Liberaalikonservatiivi Bulletin: Ruotsalaisen maahanmuuttokeskustelun pimennys

Pitkän linjan toimittaja, Ruotsiin Augusto Pinochetin vallankaappauksen jälkeen paennut chileläinen ex-marksisti ja Ruotsin uuden liberaalikonservatiivin päivälehden Bulletinin kolumnisti Mauricio Rojas kirjoittaa kolumnissaan millaista oli 15 vuotta sitten kirjoittaa maahanmuuttajien rikollisuudesta. Elettiin itsensä kiduttamisen ja pimennyksen aikaa - maahanmuuttajien rikollisuudesta kirjoittaminen oli täydellinen skandaali.

Dagens Nyheter julkaisi viistoista vuotta sitten kirjoitukseni, joka enemmän kuin mikään teksteistäni herätti suurta hämmennystä. Aihe oli maahanmuuttajien rikollisuus:

Ryhmänä maahanmuuttajat ovat selvästi yliedustettuina rikostilastoissa. Yliedustus säilyy vaikka huomioitaisiin kaikki muut sosioekonomiset tekijät. [Alkuperäisessä tekstissä puhuttiin 100% erosta - vakavampien rikosten osalta 300-400% erosta - kääntäjän lisäys]. Tämä yleinen huomio peittää kuitenkin suuret erot eri maahanmuuttajaryhmien välillä. Maahanmuuttajat tietystä maista eivät tee enempää rikoksia kuin syntyperäiset ruotsalaiset, kun taas toiset ryhmät tekevät rikoksia paljon suuremmassa määrin, erityisesti väkivalta- ja seksuaalirikoksia.

Ei ole mitään tekijöitä, jotka liittyisivät suoraan Ruotsin tilanteeseen, jotka kykenisivät selittämään nämä suuret erot - siis useiden satojen prosenttien erot - ryhmien välillä - ryhmien joita on ulkomuodollisesti vaikeaa erottaa toisistaan ja jotka sosioekonomisessa suhteessa ovat käytännössä aivan samassa asemassa [Ruotsin yhteiskunnassa]. 

On välttämätöntä kaivaa pintaa syvemmältä: “Se ilmiö, joka väistämättä pitää huomioida jotta voimme antaa seltyksen esitetyille kysymyksille, on maahanmuuttajien sosiaalikulttuurinen perintö. Erot tässä perinnössä yhdessä muiden yleisten tekijöiden - kuten syrjinnän - kanssa voivat antaa selityksen eroihin rikollisuudessa kuten myös eroihin “erikoistumisessa” tietyntyyppisiin rikoksiin. Sellainen väite on tähän mennessä ollut enemmän tai vähemmän tabu, mutta se on ainoa lähestymistapa,  jolla voimme sekä ymmärtää tilanteen että ryhtyä korjaamaan tilannetta, joka on syvästi epätyydyttävä.

Maahanmuuttajien rikollisuudesta kirjoittaminen oli täydellinen skandaali aikana jolloin Bulletinin kaltainen päivälehti oli vielä mahdottomuus. Elettiin suurta maahanmuuton aiheuttamien ongelmien pimennyksen aikaa. Inkvisitio oli valmis reagoimaan - sanaa kulttuuri ei saanut käyttää kuin positiivisessa merkityksessä, paitsi tietysti jos oli kyse ruotsalaisesta tai länsimaisesta kulttuurista.

Kyseessä oli kiusallinen itsensä kiduttaminen - kaikki viat ja puutteet olivat ruotsalaisuudessa. Kyseessä oli provosoiva ja epärakentava itsensä kiduttaminen, mutta ilmiö myös aiheutti suurta kärsimystä ja jopa ihmishenkien menetystä. Ruotsalainen yhteiskunta sulki silmänsä sorrolta, joka maksoi nuorten naisten kuten Pela Atroshin ja Fadime Sahindalin hengen. Ja sama tylsä sokeus aiheutti, että annoimme islamismin ja klaaniväkivallan saada jalansijan rinnakkaisyhteiskunnissamme. 
Tilanne pahani, koska koko virallinen Ruotsi - viranomaiset, akateeminen maailma, media ja myös sosialidemokratia - oli ainakin uskovinaan kaikkialla läsnäolevaan rakenteelliseen rasismiin, jota propagoitiin osana äärimmäistä teoriaa intersektionaalisuudesta.Tämän teorian mukaan kaikessa on kysymys enemmistöyhteiskunnan valtarakenteista, sen kolonialistisista ajatusrakenteista ja rakenteellisesta rasismista. Esimerkiksi kunniaväkivallasta tai klaanirakenteista puhuminen  - tai ylipäätään maahanmuuttajien kulttuuriperinnön ongelmakohtien esiintuominen - ymmärretään tässä perspektiivissä stigmatisoivan syyllistämisen ilmaukseksi sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat rasismin uhreja.

Jonkin aikaa sitten hämmästelivät valtiotieteilijät Peter Esaiasson ja Bo Rothstein sitä, miten ruotsalainen tutkijakunta on kokonaan ohittanut “sukuun perustuvat verkostot jotka uhkaamalla väkivallalla käyttävät suurta valtaa maahanmuuttalähiöissä”. He totesivat, että tutkimusalueen “ideloginen ja poliittinen lataus” on mahdollinen syy tähän yksisilmäisyyteen: ”Tämä on voinut johtaa siihen että ne tutkijat jotka ovat halunneet kyseenalaistaa vallitsevan käsityksen, jonka mukaan integraatio-ongelmat ovat oire enemmistöväestön harjoittamasta rakenteellisesta syrjinnästä, eivät ole voineet harjoittaa tutkimustyötä alalla.”

Juuri siksi, että haluamme lopullisesti murtaa itsensä kiduttamisen petoksen ja tarttua todellisiin ongelmiimme, Bulletin-lehti tarvitaan. On aika katsoa totuutta silmiin, vaikka se voi tuntua pahalta pimennyksen vuosien jälkeen.

Bobi Sivénin, Repolan ja Porajärven muistolle

Kansankokonaisuus kunnioittaa Bobi Sivénin muistoa. 

Sivénin itsemurha itäkarjalaisen - Suomeen kansanäänestyksellä liittyneen - Repolan kunnan kunnantalolla Repolan ja Porajärven bolshevikeille luovutuksen yhteydessä oli kannanotto sitä vastaan, että valkoinen Suomi petti lupauksensa Vienan ja Aunuksen kansalle, että aseita ei panna tuppeen ennen kuin viimeinen bolshevikki on poistettu alueelta.

Toki ymmärremme, että pienen maan realipolitiikka ei aina mahdollista pitämään kaikkia lupauksia. Suomi mm. palautti kymmeniä tuhansia inkeriläisiä takaisin Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeen. Se on samanlainen häpeä kuin Repolan ja Porajärven kansanäänestyksellä Suomeen liittyneiden kuntien palauttaminen bolshevikeille.

Sivénin teko ei jäänyt tyhjäksi teoksi vaan hänestä tuli 20- ja 30-luvun opiskelevan nuorison innoittaja. Niiden ihmisten, jotka johtivat joukko-osastoja taistelussa vihollistamme Venäjää vastaan 1939-1944 ja jotka sitten rauhan ja AKS:n kieltämisen jälkeen asettuivat yhteiskunnassa korkeisiin asemiin.

USA:n todelliset sankarit - Meijer, Newhouse jne.

103 vuotta sitten SDP ryhtyi kapinaan laillista yhteiskuntajärjestelmää maanpetturi-fanaatikko Kullervo Mannerin johdolla vastaan. Hävittyään kapinan SDP:n johdon laaja enemmistö pakeni Neuvostoliittoon. Josif Stalin pani heidät kylmäksi, mikä oli Suomelle ja suomalaiselle työväenluokalle lopulta ehkä siunaukseksi - kapinalliset eivät jääneet piikiksi Isänmaan lihaan, vaikka pari hienoakin ihmistä meni siinä samassa (Karjalan SNT:n johtaja filosofian tohtori Edward Gylling).

SDP perustettiin uudelleen kun joukko kapinasta kieltäytyneitä isänmaallisia sosialidemokraatteja Väinö Tannerin ja Miina Sillanpään johdalla johti SDP:n demokraattiseksi ja isänmaalliseksi liikkeeksi. Vuonna 1939 kansallisessa yhtenäisyydessä kerättiin hedelmiä Tannerinkin työstä.

USA:ssa kymmenen isänmaallista republikaania on asettunut keskiviikkona Donald Trumpia vastaan. Mutta mistä republikaaneille löytyisi Tanner ja Sillanpää? Stalinia USA:n republikaanipuolue tosin ei tällä kertaa "saa". No ehkä Donald vielä pakenee Venäjälle.

HS kirjoittaa:

"Trumpia syytetään kiihotuksesta kapinaan. Syytteen puolesta äänesti 232 kongressiedustajaa, joiden joukossa oli kymmenen republikaania. 197 republikaania äänesti vastaan."

"”Tältä brutaalilta hyökkäykseltä tasavaltaamme vastaan ei voi sulkea silmiä”, republikaaniedustaja Dan Newhouse sanoi istuntosalissa keskiviikkona.

Hänen puoluetoverinsa Peter Meijer kertoi äänestävänsä virkasyytteen puolesta raskain sydämin.

”Presidentti Trump petti virkavalansa yrittämällä horjuttaa perustuslaillista prosessia ja hän kantaa vastuuta viime viikon kapinan lietsomisesta.”"

Kiitos Meijer ja Newhouse. Olette USA:n todelliset sankarit. 

Toisilta puuttuu rohkeutta, vaikka hekin kyllä hyötyvät kymmen isänmaan ystävän toiminnasta:

The New York Times uutisoi tiistaina, että [republikaaniryhmän johtajan] McConnellin kerrotaan olevan mielissään virkasyytteestä. Lehden mukaan McConnell on kertonut lähipiirilleen uskovansa, että Trump on syyllistynyt virkasyytteen alaisiin rikoksiin.

Lisäksi hänen kerrotaan ajattelevan, että virkasyyte on puolueelle keino päästä Trumpista eroon. Jos presidentti tuomitaan, hän ei voi pyrkiä enää takaisin politiikkaan.

Sananvapaus Capitol Hillin jälkeen osa 2

Whatsappin uudet käyttöehdot, jotka ainakin periaatteessa aiheuttavat sen, että Whatsapp voi jakaa mitä tahansa tietoasi muihin koneisiin, ei itse asiassa liity Capitol Hillin tapahtumiin mitenkään. (Katso aiempi päivitykseni tänään.)

Paitsi tietysti niin, että käyttöehtojen huononnus tapahtuu samaan aikaan, kun Trumpin ja republikaanien hölmöilyt antavat Googlelle, Applelle, Twitterille ja Amazonille tekosyyn alkaa vaikeuttaa konservatiiveja toimimasta Netissä.

Some-monopoli Facebook, joka siis omistaa Whatsappin, on rikkonut vuonna 2016 antaneensa lupauksen olla jakamatta Whatsapp-tietoja Facebookin. Tällä hetkellä on hieman epäselvää koskeeko tiedon jako myös Eurooppaa. Sopimusteksti on epäselvä ja Facebookin johto on selitellyt milloin mitäkin. Whatsapp haluaa sinun hyväksyvän epämääräisen sopimuksen tai menetät Whataspp-tilisi.

Elon Musk mm. suosittelee toista palvelua Signal. Lopetan itse Whatsupin käytön helmikuussa, koska lähes kaikki kontaktini ovat pyynnöstäni luoneet jo tilin Signaliin. (Olin sivumennen sanoen hyvin hämmästynyt miten helposti ylipuhuminen onnistui.) Signal on muuten melkein samanlainen kuin Whatsapp paitsi että se ei jaa tietojasi Facebookiin. Signalissa voit perustaa myös ryhmiä ja kutsua käyttäjiä Signaliin jolloin he saavat myös latausohjeet:

Aloita lataamalla apps puhelimeesi, luomalla tili ja alkamalla kutsua kaveritasi palveluun. Todennäköisesti saat hyvän vastaanoton, jos kerrot heille Whatsupin toiminnasta ylläolevan tekstin mukaisesti. Itselläni 90% kontakteistani siirtyi Signalin käyttäjäksi. Sen jälkeen voit ladata sovelluksen Windows-, Mac- tai Linux- koneeseesi. Jos kaikki kaverisi eivät heti aluksi suostu siirtymään voit käyttää Signal Appsia näidenkin henkilöiden kanssa. Signal lähettää näille tekstiviestin, kunhan panet asetuksista SMS:n päälle.

Sananvapaus Capitol Hillin jälkeen

Republikaanit ovat vastustaneet monopolien purkua neoliberalismin nimissä ja vaatineet myös, että firmat saavat valita asiakkaansa, koska markkinatalous muka näin vaatii. 

Monopolien purkua ovat vastustaneet myös Google ja Facebook. Googlen talouspoliittinen linja on itseasiassa mustavalkoinen neoliberalismi. Google on USA:n suurin lobbaaja, joka lobbaa saadakseen käyttää käyttäjiensä tietoja mahdollisimman vapaasti oman liiketoimintansa hyväksi - ja estääkseen monopolien purun. Facebook on toiseksi suurin lobbaaja.

Päälähde väitteilleni. 

Monopolien ei kuulu saada valita asiakkaitaan. Mainstream taloustiede vaatii pikemmin, että monopolifirmat pitää purkaa - tai - jos purku on tehotonta, niiden toimintaa pitää rajoittaa tiukoin säädöksin esimerkiksi niin että Twitterin, Karunan, Elisan yms. pitää tarjota palveluitaan kaikille jotka eivät riko lakia. Vähemmistö taloustieteilijöistä on sitä mieltä, että monopolin purku on harvoin tehokasta (itävaltalainen koulukunta). 

Capitol Hillin tapauksen jälkeinen ilmapiiri antaa monopolifirmoille nyt mahdollisuudeen:

1) estää konservatiivien pääsy asiakkaakseen, 

2) estää uusia some-yrityksiä toimimasta riistämältä niiltä mahdollisuus pilvipalveluihin. 

Seuraus on kuin Suomessa 1918. Demonisoidaan osa kansasta niin totaalisesti että heidän kuplautumisensa saadaan jäädytettyä. 

Trump on rikollinen ja osa hänen kannattajistaan on seonnut salaliittoteoriohin, mutta liiallinen reagoiminen - tyyliin Ilmari Kiannon teoria sudenmorsiamien tappamisesta - on kyllä nyt suurena vaarana. Se, että tilanne on päässyt tähän on tietysti ensi sijassa republikaanien oma vika, mutta kohtuus kaikessa.

Suomessa 1918 kapianallisten eduskuntaryhmän enemmistö pakeni Neuvostoliittoon ja sai siellä kuulan kalloonsa. Se oli Suomelle ja sen työväenliikkeelle lopulta valtava onni. Väinö Tanner rekonstruoi Sosialidemokraattisen puolueen demokraattiseksi isänmaalliseksi voimaksi. Miina Sillanpää johti SDP:n naisjärjestöä ja pisti katkeroituneet punikin lesket järjestössään kuriin. USA:n republikaanipuolue tarvitsisi nyt Tannerinsa ja Sillanpäänsä - sen sijaan USA ei tarvitse Ilmari Kiantoja demonisoimaan puolta kansasta. 

Sarastuksessa kaksi kirjoitusta USA:n tapauksesta

Sarastuksessa on kaksi hyvin erilaista kirjoitusta USA:n tapahtumista - minun kirjoittamani ja Olli Virtasen kääntämä ruotsalaiskirjoitus Fria Tider-lehdestä. 

Fria-tiderin kirjoitus on ihan sitä itseään. Fria Tider uhoaa ja kritisoi järkensä säilyttäneitä konservatiiveja kuten Bulletinin Per Gudmunssonia:

"Myös monet sellaiset henkilöt, joiden lausunnot eivät aina ole olleet poliittisesti erityisen korrekteja, ovat enemmän tai vähemmän selkeästi osoittaneet lojaaliutensa Yhdysvaltain establishmentille. Maltillisen kokoomuksen Hanif Bali kutsui rynnäköijiä ”salaliittoteorioita kannattavaksi roskaväeksi”, liberaalikonservatiivisen Bulletin-verkkolehden toimittaja Per Gudmundson meni vielä pitemmälle ja kuvaili Trumpia ”säälittäväksi rikolliseksi”."

Gudmunssonin terävä analyysi ruotsiksi on tässä.

Polarisaatio, twitter ja facebook

Twitter lopetti Trumpin tilin eli Twitter lopetti toimimasta Trumpin propagandan levittäjänä. Trump yllytti kannattajiaan kapinaan laillista yhteiskuntajärjestelmää vastaan ja oli minusta kohtuullista, että Twitter lopultakin lopetti propagandan levittämisen. Mitään moraalista hyvyyttä Twitterin toimi ei tietysti edustanut.

Facebookin rooli on toki ollut vielä mielenkiintoisempi:

Esimerkiksi valtajärjestelmien kumoamista ihannoivat ääriryhmät löysivät usein poliittisen kodin itselleen Facebook-ryhmistä. Usein heidät ajoi yhteen Facebook itse.

The Wall Street Journal paljasti toukokuussa Facebookin sisäisen raportin, jonka mukaan peräti 64 prosenttia ääriryhmiin Facebookissa liittyneistä käyttäjistä oli tullut ryhmien jäseneksi Facebookin omien suosittelutyökalujen avulla.

Facebook oli siis usein tunnistanut, että käyttäjä voisi olla ääriryhmistä innostuva ja ohjannut hänet siihen suuntaan. WSJ:n mukaan yhtiön johto sai jo vuosia sitten tiedon, että sen järjestelmät ruokkivat yhteiskunnan polarisaatiota.

Putnamin uusi kirja Upswing

Referoin jo aiemmin American Enterprise Instituten johtajan Yuval Levinin arvostelua Robert Putnamin uudesta kirjasta Upswing. Nyt sain kirjan itsekin luettua. 

Putnamhan on aiemmin kirjoittanut mm. seuraavista teemoista:

- USA:n yhteisöllisyyden voimakkaasta laskusta 50-luvulta tähän päivään kirjassaan Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community, 

- luottamuksesta sosiaalisena pääomana case studyna Pohjois-Italian ja Etelä-Italian erot (Making Democracy Work: Civic Traditions in Modern Italy), 

- etnisen diversiteetin negatiivisesta vaikutuksesta luottamukseen ainakin lyhyellä tähtäimellä (E Pluribus Unum: Diversity and community in the twenty-first century).

Hänen viimeistä edellisen kirjansa Our Kids piti jo jäädä viimeiseksi. Kirjan teema oli 50-luvun Amerikan ja nyky-Amerikan vertailu lasten ja nuorten hyvinvoinnin näkökulmasta. 50-luku leimasi Putnamin mukaan yhteisöllisyys, "ketään ei jätetä" -ajattelu ja vaikeistakin perheoloista tulevien lasten tukeminen. Joskin yhteisöllisyys oli jossain määrin poissulkevaa mustien osalta. Sosiaalinen mobiliteetti oli vahvaa. 2020-luvulle tultaessa eri yhteiskuntaluokkien elämä on eritynyt täysin - koulut ovat eriytyneet sosiaalisesti ja ihmiset vieraantuneet ajattelusta, että hyvin toimeentulevien pitäisi tukea huonommassa asemassa olevia - muutenkin kuin korkeintaan verovaroin. Sosiaalinen mobiliteetti on alentunut. 

Upswing laajentaa Our Kids-kirjaa oleellisesti. Ensinnäkin aikaperspektiivi laajennetaan ajanjaksoksi 1900-luvun alusta nykyaikaan. Putnam esittää hypoteesin, jonka mukaan tuota 120 vuoden jaksoa voi hyvällä syyllä nimittää Minä-me-minä-sykliksi (I-We-I cycle):

1. 1900-luvun alku edustaa hyvin samanlaista aikaa kuin nykaika. Talous kasvoi ja teknologia kehittyi nopeasti mutta samaan aikaan eriarvoistuminen ja poliittinen polarisaatio olivat maksimissaan. Markkinatalous ei toiminut täysimääräisesti, koska monopolit olivat voimakkaita. Yksilökeskeisyys oli maksimissaan. Se eetos, että pärjääminen on vain itsestä kiinni ja egoismi on posiitivinen asia, oli vahvaa.

The economic power of corporations has in turn become political power. While profits mount, so, too, does corporations’ creativity in evading financial and ethical responsibility to the public systems that allow them to flourish..... Politicians collect exorbitant amounts of money from wealthy donors which they use to win elections, creating a dangerous mutuality between wealth and power. Interest groups also relentlessly pressure elected officials both to prop up corporate agendas and, paradoxically, to get out of the way of the free market.

....A philosophy of supreme self-reliance is common, and the pursuit of unfettered self-interest is considered a laudable ethic to live by. The idea that one must do what is best for oneself at every turn—and that only those willing to live by this code deserve to prevail in the economy—has been translated into a subtle but powerful cultural narrative about the unimpeachable fairness of the market and the undeservingness of the poor.

...Redistributive programs are often criticized as wasteful and an irresponsible use of resources.

...drift toward self-centeredness in private life is matched in the public square. In politics, an overfocus on the promotion of one’s own interests at the expense of others’ has created an environment of relentless zero-sum competition and a repeated failure of compromise. Public debates are characterized not by deliberation on differing ideas, but by demonization of those on the opposing side. Party platforms move toward the extremes.

2. 1900-luvun jälkeen amerikkalainen yhteiskunta alkoi kuitenkin muuttua yhteisöllisempään suuntaan. Ammattiyhdistysten jäsenmäärä nousi. Syntyi suuri joukko vertaistukeen perustuvia yhdistyksiä - osa uskonnollisia - joissa jäsenet tukivat toisiaan taloudellisesti mutta myös moraalisesti ottamaan vastuun elämästään. Ns. kolmannen sektorin toiminta vahvistui kaikilla elämän alueilla.

Poliittinen polarisaatio alkoi korvautua ruohonjuuritason ns. progressiivisella liikkeellä joka levisi molempiin puolueisiin. Progressiivisuus yhdisti valtavan määrän erilaisia yhdenasian sosiaalisia liikkeitä. Progressiivisuus onnistui välttämään dogmaattisuuden vaaran - liike oli hyvin pragmaattinen ja hyvin heterogeeninen. Osa liikkeestä oli avoimen rasistista - esimerkkinä progressiivisestä liikkeestä presidentiksi noussut Woodrow Wilson. Ay-liike saattoi sulkea mustat toiminnan ulkopuolelle.

Progressiivinen liike onnistui myös valtakunnan tasolla - Theodore Roosevelt nousi  Progressiivisen Puolueen ehdokkaana presidentiksi ja kehitti mm. kilpailulainsäädäntöä. Maahanmuuton lopettaminen vähensi työn tarjontaa ja paransi työntekijöiden asemaa - myös mustien työntekijöiden. 30-luvun New Deal aika ja toisen maailmansodan jälkeinen aika olivat yhteisöllisyyden kulta-aikoja. 

Usein on esitetty väite, että 50-luvulla maksimissaan ollut yhteisöllisyys oli lähinnä vain valkoisten miesten yhteisöllisyyttä, joka jätti mustat ja naiset yhteisöllisyyden ulkopuolelle. Putnam tyrmää väitteen ja toteaa että vaikka Minä-Me-Minä-syklin yhteisöllisyyden kasvun vaihetta leimasi lakiin perustuva rotusorto, mustien asema parani koko tuon ajan aimoharppauksin. 

We will therefore argue that the rights revolutions of the 1960s and 1970s must be seen not as a bolt from the blue, but rather as the culmination of more than four decades of progress. This progress was most often made in persistently segregated spheres, was (in the case of race) driven largely by black Americans themselves rather than by institutional change, and was certainly far from sufficient, but it is nevertheless a vitally important part of the history of equality and inclusion in the twentieth century.

3. 60-luku merkitsi käännettä. Yhteisöllisyys alettiin kokea tunkkaiseksi ja rajoittavaksi, tilalle tuli yksilökeskeisyys ja hiljalleen suoranainen narsismi.  

Yhteisöllisyyden kritiikki oli Putnamin mukaan monella tapaa aiheellista - alkuperäinen kritiikki kohdistui yhteisöllisyyden varjopuoliin kuten liialliseen konformismiin, yksilön vapauden rajoittamiseen ja yhteisöllisyyteen liittyneeseen mustien ekskluusioon. Lopulta käänne kuitenkin johti yhteen hiileen puhaltamiseen romahdukseen, solidaarisuus-katoon ja polarisaatioon.

On tärkeää nähdä, että yhteisöllisyyden kritiikki tuli kahtaalta - sekä oikealta (äärimmäisenä esimerkkinä Ayn Rand, Milton Friedman ja Friedrich Hayek, pragmaattisena toteuttajana Ronald Reagan) että vasemmalta.  USA:ssa 60-lukulainen käänne johti sekä vasemmiston että oikeiston muuttumiseen individualistisempaan suuntaan. Uusi vasemmisto lähti liikkeelle idealistisena kansalaisoikeusliikkeenä ja seksuaalista yms. vapautta edistävänä liikkeenä - uusi oikeisto kritisoi valtion laajentunutta roolia kaikille elämän alueille ja ammattiyhdistyksen valtaa.

Vaikka 60-lukulaisuus näyttäytyy Euroopassa poliittisesti lähinnä uusvasemmiston syntyhetkenä, USA:ssa tilanne on Putnamin mukaan toinen. 

For the most part the New Right had much more long-term success than the New Left. The Republican Party in 2018 was much more like the New Right of the 1950s than the Democratic Party was like the New Left of the 1960s. In only one domain did the legacy of the New Left linger and expand into the twenty-first century, and that involves the concept of “identity.” 

Kansalaisoikeustaistelu pani aluelle kehityksen kohti polarisaatiota:

The Democrats’ move to the left on civil rights, gender rights, and social rights coupled with the Republicans’ incitement and exploitation of the white backlash to the civil rights victories produced ever greater social, cultural, and political polarization. Southern Democrats left the party over civil rights legislation, just as liberal Republicans were marginalized by their party’s shift to the right on those same issues. On both sides the centrist party establishment was weakened, and racial conflict was the primary cause.

...Partisan tribalism began to reemerge—slowly at first, but then with gathering speed and force. The polarization that began in the late 1960s was initially driven primarily by race, as the two parties became more distinct and more internally homogeneous. Johnson and Nixon (ironically, each a moderate within his own party) were the twin progenitors of that turn toward polarization, Johnson by signing the Civil Rights bills in 1964-65 that (as he himself reportedly had foretold) cost the Democrats their conservative, Southern wing, and Nixon by following an essentially racist “Southern strategy” in 1968 to bring those same conservative Southerners into the Republican fold.

...Participation by self-described “moderate” liberals or conservatives declined by only about one third. Among people who described themselves as “very” liberal or “very” conservative, declines in participation were even more muted. Ironically, at the same time that more and more Americans described their political views as “middle of the road” or “moderate,” the extremes on the ideological spectrum accounted for a bigger and bigger share of those who actually attend meetings, write letters, serve on civic committees, and even go to church.

Demokratian toimivuus - kyky vastata yhteiskunnallisiin ongelmiin - on alentunut voimakkaasti. Lopputuloksena tuloerot ovat uudella "vapauden kaudella" kasvaneet mutta niin ovat myös terveyserot. Pitkään saattoi sentään todeta, että vaikka erot kasvavat, kaikkien hyvinvointi on noussut. Tämäkään ei enää pidä paikkansa, vaan suurella osaa väestöä elinajanodote on laskussa.

Kirjan suurin arvo on siinä, että Putnam osoittaa tilastollisella analyysillä miten monet mittarit (palkkaerot, väestön terveyserot, poliittinen polarisaatio ja yksilökeskeinen kulttuurinen eetos) alenivat  rinnakkain 1900-luvun alusta 1960-luvun alkuun, jolloin saavuttivat suunilleen samaan aikaan minimiarvonsa ja alkoivat sen jälkeen kasvaa. Vastaavasti yhteisöllisyys, yhteen hiileen puhaltaminen ja yhdistystoiminta kasvoivat rinnakkain, saavuttivat maksiminsa samaan aikaan ja alkoivat sen jälkeen alentua.

Tilastoesimerkki

Ehkä mielenkiintoisin tilastollinen havainto on, että mustien asema parani todellisuudessa huomattavasti vahvemmin 1900-luvun alusta 1960-luvun puoliväliin jatkuneella kasvavan yhteisöllisyyden kaudella (I-to-We kausi) kuin se on kehittynyt sen jälkeen. Amerikkalainen yhteisöllisyys ei ollut vain valkoisten miesten yhteisöllisyyttä, vaan samaan aikaan afroamerikkalisten yhteisöllisyys kukoisti ja se yhteisöllisyys myös tuotti merkittävää konkreettista hyötyä.  

"Our examination of race in twentieth-century America will show that the decades after 1970—the period Americans often believe brought about the greatest gains in racial equality—actually represented a marked slowdown of progress for black Americans. ... as America took a more individualistic and narcissistic turn after 1970, we simultaneously took our “foot off the gas” in pushing toward true racial equality."                

Muodollinen mustien ekskluusio on loppunut, mutta mustien aseman kehitys on hidastunut tai pysähtynyt. Kansalaisoikeusliikeen lainsäädännölliset voitot eivät aiheuttaneet käännettä parempaan. 

Elinajanodote suhteessa valkoisiin kasvoi 60-luvulla asti minkä jälkeen kehitys kääntyi negatiiviseksi: 

Nationally, the black-white ratio of age-adjusted death rates shows a marked improvement during the first half of the century, followed by steady worsening between 1955 and 2000.

Vasta valkoisen työväen luokan voimakas kurjistuminen 2000-luvulla ja kurjistumiseen liittynyt elinajanodotteen selkeä lasku on nostanut mustien elinajandotetta valkoisiin nähden.

Mustien koulutuksen taso kasvoi nopeasti 60-luvulle asti, minkä jälkeen kehitys pysähtyi.

today black Americans are completing college at a lower rate compared to whites than they were in 1970... even the sharp upward trend toward school integration, which began after Brown, leveled off in the early 1970s, after which a modest trend toward re-segregation began.

Mustien palkka suhteessa valkoisten palkkaan nousi pelkästäänn 40-luvulla 27%, 60-luvun jälkeen palkkaerot eivät ole muuttuneet

black-white family income disparities in the United States remain [in 2018] almost exactly the same as what they were in 1968, ... a key and underappreciated driver of the [persistent] racial income gap has been the national trend of rising income inequality.

Ns. tieteellisen rasismin Putnam tyrmää palkkaerojen pysymisen selittäjänä sen kummemmin perustelematta. 

Käyttövoima johon mustien aseman parantuminen yhteisöllisyyden kasvun aikana perustui oli kahtalainen. Toisaalta mainittu mustien yhdistystoiminta ja jottenkin valkoisten sille antama tuki nosti mustien asemaa (mm. lukutaitoa) dramaattisesti. Etelävaltioissa mustat oli 1900-luvun alussa käytännössä suljettu yhteiskunnallisten palveluiden ulkopuolelle ja nyt kolmas sektori alkoi luoda niitä palveluita. Toisaalta mustille aukeni markkinavoimien ja teknologian kehityksen takia EXIT-mahdollisuus - 5 miljoonaa mustaa siirtyi etelän maatiloilta pohjoisen teollisuuskaupunkeihin suhteelliseen vapauteen - samalla etelävaltioiden hallitusten oli pakko alkaa parantaa muistien asemaa. Etelän ulkopuolella syntyi myös synergiaetu: mustien yhteisöllisyys vahvistui eniten nimenomaan Etelän ulkopuolle.

the former Confederacy was made better in part by the pressures put upon it by those who made the sacrifice to leave it.

Life was better in almost every way for black Americans outside the South. In the North and West, African Americans were also far more able to engage in mutual aid; organize cooperatives and institutions that brought social, educational, and economic advancement; develop a powerful voice through art, literature, and activism; build political power; and advocate for change—acts of courage and persistence that, perhaps more than anything else, explain the progress outlined above.

Johtopäätös

Putnam ei halua paluuta kultaiselle viisikymmenluvulle, vaan toteaa:

our thesis is not that we should return nostalgically to some peak of American greatness, but that we should take inspiration and perhaps instruction from a period of despair much like our own, on the heels of which Americans successfully—and measurably—bent history in a more promising direction.

As Tocqueville rightly noted, in order for the American experiment to succeed, personal liberty must be fiercely protected, but also carefully balanced with a commitment to the common good.

If ever there were a historical moment whose lessons we as a nation need to learn, then, it is the moment when the first American Gilded Age turned into the Progressive Era, a moment which set in motion a sea change that helped us reclaim our nation’s promise, and whose effects rippled into almost every corner of American life for over half a century.

Ruotsi - parempien ihmisten maa

Ennen Ruotsissakin Helsingissä sattuneen 16-vuotiaan murhan tapainen tapaus olisi herättänyt kauhua. Asiaa olisi käsitelty viikkokausia. Nyt asia tuskin ylittäisi uutiskunnystä - tuo on niin tavallista. Toki, jos samanlainen hirvittävä teko tapahtuu jossain Ruotsin ulkopuolella ruotsalaiset kauhistelevat asiaa suuresti. "Ruotsissa tuollaista ei voi tapahtua".

Ruotsin uusi oikeistolehti Bulletin, jota päätoimittaa Ruotsin todennäköisesti fiksuin toimittaja Paulina Neuding, joka on myös Quilletten Eurooppa-toimittaja, kuvaa tilannetta.

Förr granskades varje skakande nyhetshändelse i detalj. Numera har det svenska folket sakta men säkert blivit avtrubbat. Men att reagera i tid och inte normalisera ohyggligheter är helt avgörande för vår framtid, skriver författaren Per Brinkemo.

KRÖNIKA ”Man vänjer sig”, sjöng Kjell Höglund. 

Det är precis det vi håller på att göra. 

Nu för tiden läser vi nyheter av samma dignitet som dessa två händelser i princip varje dag... Men utan att stanna upp och reagera på ett sunt sätt. 

Vi har vant oss.

Ändå är det så ofattbara nyheter att de knappt går att ta in. Som den om de två tonårspojkarna som i Solna under tio timmar utsattes för rån, tortyr, förnedring, våldtäkt… Notera: i tio timmar.

Jaha.

Eller den om missförhållanden på HVB-hem med ofattbara övergrepp och misshandel, där flickor prostituerar sig utan att personal ingriper eller informerar socialtjänsten. Där personalen utövar kollektiv bestraffning och arrangerar slagsmål mellan HVB-placerade pojkar – för sin egen underhållning.

Ojdå.

Det kan handla om de 18 svenska kommuner som för Ekot uppger att personer med kopplingar till organiserad brottslighet genom hot och påtryckningar försöker påverka de beslut som tjänstemän i kommunerna ska fatta.

Se där.

Eller att gängkriminaliteten även drabbat småstäder, som tidigare fridfulla lilla Värnamo, där man på några år har haft 16 skjutningar varav bara en är uppklarad. 

Suck.

Var och en av dessa nyheter är oerhörda. Och då är de bara några få nyheter i mängden av nästan dagliga skjutningar, mord, sprängningar och våldtäkter runt om i landet, vilka vi knappt reagerar över. 

“Det går sakta men till slut är både journalister och mediakonsumenter avtrubbade och blasé.”

Det är nyheter om handlingar som genom sin omfattning och kontinuitet borde få varje tänkande människa att inse deras systemhotande verkan. Men svensken har blivit så inlindad i uppfattningen om vår oberörbarhet och överlägsenhet att inga katastrofala händelser i världen tycks kunna beröra oss. Så länge det inte handlar om utlandet. Då oroas vi. Här i Sverige är vi trygga. 

Ruotsi on Paulina Neudingin mukaan maailman ehkä kiihkosovinistisin maa. Kaikessa Ruotsi on niin paljon parempi kuin muut maat, että eliitin ei kannata edes kysyä ulkomaanpelleiltä neuvoa.

Olkoon kyse Koronasta, maahanmuutosta tai turvallisuuspolitiikasta, ruotsalaiset vaan ovat fiksumpia.

Miksi Japani on onnistunut koronan torjunnassa (ainakin toistaiseksi)?

Japanissa onnistuttiin koronan suhteen paljon paremmin kuin jopa Suomessa. Japanissa ei ihmisiä ole juurikaan testattu eikä eristetty. Sen sijaan selvitettiin mm. mallittamista hyväksikäyttäen että mitkä ovat parhaat keinot välttää koronaa, määriteltiin ohjeet ja sitten ihmiset noudattivat niitä ohjeita. Esimerkiksi ilmastoinnin merkitys selvisi.

Economist kertoo:

Mr Oshitani’s team concluded that the virus spread through the air. As early as March, Japanese officials began warning citizens to avoid the san-mitsu or “3cs”: closed spaces, crowded places and close-contact settings. The phrase was blasted across traditional and social media. Surveys conducted in the spring found that a big majority were avoiding 3c settings. The publishing house Jiyukokuminsha recently declared it “buzzword of the year” for 2020.

...

Of course, these insights would have been for naught if ordinary people had ignored them. But Japanese heeded the government’s advice to stay home and to quarantine if showing any symptoms of the coronavirus, even though these admonitions carried no legal force. “Sometimes we are criticised for being an overly homogeneous society, but I think it played a positive role this time,” Mr Nishimura says. And already spick-and-span Japan became even more punctilious about hygiene. While Americans argued over whether face coverings were an assault on personal freedom, Japanese lined up outside Uniqlo for the release of its new line of masks. During the first ten weeks of flu season this autumn, Japan saw just 148 cases of common influenza, or less than 1% of the five-year average for the same period (17,000).

Tässä asiassa japanilainen yhteiskunta vaan on paljon parempi. Tietysti samat japanilaisen yhteiskunnan piirteet saivat japanilaiset 1900-luvulla noudattamaan kaikenlaisia muitakin "ohjeita" mistä kiinalaiset ja korealaiset ovat heille edelleen näreissään. Sivistyneen kiinalaisen näkökulmasta ongelma ei niinkään ole se mitä japanilaiset tekivät vaan se että he eivät edelleenkään tunnusta tekojaan.

Toisaalta tämä on hyvä esimerkki siitä, että mikä toimii yhdessä maassa ei vaan toimi kaikkialla koska maat on erilaisia. Ajatukset joiden mukaan "pelkät ohjeet riittävät Japanissa, kyllä se toimii meilläkin" tai "suora demokratia toimii Sveitsissä, joten otetaan se käyttöön meilläkin" eivät välttämättä ole toimivia.

Path dependence. Institutions and culture matter.

Tieteellinen tutkimus: Vanhempien uupumusta aiheuttaa yksilökeskeinen kulttuuri

Vanhempien uupumusta aiheuttaa yksilökeskeinen kulttuuri. Olenkin ihmetellyt, miksi keskiluokkaisten maahanmuuttajaperheiden kertomuksessa vastaava uupumus ei tule esiin. Työpaikallani on paljon maahanmuuttajaäitejä - ja isiä. Suomalainen yhteiskunta on heidän kertomuksessaan erittäin lapsiystävällinen ja Suomessa on hyvä kasvattaa lapsia.

TUTKIMUKSESSA löytyi myös syy, joka altistaa vanhemmat uupumukselle. Se on kulttuurin yksilökeskeisyys, joka tarkoittaa väljiä sosiaalisia verkkoja ja oletusta siitä, että ihminen pärjää yksin ja pitää huolta itse itsestään.

”Tuloksista näkyy selvästi, että uupuneita vanhempia on keskimäärin enemmän yksilökeskeisissä maissa”, Sorkkila sanoo.

Yksilökeskeisyyden vaikutus uupumiseen on huomattavasti suurempi kuin muiden kulttuuristen arvojen, maiden välisten taloudellisten erojen tai yksilöön ja perheeseen liittyvien taustatekijöiden.

Länsimaissa vanhemmuus voidaan kokea suorituksena tai kilpailuna. Tämä näkyy Sorkkilan mukaan myös Suomessa.

Sorkkilan ja Aunolan aiemmissa tutkimuksissa on noussut esille vanhemmuuteen liittyvä paine ja stressi. Viime aikoina on alettu puhua paljon intensiivisen vanhemmuuden ja jatkuvan läsnäolon vaatimuksesta, Sorkkila kertoo.

VARSINAISSUOMALAINEN kahden lapsen äiti Hanna, 33, tunnistaa vanhemmuuteen liittyvän suorittamisen ja kilpailemisen kulttuurin.

Hän ei esiinny jutussa omalla nimellään aiheen henkilökohtaisuuden vuoksi.

Hanna on kokenut, kuinka äidit kilpailevat keskenään siitä, kenen lapsi saa syödäkseen luomuvihanneksista tehtyjä soseita ja kuinka tärkeää on harjoitella sormiruokailua.

”Näitä ohjeita on lukuisia. Ties mitä pitää mukamas tehdä, että lapsesta tulee normaali. Yksi tuttavani kertoi, että hänelle oli jo synnytysosastolla kauhisteltu, ettei tuttia saa käyttää, kun se on niin huonoksi lapselle.”

Ensimmäisen, nyt viisivuotiaan lapsensa kohdalla Hannasta tuntui, että muut äidit olivat välillä todella syyllistäviä toisia äitejä kohtaan. Mieleen ovat jääneet etenkin kohtaamiset musiikkileikkikoulussa ja leikkikentillä.

”Kun kerroin muille äideille, että olen palaamassa äitiysvapaalta 80-prosenttisesti töihin, sain osakseni kauhunsekaisia reaktioita. Yksi sanoi suoraan: ’Miten sinä pystyt palaamaan töihin – eihän lasta voi jättää hoitoon, kun tulisi niin kova ikävä!’”

Lasten isä ei ole Hannan mukaan saanut vastaavia kommentteja.

Lopulta siis nämä keskenkasvuiset naiset tietysti syyttävät miehiä tai yhteskuntaa tai kulttuuria. Miehissä on varmasti syytä jonkun verran, mutta pääongelma on naisten suorituskeskeisyys ja se että naiset tietoisesti tekevät lapsista omaa omaisuuttaan ja isiä vieraannutetaan lapsista. Olen hoitanut lapsia (omiani ja jonkun verran muitakin lapsia) vaikka kuinka paljon. Samoin eläimiä. Voin kertoa salaisuuden: Ei se mitään vaikeaa ole.

Ajatuksia Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyydestä ja sukupuolten lukumäärästä

Sodan jälkeen Suomen kouluissa ja sanomalehdistössä alettiin kertoa, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsee ystävyyden ja luottamuksen ilmapiiri. Suuri osa kansasta - tai koulujen oppilaista - ei uskonut puheisiin vaan rivien välistä ymmärsi, että kyseessä on propaganda. Kun valhetta oli jatkettu tarpeeksi kauan, osa nuorista ja nuorista aikuisista alkoi kuitenkin uskoa. Äärimmäisenä esimerkkinä syntyi taistolaisuus ja ajatus rauhanlaista eli vaatimus "sotapropagandan" ja "neuvostovastaisuuden" kieltämisestä.

Sukupolvi menetettiin suurelta osin. Evan tutkimus osoittaa kirkkaasti että omalle sukupolvelleni usko Venäjän hyväntahtoisuuteen meni osin perille. 

Yli 65-vuotiaista suomalaisista Venäjään suhtautuu kielteisesti vain 29 prosenttia. Toiseksi myönteisimpiä Venäjää kohtaan ovat 56-65-vuotiaat. Heistä 40 prosentilla on kielteisiä Venäjä-asenteita. 

Asenteet muuttuvat sitä kielteisemmiksi, mitä nuorempiin sukupolviin tarkastelussa siirrytään. 26-35-vuotiaista 60 prosenttia ja 18-25-vuotiaista 58 prosenttia on eri mieltä esitetyn väittämän kanssa. He siis suhtautuvat kielteisesti Venäjään. 

EVAn tutkimuspäällikkö Sami Metelinen totesi Iltalehdessä: 

Näin suuri ero sukupolvien Venäjä-asenteiden välillä edellyttää vahvaa selitystä. Pidän hyvin uskottavana sitä, että kouluopetuksella on ollut iso vaikutus. Useamman vuosikymmenen ajan historiakertomus Neuvostoliitosta ja itäblokista järjestelmänä oli hyvin toisenlainen kuin nykyään. Kuva, joka oppikirjojen ja opetuksen kautta välittyi, muuttui radikaalilla tavalla, kun siirryttiin 1980-luvulta 1990-luvulle.

Paasikivi oli itse tietoinen tästä riskistä, kun vaati että Neuvostoliittoa käsitellään silkkihansikkain: 

Päiväkirjassaan Paasikivi kertoo tapaamisistaan suomalaisten päätoimittajien kanssa. Hän joutui kertomaan näille, että Suomessa ei enää vallinnut lehdistönvapautta siinä mielessä kuin se demokratioissa ymmärrettiin. Samalla Paasikivi oli huolissaan siitä, että uudet sukupolvet eivät osaisi lukea asioita rivien väleistä. 

Toistan: Paasikivi oli huolissaan siitä, että uudet sukupolvet eivät osaisi lukea asioita rivien väleistä. 

Kutsuttakoon tätä vaikka Paasikiven dilemmaksi.

Riski toteutui - uusi sukupolvi ei osannut lukea rivien väleistä. Tuo "uusi sukupolvi" on nyt päättävissä asemissa ja se on omalta osaltaan jatkanut propagandan levittämistä. Venäjä ei ole Suomelle enää uhka eikä NATOoon ole tarve mennä. Propaganda sisäistettiin Suomessa itse asiassa paremmin kuin kommunistimaissa.

Kouluissa opetetaan tietysti aina laskuopin, äidinkielen ja maantieteen lisäksi muitakin totuuksia. Nykyään selitetään koululaisille vaikkapa että sukupuolia on enemmän kuin kaksi ja näennäisen ristiriitaisesti että sukupuolta ei ole. Se miten yhteiskunta suhtautuu transseksuaaleihin, on keskeisin yhteiskunnallinen kysymys. Tämä sukupolvi, joka nyt on kouluissa, on uuden propagandan uhri. 

Suomen kohtalon kannalta nykyinen propaganda ei uskoakseni ole yhtä vaarallista kuin vanha.

Yleisemmin voi todeta:

Jokaisella aikakaudella on omat älyttömyytensä. Koulussa ja mainstreammediassa kerrotaan tarinaa T joka muodostuu kahdesta osasta T1 ja T2. T1 sisältää tietoa kuten derivointi- ja integraalisäännöt ja evoluutioteoria. T2 muodostuu "tiedosta" kuten "tieto" sukupuolesta, "tieto" Neuvostoliiton ja Suomen kansojen ystävyydestä ja rauhanomaisesta rinnakkainelosta ja natsien teoriat juutalaisuuden luonteesta. 

Raja T1:n ja T2:n välillä ei ole tietysti täysin selvä, mutta tämän postauksen osalta oletetaan, että näin on. Ei mietitä suhteellisuusteoriaa juutalaisena teoriana niin kuin Helsingin yliopiston konsistori 30-luvulla. 

Kun filosofit puhuvat vaikka popperilaisesta tietoteoriasta (falsifioitavuudesta) he puhuvat luokasta T1, mutta politiikan ymmärtämisen kannalta T2:n ymmärtäminen on tärkeämpää. T2 muuttuu siis koko ajan - sukupolvi sukupolvelta. Koulussa opetetaan sekä luokkien T1 että T2 totuuksia. Mainstreammedia kuten HS jatkaa siitä mihin koulu jäi. Se, miten ihminen suhtautuu näihin luokkiin T1 ja T2 kertoo, millainen koululainen tai kansalainen hän on. Allaolevat kuvaukset ovat osin liioittelevia:

1. Mallioppilas (kympin tyttö) uskoo ja opettelee kaiken luokissa T1 ja T2, eikä oikein erota niitä toisistaan. Muuttuessaan myöhemmin ehkä tiedostavaksi älyköksi hän tosin haluaa vaihtaa edellisen sukupolven tiedon sisällön lähinnä T2 osalta. Hän alkaa kuvitella ymmärtävänsä tiedettä ja on varma vaikkapa sukupuolierojen tutkimuksen olevan rasismia.

2. Seiskan poikaa T1 tai varsinkaan T2 ei kiinnostaa ollenkaan. Sen sijaan ei olla kiinnostuneita yhtään mistään mitä koulussa opetetaan, vaan esimerkiksi siitä onko ruoka tänään hyvää. Jos tällainen henkilö tulee myöhemmin tiedostavaksi yksilöksi, hän "ymmärtää" ehkä millaisen valheen kohteeksi hän on koko ajan joutunut sekä koulussa että mainstreammediassa - naisopettajien ja naistoimittajien propagandan kohteeksi. Hän alkaa  kuvitella ymmärtävänsä asioita ja on varma vaikkapa ilmastotieteen saliittoluonteesta.

3. Kolmas ihmistyyppi on kiinnostunut asioista T1 ja T2 flegmaattisesti ja käy koulua koska muutkin niin tekevät. Luetaan kokeisiin eikä juuri huomata eroa T1:n ja T2:n välillä. Kun heiltä vuosien jälkeen kysyy mistä koulussa puhuttiin, he eivät oikein muista koko Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyttä, sukupuolten lukumäärää sen enempää kuin derivointisääntöjäkään. Hänestä ei tule tiedostavaa yksilöä.

Muunkinlaisia ihmisiä tietysti on. Mm. älykäs miespuolinen puoliautisti, joka muodostaa omat käsityksensä totuudesta sekä T1:n että T2:n osalta. Mutta eipä libertaareista tällä kertaa enempää. 

Kun koulutuksen merkitys yhteiskunnassa kasvaa näiden ihmistyyppien 1 ja 2 merkitys todennäköisesti kasvaa. Myös haitat satujen uskomisesta luultavasti kasvavat.

Syntyvyyden lasku liberalismin ongelmana

Quillettessa on taas kerran loistava artikkeli. 

Juttu lähtee siitä havainnosta, että yksilön vapaus ja yksilön hyvinvoinnin näkeminen ainoana tavoiteltavana asiana johtaa syntyvyyden laskuun. Yksilön hyvinvoinnin näkemistä ainoana tavoiteltavana asiana voi kutsua ideologisesta taustasta riippumatta klassiseksi liberalismiksi, utilitarismiksi tai hedonismiksi, mutta ilmiön nimi ei muuta muuksi sitä, että ko. ilmiöön liittyy syntyvyyden lasku.

Osa ihmisistä väittää - ja he ovat globaalilla tasolla oikeassakin - että syntyvyyden laskeminen on pelkästään hyvä asia ympäristön näkökulmasta. 

Koska ikärakenteen muuttuminen vanhusvoittoiseksi on kuitenkin käytännössä ongelma paikallisesti esimerkiksi Suomen kaltaiselle pohjoismaiselle sosiaalivaltiolle, vasemmalla ja markkinaoikeistossa vaaditaan maahanmuuton lisäämistä. Äärioikealla vaaditaan joko paluuta konservatiivisiin arvoihin, hyvinvointiyhteiskunnan keventämistä yövartio-valtioksi tai kielletään ongelman merkitsevyys esimerkiksi sillä, että teknologian kehitys ei vaadi niin paljon työntekijöitä kuin ennen.  Uskon itse ikärakenteen muuttumisen vanhusvoittoiseksi olevan ongelma kaikenlaisille valtioille mutta erityisesti pohjoismaiselle sosiaalivaltiolle, mutta minulla ei ole mitään mustavalkoista ratkaisua asiaan. Ongelman ratkaisu vaatii uskoakseni useiden työkalujen yhdistelemistä.

Quilletten artikkeli käsittelee amerikkalaisen liberalismin ns. progressiivisen muunnelman tarjoamaa ratkaisua liberalismin luomaan ongelmaan:

As a project, liberalism is concerned primarily with increasing the freedom of the individual, in the belief that allowing people to live the lives they choose is the best way to form a just society. And it is true that loosening some cultural constraints may well increase the sum total of human wellbeing, giving people the freedom to live and work as they see fit. Loosening all constraints, however, can dismantle the social structures that coordinate behaviour and ensure that a culture survives. Total freedom, freedom from obligation and expectation, can prove corrosive. Hedonism, as the ultimate purpose of a society, does not always motivate the sort of sacrifices necessary to keep that society operating.

Looking at the precipitous decline in Western fertility, in particular, there is a distinct sense that raising children, rather than something expected and enforced by norms, is viewed as the undesirable acquisition of an obligation. While this view may be all well and good from a snapshot utilitarian perspective, caring only about the current generation’s happiness, it is less than ideal for the long-term health of a society. And while liberalism cannot sustain itself through “natural” fertility, it also reacts furiously to natalism. Natalist policies that do not constrain behaviour at the very least put a heavy thumb on the scale, and will always involve parents leaving the workplace for at least some period. The first part constrains human freedom; the second involves sacrifice (career and income for family), which is frowned upon socially when “worth” and “productivity” are conflated. 

Liberalismi eli hedonismi alentaa syntyvyyttä. Ns. progressiivisuus - vaikka ei juurikaan puhu syntyvyydestä - tarjoaa käytännössä yhden ratkaisumallin väestöongelman ratkaisuun, mutta on hyvin ongelmallinen useammasta syystä, joista merkittävin klassisen liberalismin näkökulmasta on se, että progressiivisuus (Wokeness) vastustaa sananvapautta samaan tapaan kuin tympein uskonnollisuus. 

Progressiivisuudelle kelpaa väestöongelman ratkaisuun äärivanhoillisimmat tai radikalisoituneet islamin haarat, mutta ei amerikkalainen konservatiivi uskonnollisuus (uudestisyntyneet kristityt).

The short-term fix for a declining population has been to turn towards immigration in ever greater numbers. But the belief that someone else’s children are the future is not a natural one for a people to hold, making immigration levels a perennially contentious topic. It also neglects the fundamental point that those raised by parents of other cultures may not always turn out to be liberals. Other cultures are perfectly capable of replicating themselves, and an environment which makes minimal demands of the individual can find itself hosting communities with very different values and norms.

In this framework, radical progressivism looks like an adaptation of liberalism primed to deal with these faults. A liberal culture that wishes to survive must be able to assimilate large numbers of arrivals, both in the sense of rendering the current population amenable to the process, and in ensuring that newcomers carry its values onwards. 

Contemporary progressivism resolves this by replacing liberal ideals with a borrowed and bastardised form of evangelical Christianity. It views change as desirable only when it acts as a ratchet towards its preferred social values. It does not tolerate dissent—its adherents impose stringent social penalties on apostates, and wherever possible, attempt to twist the machinery of government into providing legal enforcement. Followers are called upon to proselytize continuously, at home, at work, in the streets, in the sheets. They are strongly in favour of open borders, and highly hedonistic, winning converts by promising them the chance to pursue their heart’s desire in a coalition against the prevailing norms of the day. It is not, in many ways, a particularly liberal philosophy; it is in some senses more traditionally conservative, in displaying aggressive intolerance of those that violate its norms. The difference is that the norms and values it espouses are an unusual set of sexual and social freedoms, while those it opposes tend to be more associated with traditional morality.

In the long-term, a functioning society governed according to this ideology looks something like a religious order replenishing itself with new initiates, a cuckoo culture in which one demographic continuously replaces the previous one, over and over. Whether this model would actually work in the longer term is unclear. It suits many groups to make themselves a part of a rainbow coalition while they seek to lift restrictions on their behaviour, but whether conservative religious communities will be seen as natural adherents to an ideology staunchly in favour of sexual liberation in the longer term remains to be seen. It is possible that progressivism would find that, while it succeeds in population replenishment, it fails to spread itself to new arrivals, finding that the immigrants necessary for societal maintenance in the end remain conservatives of their own tradition.

At present, while extremely prevalent online, liberalism’s would-be successor ideology is held by a considerably smaller section of the general population. The segments of the population that are growing are often traditionalists; religious women give birth to more children than their secular counterparts, as do conservatives more broadly. We can be confident that, while the future of the West may look quite radically different to that envisaged by current elite opinion, it will also look rather different to its current form. A culture which combines high migration alongside low integration and fertility will be replaced in the end, whether by a more conservative form of its own values, or something entirely different.

Varmuus on kansantauti

Varmuus näyttäisi olevan uusi kansantauti. Mutta ei pelkästään kansan vaan osin myös yliopistotutkimuksen.

Jokainen tajuaa kuulemma, että USA:n vaaleissa on tapahtunut merkittäviä huijauksia. Tosiasia kuitenkin on, että Trumpin lähipiirin nostamat oikeusjutut kariutuvat yksi toisensa jälkeen. 

Se, että afrikkalaiset ja lähiitämaalaiset (tai Britanniassa pakistanilaiset ja intialaiset) maahanmuuttajat kuolevat kanta-asukkaita paljon useammin koronaan johtuu muka rakenteellisesta rasismista. Paitsi, että mitään todisteita asiasta ei ole. HS kertoi:

"Britanniassa kansanterveyslaitos esitti, että rakenteellinen rasismi voi olla taustalla. Hallituksen nimittämä neuvonantaja Raghib Ali totesi kuitenkin lokakuussa [vasemmistolaiselle] brittilehti The Independentille, ettei rakenteellisesta rasismista ole uskottavia todisteita. ”Ei varmasti ole todisteita – – että mustia ja eteläaasialaisia hoidetaan eri tavalla, kun he joutuvat sairaalaan”, Ali totesi. Tasa-arvokysymyksiä pohtivan ajatushautomo Runnymede Trustin johtaja Halima Begun oli eri mieltä. ”Tiedämme, että rasismi rajoittaa ihmisten pääsyä [terveys]palvelujen äärelle”, hän sanoi Reutersille."

Homoseksuaalit ovat yli 40% yliedustettuina yliopistokoulutettujen keskuudessa, mutta yli 30% aliedustettuina luonnontieteellis-teknisellä alalla. (Samalla tavalla naisetkin ovat yliedustettuina yliopistokoulutettujen keskuudessa ja aliedustettuina STEM-aloilla.) Jopa yliopistollisessa turkimuksessa esitetään ilman todisteita, että asia johtuu STEM-alojen heteropatriarkaatista, vaikka STEM-aloilla on osoitettu olevan selvästi vähemmän ainakin seksuaalista häirintää naisia kohtaan. Joten ne ovat todennäköisesti muutenkin ihmistä kunnioittavampia työpaikkoja kuin vaikkapa elokuva-ala.

Sen sijaan on todisteita, että mitä vapaampi maa on, sitä enemmän naiset valitsevat perinteisiä naisten aloja ja miehet perinteisiä miesten aloja. Homoseksuaaleilla on joidenkin tutkimusten mukaan aivot, jotka muistuttavat enemmän vastakkaisen sukupuolen aivoja. On olettettavaa että miespuolisten homoseksuaalien valinnat seuraavat samaa logiikkaa: mitä vapaampi yhteiskunta, sitä enemmän homoseksuaalit valitsevat "perinteisiä" homoseksuaalien ammatteja.

Varmuus ei ole mikään vahvuus. Etsiminen ja uteliaisuus on.

Kostonkierre Macronin lausunnosta oli odotettavissa, mutta entä positiivinen takaisinkytkentä

Presidentti Philippe Macron on siis esittänyt väitteen, että islam on uskonto, joka on tällä hetkellä kriisissä kaikkialla maailmassa. Lausunnon voi tulkita selkeäksi viestiksi sekä nationalisteille (Otan huolenne vakavasti), että muslimeille (Teidän on lopetettava tukemasta islamismia - tai ehkä pikemminkin: Teidän on lopetettava olemasta lojaaleja islamistisia uskonveljiänne kohtaan).  

Muslimien itse kokema viesti lienee kuitenkin, että Macron hyökkää islamia vastaan. Macronin lausunto ei ole hillinnyt islamistista terroritoimintaa, vaan se on lisännyt sitä. Sitä emme vielä tiedä varmaksi, onko Macronin lausunto johtanut maltillisempien muslimien pysyvämpään radikalisoitumiseen vai vain hetkelliseen raivoon muslimimaissa - siis eräänlaiseen muslimien versioon hyvesignaloinnista tai oikeammin lojaliteettisignaloinnista. 

New York Times kirjoitti aiemman konfliktin yhteydessä näin: 

Monet egyptiläiset sanovat, että loukkaus heidän uskoaan kohtaan oli suurempi hyökkäys kuin hyökkäys elävää ihmistä kohtaan. ”Kun loukkaat jotakuta, loukkaat vain yhtä ihmistä, sanoi 42-vuotias jalokiviseppä Ahmed Shobaky, 42. “Mutta kun loukkaat uskoa, loukkaat koko kansaa joka kokee tuskaa.”

Macronin lausunto koetaan loukkaukseksi uskoa kohtaan. Se on johtanut terrorin lisääntymiseen, joka pakottanee Macronin uusiin toimiin (tai periksiantamiseen). Saattaa syntyä positiivinen takaisinkytkentä. Muslimit radikalisoituvat, mutta myös eurooppalaiset radikalisoituvat siinä mielessä, että yhä useammat suhtautuvat islamiin vihamielisesti. 

Siitä, miten rangaistus (tai muu signaali) koetaan Lähi-idän muslimimaissa, on taloustieteellistä tutkimusta

Laboratorio-oloissa ihmisiä pantiin eri maissa pelaamaan ns. Julkishyödyke-peliä, missä jokainen pelaaja sai summan S rahaa, jonka saattoi joka sijoittaa yhteiseen hyvään tai pitää itsellään. Yhteiseen kassaan pantu raha poiki vaikkapa 50% koron ja tuotto jaettiin kaikkien kesken. Rationaalisen aktorin teorian mukaan pelaajien olisi pitänyt pitää koko summa S itsellään, vaikka kaikkien kannalta olisi ollut edullista, että kaikki olisivat sijoittaneet rahat yhteiseen kassaan, jolloin jokainen olisi saanut 1.5 * S. 

(Jos oletetaan, että pelaajia oli viisi ja kolme muista pelaajista B, C ja D sijoitti rahansa yhteiseen kassaan ja yksi E piti rahat itse, pelaaja A sai pitäessään omat rahansa itselleen S + 3/5 * 1.5 * S = 1.9 * S. Jos hän olisi kontribuoinut summan S yhteiseen kassaan, hän olisi saanut 4/5 * 1.5 * S = 1.2 * S. Itsekkyys siis palkittiin.)

Todellisuudessa kaikissa maissa aluksi pelaajat sijoittivat merkittäviä summia rahaa yhteiseen kassaan, mutta huomattuaan, että osa muista pelaajista ei näin tee, sijoittaminen yhteiseen kassaan alkoi vähentyä ja läheni nollaa. Kun pelaajille annettiin mahdollisuus rankaista niitä, jotka sijoittivat vähemmän, länsimaiset koehenkilöt alkoivat rankaista vapaamatkustajia ja kontribuointi yhteiseen kassaan alkoi nousta. Kaikki hyötyivät maksimaalisesti. 

Taloustieteilijöiden yllätykseksi Lähi-idän maissa rankaisumahdollisuus ei johtanut vapaamatkustamisen vähenemiseen, vaan koston kierteeseen. Ne, joita oli rankaistu edellisellä kierroksella, "rankaisivat" seuraavalla kierroksella eli kostivat. 

By adding the option to punish fellow group members in the PGG, economists had thought they’d figured out a way to generate high levels of cooperation in humans. But, this “policy fix” worked best on WEIRD populations because, psychologically speaking, it fits their motivations, expectations, and worldviews. By contrast, in other populations, adding peer punishment to a PGG was a disaster because it provoked revenge cycles, even in the laboratory. (Lähde:  The Weirdest People in the World: How the West Became Psychologically Peculiar and Particularly Prosperous, Joseph Henrich).

Kostonkierre Macronin lausunnosta oli odotettavissa

Mielenkiintoinen ilmiö ei oikeastaan ole se, että Macronin lausunto johti koston kierteeseen islamistien taholta. Mielenkiintoisempaa on, että ranskalainen yhteiskunta on jo niin kyllästynyt islamilaiseen terroriin, että Macronin on pakko reagoida uusiin terrori-iskuihin (ja muslimijohtajien kuten Erdoganin Ranskaa demonisoiviin lausuntoihin) uusilla toimilla, jotka lisäävät entisestään suuttumusta muslimaissa. 

Positiivinen takaisinkytkentä voi johtaa tilanteen täydelliseen eskaloitumiseen, mikä lopulta voi johtaa muutokseen, joka voi olla Euroopan kannalta edullinenkin. Yhteinen ongelma nostaa tutkimusten mukaan koheesiota, lisää luottamusta ja vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Eskaloituminen myös pakottaa ratkaisemaan ongelman, joka ilman eskaloitumista saattaa olla pitkään kivenä kengässä.