Maalaiskylät Englannissa haluavat säilyttää etnisen ja sosiaalisen identiteettinsä. Tähän mennessä liberaali älymystö on leimannut tällaiset eristymispyrkimykset rasismiksi, mutta tilanne on muuttumassa päälaelleen. Aletaan ymmärtää että kyse on pikemmin vapauden kaipuusta ja perustavaa laatua olevasta ihmisoikeudesta Valita Heimo kuin rasismista.
Evoluutiopsykologian professori Geoffrey Miller haluaa edistää ihmisten oikeutta valita heimonsa. Hän kirjoittaa kirjassaan Spent vapauden puolesta otsikolla Legalize Liberty mm.:
1. There is increasing evidence that communities with a chaotic diversity of social norms do not function very well.
2. It has become almost impossible now for like-minded people to arrange to live together in a small community with cohesive social norms.
3. Real norms can be sustained effectively only by selecting who moves in, by praising or punishing those who uphold or violate norms as residents, and by expelling those who repeatedly violate the norms. These are the requirements to sustain the type of cooperation called network reciprocity, in which cooperators form local “network clusters” (communities) in which they help one another.
4. While modern multicultural communities may be very free at the level of individual lifestyle choice, they are very unfree at the level of allowing people to create and sustain distinctive local community norms and values.
5. Antidiscrimination laws apply, de facto, to everything except income, with the result that we have low-income ghettos, working-class tract houses, professional exurbs.
6. One huge benefit of legalizing such diversity is that we might learn what really makes communities work. We can compare different criteria of success across different communities and see what succeeds and what fail.
Pitkälti samoilla linjoilla on taloustieteen nobelisti ja toinen amerikkalainen liberaali intellektuelli Elinor Ostrom. Ostromin mukaan yhteisresurssien hoito onnistuu huonommin, jos yhteisö on monikulttuurinen.
Ostrom kirjoittaa kirjassaan The Drama of the Commons:
" ... ethnic diversity is associated with lower public goods funding across the U.S. municipalities because different ethnic groups have different preferences over the type of public good ... In the kind of rural societies considered in this chapter ... the effectiveness of social sanctions weakens as they cross ethnic reference groups. In this vein, Miguel (2000) constructs a theoretical model where the defining characteristics of ethnic groups are the ability to impose social sanctions within the community against deviant individuals and the ability to coordinate on efficient equilibria in settings of multiple equilibria. With data from the activities of primary school committees in rural western Kenya, Miguel then shows that higher levels of ethnic diversity are associated with significantly lower parent participation in parent meetings, worse attendance at school committee meetings, and sharply lower teacher attendance and motivation.
"If social groups (not solely ethnic groups) are defined as those whose boundaries coincide with the effective monitoring and enforcement of shared social norms ... this is one way of understanding the notion cited earlier of cultural homogeneity, a variant of what many authors have called social capital or social cohesion. ... Irrigation organizations that cross village boundaries can rely less on social sanctions and norms to enforce cooperative behavior ..."
Ostromin mukaan yhteisön autonomia - oikeus valita jäsenensä ja määritellä omat sosiaaliset norminsa on ensiarvoisen tärkeää. Ostrom kirjoittaa kirjassaan Governing the Commons:
Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.
Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.
Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan.
keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2011
perjantaina, maaliskuuta 25, 2011
Veblenin hyödykkeestä - osa 2
Ilatehti leimaa minusta kaikkia kristillisiä järjestöjä homofobisiksi otsikolla Kristillisten järjestöjen homovastainen kampanja rinnastaa homoseksuaalit murhaajiin. Kuitenkin kyseinen kampanja on lähinnä vain yhden porukan - kansanlähetyksen - kampanja.
Iltalehti teeskentelee näin olevansa tuohtunut homojen kiusaamisesta mutta harrastaa samalla samanlaista leimaamista kuin homofobiset, koska leimaaminen myy. Moraalisella tuohtumisella homofobiasta ja rasismista Iltalehti yrittää kerätä rahaa.
No kaikkihan yritämmme ideologisilla puheillamme tiedostamattamme kertoa jotain itsestämme - esimerkiksi teeskennellä että välitämme. Cheap Talk - eli vouhkaaminen rasismista, homojen oikeuksista, raiskaajien saamista alhaisista rangaistuksista tai somalien väitetystä laiskuudesta - ei osoita oikeastaan muuta kuin että yritämme teeskennellä jotain. Kaikkein vähiten se osoittaa että oikeasti välitämme.
Signaalin tuottamisen pitää olla edes jossain määrin kallista, jotta kenenkään kannattaisi luottaa moisten lausuntojen arvoon. Silloinkin kun signaali on kallis - esimerkiksi ajan kuluttaminen ympäristöliikkeen tempauksiin - signaali ei evoluutiopsykologi Geoffrey Millerin mukaan niinkään signaloi ideologista sitoutumista ympäristöön vaan jotain muuuta. Luonnetta ehkä. Ainoa kestävä ja hyödyllinen asia mikä monestakin ideologisesta liikkeestä on jäänyt jäljelle ovat ystävyyssuhteet, verkostot ja parisuhteet. Ideologian sisällöllä ei ole niin paljon merkitystä.
Thorstein Veblen oli ensimmäinen taloustieteilijä joka ymmärsi, miten kalliit signaalit voivat signaloida luotettavasti jotain. Ns. Veblenin hyödyke kertoo omistajansa varakkuudesta. Joutilas luokka hankki hyödykkeitä - mitä kalliimpia sitä parempi - osoittaakseen varakkuuttaan sekä harrasti golfia ja opiskeli kuolleita kieliä - osoittaakseen että sillä on aikaa. (Katso Kansankokonaisuuden edellinen postaus Veblenin hyödykkeistä.)
Millerin mukaan konsumentarismikin on kallista signalointia. Hankkiessamme iPad:in tai muun monimutkaisen laitteen emme tosin signaloi vain varakkuuttamme vaan Millerin mukaan ensi sijassa personaallisuuttamme (avoimuutta uusille asioille iPad:in tapauksessa) ja älykkyyttämme. Henkilö joka kykenee keskustelemaan uuden monimutkaisen laitteen ominaisuuksista osoittaa ainakin tiettyä älykkyyttä. Omakotitalon rakentaminen itse, tai akvaarion tai koiran pito, signaloivat nekin kalliisti jotain. Pitkäjänteisyyttä ja kunnollisuutta nyt ainakin.
Insinööri vihaa luonnostaan Veblenin hyödykkeitä, koska insinööri mieltää että tuotteilla (puhelimella) pitää olla joku kunnon käyttötarkoitus (puhuminen), jolloin on olemassa myös selkeä kriteeri laadusta (äänen laatu). (Nykyään puhemlimella on tietysti muitakin kunnon käyttötarkoituksia kuten Web surffaus, mailien luku tai tweettaaminen.)
Thorstein Veblen jakoi insinöörin halveksunnan Veblenin hyödykkeitä kohtaan. Vähemmän tunnetussa kirjassaan The Instinct of Workmanship hän maalailee insinöörin sielunmaisemaa ja luo teknokraattista utopiaa, jossa insinööri korvaa markkinamiehen ja luo maailman jossa ei ole turhaa tuotantoa.
Veblenin mukaan tuotannon riittämätön määrä ei ole syy siihen että osa ihmisistä elää puutteessa: hyödyllisiin tarkoitusperiin vaadittava tuotantotaso on jokseenkin helppo saavuttaa. Valtavasti tuotantoa sen sijaan tarvitaan siihen, että ylin luokka erottuu hiukan vähemmän varakkaista ja he taas hiukan köyhemmistä ja niin edelleen. Syntyy eräänlainen ketjureaktio.
Veblenin hyödyke ei oikein noudata uusklassisen taloustieteenkään malleja, vaan kysyntä ainakin "joutilaan luokan" keskuudessa saattaa jopa kasvaa kun hinta nousee. Veblenin hyödykkeiden markkina on kaukana täydellisestä kilpailusta, jossa kilpailu ajaa marginaalit kohti nollaa.
Android-puhelinten markkina alkaa uskoakseni jo lähestyä täydellistä kilpailua, mutta Apple pelaa toisenlaista peliä. Applen voitot ovat aivan toista luokkaa kuin Samsungin, HTC:n ja Sonyn. Sanotaan, että Apple osaa differentioitua. Käytännössä Apple myy Veblenin hyödykettä.
Evoluutiopsykologi Milleriäkin Veblenin hyödykkeiden käyttö persoonallisuuden ja älykkyyden signalointiin ärsyttää. Aikoinaan muiden ihmisten karaktäärin arviointi oli Millerin mukaan yksi keskeisimpiä viisauden muotoja.
ability to judge character was considered a major part of wisdom, and a cardinal virtue, before consumerist capitalism made concepts like character, wisdom, and virtue sound unfashionable.
Tyhjä taulu ideologia loi kuvan, että ihmisen karaktääri - suht pysyvä ja periytyvä persoonallisuustyyppi ja äo - ovat harhaa. Ihmisistä tuli tyhjiä kuluttajia.
Judgments of one’s peers and dates by the older generation had to be made to seem old-fashioned, uncool, irrelevant, biased, and prejudiced.
In this, the marketers succeeded spectacularly, assisted by two key twentieth-century ideologies: (1) the egalitarian rejection of the idea that an individual’s personality, intelligence, mental health, and moral virtues are useful concepts worth evaluating accurately and discussing socially, and (2) the environmentalist rejection of the idea that these traits show stability within individuals (across situations, relationships, and ages) and within families (through genetic inheritance).
Consumerist capitalism has depended on youth’s embrace of these blank-slate ideologies, which were sold as thrillingly rebellious and thoughtfully progressive. Throughout most of the twentieth century, they seemed validated by psychology, social science, progressive politics, and the self-help movement. In popular culture, the blank-slate ideology convinced the young that the purchase of any new product designed to display some personal trait was a heroic rebellion against the older generation’s outmoded belief in the existence, stability, and heritability of personal traits. In the behavioral sciences, the blank-slate ideology biased generations of scientists against trait psychology, personality research, intelligence research, behavior genetics, and any other area concerned with individual differences. Instead, the focus turned to psychological processes that were allegedly similar across all humans: child development, social cognition, neural information processing.
The blank-slate model of human nature, far from challenging the principles of consumerist capitalism, forms consumerism’s ideological bedrock.
Consumerism actually promotes two big lies. One is that above-average products can compensate for below-average traits when one is trying to build serious long-term relationships with mates, friends, or family.
A second big lie that consumerism promotes is that products offer cooler, more impressive ways to display our desirable traits than any natural behavior could provide. Specifically, consumerism assumes that better products are more effective signals. Any technical improvement in product design or features, and any marketing innovation in product branding, is pitched as an upgrade in signal efficiency.
Vasemmisto jakaa Tyhjä Taulu-ideologian ja tukee näin konsumentarismia. Vasemmisto ei myönnä, että yksilöt ja kansakunnat eroavat älykkyyden ja persoonallisuustyyppien osalta dramaattisesti, vaan ihmisten ongelmat johtuvat muka vain ympäristöstä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Vasemmisto on konsumentarismin lailla viemässä ihmiseltä todellisen viisauden ja ylpeyden itsestään.
Yksilön karaktääri sekä kansalaisyhteiskunnan ja kulttuurin laatu ovat Millerinkin mukaan ratkaisevat yksilön ja kansakunnan menestystekijät. Hyvät lait ja vapaat markkinat eivät yksinään tee yhteiskuntaa, vaan yksilöt ja kansalaisyhteiskunta.
Ps. Ekologisesta näkökulmasta Veblenin hyödyke ei kuitenkaan aina ole pahasta. Jos kuluttaja esimerkiksi maksaa kaksinkertaisen hinnan Applen tuotteesta, jossa on samat ominaisuudet kuin halvemmassa tuotteessa mutta "parempi" brandi, ekologisesta näkökulmasta tässä ei ole mitään moitittavaa.
Iltalehti teeskentelee näin olevansa tuohtunut homojen kiusaamisesta mutta harrastaa samalla samanlaista leimaamista kuin homofobiset, koska leimaaminen myy. Moraalisella tuohtumisella homofobiasta ja rasismista Iltalehti yrittää kerätä rahaa.
No kaikkihan yritämmme ideologisilla puheillamme tiedostamattamme kertoa jotain itsestämme - esimerkiksi teeskennellä että välitämme. Cheap Talk - eli vouhkaaminen rasismista, homojen oikeuksista, raiskaajien saamista alhaisista rangaistuksista tai somalien väitetystä laiskuudesta - ei osoita oikeastaan muuta kuin että yritämme teeskennellä jotain. Kaikkein vähiten se osoittaa että oikeasti välitämme.
Signaalin tuottamisen pitää olla edes jossain määrin kallista, jotta kenenkään kannattaisi luottaa moisten lausuntojen arvoon. Silloinkin kun signaali on kallis - esimerkiksi ajan kuluttaminen ympäristöliikkeen tempauksiin - signaali ei evoluutiopsykologi Geoffrey Millerin mukaan niinkään signaloi ideologista sitoutumista ympäristöön vaan jotain muuuta. Luonnetta ehkä. Ainoa kestävä ja hyödyllinen asia mikä monestakin ideologisesta liikkeestä on jäänyt jäljelle ovat ystävyyssuhteet, verkostot ja parisuhteet. Ideologian sisällöllä ei ole niin paljon merkitystä.
Thorstein Veblen oli ensimmäinen taloustieteilijä joka ymmärsi, miten kalliit signaalit voivat signaloida luotettavasti jotain. Ns. Veblenin hyödyke kertoo omistajansa varakkuudesta. Joutilas luokka hankki hyödykkeitä - mitä kalliimpia sitä parempi - osoittaakseen varakkuuttaan sekä harrasti golfia ja opiskeli kuolleita kieliä - osoittaakseen että sillä on aikaa. (Katso Kansankokonaisuuden edellinen postaus Veblenin hyödykkeistä.)
Millerin mukaan konsumentarismikin on kallista signalointia. Hankkiessamme iPad:in tai muun monimutkaisen laitteen emme tosin signaloi vain varakkuuttamme vaan Millerin mukaan ensi sijassa personaallisuuttamme (avoimuutta uusille asioille iPad:in tapauksessa) ja älykkyyttämme. Henkilö joka kykenee keskustelemaan uuden monimutkaisen laitteen ominaisuuksista osoittaa ainakin tiettyä älykkyyttä. Omakotitalon rakentaminen itse, tai akvaarion tai koiran pito, signaloivat nekin kalliisti jotain. Pitkäjänteisyyttä ja kunnollisuutta nyt ainakin.
Insinööri vihaa luonnostaan Veblenin hyödykkeitä, koska insinööri mieltää että tuotteilla (puhelimella) pitää olla joku kunnon käyttötarkoitus (puhuminen), jolloin on olemassa myös selkeä kriteeri laadusta (äänen laatu). (Nykyään puhemlimella on tietysti muitakin kunnon käyttötarkoituksia kuten Web surffaus, mailien luku tai tweettaaminen.)
Thorstein Veblen jakoi insinöörin halveksunnan Veblenin hyödykkeitä kohtaan. Vähemmän tunnetussa kirjassaan The Instinct of Workmanship hän maalailee insinöörin sielunmaisemaa ja luo teknokraattista utopiaa, jossa insinööri korvaa markkinamiehen ja luo maailman jossa ei ole turhaa tuotantoa.
Veblenin mukaan tuotannon riittämätön määrä ei ole syy siihen että osa ihmisistä elää puutteessa: hyödyllisiin tarkoitusperiin vaadittava tuotantotaso on jokseenkin helppo saavuttaa. Valtavasti tuotantoa sen sijaan tarvitaan siihen, että ylin luokka erottuu hiukan vähemmän varakkaista ja he taas hiukan köyhemmistä ja niin edelleen. Syntyy eräänlainen ketjureaktio.
Veblenin hyödyke ei oikein noudata uusklassisen taloustieteenkään malleja, vaan kysyntä ainakin "joutilaan luokan" keskuudessa saattaa jopa kasvaa kun hinta nousee. Veblenin hyödykkeiden markkina on kaukana täydellisestä kilpailusta, jossa kilpailu ajaa marginaalit kohti nollaa.
Android-puhelinten markkina alkaa uskoakseni jo lähestyä täydellistä kilpailua, mutta Apple pelaa toisenlaista peliä. Applen voitot ovat aivan toista luokkaa kuin Samsungin, HTC:n ja Sonyn. Sanotaan, että Apple osaa differentioitua. Käytännössä Apple myy Veblenin hyödykettä.
Evoluutiopsykologi Milleriäkin Veblenin hyödykkeiden käyttö persoonallisuuden ja älykkyyden signalointiin ärsyttää. Aikoinaan muiden ihmisten karaktäärin arviointi oli Millerin mukaan yksi keskeisimpiä viisauden muotoja.
ability to judge character was considered a major part of wisdom, and a cardinal virtue, before consumerist capitalism made concepts like character, wisdom, and virtue sound unfashionable.
Tyhjä taulu ideologia loi kuvan, että ihmisen karaktääri - suht pysyvä ja periytyvä persoonallisuustyyppi ja äo - ovat harhaa. Ihmisistä tuli tyhjiä kuluttajia.
Judgments of one’s peers and dates by the older generation had to be made to seem old-fashioned, uncool, irrelevant, biased, and prejudiced.
In this, the marketers succeeded spectacularly, assisted by two key twentieth-century ideologies: (1) the egalitarian rejection of the idea that an individual’s personality, intelligence, mental health, and moral virtues are useful concepts worth evaluating accurately and discussing socially, and (2) the environmentalist rejection of the idea that these traits show stability within individuals (across situations, relationships, and ages) and within families (through genetic inheritance).
Consumerist capitalism has depended on youth’s embrace of these blank-slate ideologies, which were sold as thrillingly rebellious and thoughtfully progressive. Throughout most of the twentieth century, they seemed validated by psychology, social science, progressive politics, and the self-help movement. In popular culture, the blank-slate ideology convinced the young that the purchase of any new product designed to display some personal trait was a heroic rebellion against the older generation’s outmoded belief in the existence, stability, and heritability of personal traits. In the behavioral sciences, the blank-slate ideology biased generations of scientists against trait psychology, personality research, intelligence research, behavior genetics, and any other area concerned with individual differences. Instead, the focus turned to psychological processes that were allegedly similar across all humans: child development, social cognition, neural information processing.
The blank-slate model of human nature, far from challenging the principles of consumerist capitalism, forms consumerism’s ideological bedrock.
Consumerism actually promotes two big lies. One is that above-average products can compensate for below-average traits when one is trying to build serious long-term relationships with mates, friends, or family.
A second big lie that consumerism promotes is that products offer cooler, more impressive ways to display our desirable traits than any natural behavior could provide. Specifically, consumerism assumes that better products are more effective signals. Any technical improvement in product design or features, and any marketing innovation in product branding, is pitched as an upgrade in signal efficiency.
Vasemmisto jakaa Tyhjä Taulu-ideologian ja tukee näin konsumentarismia. Vasemmisto ei myönnä, että yksilöt ja kansakunnat eroavat älykkyyden ja persoonallisuustyyppien osalta dramaattisesti, vaan ihmisten ongelmat johtuvat muka vain ympäristöstä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Vasemmisto on konsumentarismin lailla viemässä ihmiseltä todellisen viisauden ja ylpeyden itsestään.
Yksilön karaktääri sekä kansalaisyhteiskunnan ja kulttuurin laatu ovat Millerinkin mukaan ratkaisevat yksilön ja kansakunnan menestystekijät. Hyvät lait ja vapaat markkinat eivät yksinään tee yhteiskuntaa, vaan yksilöt ja kansalaisyhteiskunta.
Ps. Ekologisesta näkökulmasta Veblenin hyödyke ei kuitenkaan aina ole pahasta. Jos kuluttaja esimerkiksi maksaa kaksinkertaisen hinnan Applen tuotteesta, jossa on samat ominaisuudet kuin halvemmassa tuotteessa mutta "parempi" brandi, ekologisesta näkökulmasta tässä ei ole mitään moitittavaa.
tiistaina, maaliskuuta 22, 2011
Hyvivointi vai syrjäyttäminen
Eduskuntavaaliehdokas Jaana Pelkonen (kok) on kirjoituksessaan Vastikkeeton tuki pois samoila linjoilla kun minä toissakertaisessa postauksessani:
Toimeentulotukilaki toimiikin itse asiassa nuoria itseään vastaan. Tällä hetkellä ilman tuloja oleva nuori voi hakea toimeentulotukea pitkiäkin aikoja ilman, että hänen tarvitsee koskaan tavata sosiaalityöntekijää kasvotusten. Ainut seuraamus passiivisuudesta voi olla toimeentulotuen saaminen alennettuna. Tällainen käytäntö ruokkii syrjäytymiskierrettä eikä millään tavalla herätä nuorten kiinnostusta työntekoon.
Pahimmillaan nuorena alkanut toimeentulotukikierre jatkuu koko loppuelämän ilman, että kukaan missään vaiheessa herää pohtimaan, olisiko tästä nuoresta kenties ollut johonkin muuhunkin. Onko meillä todellakin varaa tyytyä näiden nuorten kohdalla siihen helppoon ratkaisuun, että heidän ”yhteiskunnallinen roolinsa” on olla pelkkä tuensaaja? Miksi emme edes halua yrittää kannustaa heitä osallistumaan yhteiskunnan pyörittämiseen? Mielestäni tämä on ennen kaikkea näiden nuorten todellista aliarvioimista, johon meillä ei tänä päivänä ole varaa.
Toimeentulotukilaki toimiikin itse asiassa nuoria itseään vastaan. Tällä hetkellä ilman tuloja oleva nuori voi hakea toimeentulotukea pitkiäkin aikoja ilman, että hänen tarvitsee koskaan tavata sosiaalityöntekijää kasvotusten. Ainut seuraamus passiivisuudesta voi olla toimeentulotuen saaminen alennettuna. Tällainen käytäntö ruokkii syrjäytymiskierrettä eikä millään tavalla herätä nuorten kiinnostusta työntekoon.
Pahimmillaan nuorena alkanut toimeentulotukikierre jatkuu koko loppuelämän ilman, että kukaan missään vaiheessa herää pohtimaan, olisiko tästä nuoresta kenties ollut johonkin muuhunkin. Onko meillä todellakin varaa tyytyä näiden nuorten kohdalla siihen helppoon ratkaisuun, että heidän ”yhteiskunnallinen roolinsa” on olla pelkkä tuensaaja? Miksi emme edes halua yrittää kannustaa heitä osallistumaan yhteiskunnan pyörittämiseen? Mielestäni tämä on ennen kaikkea näiden nuorten todellista aliarvioimista, johon meillä ei tänä päivänä ole varaa.
Taloyhtiö 2.0
Yhtiökokouksessa lojalistit valitsivat Mubarakin jatkamaan eikä kapina tällä kertaa realisoitunut edes minään taisteluna. Lojalistien rintama on suht vahva. Lojalistit muodostuvat lähinnä taloyhtiön eläkeläisistä. (Toki osa eläkeläisistä oli kiihkeänkin antilojalisteja - tunsivathan he historiaa muita paremmin.)
Kokouksen lopussa pyydettiin että yhtiökokouksen tiedotus tapahtuisi jatkossa sähköpostitse. Sähköpostiosoitteiden keräämisehdotus aiheutti närkästystä - suoranaista vihaa. (Viitattiin siihen että talossa asui muutama henkilö, joilla ei ole Internetiä.)
Lupasin kerätä sähköpostiosoitteet isännöitsijän puolesta. Saa nähdä saanko niitä, vai kokevatko lojalistit sähköpostiosoitteen antamisen epälojaalina tekona Mubarakia vastaan.
Sähköpostin, Facebookin ja Twitterin käyttö on riski Gaddafeille ja Mubarakeille. Tieto ei kulje hierarkkiaa myöten siististi vaan miten sattuu ihmisten välillä.
Lojalistit ihmettelivät miksi sähköpostia pitäisi ylipäätään käyttää. Olihan taloyhtiön tiedotuksiin jo lisätty kukkien kuvia - luulisi sen riittävän.
Kokouksen lopussa pyydettiin että yhtiökokouksen tiedotus tapahtuisi jatkossa sähköpostitse. Sähköpostiosoitteiden keräämisehdotus aiheutti närkästystä - suoranaista vihaa. (Viitattiin siihen että talossa asui muutama henkilö, joilla ei ole Internetiä.)
Lupasin kerätä sähköpostiosoitteet isännöitsijän puolesta. Saa nähdä saanko niitä, vai kokevatko lojalistit sähköpostiosoitteen antamisen epälojaalina tekona Mubarakia vastaan.
Sähköpostin, Facebookin ja Twitterin käyttö on riski Gaddafeille ja Mubarakeille. Tieto ei kulje hierarkkiaa myöten siististi vaan miten sattuu ihmisten välillä.
Lojalistit ihmettelivät miksi sähköpostia pitäisi ylipäätään käyttää. Olihan taloyhtiön tiedotuksiin jo lisätty kukkien kuvia - luulisi sen riittävän.
tiistaina, maaliskuuta 15, 2011
Hyvinvointi, tulonsiirrot ja onnellisuus
17.3. ilmestyvä HS Teema tulee käsittelemään suomalaista hyvinvointivaltiota.
Samassa yhteydessä HS julkaisee suomenkielellä kirjan Tasa-arvo ja hyvinvointi (Richard Wilkinson & Kate Pickett). Kirja on herättänyt suurta huomiota ja keskustelua ympäri maailman.
Kirja väittää, että olipa kyse mielisairauksien määrästä, eliniän odotteesta, lukutaidottomuudesta tai väkivallasta, ne kytkeytyvät yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen, eivätkä sen vaurauteen. Mitä suuremmat tuloerot, sitä huonommin kansalaiset voivat.
Tuloerot epäilemättä myös haastavat ihmisen yrittämään ja hyvinvointivaltio myös usein passivoi ihmisiä, mutta asialla on siis kaksi puolta. Tuloerot alentanevat elämänlaatua ja kasvattavat ristiriitoja yhteiskunnassa, toisaalta ne edistävät yritteliäisyyttä.
Sosiaalikonservatiivina kannatan jonkinasteisia tulonsiirtoja nimenomaan siksi, että tulonsiirroilla on ristiriitoja alentava vaikutus ja siksi, että tulonsiirrot nostavat parhaassa tapauksessa onnettomuuden kohteeksi joutuneen ihmisen takaisin jaloilleen.
Toisaalta väitän että hyvinvointiyhteiskunta on julkishyödyke ja sen ylläpitäminen ei onnistu vain valtion mahtikäskyllä. Hyvinvointivaltion tai muun julkishyödykkeen ylläpito onnistuu parhaiten, kun yhteisöllä on yhteinen arvopohja (esimerkiksi työmoraali) ja kun vapaamatkustajia rangaistaan.
Uskoakseni suomalainen hyvinvointivaltio on tällä hetkellä rapautumassa. Huoltosuhde heikkenee. Toisaalta sitoutuminen pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoihin kuten työmoraaliin on alentunut. Keskiluokka ei kannata tulonsiirtoja, kritisoi julkisten palveluiden tasoa ja näkee että sosiaaliturvan varassa elävät loisivat. Sosiaaliturvan varassa olevasta väestöstä osa kokee tulonsiirrot saavutettuna etuna, mikä jatkuu kehdosta hautaan ilman mitään velvoitteita.
En siis ole eri mieltä vasemmiston kanssa hyvinvointivation arvosta vaan sen luonteesta. Tai olen pikemmin samaa mieltä kuin perinteinen sosialidemokratia, joka painotti nimenomaan yhteistä arvopohjaa.
Hyvinvointivaltion tulonjaon ajatus on sukua metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnan ruuan jaon institituutiolle. Metsästäjä-keräilijä-yhteisönkin resurssien jako -malli perustui hyvin vahvaan yhteiseen normistoon ja vahvaan sosiaaliseen kontrolliin.
Vaikka USA:ta ja Iso-Britanniaa usein mielletään meritokraattisiksi, niissä maissa yksilön varallisuus syntyy suuremmassa määrin perimisen kautta kuin Pohjoismaissa. Tai ainakin vahempien varallisuus korreloi enemmän lasten varallisuuden kanssa kuin Pohjoismaissa. Pohjoismaat muistuttavat todellisuudessa enemmän tasa-arvoisia mutta toisaalta meritokraattisia metsästäjä-keräilijä-yhteisöjä kuin USA ja UK, jotka muistuttavat varallisuuden periytyvyyden osalta maatalousyhteiskuntaa ja paimentolaisyhteiskuntaa.
Tästä voisi nimenomaan päätellä että hyvinvointiyhteiskunta saattaisi olla varsin tehokaskin, kunhan se perustuisi yhteiseen normistooon ja sosiaaliseen kontrolliin. Toisaalta sosiaalinen kontrolli merkitsee eittämättä konformismia, mikä todennäköisesti alentaa innovaation tasoa.
Maailma ei ole mustavalkoinen vaan tehokkuuden optimointi merkitsee väistämättä tasapainoilua. Toisaalta voi ajatella että on olemassa useita eri lokaaleja tehokkuusmaksimeja (markkinaliberalismi tai perinteinen yhtenäiskulttuuriin perustuva hyvinvointivaltio), joiden keskinäinen tehokkuusero vaihtelee tilanteesta riippuen.
Samassa yhteydessä HS julkaisee suomenkielellä kirjan Tasa-arvo ja hyvinvointi (Richard Wilkinson & Kate Pickett). Kirja on herättänyt suurta huomiota ja keskustelua ympäri maailman.
Kirja väittää, että olipa kyse mielisairauksien määrästä, eliniän odotteesta, lukutaidottomuudesta tai väkivallasta, ne kytkeytyvät yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen, eivätkä sen vaurauteen. Mitä suuremmat tuloerot, sitä huonommin kansalaiset voivat.
Tuloerot epäilemättä myös haastavat ihmisen yrittämään ja hyvinvointivaltio myös usein passivoi ihmisiä, mutta asialla on siis kaksi puolta. Tuloerot alentanevat elämänlaatua ja kasvattavat ristiriitoja yhteiskunnassa, toisaalta ne edistävät yritteliäisyyttä.
Sosiaalikonservatiivina kannatan jonkinasteisia tulonsiirtoja nimenomaan siksi, että tulonsiirroilla on ristiriitoja alentava vaikutus ja siksi, että tulonsiirrot nostavat parhaassa tapauksessa onnettomuuden kohteeksi joutuneen ihmisen takaisin jaloilleen.
Toisaalta väitän että hyvinvointiyhteiskunta on julkishyödyke ja sen ylläpitäminen ei onnistu vain valtion mahtikäskyllä. Hyvinvointivaltion tai muun julkishyödykkeen ylläpito onnistuu parhaiten, kun yhteisöllä on yhteinen arvopohja (esimerkiksi työmoraali) ja kun vapaamatkustajia rangaistaan.
Uskoakseni suomalainen hyvinvointivaltio on tällä hetkellä rapautumassa. Huoltosuhde heikkenee. Toisaalta sitoutuminen pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoihin kuten työmoraaliin on alentunut. Keskiluokka ei kannata tulonsiirtoja, kritisoi julkisten palveluiden tasoa ja näkee että sosiaaliturvan varassa elävät loisivat. Sosiaaliturvan varassa olevasta väestöstä osa kokee tulonsiirrot saavutettuna etuna, mikä jatkuu kehdosta hautaan ilman mitään velvoitteita.
En siis ole eri mieltä vasemmiston kanssa hyvinvointivation arvosta vaan sen luonteesta. Tai olen pikemmin samaa mieltä kuin perinteinen sosialidemokratia, joka painotti nimenomaan yhteistä arvopohjaa.
Hyvinvointivaltion tulonjaon ajatus on sukua metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnan ruuan jaon institituutiolle. Metsästäjä-keräilijä-yhteisönkin resurssien jako -malli perustui hyvin vahvaan yhteiseen normistoon ja vahvaan sosiaaliseen kontrolliin.
Vaikka USA:ta ja Iso-Britanniaa usein mielletään meritokraattisiksi, niissä maissa yksilön varallisuus syntyy suuremmassa määrin perimisen kautta kuin Pohjoismaissa. Tai ainakin vahempien varallisuus korreloi enemmän lasten varallisuuden kanssa kuin Pohjoismaissa. Pohjoismaat muistuttavat todellisuudessa enemmän tasa-arvoisia mutta toisaalta meritokraattisia metsästäjä-keräilijä-yhteisöjä kuin USA ja UK, jotka muistuttavat varallisuuden periytyvyyden osalta maatalousyhteiskuntaa ja paimentolaisyhteiskuntaa.
Tästä voisi nimenomaan päätellä että hyvinvointiyhteiskunta saattaisi olla varsin tehokaskin, kunhan se perustuisi yhteiseen normistooon ja sosiaaliseen kontrolliin. Toisaalta sosiaalinen kontrolli merkitsee eittämättä konformismia, mikä todennäköisesti alentaa innovaation tasoa.
Maailma ei ole mustavalkoinen vaan tehokkuuden optimointi merkitsee väistämättä tasapainoilua. Toisaalta voi ajatella että on olemassa useita eri lokaaleja tehokkuusmaksimeja (markkinaliberalismi tai perinteinen yhtenäiskulttuuriin perustuva hyvinvointivaltio), joiden keskinäinen tehokkuusero vaihtelee tilanteesta riippuen.
maanantaina, maaliskuuta 14, 2011
Ei muumimamma vaan kontrollifriikki hemulitäti
Väitin aiemmin erääseen kyselytutkimukseen ja omiin kokemuksiini viitaten:
Suomalaiset arvostavat valtaa. Tai pikemmin suomalaiset arvostavat valtaa, mielivaltaa ja nöyryyttämistä.
Enemmistö suomalaisista arvostaa presidentti Halosta. Presidentti Halonen on puhdas vallankäyttäjä - voisi jopa sanoa mielivallan käyttäjä. Vallankäyttö on Haloselle poliitikkojen nöyryyttämistä. Nöyryyttäminen tulee esiin erityisesti virkanimitysasioissa. Kun ihmisiä haastatellaan kadulla Halosen viimeisimmästä tempusta, kadunmies tukee Halosta. Kadunmies nauttii itsekin nöyryyttämisestä ja koska hän itse ei siihen kykene, hän haluaa tehdä sen edustajansa avulla. Suomalaiset haluavat presidentin, koska he rakastavat nöyryyttämistä. Jokaiselle avomieliselle tarkkailijalle on 100%:n selvää että Halonen ei ole saanut presidenttinä mitään hyvää aikaan - paitsi juuri näitä nöyryytysakteja. Kadunmies ei kuitenkaan muuta presidentiltä kaipaakkaan. Siksi suomalainen kannattaa ehdottomasti presidentti-instituution säilyttämistä.
Olen myös todennut, että Halonen on venäläisiä mielistelevä äärivasemmistolainen poliitikko - epäanalyyttinen mutta epäsosiaalinen kontrollifriikki.
Samoilla linjoilla tuntuu olevan Jörn Donner:
Venäläisten pussailu on kivaaa mutta voi kysyä onko ylenpalttinen ystävävyys vaikuttanut myönteisesti mihinkään. (Iltalehti viikonloppuna)
mutta vielä suuremmassa määrin PEN:in puheenjohtaja Jarkko Tontti:
Tarja Halonen on rähmällään oleva hemulitäti, joka mumisee Venäjällä fraaseja, mutta ei uskalla puolustaa suomalaisten sukulaiskansojen oikeuksia. (HS tänään)
Todettakoon kuitenkin että en toisaalta arvosta Jörn Donneria juurikaan enkä toisaalta ole Tontin kanssa juuri mistään samaa mieltä, mutta kumpaakaan ei voi ainakaan syyttää mielistelevästä konformismista.
Vaikka hemuli ei todellakaan kuulu Muumi-kirjojen lempihahmoihini, jotain hellyttävää on kuitenkin heidän innokkuudesaan vaikkapa lukea kirjeopistossa vangin vartijaksi. Jos Halosesta jotain sympaattista haluaa etsiä on se hänen innokkuudessaan tutkia ja noudattaa erilaisia kirjoista luettuja kuolleita periaatteita, joita hän kylläkin hemulien tapaan käyttää ensi sijassa muiden kontrollointiin.
Hemuli on parhaimmillaan kasvitieteen tutkijana - omassa kammiossaan pysähtyneitä kuolleita perhosia piikittämässä. Niitä ei satu vaikka niitä kontrolloikin.
Suomalaiset arvostavat valtaa. Tai pikemmin suomalaiset arvostavat valtaa, mielivaltaa ja nöyryyttämistä.
Enemmistö suomalaisista arvostaa presidentti Halosta. Presidentti Halonen on puhdas vallankäyttäjä - voisi jopa sanoa mielivallan käyttäjä. Vallankäyttö on Haloselle poliitikkojen nöyryyttämistä. Nöyryyttäminen tulee esiin erityisesti virkanimitysasioissa. Kun ihmisiä haastatellaan kadulla Halosen viimeisimmästä tempusta, kadunmies tukee Halosta. Kadunmies nauttii itsekin nöyryyttämisestä ja koska hän itse ei siihen kykene, hän haluaa tehdä sen edustajansa avulla. Suomalaiset haluavat presidentin, koska he rakastavat nöyryyttämistä. Jokaiselle avomieliselle tarkkailijalle on 100%:n selvää että Halonen ei ole saanut presidenttinä mitään hyvää aikaan - paitsi juuri näitä nöyryytysakteja. Kadunmies ei kuitenkaan muuta presidentiltä kaipaakkaan. Siksi suomalainen kannattaa ehdottomasti presidentti-instituution säilyttämistä.
Olen myös todennut, että Halonen on venäläisiä mielistelevä äärivasemmistolainen poliitikko - epäanalyyttinen mutta epäsosiaalinen kontrollifriikki.
Samoilla linjoilla tuntuu olevan Jörn Donner:
Venäläisten pussailu on kivaaa mutta voi kysyä onko ylenpalttinen ystävävyys vaikuttanut myönteisesti mihinkään. (Iltalehti viikonloppuna)
mutta vielä suuremmassa määrin PEN:in puheenjohtaja Jarkko Tontti:
Tarja Halonen on rähmällään oleva hemulitäti, joka mumisee Venäjällä fraaseja, mutta ei uskalla puolustaa suomalaisten sukulaiskansojen oikeuksia. (HS tänään)
Todettakoon kuitenkin että en toisaalta arvosta Jörn Donneria juurikaan enkä toisaalta ole Tontin kanssa juuri mistään samaa mieltä, mutta kumpaakaan ei voi ainakaan syyttää mielistelevästä konformismista.
Vaikka hemuli ei todellakaan kuulu Muumi-kirjojen lempihahmoihini, jotain hellyttävää on kuitenkin heidän innokkuudesaan vaikkapa lukea kirjeopistossa vangin vartijaksi. Jos Halosesta jotain sympaattista haluaa etsiä on se hänen innokkuudessaan tutkia ja noudattaa erilaisia kirjoista luettuja kuolleita periaatteita, joita hän kylläkin hemulien tapaan käyttää ensi sijassa muiden kontrollointiin.
Hemuli on parhaimmillaan kasvitieteen tutkijana - omassa kammiossaan pysähtyneitä kuolleita perhosia piikittämässä. Niitä ei satu vaikka niitä kontrolloikin.
sunnuntai, maaliskuuta 13, 2011
Sähköiset kirjat, tekijän oikeudet ja Amazon
Sähköisiä kirjoja vierastetaan kolmesta syystä.
Ensimmäinen syy on perinne - fyysinen kirja ja kirjahylly herättää positiivisia tunteita. Kirjahyllyllä osoitetaan sivistystä ja fyysisen kirjan koskettelu ja selailu tuntuu miellyttävältä.
Toisaalta sähköisiä kirjoja - varsinkin Amazonin Kindleä - vierastetaan DRM:n takia. Kirjat eivät ole vapaasti kopioitavissa ja luettavissa. Kolmanneksi Amazonin Kindle tukee lisäksi lähinnä vain Amazonilta ostettujen kirjojen lukemista, mikä vähentää kuluttajan mahdollisuutta kilpailuttaa kirjan ja eBook Readerien myyjiä.
On kuitenkin kyseenalaista, missä määrin kuluttajalle syntyy mitään todellista haittaa verrattuna ainakaan nykytilaan. Amazonilta ostetut kirjat eivät vaikuta sen kalliimmilta kuin muaaltakaan ostetut. Varastokustannukset ovat dramaattisesti halvempia kuin fyysisillä kirjoilla - samoin kuljetuskustannukset. Kuljetusaika on 60 sekuntia kahden viikon sijasta. Lukemisen miellyttävyys on subjektiivisen arvioni mukaan samaa luokka kuin fyysisillä kirjoilla. Kirjoihin voi tehdä merkintöjä kuten fyysisiinkin kirjoihin. Lisäksi kirjan voi rajoitetusti lainata toiselle Kindlen omistajalle ja kirjoista voi tehdä lainauksia sosiaalisiin medioihin.
Lisäksi Kindlellä voi lukea ilmaiseksi valtavaa joukkoa tekijänoikeuksista vapaita klassikoita, jotka vapaaehtoisuuteen perustuva hanke Project Gutenberg on digitalisoinut julkishyödykkeeksi. Minkä tahansa Netistä löytyvän tekstin voi käytännössä lähettää Browserissa olevan laajennuksen avulla luettavaksi Kindleen.
En osaa vastata kysymykseen, alentaako tällaiset DRM:ää tukevat lukulaitteet yhteiskunnan tehokkuutta vai eivät. Luultavasti tukevat tehokkuutta. Jos nimittäin kirja on tekijän oikeuksista vapaa ja se on kerran digitalisoitu, sitä voi lukea Kindlellä ilmaiseksi - fyysisen kirjan osalta tämä ei päde.
Julkiset kirjastot eBook varmasti panee uuden tilanteen eteen. On syntynyt mm. vertaisverkkoja (yksityisiä "kirjastoja"), joissa ihmiset lainaavat eBook:ja toisilleen Amazonin asettamien tiukkojen rajoitusten rajoissa.
Fyysisen Kindlen eBook Readerin sijasta voi Kindle kirjoja lukea Kindle-sovelluksella PC:llä, Macillä, iPad:illä, iPhonella tai Android-laitteilla.
Ensimmäinen syy on perinne - fyysinen kirja ja kirjahylly herättää positiivisia tunteita. Kirjahyllyllä osoitetaan sivistystä ja fyysisen kirjan koskettelu ja selailu tuntuu miellyttävältä.
Toisaalta sähköisiä kirjoja - varsinkin Amazonin Kindleä - vierastetaan DRM:n takia. Kirjat eivät ole vapaasti kopioitavissa ja luettavissa. Kolmanneksi Amazonin Kindle tukee lisäksi lähinnä vain Amazonilta ostettujen kirjojen lukemista, mikä vähentää kuluttajan mahdollisuutta kilpailuttaa kirjan ja eBook Readerien myyjiä.
On kuitenkin kyseenalaista, missä määrin kuluttajalle syntyy mitään todellista haittaa verrattuna ainakaan nykytilaan. Amazonilta ostetut kirjat eivät vaikuta sen kalliimmilta kuin muaaltakaan ostetut. Varastokustannukset ovat dramaattisesti halvempia kuin fyysisillä kirjoilla - samoin kuljetuskustannukset. Kuljetusaika on 60 sekuntia kahden viikon sijasta. Lukemisen miellyttävyys on subjektiivisen arvioni mukaan samaa luokka kuin fyysisillä kirjoilla. Kirjoihin voi tehdä merkintöjä kuten fyysisiinkin kirjoihin. Lisäksi kirjan voi rajoitetusti lainata toiselle Kindlen omistajalle ja kirjoista voi tehdä lainauksia sosiaalisiin medioihin.
Lisäksi Kindlellä voi lukea ilmaiseksi valtavaa joukkoa tekijänoikeuksista vapaita klassikoita, jotka vapaaehtoisuuteen perustuva hanke Project Gutenberg on digitalisoinut julkishyödykkeeksi. Minkä tahansa Netistä löytyvän tekstin voi käytännössä lähettää Browserissa olevan laajennuksen avulla luettavaksi Kindleen.
En osaa vastata kysymykseen, alentaako tällaiset DRM:ää tukevat lukulaitteet yhteiskunnan tehokkuutta vai eivät. Luultavasti tukevat tehokkuutta. Jos nimittäin kirja on tekijän oikeuksista vapaa ja se on kerran digitalisoitu, sitä voi lukea Kindlellä ilmaiseksi - fyysisen kirjan osalta tämä ei päde.
Julkiset kirjastot eBook varmasti panee uuden tilanteen eteen. On syntynyt mm. vertaisverkkoja (yksityisiä "kirjastoja"), joissa ihmiset lainaavat eBook:ja toisilleen Amazonin asettamien tiukkojen rajoitusten rajoissa.
Fyysisen Kindlen eBook Readerin sijasta voi Kindle kirjoja lukea Kindle-sovelluksella PC:llä, Macillä, iPad:illä, iPhonella tai Android-laitteilla.
Japani
Maanjäristys on tappanut ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä Japanissa ja kokonaisia kaupunkeja on tuhoutunut. Inhimillinen kärsimys ja taloudelliset menetykset ovat suuria.
Kenellekään ei tule kuitenkaan mieleenkään että Japani ei selviäisi tällaisesta onnettomuudesta parissa vuodessa. Pahimminkin kärsineet kaupungit on rakennettu silloin suurimmalta osin uusiksi, vaikka ihmisten suru läheisistään - varsinkin vanhempien suru menetetyistä lapsista - kestää kymmeniä vuosia.
Vuoden päästä kukaan ei kirjoita että me emme saa unohtaa Japania.
Enkä tällä tarkoita etteikö huoli Haitista ole aitoa ja aiheellista. Haiti ei ole vain köyhä - vaan verrattuna vaikkapa köyhän Intian inhimillisen kehityksen osalta menestyneimpään osavaltioon Keralaan - sillä on monia rakenteellisia ongelmia, jotka tekevät siitä korttitalon.
Kenellekään ei tule kuitenkaan mieleenkään että Japani ei selviäisi tällaisesta onnettomuudesta parissa vuodessa. Pahimminkin kärsineet kaupungit on rakennettu silloin suurimmalta osin uusiksi, vaikka ihmisten suru läheisistään - varsinkin vanhempien suru menetetyistä lapsista - kestää kymmeniä vuosia.
Vuoden päästä kukaan ei kirjoita että me emme saa unohtaa Japania.
Enkä tällä tarkoita etteikö huoli Haitista ole aitoa ja aiheellista. Haiti ei ole vain köyhä - vaan verrattuna vaikkapa köyhän Intian inhimillisen kehityksen osalta menestyneimpään osavaltioon Keralaan - sillä on monia rakenteellisia ongelmia, jotka tekevät siitä korttitalon.
lauantaina, maaliskuuta 12, 2011
"American Frontier" - kaaos vai anarkokapitalismi ?
Kirjoitin aiemmin:
Historia osoittaa, että heikon valtion tai olemattoman valtion tapauksessa ne tarpeet, kuten sopimusjärjestelmä, jotka valtio joskus onnistuu turvaamaan, voidaan turvata muullakin tavalla. Mutta historia ei osoita, että vaihtoehtoiset organisaatiot kuten somalien Xeer-järjestelmä perustuisivat sen vähempään pakkoon kuin valtiokaan.
Kuvasin paria casea, jotka osoittivat että näin todellakin on. Erityisesti ns. eurooppalaisella community reponsibility -järjestelmällä on ollut merkittävä rooli Euroopan kehityksessä:
Jotta myöhäiskeskiaikana kansainvälisen kaupan ekspansio oli mahdollista kauppiaiden oli ratkaistava kansainvälisen sopimusjärjestelmän ongelma.
Greifin mukaan ongelma ratkaistiin pitkälti ilman valtion tukea. Ongelma ratkaistiin laajentamalla paikallisyhteisöjen asemaa. Siinä missä yhteisöt ja yhteisöjen itsehallinnolliset oikeusistuimet alunperin ratkaisivat paikallisyhteisöjen jäsenten välisiä konflikteja, itsehallinnolliset oikeusistuimet alkivat valvoa myös muiden yhteisöjen jäsenten toimintaa yhteisöllisen vastuun periaatteen mukaisesti.
Jos toisen yhteisön B - esimerkiksi toisen kaupungin kauppiais-yhteisön - jäsen b jätti lainansa maksamatta yhteisön A jäsenelle a, a saattoi viedä asian oman yhteisönsä A oikeusistuimeen joka neuvotteli asiasta yhteisön B oikeusistuimen kanssa.
Yhteisön A silmissä koko yhteisö B oli vastuussa rikkomuksesta. Mikäli yhteisön B oikeusistuin epäonnistui palauttaamaan b:n lainaaman rahan, yhteisö A saattoi ottaa haltuunsa kenen tahansa yhteisön B:n jäsenen omaisuuden joka oli yhteisön A suvereniteetin piirissä.
LS laittoi erittäin mielenkiintoisen linkin von Mieses instituutin sivulle. Terry Andersson kuvaa artikkelissa sitä, miten ns. American Frontier 1800-luvun puolesta välistä 1900-luvun alkuun onnistui tuottamaan monia hyödykkeitä (fyysinen turvallisuus, sopimusjärjestelmä, konfliktien ratkaisu, omistusoikeuden turva) ilman valtiota.
Andersson mieltää, että ko. hyödykkeet onnistuttiin tarjoamaan markkinavetoisesti, kun taas minä olisin varmaankin tehnyt samasta materiaalista - lukematta Anderssonin analyysiä - sen johtopäätöksen että ne toteutettiin yhteisöllisesti.
Tosiasiassa Anderssonin kuvaama tilanne sisältää sekä yhteisöllisiä että markkinavetoisia piirteitä. Osa palveluista on yrityksen A yrityksen ulkopuolisille tarjoamia (markkinavetoisia), osa taas on yrityksen/yhteisön omille jäsenilleen tarjoamia.
Andersson painottaa voimakkaasti vapaaehtoisuuden merkitystä erityisesti siinä minkä palveluntarjoajan paveluja yksilö käyttää tai minkä yhteisön jäseneksi yksilö liittyy. Esimerkkinä vaihtoehtoiset "oikeusjärjestelmät".
Toisaalta käytännössä yhteisöjen/yritysten sisällä tapahtuu koersiota:
Again it should be emphasized that these rules were voluntary, though coercion was used within the organization to enforce them..
Anderssonin perusväite on selkeä ja uskoakseni allekirjoitettavissa:
it appears in the absence of formal government, that the Western frontier was not as wild as legend would have us believe. The market did provide protection and arbitration agencies that functioned very effectively, either as a complete replacement for formal government or as a supplement to that government. However, the same desire for power that creates problems in government also seemed to create difficulties at times in the West. All was not peaceful.
Anderssonin johtopäätös on että tietyissä olosuhteissa, missä väestön kulttuuriset käsitykset esimerkiksi omistusoikeudesta ovat samankaltaiset, anarkokapitalismi voi toimia:
It does seem, for the time period and the geographical area which we are examining, that there was a distribution of rights which was accepted either because of general agreement to some basic precepts of natural law or because the inhabitants of the American West came out of a society in which certain rights were defined and enforced.
Such a starting point is referred to as a Schelling point, a point of commonality that exists in the minds of the participants in some social situation.[9] Even in the absence of any enforcement mechanism, most members of Western society agreed that certain rights to use and control property existed. Thus when a miner argued that a placer claim was his because he "was there first," that claim carried more weight than if he claimed it simply because he was most powerful.
Anderssonin artikelin päätarkoitus ei ole kuvailla historiallista esimerkkiä vaan ratkaista ns. konstitutionalistien (=minimaalisen valtion kannattajien ?) ja anarkokapitalistien välinen ristiriita:
First, there is the empirical question of whether competition can actually provide the protection services. On the anarchocapitalist side, there is the belief that it can. ...
The second issue is more conceptual than empirical, and hence cannot be entirely resolved through observation. This issue centers on the question of how rights are determined in the first place; how do we get a starting point with all its status quo characteristics from which the game can be played.
Buchanan, a leading constitutionalist, criticizes Friedman and Rothbard, two leading private-property anarchists, because "they simply 'jump over' the whole set of issues involved in defining the rights of persons in the first place."[6] To the constitutionalist, the Lockean concept of mixing labor with resources to arrive at "natural rights" is not sufficient. The contractarian approach suggests that the starting point is determined by the initial bargaining process which results in the constitutional contract.
...
It does seem, for the time period and the geographical area which we are examining, that there was a distribution of rights which was accepted either because of general agreement to some basic precepts of natural law or because the inhabitants of the American West came out of a society in which certain rights were defined and enforced.
Such a starting point is referred to as a Schelling point, a point of commonality that exists in the minds of the participants in some social situation.[9] Even in the absence of any enforcement mechanism, most members of Western society agreed that certain rights to use and control property existed. Thus when a miner argued that a placer claim was his because he "was there first," that claim carried more weight than if he claimed it simply because he was most powerful.
Kun en ole libertaari, en osaa ottaa tähän oikein kantaa, mutta arvostan Anderssonin tutkimuksen "kokeellista" luonnetta. Minua on kiusannut libertarismissa erityisesti loogisen päättelyn ylipainottaminen ja empiirisen metodologian äärimmäinen väheksyminen.
Historia osoittaa, että heikon valtion tai olemattoman valtion tapauksessa ne tarpeet, kuten sopimusjärjestelmä, jotka valtio joskus onnistuu turvaamaan, voidaan turvata muullakin tavalla. Mutta historia ei osoita, että vaihtoehtoiset organisaatiot kuten somalien Xeer-järjestelmä perustuisivat sen vähempään pakkoon kuin valtiokaan.
Kuvasin paria casea, jotka osoittivat että näin todellakin on. Erityisesti ns. eurooppalaisella community reponsibility -järjestelmällä on ollut merkittävä rooli Euroopan kehityksessä:
Jotta myöhäiskeskiaikana kansainvälisen kaupan ekspansio oli mahdollista kauppiaiden oli ratkaistava kansainvälisen sopimusjärjestelmän ongelma.
Greifin mukaan ongelma ratkaistiin pitkälti ilman valtion tukea. Ongelma ratkaistiin laajentamalla paikallisyhteisöjen asemaa. Siinä missä yhteisöt ja yhteisöjen itsehallinnolliset oikeusistuimet alunperin ratkaisivat paikallisyhteisöjen jäsenten välisiä konflikteja, itsehallinnolliset oikeusistuimet alkivat valvoa myös muiden yhteisöjen jäsenten toimintaa yhteisöllisen vastuun periaatteen mukaisesti.
Jos toisen yhteisön B - esimerkiksi toisen kaupungin kauppiais-yhteisön - jäsen b jätti lainansa maksamatta yhteisön A jäsenelle a, a saattoi viedä asian oman yhteisönsä A oikeusistuimeen joka neuvotteli asiasta yhteisön B oikeusistuimen kanssa.
Yhteisön A silmissä koko yhteisö B oli vastuussa rikkomuksesta. Mikäli yhteisön B oikeusistuin epäonnistui palauttaamaan b:n lainaaman rahan, yhteisö A saattoi ottaa haltuunsa kenen tahansa yhteisön B:n jäsenen omaisuuden joka oli yhteisön A suvereniteetin piirissä.
LS laittoi erittäin mielenkiintoisen linkin von Mieses instituutin sivulle. Terry Andersson kuvaa artikkelissa sitä, miten ns. American Frontier 1800-luvun puolesta välistä 1900-luvun alkuun onnistui tuottamaan monia hyödykkeitä (fyysinen turvallisuus, sopimusjärjestelmä, konfliktien ratkaisu, omistusoikeuden turva) ilman valtiota.
Andersson mieltää, että ko. hyödykkeet onnistuttiin tarjoamaan markkinavetoisesti, kun taas minä olisin varmaankin tehnyt samasta materiaalista - lukematta Anderssonin analyysiä - sen johtopäätöksen että ne toteutettiin yhteisöllisesti.
Tosiasiassa Anderssonin kuvaama tilanne sisältää sekä yhteisöllisiä että markkinavetoisia piirteitä. Osa palveluista on yrityksen A yrityksen ulkopuolisille tarjoamia (markkinavetoisia), osa taas on yrityksen/yhteisön omille jäsenilleen tarjoamia.
Andersson painottaa voimakkaasti vapaaehtoisuuden merkitystä erityisesti siinä minkä palveluntarjoajan paveluja yksilö käyttää tai minkä yhteisön jäseneksi yksilö liittyy. Esimerkkinä vaihtoehtoiset "oikeusjärjestelmät".
Toisaalta käytännössä yhteisöjen/yritysten sisällä tapahtuu koersiota:
Again it should be emphasized that these rules were voluntary, though coercion was used within the organization to enforce them..
Anderssonin perusväite on selkeä ja uskoakseni allekirjoitettavissa:
it appears in the absence of formal government, that the Western frontier was not as wild as legend would have us believe. The market did provide protection and arbitration agencies that functioned very effectively, either as a complete replacement for formal government or as a supplement to that government. However, the same desire for power that creates problems in government also seemed to create difficulties at times in the West. All was not peaceful.
Anderssonin johtopäätös on että tietyissä olosuhteissa, missä väestön kulttuuriset käsitykset esimerkiksi omistusoikeudesta ovat samankaltaiset, anarkokapitalismi voi toimia:
It does seem, for the time period and the geographical area which we are examining, that there was a distribution of rights which was accepted either because of general agreement to some basic precepts of natural law or because the inhabitants of the American West came out of a society in which certain rights were defined and enforced.
Such a starting point is referred to as a Schelling point, a point of commonality that exists in the minds of the participants in some social situation.[9] Even in the absence of any enforcement mechanism, most members of Western society agreed that certain rights to use and control property existed. Thus when a miner argued that a placer claim was his because he "was there first," that claim carried more weight than if he claimed it simply because he was most powerful.
Anderssonin artikelin päätarkoitus ei ole kuvailla historiallista esimerkkiä vaan ratkaista ns. konstitutionalistien (=minimaalisen valtion kannattajien ?) ja anarkokapitalistien välinen ristiriita:
First, there is the empirical question of whether competition can actually provide the protection services. On the anarchocapitalist side, there is the belief that it can. ...
The second issue is more conceptual than empirical, and hence cannot be entirely resolved through observation. This issue centers on the question of how rights are determined in the first place; how do we get a starting point with all its status quo characteristics from which the game can be played.
Buchanan, a leading constitutionalist, criticizes Friedman and Rothbard, two leading private-property anarchists, because "they simply 'jump over' the whole set of issues involved in defining the rights of persons in the first place."[6] To the constitutionalist, the Lockean concept of mixing labor with resources to arrive at "natural rights" is not sufficient. The contractarian approach suggests that the starting point is determined by the initial bargaining process which results in the constitutional contract.
...
It does seem, for the time period and the geographical area which we are examining, that there was a distribution of rights which was accepted either because of general agreement to some basic precepts of natural law or because the inhabitants of the American West came out of a society in which certain rights were defined and enforced.
Such a starting point is referred to as a Schelling point, a point of commonality that exists in the minds of the participants in some social situation.[9] Even in the absence of any enforcement mechanism, most members of Western society agreed that certain rights to use and control property existed. Thus when a miner argued that a placer claim was his because he "was there first," that claim carried more weight than if he claimed it simply because he was most powerful.
Kun en ole libertaari, en osaa ottaa tähän oikein kantaa, mutta arvostan Anderssonin tutkimuksen "kokeellista" luonnetta. Minua on kiusannut libertarismissa erityisesti loogisen päättelyn ylipainottaminen ja empiirisen metodologian äärimmäinen väheksyminen.
torstaina, maaliskuuta 10, 2011
Fukuyamalta uusi kirja instituutioista
On laajasti tunnustettua että markkinatalous - ja toimiva yhteiskunta yleensä - tarvitsee tukijalakseen erilaisia instituutioita - mm. jonkinlaisen sopimusjärjestelmän.
Erimielisyyttä on lähinnä siitä, miten instituutiot syntyvät ja miten niitä parannetaan. Hayekin mukaan instituutiot ja säännöt eivät ole syntyneet niinkään rationaalisen konstruktion kautta tai vapaan sopimusten teon kautta, vaan (oleellisin osin) sponttaanisti. Ihmisen on Hayekin mukaan mahdotonta luoda ratioon perustuen optimaalista sääntöjärjestelmää suunnittelemalla. Instituutiot syntyvät sponttaanisti ja valikoituvat eräänlaisen luonnonvalinnan (Hayekin kulttuurisen ryhmävalinnan) kautta. Instituutioiden muuttaminen on samasta syystä hyvin vaikeaa. Hayek on traditionalisti, vaikkakaan ei konservatiivi.
Fukuyama on käsitellyt aiemmin Putnamin hengessä luottamuksen merkitystä kansakunnan menestystekijänä. Uusimmassa kirjassaan hän käsittelee instituutioita kansakunnan menestystekijänä. Kirjaa ei ole vielä julkaistu mutta New York Times referoi kirjaa:
Institutions, though cultural, can be very hard to change. The reason is that, once they are created, people start to invest them with intrinsic value, often religious. This process “probably had an evolutionary significance in stabilizing human societies,” Dr. Fukuyama said, since with an accepted set of rules a society didn’t have to fight everything out again every few years. The inertia of institutions explains why societies are usually so slow to change. Societies are not trapped by their past, but nor are they free in any given generation to remake themselves.
Just as institutions are hard to change, so too they are hard to develop. “Poor countries are poor not because they lack resources,” Dr. Fukuyama writes, “but because they lack effective political institutions.” The absence of a strong rule of law, in his view, is “one of the principal reasons why poor countries can’t achieve higher rates of growth.”
So does the inertia of institutions mean it is futile for the United States to try to impose democratic government on countries that have never had it, like Iraq and Afghanistan? “It’s extraordinarily difficult to create institutions in other societies,” Dr. Fukuyama said. “If you impose rules people don’t have commitment to, they don’t take. On the other hand, Japan and Korea and China itself have adopted foreign institutions at great variance with their own and have made use of them.”
Fukuyama on siis tehnyt selvän pesäeron neokonservatiivien demokratian levittämis-puuhiin. Sen sijaan Fukuyama etsii innostusta E.O.Wilsonista aikamme ehkä suurimmasta biologista:
Human social behavior has an evolutionary basis. This was the thesis in Edward O. Wilson’s book “Sociobiology” that caused such a stir, even though most evolutionary biologists accept that at least some social behaviors, like altruism, could be favored by natural selection.
Enlarge This Image
In a book to be published in April, “The Origins of Political Order,” Francis Fukuyama of Stanford University presents a sweeping new overview of human social structures throughout history, taking over from where Dr. Wilson’s ambitious synthesis left off.
Dr. Fukuyama, a political scientist, is concerned mostly with the cultural, not biological, aspects of human society. But he explicitly assumes that human social nature is universal and is built around certain evolved behaviors like favoring relatives, reciprocal altruism, creating and following rules, and a propensity for warfare.
Because of this shared human nature, with its biological foundation, “human politics is subject to certain recurring patterns of behavior across time and across cultures,” he writes. It is these worldwide patterns he seeks to describe in an analysis that stretches from prehistoric times to the French Revolution.
Kirja käsittelee ihmisen instituutioiden kehitystä tribalismista eurooppalaiseen laillisuuden yhteiskuntaan. Kirja ilmestyy huhtikkuussa.
Kritiikkinä Fukuyaman ajatteluun pitää kuitenkin huomauttaa, että hänen selityksensä instituutioiden hitauteen on naivi. Hitaus ei johdu pelkästään pyhyyden liittämisestä instituutioihin vaan siitä, että instituutiot ovat usein ratkaisuja (Nash tasapainotiloja) strategisiin tilanteisiin, jotka ovat luonteeltaan kordinaatiopelejä:
Jos kaikki pelaavat tavalla A, minunkin on tehokkainta pelata tavalla A, vaikka kaikille olisi parempi jos pelaisimme kaikki tavalla B.
Realisistisemmman kuvan instituuutioiden muutoksesta antaa mm. taloustieteilijä Samuel Bowles.
Erimielisyyttä on lähinnä siitä, miten instituutiot syntyvät ja miten niitä parannetaan. Hayekin mukaan instituutiot ja säännöt eivät ole syntyneet niinkään rationaalisen konstruktion kautta tai vapaan sopimusten teon kautta, vaan (oleellisin osin) sponttaanisti. Ihmisen on Hayekin mukaan mahdotonta luoda ratioon perustuen optimaalista sääntöjärjestelmää suunnittelemalla. Instituutiot syntyvät sponttaanisti ja valikoituvat eräänlaisen luonnonvalinnan (Hayekin kulttuurisen ryhmävalinnan) kautta. Instituutioiden muuttaminen on samasta syystä hyvin vaikeaa. Hayek on traditionalisti, vaikkakaan ei konservatiivi.
Fukuyama on käsitellyt aiemmin Putnamin hengessä luottamuksen merkitystä kansakunnan menestystekijänä. Uusimmassa kirjassaan hän käsittelee instituutioita kansakunnan menestystekijänä. Kirjaa ei ole vielä julkaistu mutta New York Times referoi kirjaa:
Institutions, though cultural, can be very hard to change. The reason is that, once they are created, people start to invest them with intrinsic value, often religious. This process “probably had an evolutionary significance in stabilizing human societies,” Dr. Fukuyama said, since with an accepted set of rules a society didn’t have to fight everything out again every few years. The inertia of institutions explains why societies are usually so slow to change. Societies are not trapped by their past, but nor are they free in any given generation to remake themselves.
Just as institutions are hard to change, so too they are hard to develop. “Poor countries are poor not because they lack resources,” Dr. Fukuyama writes, “but because they lack effective political institutions.” The absence of a strong rule of law, in his view, is “one of the principal reasons why poor countries can’t achieve higher rates of growth.”
So does the inertia of institutions mean it is futile for the United States to try to impose democratic government on countries that have never had it, like Iraq and Afghanistan? “It’s extraordinarily difficult to create institutions in other societies,” Dr. Fukuyama said. “If you impose rules people don’t have commitment to, they don’t take. On the other hand, Japan and Korea and China itself have adopted foreign institutions at great variance with their own and have made use of them.”
Fukuyama on siis tehnyt selvän pesäeron neokonservatiivien demokratian levittämis-puuhiin. Sen sijaan Fukuyama etsii innostusta E.O.Wilsonista aikamme ehkä suurimmasta biologista:
Human social behavior has an evolutionary basis. This was the thesis in Edward O. Wilson’s book “Sociobiology” that caused such a stir, even though most evolutionary biologists accept that at least some social behaviors, like altruism, could be favored by natural selection.
Enlarge This Image
In a book to be published in April, “The Origins of Political Order,” Francis Fukuyama of Stanford University presents a sweeping new overview of human social structures throughout history, taking over from where Dr. Wilson’s ambitious synthesis left off.
Dr. Fukuyama, a political scientist, is concerned mostly with the cultural, not biological, aspects of human society. But he explicitly assumes that human social nature is universal and is built around certain evolved behaviors like favoring relatives, reciprocal altruism, creating and following rules, and a propensity for warfare.
Because of this shared human nature, with its biological foundation, “human politics is subject to certain recurring patterns of behavior across time and across cultures,” he writes. It is these worldwide patterns he seeks to describe in an analysis that stretches from prehistoric times to the French Revolution.
Kirja käsittelee ihmisen instituutioiden kehitystä tribalismista eurooppalaiseen laillisuuden yhteiskuntaan. Kirja ilmestyy huhtikkuussa.
Kritiikkinä Fukuyaman ajatteluun pitää kuitenkin huomauttaa, että hänen selityksensä instituutioiden hitauteen on naivi. Hitaus ei johdu pelkästään pyhyyden liittämisestä instituutioihin vaan siitä, että instituutiot ovat usein ratkaisuja (Nash tasapainotiloja) strategisiin tilanteisiin, jotka ovat luonteeltaan kordinaatiopelejä:
Jos kaikki pelaavat tavalla A, minunkin on tehokkainta pelata tavalla A, vaikka kaikille olisi parempi jos pelaisimme kaikki tavalla B.
Realisistisemmman kuvan instituuutioiden muutoksesta antaa mm. taloustieteilijä Samuel Bowles.
Sana "Chile"
Sana Chile tuo mieleen erilaisia asioita eri ihmisille. Nykyihmiselle sanasta Chile tulee mieleen lähinnä maanjäristys ja kaivosonnettomuus, jotka chileläiset hoitivat varsin mallikkaasti.
Minulle se tuo mieleen Augusto Pinochetin joka pysäytti marxismin yhdessä maassa tosin aika ilkeitä keinoja käyttäen. 70-80-luvulla maailmassa oli ideologioiden sota - mm. taistolaisliike pyrki avoimesti tekemään Suomen sosialistiseksi Neuvostoliiton nukkevaltioksi.
Me oikeistolaiset - tai laitaoikeisolaiset - tuimme silloin kaikkea marxismin vastaista toimintaa - oli se sitten Puolan ay-liikkeen lakko-taistelua yksipuoluejärjestelmää vastaan, Portugalin maltillisten voimien taistelua demokraattisin keinoin äärivasemmiston valtapyrkimyksiä vastaan tai Chilen armeijan taistelua ulkoparlamentaarisin keinoin demokraattisesti valittua marksilaista presidenttiä vastaan.
Ääriasemmistolaiselle, joka 70-80-luvulla taisteli marksismin puolesta, Chilestä tulee mieleen kaunis muisto ns. "kansainvälisestä solidaarisuustyöstä". Chilen tapauksessa äärivasemmistolainen sai kerrankin tukea demokratiaa fasismia vastaan, vaikka hänkin tietysti primääristi ei tukenut demokratiaa vaan marxismia.
Nyky-helsinkiläisille ala-asteelaisille, jotka ovat käyneet kulttuurikeskus Caisassa, Chilestä tulee mieleen jotain muuta. Kulttuurikeskus Caisassa chileläinen nainen kertoo lapsille, että Chile on erilainen kuin Suomi siinä mielessä että Chilessä ihmiset ovat ystävällisiä ja hymyilevät. Lapset ovat täysin tympääntyneitä tähän. Lapset kyselevät, miksi he joutuvat käymään neljä kertaa ko. paikassa kuuntelemassa propagandaa. Minua asia lähinnä naurattaa, koska pääsen sitten näyttämään kuvan Chilestä, jossa ei hymyillä:
Minulle se tuo mieleen Augusto Pinochetin joka pysäytti marxismin yhdessä maassa tosin aika ilkeitä keinoja käyttäen. 70-80-luvulla maailmassa oli ideologioiden sota - mm. taistolaisliike pyrki avoimesti tekemään Suomen sosialistiseksi Neuvostoliiton nukkevaltioksi.
Me oikeistolaiset - tai laitaoikeisolaiset - tuimme silloin kaikkea marxismin vastaista toimintaa - oli se sitten Puolan ay-liikkeen lakko-taistelua yksipuoluejärjestelmää vastaan, Portugalin maltillisten voimien taistelua demokraattisin keinoin äärivasemmiston valtapyrkimyksiä vastaan tai Chilen armeijan taistelua ulkoparlamentaarisin keinoin demokraattisesti valittua marksilaista presidenttiä vastaan.
Ääriasemmistolaiselle, joka 70-80-luvulla taisteli marksismin puolesta, Chilestä tulee mieleen kaunis muisto ns. "kansainvälisestä solidaarisuustyöstä". Chilen tapauksessa äärivasemmistolainen sai kerrankin tukea demokratiaa fasismia vastaan, vaikka hänkin tietysti primääristi ei tukenut demokratiaa vaan marxismia.
Nyky-helsinkiläisille ala-asteelaisille, jotka ovat käyneet kulttuurikeskus Caisassa, Chilestä tulee mieleen jotain muuta. Kulttuurikeskus Caisassa chileläinen nainen kertoo lapsille, että Chile on erilainen kuin Suomi siinä mielessä että Chilessä ihmiset ovat ystävällisiä ja hymyilevät. Lapset ovat täysin tympääntyneitä tähän. Lapset kyselevät, miksi he joutuvat käymään neljä kertaa ko. paikassa kuuntelemassa propagandaa. Minua asia lähinnä naurattaa, koska pääsen sitten näyttämään kuvan Chilestä, jossa ei hymyillä:
maanantaina, maaliskuuta 07, 2011
Onko keskustelu ruotsin pakollisuudestakin rasismia ?
Ruotsalainen ministeri Erik Ullenhag on Ylen mukaan huolissaan kielikeskustelusta Suomessa:
"Minua huolestuttavat tällaiset eri maissa käytävät keskustelut, joissa käännytään vähemmistöjä tai pakolaisia vastaan."
Ullenhag uskoo että maat, jotka eivät kunnioita vähemmistöjään ovat nykymaailmassa loppujen lopuksi häviäjiä, kun riippuvuus kansainvälisestä kaupasta ja kanssakäymisestä vain kasvaa.
Liberaalia kansanpuoluetta hallituksessa edustava Ullenhag sanoo, että Suomen vaalikampanjaa pitää tietysti kommentoida hiukan varoen, mutta hänellä on terveisiä.
"Haluaisin lähettää sellaisen viestin Suomen vaalikampanjaan, että ruotsinkielinen vähemmistö on tärkeä osa Suomen historiaa ja nykyaikaa ja niin pitäisi olla myös tulevaisuudessa", Erik Ullenhag sanoo.
En ole löytänyt Ullenhagin alkuperäistä juttua, joten on riski että tulkitsen häntä väärin. Ihmettelen kuitenkin. Pakkoruotsi-keskusteluko nyt on tätä kääntymistä vähemmistöä vastaan.
Vastustan ruotsinkielen pakollisuutta Suomen kouluissa, kuten Osmo Soinivaarakin. Pitkälti samoilla perusteluilla:
On jotenkin taattava, että riittävän moni opiskelee ruotsia, mutta kaksikielisten palvelujen ylläpito ei vaadi sataa prosenttia väestöstä; eikä huonolla pakkoruotsilla myöskään voi tuottaa kelvollisia palveluja.
On jotenkin periaatekysymys, että kouluopetusta arvioidaan lähtien oppilaan omasta edusta eikä jonkun muun edusta. Siksi asiaa on harkittava sen kannalta, onko ruotsin pakollisesta opiskelusta hyötyä oppilaalle itselleen.
Sen sijaan arvostan suomenruotsalaisia eräänä Euroopan toimeliaimpana ja tehokkaimmin verkottuneena väestöryhmänä. Olen kirjoittanut tästä useaan kertaan. Olen myös ymmärtänyt ruotsinkielisten halua säilyttää pakkoruotsi:
Suomenruotsalaisten säilyminen on onnistunut niin, että seka-avioliitoissa lapset on usein pantu ruotsinkieliseen kouluun. Koska suomenruotsalaisuus tarjoaa merkittäviä etuja (sosiaalinen verkko, opiskelukiintiöt, status) suomenkielinen vanhempi usein mielellään hyväksyy sen että lapsi pannaan ruotsinkieliseen kouluun.
Mutta näin on lähinnä vain keskiluokkaisissa/koulutetuissa perheissä, joissa suomenkielinenkin vanhempi osaa ruotsia lukioruotsin verran. Tästä syystä suomenkielisten ruotsin kielen opetus on hyvin keskeinen ruotsinkielisten instituutioiden tavoite: Nimenomaan tästä syystä RKP tulee haluaa pitää kiinni ruotsin kielen pakollisuudesta koulussa. Viralliseksi syyksi ilmoitetaan tosin ruotsinkielisten palveluiden ylläpitäminen, mutta luulen että suurempi syy on kaksikielisten perheiden suomenkielisen vanhemman ruotsin kielen taidon takaaminen
Ylen jutussa on yksi äärimmäisen korni kohta. En tiedä onko se ruotsalaisministerin käsialaa vai Ylen:
Hänen mielestään Suomen kannattaisi pitää huolta ruotsin kielestä.
Ruotsissa asuvat suomalaiset muistuttavat ajoittain siitä, että suomen kielen aseman edistäminen Ruotsissa voi olla riippuvainen siitä, miten ruotsin kieltä kohdellaan Suomessa, tai ainakin siitä, millainen mielikuva on ruotsin kielen asemasta.
Suomenkieli on Ruotsissa lähes kuollut. Ruotsin hallitus on vuosisatoja pyrkinyt suomalaisen vähemmistönsä sulattamiseen mm. kieltämällä pitkään suomenkielisten kirjojen hankinnan Tornionjokilaakson kirjastoihin. Suomenkielisiä kouluja ei haluttu laajan maahanmuuton aikaankaan Ruotsiin perustaa. Mutta ensi sijassa suomenkielen alhainen status on sulattanut suomenkieliset. Suomenkielen kotikielen opetuksessa olevien määrä on parissa kymmenessä vuodessa pudonnut sadasta tuhannesta tuhannen paikkeille.
Koko kommentti kuullostaa lähinnä surkealta uhkailuyritykseltä. Surullinen tosiasia on että suomalaisten enemmistöä ei milläänlailla kiinnosta suomenkielen asema Ruotsissa. En myöskään usko että Suomessa on mitään suurta vihamielisyyttä ruotsinkielisiä kohtaan. Suomessa lähes kaikki kansalaiskeskustelu ainakin Internetissä on negatiivissävyistä, mutta se pätee yhtä hyvin ruotsinkieleen ja ruotsinkielisiin kuin mihin muuhun asiaan tahansa.
Sen sijaan se, että lapsemme pakotetaan opiskelemaan kieltä, jolla heillä ei juuri ole käyttöä, kiinnostaa ainakin minua kahden lapsen vanhempana.
"Minua huolestuttavat tällaiset eri maissa käytävät keskustelut, joissa käännytään vähemmistöjä tai pakolaisia vastaan."
Ullenhag uskoo että maat, jotka eivät kunnioita vähemmistöjään ovat nykymaailmassa loppujen lopuksi häviäjiä, kun riippuvuus kansainvälisestä kaupasta ja kanssakäymisestä vain kasvaa.
Liberaalia kansanpuoluetta hallituksessa edustava Ullenhag sanoo, että Suomen vaalikampanjaa pitää tietysti kommentoida hiukan varoen, mutta hänellä on terveisiä.
"Haluaisin lähettää sellaisen viestin Suomen vaalikampanjaan, että ruotsinkielinen vähemmistö on tärkeä osa Suomen historiaa ja nykyaikaa ja niin pitäisi olla myös tulevaisuudessa", Erik Ullenhag sanoo.
En ole löytänyt Ullenhagin alkuperäistä juttua, joten on riski että tulkitsen häntä väärin. Ihmettelen kuitenkin. Pakkoruotsi-keskusteluko nyt on tätä kääntymistä vähemmistöä vastaan.
Vastustan ruotsinkielen pakollisuutta Suomen kouluissa, kuten Osmo Soinivaarakin. Pitkälti samoilla perusteluilla:
On jotenkin taattava, että riittävän moni opiskelee ruotsia, mutta kaksikielisten palvelujen ylläpito ei vaadi sataa prosenttia väestöstä; eikä huonolla pakkoruotsilla myöskään voi tuottaa kelvollisia palveluja.
On jotenkin periaatekysymys, että kouluopetusta arvioidaan lähtien oppilaan omasta edusta eikä jonkun muun edusta. Siksi asiaa on harkittava sen kannalta, onko ruotsin pakollisesta opiskelusta hyötyä oppilaalle itselleen.
Sen sijaan arvostan suomenruotsalaisia eräänä Euroopan toimeliaimpana ja tehokkaimmin verkottuneena väestöryhmänä. Olen kirjoittanut tästä useaan kertaan. Olen myös ymmärtänyt ruotsinkielisten halua säilyttää pakkoruotsi:
Suomenruotsalaisten säilyminen on onnistunut niin, että seka-avioliitoissa lapset on usein pantu ruotsinkieliseen kouluun. Koska suomenruotsalaisuus tarjoaa merkittäviä etuja (sosiaalinen verkko, opiskelukiintiöt, status) suomenkielinen vanhempi usein mielellään hyväksyy sen että lapsi pannaan ruotsinkieliseen kouluun.
Mutta näin on lähinnä vain keskiluokkaisissa/koulutetuissa perheissä, joissa suomenkielinenkin vanhempi osaa ruotsia lukioruotsin verran. Tästä syystä suomenkielisten ruotsin kielen opetus on hyvin keskeinen ruotsinkielisten instituutioiden tavoite: Nimenomaan tästä syystä RKP tulee haluaa pitää kiinni ruotsin kielen pakollisuudesta koulussa. Viralliseksi syyksi ilmoitetaan tosin ruotsinkielisten palveluiden ylläpitäminen, mutta luulen että suurempi syy on kaksikielisten perheiden suomenkielisen vanhemman ruotsin kielen taidon takaaminen
Ylen jutussa on yksi äärimmäisen korni kohta. En tiedä onko se ruotsalaisministerin käsialaa vai Ylen:
Hänen mielestään Suomen kannattaisi pitää huolta ruotsin kielestä.
Ruotsissa asuvat suomalaiset muistuttavat ajoittain siitä, että suomen kielen aseman edistäminen Ruotsissa voi olla riippuvainen siitä, miten ruotsin kieltä kohdellaan Suomessa, tai ainakin siitä, millainen mielikuva on ruotsin kielen asemasta.
Suomenkieli on Ruotsissa lähes kuollut. Ruotsin hallitus on vuosisatoja pyrkinyt suomalaisen vähemmistönsä sulattamiseen mm. kieltämällä pitkään suomenkielisten kirjojen hankinnan Tornionjokilaakson kirjastoihin. Suomenkielisiä kouluja ei haluttu laajan maahanmuuton aikaankaan Ruotsiin perustaa. Mutta ensi sijassa suomenkielen alhainen status on sulattanut suomenkieliset. Suomenkielen kotikielen opetuksessa olevien määrä on parissa kymmenessä vuodessa pudonnut sadasta tuhannesta tuhannen paikkeille.
Koko kommentti kuullostaa lähinnä surkealta uhkailuyritykseltä. Surullinen tosiasia on että suomalaisten enemmistöä ei milläänlailla kiinnosta suomenkielen asema Ruotsissa. En myöskään usko että Suomessa on mitään suurta vihamielisyyttä ruotsinkielisiä kohtaan. Suomessa lähes kaikki kansalaiskeskustelu ainakin Internetissä on negatiivissävyistä, mutta se pätee yhtä hyvin ruotsinkieleen ja ruotsinkielisiin kuin mihin muuhun asiaan tahansa.
Sen sijaan se, että lapsemme pakotetaan opiskelemaan kieltä, jolla heillä ei juuri ole käyttöä, kiinnostaa ainakin minua kahden lapsen vanhempana.
perjantaina, maaliskuuta 04, 2011
Rotuerot älykkyydessä - osa n
Iltalehden kommentti Tatu Vanhasen kirjoitukseen Kanavassa on sitä itseään: moraalista teeskentelyä ja kastraattien kirkumista.
Olen aivan varma, että siinä vaiheessa kun maahanmuuton laatu nousee arvoon arvaamattomaan, Iltalehti kääntää kelkkaansa alta aikayksikön. Se on ensimmäisten joukossa vaatimassa maahanmuuton pysäyttämistä maista, missä kansallinen äo on alhainen.
Näillä lehdillä ei ole muuta moraalia kuin rahan moraali ja pisteiden keruun moraali. Tämä Iltalehden kannanotto - kuten kaikki Iltalehden kannanotot - on nähtävissä sitä taustaa vasten.
Olen aivan varma, että siinä vaiheessa kun maahanmuuton laatu nousee arvoon arvaamattomaan, Iltalehti kääntää kelkkaansa alta aikayksikön. Se on ensimmäisten joukossa vaatimassa maahanmuuton pysäyttämistä maista, missä kansallinen äo on alhainen.
Näillä lehdillä ei ole muuta moraalia kuin rahan moraali ja pisteiden keruun moraali. Tämä Iltalehden kannanotto - kuten kaikki Iltalehden kannanotot - on nähtävissä sitä taustaa vasten.
torstaina, maaliskuuta 03, 2011
Perussuomalaiset, kokoomus ja sananvapaus.
Eduskunta on siis hyväksynyt ensimmäisessä käsittelyssä lainmuutoksia, jotka ovat omiaan edelleen alentamaan sananvapautta Suomessa. Päätökset tehtiin yksimielisesti.
Sananvapautta ei selkeästi tue kuin kaksi eduskunnan ulkopuolista puoluetta - Muutos2011 ja Piraattipuolue.
Perussuomalaiset alkavat näyttää todelliset kasvonsa. Saadakseen Soinille ja muutamille muille ministerinpaikan he ovat valmiita suuriin kompromisseihin. Halla-aho ja kumppanit tulevat perussuomalaisissa olemaan toisen luokan kansanedustajia, joille ei aukene hallituspaikka, koska Soini ei halua ärsyttää tulevia hallituskumppaneitaan tarjoamalla ministereiksi "rasisteja". Mieluummin vaikka lukutaidottomia.
Kokoomuksen tuki lain muutoksille ei tietenkään ollut kenellekään yllätys.
Sansanvapauden rajoitukset tulevat vaikeuttamaan mm. keskustelua maahanmuuton laadusta. Millaisia ihmisiä tänne haluamme ja millaisia emme. Ja miksi. Mutta samalla rajoitetaan keskustelua uskonnosta ja seksuaalisuudesta.
Tieteellisestikin perustellut puheenvuorot uskonnosta, seksuaalisista poikkeavuuksista ja vaikkapa rotujen älykkyys- ja persoonallisuuseroista voidaan leimata kiihotukseksi uskonnollista, seksuaalista tai rodullista vähemmistöä kohtaan. Ja me kaikki tiedämme että niitä ei vain voida leimata kiihotukseksi vaan ne tullaan hyvin suurella todennäköisyydellä leimaamaan sellaiseksi.
Vaikka en itsekään ole millään lailla ihastunut vaikkapa Raamatun tai Koraanin julkisesta repimisestä, en voi vaatia sananvapautta itselleni, ellen vaadi sitä samalla muille. Minun on pragmaatikkonakaan vaikea nähdä mitään syytä sille, että sananvapautta rajoitetaan tällaisissa asioissa ainakaan Suomessa.
Sananvapautta ei selkeästi tue kuin kaksi eduskunnan ulkopuolista puoluetta - Muutos2011 ja Piraattipuolue.
Perussuomalaiset alkavat näyttää todelliset kasvonsa. Saadakseen Soinille ja muutamille muille ministerinpaikan he ovat valmiita suuriin kompromisseihin. Halla-aho ja kumppanit tulevat perussuomalaisissa olemaan toisen luokan kansanedustajia, joille ei aukene hallituspaikka, koska Soini ei halua ärsyttää tulevia hallituskumppaneitaan tarjoamalla ministereiksi "rasisteja". Mieluummin vaikka lukutaidottomia.
Kokoomuksen tuki lain muutoksille ei tietenkään ollut kenellekään yllätys.
Sansanvapauden rajoitukset tulevat vaikeuttamaan mm. keskustelua maahanmuuton laadusta. Millaisia ihmisiä tänne haluamme ja millaisia emme. Ja miksi. Mutta samalla rajoitetaan keskustelua uskonnosta ja seksuaalisuudesta.
Tieteellisestikin perustellut puheenvuorot uskonnosta, seksuaalisista poikkeavuuksista ja vaikkapa rotujen älykkyys- ja persoonallisuuseroista voidaan leimata kiihotukseksi uskonnollista, seksuaalista tai rodullista vähemmistöä kohtaan. Ja me kaikki tiedämme että niitä ei vain voida leimata kiihotukseksi vaan ne tullaan hyvin suurella todennäköisyydellä leimaamaan sellaiseksi.
Vaikka en itsekään ole millään lailla ihastunut vaikkapa Raamatun tai Koraanin julkisesta repimisestä, en voi vaatia sananvapautta itselleni, ellen vaadi sitä samalla muille. Minun on pragmaatikkonakaan vaikea nähdä mitään syytä sille, että sananvapautta rajoitetaan tällaisissa asioissa ainakaan Suomessa.
tiistaina, maaliskuuta 01, 2011
Libya
Olen seurannut Libyan tapahtumia varsin kiinteästi Helsingin Sanomien, New York Timesin ja Financial Timesin avulla.
Tapahtumia on turha tässä kertailla, mutta muutama havainto:
Libyalaiset ovat osoittautuneet varsin päättäväisiksi ja taitaviksi diktatuurin kaatajiksi. Kaupunki kaupungin jälkeen siirtyy verisen taistelun jälkeen kapinallisten käsiin. Voiton jälkeen muutamassa päivässä kaupungissa on jo väliaikaiset hallintoelimet, jotka huolehtivat järjestyksestä, kaupungin hallinnosta ja puolustuksen järjestämisestä. Koulut ja kaupat avataan.
Vienti on kapinallisten alueilta saatu jo käynnistettyä: Ensimmäiset kaksi öljytankkeria lähtivät pari päivää sitten kuljettamaan öljyä länteen olemassaolevien tilausvahvistusten mukaisesti. Vaikka kansallinen öljy-yhtiö, jonka kanssa eurooppalaiset valtiot ovat kaupat tehneet, on vielä gaddafilaisten hallussa, luottamus siihen että maksut tulevat ennemmin tai myöhemmin kapinallisille, on vahva.
Libyalaiset luovat oman vapautensa. Libyalaiset luovat tällä hetkellä omaa kansallista kertomustaan. Mikäli kapina jatkuu kuten tähänkin asti libyalaisilla on kaikki syy olla ylpeitä itsestään..
Eurooppalaisten harha on ehkä ollut, että hullun johtama kansa on itsekin hullu. On kyseenalaista kannattaako länsimaiden lähettää maajoukkoja Libyaan. Itse hankittu vapaus pysyy ilmeisesti paremmin kuin muiden luoma vapaus.
Libyalaisten sota ei ole meidän sotammme, jossa me voimme osoittaa edistyksellisyyttämme. Se on libyalaisten vapaustaistelu, missä libyalaiset hankkivat itse vapautensa. Kunnia sille jolle kunnia kuuluu.
Tapahtumia on turha tässä kertailla, mutta muutama havainto:
Libyalaiset ovat osoittautuneet varsin päättäväisiksi ja taitaviksi diktatuurin kaatajiksi. Kaupunki kaupungin jälkeen siirtyy verisen taistelun jälkeen kapinallisten käsiin. Voiton jälkeen muutamassa päivässä kaupungissa on jo väliaikaiset hallintoelimet, jotka huolehtivat järjestyksestä, kaupungin hallinnosta ja puolustuksen järjestämisestä. Koulut ja kaupat avataan.
Vienti on kapinallisten alueilta saatu jo käynnistettyä: Ensimmäiset kaksi öljytankkeria lähtivät pari päivää sitten kuljettamaan öljyä länteen olemassaolevien tilausvahvistusten mukaisesti. Vaikka kansallinen öljy-yhtiö, jonka kanssa eurooppalaiset valtiot ovat kaupat tehneet, on vielä gaddafilaisten hallussa, luottamus siihen että maksut tulevat ennemmin tai myöhemmin kapinallisille, on vahva.
Libyalaiset luovat oman vapautensa. Libyalaiset luovat tällä hetkellä omaa kansallista kertomustaan. Mikäli kapina jatkuu kuten tähänkin asti libyalaisilla on kaikki syy olla ylpeitä itsestään..
Eurooppalaisten harha on ehkä ollut, että hullun johtama kansa on itsekin hullu. On kyseenalaista kannattaako länsimaiden lähettää maajoukkoja Libyaan. Itse hankittu vapaus pysyy ilmeisesti paremmin kuin muiden luoma vapaus.
Libyalaisten sota ei ole meidän sotammme, jossa me voimme osoittaa edistyksellisyyttämme. Se on libyalaisten vapaustaistelu, missä libyalaiset hankkivat itse vapautensa. Kunnia sille jolle kunnia kuuluu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)