous linjasi viime viikolla, että EVM:ssä voidaan tietyissä tapauksissa tehdä päätöksiä yksimielisyyden sijaan 85 prosentin määräenemmistöllä. Suomessa on haluttu pitää kiinni yksimielisyyspäätöksistä.

Keskustelu on pyörinyt perustuslain ympärillä: Suomessa pelätään, että EVM:n pääomapottia voidaan kasvattaa ohi Suomen ja vain lähettää lasku Suomeen.

Talousasioita seuraava Haglund ihmettelee hälyä.

"On aivan selvää, että määräenemmistöpäätöksiä käytetään potissa olevan rahan jakamiseen. Potin muuttaminen sen sijaan on edelleen yksimielisen päätöksenteon takana."

Haglundin mukaan tämä on Brysselissä selvää jokaiselle - mutta ei Suomessa.

Haglund myöntää, että päätöspöytäkirja on kirjoitettu epäselvästi, mutta henki on Haglundin mukaan kuitenkin selvä.

"Jos sovitaan jo olemassa olevasta rahasta, se on määräenemmistö. Jos pyydetään lisää rahaa, se vaatii yksimielisyyden."

Haglund toivoo, että tulevaisuudessa EVM:n päätöksentekoa saataisiin muutettua valuuttarahasto IMF:n suuntaan. Siellä ei tarvita huippukokouksia vaan asiantuntijajohto päättää.

Haglund on siis samoilla linjoilla Kimmo Sasin kanssa, joka jo ehdittiin haukkua mediassa ja sosiaalisessa mediassa maan rakoon perättömillä argumenteilla.

Arvojohtajuudesta, moraalista ja yhtenäiskulttuurin päättymisestä

Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa oli mahdollista puhua "suomalaisten yhteisistä arvoista", "arvojohtajuudesta", "meistä", "kansasta", "koko kansan presidentistä" jne. Oli tai on - riippuen nyt siitä ajattelemmeko että yhtenäiskulttuuri on edelleen olemassa tai ei ole.

Post-yhtenäiskulttuurissakin voi toki mielekkäästi puhua universaaleista kaikkia maailman ihmisiä koskevista arvoista - ottamatta nyt tällä kertaa kantaa siihen onko tuollaisia universaalisia arvoja olemassa vai ei. Sellaisessa post-yhtenäiskulttuurissa, jossa moraali perustuisi universaaliin moraaliin, ei kuitenkaan voisi oikein ajatella, että suomalainen "arvojohtaja" tuomitsisi suomalaisten homofobian tai rasismin, mutta katsoo venäläisten homovihamielisyyttä, Venäjän johdon demokratiavastaisuutta ja muita ihmisoikeusloukkauksia läpi sormien, koska ne eivät kuulu "meille".

Post-yhtenäiskulttuurissa, joka perustuu universaaleihin arvoihin, ei ole olemassa mitään "meitä" (merkityksessä me suomalaiset), jota arvojohtajan on soveliasta ohjeistaa ja joitain "muita" jotka ovat "meidän" moraalisen närkästyksemme ulkopuolella. Vaikkapa venäläisiä, joiden ihmisoikeuksista emme välitä ja joiden kanssa "käymme vain kauppaa".

Jos kansa ei ole moraalinen yhteisö, jonka ulkopuolisiin suhtaudutaan eri tavoin kuin sisällä oleviin, ei ole olemassa mitään "kansan" "arvojohtajia".

Kansa moraalisena yhteisönä on joko olemassa tai ei ole olemassa, mutta on älyllistä epärehellisyyttä samaan aikaan väittää, että on olemassa joku "me" ja samaan aikaan väittää että ei ole olemassa mitään "me".

Huomautus: Post-yhtenäiskulttuuri ei välttämättä perustuisi universaaliin moraaliin niin kuin vasemmisto implisiittisesti olettaa, vaan post-yhtenäiskulttuuri jakaantuisi mahdollisesti kilpaileviksi moraalisiksi yhteisöiksi. (USA:ssahan moraalinen paine on luonut jonkinlaisen universaaliin moraalin ilman varsinaista arvojohtajuutta - "pahojen" kanssa ei kertakaikkiaan tehdä businessta - mutta pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa samanlaista painetta ei ehkä ole.)

Itsenäisyys, erillisyys ja yhtenäisyys

Suomen itsenäistyminen oli pragmaattisesta näkökulmasta äärimmäisen tärkeää jotta suomalaiset kansana ja yksilöinä kykenivät irroittautumaan siitä yhteiskunnallisesta kehityksestä joka on leimannut Venäjän yhteyteen jääneitä kansoja ja yksilöitä suurimman osan 1900-lukua. Täydellisen irtautumisen takaamiseksi oli tärkeää, että nimenomaan valkoiset (Suojeluskunnat) voittivat vuoden 1918 sodan. (Vain se osa kansasta, joka jäi vallankumouksen jälkeen Inkerinmaalle, tuhoutui. Inkeriläisten kuuluminen Suomen kansaan on minusta siinä mielessä ilmeistä, että he itse kokivat itsensä suomalaisiksi ja mm. siksi että seurakuntien papit olivat suomalaisia pappeja.)

16.5.1918 kansa oli siis vapaa - irtautunut ja eristynyt Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä - mutta erittäin jakautunut. Kun nykyään puhutaan yhtenäiskulttuurista, unohdetaan usein, että Suomessa oli 20- ja 30-luvulla kaksi kulttuuria ja kaksi kansalaisyhteiskuntaa, jotka suhtautuivat hyvin epäluuloisesti tai ainakin vihamielisesti toisiinsa. Työväestöllä oli rikas oma kulttuuri - työväentalot, kuorot, työläiskirjailijat, työväenteatterit jne.

Lähes täydellinen yhtenäisyys - halu (ja kansallishenki) säilyttää suomalaisten erillisyys Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä - ehdittiin kuitenkin saavuttaa 30.11.1939 mennessä. Erillisyys Venäjästä onnistuttiin säilyttämään. Yhtenäisyys ei syntynyt hokkuspokkus joskus marraskuussa 39. Suomessa oli 20- ja 30-luvulla paljon ihmisiä, jotka halusivat ensi sijassa taata valkoisten voiton synnyttämän valkoisen hegemonian. Oli myös paljon punaisia, jotka kaipasivat revanssia ja veristä kostoa.

Koska en ole mikään Suomen historian erikoisasiantuntija, en osaa täysin kuvailla miten talvisodan henki saavutettiin. On kuitenkin selvää, että Suomessa oli lukuisia poliitikkoja, jotka ymmärsivät erittäin kirkkaasti, että kansan jakautuminen oli Suomen suurin turvallisuuspoliittinen ongelma. Heille kuuluu suuri kunnia siitä että Suomi ei ole osa Venäjää.

Yksi näistä poliitikoista oli pohjoispohjalainen körttitalonpoika Kyösti Kallio. Muistan lapsuudesta, miten "sedälläni" (tätini miehellä), joka oli maalaisliittolainen/keskustalainen kansanedustajalla, oli työpöydällään Kyösti Kallion kuva. Pitkäviiksisen "kepulaisukon" kuva nauratti minua, mutta vuosien mittaan ymmärsin että että Kyösti Kallio ei ollut kuka tahansa kepulainen vaan Suomen sotienvälisen ajan ehkä merkittävin poliitikko.

Kyösti Kallion päämäärä oli, että ei olisi punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia. Kallio oli hyvin aktiivinen maareformin toteuttamisessa. Maareformin ensimmäinen vaihe - torppien vapauttaminen - sai nimekseen Lex Kallio. Maareformin toisessa vaiheessa (Lex Pulkkinen) palautettiin kiinteistöjä puutavarayhtiöiltä valtiolle viljelijöille edelleen jaettavaksi. Maareformi oli tärkeä turvallisuuspoliittinen toimi. Maata omistava talonpoika - päinvastoin kuin maata omistamaton maalaisproletaari - ei tue sosialistista vallankumousta.

Kyösti Kallio oli myös aktiivinen oikeiston ja kommunistien ulkoparlamentaarisen toiminnan torppaamisessa. Demokratia oli yksi perusedellytys sille että työväestö otti lopulta itsenäisyyden omakseen. Jos vasemmiston kumous olisi onnistunut, Suomi olisi todennäköisesti ajautunut stalinistiseen terroriin. Jos valkoinen kumous olisi onnistunut, kansa olisi jakautunut lopullisesti ja itsenäisyys olisi talvisodassa menetetty.

Sosialidemokraatit Väinö Tanner ja Miina Sillanpää - joka on nykyaikana reduosoitu edustamaan pelkkää naisten emansipaatiota - olivat työväenliikkeen äärivasemmistolaisen siiven kumoustyön tärkeimmät pysäyttäjät.

Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällissodan jälkeen. Tannerin on katsottu osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä. (Wikipedia)

Dramaattinen oli hetki jolloin Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan valkoisten vuosittaisen voitonparaatin 16.5.1927. Tapahtuma aiheutti hämmennystä ja vihaa sekä valkoisen hegemonian että luokkataistelun edistäjien keskuudessa.

Miina Sillanpää taas onnistui estämään Sosialidemokraattisen Naisliiton siirtymisen kumouksellisten haltuun. Naisliitossa kostonhenki oli luonnollisista syistä suurinta - jäsenistöstä moni oli punaleski.

Yhtenäisyyden ymmärtäminen ei rajoittunut kuitenkaan ns. keskilinjan poliitikkoihin. Itsenäisyysmies Elmo Kaila - jääkäriliikkeen aktiivi, Akateemisen Karjala Seuran johtaja ja Suojeluskunta-liikkeen harmaa eminenssi - teki omalta osaltaan työtä kansan yhtenäistämisen puolesta.

Talvella 1919−1920 Kaila alkoi hahmotella uutta toimintaohjelmaa jonka tarkoituksena oli suomalaisten yhdistäminen taisteluun Venäjää ja venäläisyyttä vastaan. Tähän ohjelmaan liittyi myös aiemmin Venäjän keisarikunnan armeijassa palvelleiden tsaarinupseereiden korvaaminen jääkäritaustaisilla upseereilla Suomen armeijassa. Kailan mielestä sota Suomen ja Venäjän välillä oli tulevaisuudessa väistämätön ja sitä ennen piti kansa eheyttää ja puolustusvoimat vahvistaa ja hankkia niille kansan tuki.

Kaila vastusti siksi suojeluskunnissa esiintyvää sosiaalidemokraattien vastaista oikeistosuuntausta ja halusi koota myös työväestöön kuuluvat suomalaiset suojeluskuntien riveihin. Kaila ryhtyikin mielipidemuokkaukseen asiamiesverkkonsa kautta, lisäksi hän vaikutti rivimiesten mielipiteisiin ensin Suojeluskuntalaisen Lehden päätoimittajana 1919–1923 ja sitten Sanan ja Miekan päätoimittajana 1924−1926. Kaila lähestyi poliittisesti myös aiempaa monarkiataistelun aikaista vastustajaansa Maalaisliittoa ja sen johtajaa Santeri Alkiota, samalla tämä uusi ohjelma johti Kailan pesäeroon entisestä tsaarin kenraalista Mannerheimista.

Erillisyys ja yhtenäisyys eivät ole tietenkään mitään universaaleja kaikkien ongelmien ratkaisukeinoja, mutta eivät ne tietenkään myöskään ole mitään taantumuksellisuutta eikä irrationalisuutta. Elinor Ostromin ja Samuel Bowlesin tutkijatyö osoittaa erillisyyden ja yhtenäisyyden tärkeän merkityksen yhtenä ongelman ratkaisukeinona. Ostrom toteaa mm.

Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan. Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.

Raja on ihana insituutio - rakastakaa sitä. Venäjän uhka ei sekään ole käsittääkseni poistunut - mutta palataanpa siihen myöhemmin.

Hyvää Itsenäisyyspäivää !