Venäjän joukot Suomen rajalla

Shoigun puhuu sotilaiden tuomisesta Suomen rajalle. Venäjällä ei ole IS:n haastatteleman tutkijan mukaan kuitenkaan joukkoja lähiaikoina tänne tuoda.

En koe kuitenkaan tuota vihollisen joukkojen ryhmittämistä rajalle minään ongelmana. Siellähän ovat demonstroimassa ja signaloimassa sitä, että Venäjä on - ja on aina ollut - enemmän tai vähemmän meidän vihollisemme. 

Suomi on - ja on aina ollut - enemmän tai vähemmän Rajamaa riippumatta siitä olemmeko olleet itsenäinen, puoli-itsenäinen autonominen valtio, Pietari Suuren terrorihallinnon miehittämä maa, tai osa Ruotsia. Tilanne tulee jatkumaan vielä pitkään. 

Ei Natoon meno tee Suomesta Täysin Turvallista Rauhan Tyyssijaa, jossa voimme vain vittuilla toisillemme jostain jonnin joutavista asioista ja unohtaa kokonaan sen Uhan, jonka Raja luo. Suomea ei kuvaa tyhjentävästi liberaalien illuusio valtiosta, jossa jokaisella yksilöllä on oma käsitys hyvästä elämästä, jossa valtio antaa vain puitteet ja turvan yksilöiden toimia ja jossa valtio verottaa kohtuullisesti kansalaisiaan ja muita maassa sattumalta asustavia tämän tehtävänsä hoitamiseksi. 

Suomi on myös moraalinen yhteisö, joka tuottaa yhdessä muille yhteisön jäsenille hyvää elämää eli Turvaa Vihollisen Uhalta. Valtio ehkä tarjoaa materiaaliset puitteet Maanpuolustukselle ja koordinoi toimintaa, mutta Maanpuolustus on kuitenkin yhteinen tehtävä, jota Suomi yhteisönä harjoittaa tuottaakseen hyvää elämää Suomi-yhteisön jäsenille.

Tietysti jonain päivänä Venäjän Uhkakin loppuu. Sitä minä en ole näkemässä. Se on traagista siinä mielessä, että eräs hieno vaihe maan historiassa silloin päättyy. 

Optimismi vapaamatkustamisena ja tyhmyyden lähteenä

Optimismi voi olla kivaa, se voi pidentää elinikää ja lisätä elämäniloa, mutta se on filosofian professori Sami Pihlströmin mukaan usein hyvinkin vaarallista. Aiempi optimismi Venäjän suhteen on yksi Pihlströmin esimerkki. Mutta ongelma on paljon yleisempi.

Suomen Kuvalehti haastatteli Pihlströmiä:

"Eikö meidän kaikkien kannattaisi olla optimisteja? Ottaa ohjenuoraksemme presidentti Mauno Koiviston lausahdus: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”?

Uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström ei kiistä empiirisiä tutkimustuloksia optimismin terveys- ja muista hyödyistä, mutta pitää niihin perustuvaa tarkastelua ahtaana.

”Se edustaa nykyistä hyvinvointi-intoilua, jossa kaikki asiat kiertyvät oman minuuden, hyvinvoinnin ja onnellisuuden ympärille”, Pihlström sanoo.

Kun optimismia tarkastellaan laajemmassa eettisessä ja yhteiskunnallisessa katsannossa, se osoittautuu monissa tapauksissa haitalliseksi tai jopa vaaralliseksi.

Pihlström katsookin, että presidentti Koivisto erehtyi. Jos tulevaisuus on epävarma, on tärkeää vastustaa optimismin petollista houkutusta ja varautua siihen, että asiat voivat mennä huonosti.

... Elokuvaohjaaja Mikko Myllylahti kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa (17.10.2022) suhtautuvansa optimistisesti ilmastokriisin ratkaisemiseen: ”Ajattelen, että ihminen on sillä lailla vastustuskykyinen ja mukautuva, että me opitaan mukautumaan tähän koko ajan muuttuvaan maailmaan.”

Samanlaisia kommentteja tulee vastaan keskustelupalstoilla, kahvihuoneissa ja baaritiskeillä.

Ne tuovat mieleen sen, mitä filosofi Georg Henrik von Wright nimitti voimattomuuden optimismiksi. Se perustuu löysään ajatukseen siitä, että asiat kehittyvät parempaan suuntaan ikään kuin itsestään. Aina on ollut vaikeuksia ja niistä on selvitty.

Pihlström seurailee von Wrightin kritiikkiä: ”Jos vain ajattelemme, että kyllä tämä tästä hoituu, se on tie katastrofiin.”"

Venäjän tuntija Keir Giles kirjassaan Venäjän sota kaikkia vastaan toteaa, että pessimistit ovat olleet oikeassa Venäjän suhteen.

Sekä lista Venäjän väärinkäytöksistä että lännen tähänastiset epäonnistumiset vastata niihin asianmukaisesti ja estää niitä näyttävät vuosien mittaan muodostaneen kaavan, joka toistaa surkeasti itseään. Edellisen kirjani lopussa oli optimistisempi luku siitä, miten tilanne saattaisi mahdollisesti, viimeinkin, parantua. Luku otettiin kuitenkin mukaan vain siksi, että luettuaan muut luvut kustantajat vaativat, että kirjassa pitäisi olla ainakin rahtunen optimismia ikuisen synkistelyn keskellä. Ongelma on siinä, että nimenomaan pessimistit ovat tarkimpia ennustamaan Venäjän tulevia tapahtumia pitkällä aikavälillä. Ja toden totta, Moskovan opit -kirjan monet ennustukset siitä, mitä Venäjällä tapahtuisi seuraavaksi, osoittautuivat hyvin pian oikeiksi. Tärkein poikkeus oli kirjan optimistinen luku.

Olemme sosiaalisia eläimiä ja usein yhteisön (vaikkapa kansakunnan) käsitykset todellisuudesta synkronoituvat konformismin kautta. 

Olisi tärkeää, että tällainen yhteisöllinen mielipide olisi toden mukainen. Yhteisöllinen mielipide on näin ollen julkishyödyke ja sillä on vapaamatkustajan ongelma ja muita tuottamisongelmia. Suomessa käsitystä ulkopolitiikasta ja Venäjästä on leimannut konsensus. 

Yhteisöllinen ymmärrys Venäjästä on viime aikoina muuttunut synkemmäksi ja samalla muuttunut realistisemmaksi. Pessimistit ovat yleensä oikeassa Venäjän suhteen ja optimistit väärässä. Professori Sami Pihlströmin mukaan pessimismi onkin keino saada tietoa. Toki optimismista on myös hyötyä. Se lisää taloudessa riskin ottoa joka on välttämätöntä. Se pidentää ikää ja lisää elämän iloa. 

Optimismi hyödyttää yksilöä (toki joissaain tilanteissa myös yhteisöä), pessimismistä on enemmän hyötyä yhteisölle kuin yksilölle itselleen. Optimismin voi osittain nähdä vapaamatkustamisena.

Psykologian professori Markus Jokela ja eläinten käyttäytymisen tutkija tohtori Ilmari Määttänen: Persoonallisuuden maantiede

Psykologian professori Markus Jokela kertoo uudesta psykologian tutkimussuunnasta - persoonallisuuden maantieteestä - eläinten käyttäytymisen tutkija tohtori Ilmari Määttänen haastattelee Jokelaa. 

 

Ekstrovertit, uusille asioille avoimet ja neuroottiset muuttavat useammin, mikä vaikuttaa persoonallisuustyyppien jakautumaan maantieteellisesti. Ekstroverit ja avoimet muuttavat lähinnä maalta kaupunkiin, mutta neuroottiset muuttavat ylipäätään muualle, koska eivät viihdy. Kaupungeissa keskustoissa on avoimempia ja ekstrovertimpia mutta vähemmän sovinnollisia, empaattisia ja tunnollisia ihmisiä kuin lähiöissä. 

Vähemmän tapahtuu niin päin, että persoonallisuus muuttuu tiettyyn suuntaan, koska ihminen asuu tietyllä alueella, vaikka ei sitäkään voi poissulkea. Se, missä alueella asut, vaikuttaa ainakin siihen millaisia kavereita sinulla on lapsena ja nuorena. Nuorena olet sosiaalisille vaikutuksille kaikkein alttein. Jos esimerkiksi asut alueella, jossa on rikollisuutta, todennäköisyys nousee että ajaudut rikollisuuteen. 

Mielenkiintoista on sekin, että persoonallisuus on ilmeisesti vaikuttanut globaalillakin tasolla muuttamiseen. Mitä kauemmaksi Afrikasta ihmisen esi-isät ovat muuttaneet vuosituhansien aikana, sitä todennäköisemmin yksilöllä on tietty geneettinen alleeli, joka lisää riskin ottoa. Riskin ottajat ovat muuttaneet todennäköisemmin ensin Afrikasta muualle ja sitten edelleen kauemmaksi ja kauemmaksi.

 

Puhutaanpa hyvästä ja pahasta mm. Oskari Onnisen kolumnien pohjalta

Tämä on ensimmäinen versio laajemmasta artikkelista.

Suomalaisia on pitkän aikaa hämmästyttänyt kolonialismin, rasismin ja sukupuoli-identiteetin teemojen nouseminen jatkuvasti esiin suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Samaan aikaan kun Pisa-tulokset heikkenevät, Opetushallitus keskittyy siihen, että sukupuolettuneisuutta ei painoteta käyttämällä termejä tyttö ja poika. Suomalaisten on Ylen mukaan muistettava, että Suomellakin on siirtomaahistoriansa, emmekä siksi voi seurata keskustelua kolonialismista ulkopuolisina. 

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja suomalaisten tietoisuus Venäjän uhasta on nyt kuitenkin muuttamassa vääjäämättä koko poliittista ja moraalista diskurssia.  Muutos ei tapahdu kuitenkaan päivässä. Edelleen translaki herättää vanhan diskurssin mukaan ajattelevissa suurta moraalista tuohtumusta. Translain vastustajat leimataan transfobisiksi eli moraalisesti pahoiksi.  Laki saamelaiskäräjistä herättää vastaavaa moraalista tuohtumusta - erimielisyys saamelaisuuden määrittelystä on hyvän ja pahan taistelua: Keskustapuolue antaakin rasismille kasvot. 

Iltalehden koluministi Oskari Onninen on havainnut muutoksen mutta on asiasta moraalisti tyrmistynyt. Mikko Kärnän, Martti J. Karin ja Sofi Oksasen kranaattiterveiset Venäjän armeijalle edustavat Onniselle puhdasta pahuutta. 

Onninen kritisoi aiemmassa kolumnissaan erityisesti militarismin ja isänmaallisen uhon nousua:

Uutta on, miten nyt vahvempikin aines kirjoittaa lehtikolumneja isänmaan edessä kuolemisesta ja sodan ajan sijoituspaikoista, vaikka luulin meidän olevan se sukupolvi, joille Suomen erinomaisuutta on, miten täältä pääsee hädän tai tarpeen tullessa pois ja pärjää silti.

Onnisen tyrmistys on samaa mikä tapahtuu useimmille sukupolville: Se, mihin itse uskoit ja minkä oletit olevan jo voittanut kanta kyseenalaistetaan tavalla, joka sinulle tuo mieleen paluun vanhaan, jonka piti jo olla jo kuollut ja kuopattu.

Onnisen kolumnin viestiin voi vastata vaikka näin:

Siinä missä “teidän sukupolvenne” mielestä hädän tullen fiksu vaihtaa maata, “me” haluamme tehdä hädän tullen pois lähtemisestä moraalisen kysymyksen. Se mikä teille on fiksuutta on meille petturuutta ja raukkamaisuutta. Puhdasta pahuutta. 

Moraalista diskurssia ei pidä siis nähdäkseni hylätä vaan moraalijärjestelmä pitää kirjoittaa osin uudelleen. Tai pikemmin niin, että että käsitys hyvästä ja pahasta muuttuu uudessa tilanteessa vääjäämättä. Kirjoitukseni voi korkeintaan dokumentoida tai ennakoida kyseessä olevaa muutosta. Lisätä ymmärrystä.

Perustan kirjoitukseni osittain erään aikamme merkittävimmän etiikan tutkijan skotlantilaissyntyinen filosofi Alasdair MacInture teokseen Hyveen Jäljillä: Moraaliteoreettinen tutkimus. Kirja on kirjoitettu alunperin 1987 mutta sen kolmas laajennettu laitos on julkaistu 2007. (Minulla on tällä hetkellä käsillä vain englanninkielinen laitos.)

Käsittelen ensimmäisessä kappaleessa “Oskari Onnisen sukupolven” moraalisia käsityksiä ja niiden syntyä mahdollisimman analyyttisesti. Toisessa kappaleessa käsittelen kysymystä moraalijärjestelmien universaalisuudesta MacIntyren kirjaa referoiden. Kolmannessa kappaleessa palaan moraalijärjestelmän uudelleen määrittelemiseen.

“Oskari Onnisen sukupolven” moraalijärjestelmä 

<laajenna käsittelyä ylläolevasta>

Moraalijärjestelmien universaalisuus ja partikulaarisuus

Edellisessä kappaleessa kuvattu moraalinen järjestelmä ei ole tietenkään ainoa moraalinen järjestelmä. Itse asiassa moraalijärjestelmiä tulee ja menee. Useimmille moraalijärjestelmille on kuitenkin tyypillistä, että ne ovat kannattajiensa mielestä universaalisti päteviä. Sekä Immanuel Kantin määrittelemä moraalijärjestelmä että Jeesuksen Kristuksen määrittelemä ja mm. Paavalin, Martti Lutherin ja Paavo Ruotsalaisen täydentämä moraalijärjestelmä ovat nekin monen mielestä universaalisti päteviä moraalijärjestelmiä.

Luterilaisessa moraalijärjestelmässä ihminen on moraalisesti paha, mutta Jumalan armo saattaa pelastaa hänet, koska Jeesus kuoli ristillä meidän syntiemme sovitukseksi. Pahaa on mm. katsoa toisen miehen naista himoiten. Moraalijärjestelmä sisältää myös käytännöllisempiä moraalisia käskyjä kuten vaatimuksen, että ihmisen on luotava suora suhde Jumalaan ja sen saavuttamiseksi jokaisen sekä miehen että naisen on osattava lukea pyhiä tekstejä kuten Raamattua. 

Kant löysi hänkin universaalin moraalijärjestelmän. Kant perusti omien sanojensa mukaan moraalijärjestelmänsä järkeen:

Hänen mielestään ihminen voi nähdä järjellä tietyt käskyt objektiivisesti oikeiksi moraalin ohjenuoriksi. Näiden oikeiden käskyjen perustana on kategorinen imperatiivi, jonka mukaan ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina. Esimerkiksi valehtelu on väärin, koska jos valehtelusta tulisi yleinen ohjenuora, silloin puhumisesta menisi merkitys, jota valehtelija ei itsekään halua. (Lähde: wikipedia.)  Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on normi, joka pätee olosuhteista riippumatta. Kategorinen imperatiivi on Kantin mukaan ehdoton normi, joka sitoo kaikkia järkeviä olentoja. Kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos maksiimin, jonka perusteella tekoon ryhdyttiin, voitaisiin toivoa olevan yleispätevä laki. (Lähde: wikipedia.)

Alasdair MacIntyre kiistää Kantin moraalijärjestelmien universaalisuuden:

what Kant presented as the universal and necessary principles of the human mind turned out in fact to be principles specific to particular times, places and stages of human activity and enquiry ... what Kant took to be the principles and presuppositions of morality as such turned out to be the principles and presuppositions of one highly specific morality, a secularized version of Protestantism which furnished modern liberal individualism with one of its founding charters. Thus the claim to universality foundered

Morality which is no particular society’s morality is to be found nowhere. There was the-morality-of-fourth-century-Athens, there were the-moralities-of-thirteenth-century-Western-Europe, there are numerous such moralities, but where ever was or is morality as such?

 

Aikamme vähemmistöjen oikeuksia painottava moraalijärjestelmä on samalla tapaa aikansa tuote. Se on syntynyt USA:ssa ja muissa länsimaissa osin aivan vilpittömästä halusta kohdata oman historian pimeitä kohtia kuten a) mustien käyttäminen orjina, b) intiaanien kohtelu Amerikan valtauksen yhteydessä ja c) juutalaisten kansanmurha Saksassa.

Rajamaan ihmisen hyveet ja paheet

<kirjoita>

Nationalismin kypsyminen ja historioitsija Jussi Jalonen

Historioitsija Jussi Jalonen puhuu Brysselin kone -podcastissa Itä-Euroopan kansojen suhtautumisesta Ukrainaan ja sitä kautta kansojen suhtautumisesta toisiinsa. Mutta hän puhuu myös kansojen yhteistyöstä ja itäeurooppalaisen nationalismin kypsymisestä uudelle tasolle. Vahva kuuntelusuositus.

Itä-Euroopan kansat - ja itäeurooppalaiset nationalistit - ovat Jalosen mukaan alkaneet yhä paremmin ymmärtää, että tarvitaan yhteistyötä itäeurooppalaisten kansojen välillä Venäjän uhan takia. Nationalismi on kypsynyt.

Se on tietysti varsin eri asia kuin joku internationalismi. Puhumattakaan internationalismin typerimmästä muodosta, jossa kaikki maailman nationalistit luonnostaan arvostavat toistensa kulttuuria ja olemassaoloa.

Yhteistyö omaa etuaan ajavien kansojen välillä voi syntyä jostain yhteisestä edusta ja voi kasvaa toisten kunnioitukseksi ja kansojen ystävyydeksi kahden tai joskus useammankin kansan välillä. Samalla tavalla kuin suomalaiset 20/30-luvulla ymmärsivät, että jaosta punaisiin ja valkoisiin pitää päästä eroon, jotta voimme pärjätä vanhaa vainoojaa vastaan, puolalaiset ja ukrainalaiset emigrantit ymmärsivät 1950-luvulla, että vihanpidon on loputtava puolalaisten ja ukrainalaisten välillä saman vainoojan takia. Entiset emigrantit ajoivat sitten tämän projektin läpi Puolassa ja Ukrainassa samoin kuin Kallio ja Tanner Suomessa.

Kansojen kohtalon yhteys pitää ymmärtää.

Erittäin perusteellinen tutkimus sukuintensiteetin vaikutuksesta talouskasvuun

Antropologi Joe Henrich et al ovat tehneet todella mittavan tilastollisen tutkimuksen siitä, miten suku- tai klaanipohjaiset yhteiskunnat (valtiot ja valtioiden sisäiset etniset alueet) kehittyvät taloudellisesti. Johtopäätös on:

Klaani- ja sukuinsentiivisyys alentaa taloudellista kehitystä. 

Sukuintensiivisyyttä on mitattu sekä  

- etnografisesti arvioimalla 1) serkusavioliittojen määrää, 2) sukulaisten asumista samassa taloudessa laajennettuna perheenä yms. että 

- geneettisesti arvioimalla henkilön vanhempien sukulaisuuden tasoa (inbreeding coefficient).

Vaihtoehtoisia selitysmalleja on tutkittu sukuintensiivisyyden ja taloudellisen kehityksen negatiiviselle korrelaatiolle, mutta on varsin vahvasti osoitettu että korrelaatio on tässä tapauksessa kausalisaatio.

Sukuintensiivisten yhteiskuntien taloudellista kehitystä rajoittaa konkreettisesti se, että suvun ulkopuolisiin ihmisiin ei luoteta ja siksi taloudelliset transaktiot (työntekijän palkkaaminen, tavaroiden kauppa) ovat hankalampia. Suvulle vaihteohtoiset instituutiot - kuten yksityiset yritykset, yhdistykset ja yleensä kansalaisyhteiskunta tai valtion instituutiot kuten oikeuslaitos ja poliisi - eivät kehity ilmapiirissä missä ihmisen oletetaan olevan aina lojaali suvulleen. Sukukeskeisessä yhteiskunnassa yksilöllisyys, luovuus ja innovatiivisuus eivät tutkimusten mukaan myöskään ole yhtä korkealla tasolla kuin muunlaisessa yhteiskunnassa - siksi mm. tuotekehitys kärsii. Korruptio on sukukeskeisissä maissa tavallisempaa.

Sukukeskeisuus ei tietenkään ole pelkästään huono asia. Suku antaa esimerkiksi turvallisuutta tilanteessa missä muut turvaverkot puuttuvat. 

ps. Mielenkiintoinen havainto Suomen osalta on, että Suomi on voimakkaammin sukukeskeinen kuin muut naapurimaansa. Euroopan maista vain jotkut Balkanin alueet ovat sukukeskeisempiä kuin Suomi. Tarkempaa analyysiä Suomen osalta en kuitenkaan vielä tunne. 

Maahanmuuton vaikutusta sukukeskeisyyden kasvuun ei tässä ole huomioitu. Islamilaisista maista tuleva maahanmuutto nostaa tietysti sukukeskeisyyttä Ruotsin kaltaisissa maissa.

 

Yritysten yhteisöllisyydestä, yhteiskuntavastuusta ja vähän wokesta

Olen aiemmissa postauksissa usein väittänyt, että on mielekästä tarkastella yritystä ensisijassa yhteisönä, jossa ihmiset tekevät työtä yhteisen päämäärän hyväksi. 

Pitkään yrityksiä on tarkasteltu siitä näkökulmasta, että työntekijät ovat Homo Economicuksia, jotka maksimoivat oman etunsa - eli maksimoivat palkkansa ja minimoivat työmääränsä. Yrityksen ainoa velvollisuus on tässä diskurssissa maksimoida osakkeenomistajien omaisuuden arvo.

Kirjoitin 2006: Collins Family Foundationin rahoittaa projektia Cultural Evolution in Business, jossa on mukana täällä useaan kertaan mainittu kulttuurintutkija Peter J. Richerson. Projektissa sovelletaan evolutiivista kulttuurintutkimusta yritysmaailmaan. Richerson ja kumppanit kritisoivat varsin voimakkaasti rationaalisen valinnan teoriaa joka mallittaa ihmistä omaa etuaan (utiliteettiaan) maksimoivana toimijana - Homo Economicuksena. 

Rationaalisen valinnan teoriaa sovelletaan yritysmaailmassa usein niin että oletetaan jokaisen työntekijän ajavan yksinomaan omaa etuaan. Yrityksen ainoa mahdollisuus on erilaisilla palkitsemismenetelmillä - esimerkiksi optioilla - ohjata työntekijää toimimaan yrityksen edun mukaisesti. Tosiasiassa työntekijän mallittaminen puhtaasti itsekkäänä toimijana kuvaa huonosti työntekijän toimintaa yrityksessä. Yleensä työntekijät eivät toimi kovinkaan itsekkäästi vaan tekevät yhteistyötä keskenään. Yhteistyön edellytyksenä on kuitenkin yhteisyyttä edistävä "moraalinen yritys". Jos yrityksen johto olettaa työntekijöiden olevan yksinomaan itsekkäitä ja jopa tukee tällaista itsekkyyttä, yritys saa mitä pyytää.

Opiaattiskandaali oli malliesimerkki siitä, miten yritys ilman vähäisintäkään moraalia maksimoi osakkeen omistajan taloudellista etua. Oli olemassa särkylääke, joka oli suunniteltu ihmisille, joilla oli parantumaton syöpä. Vaikka lääke johti riippuvuuteen siitä ei ollut suurempaa haittaa, koska potilaiden elinajanodote oli hyvin alhainen. Pian opiaatteja valmistavien yritysten johdot näkivät kuitenkin mahdollisuuden toteuttaa yrityksen "ainoaa tehtävää" (osakekurssien maksimointia) ja alkaa markkinoida - omaa taloudellista etuaan maksivoivien lääkäreiden avustuksella - kipulääkkeitä muillekin kuin parantumatonta kuolemaan johtavaa sairautta poteville. Opiaattiskandaali oli valmis.

Taloustieteen professori emeritus Paul Collier ja John Kay kertovat asiasta kirjassaan Greed is Dead:

The drugs industry had for a long time an implicit contract with public and government. It was permitted extraordinary profitability in return for companies behaving as exemplary corporate citizens. But those days have long gone....

Purdue Pharmaceuticals, privately owned by the Sackler family, is now notorious for its role in the provision of opioids to small-town America. But even Johnson & Johnson has been fined $572 million for its – relatively minor – role in ‘deaths of despair’.12 The boundaries kept being pushed. Insys had developed an opioid for terminally ill cancer patients, for whom its highly addictive properties were of no consequence. But this market was doubly limited: only the terminally ill were customers, and they soon ceased to be so. The head of sales for Insys, Alec Burlakoff, hired a stripper to persuade physicians to promote and prescribe it to non-terminal patients, giving a new interpretation to the term ‘hooker’. Once hooked, such patients were indeed dead profitable. In an interview with the Financial Times, Burlakoff acknowledged that he did not have ‘morals, ethics and values’.13 He described his thinking once he realized that prosecution was likely: ‘Not only is the company going to get fined an astronomical amount of money, which I’ve seen a million times, but worse-case scenario, which I’ve never seen before, they might actually take my money.’ Burlakoff and his fellow executives were prosecuted under federal racketeering legislation aimed at criminal gangs and are now serving prison terms. A pharmaceutical industry that once seemed to exemplify a constructive relationship between private enterprise and public benefit is now widely and justifiably detested.

Reductionist thinking discarded the only basis on which corporate organizations could claim legitimacy in a democratic society – that they delivered the goods and services which people wanted, and provided satisfying and rewarding employment to many. Absent such justification, there is no adequate answer to the question of legitimacy provoked by Friedman’s assertion that the social responsibility of business is to extract as much profit as possible from the community – ‘why should we allow them to do that?’

Nyky-yhteiskunnassa puhutaan paljon yritysten yhteiskuntavastuusta. Aina se ei kuitenkaan ole muuta kuin woke-puhetta. Suurieleisesti puhutaan inklusiivisuudesta, lesbojen, homojen, mustien ja transseksuaalien oikeuksista ja vietetään afroamerikkalaista viikkoa amerikkalaisen yrityksen Suomen konttorissa, mutta vaietaan vaikka Euroopan kannalta paljon olennaisemmasta Ukrainan tilanteesta. Eihän ukrainalaisten tappaminen ja kiduttaminen olekaan woke-muodin mukaista. 

Google puhuu inklusiivisuudesta, mutta irtisaanoo työntekijöitä heidän poliittisten mieliteidensä takia.  Samaan tapaan kuin ihmisetkin, yrityksetkin tekevät osan taloudellisista ja muista päätöksistään signaloidakseen vaikkapa yhteiskunnallista vastuutaan tai arvojaan. Google mm. erotti työntekijänsä signaloidakseen sitoutumistaan sukupuolten tasa-arvoon. Erottaminen tapahtui täysin valheellisin perustein. Googlen toimitusjohtaja antoi väärän todistuksen työntekijänsä puheista ja sen jälkeen erotti tämän. 

Keskilinjan kolumnisti David Brooks kirjoitti New York Timesissa Pichaista:

He fired Damore and wrote, “To suggest a group of our colleagues have traits that make them less biologically suited to that work is offensive and not O.K.” That is a blatantly dishonest characterization of the memo. Damore wrote nothing like that about his Google colleagues. Either Pichai is unprepared to understand the research (unlikely), is not capable of handling complex data flows (a bad trait in a C.E.O.) or was simply too afraid to stand up to a mob. Regardless which weakness applies, this episode suggests he should seek a nonleadership position. We are at a moment when mobs on the left and the right ignore evidence and destroy scapegoats. That’s when we need good leaders most.

Näistä varauksista huolimatta on merkkejä siitä, että yksityiset yritykset ottavat enemmän todellista yhteiskuntavastuuta ja ainakin jotkut yritykset myös ymmärtävät, että yritys on yhteisö ja työntekijät ovat yhteisön jäseniä.

Collier ja Kay toteavat jopa näin:

The shareholders are not, in any interesting sense, the ‘owners’ of the company ...

Vuonna 2019 American Business Roundtable hylkäsi vuodesta 1992 ylläpidetyn julistuksensa, että yrityksen johdon tehtävä on ainoastaan maksimoida yrityksen osakkeiden arvo. 

Ne yritykset, jotka eivät hoida yhteiskuntavastuutaan, vaan toimivat opiaatti-firmojen tavoin yhteiskunnan veren imijöinä, eivät ansaitse omaisuudensuojaa. Yritykset, jotka kohtelevat työntekijöitään kuin prositituoituja, jotka myyvät omaa aikaansa mahdollisimman kalliilla ja kontribuoivat vain sen verran kun on palkan saamiseksi tarpeen, eivät pitkän päälle pärjää kilpailussa tai ne otetaan valition haltuun. Yritykset, joiden työntekijöillä on sisäsyntyinen motivaatio tehdä työtä yhteisten tavoitteiden eteen reilua korvausta vastaan, voivat pärjätä.

Jonathan Haidtin uusin puhe tutkimuksen ja keskustelun vapaudesta USA:n yliopistoissa

Some on vahvistanut ääriyksilökeskeisyyttä toisaalta ja toisaalta vahvistanut loukkaantumisen ja uhriutumisen kulttuuria. Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet voimakkaasti ns. Z-sukupolvessa, kun ihmiset on pantu keskittymään omaan ulkomuotoonsa ja some-profiiliinsa ja muutenkin keskittymään ns. omaan napaansa ja itseilmaisuun.

Erityisesti nuorten valkoisten naisten depressiivisyys ja ahdistus on kasvanut voimakkaasti.  

Depressiivinen ihminen ei ole useinkaan uutta tietoa etsivä innostunut opiskelija vaan muiden mielipiteiltä ja uudelta tiedolta suojautuva ihminen (epäopiskelija). Professori Jonathan Hadtin mukaan tämä on johtanut yliopiston keskusteluilmapiirin dramaattiseen heikkenemiseen ja tutkimuksen vapauden laskuun.

HS kertoo klaanirikollisuudesta. Miksi Euroopassa ei ollut klaaneja ennen laajaa maahanmuuttoa?

Libanoninlais-syntyinen viisikymmentä vuotta Saksassa asunut tutkija Ralph Ghadban puhuu Helsingin Sanomissa Saksan arabiklaaneista ja klaanirikollisuudesta. 

Ghadbanin viesti on tämä: klaanit pitävät pilkkanaan saksalaista oikeusvaltiota ja kulttuuriperintöä. Hänen viestinsä on oikeastaan osoitettu koko Euroopalle. Ghadbanin mielestä eurooppalaiset eivät ole osanneet puolustaa omia arvojaan.

”Tyhmyyttä!”

Saksassa omaksuttiin 1980-luvulla Kanadasta multikulturalismin idea. Ghadbanin huulilta ”multikulti” putoaa kuin kirosana. Sana viittaa kulttuurierojen kunnioittamiseen – integroimisen sijaan.

”Sanoin jo 1980-luvun alussa, että integraatioon tarvittaisiin nelinkertaisesti voimavaroja.”

Ghadban on vaikuttanut paljolti siihen, että sanat ”arabiklaani” ja ”klaanirikollisuus” ovat arkipäiväistyneet Saksassa.

Hän on kouluttanut poliiseja ja poliitikkoja konferensseissa sekä opiskelijoita korkeakouluissa. Tietämys islamista ja suljetuista maahanmuuttajayhteisöistä on hänestä ollut Saksassa pitkään hämmästyttävän vähäistä.

”Opetin saksalaisille demokratiaa”, hän sanoo ilkikurisesti.

Monet Libanonin sisällissotaa paenneet jäivät maahan saksalaisen maahanmuuttojärjestelmän erikoisuuden, ”duldung”-järjestelmän, turvin. Duldung tarkoittaa sananmukaisesti suvaitsemista. Heidän annettiin jäädä, mutta kyse oli vain karkotuksen jäädyttämisestä.

Se teki yhteiskuntaan osallistumisesta mahdotonta. Nyt Saksassa ajatellaan, että juuri tämä synnytti maahanmuuttajien ”varjoyhteiskunnat”.

Klaanit ovat suljettuja yhteisöjä, Ghadban sanoo.

Niillä on hänen mukaansa omat lakinsa ja niissä vallitsee endogamia, eli puoliso otetaan oman ryhmän sisältä. Ghadban puhuu alaikäisten avioliitoista, kunniamurhista ja kouluista katoavista teinitytöistä.

Ne ovat ilmiöitä, joista puhuminen näin suorasukaisesti on harvinaista, koska puhuminen leimaa myös niitä, joita ongelmat eivät koske.

Suomessa poliisilta on kielletty etninen profilointi, mutta Saksassa rikollisten etnisestä taustasta puhutaan täysin avoimesti.

Klaanit ovat kulttuurista riippumatta hyvin yleinen - lähes universaali - ilmiö. Euroopassa klaanijärjestelmä kuitenkin hävisi katolisen kirkon perhepolitiikan kautta hiljalleen jo 500-luvulta alkaen, mitä kuvasin tässä kirjoituksessa antropologian professori Joe Henrichin kirjan pohjalta.  Euroopan klaanijärjestelmän dekonstruktio johti länsimaissa yksilökeskeisyyden kasvuun ja ihmisten vapaaehtoisten yhteen liittymien kukoistukseen:

Kirkon perhepolitiikan sivuvaikutukset

Hetkellisesti kirkko näytti selviytyneen voittajaksi – se oli murtanut suvun [ja klaanin] vallan. Voitto jäi kuitenkin väliaikaiseksi. Ihmisen irroittaminen suvun kontrollista johti lopulta siihen, että alkoi syntyä vaihtoehtoisia yhteenliittymiä suvulle ja kirkolle. Siinä missä patriarkaalinen suku on Lähi-idässä edelleen yhteiskunnan oleellisin instituutio uskonnon lisäksi, Euroopassa syntyi itsenäisiä kauppias- ja käsityöläiskiltoja, itsenäisiä yliopistoja, erilaisia veljeskuntia, kirkon kontrollista osittain vapaita uskonnollisia yhteisöjä, yksityisiä yrityksiä ja vapaakaupunkeja. Killat tarjosivat jäsenilleen pitkälti samanlaisia turvaverkkojakin kuin suvut aiemmin. Vapaakaupungit suojelivat kansalaisiaan feodaaliherroilta. Mutta päinvastoin kuin suvun, yksilö sai enenevässä määrin valita mihin yhteisöön kuului. Euroopassa pikkuvaltiot kilpailivat keskenään. Ne valtiot, jotka sallivat alueellaan erilaisten yhteisöllisyyden muotojen kukoistaa, menestyivät. Seurauksena oli innovaatioita.

Suvun dekonstruktio johti sivuvaikutuksena itsenäisen yksilön konstruktioon. Henrich muistuttaa, että yksilökeskeisyys on historiallisesti tarkasteltuna poikkeus, ei ihmisen luonnollinen tila. 

Henrich kuvaa myös psykologisia vaikutuksia joihin suvun dekonstruktio ihmisissä johti. Länsimainen ihminen kykenee luottamaan muihinkin kuin sukulaisiinsa, mikä on oleellista kansalaisyhteiskunnan, demokratian, sananvapauden, teknologian, ideoiden vapaan innovaation ja markkinatalouden kehitykselle. Länsimaisen ihmisen moraali on universalistista sen sijaan että se oli aiemmin, niin kuin Lähi-idässä edelleenkin, partikularistista. Jos länsimainen ministeri palkkaa sukulaisiaan poliittisiin asemiin, häntä syytetään nepotismista. Klaanikulttuurin ihmiselle sukulaisten palkkaaminen on moraalisesti oikein, koska se osoittaa lojaalisuutta perhettä ja sukua kohtaan. Mutta se ei ole pelkästään moraalisesti oikein, vaan sukulaisten palkkaaminen on mahdollisesti myös ainoa tapa saada luotettavia alaisia.

Länsimaiset ihmiset arvioivat tekoja intentioiden perusteella – mikäli joku aiheuttaa toisen kuoleman vahingossa, rangaistus on pienempi kuin jos teko on tahallinen. Näin ei välttämättä ole muissa kulttuureissa.

Ihmisen tärkeimmät tunteetkin riippuvat tutkimusten mukaan osittain kulttuurista: Länsimainen ihminen kokee syyllisyyttä epäonnistuessaan toimimaan moraalisten periaatteittensa mukaisesti, kun taas Lähi-Idän ihminen kokee häpeää epäonnistuessaan toimimaan lojaalisti omaa sukuaan kohtaan. Länsimainen ihminen on analyyttisempi siinä missä muiden kulttuurien ihmiset ovat holistisempia. 

Johtopäätös

Suvun – tai laajennetun perheen – dekonstruktio on vapauttanut ihmisen ja edistänyt innovaatiota ja muuta yhteiskunnallista kehitystä. Muut maailman maat ovat vaihtelevassa määrin imitoineet eurooppalaisten suorittamaa suvun dekonstruktiota. Japani kielsi moniavioisuuden ja serkusavioliitot Meiji-restauraatiossa 1880-luvulla ja Kiina kommunistikumouksen jälkeen 1950-luvulla. Pitkään onkin näyttänyt, että länsimainen yksilökeskeisyys leviää kaikkialle.

Suvun dekostruktio Euroopassa ja yksilökeskeisyyden vahvistuminen ovat näyttäneet peruuttamattomilta. Maahanmuutto klaanikulttuureista Eurooppaan saattaa kuitenkin kääntää ainakin hetkellisesti kelloa taaksepäin. Euroopan alhainen syntyvyys – sekin todennäköisesti yksilökeskeisyyden seuraus – ja siihen liittyvät hyvinvointiyhteiskuntien rahoitusongelmat todennäköiseksi alentavat maahanmuuton vastustusta ja vahvistavat näin klaanien ja sukujen uutta tulemista Eurooppaan. 

Demokratia monietnisessä yhteiskunnassa

Luin kerrankin lievästi optimistisen kirjan The Great Experiment: Why Diverse Democracies Fall Apart and How They Can Endure amerikkalaisen demokratian ja yleisesti ns. etnisesti monimuotoisen demokratian tulevaisuudesta. Kirjoittaja on vasemmistolainen filosofian tohtori Yascha Mounk.

 

Mounk myöntää, että monietnisessä yhteiskunnassa demokratia on usein epästabiilimpaa kuin etnisesti homogeenisessa yhteiskunnassa, mutta koska moni yhteiskunta ei enää ole kovin homogeeninen, monietnisen demokratian mahdollisuuksien tutkimen on tärkeää.

Mielenkintoisin ajatus kirjassa oli se, että on erittäin vaarallista hitsautua ajatukseen, että politiikka on USA:ssa nyt ja hamaan tulevaisuuteen kulttuurisotaa, jossa toisena osapuolena on republikaaneja äänestävä valkoisen väestön enemmistö ja toisena demokraatteja äänestävä peoples of color liberaalisine liittolaisineen ja että demografia on vääjäämättä johtava siihen että valkoiset ja sitä myötä republikaanit muuttuvat vähemmistöksi.  

Miksi ajatus on vaarallista: 

1. Republikaanit alkaessaan uskoa teoriaan ajattelevat että "Amerikka sellaisena kuin me sitä rakastamme häviää täysin ellemme tee jotain" ja ajautuvat sitten vaalivilppiin ja vaalilakien muutoksiin tavalla mikä auttaa vallan säilyttämistä. 

Laboratoriotutkimuksessa testattiin sitä että henkilö luki paperin missä ko. teoria oli esitetty. Jos koehenkilö oli republikaani hänen mielipiteensä radikalisoituivat teorian lukemisen jälkeen. Joten teorian toistelu mediassa lisää polarisaatiota. 

2. Demokraatit tulevat ylimielisiksi ja alkavat uskoa että voitto on keskipitkällä aikavälillä varmaa vaikka valkoisen työläisen äänistä ja huolista ei välitettäisi mitään. 

Teoria siitä, että vuonna 2040 enemmistöstä tulee vähemmistö on Mounkin mukaan lisäksi varsin kyseenalainen. Teoria perustuu pätevään tilastolliseen analyysiin mutta kahteen kysenalaiseen oletukseen: 

1. Aasialaiset ja latinot kokevat yhtä lailla kuin mustat olevansa "peoples of color" ja äänestävät maailman tappiin demokraatteja. 

2. Esimerkiksi valkoisen ja latinon lapsi kuuluu automaattisesti tähän "peoples of color"-kategoriaan. Toisin sanoen vanha kunnon one drop rule on lainattu etelävaltioista ja sovellettu sitä mustien sijasta uuteen Negro 2.0 -kategoriaan "peoples of color".

Aasialaisten määrä on kovaa vauhtia kasvamassa ja heidän koulutustasonsa on korkeampi kuin valkoisten - samoin palkka. Latinot saattavat äänestää republikaaneja koska osa on hyvin konservatiivista - tai identifioitua valkoiseksi. Obama ei olisi päässyt presidentiksi ilman että merkittävä osa valkoisista työläisistäkin äänesti Obamaa. Saksassa enemmistö kansalaisuuden saaneista maahanmuuttajista äänestää oikeistoa.  

Saksassa ja Suomessa ja Ruotsissa pelätään väestönvaihtoa. Ja tietysti osin ihan aiheesta. Hyvin nopea maahanmuuttajaväestön lisääntyminen on aiheuttanut jengiytymistä ja maahanmuuttajien eristymistä omiin etnisiin enklaaveihin. Mutta sillä teorialla että "lopulta punavihreät voittavat koska maahanmuuttajat äänestävät heitä" ei ole paljoa kannatusta. Miksi muslimaahanmuuttaja haluaisi äänestää puolueita, jotka ylipainottavat seksuaalisuutta ja seksuaalisia poikkeavuuksia jatkuvasti?

Hyvinvointiyhteiskunnan rappio - elinajanodote laskee vai laskeeko?

Suomessa verotus on korkeaa, mutta hyvinvointiyhteiskunta tuntuu rapautuvan sieltä täältä. Koulutus, terveydenhuolto ja vanhustenhoito. 

HS:ssä puhuttiin siitä että elinajanodote on laskenut ja kuolleisuus noussut. Kyse ei ole vain suoranaisista koronakuolemista vaan hoitojonojen piteneminen ilmeisesti myös alentaa elinajanodotetta. Esimerkiksi syöpädiagnoosi saadaan liian myöhään. Hoitojonojen piteneminen tietysti johtuu suurelta osalta koronasta mutta osittain myös terveydenhuoltoalan työvoimapulasta.

Toisaalta Suomessa kehitys on vuoteen 2020 edelleen ollut hyvä:

Elinajanodote on hyvä mittari yleisen hyvinvoinnin tasolle, mutta erityisesti terveydenhuollon tehokkuudelle.  BKT saattaa olla korkea ja nousussa, mutta jos elinajanodote laskee, jotain on pahasti vialla. 

Suomessa tilastoinnin taso on onneksi hyvin korkea, joten hälytyskellot kyllä soivat heti, jos huono kehitys jatkuu. 

Kansainvälisenä vertailuna voi tarkastella muita maita.

1. Eteläisen Afrikan maiden elinajanodote romahti HIV-epidemian aikaan. Esimerkkimaa Botswana on Afrikan mantereen varakkaimpia suurten raaka-ainevarojen takia. Botswana on myös Afrikan stabiileimpia demokratioita päinvastoin kuin monet muut raaka-aineilla rikastuneet maat. Siksi varallisuus on nostanut taloudellista hyvinvointia koko väestöllä eikä sitä ole käytetty vain eliitin rikastumiseen ja sortokoneiston ylläpitoon.

 

2. USA:ssa valkoisen väestön elinajanodote on laskenut pitkään. Alla on kuolleisuuskäyrä:

'

            

HS kirjoitti:. YHDYSVALTOJEN vähän koulutettujen viisikymppisten valkoisten kuolleisuus on ylittänyt samanikäisten mustien kuolleisuuden. Mustat amerikkalaiset ovat perinteisesti olleet valkoisia huono-osaisempia lähes kaikilla mittareilla. Vielä vuonna 1999 keski-ikäisten kouluttamattomien amerikkalaisten kuolleisuus oli 30 prosenttia mustia pienempi; vuonna 2015 se oli 30 prosenttia mustia korkeampi.

Elinajanodotteen kokonaiskehitys on ollut heikohkoa jos vertaa Pohjoismaihin tai jopa Meksikoon - kasvu on käytännössä pysähtynyt:

3. Intian Keralan osavaltiossa BKT on murto-osa USA:n BKT:sta, mutta elinajanodote on nyt 75,2 vuotta kun se USA:ssa on 77,2 vuotta. 

Professori Jonathan Haidt ja kolme suurta epätotuutta

HS on tehnyt erinomaisen jutun amerikkalaisesta sosiaalipsykologian professorista Jonathan Haidtista tai siis hänen ajattelustaan. Lainaan yhtä kohtaa:

"[Haidt määrittelee] ylisuojelevan kulttuurin ajatukset ”kolmeen suureen epätotuuteen”.

Niistä ensimmäinen kuuluu: mikä ei tapa, se heikentää. Se tarkoittaa, että nuoria opetetaan pitämään itseään hauraina ja haavoittuvina olentoina, joita kaikenlaiset vastoinkäymiset traumatisoivat. Heitä kehotetaan tunnistamaan mikroaggressioita eli havaitsemaan ympäristöstä tulevia pieniä ja tahattomia loukkauksia. Ylisuojelevassa kulttuurissa ei tarvitse joutua kuulemaan sellaisia näkemyksiä, joiden valossa oma tulkinta todellisuudesta näyttää väärältä. Eriäviä mielipiteitä pidetään vahingoittavina ja jopa väkivaltaisina.

TOINEN suuri epätotuus ja väärä neuvo on Haidtin mukaan tämä: luota aina tunteisiisi. Jos ihmisestä tuntuu pahalta, se tarkoittaa, että hänelle on tehty pahaa. Asioita ei tarvitse punnita todisteiden valossa eikä katsoa muiden kannalta.

Ja kolmas epätotuus: elämä on hyvien ja pahojen ihmisten välinen taistelu. Sen mukaan eriävien mielipiteiden esittäjiä ja väärien sanojen lausujia on suotavaa vastustaa ja häpäistä kaikin tavoin – myös silloin, kun he haluaisivat toimia saman tavoitteen puolesta."

Ehkä näitä kolmea periaatetta voisi kutsua jopa Woke-aatteen ja gender-ideologian peruslauseiksi.

Olen itse kirjoittanut Haidtin ajattelusta n. 10 vuotta sitten Sarastukseen.

Nälkävuodet, kapina ja taloudellinen epätasa-arvo

Taloustieteen professori Jaakko Meriläinen el al on tehnyt tutkimuksen siitä, miten vuoden 1866-68 nälkävuodet vaikuttivat taloudelliseen epätasa-arvoon Suomessa. (Tutkimusta ei ole vielä julkaistu mutta se on hyväksytty julkaistavaksi. Lue täällä.) Koska nälänhätä vaikutti eri alueilla hyvin eri tavoin, tutkimus kykenee luomaan nälänhädän voimakkuuden ja paikallisen  epätasa-arvon välille yhteyden:

Niissä Suomen pitäjissä missä 1866-68 nälänhädän vaikutus oli suurin, epätasa-arvoisuus mitattuna gini-koeffisientillä kasvoi nälänhädän jälkeen eniten, SDP:tä äänestettiin eniten ja 1918 kapinaan osallistuttiin eniten. Niissä kunnissa myös epätasa-arvoisuus laski nopeimmin torpparivapautuksen, muiden maareformien ja kunnallisvaaliuudistuksen jälkeen. 

Yleisemmin Suomi (maaseutu) muuttui melko nopeasti korkean epätasa-arvoisuuden maasta alhaisen epätasa-arvoisuuden maaksi vuoden 1918 kapinan jälkeen.

Miksi nälänhätä nosti epätasa-arvoa?

Nälänhätä pakotti maatalousväestön ottamaan velkaa perheen ruokkimiseen, mikä johti maatilojen pakkolunastuksiin. 

The channel through which the famine could have influenced inequality is its effect on land distribution. Indeed, in the aftermath of the famine, land ownership became increasingly concentrated. Many households were either forced to sell their farms and other property to feed their family, abandon their homes to find food elsewhere, or their farms had to be auctioned off

Tilastotieteen dosentti Edward Gylling - myöhempi punahallinnon talousministeri, Neuvosto-Karjalan pääministeri ja venäläisten suomalaisiin kohdistuneen kansanmurhan yksi uhri - kuvasi nälkävuosien tilannetta Työväen Almanakassa 1917 näin: 

Wheat was largely bought with debt money. Farms and houses were used as a collateral. When the famine continued, farmers could not pay back their debts. On the contrary, new debt would have been needed. Payments were dunned despite the extreme distress. [...] Hundreds and thousands of houses were foreclosed because of even small debts, unpaid rents, or unpaid taxes. [...] Many farms changed hands, and ownership became more concentrated than before.

Epätasa-arvon nouseminen nälänhädän jälkeen on näennäisesti ristiriidassa sen professori Walter Scheidelin esittämän yleisemmän globaalin trendin kanssa että pandemiat, nälkäkuolemat ja sota alentavat taloudellista epätasa-arvoisuutta, koska ne vähentävät työn tarjontaa, mikä nostaa työn hintaa. Näennäisesti, koska työmarkkinat olivat Suomessa 1866 kaikkea muuta kuin vapaat ja maatyöläisillä oli hyvin heikot mahdollisuudet etsiä vaihtoehtoisia tulonlähteitä muualta.

The famine induced a considerable decrease in labor supply. 

Standard economic theory suggests that this should have increased workers’ bargaining power and wages. However, the same logic is not likely to apply in the presence of coercive labor market institutions which we consider more descriptive of the Finnish labor markets in the era. For example, Domar (1970) and Brenner (1976) argued that elites might respond to labor scarcity by engaging in more labor coercion.

Acemoglu and Wolitzky (2011) construct a theoretical framework where the equilibrium impact of labor scarcity on coercion depends on workers’ outside options and the price of the good produced by the elites. Acemoglu and Wolitzky’s theory predicts a tendency towards tightening coercion in the Finnish case; the prices of agricultural products increased due to famine, and workers lacked outside options. The latter point was because there were merely a few cities and few employment opportunities in industrial production. 

Even when the country started industrializing eventually, pursuing outside opportunities was difficult due to negative attitudes towards migration, low social mobility, and various geographical mobility restrictions, such as passport requirements (Lento 1951). Free movement of labor was banned until 1898 (Happonen 2004). 

A particular feature of the Finnish case was the prevalence of tenant farming, which was an essential part of rural labor markets in the late 19th and early 20th centuries. The number of tenant farmers increased through the late 1800s and early 1900s, with tenant farms constituting nearly half of all farms in 1912. The poor position of tenant farmers and agricultural laborers was one of the most contentious policy issues in the Finnish public debate in the early 1900s (Rasila 1970). In the Finnish system, tenant farmers paid their rent mainly in day labor (taksvärkki), and monetary rent for the land was rare. 

While tenant farming was not serfdom per se, it was a coercive labor relationship as the large landowners had significant power over their tenants (see also Naidu and Yuchtman 2013). It was arguably more beneficial for the landed elites to increase tenant farming instead of hired labor when there was upward wage pressure due to labor scarcity. In many cases, the demand for farmable land was high but no land was made available for sale, making tenant farming the only option (Peltonen 1990; Peltonen 1992). 

Tenant farmers seldom had written contracts, and the landowners could easily make additional, sometimes arbitrary, demands to their tenants. Particularly taxing was the landowners’ right to require extra day labor (ylipäivät) and employ the tenant farmer’s family. As contract termination was also entirely in the hands of the landowners, the tenant farmers typically had no other choice than to agree with the unilateral changes in the contract terms. Otherwise, tenants could have lost their home, employment, and source of income (Rasila 1970).

Historiallinen taustoistus sille miten kapinaan ajauduttiin

Tutkimus taustoittaa kapinan historiaa erinomaisesti. Kapinaan ei johtanut pelkkä epätasa-arvoisuus vaan ainakin väkivaltamonopolin häviäminen Suomesta ja Venäjän bolsheviikkihallituksen kiihotus. Muu tutkimushan on soittanut että bolsheviikit painostivat onnistuneesti sosiaalidemokraatteja liittymään bolsheviikkien masinoimaan mailmanvallankumoukseen. (Lasse Lehtinen, Risto Volanen, Kuinka vallankumous levisi Suomeen.) 

Historical Contingency It is likely that the nature of civil conflict in Finland would have been very different without the Russian Revolution and the sudden Finnish independence. High inequality is an important yet alone not a sufficient explanation for the Finnish Civil War. As Upton (1980) puts it: “There wasn’t anything inherent in the pre-WW1 Finnish society that made the revolution necessary or even probable.” The changing circumstances in which groups competed for power, especially the weakness of the state, also mattered. It was the interaction of these internal and external factors—the sources of historical contingency—that caused the conflict.

During the first world war, the previously law-abiding Finns began to revolt against the Russian government that put forward many wartime “Russification” policies such as censoring newspapers, creating a Russian police force, and limiting parliament assembly (Upton 1980; Haltzel et al. 1981; Alapuro 1988). The wartime habit of revolting against the ruling elites endured after Finland became independent of Russia. 

At the same time, a power vacuum emerged within Finland. After the indepence, there was no national police or army presence to upkeep order, which had always been provided by the powerful empire (Alapuro 1988). Labor organizations formed a municipal militia that took the role of holding peace, while right-wing groups created their own guards to control the increased striking and turmoil. The line between private and state forces became increasingly diluted; in other words, the state lost its monopoly on violence. This development led to the arming of political organizations, greatly facilitating the civil war. The ambiguity in power relations at the national level exacerbated the situation even further. 

Even though the Social Democrats gained the majority of parliamentary seats before the civil war, they were uninterested in dissolving their militias or relinquishing control to the government, as the strong bureaucracy was controlled by non-socialists. This hesitance stemmed from general mistrust among the workers’ movement that the election results would be upheld.

Finally, the Russian Revolution made revolting seem like a more specific route to social change. Since the late-1800s, there had been a political discussion and movement to push forward critical social policies such as eight-hour workdays, more equal land distribution, and franchise extension. These movements had, however, stayed non-violent and non-revolutionary for several decades. Finns had organized into parties and labor unions which had slowly made headway in these issues through political means (Upton 1980). This did not seem enough anymore, and people started to demand faster social change.

Tasa-arvon lisääntyminen kapinan jälkeen

Tutkimus taustoittaa myös sitä, miten kapinan jälkeen epätasa-arvoisuus laski, koska Suomessa tehtiin useampia maareformeja, joista torpparivapautus oli ensimmäinen, ja kunnallisvaaliuudistus. 

Torpparivapaustus oli jo käsittelyssä eduskunnassa, kun kapina alkoi ja kunnallisvaaliuudistus oli jo myös hyväksytty. Niiden vaikutus ei ehtinyt estämään enää kapinaa.

After the civil war, significant policy changes affected both economic and political inequality. We argue that the famine positively contributed towards this development, contingent on the outcome of the civil war. Without the civil war, the slow process of social movement might have continued, possibly yielding the same societal results but more slowly. But it is also possible that many of the reforms would not have been implemented, and Finland would have become even more unequal. 

A particularly important form of redistribution was the large land reform implemented after the civil war (Jörgensen 2006). Legislation passed in the year 1918 made it possible for the tenant farmers to buy the land they were renting at a discounted price. Four years later in 1922, the Parliament approved the Act on the acquisition of land for settlement purposes (278/1922) that gave the state and local authorities the right to facilitate the acquisition of land for citizens for cultivation and residential settlement. The government could redeem fractions of larger farms and redistribute the land to individuals who did not own any land before, but still had the knowledge and resources to start practicing agriculture on the newly acquired land. 

Another crucial change was that the central government implemented a major electoral reform that established universal suffrage in municipal elections. The law was passed in the parliament after the declaration of independence, some months before the conflict onset in late 1917, and after years of debate in the parliament and significant resistance from the elite and landowners. In practice, however, municipal elections with universal and equal suffrage were not organized until after the conflict. The first democratic municipal elections with universal suffrage were held only half a year after the civil war. The reform extended municipal voting rights to some of those who fought with the government forces, but the poorer insurgent side was undoubtedly most affected.

The seminal Meltzer and Richard (1981) model predicts that extending political power to poorer segments of society leads to more redistribution and less inequality.10 But in general, democracy may not always change fiscal policy and the distribution of income. Counteracting forces such as the capture of democracy or a middle-class bias can also play an important role (Acemoglu and Robinson 2008; Acemoglu et al. 2015). However, in Finland in 1918, the conditions were ripe for changes—and the overall consensus was that changes were needed to prevent a new conflict from emerging. After the civil war and franchise extension, previously unrepresented segments of society gained political representation in local governments. The conservatives, who typically represented the landowners and other members of upper social classes, rarely had enough seats to get decisions through on their own. This served as a catalyst for collaboration between the conservatives and the left (Kettunen 1986; Aatsinki 2009).

Paha kolonialismi?

Kuningatar Elisabethin kuolema on herättänyt keskustelun kolonialismista.

Nykyään on tapana esittää, että kolonialismi oli mustavalkoisesti paha asia - ääriesimerkkinä Belgian Kongo, joka oli jonkinlainen orjatyöleiri. Namibiassa saksalaiset tappoivat pari heimoa estämällä heidän pääsynsä keitaille. Pitää kuitenkin muistaa, että kolonialismia edeltävät yhteiskunnat eivät olleet useinkaan mitään jalojen villien paratiiseja.

Otetaanpa esimerkkinä Fiji-saaret. Antropologien anekdootit leimaavat yleensä fijiläiset yhdeksi yhteistyökykyisimmäksi porukaksi. Jos pitää rakentaa koulu kylään, kaikki osallistuvat talkoisiin. Fijiläisillä oli ennen kolonialismia länsimaisesta näkökulmasta aika hankaliakin tapoja. Lähes säännöllinen naispuolisen lesken tappaminen miehen hautajaisissa. Ylipäätään vanhusten tappaminen, kun nämä eivät enää olleet hyödyllisiä. Vanhukset haudattiin elävältä kammioon jossa pystyi hengittämään ja johon pystyi antamaan ruokaa, mutta jossa vanhus oli täysin eristetty.  Kolonialistien tuoma kristinusko kielsi vanhusten tappamisen ja leskien tappamisen. Sama tapahtui Intiassakin. 

45%:ssa austronesialaisissa kulttuureissa ihmisuhrien käyttäminen oli normaalia esimerkiksi heimopäällikäiden hautajaisissa. Tai kun uusi kanootti vihittiin käyttöön shampanjapuollon sijasta murskattiin ihminen. Senkin kolonialistit kielsivät. Havajilla oli erityinen yhteiskuntaluokka jonka jäsenien tehtävä oli palvella ihmisuhreina. 

Uudessa Guineassa taas ennen kolonialismia oli jatkuvia sotia - hyvin suuri osa varsinkin miehistä kuoli sodassa. Siirtomaaisännät lopettivat heimojen väliset sodat. 

En tietenkään väitä, että kolonialismi oli hyvä asia. Tietenkin se merkitsi usein raaka-aineiden varastamista ja alkuasukkaiden orjuuttamista. Mutta oli siitä paljon hyviäkin seurauksia. 

Kollektiivistinen vai individualistinen kulttuuri?

Lännessä puhutaan yleensä, että individualismi on parempi kuin kollektivismi, mutta asiaa voi tarkastella myös toisesta näkökulmasta. Voidaan esittää kaksi kysymystä:

1) mitä hyötyä on kollektivismista ja mitä haittaa?

2) mikä aiheuttaa sen, että toiset kulttuurit ajautuvat vuosisatojen mittaan kollektivistiseksi, toiset individualistiseksi?

Tutkimusten mukaan patogeenien yleisyys ennustaa kollektivistista kulttuuria, missä normien noudattamista ja sosiaalista harmoniaa preferoidaan enemmän kuin yksilön vapautta. Japanissa ei maskien käytöstä tarvita säännöksiä, koska sosiaalinen paine panee ihmiset käyttämään niitä. Tässä suhteessa kollektiivinen kulttuuri edistää hyvinvointia eli on tehokasta taloustieteen termiä käyttääkseni. 

Kuvio on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi, jos sitä aletaan kaivella:

Kollektiivista kulttuuria selittävä yksittäinen tekijä on toisen tutkimuksen mukaan lähinnä tietyn geenin alleelijakautuma ("allele carriers of the 5-HTTLPR functional polymorphism"). Mitä enemmän S-alleelia sitä kollektiivisempi kulttuuri, mitä enemmän L-alleelia sitä individualistisempi kulttuuri. 

Kumpi siis selittää kollektiivisuuden - ihmisten alleelijakautuma vai patogeenit? Ristiriitaa ei todellisuudessa ole: patogeenien suuri määrä luo ympäristön, missä S-alleeli lisääntyy ja S-alleelin lisääntyminen muuttaa kulttuuria kollektiivisempaan suuntaan.

S-alleeli vaikuttaa nimittäin ihmisen käyttäytymiseen - mikä käyttäytyminen ilmeisesti panee ihmisen sitten myös toimimaan niin että kulttuuri muuttuu kollektivistisemmaksi jos S-alleelin frekvenssi väestössä on tarpeeksi korkea:

Evidence from behavioural genetics indicates that the S allele of the serotonin transporter gene (5-HTTLPR) is associated with increased negative emotion, including heightened anxiety , harm avoidance , fear conditioning, attentional bias to negative information as well as increased risk for depression in the presence of environmental risk factors . In particular, exposure to chronic life stress, such as interpersonal conflict, loss or threat, is considered a well-known environmental risk factor for depression in S allele carriers of the 5-HTT.

Mielenkiintoista on kuitenkin että kollektiivisissa kulttuureissa on jokin piirre, joka kuitenkin alentaa stressiä niin että vaikka kollektiivisissa kulttuureissa S-alleeli on paljon tavallisempi kuin L-alleeli, stressi/ahdistus/depressio-tasot ovat alempia kuin individualistisessa kulttuurissa.

Tuloksia paperista:

• Collectivistic cultures were significantly more likely to comprise individuals carrying the S allele (katso kuva)
• Results indicate that allelic frequency of S carriers was the only significant predictor of individualism–collectivism across 29 nations (verrattuna bruttokansantulooon, tuloeroihin yms.)
• Nations with a higher frequency of S allele carriers showed a lower prevalence of anxiety and mood disorders (vaikka siis yksilöillä S aiheutti ahdistusta, depressiota yms.) Kollektiivinen kulttuuri ilmeisesti siis alensi sekä patogeenien haittoja että alensi stressiä joka olisi aiheuttanut ahdistusta/masennusta
• historical, but not contemporary, pathogen prevalence predicts cultural variability of individualism–collectivism due to increased S allelic frequency of the serotonin transporter gene.

Olen itse miettinyt että mistä suomalaisen yhteiskunnan kasvavat nuorten mielenterveysongelmat johtuvat. Kaikilla tuntuu olevan siihen joku selitys ilman vähäisimpiäkään todisteita. Spekuloin: Yhteiskunnan muuttuminen vähemmän kollektiiviseksi voisi aiheuttaa mielenterveysongelmien lisääntymistä? Samaan aikaan kun taas innovaatio, suvaitsevaisuus yms. lisääntyvät ja teamipelaamnen esimerkiksi työpaikalla vähenee?