Vaikka antifasismilla alunperin 20-luvulla tarkoitettiin mitä tahansa fasismin vastaista toimintaa, sana antifasismi siirtyi jossain vaiheessa osaksi äärivasemmistolaista kielenkäyttöä. Antifasismi ei ole fasismin vastakohta. Fasismin vastakohta on liberaali demokratia.
Antifasismi alkoi lopulta merkitä ei vain natsismin vastaisuutta vaan kylmän sodan aikana se alkoi tarkoittaa kaiken länsimaisen - so. demokratian - vastaisuutta.
Tähän merkitykseen termi antifasismi on pitkälti jäänyt. Se on osa äärivasemmistolaista terminologiaa ja merkitsee terroria muunmielisiä kohtaan. Nykysuomalainen antifasismi merkitsee käytännössä myös maanpetturuutta. Tämän aamuisessa HS:n NYT-liitteessä samaiset antifasistit ylistävät Korean kansanmurhahallitusta ja toteavat länsimaisen demokratian olevan hölynpölyä. Pohjois-Korean harjoitama terrori omaa kansaansa kohtaan on ok, mutta Suomessa tapahtuu muka kansanmurha venäläisiä kohtaan. Nämä ihmiset vaikuttavat voimakkaasti siihen, millainen julkisuuskuva Suomella on venäläisten silmissä. He esiintyvät mm. usein Venäjän valtiollisessa televisiossa.
60-luvulla otettiin antifasistisessa liikkeessä käyttöön myös termi "antikommunismi". Antikommunisti oli henkilö joka vastusti Neuvostoliittoa ja kannatti näin ollen muka militarismia ja oli siis fasisti.
Antifasismin suurimpia saavutuksia oli Itä-Euroopan siirtyminen natsiterrorismista kommunistiseen terroriin.
Jäänne aikoinaan vireästä 70-lukulaisesta "demokraattisesta" ja "antifasistisesta" liikkeestä on Suomi-Korea-Seura. Seura on jonkinlainen museo, jonka kotisivuja lukien nykyihminen voi saada vilauksen siitä millaista oli 70-lukulaisuus. Ystävyys-seuroilla (Suomi-Neuvostoliitto-seura, Kiina-seura, Vietnam-seura, DDR:n tunnustamiskomitea ja Korea-seura) oli merkittävä asema suomalaisessa poliittisessa elämässä. Yhdistykset olivat puoluepoliittisesti sitoutumattomia mutta niillä edistettiin todellisuudessa sosialistisen diktatuuri asiaa. Suomi-Neuvostoliitto-Seura julkaisi mm. lehteä Neuvostoliitto ja Maailma ja Me, jotka esittivät kaunisteltua kuvaa sosialistisesta maailmasta. Löytyipä Korea-seuran lisäksi toinenkin vastaava museoyhdistys - Suomi-Valko-Venäjä-Seura.
Antirasismi ei sekään ainakaan Suomessa niinkään ole rasismin vastaisuutta vaan antifasismin - demokratian vastaisen liikkeen - yksi haara.
Demla - entiseltä nimeltään Demokraattiset lakimiehet - on osa laajaa "demokraattista" ja antifasistista demokratian vastaista liikettä, joskin nykyään tavallaan pehmennetyssä muodossa. Siinä missä useimmat muut 70-luvun "demokraattiset" eli demokratian vastaiset liikkeet ovat kuolleet, Demla elää.
Kuten sosialidemokraattinen kansanedustaja Jacob Söderman totesi lainsäädännön muoto on tärkeä asia, kun demokratiaa ollaan tuhoamassa. Hitler kykeni Saksan lainsäädännön puutteita hyväksikäyttäen tekemään vallankaappauksen demokratian kirjainta noudattaen. Demla, ja sen edustaja Suomen "porvarihallituksessa", Tuija Brax, on avainasemassa Suomen lainsäädännön muuttamisessa.
Antirasismi on tänä päivänä antifasistisen liikkeen tehokkain lyömäase siinä missä neuvostovastaisuuden demonisointi ja "rauhan asia" 70-luvulla. Antirasismin polun päässä on Suomi, jonka demograaffinen rakenne on muuttunut aivan toiseksi kuin nykyään ja jossa sananvapaus on kuristettu minimiinsä.
torstaina, kesäkuuta 10, 2010
Syklinen historiankäsitys, strategiset pelit ja ideologioiden objektiivinen luonne
Länsimainen progessiivinen liberalismi pitää osin syystä syklistä historiankäsitystä jonkinlaisena irrationaalisen mystisyyden ja taantumuksen huipentumana.
Itse en ole koskaan oikein vakuuttunut mistään universaalista edistyksestä, vaan ajattelen progessiivisuuden olevan aina väliaikaista. Siksi intuitiivisella tasolla syklinen historiankäsitys puhuttelee minua.
Tieteeseen syklisen historiankäsityksen toi pohjoisafrikkalainen historioitsija ibn Khaldun. Khaldunin pääteos Muqaddimah esittää tieteellisen teorian sosiaalisesta konfliktista kaupungin ja maaseudun (autiomaan) välillä. Muqaddimah selittää tieteellisen teorian muodossa myös sivilisaation nousun ja rappion. Muqaddimahin keskeisin käsite on asabiyah eli ryhmäkoheesio.
Lainaan wikipedian artikkelia vapaasti kääntäen:
Koheesio syntyy spontaanisti pienissä sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä - ja sitä vahvistaa uskonnollinen ideologia. Khaldunin analyysi selittää miten koheesio vie ryhmän valtaan mutta sisältää samalla ryhmän (psykologisen, sosiologisen, taloudellisen ja poliittisen) rappion siemenen, joka johtaa ryhmän korvautumiseen toisella ryhmällä.
...
Yhteisöstä tulee suuri sivilisaatio, mutta sen suuruuden päiviä seuraa rappion kausi ja ryhmäkoheesion aleneminen. Tästä seuraa että uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah. Kun barbaarit vahvistavat valtansa, he kuitenkin alkavat kiinnostua sivilisaation hienostuneemmista piirteistä kuten lukutaidosta ja taiteesta ja ottavat ne osaksi omaa kulttuuriaan. Hiljalleen prosessi alkaa alusta ja seuraavat barbaarit valtaavat sivilisaation alueen.
ibn Khaldunin teoria on vaikuttanut monen myöhemmän historioitsijan ajatteluun - mm. Arnold J. Toynbeen ja viimeksi Peter Turchinin.
Historialla on ibn Khaldunin teoriassa syklinen luonne - syklit liittyvät ryhmäkoheesion muutokseen. Mielenkiintoista on, että sivilisaation klassinen kausi ei liity ryhmäkoheesion korkeimpaan vaiheeseen, vaan sattuu siinä vaiheessa kun koheesio on jo jonkun verran laskenut.
Syklisyyttä voi tarkastella myös peliteoreettisesti. Peliteoreettinen tarkastelukulma on hyödyllinen, koska se auttaa meitä ymmärtämään miksi syklisyys on - jos ei välttämättä universaali - ainakin varsin usein toistuva ilmiö historiassa.
Olen aiemmin esittänyt taloustieteilijä Samuel Bolwesin esittämän peliteoreettisen mallin, missä koheesio (=talkoohenki) vaihtelee syklisesti ajan mukana. Malli perustuu osittain ryhmävalintaan. Tässä mallissa yhteistyön heiketessä ryhmä tuhoutuu kilpailussa muiden ryhmien kanssa. Bowlesin formalisointi vastaa siis ibn Khaldunin teoriaa.
Vaihtoehtoisessa peliteoreettisessa mallissa ei tarvita vastaavaa dramatiikkaa ja ryhmien tuhoutumista. Mallin ovat esittäneet Hauert et al julkaisussaan "Volunteering as Red Queen Mechanism for Public Good Game". Mukailen mallia sen verran että siitä tulee Bowlesin mallin muunnelma.
Ajatellaanpa, että populaatiossa pelataan julkishyödyke-peliä, jossa rankaiseminen on mahdolllista. On olemassa neljä strategiaa
1. vapaamatkustaja ei kontribuoi mutta ottaa hyödyn yhteistyöstä
2. kontribuoija tekee yhteistyötä
3. moralisti tekee yhteistyötä ja rankaisee vapaamatkustajia
4. yksinäinen ei osallistu julkishyödykkeen tuottamiseen mutta ei myöskään vapaamatkusta
Hauertin mallissa on siis yksi ylimääräinen strategia - yksinäinen - verrattuna Bowlesin malliin.
Bowlesin mallissa sykli menee niin että aluksi moralisti pitää yhteistyötä yllä rangaisten vapaanatkustajia. Mutta koska rankaisemisesta on tietty kuorma, moralistit alkavat vähentyä kontribuoijien tieltä. Kun moralistien määrä on laskenut tarpeeksi alas, vapaamatkustaminen alkaa lisääntyä ja muuttuu lopulta vallitsevaksi, mikä johtaa ryhmän tuhoon.
Hauertin mallissa yksinäinen on pelaaja, joka ei osallistu yhteisiin talkoisiin eli julkishyödykkeen tuottamiseen ollenkaan. Yksinäisen oletetaan saavan aina vakiokokoisen pistemäärän esimerkiksi 0, joka on siis pienempi kuin onnistuneisiin talkoisiin osallistumisesta saatu pistemäärä P mutta suurempi kuin epäonnistuneisiin talkoisiin osallistumisesta tuleva pistemäärä p < 0.
Tilanteessa jossa yhteistyö alkaa laskea, yksinäinen saa edun. Sykli menee siis näin:
1. Moralismi ylläpitää korkeaa yhteistyötä.
2. Moralistien määrä laskee, mutta kontribuoijat lisääntyvät. Yhteistyö säilyy.
3. Kun moralistien määrä laskee tietyn tason alle, vapaamatkustaminen alkaa lisäätnyä.
4. Vapaamatkustaminen tulee vallitsevaksi, jolloin yksinäinen alkaa lisääntyä.
5. Vaiheessa 5 kaikki ovat yksinäisiä, mutta sitten "mutaation" kautta syntyy muutama moralisti joiden ympärille alkaa kerääntyä kontribuoijia ja sykli alkaa alusta.
Bowlesin malli eroaa Hauertin mallista vain siinä, että vaihe 5 on erilainen:
5. Ryhmä tuhoutuu. Uusi ryhmä aloittaa syklin pisteestä 1.
Johtopäätöksiä
Koska ihmisen elämä on lyhyt, ihminen syntyy tiettyyn historiaan vaiheeseen i (i=1,2,...,5) ja elää usein vain osan syklistä. Hän muodostaa maailmankuvansa siinä vaiheessa missä hän elää. Vaikka maailmankuva on loppujen lopuksi mielekäs vain tietyssä hetkessä, ihminen näkee maailmankuvansa usein universaalisesti pätevänä.
Esimerkiksi libertarismi on vaiheen 4 ja 5 ideologia. Sosiaalipalveluita verovaroin ylläpitävän valtion tms. yhteisön likvidointi on järkevä strategia vaiheessa 4, mutta ei se ole välttämättä universaalisti järkevää.
Äärimoralismi vaiheessa 1 voi periaatteessa estää syklin liikkeelle lähdön kokonaan ja siinä mielessä äärimoralistista konservatismia voi pitää universaalina ideologiana. Nippanappa, sillä vaiheen 1 tehokkuus ei todennäköisesti ole yhtä korkea kuin vaiheen 2.
Libertarismissa on vaiheessa 4 edistyksellinen luonne
Marx esitti aikoinaan, että liberalismi ja fasismi ovat molemmat porvariston luokkaidologioita. Porvarisluokka kannattaa liberalismia silloin kun se on porvarin taloudellinen etu. Samalla tavalla nainen kannattaa usein monikultturismia ja vasemmistoa silloin, kun se parantaa naisen etua seksuaalimarkkinalla.
Marx oli oikeassa siinä, että yhteiskunnan alarakenne (talous) on määräävä ja ylärakenne seuraa taloutta (=ihminen valitsee ideologian joka on hänelle taloudellisesti edullinen). Ajaessaan puhtaasti omaa etuaan, tietty yhteiskuntaluokka voi samalla Marxin mukaan edistää yhteiskunnan kokonaisetua (=tehokkuutta) tai vaihtoehtoisesti jarruttaa edistystä. Marx väitti että proletariaatti oli teollisessa yhteiskunnassa edistyksellisessä roolissa ajaessaan omaa luokkaetuaan.
On mielenkiintoista miettiä, missä syklin vaiheessa mikäkin ihminen kannattaa mitäkin ideologiaa. On myös mielenkiintoista kysyä edelleen Marxia mukailllen, millä ideologialla (tai millä strategialla !) on missäkin yhteiskunnallisessa tilanteessa edistyksellinen rooli. Voinee eittämättä sanoa, että vaiheessa 4 libertarismi (ja siis strategia yksinäinen) edistää yhteiskunnallista edistystä, koska libertarismi on omiaan edistämään siirtymistä vaiheesta 4, mikä edustaa alinta tehokkuutta, vaiheeseen 5 - ja siis syklin uudelleenalkamista ja tehokkuuden nousua.
tiistaina, kesäkuuta 08, 2010
Ovatko Suomen poliitikot älyllisiä ja moraalisia kastraatteja joiden suurin ilon aihe on venäläisten liehakointi ?
Otsikon kysymykseen Helsingin Yliopiston Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtori Arto Luukkanen vastaa myönteisesti:
Suomi on kummajainen tutkittaessa 1990-luvun Euroopan poliittisia muutoksia. Suomessa ei kaikista Itä-Euroopan maista poiketen tapahtunut eliitin vaihtumista Neuvostoliiton tuhoutumisen jälkeen. Kun muualla Euroopassa ceaucescut ja jaruzelskit kaatuivat, me saimme nauttia väyrysistä ja lipposista.
Syy tähän vaihtoehdottomuuteen oli siinä, että todellista oppositiota ei ollut.
Kansa kyllä tiesi ja ymmärsi tosiasiat, mutta maamme poliittinen eliitti oli neuvostoaikana henkisesti kuohittu. Niinpä toisin kuin muualla Itä-Euroopassa Suomi jäi 1990-luvulla poliittiselle pistoraiteelle.
Näköalattomuus on ollut luonteenomaista myös Venäjä-tutkimuksellemme. ... Venäjä on vasemmistolaisessa katsannossa joko onnen ihanuuden maa tai sitten takkia käännettäessä petomainen roistovaltio. On joko mentävä osaksi Venäjää tai sitten heti Naton ytimeen.
Muissa Itä-Euroopan maissa näitä harhoja ei ole, sillä niiden Venäjä-kuva perustuu realistiseen omakohtaiseen kokemukseen, joka tosin sekin saattaa johtaa ylilyönteihin.
...
Jälkisuomettuneisuuden traumasta johtuen kuvamme Venäjästä on joko intellektuaalisesti heikko tai sitten vääristynyt.
Tämä tuli ilmi esimerkiksi eduskunnan keskustellessa kaasuputkesta; äänestämämme edustajat eivät voineet puhua asiasta vaan todistelivat sitä, kuinka paljon he rakastivat Venäjää. Maamme parlamentti muuttui herätyskokousteltaksi, jossa kansanedustajat kertoivat kilvan palavasta kiintymyksestään suurvaltanaapuria kohtaan.
Viimeisin harha oli toukokuun lopussa ilmestynyt eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportti, johon on sijoitettu taas vakaasti jalat ilmassa oleva skenaario: sopimusten Venäjä, jossa sopimuksista kiinnipitävät ja rehelliset venäläiset taloudenjohtajat pelastavat oman maansa.
Tätä ennen suomalaisten veronmaksajien rahoja on käytetty "energiaosaamisella globaaliksi vaikuttajiksi" -utopian keksimiseen. Kyseisessä skenaariossa Venäjän energiarahoja käytettäisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Tai sitten on unelmoitu "monipuolistuvan mosaiikki-Venäjän" tulemisesta.
Mistä nimettömyyden lävestä näitä harhoja oikein tulee?
Lainaukset: HS 8.6. 2010, Arto Luukanen, Alaviite: Suomettuneisuuden aika vääristi Venäjä-kuvamme
Suomi on kummajainen tutkittaessa 1990-luvun Euroopan poliittisia muutoksia. Suomessa ei kaikista Itä-Euroopan maista poiketen tapahtunut eliitin vaihtumista Neuvostoliiton tuhoutumisen jälkeen. Kun muualla Euroopassa ceaucescut ja jaruzelskit kaatuivat, me saimme nauttia väyrysistä ja lipposista.
Syy tähän vaihtoehdottomuuteen oli siinä, että todellista oppositiota ei ollut.
Kansa kyllä tiesi ja ymmärsi tosiasiat, mutta maamme poliittinen eliitti oli neuvostoaikana henkisesti kuohittu. Niinpä toisin kuin muualla Itä-Euroopassa Suomi jäi 1990-luvulla poliittiselle pistoraiteelle.
Näköalattomuus on ollut luonteenomaista myös Venäjä-tutkimuksellemme. ... Venäjä on vasemmistolaisessa katsannossa joko onnen ihanuuden maa tai sitten takkia käännettäessä petomainen roistovaltio. On joko mentävä osaksi Venäjää tai sitten heti Naton ytimeen.
Muissa Itä-Euroopan maissa näitä harhoja ei ole, sillä niiden Venäjä-kuva perustuu realistiseen omakohtaiseen kokemukseen, joka tosin sekin saattaa johtaa ylilyönteihin.
...
Jälkisuomettuneisuuden traumasta johtuen kuvamme Venäjästä on joko intellektuaalisesti heikko tai sitten vääristynyt.
Tämä tuli ilmi esimerkiksi eduskunnan keskustellessa kaasuputkesta; äänestämämme edustajat eivät voineet puhua asiasta vaan todistelivat sitä, kuinka paljon he rakastivat Venäjää. Maamme parlamentti muuttui herätyskokousteltaksi, jossa kansanedustajat kertoivat kilvan palavasta kiintymyksestään suurvaltanaapuria kohtaan.
Viimeisin harha oli toukokuun lopussa ilmestynyt eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportti, johon on sijoitettu taas vakaasti jalat ilmassa oleva skenaario: sopimusten Venäjä, jossa sopimuksista kiinnipitävät ja rehelliset venäläiset taloudenjohtajat pelastavat oman maansa.
Tätä ennen suomalaisten veronmaksajien rahoja on käytetty "energiaosaamisella globaaliksi vaikuttajiksi" -utopian keksimiseen. Kyseisessä skenaariossa Venäjän energiarahoja käytettäisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Tai sitten on unelmoitu "monipuolistuvan mosaiikki-Venäjän" tulemisesta.
Mistä nimettömyyden lävestä näitä harhoja oikein tulee?
Lainaukset: HS 8.6. 2010, Arto Luukanen, Alaviite: Suomettuneisuuden aika vääristi Venäjä-kuvamme
maanantaina, kesäkuuta 07, 2010
Katkeruuden syllogismeja
Uuden uutukainen Katkeruuden syllogismeja -blogi käsittelee ansiokkaasti mm. Tainteria ja Hayekia.
torstaina, kesäkuuta 03, 2010
Mitä Nokian jälkeen ?
Pitkään Suomessa haikailtiin uutta Nokiaa mm. bioteknologian alueelta. Nyt, kun uutta Nokia alettaisiin todella tarvita, kuitenkin monella suulla todetaan, että uuden Nokian sijasta tarvitaan monta uutta kasvuyritystä.
Esko Ahon, Nokian yhteiskuntasuhteista vastaavan johtajan, mukaan Suomen kansantaloudessa on yksi suuri aukko, joka pitää paikata. ...
Suomen kansantalouden suurin aukko on kasvuyrityksissä... Aina puhutaan Suomen "uudesta Nokiasta", mutta on erittäin epätodennäköistä, että sellainen syntyisi. Olisi aikamoinen ihme, jos se toistuisi, Esko Aho sanoi.
Ahon mukaan yhden "uuden Nokian" sijaan tarvitaan monta pienempää kasvuyritystä
Herää kuitenkin kysymys, miten nopeasti näitä uusia kasvuyrityksiä todella syntyy. Palvelusektorista on ennusteltu teollisuuden korvaajaa - mutta mistä palveluista ? Nokiakin yritti luoda mobiilipalveluliiketoimintaa Ovi-portaalillaan mutta se ei hyvältä näytä. Voisin kuvitella että vaikkapa terveyspalveluita alettaisiin myydä venäläisille, mutta onko siitäkään merkkejä.
Varmasti hiljalleen syntyy uusia ideoita ja uusia yrityksiä, mutta tuskin syntyy niin nopeasti että Nokian vauhdilla jättämä aukko täyttyy. Uudet yritykset ovat ensin pieniä ja kasvavat aluksi hitaasti. Koko mobiililiiketoiminta ja perinteinen puu-, paperi-, kone-, laivanrakennus- ja metalliteollisuus on näivettymässä. Pitäisi siis löytää aivań uusia aloja uudelle kasvulle.
Valtiovallalta tunnutaan edelleen odotettavan aktiivista roolia uusien kasvuyritysten luomisessa. Esimerkkinä Nokian, Technopoliksen ja Tekesin yhteinen hanke Nokia Technopolis Innovation Mill, joka on vuoden ajan pyrkinyt luomaan uusia kasvuyrityksiä Suomeen. Työpaikkoja on syntynyt reilut sata ja yrityksiä 12.
Mutta entä jos käykin niin että Nokia-imperiumin supistuessa tilalle tulee ulkomaalaisia yrityksiä. 250 000 suomalaista on jo nytkin ulkomaisen yrityksen palkkalistoilla. Osa tietysti siksi että ulkomainen yritys on ostanut suomalaisen yrityksen, mutta kuitenkin. Itsekin olen ulkomaisessa yrityksessä ja kolme kertaa olen ollut viime vuosina keskusteluissa työpaikasta ja kaikilla kerroilla ulkomaalaisen firman kanssa. Nokian kilpailijat Huawei ja Ericsson rekrytoivat jonkun verran ex-nokialaisia työntekijöitä Suomesta. Intialaisillakin yrityksillä on Suomessa joitain satoja työntekijöitä.
Pikkufirmoilla ja ulkomaisilla firmoissa ei tietenkään ole suomalaisessa yhteiskunnassa samanlaista gloriaa kuin Nokialla, mutta ne tarjoavat yhtä lailla työpaikkoja. Tai tarjoavat ainakin niille jotka ovat halukkaita tekemän töitä ja jotka eivät haikaile takaisin vanhan perään.
Itselleni on syntynyt kuva, että ainakin isot suomalaiset yritykset ovat aika jäykkiä eivätkä siinä mielessä kovin attraktiivisia työntekijälle.
Ex-nokialaisten rooli uuden kasvun luojina ?
Nokialla on kompleksisuutensa takia paljon hyvin erikoistuneita työntekijöitä joilla ei ole mahdollisuuksia löytää oman alansa tehtäviä mistään. Pienissä tai vähemmän kompleksisessa yrityksessä ei ole välttämättä käyttöä ihmisille, jotka ovat vuosia kehitelleet "vaatimusmäärittelyprosessia" tai ylläpitäneet tilastoja virheiden korjaukseen kuluvasta ajasta. Nokialla on myös laaja papisto, jonka tehtävänä on kehitellä "strategioita" eli luoda ja esittää powerpoint-slideja. Strategioiden esittäminen noudattaa tietynlaista vuodesta toiseen samankaltaisena toistuvaa tyhjänpäiväistä rituaalia.
Kun ottomaanit valtasivat Itä-Rooman, Waltarin mukaan filosofit ja juristit hirtettiin, mutta kauppiaiden ja käsityöläisten annettiin elää kuin ennenkin. Hyvä myyjä tai oikea tekijä löytää paikan mutta mitä tapahtuu muille.
Suuri enemmistö nyky-nokialaisista ei ole nähnyt vaikeita aikoja ennen nykynäivettymistä. Nokialaiset eivät ole innovatiivisia vaan pikemmin turvallisuushakuisia. Nokia kokonaisuudessaan on ollut minusta pikemmin innovaation este kuin innovaation moottori. Kun kaikki parhaat insinöörit on mobilisoitu yhden pyramidin suunnitteluun muuhun innovaatioon ei ole jäänyt tilaa. Kun tämäkin pyramidiprojekti tuntuu nyt olevan vastatuulessa, insinöörejä toki vapautuu tuottavaan työhön, mutta kestää aikansa että se tuo suurta kasvua.
Nokialta vapaaehtoisesti tai "vapaaehtoisesti" lähteneistä suurin osa on saanut suuret erorahat - esimerkiksi puolentoistavuoden palkan. Tämän rahan turvin on perustettu uusia yrityksiä ja maattu sohvan pohjalla. Uudet yritykset ovat usein kuitenkin olleet mobiilialan yrityksiä ja siis ex-nokialaiselle itselleen jonkinlainen jatkumo vanhasta.
Monet ovat vuodenkin jälkeen vielä työttömänä. Toiset, joilla on jotain todellisia hyödyllisiä taitoja, ovat sijoittuneet vaikkapa erilaisiin IT-yrityksiin.
Esko Ahon, Nokian yhteiskuntasuhteista vastaavan johtajan, mukaan Suomen kansantaloudessa on yksi suuri aukko, joka pitää paikata. ...
Suomen kansantalouden suurin aukko on kasvuyrityksissä... Aina puhutaan Suomen "uudesta Nokiasta", mutta on erittäin epätodennäköistä, että sellainen syntyisi. Olisi aikamoinen ihme, jos se toistuisi, Esko Aho sanoi.
Ahon mukaan yhden "uuden Nokian" sijaan tarvitaan monta pienempää kasvuyritystä
Herää kuitenkin kysymys, miten nopeasti näitä uusia kasvuyrityksiä todella syntyy. Palvelusektorista on ennusteltu teollisuuden korvaajaa - mutta mistä palveluista ? Nokiakin yritti luoda mobiilipalveluliiketoimintaa Ovi-portaalillaan mutta se ei hyvältä näytä. Voisin kuvitella että vaikkapa terveyspalveluita alettaisiin myydä venäläisille, mutta onko siitäkään merkkejä.
Varmasti hiljalleen syntyy uusia ideoita ja uusia yrityksiä, mutta tuskin syntyy niin nopeasti että Nokian vauhdilla jättämä aukko täyttyy. Uudet yritykset ovat ensin pieniä ja kasvavat aluksi hitaasti. Koko mobiililiiketoiminta ja perinteinen puu-, paperi-, kone-, laivanrakennus- ja metalliteollisuus on näivettymässä. Pitäisi siis löytää aivań uusia aloja uudelle kasvulle.
Valtiovallalta tunnutaan edelleen odotettavan aktiivista roolia uusien kasvuyritysten luomisessa. Esimerkkinä Nokian, Technopoliksen ja Tekesin yhteinen hanke Nokia Technopolis Innovation Mill, joka on vuoden ajan pyrkinyt luomaan uusia kasvuyrityksiä Suomeen. Työpaikkoja on syntynyt reilut sata ja yrityksiä 12.
Mutta entä jos käykin niin että Nokia-imperiumin supistuessa tilalle tulee ulkomaalaisia yrityksiä. 250 000 suomalaista on jo nytkin ulkomaisen yrityksen palkkalistoilla. Osa tietysti siksi että ulkomainen yritys on ostanut suomalaisen yrityksen, mutta kuitenkin. Itsekin olen ulkomaisessa yrityksessä ja kolme kertaa olen ollut viime vuosina keskusteluissa työpaikasta ja kaikilla kerroilla ulkomaalaisen firman kanssa. Nokian kilpailijat Huawei ja Ericsson rekrytoivat jonkun verran ex-nokialaisia työntekijöitä Suomesta. Intialaisillakin yrityksillä on Suomessa joitain satoja työntekijöitä.
Pikkufirmoilla ja ulkomaisilla firmoissa ei tietenkään ole suomalaisessa yhteiskunnassa samanlaista gloriaa kuin Nokialla, mutta ne tarjoavat yhtä lailla työpaikkoja. Tai tarjoavat ainakin niille jotka ovat halukkaita tekemän töitä ja jotka eivät haikaile takaisin vanhan perään.
Itselleni on syntynyt kuva, että ainakin isot suomalaiset yritykset ovat aika jäykkiä eivätkä siinä mielessä kovin attraktiivisia työntekijälle.
Ex-nokialaisten rooli uuden kasvun luojina ?
Nokialla on kompleksisuutensa takia paljon hyvin erikoistuneita työntekijöitä joilla ei ole mahdollisuuksia löytää oman alansa tehtäviä mistään. Pienissä tai vähemmän kompleksisessa yrityksessä ei ole välttämättä käyttöä ihmisille, jotka ovat vuosia kehitelleet "vaatimusmäärittelyprosessia" tai ylläpitäneet tilastoja virheiden korjaukseen kuluvasta ajasta. Nokialla on myös laaja papisto, jonka tehtävänä on kehitellä "strategioita" eli luoda ja esittää powerpoint-slideja. Strategioiden esittäminen noudattaa tietynlaista vuodesta toiseen samankaltaisena toistuvaa tyhjänpäiväistä rituaalia.
Kun ottomaanit valtasivat Itä-Rooman, Waltarin mukaan filosofit ja juristit hirtettiin, mutta kauppiaiden ja käsityöläisten annettiin elää kuin ennenkin. Hyvä myyjä tai oikea tekijä löytää paikan mutta mitä tapahtuu muille.
Suuri enemmistö nyky-nokialaisista ei ole nähnyt vaikeita aikoja ennen nykynäivettymistä. Nokialaiset eivät ole innovatiivisia vaan pikemmin turvallisuushakuisia. Nokia kokonaisuudessaan on ollut minusta pikemmin innovaation este kuin innovaation moottori. Kun kaikki parhaat insinöörit on mobilisoitu yhden pyramidin suunnitteluun muuhun innovaatioon ei ole jäänyt tilaa. Kun tämäkin pyramidiprojekti tuntuu nyt olevan vastatuulessa, insinöörejä toki vapautuu tuottavaan työhön, mutta kestää aikansa että se tuo suurta kasvua.
Nokialta vapaaehtoisesti tai "vapaaehtoisesti" lähteneistä suurin osa on saanut suuret erorahat - esimerkiksi puolentoistavuoden palkan. Tämän rahan turvin on perustettu uusia yrityksiä ja maattu sohvan pohjalla. Uudet yritykset ovat usein kuitenkin olleet mobiilialan yrityksiä ja siis ex-nokialaiselle itselleen jonkinlainen jatkumo vanhasta.
Monet ovat vuodenkin jälkeen vielä työttömänä. Toiset, joilla on jotain todellisia hyödyllisiä taitoja, ovat sijoittuneet vaikkapa erilaisiin IT-yrityksiin.
keskiviikkona, kesäkuuta 02, 2010
Nainen, konformismi ja johtajuus
Intuitiivisesti on minusta selvää, että naiset ovat konformistisempia kuin miehet. Naiset muodostavat usein mielipiteitään kuunneltuaan jotain alfa-urosta jossain isossa salissa.
Suomalaiset naiset uudelleenkouluttavat itseään jatkuvasti oppien hyvin pureskeltuja totuuksia, kun sen sijaan miehet oppivat usein itsenäisesti työssään sen minkä nyt oppivat.
Konformismi - ihmisen lajityypillinen ominaisuuus
Konformismi tai normien sisäistäminen ei ole pelkästään hyvä eikä pelkästään huono asia. Normien sisäistäminen auttaa ihmisyhteisöä mm. koordinoimaan käyttäytymistään.
Peliteoreetikko Peyton Young toteaa:
The function of a social norm is to coordinate people’s expectations in interactions that possess multiple equilibria. Norms govern a wide range of phenomena, including property rights, contracts, bargains, forms of communication, and concepts of justice. Norms impose uniformity of behavior within a given social group, but often vary substantially among groups.
Koska normien rikkojia yleensä rangaistaan, synnynnäinen konformismi auttaa yksilöä välttämään normin rikkomisesta seuraavia rangaistuksia. Konformismi on todennäköisesti evoluution luoma sopeuma ympäristöön, jossa normin rikkojia rangaistaan.
Miehet ovat naisia harvemmin konformisteja ja kärsivät naisia paljon useammin rangaistuksia normin rikkomisesta.
Naisjohtaja konformistisena johtajana
Naisjohtaja on konformistisempi johtaja kuin miesjohtaja.
Tutkimusten mukaan naisjohtajasta pidetään keskimäärin enemmän kuin miesjohtajasta ja hän on ilmeisesti empaattisempi kuin miesjohtaja. Nainen sopii käsittääkseni keskimäärin hyvin vetämään organisaatiota, jossa toiminta noudattaa hyvin määriteltyä prosessia, eli tilanteessa, jossa ongelma on lähinnä se, miten kaikki saadaan toimimaan prosessin mukaisesti.
Sen sijaan tilanteessa jossa olemassaoloevat käytännöt ja liiketoimintamallit pitää kyseenalaistaa, mies on käsittäkseni keskimäärin parempi johtaja.
Tieteellistä evidenssiä naisten konformismista
Jarkko Pesonen antaa postauksessaan tukea intuitiiviselle käsitykselleni:
Charles Sheridan ja Richard King tekivät vuonna 1972 variaation Stanley Milgramin kokeesta, jossa käytettiin koiranpentuja oppilaina Milgramin kokeessa sähköiskuja näyttelevien ihmisten sijaan.
Sheridanin ja Kingin ohjaamassa kokeessa oppilaina oli koiranpentuja. Opettajat, yliopistossa psykologiaa opiskelevat 13 miestä ja 13 naista, näkivät pennun reaktion, kun se sai heidän antamansa, 15 voltin erissä voimistuvan sähköiskun. Aluksi koirat haukkuivat ja hyppivät, mutta lopulta ne vain vikisivät.
Opettajat hikoilivat ja ahdistuivat, monet itkivät. Miehistä kuusi kieltäytyi tappamasta koiraa. Kaikki naiset jatkoivat yhä voimakkaampien sähköiskujen antamista, kunnes koira kuoli.
Katso myös wikipedian lyhyt kuvaus asiasta.
Suomalaiset naiset uudelleenkouluttavat itseään jatkuvasti oppien hyvin pureskeltuja totuuksia, kun sen sijaan miehet oppivat usein itsenäisesti työssään sen minkä nyt oppivat.
Konformismi - ihmisen lajityypillinen ominaisuuus
Konformismi tai normien sisäistäminen ei ole pelkästään hyvä eikä pelkästään huono asia. Normien sisäistäminen auttaa ihmisyhteisöä mm. koordinoimaan käyttäytymistään.
Peliteoreetikko Peyton Young toteaa:
The function of a social norm is to coordinate people’s expectations in interactions that possess multiple equilibria. Norms govern a wide range of phenomena, including property rights, contracts, bargains, forms of communication, and concepts of justice. Norms impose uniformity of behavior within a given social group, but often vary substantially among groups.
Koska normien rikkojia yleensä rangaistaan, synnynnäinen konformismi auttaa yksilöä välttämään normin rikkomisesta seuraavia rangaistuksia. Konformismi on todennäköisesti evoluution luoma sopeuma ympäristöön, jossa normin rikkojia rangaistaan.
Miehet ovat naisia harvemmin konformisteja ja kärsivät naisia paljon useammin rangaistuksia normin rikkomisesta.
Naisjohtaja konformistisena johtajana
Naisjohtaja on konformistisempi johtaja kuin miesjohtaja.
Tutkimusten mukaan naisjohtajasta pidetään keskimäärin enemmän kuin miesjohtajasta ja hän on ilmeisesti empaattisempi kuin miesjohtaja. Nainen sopii käsittääkseni keskimäärin hyvin vetämään organisaatiota, jossa toiminta noudattaa hyvin määriteltyä prosessia, eli tilanteessa, jossa ongelma on lähinnä se, miten kaikki saadaan toimimaan prosessin mukaisesti.
Sen sijaan tilanteessa jossa olemassaoloevat käytännöt ja liiketoimintamallit pitää kyseenalaistaa, mies on käsittäkseni keskimäärin parempi johtaja.
Tieteellistä evidenssiä naisten konformismista
Jarkko Pesonen antaa postauksessaan tukea intuitiiviselle käsitykselleni:
Charles Sheridan ja Richard King tekivät vuonna 1972 variaation Stanley Milgramin kokeesta, jossa käytettiin koiranpentuja oppilaina Milgramin kokeessa sähköiskuja näyttelevien ihmisten sijaan.
Sheridanin ja Kingin ohjaamassa kokeessa oppilaina oli koiranpentuja. Opettajat, yliopistossa psykologiaa opiskelevat 13 miestä ja 13 naista, näkivät pennun reaktion, kun se sai heidän antamansa, 15 voltin erissä voimistuvan sähköiskun. Aluksi koirat haukkuivat ja hyppivät, mutta lopulta ne vain vikisivät.
Opettajat hikoilivat ja ahdistuivat, monet itkivät. Miehistä kuusi kieltäytyi tappamasta koiraa. Kaikki naiset jatkoivat yhä voimakkaampien sähköiskujen antamista, kunnes koira kuoli.
Katso myös wikipedian lyhyt kuvaus asiasta.
torstaina, toukokuuta 27, 2010
keskiviikkona, toukokuuta 26, 2010
Aleneva rajahyöty
Taloustieteen tärkeimpiä periaatteita on käsittääkseni alenevan rajahyödyn laki.
Lisähyöty (eli rajahyöty) jokaisesta yksiköstä tietynlaista panostusta laskee panostuksen noustessa, mikäli kaikki muut (muuntyyppiset) panostukset pysyvät samana.
Esimerkiksi työtuntien lisääminen peltohehtaaria kohden kasvattaa aluksi saatua satoa huomattavasti. Mutta rajahyöty pienenee työtuntien kasvaessa kohti nollaa ja voi muuttua lopulta negatiiviseksikin. Siis sillä oletuksella, että muiden panostusten (lannoitusaineiden, sateen yms.) määrä pysyy samana ja teknologia pysyy samana,
Kiinan riisinviljelyalueilla perinteisin menetelmin viljellyllä pellolla rajahyöty alkaa lähestyy nollaa kun työtuntien määrä on 1500-2000 tuntia per hehtaari. (Lähde: Joseph Tainterin Collapse of Complex Societies, kappale 4.)
Vastaavasti veroprosentin valtiolle antama rajahyöty laskee, koska nouseva veroprosentti vähentää yritteliäisyyttä sekä lisää veronkiertoa ja veropakolaisuutta. Jossain vaiheessa veroprosentin lähestyessä 100:aa, vääjäämättä rajahyöty muuttuu negativiseksi.
Joseph Tainterin väite on taas se, että valtioiden kompleksisuuden antama rajahyöty laskee ja saavuttaa tietyllä tasollla arvon nolla ja laskee sen jälkeen jopa nollan alle. Hyödyn kompleksisesta valtiosta alkaessa laskea, tyytymättömyys valtion alkaa kasvaa ja valtio tulee tehottomuutensa takia haavoittuvammaksi ulkoisille hyökkäyksille. Romahduksen todennäköisyys nousee.
Olen jo aikaisemmin väittänyt, että pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tehokkuus on alkanut voimakkaasti laskea. Väite vaatisi kuitenkin lihaa luille. Missä määrin todellsuudessa pätee esimerkiksi se usein ainakin implisiittisesti esitetty väite, että lisäeuro ESIMERKIKSI maahanmuuttajien tukemiseen pikemmin passivoitttaa maahanmuuttajia kuin tekee heistä tuottavia asukkaita. Jos väite pitäisi paikkansa, ainakin tietyissä tapauksissa rajahyöty olisi jopa negatiivinen.
Tainterin teoriaa on sovellettu myös yritysmaailmaan. Internet-guru Clay Sirky puhuu blogipostauksessaan Collapse of Complex Business Models siitä, miten liiketoimintamallin kompleksisuuden rajahyödyn laskeminen johtaa lopulta yrityksen romahtamiseen.
Teknologian muuttuessa - esimerkiksi uutisten siirtyessä sanomalehdistä NET:iin tai liikkuvan kuvan TV:stä Youtubeen - aiemmin hyvin toimineet kompleksiset rakenteet eivät enää ole optimaalisia vaan aivan liian kompleksisia. Olemassaolevien yritysten on kuitenkin tällöin äärimmäisen vaikeaa yksinkertaistaa toimintaansa ja siirtyä optimaalisemmalle kompleksisuuden tasolle.
Mainitsin aikaisemmin Nokian esimerkkinä yrityksestä, joka on kiikissä monimutkaisen liiketoimintamallinsa kanssa. Nokia on päätynyt liiketoimintamalliin, jossa se tarjoaa kuluttajille sekä mobiililaitteita että siinä käytettäviä sovelluksia ja palveluita (OVI) sen sijaan että Samsung, LG, HTC ja Sony-Ericsson keskittyvät mobiililaitteiden tekemiseen ja niiden tietynasteiseen räätälöimiseen operaattorien toiveiden mukaisesti.
Nokia on ajautunut tällaiseen liiketoimintamalliin syistä, jotka eivät ole kovin suoraviivaisia. Nokia on pitkään vierastanut operaattoreiden merkittävää roolia sekä mobiilipalveluiden että mobiililaitteiden arvoketjussa. Nokia on pitkään uskonut että nimenomaan sen itsensä on oltava aktiivinen mobiilipalveluiden tuottaja yhteistyössä partnerien kanssa. Nokia on päätynyt tuottamaan sekä a) laitteita, b) niiden alustaohjelmistoja ja c) mobiilipalveluita ns. OVI-porttaalissa.
Ongelma tässä liiketoimintamallissa on se, että vaikka Nokia on ollut ylivertainen mobiililaitteiden kehittämisessä tai ainakin logistiikassa, sen alustaohjelmistot ja mobiilipalvelutarjonta eivät ole lähellekään samaa tasoa kuin vakkapa Googlella (Android ja Googlen App Store). Samsung ratkaisee saman ongelman sillä että se keskittyy ydinosaamiseensa (a) ja tukeutuu alustojen ja palveluiden osalta SUURELTA OSALTA Googleen.
Nokian jämähtäminen kompleksiseen liiketoimintamalliinsa ja not-invented-here-asenteeseen romuttaa nyt Nokian markkinaosuutta älypyhelimissa. Suunnan muuttamisesta ei ole mitään merkkejä.
Lisähyöty (eli rajahyöty) jokaisesta yksiköstä tietynlaista panostusta laskee panostuksen noustessa, mikäli kaikki muut (muuntyyppiset) panostukset pysyvät samana.
Esimerkiksi työtuntien lisääminen peltohehtaaria kohden kasvattaa aluksi saatua satoa huomattavasti. Mutta rajahyöty pienenee työtuntien kasvaessa kohti nollaa ja voi muuttua lopulta negatiiviseksikin. Siis sillä oletuksella, että muiden panostusten (lannoitusaineiden, sateen yms.) määrä pysyy samana ja teknologia pysyy samana,
Kiinan riisinviljelyalueilla perinteisin menetelmin viljellyllä pellolla rajahyöty alkaa lähestyy nollaa kun työtuntien määrä on 1500-2000 tuntia per hehtaari. (Lähde: Joseph Tainterin Collapse of Complex Societies, kappale 4.)
Vastaavasti veroprosentin valtiolle antama rajahyöty laskee, koska nouseva veroprosentti vähentää yritteliäisyyttä sekä lisää veronkiertoa ja veropakolaisuutta. Jossain vaiheessa veroprosentin lähestyessä 100:aa, vääjäämättä rajahyöty muuttuu negativiseksi.
Joseph Tainterin väite on taas se, että valtioiden kompleksisuuden antama rajahyöty laskee ja saavuttaa tietyllä tasollla arvon nolla ja laskee sen jälkeen jopa nollan alle. Hyödyn kompleksisesta valtiosta alkaessa laskea, tyytymättömyys valtion alkaa kasvaa ja valtio tulee tehottomuutensa takia haavoittuvammaksi ulkoisille hyökkäyksille. Romahduksen todennäköisyys nousee.
Olen jo aikaisemmin väittänyt, että pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tehokkuus on alkanut voimakkaasti laskea. Väite vaatisi kuitenkin lihaa luille. Missä määrin todellsuudessa pätee esimerkiksi se usein ainakin implisiittisesti esitetty väite, että lisäeuro ESIMERKIKSI maahanmuuttajien tukemiseen pikemmin passivoitttaa maahanmuuttajia kuin tekee heistä tuottavia asukkaita. Jos väite pitäisi paikkansa, ainakin tietyissä tapauksissa rajahyöty olisi jopa negatiivinen.
Tainterin teoriaa on sovellettu myös yritysmaailmaan. Internet-guru Clay Sirky puhuu blogipostauksessaan Collapse of Complex Business Models siitä, miten liiketoimintamallin kompleksisuuden rajahyödyn laskeminen johtaa lopulta yrityksen romahtamiseen.
Teknologian muuttuessa - esimerkiksi uutisten siirtyessä sanomalehdistä NET:iin tai liikkuvan kuvan TV:stä Youtubeen - aiemmin hyvin toimineet kompleksiset rakenteet eivät enää ole optimaalisia vaan aivan liian kompleksisia. Olemassaolevien yritysten on kuitenkin tällöin äärimmäisen vaikeaa yksinkertaistaa toimintaansa ja siirtyä optimaalisemmalle kompleksisuuden tasolle.
Mainitsin aikaisemmin Nokian esimerkkinä yrityksestä, joka on kiikissä monimutkaisen liiketoimintamallinsa kanssa. Nokia on päätynyt liiketoimintamalliin, jossa se tarjoaa kuluttajille sekä mobiililaitteita että siinä käytettäviä sovelluksia ja palveluita (OVI) sen sijaan että Samsung, LG, HTC ja Sony-Ericsson keskittyvät mobiililaitteiden tekemiseen ja niiden tietynasteiseen räätälöimiseen operaattorien toiveiden mukaisesti.
Nokia on ajautunut tällaiseen liiketoimintamalliin syistä, jotka eivät ole kovin suoraviivaisia. Nokia on pitkään vierastanut operaattoreiden merkittävää roolia sekä mobiilipalveluiden että mobiililaitteiden arvoketjussa. Nokia on pitkään uskonut että nimenomaan sen itsensä on oltava aktiivinen mobiilipalveluiden tuottaja yhteistyössä partnerien kanssa. Nokia on päätynyt tuottamaan sekä a) laitteita, b) niiden alustaohjelmistoja ja c) mobiilipalveluita ns. OVI-porttaalissa.
Ongelma tässä liiketoimintamallissa on se, että vaikka Nokia on ollut ylivertainen mobiililaitteiden kehittämisessä tai ainakin logistiikassa, sen alustaohjelmistot ja mobiilipalvelutarjonta eivät ole lähellekään samaa tasoa kuin vakkapa Googlella (Android ja Googlen App Store). Samsung ratkaisee saman ongelman sillä että se keskittyy ydinosaamiseensa (a) ja tukeutuu alustojen ja palveluiden osalta SUURELTA OSALTA Googleen.
Nokian jämähtäminen kompleksiseen liiketoimintamalliinsa ja not-invented-here-asenteeseen romuttaa nyt Nokian markkinaosuutta älypyhelimissa. Suunnan muuttamisesta ei ole mitään merkkejä.
tiistaina, toukokuuta 25, 2010
Nokian romahdus - osa 2
Talouselämä-lehti kirjoittaa tänään kahden altavastaajan liitosta:
Nokia ja Yahoo - taivaassa solmittu liitto? Ehkä se olisi ollut viisi vuotta sitten. Mutta kun yhtiöt maanantaina kertoivat syventävänsä yhteistyötään, uutinen ei herättänyt tunnetta, että nyt internet- ja mobiilimaailman mannerlaatat ryskyvät.
Yhteistyö on helppo nähdä kahden altavastaajan liittona. Yahoon asema internetmaailman edelläkävijänä on järkkynyt jo vuosia sitten. Nokia puolestaan on menettänyt mielikuvajohtajuutensa etenkin kalliimmissa älypuhelimissa, joissa paksuimmat katteet liikkuvat.
Maanantaina Nokia ja Yahoo kertoivat eräänlaisesta vaihtokauppayhteistyöstä. Nokia alkaa käyttää Ovi Mail -sähköpostipalvelussaan ja Ovi Chat -chattipalvelussaan Yahoon teknologiaa.
Viisi vuotta sitten tämä olisi ollut kova juttu.
... Eikä myöskään voi sanoa, että kuluttajalle yhteistyö tarjoaa mitään kovin uutta, herkullista palvelua. Pikemmin yhtiöt paikkaavat toistensa heikkouksia...
Analyytikot ja media suhtautuivat sopimukseen varauksella. "Tämä on yhteisbrändäys-sopimus, kun kumpikin yhtiö tarvitsisi rakenteellisia uudistuksia", sanoo Current Analysisin analyytikko Avi Greenhart Wall Street Journalissa.
Entäs tämä arvio PC Worldissa? "Jos olisin Google tai Apple, vapisisin kengissäni. Siis naurusta."
Lue aikaisempi juttuni siitä, miksi Nokia on todennäköisesti pelinsä pelannut.
Nokia ja Yahoo - taivaassa solmittu liitto? Ehkä se olisi ollut viisi vuotta sitten. Mutta kun yhtiöt maanantaina kertoivat syventävänsä yhteistyötään, uutinen ei herättänyt tunnetta, että nyt internet- ja mobiilimaailman mannerlaatat ryskyvät.
Yhteistyö on helppo nähdä kahden altavastaajan liittona. Yahoon asema internetmaailman edelläkävijänä on järkkynyt jo vuosia sitten. Nokia puolestaan on menettänyt mielikuvajohtajuutensa etenkin kalliimmissa älypuhelimissa, joissa paksuimmat katteet liikkuvat.
Maanantaina Nokia ja Yahoo kertoivat eräänlaisesta vaihtokauppayhteistyöstä. Nokia alkaa käyttää Ovi Mail -sähköpostipalvelussaan ja Ovi Chat -chattipalvelussaan Yahoon teknologiaa.
Viisi vuotta sitten tämä olisi ollut kova juttu.
... Eikä myöskään voi sanoa, että kuluttajalle yhteistyö tarjoaa mitään kovin uutta, herkullista palvelua. Pikemmin yhtiöt paikkaavat toistensa heikkouksia...
Analyytikot ja media suhtautuivat sopimukseen varauksella. "Tämä on yhteisbrändäys-sopimus, kun kumpikin yhtiö tarvitsisi rakenteellisia uudistuksia", sanoo Current Analysisin analyytikko Avi Greenhart Wall Street Journalissa.
Entäs tämä arvio PC Worldissa? "Jos olisin Google tai Apple, vapisisin kengissäni. Siis naurusta."
Lue aikaisempi juttuni siitä, miksi Nokia on todennäköisesti pelinsä pelannut.
sunnuntaina, toukokuuta 23, 2010
Romahdus voi edistää hyvinvointia ?
Olin varsin ahdistunut nuori, joka etsi totuutta ja elämän tarkoitusta. Nuoruuteni maailmankuva leimasi äärimmäinen kulttuuripessimismi ja kiinostuin siksi kaikenlaisista tuomiopäivän profetioista, Kuten Rooman Klubin raportista. Olin tietysti romantikko, joka uskoi historian kulta-aikaan. Ahdistus on aikuisuuden myötä vähentynyt, mutta ahdistuksen alunperin synnyttämä kiinnostus moneen asiaan on säilynyt ja vahvistunut. Kulttuuripessimisti on tietysti aina kiinnostunut muiden muassa Romahduksesta. Siis nykyisen elämäntavan tai nykyisten instituutioiden romahduksesta. Romahdus on siinä mielessä herkullinen aihe, että siitä on viime aikoinakin kirjoitetttu varsin runsaasti tieteellistäkin kirjallisuutta.
Romahduksen odotteluuun - tai siitä varoittelemiseen - keskittyvä kulttuuripessimismi ja usko edistykseen ovat tietenkin toistensa vastakohtia, Toisaalta ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta voi tuskin ymmärtää yhdistämättä näitä kahta näkökulmaa.
Nykyinen Kreikan kriisi nähdään monessa monessa piirissä EU:n romahduksen, valtioiden romahduksen tai maailman rahajärjestelmän romahduksen alkusoittona. Romahduksen nähdään tällöin usein avaavan mahdollisuuden paremman maailman rakentamiseen.
Voinee yleisemmin sanoa että sanalle romahdus on viime aikoina syntynyt monen korvissa varsin positiivinen kaiku. Vaikka romahduksen uskotaan tapahtuvan pitkälti itsestään, sitä ollaan valmiita myös edistämään. Romahduksen odottajista suuri osa on tietysti yleisnarisiojoita, mutta on myös esitetty moielenkiintoisia caseja, joissa valtion romahtaminen vaikuttaisi johtavan positiiviseen tulokseen ja jossa valtion tai valtioliiton romahtaminen osikseen voidaan aiheesta nähdä tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi.
Länsi-Rooman tuhoutuminen on klassinen esimerkki romahduksesta ja sitä on yleensä käsitelty negatiivisena ilmiönä. Sisäiset (taloudelliset ja moraaliset) tai ulkoiset syyt johtivat valtion heikkenemiseen ja Länsi-Rooman tuhoon, mitä on pidetty lähinnä valtavana katastrofina. Toinen tapa nähdä asia on, että Länsi-Rooman valtion olemassaolon tuottama hyöty kansalaisilleen oli alkanut voimakkaasti laskea. Varsinkin talonpoikaisväestölle valtion synnyttämä haitta (veron kanto ja sotaväen otto) oli muuttunut etua (mm. valtion antama turva) huomattavasti suuremmmaksi,
Romahduksen edistäminen voidaan taloustieteellisessä katsannossa nähdä tällöin rationaalisena strategiana edistää omaa hyvinvointia - siis tapana edistää yhteiskunnan tehokkuutta. Edistäminen realisoitui Länsi-Roomassa lähinnä apatiana puolustautua ns. barbaareja kohtaan, mutta joissain tilanteissa aktiivisena barbaarien maahantunkeutumisen edistämisenä.
Afrikkalaisen valtion romahtaminen libertaarisessa diskurssissa
Libertaarien mukaan Somalian valtion (kesukushallinnon) romahtaminen johti hyvinvoinnin paranemiseen. Afrikassa yleensä siirtomaavaltaa edeltävät klaaneihin tai heimoihin perustuvat mallit toimivat heidän mukaansa paljon paremmin kuin siirtomaaherrojen luomat ja jälkeensä jättämät valtiot.
Somaliassa perinteinen klaaneihin perustuva järjestelmä (Xeer) määrittelee mm. lainkäytön järjestelmän, joka perustuu siihen että uhrille maksetaan kompensaatio. Mikäli syyllinen ei kykene maksamaan kompensaatiota, syyllisen suku tai klaani joutuu maksamaan uhrille. Klaanilla on näin insentiivi pitää omat jäsenensä kurissa. Mikäli joku jäsen alinomaa aiheuttaa klaanille ongelmia tekemällä rikoksia ja aiheuttamalla klaanille kompensaatiovelvoitteen, klaani voi julistaa jäsenen lainsuojattomaksi.
Samanlainen hajautettu lainkäytön järjestelmä oli myös irlantilaisilla ja skotlantilaisilla klaaneillla aikoinaan.
Somali-yhteiskuntaa pyrittiin kolonialismin päättymisen jälkeen muovaamaan suuntaan, joka ei ota huomioon somalien jakaantumista klaaneihin. Pyrittiin luomaan keskitetty hallinto perinteisen hajautetun klaanipohjaisen järjestelmän tilalle. Kun keskushallitukseen osallistumisesta on tullut keskeisin vallankäytön mahdollistaja, kukin klaani pyrkii saamaan - yksin tai yhdessä jonkun toisen klaanin kanssa - keskushallituksen haltuunsa aseellisella toiminnalla. Samalla klaanien sisällä perinteisten klaanijohtajien (vanhimpien) valta korvautui ainakin osin sotaherra-vallalla.
Silloinkin kun keskushallinto valitaan vaaleilla, keskushallinto on aina yhden tai muutaman klaanin valtaa toisten klaanien yli. Demokratia ei toimi Somaliassa eikä juuri muuallakaan Afrikassa, koska keskitetty valta ei koskaan ole puolueilla vaan joillain heimoilla tai klaaneilla.
Democracy is unworkable in Africa for several reasons. The first thing that voting does is to divide a population into two groups — a group that rules and a group that is ruled. This is completely at variance with Somali tradition. Second, if democracy is to work, it depends in theory, at least, upon a populace that will vote on issues. But in a kinship society such as Somalia, voting takes place not on the merit of issues but along group lines; one votes according to one's clan affiliation. Since the ethic of kinship requires loyalty to one's fellow clansmen, the winners use the power of government to benefit their own members, which means exploitation of the members of other clans. Consequently when there exists a governmental apparatus with its awesome powers of taxation and police and judicial monopoly, the interests of the clans conflict. Some clan will control that apparatus. To avoid being exploited by other clans, each must attempt to be that controlling clan.
Read more: The Rule of Law without the State - Spencer Heath MacCallum - Mises Institute
Libertaarit näkevät valtion ongelmalliseksi yleensäkin. Afrikassa tai sen ulkopuolella. Valtiossa nähdään lähinnä kaksi ongelmaa. Valtio rikkoo ihmisen vapaata sopimusoikeutta toisaalta (=periaatteellinen vastustus) ja toisaalta valtio on liberataarien mukaan yleensä tehoton (=pragmaattinen vastustus).
Valtion romahtaminen Joseph Tainterin mukaan
Arkeologi Joseph Tainterin kirja Collapse of Complex Societies taas käsittelee valtioiden romahtamista tieteellisesti yhdistäen arkeologisen ja talouustieteellisen näkökulman.
Tainterin näkökulma on yhdessä suhteessa samanlainen kuin libertaarien. Tainter ei näe valtion romahtamista välttämättä negatiivisena asiana, vaan pikemmin liian suureksi kasvaneen kompleksisuuden purkamiseksi.
Kun kompleksisuuden lisäämisen marginaalinen hyöty alkaa ainakin jonkin väestöryhmän näkökulmasta laskea ja muuttuu lopulta negatiiviseksi, kompleksisuus alkaa purkautua. Rooman valtakunnassa kompleksisuuden lisäämisen marginaalituotto oli positiivinen niin kauan kuin uusien alueiden valtaaminen oli edullista. Rooman talous perustui uusien resurssien valtaamiseen, mutta tietyssä vaiheessa uusien alueiden valtaamisen tuotto muuttui negatiiviseksi ja valtion ylläpito vaatii verojen jatkuvaa korottamista, mikä johti talonpoikien olojen jatkuvaan heikkenemiseen. Mitään etuja (lähinnä turvallisuutta) heikentynyt valtio ei talonpojille kyennyt enää antamaan. Länsi-Rooman omatkin sotilaat ryöstelivät usein talonpoikia.
Länsi-Rooman romahdus oli talonpoikaisväestön kannalta Tainerin mukaan edullista. Edulisuutta lisäsi se, että Länsi-Roomalle ei ollut kilpailijana toista kompleksista valtiota. Jos tällainen kilpailija olisi ollut olemassa, Länsi-Rooman romahdus olisi johtanut vain ja ainoastaan siihen että Länsi-Rooman talonpojan vero-orjuus olisi ainoastaan korvautunut kilpailijavaltion vero-orjuudella.
Maya-alueella tilanne oli juuri tämä. Alue oli jakautunut moneen hierarkkiseen valtioon, jotka kaikki erikseen riistivät talonpoikia veroilla ja sotaväenotolla. Romahduksen edistäminen ei ollut siis todellinen vaihtoehto talonpojalle. Kun yksi valtio romahti, toinen valtio korvasi sen välittömästi talonpojan orjuuttajana.
Tällä teorialla Tainter myös selittää sitä, miksi Itä-Rooma ei romahtanut kuin paljon myöhemmin. Itä-Rooman naapurissa oli kilpailevia kompleksisia valtioita kuten Partia.
Romahduksen odotteluuun - tai siitä varoittelemiseen - keskittyvä kulttuuripessimismi ja usko edistykseen ovat tietenkin toistensa vastakohtia, Toisaalta ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta voi tuskin ymmärtää yhdistämättä näitä kahta näkökulmaa.
Nykyinen Kreikan kriisi nähdään monessa monessa piirissä EU:n romahduksen, valtioiden romahduksen tai maailman rahajärjestelmän romahduksen alkusoittona. Romahduksen nähdään tällöin usein avaavan mahdollisuuden paremman maailman rakentamiseen.
Voinee yleisemmin sanoa että sanalle romahdus on viime aikoina syntynyt monen korvissa varsin positiivinen kaiku. Vaikka romahduksen uskotaan tapahtuvan pitkälti itsestään, sitä ollaan valmiita myös edistämään. Romahduksen odottajista suuri osa on tietysti yleisnarisiojoita, mutta on myös esitetty moielenkiintoisia caseja, joissa valtion romahtaminen vaikuttaisi johtavan positiiviseen tulokseen ja jossa valtion tai valtioliiton romahtaminen osikseen voidaan aiheesta nähdä tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi.
Länsi-Rooman tuhoutuminen on klassinen esimerkki romahduksesta ja sitä on yleensä käsitelty negatiivisena ilmiönä. Sisäiset (taloudelliset ja moraaliset) tai ulkoiset syyt johtivat valtion heikkenemiseen ja Länsi-Rooman tuhoon, mitä on pidetty lähinnä valtavana katastrofina. Toinen tapa nähdä asia on, että Länsi-Rooman valtion olemassaolon tuottama hyöty kansalaisilleen oli alkanut voimakkaasti laskea. Varsinkin talonpoikaisväestölle valtion synnyttämä haitta (veron kanto ja sotaväen otto) oli muuttunut etua (mm. valtion antama turva) huomattavasti suuremmmaksi,
Romahduksen edistäminen voidaan taloustieteellisessä katsannossa nähdä tällöin rationaalisena strategiana edistää omaa hyvinvointia - siis tapana edistää yhteiskunnan tehokkuutta. Edistäminen realisoitui Länsi-Roomassa lähinnä apatiana puolustautua ns. barbaareja kohtaan, mutta joissain tilanteissa aktiivisena barbaarien maahantunkeutumisen edistämisenä.
Afrikkalaisen valtion romahtaminen libertaarisessa diskurssissa
Libertaarien mukaan Somalian valtion (kesukushallinnon) romahtaminen johti hyvinvoinnin paranemiseen. Afrikassa yleensä siirtomaavaltaa edeltävät klaaneihin tai heimoihin perustuvat mallit toimivat heidän mukaansa paljon paremmin kuin siirtomaaherrojen luomat ja jälkeensä jättämät valtiot.
Somaliassa perinteinen klaaneihin perustuva järjestelmä (Xeer) määrittelee mm. lainkäytön järjestelmän, joka perustuu siihen että uhrille maksetaan kompensaatio. Mikäli syyllinen ei kykene maksamaan kompensaatiota, syyllisen suku tai klaani joutuu maksamaan uhrille. Klaanilla on näin insentiivi pitää omat jäsenensä kurissa. Mikäli joku jäsen alinomaa aiheuttaa klaanille ongelmia tekemällä rikoksia ja aiheuttamalla klaanille kompensaatiovelvoitteen, klaani voi julistaa jäsenen lainsuojattomaksi.
Samanlainen hajautettu lainkäytön järjestelmä oli myös irlantilaisilla ja skotlantilaisilla klaaneillla aikoinaan.
Somali-yhteiskuntaa pyrittiin kolonialismin päättymisen jälkeen muovaamaan suuntaan, joka ei ota huomioon somalien jakaantumista klaaneihin. Pyrittiin luomaan keskitetty hallinto perinteisen hajautetun klaanipohjaisen järjestelmän tilalle. Kun keskushallitukseen osallistumisesta on tullut keskeisin vallankäytön mahdollistaja, kukin klaani pyrkii saamaan - yksin tai yhdessä jonkun toisen klaanin kanssa - keskushallituksen haltuunsa aseellisella toiminnalla. Samalla klaanien sisällä perinteisten klaanijohtajien (vanhimpien) valta korvautui ainakin osin sotaherra-vallalla.
Silloinkin kun keskushallinto valitaan vaaleilla, keskushallinto on aina yhden tai muutaman klaanin valtaa toisten klaanien yli. Demokratia ei toimi Somaliassa eikä juuri muuallakaan Afrikassa, koska keskitetty valta ei koskaan ole puolueilla vaan joillain heimoilla tai klaaneilla.
Democracy is unworkable in Africa for several reasons. The first thing that voting does is to divide a population into two groups — a group that rules and a group that is ruled. This is completely at variance with Somali tradition. Second, if democracy is to work, it depends in theory, at least, upon a populace that will vote on issues. But in a kinship society such as Somalia, voting takes place not on the merit of issues but along group lines; one votes according to one's clan affiliation. Since the ethic of kinship requires loyalty to one's fellow clansmen, the winners use the power of government to benefit their own members, which means exploitation of the members of other clans. Consequently when there exists a governmental apparatus with its awesome powers of taxation and police and judicial monopoly, the interests of the clans conflict. Some clan will control that apparatus. To avoid being exploited by other clans, each must attempt to be that controlling clan.
Read more: The Rule of Law without the State - Spencer Heath MacCallum - Mises Institute
Libertaarit näkevät valtion ongelmalliseksi yleensäkin. Afrikassa tai sen ulkopuolella. Valtiossa nähdään lähinnä kaksi ongelmaa. Valtio rikkoo ihmisen vapaata sopimusoikeutta toisaalta (=periaatteellinen vastustus) ja toisaalta valtio on liberataarien mukaan yleensä tehoton (=pragmaattinen vastustus).
Valtion romahtaminen Joseph Tainterin mukaan
Arkeologi Joseph Tainterin kirja Collapse of Complex Societies taas käsittelee valtioiden romahtamista tieteellisesti yhdistäen arkeologisen ja talouustieteellisen näkökulman.
Tainterin näkökulma on yhdessä suhteessa samanlainen kuin libertaarien. Tainter ei näe valtion romahtamista välttämättä negatiivisena asiana, vaan pikemmin liian suureksi kasvaneen kompleksisuuden purkamiseksi.
Kun kompleksisuuden lisäämisen marginaalinen hyöty alkaa ainakin jonkin väestöryhmän näkökulmasta laskea ja muuttuu lopulta negatiiviseksi, kompleksisuus alkaa purkautua. Rooman valtakunnassa kompleksisuuden lisäämisen marginaalituotto oli positiivinen niin kauan kuin uusien alueiden valtaaminen oli edullista. Rooman talous perustui uusien resurssien valtaamiseen, mutta tietyssä vaiheessa uusien alueiden valtaamisen tuotto muuttui negatiiviseksi ja valtion ylläpito vaatii verojen jatkuvaa korottamista, mikä johti talonpoikien olojen jatkuvaan heikkenemiseen. Mitään etuja (lähinnä turvallisuutta) heikentynyt valtio ei talonpojille kyennyt enää antamaan. Länsi-Rooman omatkin sotilaat ryöstelivät usein talonpoikia.
Länsi-Rooman romahdus oli talonpoikaisväestön kannalta Tainerin mukaan edullista. Edulisuutta lisäsi se, että Länsi-Roomalle ei ollut kilpailijana toista kompleksista valtiota. Jos tällainen kilpailija olisi ollut olemassa, Länsi-Rooman romahdus olisi johtanut vain ja ainoastaan siihen että Länsi-Rooman talonpojan vero-orjuus olisi ainoastaan korvautunut kilpailijavaltion vero-orjuudella.
Maya-alueella tilanne oli juuri tämä. Alue oli jakautunut moneen hierarkkiseen valtioon, jotka kaikki erikseen riistivät talonpoikia veroilla ja sotaväenotolla. Romahduksen edistäminen ei ollut siis todellinen vaihtoehto talonpojalle. Kun yksi valtio romahti, toinen valtio korvasi sen välittömästi talonpojan orjuuttajana.
Tällä teorialla Tainter myös selittää sitä, miksi Itä-Rooma ei romahtanut kuin paljon myöhemmin. Itä-Rooman naapurissa oli kilpailevia kompleksisia valtioita kuten Partia.
perjantaina, toukokuuta 21, 2010
Nokian romahdus ?
Vuosi sitten oli selvää, että Nokia on hiukan helisemässä Applen kanssa.
Tilanne on kuitenkin viimeisen vuoden aikana dramaattisesti heikentynyt. Nokian markkinaosuus älypuhelimissa on jonkun verran laskenut, mutta pitkän aikavälin ongelma on käsittääkseni kuitenkin Nokian liiketoimintamalli.
Nokia haluaa panostaa palveluihin, eikä pelkkään laitemyyntiin. Tästä Nokia on tehnyt sen johtopäätöksen, että sen on kontrolloitava myös älypuhelimen alustaa (käyttöjärjestelmää). Siinä missä muut mobiililaitteiden valmistajat (Samsung, Sony-Ericsson, HTC, LG) julkaisevat laitteita mm. Googlen Android-alustalle pragmaattisella strategialla me tehdään mitä kuluttajat ja operaattorit haluavat, Nokia pitää kiinni omista alustoistaan ja palveluliiketoiminnastaan kynsin hampain.
Nokian OVI on verrattuna Applen App Storeen ja Androidin vastaavaan hyvin vaatimaton. Samoin Nokian alustat eivät ole kilpailukykyisiä Androidin ja Applen kanssa. Pörssi tajuaa missä mennään ja kurssi laskee koko ajan.
Nokia on valinnut po. liiketoimintamallin ehkä siksi, että suurena toimijana luulee kykenevänsä tuottamaan korkeatasoisia palveluita yhdessä partneriensa kanssa. Toinen vaihtoehtoinen syy lienee se, että Nokia on jo niin suuri ja kompleksinen, että se ei voi valita muunlaista liiketoimintamallia. Nokia ei ole attraktiivinen partneri esimerkiksi Googlelle toimittamaan alihankintana Android-puhelinta Googlelle - Googlen antamien toiveiden mukaan.
Tilanne on kuitenkin viimeisen vuoden aikana dramaattisesti heikentynyt. Nokian markkinaosuus älypuhelimissa on jonkun verran laskenut, mutta pitkän aikavälin ongelma on käsittääkseni kuitenkin Nokian liiketoimintamalli.
Nokia haluaa panostaa palveluihin, eikä pelkkään laitemyyntiin. Tästä Nokia on tehnyt sen johtopäätöksen, että sen on kontrolloitava myös älypuhelimen alustaa (käyttöjärjestelmää). Siinä missä muut mobiililaitteiden valmistajat (Samsung, Sony-Ericsson, HTC, LG) julkaisevat laitteita mm. Googlen Android-alustalle pragmaattisella strategialla me tehdään mitä kuluttajat ja operaattorit haluavat, Nokia pitää kiinni omista alustoistaan ja palveluliiketoiminnastaan kynsin hampain.
Nokian OVI on verrattuna Applen App Storeen ja Androidin vastaavaan hyvin vaatimaton. Samoin Nokian alustat eivät ole kilpailukykyisiä Androidin ja Applen kanssa. Pörssi tajuaa missä mennään ja kurssi laskee koko ajan.
Nokia on valinnut po. liiketoimintamallin ehkä siksi, että suurena toimijana luulee kykenevänsä tuottamaan korkeatasoisia palveluita yhdessä partneriensa kanssa. Toinen vaihtoehtoinen syy lienee se, että Nokia on jo niin suuri ja kompleksinen, että se ei voi valita muunlaista liiketoimintamallia. Nokia ei ole attraktiivinen partneri esimerkiksi Googlelle toimittamaan alihankintana Android-puhelinta Googlelle - Googlen antamien toiveiden mukaan.
keskiviikkona, toukokuuta 19, 2010
Onko maahanmuuttokriittinen rasisti ?
Nykyään keskustellaan paljon siitä, ovatko "maahanmuuttokriittiset" rasisteja. Tai pikemmin jotkut syyttelevät "maahanmuuttokriittisiä" rasisteiksi ja toiset puolustelevat että he eivät ole rasisteja.
Tällainen keskustelu on maahanmuuttopolitiikan kehittämisen este. Keskustelua voinee hyvällä syyllä kutsua ämmämäiseksi ininäksi.
Oleellista on minusta lopettaa tällainen keskustelu ja kaikkien myöntää, että maahanmuutto sinänsä ei ole ongelma vaan se että tänne otetaan ilmeisesti vääränlaista porukkaa. Siis keskimäärin.
Tällainen keskustelu on maahanmuuttopolitiikan kehittämisen este. Keskustelua voinee hyvällä syyllä kutsua ämmämäiseksi ininäksi.
Oleellista on minusta lopettaa tällainen keskustelu ja kaikkien myöntää, että maahanmuutto sinänsä ei ole ongelma vaan se että tänne otetaan ilmeisesti vääränlaista porukkaa. Siis keskimäärin.
sunnuntaina, toukokuuta 16, 2010
Luottamus markkinoiden tervehdyttävään vaikutukseen kasvaa
Luottamus pankkeihin ja (finanssi)markkinoihin laski talouskriisin aikana. Ehkäpä Kreikan kriisi on palauttamassa menetettyä luottamusta ?
Kreikka ja moni muu Euroopan maa on elänyt yli varojensa. Velkaa on otettu ja niillä on ylläpidetty hyvinvointiyhteiskuntaa. Talouslaman aikana velkaa on otettu elvytykseen.
Demokratia tai lehdistö eivät ole epätervettä kehitystä jarruttaneet. Pikemmin demokratia edistää yli varojen elämistä. Kansalle vaaleissa annetut lupaukset on rahoitettu velalla ja leikkauksia ei uskalleta äänten menettämisen pelossa tehdä.
Markkinavoimat ovat HS:n päätoimittajan Mikael Pentikäisen mukaan korvanneet lehdistön vallan vahtikoirana. Markkinavoimat nostavat löperösti johdetun valtion korot pilviin ja pakottaa hallitukset ja EU:n tervehdyttämään talouttaan.
markkinavoimista on tullut vallan todellinen vahtikoira, joka ei epäröi käyttää voimaansa. Media on sen rinnalla kovin säyseä ja hampaaton vallan vahti.
...mekin velkaannumme nyt erittäin nopeasti. Siksi tarvitaan tulojen lisäyksiä ja menojen leikkauksia.
Velanotto on verenimemistä tulevilta sukupolivilta:
Rahaa lainataan sittenkin ennen kaikkea tulevilta sukupolvilta koska käytämme rahaa omaan elämiseemme emmekä tulevia sukupolvia hyödyttävään uuden rakentamiseen
(Lainaukset artikkelista "Kriisissä on paljon opittavaa", HS 16.5., Mikael Pentikäinen.)
Kreikka ja moni muu Euroopan maa on elänyt yli varojensa. Velkaa on otettu ja niillä on ylläpidetty hyvinvointiyhteiskuntaa. Talouslaman aikana velkaa on otettu elvytykseen.
Demokratia tai lehdistö eivät ole epätervettä kehitystä jarruttaneet. Pikemmin demokratia edistää yli varojen elämistä. Kansalle vaaleissa annetut lupaukset on rahoitettu velalla ja leikkauksia ei uskalleta äänten menettämisen pelossa tehdä.
Markkinavoimat ovat HS:n päätoimittajan Mikael Pentikäisen mukaan korvanneet lehdistön vallan vahtikoirana. Markkinavoimat nostavat löperösti johdetun valtion korot pilviin ja pakottaa hallitukset ja EU:n tervehdyttämään talouttaan.
markkinavoimista on tullut vallan todellinen vahtikoira, joka ei epäröi käyttää voimaansa. Media on sen rinnalla kovin säyseä ja hampaaton vallan vahti.
...mekin velkaannumme nyt erittäin nopeasti. Siksi tarvitaan tulojen lisäyksiä ja menojen leikkauksia.
Velanotto on verenimemistä tulevilta sukupolivilta:
Rahaa lainataan sittenkin ennen kaikkea tulevilta sukupolvilta koska käytämme rahaa omaan elämiseemme emmekä tulevia sukupolvia hyödyttävään uuden rakentamiseen
(Lainaukset artikkelista "Kriisissä on paljon opittavaa", HS 16.5., Mikael Pentikäinen.)
perjantaina, toukokuuta 14, 2010
Ongelma yhteisössä
Ongelma yhteisössä tai yrityksessä (työpaikka, taloyhtiö, yhdistys), jossa johtaja ei siedä arvostelua, ei ole välttämättä niinkään johtaja, vaan ne jotka öykkäriä lipovat.
Olen pitkän työkokemukseni nojalla tullut siihen tulokseen, että jos huomaan työpaikan tai taloyhtiön tms. muodostuvan öykkäristä ja öykkärin lipojista, poistun takavasemmalle. Lähden.
Muutoksen aikaansaaminen on raskasta - se vaatii yhteistyötä ja itsensä likoon laittamista. Siinä vaiheessa kun lipomisen kulttuuri on syntynyt, muutos on jo mahdoton ainakaan keskustelemalla.
Vastenmielisintä on katsoa niitä hihittelijöitä, jotka kutsuvat itseään diplomaattisiksi tai viisaiksi, jotka yrittävät samaan aikaan olla muutoksen puolella ja hyvää-pataa-kaikkien-kanssa.
Olen pitkän työkokemukseni nojalla tullut siihen tulokseen, että jos huomaan työpaikan tai taloyhtiön tms. muodostuvan öykkäristä ja öykkärin lipojista, poistun takavasemmalle. Lähden.
Muutoksen aikaansaaminen on raskasta - se vaatii yhteistyötä ja itsensä likoon laittamista. Siinä vaiheessa kun lipomisen kulttuuri on syntynyt, muutos on jo mahdoton ainakaan keskustelemalla.
Vastenmielisintä on katsoa niitä hihittelijöitä, jotka kutsuvat itseään diplomaattisiksi tai viisaiksi, jotka yrittävät samaan aikaan olla muutoksen puolella ja hyvää-pataa-kaikkien-kanssa.
sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010
Missä se rasisti luuraa ?
Kukakohan on tämä Paljon puhuttu rasisti, joka uskoi tällä kertaa afrikkalaisten olevan lähempänä neandertaalin ihmisiä kuin eurooppalaiset, ja joka sai näpeilleen.
Onko kyseessä joku historiallinen hahmo, satuolento vai rasistin idea ? Joku der Ewige Raschist, joka on kaikkien moraalisten teeskentelijöiden sylkykuppi.
Onko kyseessä joku historiallinen hahmo, satuolento vai rasistin idea ? Joku der Ewige Raschist, joka on kaikkien moraalisten teeskentelijöiden sylkykuppi.
Integraatio vai disintegraatio ?
Nimerkki Valkea kirjoitti kommenttissaan: Libertaareille Kreikka on tietynlainen erävoitto. Kreikan tapauksessa useat valtioon liittyvät ongelmat konkretisoituvat, kuten korruptio, yleinen mismanagement ja sekaantuminen yksityisen sektorin liiketoimintaan, case Olympic Air
Libertaarit ja monet muut spekuloivat nyt valtion tai ainakin EU:n disintegraatiolla. Toinen todennäköisempi vaihtoehto kuitenkin on, että Kreikan kriisi johtaa Euroopan integraation voimakkaaseen vahvistamiseen. Kansallisvaltioiden suvereniteettia vähennetäään kaikissa asioissa, byrokratia lisääntyy ja sensuuri voimistuu. Verotkin todennäköisesti nousevat.
Euroopasta tulee integroitunut ja kompleksinen järjestelmä. Kasvu pysyy todennäköisesti suht alhaisena.
Lopullisen EU:n romahduksen aika ei vielä liene tullut. Tiukkenevaan integraatioon viittaa suuunnitelmat vakaussopimuksesta.
(Lisäys 10.5.:tämä on mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka kriisien kautta EU kehittyy kohti syvempää integraatiota.... , totesi Etlan Sixten Korkman. Korkman arveli edelleen, että vakaussopimus laskee Euroopan maiden saamien lainojen korkoja ja osoittautuu ehkä taloudellisesti edulliseksi.
Korkmannin arvio oli toki optimistisin asiantuntija-arvio. Monet arviot olivat hyvin pessimistisiä vakaussopimuksen, jos sellainen nyt syntyy, hyödyllisyyden osalta.)
Ei Rooma (tai Maya-valtiotkaan) kaatunut ensimmäiseen pahaan kriisiin. Roomassa Diokletianus ja Konstantinus ratkaisivat 100-200-luvun todellla vaikean kriisin vahvistamalla valtiota, tekemällä kristinuskosta valtionuskonnon, kasvattamalla julkista sektoria ja nostamalla verotusta todella korkeaksi.
Rooma kaatui vasta kun korkeiden verojen riistämä maaseutu alkoi tyhjentyä ja asukkaiden lojaliteetti Roomaa kohtaan hiipui. Diokletianuksen ja Konstantinuksen ratkaisu ei ollut kestävä. Kun romahdus tuli, maaseudun väki huokaisi lopulta helpotuksesta.
Ainoa asia mikä EU:n ja rahaliiton osalta on käsittääkseni varmaa on, että integroitumisen tason on muututtava radikaalisti. Sen on joko alennuttava tai kasvettava. Nykytilanne on äärimmäisen tehoton, kun vastuut kasautuvat pohjoiseen.
Kasvava globaali kilpailu energiasta ja kilpailun muuttuminen yhä strategisemmaksi ja kovemmaksi panee Euroopan ehkä myös integroimaan energia- ja sitä kautta koko ulkopoltiikkansa. Tätä ajaa erityisesti Saksa, joka haluaa integroida myös Venäjän länteen.
Libertaarit ja monet muut spekuloivat nyt valtion tai ainakin EU:n disintegraatiolla. Toinen todennäköisempi vaihtoehto kuitenkin on, että Kreikan kriisi johtaa Euroopan integraation voimakkaaseen vahvistamiseen. Kansallisvaltioiden suvereniteettia vähennetäään kaikissa asioissa, byrokratia lisääntyy ja sensuuri voimistuu. Verotkin todennäköisesti nousevat.
Euroopasta tulee integroitunut ja kompleksinen järjestelmä. Kasvu pysyy todennäköisesti suht alhaisena.
Lopullisen EU:n romahduksen aika ei vielä liene tullut. Tiukkenevaan integraatioon viittaa suuunnitelmat vakaussopimuksesta.
(Lisäys 10.5.:tämä on mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka kriisien kautta EU kehittyy kohti syvempää integraatiota.... , totesi Etlan Sixten Korkman. Korkman arveli edelleen, että vakaussopimus laskee Euroopan maiden saamien lainojen korkoja ja osoittautuu ehkä taloudellisesti edulliseksi.
Korkmannin arvio oli toki optimistisin asiantuntija-arvio. Monet arviot olivat hyvin pessimistisiä vakaussopimuksen, jos sellainen nyt syntyy, hyödyllisyyden osalta.)
Ei Rooma (tai Maya-valtiotkaan) kaatunut ensimmäiseen pahaan kriisiin. Roomassa Diokletianus ja Konstantinus ratkaisivat 100-200-luvun todellla vaikean kriisin vahvistamalla valtiota, tekemällä kristinuskosta valtionuskonnon, kasvattamalla julkista sektoria ja nostamalla verotusta todella korkeaksi.
Rooma kaatui vasta kun korkeiden verojen riistämä maaseutu alkoi tyhjentyä ja asukkaiden lojaliteetti Roomaa kohtaan hiipui. Diokletianuksen ja Konstantinuksen ratkaisu ei ollut kestävä. Kun romahdus tuli, maaseudun väki huokaisi lopulta helpotuksesta.
Ainoa asia mikä EU:n ja rahaliiton osalta on käsittääkseni varmaa on, että integroitumisen tason on muututtava radikaalisti. Sen on joko alennuttava tai kasvettava. Nykytilanne on äärimmäisen tehoton, kun vastuut kasautuvat pohjoiseen.
Kasvava globaali kilpailu energiasta ja kilpailun muuttuminen yhä strategisemmaksi ja kovemmaksi panee Euroopan ehkä myös integroimaan energia- ja sitä kautta koko ulkopoltiikkansa. Tätä ajaa erityisesti Saksa, joka haluaa integroida myös Venäjän länteen.
lauantaina, toukokuuta 08, 2010
Naisten ja miesten äo:sta
Professori ja Englannin ylähuoneen jäsen Susan Adele Greenfieldin mukaan miesten äo on keskimäärin 5 pistettä naisten äo:ta korkeampi.
Kun miespuolinen taloustieteen professori ja Harvardin Yliopiston presidentti Lawrence Summers esitti saman väitteen vuonna 2005, hänet pakotettiin eroamaan vuonna 2006.
Naiset eivät siis ole aliedustettuja huipputiedemiesten joukossa:
For not only is the average man more intelligent than the average woman but also a clear and rather startling imbalance emerges between the sexes at the high levels of intelligence that the most demanding jobs require.
For instance, at the near-genius level (an IQ of 145), brilliant men outnumber brilliant women by 8 to one. That's statistics, not sexism.
In this context, Professor Greenfield's indignation that only one in ten science professors is female doesn't seem all that bad. It also goes some way to explaining why, in almost 110 years of Nobel Prize history, only two women have ever won the Prize for physics, only four have won the Prize for chemistry and why no women at all have ever won the coveted Fields Medal for mathematics in eight decades of trying.
Kun miespuolinen taloustieteen professori ja Harvardin Yliopiston presidentti Lawrence Summers esitti saman väitteen vuonna 2005, hänet pakotettiin eroamaan vuonna 2006.
Naiset eivät siis ole aliedustettuja huipputiedemiesten joukossa:
For not only is the average man more intelligent than the average woman but also a clear and rather startling imbalance emerges between the sexes at the high levels of intelligence that the most demanding jobs require.
For instance, at the near-genius level (an IQ of 145), brilliant men outnumber brilliant women by 8 to one. That's statistics, not sexism.
In this context, Professor Greenfield's indignation that only one in ten science professors is female doesn't seem all that bad. It also goes some way to explaining why, in almost 110 years of Nobel Prize history, only two women have ever won the Prize for physics, only four have won the Prize for chemistry and why no women at all have ever won the coveted Fields Medal for mathematics in eight decades of trying.
Yhteisvaluutta on yhteisresurssi
Ottamatta kantaa siihen, oliko järkevää että Suomi liittyi yhteisvaluutta-järjestelmään, tai että Kreikka päästettiin mukaan ko. järjestelmään, yksi asia on selvä:
Yhteisvaluutan managerointiin pätee kaikki se, mikä on sanottu yhteisresurssin manageroinnista aiemmin.
Mm. se, että vapaamatkustamisen ongelma syntyy, ellei vapaamatkustajia rangaista.
Yhteisvaluutan managerointiin pätee kaikki se, mikä on sanottu yhteisresurssin manageroinnista aiemmin.
Mm. se, että vapaamatkustamisen ongelma syntyy, ellei vapaamatkustajia rangaista.
Not quite so out of Africa, or ?
Se teoria (Out of Africa theory, Replacement theory, Single Origin theory), jonka mukaan Aasian ja Euroopan alkuperäiset ihmiset (mm. Homo Neanderthalensis), korvautuivat täydellisesti Afrikasta tulleilla ihmisillä, on käsittääkseni nyt romutettu.
Toisaalta, koska Neanderthalin ihminen ja Afrikasta tullut ihminen ovat risteytyneet, Neanderthalin ihminen on Homo Sapiensin alalaji, Homo Sapiens Neanderthalensis, eikä itsenäinen laji, Homo Neanderthalensis.
Tähän mennessä neandertaalin ihmisellä on ollut kaksi tieteellistä nimeä eli taksonomista synonyymiä - Homo Sapiens Neanderthalensis ja Homo Neanderthalensis. Jälkimmäinen on käsittääkseni nyt hylättävä.
Homo Sapiens -lajilla on nyt siis kolme alalajia Homo Sapiens Sapiens, Homo Sapiens Neanderthalensis ja Homo Sapiens Idaltu.
Enää ei voine oikeastaan edes sanoa, että "kaksi muuta alalajia on kuollut sukupuuttoon".
Lisäys kello 18:33
Financial Timesin jutussa neandertaalin ihmisen genomin selvittänyt professori Svante Pääbo ei ota kantaa siihen onko nykyihminen ja neandertaali eri lajeja:
Prof Pääbo would not be drawn on whether the traditional view of Homo sapiens and Homo neanderthalensis as separate species, based largely on anatomical differences between their skeletons, remains valid. “I would rather describe them as different forms of human and leave it to others to say whether they are different species,” he said.
Pääbo toteaa myös myös, että neandertaalit eivät ole kokonaan kuolleet sukupuuttoon:
“The results show that 1 to 4 per cent of the DNA in people of non-African ancestry is from the Neanderthals,” said Prof Pääbo. “The Neanderthals are not totally extinct. In some of us a little bit of them lives on.”
Keskustelu siitä, onko ihmisrotuja olemassa on tämän jälkeen tietysti vieläkin oudompaa kuin se on ennen ollut. Esimerkiksi me eurooppalaiset olemme hybridejä kahdesta ihmisen alalajista - afrikkalaiset taas eivät ole. Se ei tietenkään tee meistä erilajisia.
Tekeekö se eurooppalaisista ja afrkkalaisista erirotuisia riippuu sanan rotu määritelmästä. Keskustelu siitä olemmeko eri rotua on käytännössä pelkkää politiikkaa ennen kuin määrittelemme mitä rodulla tarkoitamme.
Toisaalta, koska Neanderthalin ihminen ja Afrikasta tullut ihminen ovat risteytyneet, Neanderthalin ihminen on Homo Sapiensin alalaji, Homo Sapiens Neanderthalensis, eikä itsenäinen laji, Homo Neanderthalensis.
Tähän mennessä neandertaalin ihmisellä on ollut kaksi tieteellistä nimeä eli taksonomista synonyymiä - Homo Sapiens Neanderthalensis ja Homo Neanderthalensis. Jälkimmäinen on käsittääkseni nyt hylättävä.
Homo Sapiens -lajilla on nyt siis kolme alalajia Homo Sapiens Sapiens, Homo Sapiens Neanderthalensis ja Homo Sapiens Idaltu.
Enää ei voine oikeastaan edes sanoa, että "kaksi muuta alalajia on kuollut sukupuuttoon".
Lisäys kello 18:33
Financial Timesin jutussa neandertaalin ihmisen genomin selvittänyt professori Svante Pääbo ei ota kantaa siihen onko nykyihminen ja neandertaali eri lajeja:
Prof Pääbo would not be drawn on whether the traditional view of Homo sapiens and Homo neanderthalensis as separate species, based largely on anatomical differences between their skeletons, remains valid. “I would rather describe them as different forms of human and leave it to others to say whether they are different species,” he said.
Pääbo toteaa myös myös, että neandertaalit eivät ole kokonaan kuolleet sukupuuttoon:
“The results show that 1 to 4 per cent of the DNA in people of non-African ancestry is from the Neanderthals,” said Prof Pääbo. “The Neanderthals are not totally extinct. In some of us a little bit of them lives on.”
Keskustelu siitä, onko ihmisrotuja olemassa on tämän jälkeen tietysti vieläkin oudompaa kuin se on ennen ollut. Esimerkiksi me eurooppalaiset olemme hybridejä kahdesta ihmisen alalajista - afrikkalaiset taas eivät ole. Se ei tietenkään tee meistä erilajisia.
Tekeekö se eurooppalaisista ja afrkkalaisista erirotuisia riippuu sanan rotu määritelmästä. Keskustelu siitä olemmeko eri rotua on käytännössä pelkkää politiikkaa ennen kuin määrittelemme mitä rodulla tarkoitamme.
sunnuntaina, toukokuuta 02, 2010
Sivuhuomautus ilmastonlämpenemis-keskusteluun
Voiko olla sattumaa että ihmisen aiheuttamaan ilmastonlämpenemiseen suhtautuvat kriittisesti juuri ne - siis monet libertaarit ja kansallismieliset - jotka kokevat että globaalien yhteismaan ongelmien ratkaisu vaatii toimia, jotka ovat ristiriidassa heidän ideologiansa kanssa:
1. Monet libertaarit vierastavat sitä, että on edes olemassa yhteismaan ongelmia, jotka vaativat laajojen ihmisjoukkojen koordinoitua toimintaa. Jokaisessa yhteismaan ongelmassa, jota ei kyetä yksityistämällä ratkaisemaan, nähdään kollektiivisuuden uhka ja siksi koko ongelma usein kielletään.
2. Monet kansallismieliset taas vierastavat sitä, että ilmaston lämpeneminen vaatii globaalia toimintaa, koska globaali toiminta rajoittaa kansallisvaltioiden suvereniteettia.
Sanon tämän siitä huolimatta että suhtaudun kansallismielisyyteen ja libertarismiin pääsäntöisesti positiivisesti ja lasken itseni kansallismieliseksi.
Yhteismaa-käsitteen kehittäjä ekologi Garret Hardin kritisoi sitä, että esimerkiksi väestöräjähdys nähdään globaalina yhteismaan ongelmana, kun se ei sitä Hardinin mielestä oikeasti ole. Kuitenkin Garret Hardin tunnusti että globaalejakin yhteismaan ongelmia on olemassa:
Lastly, someone cries, "But the population problem is a global problem. We need global solutions!" Before panicking , let us look at the word global. Some problems are certainly global. Take acid rain. Take the green house effect. Both cases involve the atmosphere, which is forever distributed and redistributed over the entire globe. Admittedly, it will be difficult to produce the global cooperation that is needed to solve such global problems, but no lesser solutions will work. Now, let's look at the potholes in the streets. There are potholes all over the civilized world, but is that any reason for setting up a global pothole authority to fix our potholes? Would the pothole in your street be filled sooner if we globalized the problem?
The moral is surely obvious: never globalize a problem if it can possibly be solved locally. It may be chic but it is not wise to tack the adjective global onto the names of problems that are merely widespread -- for example, "global hunger," "global poverty," and the global population problem."
We will make no progress with population problems, which are a root cause of both hunger and poverty, until we deglobalize them. Populations, like potholes, are produced locally, and, unlike atmospheric pollution, remain local unless some people are so unwise as to globalize them by permitting population excesses to migrate into the better-endowed countries. Marx's formula, "to each according to his needs" is a recipe for national suicide.
We are not faced with a single global population problem but, rather, with about 180 separate national population problems. All population controls must be applied locally; local governments are the agents best prepared to choose local means. Means must fit local traditions. For one nation to attempt to impose its ethical principles on another is to violate national sovereignty and endanger international peace. The only legitimate demand that nations can make on one another is this: "Don't try to solve your population problem by exporting your excess people to us." All nations should take this position, and most do. Unfortunately, many Americans seem to believe that our nation can solve everyone else's population problems.
1. Monet libertaarit vierastavat sitä, että on edes olemassa yhteismaan ongelmia, jotka vaativat laajojen ihmisjoukkojen koordinoitua toimintaa. Jokaisessa yhteismaan ongelmassa, jota ei kyetä yksityistämällä ratkaisemaan, nähdään kollektiivisuuden uhka ja siksi koko ongelma usein kielletään.
2. Monet kansallismieliset taas vierastavat sitä, että ilmaston lämpeneminen vaatii globaalia toimintaa, koska globaali toiminta rajoittaa kansallisvaltioiden suvereniteettia.
Sanon tämän siitä huolimatta että suhtaudun kansallismielisyyteen ja libertarismiin pääsäntöisesti positiivisesti ja lasken itseni kansallismieliseksi.
Yhteismaa-käsitteen kehittäjä ekologi Garret Hardin kritisoi sitä, että esimerkiksi väestöräjähdys nähdään globaalina yhteismaan ongelmana, kun se ei sitä Hardinin mielestä oikeasti ole. Kuitenkin Garret Hardin tunnusti että globaalejakin yhteismaan ongelmia on olemassa:
Lastly, someone cries, "But the population problem is a global problem. We need global solutions!" Before panicking , let us look at the word global. Some problems are certainly global. Take acid rain. Take the green house effect. Both cases involve the atmosphere, which is forever distributed and redistributed over the entire globe. Admittedly, it will be difficult to produce the global cooperation that is needed to solve such global problems, but no lesser solutions will work. Now, let's look at the potholes in the streets. There are potholes all over the civilized world, but is that any reason for setting up a global pothole authority to fix our potholes? Would the pothole in your street be filled sooner if we globalized the problem?
The moral is surely obvious: never globalize a problem if it can possibly be solved locally. It may be chic but it is not wise to tack the adjective global onto the names of problems that are merely widespread -- for example, "global hunger," "global poverty," and the global population problem."
We will make no progress with population problems, which are a root cause of both hunger and poverty, until we deglobalize them. Populations, like potholes, are produced locally, and, unlike atmospheric pollution, remain local unless some people are so unwise as to globalize them by permitting population excesses to migrate into the better-endowed countries. Marx's formula, "to each according to his needs" is a recipe for national suicide.
We are not faced with a single global population problem but, rather, with about 180 separate national population problems. All population controls must be applied locally; local governments are the agents best prepared to choose local means. Means must fit local traditions. For one nation to attempt to impose its ethical principles on another is to violate national sovereignty and endanger international peace. The only legitimate demand that nations can make on one another is this: "Don't try to solve your population problem by exporting your excess people to us." All nations should take this position, and most do. Unfortunately, many Americans seem to believe that our nation can solve everyone else's population problems.
perjantaina, huhtikuuta 30, 2010
Osanotto
Haluan omalta osaltani ilmaista osanottoni Jyri Jaakkolan ystäville ja omaisille.
Työ Meksikon alkuperäiskansojen hyväksi on äärimmäisen arvokasta - se tukee intiaanien ihmisoikeuksien edistämistä, kulttuuriversiteetin säilymistä ja Meksikon korruptoituneen valtaeliitin kaatumista.
Työ Meksikon alkuperäiskansojen hyväksi on äärimmäisen arvokasta - se tukee intiaanien ihmisoikeuksien edistämistä, kulttuuriversiteetin säilymistä ja Meksikon korruptoituneen valtaeliitin kaatumista.
keskiviikkona, huhtikuuta 28, 2010
Kompleksisuus luo epävakautta
Taloudellisten aktorien riippuvuus toisistaan luo systeemiin aina kompleksisuutta ja kompleksisuus on tietynlainen epävakauden lähde. Esimerkkinä riippuuvuudesta on työnjako.
On tietysti selvää, että ihmisten keskinäinen riippuvuus ei luo pelkästään epävakautta. Se voi joskus tietysti luoda myös vakautta. Hyvin usein se luo tehokkuutta. Adam Smithin yksi merkittäviä oivalluksia oli, se miten työnjako luo tehokkuuttaa:
the greatest improvement in the productive powers of labour, and the greater part of the skill, dexterity, and judgment with which it is anywhere directed, or applied, seem to have been the effects of the division of labour.
Käytännössä riippuvuus luo myös ystävyyttä eli vastavuoroisuutta ihmisten ja ryhmien välille. Jo bushmannit havaitsivat tämän aikoinaan. EU:n alkuperäinen tavoite oli tehdä EU-maat niin riippuvaiseksi toisistaan, että eurooppalainen suursota ei enää ole mahdollinen.
Kompleksisen taloudellisen systeemin suunnittelu - siinä määrinkin kun systeemiä nyt ylipäätään voidaan tai pitää suunnitella - vaatii optimointia jossa vaakakupissa on vakaus, tehokkuus ja vastavuoroisuus.
Mutta kun Euroopan maat lainaavat Kreikka-nimiselle banaanivaltiolle rahaa, syntyy ilmeisesti lähinnä vain epävakautta ? Toisaalta eikä koko EU hajoa kuin korttitalo, mikäli jotkut sen jäsenmaat päästetään ajautumaan kaaokseen ?
On tietysti selvää, että ihmisten keskinäinen riippuvuus ei luo pelkästään epävakautta. Se voi joskus tietysti luoda myös vakautta. Hyvin usein se luo tehokkuutta. Adam Smithin yksi merkittäviä oivalluksia oli, se miten työnjako luo tehokkuuttaa:
the greatest improvement in the productive powers of labour, and the greater part of the skill, dexterity, and judgment with which it is anywhere directed, or applied, seem to have been the effects of the division of labour.
Käytännössä riippuvuus luo myös ystävyyttä eli vastavuoroisuutta ihmisten ja ryhmien välille. Jo bushmannit havaitsivat tämän aikoinaan. EU:n alkuperäinen tavoite oli tehdä EU-maat niin riippuvaiseksi toisistaan, että eurooppalainen suursota ei enää ole mahdollinen.
Kompleksisen taloudellisen systeemin suunnittelu - siinä määrinkin kun systeemiä nyt ylipäätään voidaan tai pitää suunnitella - vaatii optimointia jossa vaakakupissa on vakaus, tehokkuus ja vastavuoroisuus.
Mutta kun Euroopan maat lainaavat Kreikka-nimiselle banaanivaltiolle rahaa, syntyy ilmeisesti lähinnä vain epävakautta ? Toisaalta eikä koko EU hajoa kuin korttitalo, mikäli jotkut sen jäsenmaat päästetään ajautumaan kaaokseen ?
tiistaina, huhtikuuta 27, 2010
Hyvinvointiyhteiskunta rapautumassa vallan käytön välikappaleeksi ?
Hyvinvointiyhteiskunnan tarkoitus oli aikoinaan turvata se, että sairaat, köyhät, vanhukset ja orvot saavat turvan. Materialistisempi päämäärä oli estää se, että väliaikainen työkyvyttömyys johtaa henkilökohtaiseen katastrofiin ja ihmisen ajautumiseen työmarkkinoiden ulkopuolelle tehottomaksi kansalaiseksi. Suomalaisen sosiaalipoltiikan tavoitteeksi otettiin nimenomaan taloudellisen kasvun edistäminen. Sosiaalipoltiikan kolmas päämäärä oli vähentää luokkaristiriitoja ja näin vahvistaa kansankuntaa:
"Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä" (Vapaa käännös Karl Pearsonin kirjasta "Socialism and Natural Selection")
Muitakin päämääriä toki aiemmin oli - esimerkiksi rodunjalostus eli eugeniikka.
Sittemmin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on alkanut selkeästi raaputua. Helsingin Sanomat kuvaa tänään sitä miten pitkälle rapautuminen on edennyt. Hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut muiden muassa (naisten) vallankäytön ja jopa henkilökohtaisen koston välikappale:
Moni kunta sijoittaa eron jälkeen lapsia kodin ulkopuolelle, jos äiti ei halua antaa heitä isälle.
Lapsia otetaan turhaan huostaan
Veli-Matti Korhonen haluaa huoltoonsa lapsensa, joihin hänellä on yhteishuoltajuus entisen vaimon kanssa. Tämä ei pysty huolehtimaan lapsista sairautensa takia.
Lapsia otetaan turhaan huostaan
Isät pitkin maata taistelevat saadakseen hoitoonsa omat lapsensa, joiden huoltajia he ovat jo.
Tällaisia tilanteita syntyy, kun avioerossa on sovittu yhteishuoltajuudesta, mutta äiti ei haluakaan antaa lapsia isälle, vaikkei itse pysty hoitamaan heitä. Lapsia päätyy sijoitetuiksi kodin ulkopuolelle.
Nämä taistelut voivat jatkua vuosia. Kärsimään joutuvat etenkin lapset, joiden parhaaksi kaikki sanovat toimivansa. Lisäksi veronmaksajille tulee suuria laskuja. Kuntien lastensuojelumenot nelinkertaistuivat 2000-luvulla.
Tiistaina kuopiolainen Veli-Matti Korhonen lähti kahteen lastenkotiin hakemaan neljä lastaan luokseen pariksi päiväksi. Viides on jo kotona – hän muutti lastenkodista isän luo täytettyään 18 vuotta. Kaksi vanhinta on omillaan.
Mieli oli taas täynnä huolta. Lapset olivat kertoneet kuulleensa, että heille hankitaan sijaisperheitä. Edellinen huoli ei ole vielä unohtunut: Haastemies kertoi hakemuksesta, jolla yritettiin saada isälle lähestymiskielto. Käsittely olisi parin päivän päästä. Korhonen hankki juristin ja sai lisäaikaa. Oikeudessa hakemus peruttiin.
"Jos en olisi ehtinyt käsittelyyn, hakemus olisi mennyt läpi", Korhonen uskoo. "Sen jälkeen olisin menettänyt lapset ja huoltajuuden. Tämä on hirveä piina."
Piinaa on jatkunut runsaan vuoden. Vanhemmat pääsivät sopimukseen yhteishuollosta ja lasten asumisesta, mutta sosiaalitoimi piti parempana huostaanottoa. Lapset ovat olleet lastenkodeissa yli vuoden.
"Lasten paikka ei ole lastenkodissa", Korhonen sanoo.
Hän haluaisi lapset luokseen, mutta eteen nousee uusia esteitä. Hän hankki ison asunnon, jossa on tilaa kaikille. Isä ja lapset haluaisivat tavata useammin, mutta viranomaisten mukaan siihen ei ole tarvetta, koska äidin mielestä nykytahti riittää.
Lapset ovat myös ilmaisseet halunsa muuttaa isän luo. "Pystyn elättämään heidät", Korhonen sanoo.
Asia ei ole kuitenkaan edennyt, kuten ei hakemus huostaanottojen purkamisestakaan. Korhosen mielestä lapsia ei kuulla, koska viranomaiset odottavat äidin kuntoutumista. Vanhempien välejä on myös pidetty niin riitaisina, että lasten on parempi olla sijoitettuina.
Työkin on ollut este. Korhonen on yrittäjä ja tekee pitkää päivää. "Pitääkö minun ottaa uusi vaimo, että joku olisi paikalla, kun olen töissä", hän kysyy.
Korhonen ei ole poikkeus, vaan hänellä on kohtalotovereita. HS tutustui kahden muun isän tilanteeseen.
Vaikka he asuvat eri puolilla maata, yhteistä on kokemus, että viranomaiset kuulevat vain toista osapuolta, äitiä. Isät sivuutetaan, vaikka vanhemmilla on yhteishuoltajuus lapsista, ja lapset sijoitetaan mieluummin kodin ulkopuolelle.
"Laki velvoittaa kohtelemaan vanhempia tasapuolisesti, mutta käytännössä tuetaan äitiä ja jätetään isät yksin", yksi isä kertoo. "Lapsistaan välittävä isä on heikoilla."
Yhteisiä ovat myös piinan kokemukset. "Tämä on maanpäällinen helvetti. Heikompi olisi jo luovuttanut."
...
Herää kysymys, onko moraalisesti oikein tukea tällaista järjestelmää veroja maksamalla.
"Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä" (Vapaa käännös Karl Pearsonin kirjasta "Socialism and Natural Selection")
Muitakin päämääriä toki aiemmin oli - esimerkiksi rodunjalostus eli eugeniikka.
Sittemmin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on alkanut selkeästi raaputua. Helsingin Sanomat kuvaa tänään sitä miten pitkälle rapautuminen on edennyt. Hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut muiden muassa (naisten) vallankäytön ja jopa henkilökohtaisen koston välikappale:
Moni kunta sijoittaa eron jälkeen lapsia kodin ulkopuolelle, jos äiti ei halua antaa heitä isälle.
Lapsia otetaan turhaan huostaan
Veli-Matti Korhonen haluaa huoltoonsa lapsensa, joihin hänellä on yhteishuoltajuus entisen vaimon kanssa. Tämä ei pysty huolehtimaan lapsista sairautensa takia.
Lapsia otetaan turhaan huostaan
Isät pitkin maata taistelevat saadakseen hoitoonsa omat lapsensa, joiden huoltajia he ovat jo.
Tällaisia tilanteita syntyy, kun avioerossa on sovittu yhteishuoltajuudesta, mutta äiti ei haluakaan antaa lapsia isälle, vaikkei itse pysty hoitamaan heitä. Lapsia päätyy sijoitetuiksi kodin ulkopuolelle.
Nämä taistelut voivat jatkua vuosia. Kärsimään joutuvat etenkin lapset, joiden parhaaksi kaikki sanovat toimivansa. Lisäksi veronmaksajille tulee suuria laskuja. Kuntien lastensuojelumenot nelinkertaistuivat 2000-luvulla.
Tiistaina kuopiolainen Veli-Matti Korhonen lähti kahteen lastenkotiin hakemaan neljä lastaan luokseen pariksi päiväksi. Viides on jo kotona – hän muutti lastenkodista isän luo täytettyään 18 vuotta. Kaksi vanhinta on omillaan.
Mieli oli taas täynnä huolta. Lapset olivat kertoneet kuulleensa, että heille hankitaan sijaisperheitä. Edellinen huoli ei ole vielä unohtunut: Haastemies kertoi hakemuksesta, jolla yritettiin saada isälle lähestymiskielto. Käsittely olisi parin päivän päästä. Korhonen hankki juristin ja sai lisäaikaa. Oikeudessa hakemus peruttiin.
"Jos en olisi ehtinyt käsittelyyn, hakemus olisi mennyt läpi", Korhonen uskoo. "Sen jälkeen olisin menettänyt lapset ja huoltajuuden. Tämä on hirveä piina."
Piinaa on jatkunut runsaan vuoden. Vanhemmat pääsivät sopimukseen yhteishuollosta ja lasten asumisesta, mutta sosiaalitoimi piti parempana huostaanottoa. Lapset ovat olleet lastenkodeissa yli vuoden.
"Lasten paikka ei ole lastenkodissa", Korhonen sanoo.
Hän haluaisi lapset luokseen, mutta eteen nousee uusia esteitä. Hän hankki ison asunnon, jossa on tilaa kaikille. Isä ja lapset haluaisivat tavata useammin, mutta viranomaisten mukaan siihen ei ole tarvetta, koska äidin mielestä nykytahti riittää.
Lapset ovat myös ilmaisseet halunsa muuttaa isän luo. "Pystyn elättämään heidät", Korhonen sanoo.
Asia ei ole kuitenkaan edennyt, kuten ei hakemus huostaanottojen purkamisestakaan. Korhosen mielestä lapsia ei kuulla, koska viranomaiset odottavat äidin kuntoutumista. Vanhempien välejä on myös pidetty niin riitaisina, että lasten on parempi olla sijoitettuina.
Työkin on ollut este. Korhonen on yrittäjä ja tekee pitkää päivää. "Pitääkö minun ottaa uusi vaimo, että joku olisi paikalla, kun olen töissä", hän kysyy.
Korhonen ei ole poikkeus, vaan hänellä on kohtalotovereita. HS tutustui kahden muun isän tilanteeseen.
Vaikka he asuvat eri puolilla maata, yhteistä on kokemus, että viranomaiset kuulevat vain toista osapuolta, äitiä. Isät sivuutetaan, vaikka vanhemmilla on yhteishuoltajuus lapsista, ja lapset sijoitetaan mieluummin kodin ulkopuolelle.
"Laki velvoittaa kohtelemaan vanhempia tasapuolisesti, mutta käytännössä tuetaan äitiä ja jätetään isät yksin", yksi isä kertoo. "Lapsistaan välittävä isä on heikoilla."
Yhteisiä ovat myös piinan kokemukset. "Tämä on maanpäällinen helvetti. Heikompi olisi jo luovuttanut."
...
Herää kysymys, onko moraalisesti oikein tukea tällaista järjestelmää veroja maksamalla.
maanantaina, huhtikuuta 26, 2010
Heinäluoma pelkää ahkeria maahanmuuttajia
Heinäluoma on siis erityisesti huolestunut siitä, että maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat. Heinäluoma siis pelkää erityisesti työhaluisia ja yritteliäitä maahanmuuttajia, jotka saattavat aiheuttaa ongelmia työnmyynti-kartelleille. Perussuomalaisten vasemmistopopulistit kuten Seppo Huhta taputtavat käsiään.
Tänään oli HS:ssä kuvaava esimerkki. Kauhajoien alueen kunnat ja yrittäjät joutuvat palkkaamaan vietnamilaisia koska suomalaiset eivät viitsi tulla töihin, mutta byrokratia vaikeuttaa vietnamilaisten työnhakua. Luulisi Heinäluoman ja Huhdan olevan tyytyväisiä.
Eikö suomalainen byrokratia pitäisi optimoida niin että vietnamilainen tai puolalainen duunari pääsee suhteellisen helposti maahan, mutta ongelmaryhmiin kuuluva pakolainen mahdollisimman huonosti. Minusta pitäisi.
Tiedän, että tällaista tavoitetta poliittisesti korrektit ihmiset eivät uskalla sanoa ääneen, mutta minulle riittää että poliitikot edes jollain tiedostamattomalla tasolla ymmärtäisivät tämän ja toimisivat sen mukaan. Pakolaiskiintiöt voitaisiin säilyttää mutta pakolaisia otettaisiin lähinnä Burman tyyppisistä maista.
Väestönlaatu on kaikkien yhteinen asia !
Ps. Osa HS:n jutusta "Vietnamilaisten nuiva kohtelu sapettaa Kauhajoella" alla. Juttu kuvaa sitä miten suomalaisilla viranomaisilla on pallo hukassa. Perusasiat eivät mene ns. kaaliin ("Vietnamilaisille työluvat kuntoon heti !" ja "Ongelmaryhmien maahan pääsy pitää estää !"). Seisotaan tumput suorina kun ei osata ratkaista asioita. Tanskalaiset viranomaiset kyllä keksisivät keinot.
Kauhajoen kaupunki ja alueen yrittäjät päättivät värvätä vietnamilaisia, koska Suomesta ei löytynyt työvoimaa.
"Laitoin lehti-ilmoituksen, jolla hain ruiskumaalareita. Lupasin myös järjestää koulutuksen. Yhtään hakijaa ei tullut. Myöhemmin sain yhden suomalaisen, mutta hän ei viihtynyt työssä", sanoo toimitusjohtaja Mikko Rotola-Pukkila. Hän on tyytyväinen vietnamilaisiin.
Rantakokon toive vietnamilaisten perheiden tuomisesta Suomeen on kilpistymässä ulkomaalaislain tiukkaan toimeentulovaatimukseen. Sen mukaan Dungin kuukausiansio ei ole tarpeeksi suuri, jotta hän voisi elättää vaimon ja lapsensa Suomessa.
Dungin vaimo Le Thi Cham ja lapsi Nguyen Le Huong Ctiang ovat jo Kauhajoella, mutta turistiviisumilla. Maahanmuuttovirasto ei myöntänyt heille oleskelulupaa. Myös Hai Dang haluaisi vaimon ja lapsen muuttavan Suomeen, koska erillään asuminen on raskasta.
"Tulorajat on asetettu yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Ensimmäisestä oleskeluluvasta päättää maahanmuuttovirasto ja jatkoluvan myöntää poliisi", kertoo ylitarkastaja Jarmo Tiukkanen maahanmuuttovirastosta.
Tiukkasen mukaan voisi olla eduksi, jos puoliso saisi edes osapäivätyötä Suomesta.
Rotola-Pukkila pelkää, että tiukat säädökset karkottavat ahkerat työntekijät Suomesta.
"Turistiviisumi pitää uusia kotimaassa. Se on työlästä ja kallista. Jos samoja ansionormeja sovellettaisiin suomalaisiin, moni kauhajokelainen ei pystyisi elättämään perhettään. Dungin kuukausiansio on korkeampi kuin esimerkiksi kirjastoapulaisen tai koulunkäyntiavustajan", Rotola-Pukkila ihmettelee.
"Säädöksissä pitäisi ottaa huomioon paikkakuntakohtaiset erot. Kauhajoella vuokra-asunnot ovat huokeita. Vietnamilaisilla säästyy rahaa, sillä he ovat tottuneet elämään vaatimattomasti ja he liikkuvat polkupyörällä", Rotola-Pukkila lisää.
Kauhajokelainen metallialan yritys Formia joutui lomauttamaan kymmenen vietnamilaistyöntekijäänsä.
"Samalla vietnamilaisilta peruttiin työperäinen oleskelulupa ja he olisivat joutuneet poistumaan maasta. Onneksi Seinäjoen poliisi oli joustava ja myönsi heille opiskelijan oleskeluluvan, vaikka he eivät opiskele ammattiin johtavaa tutkintoa vaan suomen kieltä", kertoo Formian työnjohtaja Kari Anttila.
"Jos ulkomaalaislaki olisi tuntenut lomautusmahdollisuuden, olisimme voineet työllistää heitä osan aikaa asennuskeikalla Ukrainassa. Opiskelijan statuksella saa tehdä työtä vain 25 tuntia viikossa."
Silti osa vietnamilaisista on jo joutunut lähtemään. Myös pokaaliyritys Kauhacompissa työharjoittelussa oleva Thanh Nguyen joutuu palaamaan Vietnamiin elokuussa.
"Työtä tekemään tulleiden vietnamilaisten nuiva kohtelu sapettaa. Saman aikaan valtiovalta hyysää pakolaisia, jotka on maahanmuuttoviraston kanavien kautta tuotu Suomeen", Anttila sanoo.
Tänään oli HS:ssä kuvaava esimerkki. Kauhajoien alueen kunnat ja yrittäjät joutuvat palkkaamaan vietnamilaisia koska suomalaiset eivät viitsi tulla töihin, mutta byrokratia vaikeuttaa vietnamilaisten työnhakua. Luulisi Heinäluoman ja Huhdan olevan tyytyväisiä.
Eikö suomalainen byrokratia pitäisi optimoida niin että vietnamilainen tai puolalainen duunari pääsee suhteellisen helposti maahan, mutta ongelmaryhmiin kuuluva pakolainen mahdollisimman huonosti. Minusta pitäisi.
Tiedän, että tällaista tavoitetta poliittisesti korrektit ihmiset eivät uskalla sanoa ääneen, mutta minulle riittää että poliitikot edes jollain tiedostamattomalla tasolla ymmärtäisivät tämän ja toimisivat sen mukaan. Pakolaiskiintiöt voitaisiin säilyttää mutta pakolaisia otettaisiin lähinnä Burman tyyppisistä maista.
Väestönlaatu on kaikkien yhteinen asia !
Ps. Osa HS:n jutusta "Vietnamilaisten nuiva kohtelu sapettaa Kauhajoella" alla. Juttu kuvaa sitä miten suomalaisilla viranomaisilla on pallo hukassa. Perusasiat eivät mene ns. kaaliin ("Vietnamilaisille työluvat kuntoon heti !" ja "Ongelmaryhmien maahan pääsy pitää estää !"). Seisotaan tumput suorina kun ei osata ratkaista asioita. Tanskalaiset viranomaiset kyllä keksisivät keinot.
Kauhajoen kaupunki ja alueen yrittäjät päättivät värvätä vietnamilaisia, koska Suomesta ei löytynyt työvoimaa.
"Laitoin lehti-ilmoituksen, jolla hain ruiskumaalareita. Lupasin myös järjestää koulutuksen. Yhtään hakijaa ei tullut. Myöhemmin sain yhden suomalaisen, mutta hän ei viihtynyt työssä", sanoo toimitusjohtaja Mikko Rotola-Pukkila. Hän on tyytyväinen vietnamilaisiin.
Rantakokon toive vietnamilaisten perheiden tuomisesta Suomeen on kilpistymässä ulkomaalaislain tiukkaan toimeentulovaatimukseen. Sen mukaan Dungin kuukausiansio ei ole tarpeeksi suuri, jotta hän voisi elättää vaimon ja lapsensa Suomessa.
Dungin vaimo Le Thi Cham ja lapsi Nguyen Le Huong Ctiang ovat jo Kauhajoella, mutta turistiviisumilla. Maahanmuuttovirasto ei myöntänyt heille oleskelulupaa. Myös Hai Dang haluaisi vaimon ja lapsen muuttavan Suomeen, koska erillään asuminen on raskasta.
"Tulorajat on asetettu yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Ensimmäisestä oleskeluluvasta päättää maahanmuuttovirasto ja jatkoluvan myöntää poliisi", kertoo ylitarkastaja Jarmo Tiukkanen maahanmuuttovirastosta.
Tiukkasen mukaan voisi olla eduksi, jos puoliso saisi edes osapäivätyötä Suomesta.
Rotola-Pukkila pelkää, että tiukat säädökset karkottavat ahkerat työntekijät Suomesta.
"Turistiviisumi pitää uusia kotimaassa. Se on työlästä ja kallista. Jos samoja ansionormeja sovellettaisiin suomalaisiin, moni kauhajokelainen ei pystyisi elättämään perhettään. Dungin kuukausiansio on korkeampi kuin esimerkiksi kirjastoapulaisen tai koulunkäyntiavustajan", Rotola-Pukkila ihmettelee.
"Säädöksissä pitäisi ottaa huomioon paikkakuntakohtaiset erot. Kauhajoella vuokra-asunnot ovat huokeita. Vietnamilaisilla säästyy rahaa, sillä he ovat tottuneet elämään vaatimattomasti ja he liikkuvat polkupyörällä", Rotola-Pukkila lisää.
Kauhajokelainen metallialan yritys Formia joutui lomauttamaan kymmenen vietnamilaistyöntekijäänsä.
"Samalla vietnamilaisilta peruttiin työperäinen oleskelulupa ja he olisivat joutuneet poistumaan maasta. Onneksi Seinäjoen poliisi oli joustava ja myönsi heille opiskelijan oleskeluluvan, vaikka he eivät opiskele ammattiin johtavaa tutkintoa vaan suomen kieltä", kertoo Formian työnjohtaja Kari Anttila.
"Jos ulkomaalaislaki olisi tuntenut lomautusmahdollisuuden, olisimme voineet työllistää heitä osan aikaa asennuskeikalla Ukrainassa. Opiskelijan statuksella saa tehdä työtä vain 25 tuntia viikossa."
Silti osa vietnamilaisista on jo joutunut lähtemään. Myös pokaaliyritys Kauhacompissa työharjoittelussa oleva Thanh Nguyen joutuu palaamaan Vietnamiin elokuussa.
"Työtä tekemään tulleiden vietnamilaisten nuiva kohtelu sapettaa. Saman aikaan valtiovalta hyysää pakolaisia, jotka on maahanmuuttoviraston kanavien kautta tuotu Suomeen", Anttila sanoo.
sunnuntaina, huhtikuuta 25, 2010
Miksi en ole libertaari ? Osa 1.
Varoitan lukijaa heti alkuun että tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole puhua siitä, miksi libertaristit ovat väärässä vaan vain kuvailla sitä, millälailla oma ajatteluni eroaa libertaarien ajattelusta.
En siis ole libertaari, mutta jaan libertaarien kanssa sen mielipiteen, että valtion roolia nyky-Suomessa olisi dramaattisesti alennettava. En ole periaatteellinen valtion vastustaja niin kuin libertaarit, mutta näen että suomalainen hyvinvointivaltio on tiensä päässä.
En vastusta instituutioita sillä kriteerillä että niiden nimi on valtio tai siksi että niihin kuuluminen ei ole vapaaehtoista, vaan siksi että jokin instituutio on tehoton. Ehdottoman vapaaehtoisuuden (sopimusvapaus) vaatimus on käsittääkseni osa libertarismin moraalijärjestelmä:
Libertaarit katsovat, että yksilöllä on pohjimmiltaan kolme perusoikeutta. Ne ovat ruumiillinen koskemattomuus, omistusoikeus ja sopimusvapaus. Kaikki kolme oikeutta tulkitaan libertarismissa melko tiukasti ja suoraviivaisesti: yksilön päätösvalta omaan itseensä ja omaisuuteensa on suvereeni niin kauan kuin toisten yhtäläisiä oikeuksia ei rikota. Lisäksi sopimuksin on mahdollista luoda monimuotoisia velvoitteita, yksityisiä säännöstöjä, siirtää hallintaoikeuksia ja vastaavaa, kunhan kaikki tämä tapahtuu vapaaehtoisesti. Libertaarin yhteiskunnan laillinen rakenne perustuu siis toisaalta koskemattomuuden ja omaisuusinstituution takaamaan autonomiaan, toisaalta vapaaehtoisten sopimussuhteiden verkkoihin jotka mahdollistavat vaihdon ja sitouttavat yksilöt kussakin tilanteessa tarvittaviin pelisääntöihin.
En ala väittelemään moraalikysymyksistä.
Olen kiinnostunut tehokkuudesta ja näen moraalin, arvojen, normien tai uskonnon merkityksen pikemmin sekundäärisinä - keinona saavuttaa tehokas yhteiskunta.
Libertaarien mukaan valtio on yleensä tehoton instituutio. Libertaarit eivät esimerkiksi yleensä luota siihen, että valtion ylläpitämä kilpailulainsäädäntö toimisi kovin tehokkaasti:
Libertaarit katsovat, että monopolit ja vastaavat markkinahäiriöt ovat pääsääntöisesti sääntelyn ja valtion myöntämien privilegioiden aiheuttamia. Vaikka teoriassa onkin mahdollista, että kilpailulainsäädäntö voisi edistää markkinamekanismin toimintaa, käytännössä säännöksiin liittyy mittavia riskejä, niiden soveltaminen on tavattoman vaikeaa, markkinaosapuolilla on yleensä paremmat mahdollisuudet ja kannustimet edistää kilpailua kuin sääntelijällä, eikä kilpailulakien hyötyjä ole koskaan kyetty osoittamaan. Niinpä vastustamme kilpailulainsäädäntöä, koska pidämme sitä turhana ja pelkäämme, että sitä käytetään itse asiassa rehellistä kilpailua vastaan.
Oli mielenkiitnoista havaita että CIEL - mikä on käsittääkseni jonkinlainen libertaristinen järjestö - riemuitsi Elinor Ostromin taloustieteen nobelista aivan yhtä paljon kuin Kansankokonaisuus.
Otsikolla "Miksi vapaudesta välittävien ihmisten pitäisi iloita Elinor Ostromin Nobel-palkinnosta" Peter Boettken kirjoitti:
...Mutta mitä voimme oppia hänen tutkimuksistaan? Väittäisin, että opimme ainakin kolme pääkohtaa tyylistä ja sisällöstä. Ensinnäkin pääosaa viime vuosisadan poliittista ja taloudellista keskustelua on hallinnut väittely täydellisten markkinoiden ja täydellisen keskusjohtoisen suunnittelun kannattajien välillä. Jälkimmäinen pyrki osoittamaan markkinoiden epäonnistumisen ja sillä perusteella vaatimaan, että hallitus tarjoaisi tarvittavat korjaustoimenpiteet. Ostrom oli yksi keskeisistä yhteiskuntatietieteellisistä ajattelijoista, joka sanoi: “Hetkinen. Markkinat voivat epäonnistua, mutta valtion ratkaisut eivät myöskään välttämättä toimi.” On muistettava, että Elinor ja Vincent Ostrom ovat perusteiltaan julkisen valinnan teorian edistäjiä. Ostromit eivät tyytyneet pelkästään osoittamaan valtion epäonnistumisen mahdollisuutta.
Poliittisen ja taloudellisen ajattelun historiassa sosiaalisen järjestyksen lähde luetaan joko markkinoita ohjaavan näkymättömän käden (Adam Smith) tai valtion kovakätisen kontrollin (Hobbes) ansioksi. Ehkä yksi parhaista tavoista ymmärtää Elinor Ostromin työtä on nähdä se ratkaisuna hobbesilaiseen ongelmaan smithiläisen ratkaisun keinoin. Tässä ehkä hieman oikaistiin mutkia, mutta ei paljon. Hänen työnsä paikallisista julkista talouksista ja yhteisresursseista (common-pool resources) keskittyy todellisiin “käytettyihin sääntöihin” (eikä “muodollisiin sääntöihin”), joihin yksilöt ja ryhmät turvautuvat tehdessään päätöksiä ja koordinoidessaan käyttäytymistään välttyäkseen sosiaalisilta ongelmilta. Se tuottaa optimistisen viestin itsehallinnon kyvystä onnistua vaikeissakin tilanteissa. Kuten kollegani Alex Tabarrok ilmaisi asian, Ostrom näkee erilaisten vapaaehtoisten yhteisöjen avulla, miten ryhmät muuttavat yhteisresurssitilanteen “yhteismaan tragediasta” “yhteismaan mahdollisuuksiksi”.
Boettken kirjoitus on vallan hyvä.
Tosiasiassa Ostromin ja liberaarien ajattelussa on kuitenkin yksi selvä ero. Elinor Ostrom ei ole politiikko eikä hän siksi puhu poliittisista periaatteista. Kuitenkin on varsin selvää, että Elinor Ostromin diskurssissa käytetyt säännöt eivät välttämättämättä tai edes yleensä ole sääntöjä, jotka ovat syntyneet vapaasti yhteen liittyneiden yksilöiden vapaaehtoisesta sopimuksesta vaan ne ovat pitkän satojenkin vuosien kulttuurievoluution myötä syntyneitä käytäntöjä ja normeja, joita ylläpidetään usein hyvinkin tylysti.
Ostrom ei sinällään tietenkään väitä, että nämä tylyt keinot sanktioida normien rikkojia ovat moraalisesti oikeita tai vääriä. Hän vain toteaa, että sanktionti ja ulkopuolisten ekskluusio ovat väklttämättömiä jotta julkishyödykkeen tehokas hallinnointi onnistuu.
Steve Sailerin esimerkki voisi olla Ostrominkin kirjoista:
There are basically two ways to get people to play nice with a common resource such as shrimp or irrigation water: violence or ostracism. The latter works most effectively regarding marriage -- if you don't play by the rules, nobody respectable will let your kid marry his daughter. But when newcomers who don't ever want their children to marry your children arrive and start exploiting your irrigation system or fishery (or whatever), then the old non-violent traditions break down, and people start turning to violence or its threat, whether anarchic or government-based (e.g., socialism and property rights are based on the threat of the government's monopoly on violence).
...
For example, if you show up in a New England lobstering village, where tradition dictates which families can do how much lobstering when, and announce you are going into the lobstering business, unless you've married into a local family, you'll find your boat at the bottom of the marina the next morning.
A classic case: American shrimp fishermen in Texas were universally denounced as racists in the late 1970s when they resisted the government's efforts to encourage Vietnamese refugees to become shrimpers in their waters. French director Louis Malle made a movie, Alamo Bay, denouncing ugly Americans fighting hardworking immigrants.
What got lost in all the tsk-tsking is that fishing communities always resist newcomers, especially hardworking ones, because of the sizable chance that the outsiders who don't know the local rules or don't care about them will ruin the ecological balance and wipe out the stocks of fish.
En siis ole libertaari, mutta jaan libertaarien kanssa sen mielipiteen, että valtion roolia nyky-Suomessa olisi dramaattisesti alennettava. En ole periaatteellinen valtion vastustaja niin kuin libertaarit, mutta näen että suomalainen hyvinvointivaltio on tiensä päässä.
En vastusta instituutioita sillä kriteerillä että niiden nimi on valtio tai siksi että niihin kuuluminen ei ole vapaaehtoista, vaan siksi että jokin instituutio on tehoton. Ehdottoman vapaaehtoisuuden (sopimusvapaus) vaatimus on käsittääkseni osa libertarismin moraalijärjestelmä:
Libertaarit katsovat, että yksilöllä on pohjimmiltaan kolme perusoikeutta. Ne ovat ruumiillinen koskemattomuus, omistusoikeus ja sopimusvapaus. Kaikki kolme oikeutta tulkitaan libertarismissa melko tiukasti ja suoraviivaisesti: yksilön päätösvalta omaan itseensä ja omaisuuteensa on suvereeni niin kauan kuin toisten yhtäläisiä oikeuksia ei rikota. Lisäksi sopimuksin on mahdollista luoda monimuotoisia velvoitteita, yksityisiä säännöstöjä, siirtää hallintaoikeuksia ja vastaavaa, kunhan kaikki tämä tapahtuu vapaaehtoisesti. Libertaarin yhteiskunnan laillinen rakenne perustuu siis toisaalta koskemattomuuden ja omaisuusinstituution takaamaan autonomiaan, toisaalta vapaaehtoisten sopimussuhteiden verkkoihin jotka mahdollistavat vaihdon ja sitouttavat yksilöt kussakin tilanteessa tarvittaviin pelisääntöihin.
En ala väittelemään moraalikysymyksistä.
Olen kiinnostunut tehokkuudesta ja näen moraalin, arvojen, normien tai uskonnon merkityksen pikemmin sekundäärisinä - keinona saavuttaa tehokas yhteiskunta.
Libertaarien mukaan valtio on yleensä tehoton instituutio. Libertaarit eivät esimerkiksi yleensä luota siihen, että valtion ylläpitämä kilpailulainsäädäntö toimisi kovin tehokkaasti:
Libertaarit katsovat, että monopolit ja vastaavat markkinahäiriöt ovat pääsääntöisesti sääntelyn ja valtion myöntämien privilegioiden aiheuttamia. Vaikka teoriassa onkin mahdollista, että kilpailulainsäädäntö voisi edistää markkinamekanismin toimintaa, käytännössä säännöksiin liittyy mittavia riskejä, niiden soveltaminen on tavattoman vaikeaa, markkinaosapuolilla on yleensä paremmat mahdollisuudet ja kannustimet edistää kilpailua kuin sääntelijällä, eikä kilpailulakien hyötyjä ole koskaan kyetty osoittamaan. Niinpä vastustamme kilpailulainsäädäntöä, koska pidämme sitä turhana ja pelkäämme, että sitä käytetään itse asiassa rehellistä kilpailua vastaan.
Oli mielenkiitnoista havaita että CIEL - mikä on käsittääkseni jonkinlainen libertaristinen järjestö - riemuitsi Elinor Ostromin taloustieteen nobelista aivan yhtä paljon kuin Kansankokonaisuus.
Otsikolla "Miksi vapaudesta välittävien ihmisten pitäisi iloita Elinor Ostromin Nobel-palkinnosta" Peter Boettken kirjoitti:
...Mutta mitä voimme oppia hänen tutkimuksistaan? Väittäisin, että opimme ainakin kolme pääkohtaa tyylistä ja sisällöstä. Ensinnäkin pääosaa viime vuosisadan poliittista ja taloudellista keskustelua on hallinnut väittely täydellisten markkinoiden ja täydellisen keskusjohtoisen suunnittelun kannattajien välillä. Jälkimmäinen pyrki osoittamaan markkinoiden epäonnistumisen ja sillä perusteella vaatimaan, että hallitus tarjoaisi tarvittavat korjaustoimenpiteet. Ostrom oli yksi keskeisistä yhteiskuntatietieteellisistä ajattelijoista, joka sanoi: “Hetkinen. Markkinat voivat epäonnistua, mutta valtion ratkaisut eivät myöskään välttämättä toimi.” On muistettava, että Elinor ja Vincent Ostrom ovat perusteiltaan julkisen valinnan teorian edistäjiä. Ostromit eivät tyytyneet pelkästään osoittamaan valtion epäonnistumisen mahdollisuutta.
Poliittisen ja taloudellisen ajattelun historiassa sosiaalisen järjestyksen lähde luetaan joko markkinoita ohjaavan näkymättömän käden (Adam Smith) tai valtion kovakätisen kontrollin (Hobbes) ansioksi. Ehkä yksi parhaista tavoista ymmärtää Elinor Ostromin työtä on nähdä se ratkaisuna hobbesilaiseen ongelmaan smithiläisen ratkaisun keinoin. Tässä ehkä hieman oikaistiin mutkia, mutta ei paljon. Hänen työnsä paikallisista julkista talouksista ja yhteisresursseista (common-pool resources) keskittyy todellisiin “käytettyihin sääntöihin” (eikä “muodollisiin sääntöihin”), joihin yksilöt ja ryhmät turvautuvat tehdessään päätöksiä ja koordinoidessaan käyttäytymistään välttyäkseen sosiaalisilta ongelmilta. Se tuottaa optimistisen viestin itsehallinnon kyvystä onnistua vaikeissakin tilanteissa. Kuten kollegani Alex Tabarrok ilmaisi asian, Ostrom näkee erilaisten vapaaehtoisten yhteisöjen avulla, miten ryhmät muuttavat yhteisresurssitilanteen “yhteismaan tragediasta” “yhteismaan mahdollisuuksiksi”.
Boettken kirjoitus on vallan hyvä.
Tosiasiassa Ostromin ja liberaarien ajattelussa on kuitenkin yksi selvä ero. Elinor Ostrom ei ole politiikko eikä hän siksi puhu poliittisista periaatteista. Kuitenkin on varsin selvää, että Elinor Ostromin diskurssissa käytetyt säännöt eivät välttämättämättä tai edes yleensä ole sääntöjä, jotka ovat syntyneet vapaasti yhteen liittyneiden yksilöiden vapaaehtoisesta sopimuksesta vaan ne ovat pitkän satojenkin vuosien kulttuurievoluution myötä syntyneitä käytäntöjä ja normeja, joita ylläpidetään usein hyvinkin tylysti.
Ostrom ei sinällään tietenkään väitä, että nämä tylyt keinot sanktioida normien rikkojia ovat moraalisesti oikeita tai vääriä. Hän vain toteaa, että sanktionti ja ulkopuolisten ekskluusio ovat väklttämättömiä jotta julkishyödykkeen tehokas hallinnointi onnistuu.
Steve Sailerin esimerkki voisi olla Ostrominkin kirjoista:
There are basically two ways to get people to play nice with a common resource such as shrimp or irrigation water: violence or ostracism. The latter works most effectively regarding marriage -- if you don't play by the rules, nobody respectable will let your kid marry his daughter. But when newcomers who don't ever want their children to marry your children arrive and start exploiting your irrigation system or fishery (or whatever), then the old non-violent traditions break down, and people start turning to violence or its threat, whether anarchic or government-based (e.g., socialism and property rights are based on the threat of the government's monopoly on violence).
...
For example, if you show up in a New England lobstering village, where tradition dictates which families can do how much lobstering when, and announce you are going into the lobstering business, unless you've married into a local family, you'll find your boat at the bottom of the marina the next morning.
A classic case: American shrimp fishermen in Texas were universally denounced as racists in the late 1970s when they resisted the government's efforts to encourage Vietnamese refugees to become shrimpers in their waters. French director Louis Malle made a movie, Alamo Bay, denouncing ugly Americans fighting hardworking immigrants.
What got lost in all the tsk-tsking is that fishing communities always resist newcomers, especially hardworking ones, because of the sizable chance that the outsiders who don't know the local rules or don't care about them will ruin the ecological balance and wipe out the stocks of fish.
tiistaina, huhtikuuta 20, 2010
Jared Diamond ja Romahdus
Jared Diamondin Romahdus on viiden tähden kirja. Antropologisen ja ekologisen näkökulman yhdistäminen luo hyvän perustan tutkia yhteiskuntien romahtamista ja myös sitä miksi jotkut yhteiskunnat kykenevät säilymään toistaan paremmin. Diamond ei kuitenkaan näe ympäristöongelmia, (eroosiota, vieraslajien invaasiota ja ilmaston muutoksia) ainona selittävänä tekijänä sille, miksi toiset yhteiskunnat sortuvat ja toiset säilyvät.
Grönlannin norjalaisyhteisön tuhoutumiseen 1400-luvulla ilmaston kylkemeneminen vaikutti voimakkaasti. Toisaalta Norjasta tuotu karjanhoito - erityisesti sikojen ja nautojen laiduntaminen - aiheutti eroosiota. Metsät tuhottiiin myös polttopuiksi eikä pelkästään lämmitykseen vaan raudan valmistukseen. Maidon säilytys astioissa vaati myös jatkuvaa astioiden pesua kuumassa vedessä ja siis veden keittämistä.
Norjalaisyhteisön lopullisen tuhon syystä ei olla täysin varmoja. Ilmeiesti ruoka loppui ja kaikki karja tapettiin ruuaksi. Yhteisö oli kuitenkin jo heikentynyt monesta syystä: Inuiitit olivat vallanneet Pohjois-Grönlannin mursun metsästysalueet, mikä hankaloitti tärkeimmän vientituotteen (mursun syöksyhampaiden) hankintaa. Norsunluu oli korvannut Euroopassa mursun luun käytön eli mursun luun kysyntä oli alentunut. Kaupankäynti Norjaan ja muualle Eurooppaan, mikä oli ollut grönlantilaisille elinehto, katkesi lopulta kokonaan kun ns. pieni jääkausi teki merimatkasta vaarallisen jäävuorten takia.
Norjalaiset olivat lisäksi kykenemättömiä sopeutumaan Grönlannin ekologiaan yhtä hyvin kuin inuiitit. Valaita ja norppia ei kyetty hyödyntämään. Käsittämätön piirre Grönlannin norjalaisten kultturissa oli se, että kalaa ei käytetty juuri ollenkaan. Diamond spekuloi syyllä - olivathan grönlantilaisten esi-isät käyttäneet kalaa. Diamond pitää mahdollisena jopa että kalaan oli syntynyt jonkinlainen tabu.
Diamond esittää ultimaattisena syynä romahdukseen sitä, että norjalaiset pitivät liikaa kiinni eurooppalaisesta elämäntavastaan. Se arvomaailma ja elämäntapa mikä oli mahdollistanut norjalaisyhteisön syntymisen oli tuhon perussyy. Toisaalta norjalaisten epäonnistuminen on suhteellista - norjalaiset olivat neljäs Grönlannin asuttajakansa ja kolme edellistäkin oli tuhoutunut. Norjalaiset onnistuivat asuttamaan näitä ankaria maita noin 500 vuoden ajan.
Islantilaisille oli käydä yhtä surkeasti kuin grönlantilaisille ja pikälti samoista syistä. Muutamassa vuosikymmenessä Islannin norjalaiset olivat onnistuneet hävittämään metsänsä, jotka peittivät 25% maasta. Nyky-Islannissa vierailevat kertovat usein että maa on pelkkää kokkareista laavakiveä. Todellisuudessa norjalaisten tulleessa kalliota peitti jopa 10 metriset hedelmälliset tuhkakerrokset, jotka kuitenkin olivat erittäin herkkiä eroosiolle. Muutamassa vuosikymmenessä puolet maasta oli hävinnyt.
Islantilaiset kuitenkin ratkaisivat ongelmansa. Eroosio pysäytettiin. Naapurien kanssa opittiin sopimaan kestävän kehityksen karjanhoidosta. Islantiin syntyi tätä myöten hyvin konservatiivinen kulttuuri missä kaikenlaisia kokeilua pidttiin vaarallisina. Naapurikontrolli oli voimakasta ja kokeilut tuomitiin ja niitä sanktioitiin. Kun ekologinen tasapaino oli suht koht saatu palautettua valtavien ja korvaamattomien menetysten jälkeen, ei haluttu enää ottaa riskejä.
Islantilainen konservatiivisuus eli 1900-luvun lopulle. Jossain vaiheessa kalastus muodostui pääelinkeinoksi mutta muuten kaikki pysyi samanlaisena. 1900-luvun lopussa uusi sukupokvi "ymmärsi" että Islannin tulevaisuus ei ole turskan pyynnissä vaan finanssimarkkinoilla. Konservatiivisuus sai lopulta erävoiton.
Diamondin opetus on, että vanhoista ja pyhistä arvoista on osattava luopua silloin kun se on välttämätöntä. Toisaalta islantilaisten esimerkki osoittaa että konservatiivisuus voi olla hyvinkin adaptiivista sen jälkeen kun oiket ratkaisut ovat ensin löytyneet. Luopuessaan pitkälti nautojen ja sikojen hoidosta - sikojen syönti oli hyvin oleellinen osa viikinki-identiteettiä - islantilaiset osoittivat kykyä radikaaliin muutokseen. Pitäessään myöhemmin tiukasti kiinni valitusta elämäntavastaan he osoittivat kykyä pitäytyä vanhassa,
Jared Diamond käsittelee kirjassaan monia muitakin onnistumisia ja epäonnistumisia. Kahden onnistumisen - Uuden Guinean ja Japanin - tapauksiin palaan ehkä myöhemmin.
Mielenkiintoisin opetus kirjassa on minusta kuitenkin uudistusmielisyyden ja konservatiivisuuden jännite. Islannin esimerkki osoittaa että tuohon ristiriitaan ei ole mustavalkoista vastausta. Islantilainen konservatiivisuus - mikä perustui osin historian ymmärtämiseen mutta usein vain siihen että kaikkea uutta pidettiin epäilyttävänä - oli ja on adaptiivista. Toisaalta islantilaisten esimerkki osoittaa miten radikaali vanhasta luopuminen voi tietyissä tilanteissa olla ehdottoman välttämätöntä.
Varovaisen vanhassa pitäytymisen ja radikaalin riskin oton vaihtoehdot tulevat esille jokainsen kansakunnan elämässä joskus. Pitäytyäkö kansallisvaltiossa vai avatako rajat laajalle maahanmuutolle ? Luottaako antirasismin nimessä että kongolaiset maahanmuutajat sopeutuvat siinä missä muutkin ? Luottaako perinteiseen suomalaiseen sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikkkaan vai sitoutuako länteen ? Jatkaako pohjoismaisen hyvinvointivaltion tiellä vai valitako valtion keventäminen ja yksilön vastuuta painottavampi suunta ?
Suomen historiassa on ollut sankarillisia konservatiiveja kuten Juho Kusti Paasikivi ja rohkeita uusistajia ja riskin ottajia kuten Anjalan liiton miehet. Jared Diamond ottaa myös suomalaiset kirjassaan esimerkiksi. Erityisesti hän ihailee suomalaisten päätöstä talvisodan kynnyksellä valita vapaus ja riskeerata henkensä vapauden puolesta.
Toisaalta uudistusmielisyys on usein historiaa ymmärtämätöntä typeryyttä ("Venäjä ei ole Suomelle enää sotilaallinne riski") niin kuin konservatiivisuus voi olla typerää välttämättömien uudistusten jarruttamista. Esimerkkinä kyynisyys sitä kohtaan, että ihmisen on muutettava käyttäytymistään radikaalisti, mikäli ekokatastrofi halutaan estää.
Grönlannin norjalaisyhteisön tuhoutumiseen 1400-luvulla ilmaston kylkemeneminen vaikutti voimakkaasti. Toisaalta Norjasta tuotu karjanhoito - erityisesti sikojen ja nautojen laiduntaminen - aiheutti eroosiota. Metsät tuhottiiin myös polttopuiksi eikä pelkästään lämmitykseen vaan raudan valmistukseen. Maidon säilytys astioissa vaati myös jatkuvaa astioiden pesua kuumassa vedessä ja siis veden keittämistä.
Norjalaisyhteisön lopullisen tuhon syystä ei olla täysin varmoja. Ilmeiesti ruoka loppui ja kaikki karja tapettiin ruuaksi. Yhteisö oli kuitenkin jo heikentynyt monesta syystä: Inuiitit olivat vallanneet Pohjois-Grönlannin mursun metsästysalueet, mikä hankaloitti tärkeimmän vientituotteen (mursun syöksyhampaiden) hankintaa. Norsunluu oli korvannut Euroopassa mursun luun käytön eli mursun luun kysyntä oli alentunut. Kaupankäynti Norjaan ja muualle Eurooppaan, mikä oli ollut grönlantilaisille elinehto, katkesi lopulta kokonaan kun ns. pieni jääkausi teki merimatkasta vaarallisen jäävuorten takia.
Norjalaiset olivat lisäksi kykenemättömiä sopeutumaan Grönlannin ekologiaan yhtä hyvin kuin inuiitit. Valaita ja norppia ei kyetty hyödyntämään. Käsittämätön piirre Grönlannin norjalaisten kultturissa oli se, että kalaa ei käytetty juuri ollenkaan. Diamond spekuloi syyllä - olivathan grönlantilaisten esi-isät käyttäneet kalaa. Diamond pitää mahdollisena jopa että kalaan oli syntynyt jonkinlainen tabu.
Diamond esittää ultimaattisena syynä romahdukseen sitä, että norjalaiset pitivät liikaa kiinni eurooppalaisesta elämäntavastaan. Se arvomaailma ja elämäntapa mikä oli mahdollistanut norjalaisyhteisön syntymisen oli tuhon perussyy. Toisaalta norjalaisten epäonnistuminen on suhteellista - norjalaiset olivat neljäs Grönlannin asuttajakansa ja kolme edellistäkin oli tuhoutunut. Norjalaiset onnistuivat asuttamaan näitä ankaria maita noin 500 vuoden ajan.
Islantilaisille oli käydä yhtä surkeasti kuin grönlantilaisille ja pikälti samoista syistä. Muutamassa vuosikymmenessä Islannin norjalaiset olivat onnistuneet hävittämään metsänsä, jotka peittivät 25% maasta. Nyky-Islannissa vierailevat kertovat usein että maa on pelkkää kokkareista laavakiveä. Todellisuudessa norjalaisten tulleessa kalliota peitti jopa 10 metriset hedelmälliset tuhkakerrokset, jotka kuitenkin olivat erittäin herkkiä eroosiolle. Muutamassa vuosikymmenessä puolet maasta oli hävinnyt.
Islantilaiset kuitenkin ratkaisivat ongelmansa. Eroosio pysäytettiin. Naapurien kanssa opittiin sopimaan kestävän kehityksen karjanhoidosta. Islantiin syntyi tätä myöten hyvin konservatiivinen kulttuuri missä kaikenlaisia kokeilua pidttiin vaarallisina. Naapurikontrolli oli voimakasta ja kokeilut tuomitiin ja niitä sanktioitiin. Kun ekologinen tasapaino oli suht koht saatu palautettua valtavien ja korvaamattomien menetysten jälkeen, ei haluttu enää ottaa riskejä.
Islantilainen konservatiivisuus eli 1900-luvun lopulle. Jossain vaiheessa kalastus muodostui pääelinkeinoksi mutta muuten kaikki pysyi samanlaisena. 1900-luvun lopussa uusi sukupokvi "ymmärsi" että Islannin tulevaisuus ei ole turskan pyynnissä vaan finanssimarkkinoilla. Konservatiivisuus sai lopulta erävoiton.
Diamondin opetus on, että vanhoista ja pyhistä arvoista on osattava luopua silloin kun se on välttämätöntä. Toisaalta islantilaisten esimerkki osoittaa että konservatiivisuus voi olla hyvinkin adaptiivista sen jälkeen kun oiket ratkaisut ovat ensin löytyneet. Luopuessaan pitkälti nautojen ja sikojen hoidosta - sikojen syönti oli hyvin oleellinen osa viikinki-identiteettiä - islantilaiset osoittivat kykyä radikaaliin muutokseen. Pitäessään myöhemmin tiukasti kiinni valitusta elämäntavastaan he osoittivat kykyä pitäytyä vanhassa,
Jared Diamond käsittelee kirjassaan monia muitakin onnistumisia ja epäonnistumisia. Kahden onnistumisen - Uuden Guinean ja Japanin - tapauksiin palaan ehkä myöhemmin.
Mielenkiintoisin opetus kirjassa on minusta kuitenkin uudistusmielisyyden ja konservatiivisuuden jännite. Islannin esimerkki osoittaa että tuohon ristiriitaan ei ole mustavalkoista vastausta. Islantilainen konservatiivisuus - mikä perustui osin historian ymmärtämiseen mutta usein vain siihen että kaikkea uutta pidettiin epäilyttävänä - oli ja on adaptiivista. Toisaalta islantilaisten esimerkki osoittaa miten radikaali vanhasta luopuminen voi tietyissä tilanteissa olla ehdottoman välttämätöntä.
Varovaisen vanhassa pitäytymisen ja radikaalin riskin oton vaihtoehdot tulevat esille jokainsen kansakunnan elämässä joskus. Pitäytyäkö kansallisvaltiossa vai avatako rajat laajalle maahanmuutolle ? Luottaako antirasismin nimessä että kongolaiset maahanmuutajat sopeutuvat siinä missä muutkin ? Luottaako perinteiseen suomalaiseen sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikkkaan vai sitoutuako länteen ? Jatkaako pohjoismaisen hyvinvointivaltion tiellä vai valitako valtion keventäminen ja yksilön vastuuta painottavampi suunta ?
Suomen historiassa on ollut sankarillisia konservatiiveja kuten Juho Kusti Paasikivi ja rohkeita uusistajia ja riskin ottajia kuten Anjalan liiton miehet. Jared Diamond ottaa myös suomalaiset kirjassaan esimerkiksi. Erityisesti hän ihailee suomalaisten päätöstä talvisodan kynnyksellä valita vapaus ja riskeerata henkensä vapauden puolesta.
Toisaalta uudistusmielisyys on usein historiaa ymmärtämätöntä typeryyttä ("Venäjä ei ole Suomelle enää sotilaallinne riski") niin kuin konservatiivisuus voi olla typerää välttämättömien uudistusten jarruttamista. Esimerkkinä kyynisyys sitä kohtaan, että ihmisen on muutettava käyttäytymistään radikaalisti, mikäli ekokatastrofi halutaan estää.
torstaina, huhtikuuta 15, 2010
Turkin alaviitit halutaan sulauttaa
Turkki on historian ajan yksi äärimmäisimpiä kansallisvaltioita. Turkin perustuslaki ei tunnusta kansallisia vähemmistöjä - vain uskonnollisia. Siksi kurdejajakaan ei Turkissa tunnusteta omaksi ryhmäkseen - kurdin kielen käyttö on ollut jopa kielletty.
Turkki syyllistyi Ottomaani-hallinnon romahtamisen aikaan tunnetusti armenialaisten laajaan kansanmurhaan ja sittemmin laajoihin kreikkalaisiin kohdistuneisiin vainoihin ja kansanmurhiin. Viimeinen kreikkalaisiin kohdistunut laaja vaino tapahtui Kyproksen kriisin aikaan, jolloin Istanbulin ortodoksikirkot vandalisoitiin ja lähes kaikki kreikkalaiset poistuivat kaupungista.
Istanbulissa on vielä kuitenkin suurehko armenialainen ja juutalainen vähemmistö. Turkki on myös epäonnistunut tukahduttamaan kurdi-vähemmistönsä vapauden kaipuun ja tekemään kurdeista turkkilaisia. Toinen Turkin täydellistä homogenisointia vastustava suuri ryhmä ovat alaviitit.
Turkki syyllistyi Ottomaani-hallinnon romahtamisen aikaan tunnetusti armenialaisten laajaan kansanmurhaan ja sittemmin laajoihin kreikkalaisiin kohdistuneisiin vainoihin ja kansanmurhiin. Viimeinen kreikkalaisiin kohdistunut laaja vaino tapahtui Kyproksen kriisin aikaan, jolloin Istanbulin ortodoksikirkot vandalisoitiin ja lähes kaikki kreikkalaiset poistuivat kaupungista.
Istanbulissa on vielä kuitenkin suurehko armenialainen ja juutalainen vähemmistö. Turkki on myös epäonnistunut tukahduttamaan kurdi-vähemmistönsä vapauden kaipuun ja tekemään kurdeista turkkilaisia. Toinen Turkin täydellistä homogenisointia vastustava suuri ryhmä ovat alaviitit.
Zimbabwe on rasistinen maa
New York Times kertoo tänään siitä, miten Zimbabwe johdon puheet ovat muuttuneet yhä rasistisemmiksi sitä mukaa kuin maan ongelmat syvenevät, mutta miten toisaalta rasistinen valkoisia demonisoiva propaganda ei enää pure Zimbabwen kansaan:
This Sunday is the 30th anniversary of Zimbabwe’s independence from white rule and President Mugabe’s rise to power. Back then, Mr. Mugabe was hailed as a liberator and conciliator. “If yesterday I fought you as an enemy, today you have become a friend,” he told nervous whites at the time. For a long while he was true to his word. By the mid-1990s, Zimbabwe had become one of the most stable and prosperous countries in Africa.
But in 2000, within weeks of losing a constitutional referendum to entrench his power, Mr. Mugabe began the catastrophic land invasions that resulted in the eviction of almost all the country’s 4,500 white farmers and the ruin of what was once a model post-colonial African country. Ever since, the narrative of Zimbabwe has been one of race.
Zimbabwen johtavan puolueen kannattajat puhuvat ruandalaisesta ratkaisusta:
Rare is the speech in which Mr. Mugabe does not rail against whites, colonialists, imperialists or the West. Members of his ZANU-PF party have spoken of a “Rwandan solution” for Zimbabwe’s whites.
Ruandalainen ratkaisu viittaa siis siihen satojen tuhansien ihmisten kansanmurhaan, jonka Ruandan hutu-hallitus toteutti tutsi-kansaa kohtaan sen jälkeen kun YK-sotilaat oli vedetty maasta.
Valkoisten krooninen syyllisyyden tunne siirtomaa-ajasta - ja toisaalta valkoisten kuvitelma että kukaan muu ei voi olla oikeasti rasisti paitsi valkoinen - on sumentanut Euroopan ja USA:n valkoisten kyvyn ymmärtää mitä Zimbabwessa tapahtuu:
Westerners have simply accepted this narrative of blacks and whites pitted against one another. But, in doing so, they have missed the inspiring story of what has actually been happening in Zimbabwe over the past decade. After years of mass unemployment, mutant inflation, chronic shortages and state violence, Zimbabweans simply don’t care about skin color. In fact, Mr. Mugabe has managed to achieve the exact opposite of what he set out to do in 2000: the forging of a postracial state.
New York Times kertoo, miten Mutaressa - Zimbabwen kolmanneksi suurimmassa kaupungissa - kansa juhlii valkoisen Brian Jamesin valintaa pormostariksi:
Brian James, a white farmer who had been evicted from his property years earlier during President Robert Mugabe’s seizure of white-owned lands, found himself surrounded by a throng of black Zimbabweans in downtown Mutare, my hometown. The 50-strong crowd danced, sang and chanted political slogans for more than 20 minutes before Mr. James was finally able to raise his hand, thank them for their support and announce that he was honored to have been elected mayor of the country’s third-largest city.
Zimbabwen kansa ymmärtää intuitiivisesti, että Afrikka tarvitsee valkoisia. Vanhanen ja Lynn väittivät kirjassaan IQ and Wealth of Nations afrikkalaisten lasten kehittyvän jopa älykkäämmiksi, jos he saisivat elää eurooppalaisten luomassa ja hallitsemassa ympäristössä kuin jos he kasvavat mustien luomassa ympäristössä:
The problem of relative contributions of environmental and genetic factors is made more difficult by the principle of genotype-environment co-variation. This states that the genes for high intelligence tend to be associated with favorable environments for the optimum development of intelligence.
Intelligent parents normally provide their children with high quality nutrition because they understand the general principles of what constitutes healthy diet, and a healthy diet is a determinant of intelligence. Intelligent parents are also more likely to give their children cognitive simulation...
The same principles apply for national populations. Those [nations] with high intelligence provide their children the double benefit of transmitting favorable genes to their children and providing them a favorable environment with good nutrition, good health care, and education, that possibly enhances the development of their children's intelligence...
Thus it is problematic whether the poor nutrition and health care that impair the intelligence... should be regarded as a purely environmental effect or as to some degree genetic effect....
Thus, when Africans are reared in approximately same environment as Europeans the [black-white] IQ difference is approximately half that of Africans in Africa."
This Sunday is the 30th anniversary of Zimbabwe’s independence from white rule and President Mugabe’s rise to power. Back then, Mr. Mugabe was hailed as a liberator and conciliator. “If yesterday I fought you as an enemy, today you have become a friend,” he told nervous whites at the time. For a long while he was true to his word. By the mid-1990s, Zimbabwe had become one of the most stable and prosperous countries in Africa.
But in 2000, within weeks of losing a constitutional referendum to entrench his power, Mr. Mugabe began the catastrophic land invasions that resulted in the eviction of almost all the country’s 4,500 white farmers and the ruin of what was once a model post-colonial African country. Ever since, the narrative of Zimbabwe has been one of race.
Zimbabwen johtavan puolueen kannattajat puhuvat ruandalaisesta ratkaisusta:
Rare is the speech in which Mr. Mugabe does not rail against whites, colonialists, imperialists or the West. Members of his ZANU-PF party have spoken of a “Rwandan solution” for Zimbabwe’s whites.
Ruandalainen ratkaisu viittaa siis siihen satojen tuhansien ihmisten kansanmurhaan, jonka Ruandan hutu-hallitus toteutti tutsi-kansaa kohtaan sen jälkeen kun YK-sotilaat oli vedetty maasta.
Valkoisten krooninen syyllisyyden tunne siirtomaa-ajasta - ja toisaalta valkoisten kuvitelma että kukaan muu ei voi olla oikeasti rasisti paitsi valkoinen - on sumentanut Euroopan ja USA:n valkoisten kyvyn ymmärtää mitä Zimbabwessa tapahtuu:
Westerners have simply accepted this narrative of blacks and whites pitted against one another. But, in doing so, they have missed the inspiring story of what has actually been happening in Zimbabwe over the past decade. After years of mass unemployment, mutant inflation, chronic shortages and state violence, Zimbabweans simply don’t care about skin color. In fact, Mr. Mugabe has managed to achieve the exact opposite of what he set out to do in 2000: the forging of a postracial state.
New York Times kertoo, miten Mutaressa - Zimbabwen kolmanneksi suurimmassa kaupungissa - kansa juhlii valkoisen Brian Jamesin valintaa pormostariksi:
Brian James, a white farmer who had been evicted from his property years earlier during President Robert Mugabe’s seizure of white-owned lands, found himself surrounded by a throng of black Zimbabweans in downtown Mutare, my hometown. The 50-strong crowd danced, sang and chanted political slogans for more than 20 minutes before Mr. James was finally able to raise his hand, thank them for their support and announce that he was honored to have been elected mayor of the country’s third-largest city.
Zimbabwen kansa ymmärtää intuitiivisesti, että Afrikka tarvitsee valkoisia. Vanhanen ja Lynn väittivät kirjassaan IQ and Wealth of Nations afrikkalaisten lasten kehittyvän jopa älykkäämmiksi, jos he saisivat elää eurooppalaisten luomassa ja hallitsemassa ympäristössä kuin jos he kasvavat mustien luomassa ympäristössä:
The problem of relative contributions of environmental and genetic factors is made more difficult by the principle of genotype-environment co-variation. This states that the genes for high intelligence tend to be associated with favorable environments for the optimum development of intelligence.
Intelligent parents normally provide their children with high quality nutrition because they understand the general principles of what constitutes healthy diet, and a healthy diet is a determinant of intelligence. Intelligent parents are also more likely to give their children cognitive simulation...
The same principles apply for national populations. Those [nations] with high intelligence provide their children the double benefit of transmitting favorable genes to their children and providing them a favorable environment with good nutrition, good health care, and education, that possibly enhances the development of their children's intelligence...
Thus it is problematic whether the poor nutrition and health care that impair the intelligence... should be regarded as a purely environmental effect or as to some degree genetic effect....
Thus, when Africans are reared in approximately same environment as Europeans the [black-white] IQ difference is approximately half that of Africans in Africa."
keskiviikkona, huhtikuuta 14, 2010
Intiaani-dokumentteja Ylellä
Jokainen Tex Willeriä lapsena lukenut tai muuten intiaaneista kiinnostunut katsokoon Areenasta dokumentin Kertomuksia intiaaneista 4 / 5. Se kuvaa chirahua-apassien ja heidän johtajansa Cheronimon taistelua.
Edellinen osa kuvasi Cherorokee-intiaanien Kyynelten polkua. Viimeinen osa (Wounded Knee) tulee Yleltä ensi tiistaina.
Edellinen osa kuvasi Cherorokee-intiaanien Kyynelten polkua. Viimeinen osa (Wounded Knee) tulee Yleltä ensi tiistaina.
lauantaina, huhtikuuta 10, 2010
Romahduksesta vielä kerran
Wikipedia esittelee kahdeksantoista vaihtoehtoista teoriaa Rooman valtakunnan noususta ja tuhosta.
Takkirauta käsitteli Rooman tuhoa teorian 8 hengessä lokakuussa:
Varmaa on, että sekä Ludwig von Mises että Arnold Toynbee olivat täysin oikeassa tarkastellessaan Rooman taloutta. Rooma oli raubwirtschaft puhtaimmassa muodossaan - se ei tuottanut mitään, se vain kulutti. Täsmälleen samaa muuten voidaan sanoa arabien imperiumista - joka romahti vielä nopeammin - ja Ottomaanien Turkista, joka sekin rojahti aika nopeasti. Rooman valtakunnassa ei ollut minkäänlaista teollisuustuotantoa päivittäistavaroiden ja välttämättömyyshyödykkeiden ohella. Se ei tuottanut mitään vientiin, mutta toi valtavan määrän ylellisyystuotteita ulkomailta. Kassavirta siis virtasi kassasta pois. Se kaikki piti rahoittaa jollakin. Millä? Vastaus oli jatkuva sodankäynti ja ryöstäminen. Koska valtakunnan talous perustui orjuudelle ja orjille ei makseta palkkaa, mitään ostovoimaista palkansaajaluokkaa, yritteliäisyyttä ja keskiluokkaa ei koskaan syntynyt - talous jäi basaaritalouden asteelle. Ainoa tapa oli rosvoaminen. Rooma ei periaatteellisella tasolla eronnut mongoleista tai assyrialaisista mitenkään - ainoa ero hunneihin, skyytteihin ja muihin kansoihin, jotka osasivat vain tuhota - on että roomalaiset sentään rakensivatkin jotain.
Roomassa kaikki meni hyvin niin kauan kun valtakunta laajeni ja ryöstettävää riitti.
Minulla ei ole vahvaa mielipidettä Rooman romahduksen syystä enkä ala sellaista tässäkään esittää. Kansankokonaisuuden "nimikkoteoria" on kuitenkin tavallaan Peter Turchinin kirjassa War and Peace and War esitetty teoriaa kansakuntien noususta ja tuhosta. Turchinperustaa teoriansa 1300-luvulla eläneen arabisosiologin ibn Khaldunin teoriaan ryhmäkoheesion merkityksestä kaupunkivaltioiden nousulle ja tuholle.
ibn-Khaldunin teorian mukaan koheesio syntyy spontaanisti pienissä sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä - ja sitä vahvistaa uskonnollinen ideologia. Khaldunin analyysi selittää miten koheesio vie ryhmän valtaan mutta sisältää samalla ryhmän (psykologisen, sosiologisen, taloudellisen ja poliittisen) rappion siemenen, joka johtaa ryhmän korvautumiseen toisella ryhmällä.
...
Yhteisöstä tulee suuri sivilisaatio, mutta sen suuruuden päiviä seuraa rappion kausi ja ryhmäkoheesion aleneminen. Tästä seuraa että uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah. Kun barbaarit vahvistavat valtansa, he kuitenkin alkavat kiinnostua sivilisaation hienostuneemmista piirteistä kuten lukutaidosta ja taiteesta ja ottavat ne osaksi omaa kulttuuriaan. Hiljalleen prosessi alkaa alusta ja seuraavat barbaarit valtaavat sivilisaation alueen.
Joskus vuosi sitten tutustuin wikipedian teorian 13. Joseph Tainterin teoria perustuu ajatukseen, että aikaa myöten organisaatio (valtio, yritys) muuttuu yhä kompleksisemmaksi pyrkiessään ratkaisemaan eteen tulevia ongelmiaan.
According to Tainter's Collapse of Complex Societies, societies become more complex as they try to solve problems. Social complexity can be recognized by differentiated social and economic roles and many mechanisms through which they are coordinated, and by reliance on symbolic and abstract communication, and the existence of a class of information producers and analysts who are not involved in primary resource production.
Such complexity requires a substantial "energy" subsidy (meaning the consumption of resources, or other forms of wealth). When a society confronts a "problem," such as a shortage of energy, or difficulty in gaining access to it, it tends to create new layers of bureaucracy, infrastructure, or social class to address the challenge. Tainter applies his model to three case studies: The Western Roman Empire, the Maya civilization, and the Chaco culture.
Lopputulema kuitenkin on, että marginaalituotto kompleksisuuden lisäämiseksi tehdyistä investoinneista jossain vaiheessa menee nollaksi ja sen allekin:
In Tainter's view, while invasions, crop failures, disease or environmental degradation may be the apparent causes of societal collapse, the ultimate cause is an economic one, inherent in the structure of society rather than in external shocks which may batter them: diminishing returns on investments in social complexity.
Finally, Tainter musters modern statistics to show that marginal returns on investments in energy, education and technological innovation are diminishing today. The globalised modern world is subject to many of the same stresses that brought older societies to ruin.
Teoria jotenkin iski minuun siksi, että olin isossa yrityksessä nähnyt miten yrityksen toiminta jatkuvasti kompleksisoitui. Siinä missä ensin Telenokialla (myöh. Nokia Telecommunications, NSN) oli lähinnä tuotekehitysihmisiä, tuotantoa ja myyntimiehiä, roolien määrä kasvoi räjähdysmäisesti, kun kaikki toiminta määritettiin noudattamaan erilaisia prosesseja.
Syntyi erikoistuneet linjaesimiehet, erikoistuneet projektin johtajat ja projektisihteerit, tuotepäälliköt, laatuhenkilöt, vaatimusmäärittelyprosessin kehittäjät jne. jne. Yhä harvempi ymmärsi kuin oman alueensa. Aiemmin yritys oli muodostunut joukosta kiinteää yhteistyötä keskenään tekevistä yksilöistä, joitten toimintaa toki rajoitti voimakas ryhmäpaine. Yritys oli kuin joukko suht eriytymättömiä soluja joista useimmat kykenivät korvaamaan toisensa. Myöhemmin solut erikoistuivat. Samalla tavalla kuin ihmisruumissa on elimet (korva, silmä, maksa,...), roolit eriytyivät ja kukin ymmärsi vain pienen pienen osan kokonaisuudesta.
Työn jako kasvatti aluksi yrityksen tehokkuutta, mutta samalla yritys kompleksisoitui.
Kun teleala muuttui voimakkaasti - Internet tuli mobiilimaailmaankin - kompleksinen yritys ei enää ollut uusiutumiskykyinen. Työntekijät olivat rooliensa vankeja. Uudessa maailmassa ihmiset tekivät vanhoja töitä ja ajattelivat vanhoja ajatuksia. Uusi tekniikka ymmärrettiin ehkä teknisesti, mutta ei uusia liiketoimintamalleja. Kuvien jakamisen ja videoiden jakamisen uskottiin olevan samanlainen rahasampo - ja suurempikin - kuin tekstiviestit. Todellisuudessa palvelut siirtyivät webbiin ja operaattorista tuli pelkän bittiputken tarjoaja.
Tainterin teorian nyt löytänyt Internet guru Clay Shirky kirjoituksessaan Collapse of Complex business Models:
...Tainter’s thesis is that when society’s elite members add one layer of bureaucracy or demand one tribute too many, they end up extracting all the value from their environment it is possible to extract and then some.
The ‘and them some’ is what causes the trouble. Complex societies collapse because, when some stress comes, those societies have become too inflexible to respond. In retrospect, this can seem mystifying. Why didn’t these societies just re-tool in less complex ways? The answer Tainter gives is the simplest one: When societies fail to respond to reduced circumstances through orderly downsizing, it isn’t because they don’t want to, it’s because they can’t.
In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.
When the value of complexity turns negative, a society plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification.
Yritys ja yrityksen liiketoimintamallit toimivat samalla tavalla kuin yhteiskunnat. Kompleksisen yrityksen on äärimmäisen vaikeaa uudistua muuttumalla yksinkertaiseksi.
Kun suuret teleyritykset nyt heikkenevät ne irtisanovat suuren joukon äärimmäisen erikoistuneita ihmisiä joiden on vaikea läytää uusia työtehtäviä.
Yrityksen työntekijöidenkin on vaikea muuttua itsenäiseksi yksilöiksi oltuaan aiemmin yrityksen korvia, silmiä ja maksoja. Vastaavien erittäin eriytyneitten työtehtävien löytäminen oman yrityksen ulkopuolelta on myös vaikeaa. Älykäs ihminen oppii tietysti mihin tahansa tehtäviin, mutta kaikille se ei ole helppoa.
Samoin kuin yhteistyötä tekevien solujen muuttuminen evoluution kautta yhdeksi organismiksi eriytyneine elimineen on irreversiibeli prosessi, jota John Maynard Smith kutsuu nimellä Major Transition, kompleksisen yrityksen muuttuminen yksinkertaisemmaksi yritykseksi tai yrityksen äärimmäisen erikoistuneiden työntekijäiden muuttuminen itsenäiseksi yksilöiksi on äärimmäisen vaikeaa.
Nokia ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ovat hyviä ehdokkaita seuraaviksi romahtajiksi.
Takkirauta käsitteli Rooman tuhoa teorian 8 hengessä lokakuussa:
Varmaa on, että sekä Ludwig von Mises että Arnold Toynbee olivat täysin oikeassa tarkastellessaan Rooman taloutta. Rooma oli raubwirtschaft puhtaimmassa muodossaan - se ei tuottanut mitään, se vain kulutti. Täsmälleen samaa muuten voidaan sanoa arabien imperiumista - joka romahti vielä nopeammin - ja Ottomaanien Turkista, joka sekin rojahti aika nopeasti. Rooman valtakunnassa ei ollut minkäänlaista teollisuustuotantoa päivittäistavaroiden ja välttämättömyyshyödykkeiden ohella. Se ei tuottanut mitään vientiin, mutta toi valtavan määrän ylellisyystuotteita ulkomailta. Kassavirta siis virtasi kassasta pois. Se kaikki piti rahoittaa jollakin. Millä? Vastaus oli jatkuva sodankäynti ja ryöstäminen. Koska valtakunnan talous perustui orjuudelle ja orjille ei makseta palkkaa, mitään ostovoimaista palkansaajaluokkaa, yritteliäisyyttä ja keskiluokkaa ei koskaan syntynyt - talous jäi basaaritalouden asteelle. Ainoa tapa oli rosvoaminen. Rooma ei periaatteellisella tasolla eronnut mongoleista tai assyrialaisista mitenkään - ainoa ero hunneihin, skyytteihin ja muihin kansoihin, jotka osasivat vain tuhota - on että roomalaiset sentään rakensivatkin jotain.
Roomassa kaikki meni hyvin niin kauan kun valtakunta laajeni ja ryöstettävää riitti.
Minulla ei ole vahvaa mielipidettä Rooman romahduksen syystä enkä ala sellaista tässäkään esittää. Kansankokonaisuuden "nimikkoteoria" on kuitenkin tavallaan Peter Turchinin kirjassa War and Peace and War esitetty teoriaa kansakuntien noususta ja tuhosta. Turchinperustaa teoriansa 1300-luvulla eläneen arabisosiologin ibn Khaldunin teoriaan ryhmäkoheesion merkityksestä kaupunkivaltioiden nousulle ja tuholle.
ibn-Khaldunin teorian mukaan koheesio syntyy spontaanisti pienissä sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä - ja sitä vahvistaa uskonnollinen ideologia. Khaldunin analyysi selittää miten koheesio vie ryhmän valtaan mutta sisältää samalla ryhmän (psykologisen, sosiologisen, taloudellisen ja poliittisen) rappion siemenen, joka johtaa ryhmän korvautumiseen toisella ryhmällä.
...
Yhteisöstä tulee suuri sivilisaatio, mutta sen suuruuden päiviä seuraa rappion kausi ja ryhmäkoheesion aleneminen. Tästä seuraa että uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah. Kun barbaarit vahvistavat valtansa, he kuitenkin alkavat kiinnostua sivilisaation hienostuneemmista piirteistä kuten lukutaidosta ja taiteesta ja ottavat ne osaksi omaa kulttuuriaan. Hiljalleen prosessi alkaa alusta ja seuraavat barbaarit valtaavat sivilisaation alueen.
Joskus vuosi sitten tutustuin wikipedian teorian 13. Joseph Tainterin teoria perustuu ajatukseen, että aikaa myöten organisaatio (valtio, yritys) muuttuu yhä kompleksisemmaksi pyrkiessään ratkaisemaan eteen tulevia ongelmiaan.
According to Tainter's Collapse of Complex Societies, societies become more complex as they try to solve problems. Social complexity can be recognized by differentiated social and economic roles and many mechanisms through which they are coordinated, and by reliance on symbolic and abstract communication, and the existence of a class of information producers and analysts who are not involved in primary resource production.
Such complexity requires a substantial "energy" subsidy (meaning the consumption of resources, or other forms of wealth). When a society confronts a "problem," such as a shortage of energy, or difficulty in gaining access to it, it tends to create new layers of bureaucracy, infrastructure, or social class to address the challenge. Tainter applies his model to three case studies: The Western Roman Empire, the Maya civilization, and the Chaco culture.
Lopputulema kuitenkin on, että marginaalituotto kompleksisuuden lisäämiseksi tehdyistä investoinneista jossain vaiheessa menee nollaksi ja sen allekin:
In Tainter's view, while invasions, crop failures, disease or environmental degradation may be the apparent causes of societal collapse, the ultimate cause is an economic one, inherent in the structure of society rather than in external shocks which may batter them: diminishing returns on investments in social complexity.
Finally, Tainter musters modern statistics to show that marginal returns on investments in energy, education and technological innovation are diminishing today. The globalised modern world is subject to many of the same stresses that brought older societies to ruin.
Teoria jotenkin iski minuun siksi, että olin isossa yrityksessä nähnyt miten yrityksen toiminta jatkuvasti kompleksisoitui. Siinä missä ensin Telenokialla (myöh. Nokia Telecommunications, NSN) oli lähinnä tuotekehitysihmisiä, tuotantoa ja myyntimiehiä, roolien määrä kasvoi räjähdysmäisesti, kun kaikki toiminta määritettiin noudattamaan erilaisia prosesseja.
Syntyi erikoistuneet linjaesimiehet, erikoistuneet projektin johtajat ja projektisihteerit, tuotepäälliköt, laatuhenkilöt, vaatimusmäärittelyprosessin kehittäjät jne. jne. Yhä harvempi ymmärsi kuin oman alueensa. Aiemmin yritys oli muodostunut joukosta kiinteää yhteistyötä keskenään tekevistä yksilöistä, joitten toimintaa toki rajoitti voimakas ryhmäpaine. Yritys oli kuin joukko suht eriytymättömiä soluja joista useimmat kykenivät korvaamaan toisensa. Myöhemmin solut erikoistuivat. Samalla tavalla kuin ihmisruumissa on elimet (korva, silmä, maksa,...), roolit eriytyivät ja kukin ymmärsi vain pienen pienen osan kokonaisuudesta.
Työn jako kasvatti aluksi yrityksen tehokkuutta, mutta samalla yritys kompleksisoitui.
Kun teleala muuttui voimakkaasti - Internet tuli mobiilimaailmaankin - kompleksinen yritys ei enää ollut uusiutumiskykyinen. Työntekijät olivat rooliensa vankeja. Uudessa maailmassa ihmiset tekivät vanhoja töitä ja ajattelivat vanhoja ajatuksia. Uusi tekniikka ymmärrettiin ehkä teknisesti, mutta ei uusia liiketoimintamalleja. Kuvien jakamisen ja videoiden jakamisen uskottiin olevan samanlainen rahasampo - ja suurempikin - kuin tekstiviestit. Todellisuudessa palvelut siirtyivät webbiin ja operaattorista tuli pelkän bittiputken tarjoaja.
Tainterin teorian nyt löytänyt Internet guru Clay Shirky kirjoituksessaan Collapse of Complex business Models:
...Tainter’s thesis is that when society’s elite members add one layer of bureaucracy or demand one tribute too many, they end up extracting all the value from their environment it is possible to extract and then some.
The ‘and them some’ is what causes the trouble. Complex societies collapse because, when some stress comes, those societies have become too inflexible to respond. In retrospect, this can seem mystifying. Why didn’t these societies just re-tool in less complex ways? The answer Tainter gives is the simplest one: When societies fail to respond to reduced circumstances through orderly downsizing, it isn’t because they don’t want to, it’s because they can’t.
In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.
When the value of complexity turns negative, a society plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification.
Yritys ja yrityksen liiketoimintamallit toimivat samalla tavalla kuin yhteiskunnat. Kompleksisen yrityksen on äärimmäisen vaikeaa uudistua muuttumalla yksinkertaiseksi.
Kun suuret teleyritykset nyt heikkenevät ne irtisanovat suuren joukon äärimmäisen erikoistuneita ihmisiä joiden on vaikea läytää uusia työtehtäviä.
Yrityksen työntekijöidenkin on vaikea muuttua itsenäiseksi yksilöiksi oltuaan aiemmin yrityksen korvia, silmiä ja maksoja. Vastaavien erittäin eriytyneitten työtehtävien löytäminen oman yrityksen ulkopuolelta on myös vaikeaa. Älykäs ihminen oppii tietysti mihin tahansa tehtäviin, mutta kaikille se ei ole helppoa.
Samoin kuin yhteistyötä tekevien solujen muuttuminen evoluution kautta yhdeksi organismiksi eriytyneine elimineen on irreversiibeli prosessi, jota John Maynard Smith kutsuu nimellä Major Transition, kompleksisen yrityksen muuttuminen yksinkertaisemmaksi yritykseksi tai yrityksen äärimmäisen erikoistuneiden työntekijäiden muuttuminen itsenäiseksi yksilöiksi on äärimmäisen vaikeaa.
Nokia ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ovat hyviä ehdokkaita seuraaviksi romahtajiksi.
sunnuntaina, huhtikuuta 04, 2010
Työperäinen maahanmuutto
Mikäli seuraamme sitä argumentaatiota, joka on esitetty Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen kirjoissa IQ and Wealth of Nations, IQ & Global Inequality ja Globaalit ongelmat, tulemme vääjäämättä (induktiopäättelyllä) siihen johtopäätökseen, että Lynnin ja Vanhasen teorian mukaan Haitin ongelmat johtuvat merkittävältä osaltaan työperäisestä maahanmuutosta. Tätä ei muuksi muuta se, että maahanmuutto tapahtui jo 1700-luvulla ja sitä ennen.
Palkatessaan - tai muuten hankkiessaan - työntekijöitä ulkomailta yritykset - Haitissa tai missä tahansa muualla - pyrkivät luonnollisesti maksimoimaan omaa voittoaan. Ulkoisvaikutuksia, kuten väestön demografista muutosta, yritykset eivät huomioi. Demografinen muutos on yritystoimnnan ulkoisvaikutus.
Ulkoisvaikutus voi olla neutraali, positiivinen tai negatiivinen. Kun kaikkia ulkoisvaikutuksia (ulkoishaittoja tai ulkoishyötyjä) ei sisäistetä hintoihin, päätöksenteko vääristyy. Puhutaan markkinahäiriöistä.
Kuten tunnettua toisten mielestä valtiolla - tai yhteisöillä - voi olla tärkeä rooli markkinahäiriöiden korjaamisessa. Toisten mielestä kaikki valtion sekaantuminen markkinoihin vain pääsääntöisesti pahentaa markkinahäiriötä.
Wikipedia kirjoittaa ulkoisvaikutuksista näin:
Ulkoisvaikutus on taloustieteessä kaupankäynnin tai taloudellisen toiminnan vaikutus, joka koskee kolmansia osapuolia, jotka eivät osallistu tehtävään päätökseen. Jos toiminnan hyödyt tai haitat eivät rajoitu toimijoihin itseensä, ei päätöstä tehdä sosiaalisesti optimaallisella tavalla. Tyypillinen esimerkki negatiivisesta ulkoisvaikutuksista on saastutus. Positiivisia ulkoisvaikutuksia ajatellaan usein olevan muun muassa koulutuksessa. Ulkoisvaikutukset ovat yksi markkinahäiriöiden tärkeimmistä syistä.
Yhteiskunnan kannalta ulkoisvaikutusten poistaminen tai korjaaminen olisi hyödyllistä, jotta resurssit tulisivat käytetyiksi mahdollisimman tehokkaasti. Ulkoisvaikutuksia voidaan yrittää hallita esimerkiksi sääntelyllä, tukiaisilla tai veroilla. Tukiaisilla ja veroilla pyritään muuttamaan toimijan kohtaama hinta, jolloin hän korjaisi toimintansa sosiaalisesti optimaalliselle tasolle. ...
Ulkoishaitta on taloudellisesta toiminnasta seuraava haitallinen vaikutus kolmanteen osapuoleen, joka jää ottamatta huomioon. Tyypillisesti tuotteen myyjä tai valmistaja pystyy jättämään osan kustannuksistaan jollekulle, joka ei ole suostunut kauppaan. Tällöin hyödykettä tuotetaan tai kulutetaan enemmän kuin olisi sosiaalisesti optimaallista.
Klassinen esimerkki ulkoishaitoista on yhteisresurssien käyttö. Yhteisresurssilla tarkoitetaan yhteisessä käytössä olevaa resurssia, jonka käyttö on ilmaista tai liian alhaisesti hinnoiteltua. Tällaisia resursseja ovat muun muassa puhdas ympäristö ja yhteiset kalavedet.
Työperäisen maahanmuuton ulkoisvaikutuksia voi siis mallittaa niin, että väestön laatu käsitetään yhteisresurssiksi.
Palkatessaan - tai muuten hankkiessaan - työntekijöitä ulkomailta yritykset - Haitissa tai missä tahansa muualla - pyrkivät luonnollisesti maksimoimaan omaa voittoaan. Ulkoisvaikutuksia, kuten väestön demografista muutosta, yritykset eivät huomioi. Demografinen muutos on yritystoimnnan ulkoisvaikutus.
Ulkoisvaikutus voi olla neutraali, positiivinen tai negatiivinen. Kun kaikkia ulkoisvaikutuksia (ulkoishaittoja tai ulkoishyötyjä) ei sisäistetä hintoihin, päätöksenteko vääristyy. Puhutaan markkinahäiriöistä.
Kuten tunnettua toisten mielestä valtiolla - tai yhteisöillä - voi olla tärkeä rooli markkinahäiriöiden korjaamisessa. Toisten mielestä kaikki valtion sekaantuminen markkinoihin vain pääsääntöisesti pahentaa markkinahäiriötä.
Wikipedia kirjoittaa ulkoisvaikutuksista näin:
Ulkoisvaikutus on taloustieteessä kaupankäynnin tai taloudellisen toiminnan vaikutus, joka koskee kolmansia osapuolia, jotka eivät osallistu tehtävään päätökseen. Jos toiminnan hyödyt tai haitat eivät rajoitu toimijoihin itseensä, ei päätöstä tehdä sosiaalisesti optimaallisella tavalla. Tyypillinen esimerkki negatiivisesta ulkoisvaikutuksista on saastutus. Positiivisia ulkoisvaikutuksia ajatellaan usein olevan muun muassa koulutuksessa. Ulkoisvaikutukset ovat yksi markkinahäiriöiden tärkeimmistä syistä.
Yhteiskunnan kannalta ulkoisvaikutusten poistaminen tai korjaaminen olisi hyödyllistä, jotta resurssit tulisivat käytetyiksi mahdollisimman tehokkaasti. Ulkoisvaikutuksia voidaan yrittää hallita esimerkiksi sääntelyllä, tukiaisilla tai veroilla. Tukiaisilla ja veroilla pyritään muuttamaan toimijan kohtaama hinta, jolloin hän korjaisi toimintansa sosiaalisesti optimaalliselle tasolle. ...
Ulkoishaitta on taloudellisesta toiminnasta seuraava haitallinen vaikutus kolmanteen osapuoleen, joka jää ottamatta huomioon. Tyypillisesti tuotteen myyjä tai valmistaja pystyy jättämään osan kustannuksistaan jollekulle, joka ei ole suostunut kauppaan. Tällöin hyödykettä tuotetaan tai kulutetaan enemmän kuin olisi sosiaalisesti optimaallista.
Klassinen esimerkki ulkoishaitoista on yhteisresurssien käyttö. Yhteisresurssilla tarkoitetaan yhteisessä käytössä olevaa resurssia, jonka käyttö on ilmaista tai liian alhaisesti hinnoiteltua. Tällaisia resursseja ovat muun muassa puhdas ympäristö ja yhteiset kalavedet.
Työperäisen maahanmuuton ulkoisvaikutuksia voi siis mallittaa niin, että väestön laatu käsitetään yhteisresurssiksi.
perjantaina, huhtikuuta 02, 2010
Hyvinvointiyhteiskunnan luonne ?
Facebookista leikattua:
Mikäli puhutaan tästä pohjoismaisesta hyvinvointimallista, niin sen olemassaolo on aina perustunut jatkuvaan talodelliseen kasvuun, eli kyseessä on eräällainen pyramidihuijaus, joka vaatii jatkuvasti lisää ihmisiä ns. alalinjaan.
Tämähän on Kataisen laskelmien perustana kun hän ilmoitti, että Suomi tarvitsee 1,3 miljoonaa ihimistä lisää lähiaikoina, jotta pohjoismainen hyvinvointimalli voidaan säilyttää.
Mamut eivät ole syypäitä pohjoismaisen hyvinvointi yhteiskunta-kokeilun romahtamiseen, tosin he nopeuttavat sen romahtamista.
Olen samaa mieltä siinä, että nykymuodossaan pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on pyramidihuijaus. Pyramidihuijausta ei kannata minusta lähteä verovaroin tai maahanmuutolla korjailemaan.
Kysymys on enää siitä ketkä tulevat olemaan tämän huijauksen suurimmat uhrit. Kuka menettää suurimmat rahat?
Mikäli puhutaan tästä pohjoismaisesta hyvinvointimallista, niin sen olemassaolo on aina perustunut jatkuvaan talodelliseen kasvuun, eli kyseessä on eräällainen pyramidihuijaus, joka vaatii jatkuvasti lisää ihmisiä ns. alalinjaan.
Tämähän on Kataisen laskelmien perustana kun hän ilmoitti, että Suomi tarvitsee 1,3 miljoonaa ihimistä lisää lähiaikoina, jotta pohjoismainen hyvinvointimalli voidaan säilyttää.
Mamut eivät ole syypäitä pohjoismaisen hyvinvointi yhteiskunta-kokeilun romahtamiseen, tosin he nopeuttavat sen romahtamista.
Olen samaa mieltä siinä, että nykymuodossaan pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on pyramidihuijaus. Pyramidihuijausta ei kannata minusta lähteä verovaroin tai maahanmuutolla korjailemaan.
Kysymys on enää siitä ketkä tulevat olemaan tämän huijauksen suurimmat uhrit. Kuka menettää suurimmat rahat?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)