Liberan muistio hyvinvointiyhteiskunnasta

Suomalaiset libertaarit ovat julkaisseet erittäin hyvän muistion hyvinvointiyhteiskunnan kestämättömyydestä. Tällaista keskustelua tarvitaan.

Hyvinvointiyhteiskuntaa on tällä blogilla käsitelty aika paljon. Referoin mm. aikaisemmin kahden eturivin amerikkalaisen vasemmistolaisen taloustieteilijän Samuel Bowlesin ja Herbert Gintisin ajatuksia hyvinvointiyhteiskunnasta ja toisaalta amerikkalaisen maltillisen libertaarin Charles Murrayn kirjaa samasta aiheesta.

Liberan malli on mustavalkoinen - hyvinvointiyhteiskunta on tuhoon tuomittu alunperinkin - piste. Vaikka ei Liberan ideologiaa jakaisikaan, muistio kannattaa ehdottomasti lukea.

Vaikka en itsekään jaa ajatusta, että hyvinvointivaltio on aina kestämätön, jaan libertaarien käsityksen että eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta on hiljalleen romuttumassa. Siihen, miten esimerkiksi köyhien, vanhusten, tyttömien ja vammaisten ylläpito tulevaisuudessa tullaan ratkaisemaan, minulla ei ole vahvaa mielipidettä. Arvaukseni on, että se tulee tapahtumaan markkinoihin perustuvien ratkaisujen että yhteisöllisten ratkaisujen kautta.

Erillisyys (osa 1)

Käsittelen Sarastuksessa Suomen ja Venäjän kansojen erillisyyttä lähinnä professori Vihavaisen kirjan Itäraja häviää (2011) pohjalta.

Olli Kivinen ja Suomen yritys päästä YK:n turvaneuvostoon

HS:n pääkirjoitussivulla Olli Kivinen ihmettelee samaa mitä Kansankokonaisuuden kirjoittaja: Eikö Suomen ulkopoliittinen johto vieläkään ole tajunnut seuraavia yksinkertaisia asioita:

a) YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyys ei ole enää kovin tärkeä vaikutuskanava eikä se erityisesti tarjoa Suomelle turvatakuita, ja

b) Suomen kaltainen maa, joka änkyröi EU:ssa, joka kieltäytyy Nato-jäsenyydestä haluten pitää kiinni sitoutumattomuudestaan - ikään kuin sitoutumattomuus olisi muuta kuin 70-luvun tyhjä slogan - ja joka on turvatakuita vailla olevana haavoittuvana maana Venäjän erityinen sylkykuppi, ei luonnollisestikaan saa ääniä muilta mailta.

On suorastaan hämmästyttävää että Suomi sai niinkin paljon ääniä.

"Kirvelevä tappio YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyskilvassa on tärkeä ulkopoliittinen muistutus. Koko hanke puhallettiin täyteen ilmaa ikään kuin jäsenyys olisi ollut maan tärkein asia vuosikymmeniin. Ilmeisesti takana oli presidentti Tarja Halosen ulkopoliittisen johtaja-aseman ja ulkoministeriön moraalin kohottaminen sen jälkeen, kun EU-asiat oli keskitetty pääministerin johdettaviksi. YK:n äänestystulosta on päivitelty ja käännelty monelta taholta aivan aiheellisesti. 

Kyseessä oli paha mahalasku ja väärinarviointi, joka täytyy arvioida perusteellisesti. Yksi näkökulma puuttuu vielä: miksi niin moni sittenkin äänesti Suomea? Kuinkahan moni EU-maa oli puolellamme viimeaikaisen äkäpussikäytöksen jälkeen? Etelästä niitä ei ole, päinvastoin – vakuustemppuilu vei kannatuksen. Mahdollista on, että alueen EU-jäsenet käyttivät vaikutusvaltaansa myös Välimeren etelärannan valtioissa. 

 Ongelmia oli pohjoisempanakin: kuka katsoo suopeasti jäsenvaltiota, joka keinuttaa venettä keskellä vaikeata kriisiä? Kuinkahan moni läheisimmän viiteryhmämme euroryhmän jäsenistä äänesti Suomea eikä rakentavaa ja taitavaa euromaata Luxemburgia? 

 Toinen hankala ryhmä ovat Naton jäsenmaat. Pääosa EU-kumppaneistamme sekä Norja, Yhdysvallat ja Kanada ovat valinneet Naton puolustuksensa ytimeksi, joten se on monien tärkeimpien verrokkimaidemme puolustusliitto. Meillä Natoa käsitellään jopa kuntavaalien tupailloissa ja vastaavissa poliittisissa kokouksissa helvetin esikartanona, jossa pääpiruna häärii tietenkin liiton suurin jäsenvaltio Yhdysvallat. 

 Saattaapa olla, että joissakin maissa katsotaan Suomen olevan vapaamatkustaja, joka uskoo länsimaiden pelastavan, jos eteen tulee tosi hankala tilanne. Jotkut maat epäilevät Suomea, koska se pyrkii itsepintaisesti ja vaistonvaraisesti hakeutumaan idän ja lännen väliselle harmaalle vyöhykkeelle. Kuinkahan paljon ääniä Naton jäsenmaista mahtoi tulla? 

 ... 

 Lisämausteena keitossa on itänaapurimme Venäjä. Itäsuunnalla ei ole kyse ylimielisyydestä, mutta suhteet eivät ole mitenkään ongelmattomat. Sen osoitti lapsikiistojen lietsominen kesken YK-kampanjaamme. Venäjän politiikkaa on selitetty sisäpolitiikalla ja ties millä, mutta ulkoiset tunnusmerkit kertovat aivan muuta. Venäjän päämäärä on vaikutusvallan palauttaminen naapurimaissa Neuvostoliiton aikojen tasolle. 

Korkeiden viranomaisten ja Kremlin komennossa olevien tiedotusvälineiden toiminta osoitti, että lapsikiistassa on kyseessä harhatiedolla käytävän nykyaikaisen tiedotussodan harjoitus. Ilmeisesti sen tarkoituksena on näyttää Suomelle kaapin paikka. Toimintaan kuuluvat myös iskusanat. 
Tämänkertainen on "sivistysvaltio", jota pääministeri Dmitri Medvedev ja ulkoministeri Sergei Lavrov ovat käyttäneet. Tässähän Venäjällä on paljon opetettavaa vaikkapa korruption, katulasten tai oikeusvaltion alalla. 

 Lisäksi menetelmään kuuluu vanhoilta huonoilta ajoita tunnettu hajota ja hallitse -menetelmä, jolla kohdemaan toimijat pyritään leimaamaan hyviksi ja huonoiksi. Hyville annetaan kissanpentuja. Kansanäänestyksestä puhunut pääministeri Medvedev nosti Suomen holhoamisen maamme demokraattisen poliittisen päätöksenteon tasolle. Se ei ole kuulunut Venäjän hallitsijoille vuoden 1917 jälkeen. Onneksi maamme kaikissa puolueissa nousee koko ajan uusia poliitikkoja, joita ei ole marinoitu suomettumisliemessä ja joilla on mahdollisuus välttää menneisyyteen taantuminen."

Miksi Suomi saisi kannatusta turvaneuvostoon länsimaitla kun Suomi ei kerran kuulu länteen, taikka Venäjältä, kun Suomea ei vielä ole onnistuttu liittämään kokonaan Venäjän etupiiriin ?

Vapaa!

Onnittelen Kroatian kansaa ja Ante Gotovinaa.

Presidentinvaalit USA:ssa ja Suomessa

Olen tyytyväinen että Obama voitti. Vaikka oikeistolainen olenkin, ilmastonlämpenemis-skeptisyydellä ja kreationismilla ratsastajaa on hiukka vaikea hyväksyä. Tosiasia tietysti on että republikaanien ehdokkaiden kreationismista ja ilmastonlämpenemisestä puhuminen on osittain signalointia, mutta mielestäni vaarallista sellaista. Obaman valinta torjuu myös amerikkalaisten pahimman isolationismin. Mitä enemmän USA on läsnä Euroopassa, sitä vapaampi on Eurooppa.

Suomen edelliset presidentinvaalit tulivat taas mieleen. Vaaleja leimasi sellainen konstellaatio, että molemmat ehdokkaat olivat säällisen fiksuja ja hyväksyttäviä. Suuri osa suomalaisista signaloi kuulumista tiettyyn joukkoon ottamalla kiihkeästikin kantaa presidentti-kysymykseen, jota ei oikeastaan ollut. Itsekin äänestin Niinistöä varmaan ensi sijassa siksi, että en halunnut kuulua siihen joukkoon joka oli edellisissä vaaleissa äänestänyt Halosta.

Suomalaisten edellisen vaalin signalointi oli äärimmäisen halpaa. Lopulta oli aika samantekevää kumpaa äänesti. Samaa ei voi sanoa USA:n signaloijista tai Suomen kahden aikaisemman presidentinvaalin signaloijista. Aikaisemmissa Suomen vaaleissa internationalistinen haihattelija valittiin tuon signaloinnin tuloksena Suomen presidentiksi.

Yhteiskunnan polarisaatio on kallista koska se panee ihmiset tekemään äänestyspäätöksensä signalointi-motiivilla.

Timo Vihavaisen Itäraja häviää -kirjaa lukiessa tajusin miten Suomessa on internationalistisella haihattelulla ollut pidempääkin perinnettä. SDP:n luottamus venäläiseen matruusiin vuonna 1918 oli aikoinaan viedä Suomen turmion tielle, vaikka monien punaisten kuten Eduard Gyllingin vilpittömyyttä ei ole syytä kiistää. Otto-Wille Kuusisen toiminta Neuvostoliitossa olikin sitten jo puhdasta Suomen syömistä. Stalinkin mainitsi asiasta usein huvittuneena Kuusiselle. (Koska Yle muuten esittää jonkun ohjelman Stalinin kätyreistä / kollaboratööreistä?)

Internationalistiseen väkivallattomuuteen uskomisella on silläkin perinteitä. Pasifisti Arndt Pekurista edelsi yli sata vuotta sitten suomalainen tolstoilaisuus. Tosin sen kirkkaimmat edustajat Ilmari Kianto, Eino Railo, Arvid Järnefelt ja Kyösti Vilkuna käänsivät kelkkaansa nähtyään ensi kertaa kansojen veljeyden todellisuuden alkaen keväästä 1917. Veljeyden idea oli korvattava kaiken "ryssäläisyyden" ja siis myös tolstoilaisuuden hylkäämisellä. Mentiin toiseen - tosin selvästi vähemmän kohtalokkaaseen - äärimmäisyyteen. Veljeyden tilalle ex-tolstoilaisetkin halusivat tuoda vihan.

Yle: Venäjä haluaa olla Suomen vihollinen

Jarmo Mäkelä Ylen Uutisista kirjoittaa: "Mitä Venäjään ja venäläisiin tulee, me suomalaiset olemme itsepetoksen maailmanmestareita. Me emme suostu ymmärtämään, kuinka harkiten ja määrätietoisesti viholliskuvaa rakennetaan. Emme myöskään tajua, ettei valtiollisen median tehtävänä ole totuuden etsiminen vaan valtaapitävien aseman vahvistaminen.

Tiedotussodassa otettiin Venäjällä viime kuussa käyttöön uusi ase, presidentin hallintoon perustettu sosiaalisten projektien direktoraatti. Sen tehtävänä on Venäjän kansallisen ylpeyden palauttaminen ja isänmaallisen kasvatuksen vahvistaminen.

Tavoitteena on täyttää venäläisellä äärinationalismilla se tyhjiö, jonka kommunismin romahtaminen jätti jälkeensä sekä elvyttää patriotismi, jonka lähes ainoana selkärankana Venäjällä on Neuvostoliiton rooli toisessa maailmansodassa. Tämä on todellinen syy siihen, miksi Stalinin rikosten tuomitseminen on Venäjällä nykyoloissa mahdotonta

Moskovan Carnegie Centerin tutkijan Nikolai Petrovin mukaan tämä Putinin linja merkitsee kuitenkin sitä, että uudistuminen ja modernisaatio käyvät mahdottomiksi. Tämä merkitsee sitä, että kaikki ne jotka suomalaisten tavoin haluavat uskoa, että Venäjän tie oikeusvaltioksi, kansanvallaksi ja nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi on pitkä, ovat oikeassa vain teoriassa. Käytännössä Venäjä ei ole matkalla siihen suuntaan.

Suomalaisten poliitikkojen epäluuloisuus Venäjää kohtaan on ollut aivan liian alhaista. Venäjään ei pidä luottaa missään asiassa. On muistettava, että Venäjä on pahantahtoinen ikuisesti muuttumaton maa, joka koulukiusaajan tavoin kiusaa juuri sitä naapuriaan, joka on haavoittuvin.

Suomen suurin ongelma on se, että emme enää identifioi itseämme Rajamaaksi tai Reuna-alueeksi eurooppalaisen sivistyksen ja Venäjän rajalla. Puola ja Viro tietävät olevansa Euroopan Rajalla. Suomalaiset oppivat asian nyt uudelleen. Taitaa vain olla hiukan myöhäistä.

Nokian romahdus: romahdus päättyy ?

Nokian romahdus on ehkä päättymässä. Puhelinliiketoiminnan alasajo on hyvässä käynnissä kun taas Nokia Siemens Networksin kannattavuus on rönsyjen leikkausten jälkeen suorastaan loistava.

JP Morgan sanoo tämän päiväisen HS:n mukaan jo sen mitä Elop ei vielä ole sanonut. Nokian pitäisi keskittyä verkkotoimialaan. NSN:n tulos on hyvä nimenomaan uusimmissa teknologioissa, joten tulevaisuuskin näyttää hyvältä.

Oma arvaukseni on, että kassavarojen ohjaaminen hiipuvan puhelinliiketoiminnan edistämiseen tullaan lopettamaan kunhan Windows 8 -kortti on katsottu läpi - ja todennäköisesti havaittu heppoiseksi.

UK: Kannattaako sosiaalituen varassa olevien tehtailla lapsia ?

Sosiaalituen varassa olevan kannattaa brittiläisen ministerin Iain Duncan Smithin mukaan hankkia koko ajan vain lisää ja lisää lapsia. 

Työssä käyvän ei kannata. Tällaista insentiivirakennette ei Smithin mukaan pidä ylläpitää.

"When you look at families across the board across all incomes, you find the vast majority make decisions about the number of children they have, the families they want, based on what they think they can afford... People who are having support from welfare are often freed from that decision. Can there be not be a limit to the fact you need to cut your cloth in accordance with with what capabilities and finances you have?"

Väestönlaatu on julkishyödyke. Moisia insentiivejä ei ole tietenkään aihetta ylläpitää.  Jos syntyvyyttä halutaan nostaa, insentiivien pitää olla sellaisia että syntyvyys nousee pikemmin keskiluokan kuin sosiaalituen varassa elävien keskuudessa.

Ketä saamme syyttää turvatakuiden puuttumisesta?

HS kertoo tänään artikkelissaan "Halonen puhuu nyt asiat halki", että Halonen väittää kirjassaan, että nimenomaan hän esti Nato-jäsenyyden.

Halonen kertoo, että hän yritti selittää kaikille että Nato-jäsenyys merkitsee poliittista suunnanmuutosta. Presidentin valtaoikeuksien supistamisen takana oli pyrkimys ajaa Suomi Natoon.

Suomen Kuvalehti kertoi tämän meille jo epäsuorasti aiemmin:

Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.

Ihmetellä sopii miksi suunnan muuttaminen politiikassa on tilanteen muuttuessa jotenkin vältettävä asia. Oma arvaukseni on, että joillekin asia on näin siksi että he ajattelevat että politiikka on periaatteiden tai vaalilupausten noudattamista ja niistä kiinni pitämistä, eikä esimerkiksi mahdollisuuksien taidetta kuten Paasikivi ajatteli tai tehokkuuden maksimointia.

Kansan ei pitäisi pitkällä tikullakaan koskea poliitikkoihin joille periaatteet menevät kaiken ohi. Sen sijaan kannattaisi äänestää mieluummin Halosen esiin tuomia pragmaatikkoja:

"Niinistö, Lipponen, Haavisto ja niin edelleen ovat olleet Nato-miehiä".

Soinille Nato-jäsenyys on taas ilmeisesti vain propagandan teon jatke.

Uskon tosin että Halonen liioittelee omaa rooliaan. Hän ei ole sentään yksin syyllinen onnettomuuteen, jota hän itse pitää merkittävänä positiivisena saavutuksena.

Olli Kivinen siitä miksi Venäjä on juuri Suomen kimpussa

HS:n pääkirjoitussivulle Olli Kivinen selittää sitä, miksi Venäjä on juuri Suomen kimpussa:

Kreik­ka­lais­ka­to­li­sen kir­kon tu­ke­mal­la kan­sal­lis­mie­li­syy­del­lä on si­ten vah­va ti­laus Ve­nä­jäl­lä. Naa­pu­reis­ta Suo­mi tar­joaa peh­meän koh­teen, kos­ka se on EU-jä­se­nyy­des­tä huo­li­mat­ta jät­tä­nyt toi­sen jal­kan­sa har­maal­le vyö­hyk­keel­le idän ja län­nen vä­liin. Kos­kaan ei saa­da sel­vil­le, mis­sä mää­rin tä­mä eri­seu­rai­suus tai eu­roän­ky­röin­ti vai­kut­ta­vat tur­val­li­suus­neu­vos­to­läs­säh­dyk­sen ta­pai­siin asioi­hin. Muut en­ti­sen Neu­vos­to­lii­ton etu­pii­rin maat ovat jo­ko Ve­nä­jän ki­ris­ty­väs­sä ot­tees­sa tai ka­ran­neet Na­ton suo­jiin. Li­säk­si Län­si-Eu­roo­pan ra­joil­la saa rä­hi­näl­lä pal­jon enem­män huo­mio­ta kuin muual­la.

Suo­mes­sa vai­kut­taa li­säk­si suo­met­tu­mis­kau­den ai­ka­na is­kos­tu­nut ajat­te­lu­ta­pa, jo­ta voi­si kut­sua vaik­ka sel­käy­din­suo­met­tu­mi­sek­si. Sen ta­kia Ve­nä­jän te­ke­mi­siä sel­vi­tel­lään eri­lai­sil­la kier­to­pu­heil­la. Hy­vän esi­mer­kin tar­jo­si ul­ko­mi­nis­te­ri Erk­ki Tuo­mio­ja, jo­ka syyt­ti me­diaa liioit­te­lus­ta lap­sia­sias­sa. Me­dian syyt­tä­mi­nen kai­kis­ta vi­ran­omais­ten vai­keuk­sis­ta on muut­tu­nut hu­vit­ta­vak­si maan ta­vak­si.

To­del­li­suu­des­sa mör­kö­ta­ri­noi­den ta­ka­na ei ole jo­ku mi­tä­tön suo­ma­lais­do­sent­ti tai me­dia vaan esi­mer­kik­si ul­ko­mi­nis­te­ri Ser­gei Lav­rov, jo­ka to­te­si jul­ki­ses­ti, et­tei Suo­mi ole si­vis­tys­val­tio, tai "lap­sia­sia­mies", KGB-kas­vat­ti Pa­vel As­ta­hov. Mo­lem­mat tie­tä­vät, et­tä kes­kei­set ja Suo­men-vas­tais­ta hys­te­riaa lap­sil­la liet­so­vat val­ta­kun­nal­li­set te­le­vi­sio­ver­kot ovat Krem­lin tai sen juok­su­poi­kien nä­peis­sä. Yk­si pu­he­lin­soit­to Krem­lis­tä riit­täi­si lo­pet­ta­maan vää­ris­te­lyn.

Ve­nä­jän la­ki vaa­tii suo­je­le­maan maan ra­jo­jen ul­ko­puo­lel­la asu­via ve­nä­läi­siä. La­ki on käyt­tö­kel­poi­nen, kos­ka se an­taa mah­dol­li­suu­den to­teut­taa tois­ta Mos­ko­vas­sa vaa­lit­tua ajat­te­lu­ta­paa, jon­ka mu­kaan mah­dol­li­sim­man mo­ni maa tu­li­si ve­tää "lä­hiul­ko­mai­den" jouk­koon, Ve­nä­jän etu­pii­riin. Suo­mel­le äri­se­mi­nen ja eri­oi­keuk­sien vaa­ti­mi­nen ker­to­vat, et­tä tä­mä yri­tys koh­dis­tuu Suo­meen ai­van ku­ten ai­kai­sem­min­kin, vaik­ka so­ti­laal­li­nen uh­ka Eu­roo­pas­sa on lien­ty­nyt.

Sel­kä­ydin­suo­met­tu­mi­seen kuu­luu myös mai­den jon­kin­lai­sen eri­tyis­suh­teen vaa­li­mi­nen. Suur­val­loil­le "e­ri­tyis­suh­teet" ovat vai­ku­tus­val­lan kas­vat­ta­mi­seen so­pi­via kei­no­ja.

Päinvastoin kuin muut Venäjän kiristyvässä otteessa olevat maat Suomi on tässä liemessä kokonaan omasta syystään. Suomi olisi voinut valita Baltian tien mutta ei valinnut.

Sarastus: Vaikka voissa paistais

Uusi artikkelini Sarastuslehdessä aiheesta suomalaisten perinteinen Venäjä-kuva on luettavissa. Kommentoida voi tähän.

Mainittakoon että olen kiireiden takia vastannut hiukan hitaasti blogini kommentteihin. Olen siitä pahoillani.

Suomi kuuluu Venäjän etupiiriin ?

HS:n mukaan venäläinen media katsoo että Suomi kuuluu Venäjän etupiiriin.

On totta että suomalaisten poliitikkojen äärimmäisen taitamattoman ulkopoliittisen linjan takia Suomi on ajatutumassa Venäjän etupiiriin.  80-luvulla suomalainen oli äärimmäisen  närkästynyt, jos vaikkapa amerikkalainen turisti rinnasti Suomen samaan porukkaan Tsekkoslovakian kanssa. Nykyään suomalainen voi oikeastaan vain kateellisena katsoa, kun vapaa Tsekki kuuluu Naton jäsenenä selkeästi länteen. (Siis edellyttäen että suomalainen itse tajuaa tilanteemme - kansamme enemmistö kieltäytyy toki tajuamasta.)

Äärivasemmistolainen maailmanparantaja ja ex-presidenttimme Tarja Halonen ei ole ainoa syy onnettomaan tilaan. Populisti Soini on vastustanut kaikkea länsi-integraatiota ja myös sotilaallista integraatiota. Koko poliittinen establishmenttimme kantaa itseasiassa vastuun siitä, että Suomi ei hankkinut turvatakuita.
Suomen Kuvalehti kirjoitti pari vuotta sitten pääkirjoituksessaan Nato-jäsenyydestä ja Halosen roolista Nato-jäsenyyden torppaamisessa:

Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.

Lapsikiista on vain jäävuorenhuippu. Putinin kieltäytyminen vastaanottamasta Niinistöä vieraakseen oli seuraavaa nöyryytys. Ja lisää on tulossa. On oletettavissa, että Suomen johto ja koko kansa tulee hiljalleen "ymmärtämään" venäläisten vaatimuksia. Nyt ei kuitenkaan pitäisi antaa periksi. Muuten olemme jatkuvien nöyryytysten ja myöntyvyyden tiellä.

Suomi jättäytyi Naton ulkopuolelle omaa typeryyttään. Tulemme kantamaan siitä syntyvää haittaa vuosikymmeniä. Kansalla on tietysti sellaiset poliitikot kuin kansa ansaitsee. Surullista tämä kuitenkin on.

Paasikiven viisaus oli että realiteetit on otettava huomioon. Myöhemmät poliitikot ovat kääntäneet Paasikiven 50-luvun maailmanpoliittisessa tilanteessa taktisista syistä soveltaman "sitoutumattomuuden" eli myöntyvyyden politiikan arvoksi sinänsä. Ovatpa jotkut poliitikot alkaneet uskoa että Venäjä on kehittymässä moderniksi demokratiaksikin ja että Venäjä ei ole enää muka edes uhka Suomelle. Joillekin "viisaille" lännen sotilasliitto ja EU toisaalta ja Venäjä toisaalta näyttäytyvät aivan samanlaisiksi itsenäisyytemme uhiksi.

Paasikivi joutui ottamaan 40-luvulla työtehtävän johon kuului oleellisena osana venäläisten nöyristely päämääränä edes jonkinasteisen itsenäisyyden säilyttäminen. Vain todella vahva ihminen kesti tuollaisen kunniattoman työtehtävän moraalinsa säilyttäen. (Paasikivi sanoi itse että ainoa kunniallinen tehtävä minkä hän sai presidenttinä toimittaa oli Rytin armahdus.)

Myöhemmät poliitikot ovat tehneet venäläisille huoraamisesta elämäntavan. Ennen maa repee kuin huora häpee sanotaan.

30-luvulla ajauduimme Venäjän etupiiriin olosuhteiden pakosta Saksan ja Neuvostoliiton paktin seurauksena ja nyt omaa typeryyttämme.

Maaseutu ja tulonsiirrot

Maaseutu ei herätä minussa enää myönteisiä tunteita. Luonto herättää mutta maaseutu ei.

Luontoihmisenä olen varsin kyllästynyt susien salakaatoon. Ymmärrän toki että maaseudun ihmiset ovat huolissaan lastensa ja karjansa turvallisuudesta, mutta Suomessa tuntuu vallitsevan suoranainen petohysteria alle kahdesta sadasta sudesta vaikka Virossa ei vastaavaa hysteriaa ole suuremmasta susi-kannasta. Yksi selitys asiantilaan lienee se, että Suomessa on laajoilla subventioilla pyritty pitämään maa niin sanotusti kokonaan asuttuna. Virossa maaseudulla on tyhjää ja luontomatkailun osuus toimeentulosta lienee korkeaa.

Koko maan pitäminen asuttuna on yksi osa hyvinvointivaltiota, jonka taloudellinen perusta on murtumassa tulonsiirtojen liiallisen kasvun takia. Tulonsiirrot ovat kasvaneet selvästi nopeammin kuin BKT. Kansan enemmistö toki tukee edelleen verojen nostoa, ja laajan sosiaalivaltion ylläpitoa.

Kansan enemmistön tahto voi toki johtaa valtion velkaantumisen jatkumiseen, hyvinvointivaltion kestävyysvajeen edelleen heikkenemiseen jne. mutta pitkän päälle tällainen tahto ei ole kestävällä pohjalla. Luottamus siihen että taloudellinen kasvu tulee jatkossa luomaan edellytykset velan kasvun pysähtymiseen ei juuri tällä hetkellä vaikuta kovinkaan perustellulta mielipiteeltä.

Maatalouden kansallinen tuki, yli-investoinnit maaseudun infrastruktuureihin, metsätalouden tuet -  kaikki nämä maksavat ja kaikki nämäkin tulonsiirrot on otettava uuteen harkintaan. Subventoinneilla ei luoda tervettä yhteiskuntaa, vaan narisijoiden yhteiskunta missä omista saavutetuista eduista pyritään pitämään kiinni sen sijaan että keskityttäisiin taloudelliseen toimeliaisuuteen.

Professori Philippe Rushton on kuollut

Rotujen äo-erojen tutkija psykologian professori Philippe Rushton on kuollut. Galilein tavoin Rushton joutui kärsimään sananvapauden ja tieteen vapauden vastustajien häneen kohdistamasta painostuksesta. Muistosanoiksi lainaan aikamme erään merkittävimmän evoluutiobiologin Edward O. Wilsonin sanoja Rushtonista:

I think Phil is an honest and capable researcher. The basic reasoning by Rushton is solid evolutionary reasoning; that is, it is logically sound. If he had seen some apparent geographic variation for a non-human species-a species of sparrow or sparrow hawk, for example-no one would have batted an eye. (...) when it comes to [human] racial differences, especially in the inflamed situation in this country, special safeguards and conventions need to be developed.

Antropologian kuva islamista

Islamin – tai minkä tahansa uskonnon – ymmärtämiseen sen pyhien kirjoitusten tai virallisten opinkappaleiden tutkiminen antaa vain osittaista apua. Usein teologista lähestymistapaa hedelmällisempää on tutkia uskontoa osana ihmisyhteisön arkipäiväistä elämää sosiologian, antropologian, psykologian ja taloustieteen keinoin. Kirjoitin tästä näkökulmasta Sarastus-lehteen artikkelin aiheesta antropologian kuva islamista.

Itse artikkelin ulkopuolelta esitän veikkauksen, että muslimit tulevat (ortodoksi)juutalaisten tavoin hyvin vähäisessä määrin sulautumaan lännen kantaväestöön. Päinvastoin kuin vaikkapa Puolan ortodoksijuutalaiset aikoinaan muslimit eivät tule kuitenkaan eristäytymään lännen yhteiskunnasta, vaan tulevat pyrkimään hyvin voimakkaasti vaikuttamaan yhteiskunnan politiikan sisältöön. Aluksi osa muslimeista tulee olemaan passiivisia, mutta kun heidän aktiivisemmat uskonveljensä (jihadistit) vaativat heitä osallistumaan "talkoisiin" (Jihad), he alkavat enemmässä määrin osallistumaan. Vastahakoisesti aluksi mutta sitten "ymmärtäen velvollisuutensa".

Muslimit tulevat vaatimaan aluksi muslimien asuma-alueiden autonomian kasvattamista. Myöhemmin vaatimukset kasvavat.

Voiko islamia ymmärtää?

Kysyn Sarastus-lehdessä voiko islamia - ja muslimien riehumista Muhammedia pilkkaavan elokuvan takia - ymmärtää vai pitääkö nämä muslimit leimata ääliöiksi niin kuin professori Valtaoja minun tulkintani mukaan tekee.

Sarastus

Olen seitsemän muun ihmisen kanssa perustanut uuden verkkolehden Sarastus, jonka ensimmäinen numero julkaistiin viime yönä. Lehdellä ei ole mitään tiukkaa agendaa mutta sen yleislinja selvinnee sloganista Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti.



Omaa artikkeliani Hayekista voi tietysti kommentoida Kansankokonaisuudessa.

"Kukaan ei usko ... romahdukseen"

Aina silloin kun kaikki julistavat, että eivät usko romahdukseen, on syytä arvella, että romahdus on lähellä. HS kirjoittaa tänään otsikolla Mutta koko unionihan murenee!.

Ko­ko Eu­roo­pan unio­nin ha­joa­mi­seen ei us­ko oi­kein ku­kaan, vaik­ka unio­nin si­säis­tä eu­ro­aluet­ta va­vi­sut­tai­si min­kä­lai­nen krii­si hy­vän­sä....

Elin­kei­no­elä­män tut­ki­mus­lai­tok­sen toi­mi­tus­joh­ta­ja Ve­sa Vih­riä­lä sa­noo, et­tei us­ko edes eu­ron ha­joa­mi­seen. Sen hyö­dyt ovat liian suu­ret ja ha­joa­mi­sen hai­tat tun­te­mat­to­mat.

"Jos se jol­la­kin ta­val­la mu­re­ni­si laa­jem­min, kyl­lä sen ta­lou­del­li­set seu­rauk­set oli­si­vat hy­vin han­ka­lat ko­ko Eu­roo­pal­le, ja sen mu­ka­na Suo­mel­le", Vih­riä­lä sa­noo. "Sii­hen liit­tyi­si mi­tä suu­rim­mis­sa mää­rin eri­lais­ta epä­var­muut­ta, sot­kua, mo­nien mai­den jou­tu­mis­ta mak­su­ky­vyt­tö­myy­den ti­laan. Sa­ma kos­ki­si pank­ke­ja, sa­moin yri­tyk­siä ja ko­ti­ta­louk­sia. Syn­tyi­si sel­lai­nen ar­vaa­ma­ton ket­ju."

Sen si­jaan on mah­dol­lis­ta, et­tä eu­ro­alue in­teg­roi­tuu vie­lä tii­viim­min ja Bri­tan­nian ta­pai­set muut EU-maat jää­vät yhä sel­vem­min yti­men ul­ko­puo­lel­le.

Ongelma on se, että vaikka vaikutukset mistä tahansa romahduksesta ovat usein hankalat, hankaluuden ymmärtäminen ei yksin estä romahdusta tapahtumasta. Hankaluuden ymmärtäminen voi korkeintaan kasvattaa taistelutahtoa ja panna ihmiset harkitsemaan asioita toisen kerran. Hankaluuden tajuaminen voi panna ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen ja luomaan instituutioita joilla veneen keikuttajat pannaan kuriin.

Sanomalehdistön romahduksesta

Tänään HS:ssä on varsin hyvätasoinen professori Robert G. Picardin analyysi sanomalehdistön historiasta ja tulevaisuudesta.

Moni sanomalehti - esimerkkinä Helsingin Sanomat - oli 80-90-luvulla lähes monopoli omassa nichessään ja tuotot olivat sen mukaiset. 2000-luvun alussa taas alkoi näyttää, että Internet tappaa sanomalehti-liiketoiminnan kokonaan. Kannattavuus romahtikin eikä verkkoon siirtyminen tuntutunut onnistuvan: Malli, missä sisältö on ilmaista ja tulot syntyvät mainonnasta, ei ole osoittautunut oikein toimivaksi ainakaan perinteisille lehdille.

Picard ei kuitenkaan usko sanomalehdistön kuolemaan, vaikkakin paperilehti kuolee käytännössä kokonaan. Maksullisuus säilyy, mutta kannattavuus ei enää koskaan saavuta samaa tasoa kuin aiemmin.

Nyt sanomalehdistön arvo – rahassa mitattuna – on romahtanut maailmanlaajuisesti. Vie­lä äs­ket­täin sa­no­ma­leh­ti­bis­nes Suo­mes­sa oli kuin rau­hai­sa sa­ta­ma kes­kel­lä myrs­kyä­vää mer­ta. Suo­ma­lais­leh­tiä suo­je­li­vat kor­keat lu­ki­ja­mää­rät, kie­li­muu­ri ja se, et­tä uu­ti­sia Suo­mes­ta oli saa­ta­vil­la vain suo­ma­lais­me­dias­ta.

Picard kertoo sanomalehdistön historiaa:

USEIM­MAT sa­no­ma­leh­det syn­tyi­vät 1800-lu­vun lo­pus­sa ja 1900-lu­vun alus­sa. Voi­ton­ta­voit­te­lun si­jaan ne pe­rus­tet­tiin po­liit­ti­sis­ta tai so­siaa­li­sis­ta syis­tä. Mo­net leh­det te­ki­vät tap­pio­ta, ja nii­tä tu­ki­vat va­rak­kaat yk­si­tyis­hen­ki­löt, kaup­piaat tai po­liit­ti­set jär­jes­töt, jot­ka ym­mär­si­vät leh­dis­tön mer­ki­tyk­sen jul­ki­sel­le kes­kus­te­lul­le.

Eli sanomalehtitoiminta oli aluksi bloggaamisen tyyppistä poliittista vaikuttamista ilman taloudellisen voiton tavoittelua. Sitten mukaan tuli mainonta:

Kun mai­non­ta ke­hit­tyi 1900-lu­vun al­ku­puo­lis­kol­la, sa­no­ma­leh­det kää­ri­vät val­ta­osan mai­nos­ka­kus­ta. Tä­mä te­ki jois­ta­kin sa­no­ma­leh­dis­tä voi­tol­li­sia. Ajan myö­tä suur­ten sa­no­ma­leh­tien me­nes­tys kaa­toi pie­nem­piä leh­tiä, mi­kä joh­ti leh­ti­kuo­le­mien aal­toon 1930-, 1950-, 1970- ja 1990-lu­vuil­la. Näin sa­no­ma­leh­ti­mark­ki­nat siir­tyi­vät lä­hes mo­no­po­li­ai­kaan – sel­vin­nei­den leh­tien lii­ke­vaih­dot ja voi­tot kas­voi­vat.

Tu­lo­jen kas­vu joh­tui pää­osin mai­non­nas­ta. Jos inf­laa­tio ote­taan huo­mioon, mai­non­ta sa­no­ma­leh­dis­sä kol­min­ker­tais­tui Eu­roo­pas­sa ja Poh­jois-Ame­ri­kas­sa 1900-lu­vun jäl­kim­mäi­sel­lä puo­lis­kol­la...

Sa­no­ma­leh­ti­bis­nek­ses­sä oli niin help­po me­nes­tyä, et­tä per­he­yri­tyk­sis­sä lah­jat­to­min poi­ka sai usein hoi­taak­seen leh­det. Mi­tä ta­han­sa hän te­ki­kin, voit­to­pro­sen­tit lä­hen­te­li­vät lait­to­man uh­ka­pe­lin ja vii­na­kau­pan lu­ku­ja.

Sa­no­ma­leh­ti­yh­tiöt lis­tau­tui­vat pörs­siin ja nii­den ar­vo vain kas­voi: 1990-lu­vul­le tul­taes­sa mo­net sa­no­ma­leh­det tuot­ti­vat jo­pa 20–30 pro­sen­tin lii­ke­voit­toa. Ta­lou­del­li­nen me­nes­tys peit­ti kui­ten­kin al­leen alan haa­voit­tu­vai­suu­den. Alan am­mat­ti­lai­set­kin ym­mär­si­vät bis­nek­sen pe­ri­aat­teet vää­rin. Sa­no­ma­leh­dis­tä teh­tiin uu­tis­ten le­vit­tä­jiä, ei uu­tis­ten tuot­ta­jia. Tä­män vää­rin­ym­mär­ryk­sen ta­kia toi­mit­ta­jat ja kus­tan­ta­jat ei­vät kä­sit­tä­neet, mi­ten muut vies­ti­met muut­ti­vat uu­tis­ten ku­lu­tus­ta. Ih­mi­set al­koi­vat luot­taa te­le­vi­sioon, ja in­ter­net ja kän­ny­kät vain vah­vis­ti­vat tä­tä tren­diä. In­ter­net al­koi na­ker­taa myös sa­no­ma­leh­tien mai­nos­tu­lo­ja....

ON­KO SA­NO­MA­LEH­DIL­LÄ sit­ten­kin tu­le­vai­suut­ta? Kyl­lä. Mut­ta se on toi­sen­lai­nen kuin men­nei­syys. Ai­kaa myö­ten uu­tis­ten jul­kai­se­mi­nen pa­pe­ri­leh­des­sä päät­tyy, kos­ka sii­nä ei ole enää ta­lou­del­li­ses­ti jär­keä. Kak­si kol­mas­osaa sa­no­ma­leh­den tuo­tan­to­kus­tan­nuk­sis­ta koos­tuu pai­nos­ta, ja­ke­lus­ta ja muus­ta ka­lus­tos­ta. Nä­mä ka­toa­vat di­gi­taa­li­sen ja­ke­lun myö­tä.

Sa­no­ma­leh­tien teh­tä­vät säi­ly­vät elin­tär­kei­nä yh­teis­kun­nal­le. Mei­dän täy­tyy ym­mär­tää yh­teis­kun­taa ja maail­maa ym­pä­ril­läm­me. Tar­vit­sem­me foo­ru­min po­liit­ti­sel­le ja yh­teis­kun­nal­li­sel­le kes­kus­te­lul­le ja jon­kun, jo­ka val­voo ins­ti­tuu­tioi­den toi­min­taa.

Sa­no­ma­leh­tien 1980–90-lu­ku­jen lii­ke­vaih­to- ja kan­nat­ta­vuus­lu­ke­mat pe­rus­tui­vat ai­nut­laa­tui­sil­le mark­ki­nao­lo­suh­teil­le, joi­ta di­gi­taa­li­ses­sa maail­mas­sa ei ole. Ajat, jol­loin kus­tan­ta­jat saat­toi­vat odot­taa yli 20 pro­sen­tin voit­toa, ovat ohi. Tu­le­vi­na vuo­si­na uu­tis­vä­li­nei­den ta­lous­ti­lan­ne ta­saan­tuu ja nor­ma­li­soi­tuu. Haas­te on sel­vi­tä sii­hen as­ti. Ne, jot­ka sel­viä­vät, so­peu­tu­vat uu­siin olo­suh­tei­siin ja ot­ta­vat vah­van ase­man di­gi­taa­li­ses­sa me­dias­sa, tu­le­vat te­ke­mään koh­tuul­lis­ta tu­los­ta ja voi­vat jat­kaa tär­keää teh­tä­vään­sä vuo­si­kym­me­niä.

Mainonnan merkityksen Picard uskoo jatkossa laskevan.

Vii­me vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na leh­det ovat nos­ta­neet hin­to­ja, kas­vat­ta­neet le­vik­ki­tuot­to­ja ja vä­hen­tä­neet riip­pu­vuut­ta mai­non­nas­ta. Muu­tos aut­taa sa­no­ma­leh­tiä siir­ty­mään di­gi­taa­li­seen ai­ka­kau­teen. Sa­no­ma­leh­det ovat myös muut­tu­neet mo­ni­ka­na­vai­sik­si si­säl­tö­jen ja­ke­li­joik­si.

Enää leh­det ei­vät ha­lua jul­kais­ta si­säl­töään il­mai­sek­si ver­kos­sa, vaan pys­tyt­tä­vät mak­su­muu­re­ja, ku­ten Hel­sin­gin Sa­no­mat­kin al­kaa pian teh­dä. On epä­to­den­nä­köis­tä, et­tä leh­det tu­le­vat enää kos­kaan tuot­ta­maan yh­tä pal­jon ra­haa kuin en­nen, mut­ta nii­den ku­lu­ra­ken­ne­kin muut­tuu. Kun di­gi­taa­li­set mark­ki­nat kas­va­vat ja pa­pe­ri­ja­ke­lu päät­tyy, pi­täi­si syn­tyä riit­tä­väs­ti tu­lo­ja, jot­ta di­gi­taa­li­set uu­tis­vä­li­neet voi­vat me­nes­tyä.

Picardin usko sanomalehdistön tulevaisuuteen vaikuuttaa minusta vielä lähes ylioptimismilta. Vaikka musiikin tuottajat ovat löytäneet esimerkiksi Applen iTunesista uuden myyntikanavan tuotteileen ja kirjat myyvät digitaalisina Applen ja Amazonin verkkokaupoissa, on vielä epäselvää onnistuuko sama sanomalehdiltä. On mahdollista, että musiikin ja kirjojen myynti sekin tulee jatkossa pikemmin kuihtumaan, vaikka tilanne nyt melko hyvältä näyttääkin.

Kirja myy digitaalisenakin hyvin. Digitalisoituminen ei ole muuttanut kirjaa vielä oikeastaan ollenkaan. Kirjan kirjoittajan ei oikeastaan ole tarvinnut ottaa uuttaa kanavaa huomioon. Toki digitalisoituminen on alentanut kirjan julkaisemisen kynnystä ja antanut uusia jakelukanavia kirjalle. Jatkossa ainakin oppikirjat tulevat muuttumaan digitalisoitumisen myötä monikanavaisiksi.

Sanomalehdistön tulevaisuus on lyhyelläkin tähtäimellä vielä avoin. Kirjan tilanne sen sijaan on lyhyellä ja keskipitkällä tähtäimellä vielä hyvä - päinvastoin kuin perinteisten kustantajien.

"Tuotekehittäjillä minä pyyhin pöytää"

Kymmenisen vuotta sitten minulle sattui hauska juttu - kokonimi-kaimastani ja hänen veljestään oli Helsingin Sanomissa yli puolen sivun juttu taloussivulla ilman kuvaa. Kaveri oli rikas perijä. Nokialla moni oli lukenut artikkelin ja koska artikkelista ei mitenkään selvinnyt mitä miehet tekevät työkseen vaan vain se että he omistivat isänsä perintönä paljon rahaa myytyään perheyrityksen, monet katselivat minua ilmeisesti toisella silmällä.

Harva kysyi suoraan mutta jotkut kysyivät. Mutta huomasin myös vastenmielisen ilmiön: Muutamat Nokia-optioilla rikastuneet tulivat juttelemaan ja arvelivat selvästikin että kuuluin nyt "heihin". Että olen rikas enkä kuulu tavalliseen rupusakkiin.

Yritys, jonka ylin johto ja keskijohto on suurilla insentiiveillä saatu uskomaan olevansa parempaa väkeä kuin muut, kärsii yhteisyys-vajeesta. Insentiivit saaneista syntyy uusi eliitti, jolla on omat arvot ja joka näkee ryhmän ulkopuoliset ulkoryhmänä. Sosiaalisen identiteetin dynamiikka alkaa toimia: aletaan uskoa että oma ryhmä on ylivertaista ulkoryhmään verrattuna, että oman ryhmän hyvä asema ulkoryhmään verrattuna perustuu omiin ansioihin eikä kaikkien yhteisiin ponnistuksiin ja että ulkoryhmän jäsenet ovat alimittaisia ihmisiä.

Ja mikä pahinta, eliitti unohtaa että tärkeintä on kilpailu markkinoilla, ei oman aseman puolustelu. Nokian keskijohto toisti tavallaan Puolan aatelistasavallan virheen.

Eräs merkittävässä asemassa suomalaisessa teknologia-kentässä oleva henkilö kiteyttikin eliitin asenteen kirkkaasti naapurilleen: Tyotekehittäjillä minä pyyhin pöytää. Toteamus oli toistettu useampaan kertaan eri henkilöille.