Kriisitietoisuus

Olen itse useaan kertaan ajatellut ja sanonut optimisesti ääneenkin, että kyllä Suomi selviää tästäkin kriisistä, kunhan syntyy voimakas kriisitietoisuus, joka laittaa suomalaiset puhaltamaan yhteiseen hiileen ja ratkaisemaan kestävyysvajeen ongelman. Siksi olikin mielenkiintoista lukea poliittisen historian professori Pauli Kettusen hieman kriittinen kirjoitus kriisitietoisuudesta.

Lainaan Kettusta:

Palkoista, budjetista ja rakennepaketista on sovittu. Teemme enemmän työtä, katamme kestävyysvajeen, kohennamme kilpailukykyä, vakuutamme luottoluokittajat ja pelastamme hyvinvointivaltion.

Suomessa poliittista keskustelua hallitsevan selviytymiskertomuksen voimanlähteenä on kriisitietoisuus. Vastuuntunnon vastakohta on kriisitietoisuuden puute.

Kriisi voi tarkoittaa äärimmäisten vaihtoehtojen vaihetta, jossa on kyse elämästä ja kuolemasta. Kriisi voi merkitä myös murrosta, joka päättää ajanjakson ja aloittaa uuden. Saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin mukaan kriisi voi tarkoittaa myös eri tilanteissa toistuvaa ratkaisun pakkoa, kestokriisiä.

Suomessa poliittinen eliitti on sisällyttänyt tehtävänasetteluihinsa kaikki nämä kriisin merkitykset.

...

Myös nyky-Suomessa konsensukseen vetoavilla politiikan perusteluilla on rajansa. Kriisitietoisuutta on rakennettu "meidän" kilpailukykymme parantamiseksi, mutta ei ole selvää, ketkä kuuluvat "meihin". Kaikki yksilöiden ja ryhmien erilaiset edut, tarpeet ja tavoitteet eivät ole taivutettavissa kilpailukyvyn palvelukseen. Toisaalta globaali kapitalismi on vapauttanut osan meistä kansallisista siteistä ja niiden luomasta solidaarisuudesta.

Talouselämän edustajilla on kaksoisrooli. He edustavat ylikansallista taloudellista toimeliaisuutta ja sen vaatimuksia, ja he ovat määrittämässä kansallisia vastauksia näihin vaatimuksiin. Rooli on ristiriitainen ja vaikutusvaltainen. Tämä on näkynyt Elinkeinoelämän keskusliiton vaihtelevassa suhtautumisessa tulopolitiikkaan.

Euroopan talouskriisissä EU:n ja erityisesti euroryhmän päätöksenteko on välittänyt globaalin finanssikapitalismin vaatimukset kansallisen politiikan rajoitteiksi. Vaatimuksiin sitoutuneet poliittiset eliitit kohtaavat kansalaisten protesteja muuallakin kuin velkakriisin syyllisiksi leimatuissa maissa, myös luottoluokittajien suosikkimaassa Suomessa. Jotkut ajavat kansallista sulkeutumista, toiset demokratian ylikansallista laajentamista.

Protestit osoittavat, että politiikan oikeuttaminen on vaikeaa sekä EU:ssa että kansallisvaltiossa. Kriisitietoisuuden opettaminen ei ratkaise näitä ongelmia.

Olen samaa mieltä Kettusen kanssa siitä, että välttämättä kriisitietoisuudesta ei ole enää lääkkeeksi nyky-Suomen ongelmiin. Toisaalta, ellei kriisitietoisuudesta ole lääkkeeksi, tuskin on mistään muustakaan. Ellei konsensusta synny siitä, että kestävyysvaje on pakko ratkaista, Suomi lähtee tielle, jota leimaa kasvava valtion velka, kasvava verotus, hidastuva kansantulon nousu ja jossain vaiheessa kasvuun lähtevä nuoren aktiiviväestön maastamuutto vaikkapa Viroon.

Viroon on todella helppo lähteä, jos toimii sopivalla alalla. Kotiin kavereitten ja sukulaisten luo on matkaa vähemmän kuin Jyväskylään. Nykyään Tartossa suomalaiset opiskelevat aloja, jotka mahdollistavat työn Suomessa. Mutta samaan aikaan monet suomalaiset nuoret keskittyvät jo nyt opinnoissaan aloihin, jotka mahdollistavat helpon ulkomaille lähdön.

Tai toki on olemassa toinenkin potentiaalinen ratkaisu kriisitietoisuuden lisäksi. Sotilasdiktatuuri. Sotilasdiktatuuri on kumminkin hyvin ongelmallinen tapa hoitaa kriisejä. Ensinnäkin se pitää toteuttaa. Toiseksi harvoin sekään johtaa menestykseen. Etelä-Amerikassakin korkeintaan Chilessä sotilasdiktatuuri on kyennyt ratkaisemaan yhteiskunnallisen kriisin ja inhimillinen hinta on ollut ollut valtava. Rajojen sulkeminen kilapilulta ja/tai solidaarinen yhdessä köyhtyminen solidaarisen palkkapolitiikan, hyvinvointiyhteiskunnan ja/tai devalvaation nimissä ei sen sijaan ole enää mikään vaihtoehto.

Toivon, että kriisitietoisuutta edelleen löytyy.