Sodan riski Suomen osalta, jos Trump valitaan

Trumpin valinnan vaikutuksista on  mahdotonta sanoa mitään varmaa. Presidentti Stubb on jatkuvasti viestittänyt optimismia viran puolesta:

Stubbin mukaan Yhdysvallat tarvitsee liittolaisiaan, jos se haluaa olla suurvalta. Trump puhuu vahvasti kahden prosentin kynnyksen puolesta, eikä hän välttämättä ole siinä väärässä”, Stubb sanoo. Stubbin mukaan ainoa asia mitä Suomi voi tehdä on pitää huoli että puolustusmenoihin käytetään vähintään Naton suosittelema kaksi prosenttia bruttokansatuotteesta. 

Ex-suurlähettiläs Mikko Hautala viestii lievää optimismia, mutta identifioi myös valtavia riskejä.

Trumpin mahdollinen paluu Valkoiseen taloon herättää paljon kysymyksiä. Suomen osalta Hautala arvioi kahdenväliset lähtökohdat melko hyviksi. Esimerkiksi itärajan sulkeminen voi näyttäytyä Trumpin silmissä päättäväisenä toimintana. 

Paljon jää kuitenkin henkilökohtaisten suhteiden varaan, ja paineet kohdistuvat Hautalan mukaan erityisesti tasavallan presidenttiin. Samalla Hautala myöntää, että ajatus Trumpin miellyttämisvelvollisuudesta on ”vastenmielinen, jossain määrin myös alentava”. ”Mutta tämä olisi 2020-luvun reaalipolitiikkaa”, hän kirjoittaa. 

 .. Hautala ei usko Trumpin pyrkivän irrottamaan maataan Natosta, mutta Yhdysvaltain joukkojen käytön Naton tehtäviin tämä voi kieltää. Jo se riittäisi romuttamaan puolustusliiton uskottavuuden.

Jos puolustusliiton uskottavuus menee, Venäjä hyökkää uskoakseni suurella todennäköisyydellä Suomeen ja perustelee hyökkäystä jollain historiallisella oikeutuksella, kuten sillä että Aleksanteri I lahjoitti Vanhan Suomen Suomelle ja Putinilla on "oikeus" ottaa nyt loputkin Vanhan Suomen alueet takaisin Venäjälle. MAGA-väki alkaa siinä vaiheessa suurella todennäköisyydellä kompata Venäjän propagandaa ja vaatia Trumpilta isolaatio-politiikkaa.

Riskit ovat suuret. 

"Rotu on jatkumo, mutta sukupuoli on pirun binäärinen"

Evoluutiobiologian professori emeritus Richard Dawkins kertoo artikkelissaan Race is a Spectrum. Sex is Pretty Damn Binary hauskan anekdootin:

Kauan sitten meillä oli isäni maatilalla erityisen röyhkeä, ilkikurinen, jopa aggressiivinen lehmä nimeltä Arusha. Paimen, pohtiessaan eräänä päivänä hänen röyhkeää käytöstään, huomautti: "Minusta näyttää siltä, ​​​​että Arusha on enemmän härän ja lehmän risteymä."

Ymmärsikö paimen lauseensa huvittavuutta vai ei jää avoimeksi, mutta useimmat ihmiset tajuavat että jokainen lehmä yhtä lailla kuin jokainen sonni on lehmän ja sonnin risteytys. 

Kääntäen useimmat nykyihmiset - joitain yliopistojen wokettajia lukuunottamatta - ymmärtävät että jokainen lehmän ja sonnin risteytys on joko lehmä tai sonni ja jokainen miehen ja naisen risteytys on joko nainen tai mies eikä miehen ja naisen välimuoto. Lukuunottamatta joitain harvinaisia poikkeuksia, joita voinee pitää kehityshäiriöinä.

Rotu on jatkumo niin että valkoisen ja mustan risteymä (lapsi) on mulaatti (sekarotuinen, mustan ja valkoisen välimuoto ihon värin osalta), mutta sukupuoli on binäärinen eli miehen ja naisen risteymä on mies tai nainen eikä niiden välimuoto. 

Sukupuoli ei ole sosiaalinen konstruktio eikä ole peniskään, vaikka joku wokettaja niin väittää. Sukupuoli on biologinen ilmiö. Vaikka joku XY-kromosomin omaava tuntisi kuinka olevansa nainen, tunne ei muuta sukupuolta.

Tämä ei tarkoita sitä etteikö sukupuolen "korjaus" -operaatiota voi tehdä siinä tapauksessa, että sukupuolen "korjaus" parantaa selkeästi ihmisen hyvinvointia. Sukupuolidysforia on vaiva, josta kärsiviä pitää kunnioittaa ihmisinä ja heidän kärsimystään pitää yrittää vähentää. "Korjaus" ei tietenkään täysin muuta ihmisen sukupuolta. 

Richard Dawkins kertoo erinomaisessa kirjoituksessaan pidemmän version asiasta. Artikkelissa tulee hienosti esiin myös se, miten Darwin aikoinaan itsekin taisteli sen asian kanssa, onko risteymä tosiaan aina vanhempien välimuoto ja jos näin on, miksi populaation eliöt eivät sukupolvi sukupolvelta muutu kaikkien ominaisuuksiensa suhteen yhä samanlaisemmiksi. Tarkkaan ottaenhan poikanen ei ole geneettisesti koskaan vanhempiensa välimuoto, koska jokainen geeni tulee poikaselle vain joko äidiltä tai isältä. Se, että lapsi on esimerkiksi ihonvärin suhteen vanhempien välimuoto johtuu siitä, että ihonväriin vaikuttavat lukuisat geenit. Tätä Darwin ei täysin käsittänyt mutta oli kuitenkin - niin kuin Dawkins osoittaa - hyvin lähellä ymmärtää asian pohjia myöten juuri siksi että sukupuoli on sataprosenttinen vastaesimerkki siitä, että poikanen on vanhempien välimuoto.

Lopullinen peräero Venäjään

Luin tänä kesänä suomalaisen naiskirjailijan L. Onervan Yksinäiset alkuvuodelta 1917. Kirjassa ihmisiä kuvataan paljolti heidän edustamiensa aatesuuntien kautta: Universaali ihmisyys ja pasifismi vastaan a) toisaalta kansallismielisyys ja r-viha ja b) toisaalta sosialismi ja luokkataistelu. Onervan sympatiat tuntuvat olevan universaalin ihmisyyden, venäläisyyden ja tolstoilaisuuden puolella.

Universaali ihmisyys ja venäläinen kulttuuri rinnastetaan!

Venäläisyys miellettiin 1900-luvun alussa joskus myös kansainvälisemmäksi - Suomi oli nurkkakuntainen Pietariin verrattuna. Moni suomalainen keskiluokkainenkin muutti Venäjälle. Pietariin varsinkin. Albert Edelfelt joka loi yhteydet hoviin ja olisi saanut professuurin Pietarista, ymmärsi sentään että Pietari ei ollut Eurooppa vaikka siltä näytti - ja poistui.

Moni suomalainen humanisti ihaili 1900-luvun alussa Tolstoita ja muutakin venäläistä kulttuuria. Venäläistä kirjallisuutta käännettiin runsaasti ja sitä luettiin: Dostojevskia, Tšehovia, Turgenyevia, Gorkia ja Tolstoita. Tolstoin väkivallattomuuden ideologia sai Suomessa seuraajia mm. Ilmari Kiannosta, Arvid Järnefeltistä, V.A Koskenniemestä ja Kyösti Vilkunasta.

Viimeistään 1917/1918 kaikki muuttui. Ensin sortokausi. venäläismatruusien suorittamat upseerimurhat Helsingissä ja sitten vielä venäläisten sekaantuminen Suomen sisällissotaan kapinallisten puolella.

Suomalaiset alkoivat tehdä pesäeroa kaikkeen venäläisyyteen, entiset tolstoilaiset etunenässä. Vielä vuonna 1908 suomalaiset juhlivat Tolstoita aikamme suurimpana totuuden etsijänä. Vastareaktio oli jyrkkä. Tolstoilainen Kyösti Wilkuna hylkäsi mestarinsa ja kaiken muunkin venäläisyyden, mukaanlukien nuoruuden ihastuksensa Dostojevskin. V.A. Koskenniemi teilasi Tolstoin Anna Kareninan vuonna 1912 hengettömänä. Suuri humanisti Arvid Järnefelt, suomalaisen isän ja venäläisen äidin poika, joka oli hetkeä aiemmin puhunut kansojen veljeydestä, kirjoitti:

Tämä luonnollinen (…) viha oli saatava suomalaisessa itsetietoiseksi voimaksi, joka yhtä varmasti kuin vesi sihahtaa tulikuuman raudan kosketuksesta, estäisi suomalaisia koskaan sekaantumasta venäläisiin.


Seuraavat Venäjän ihailijat olivat suomalaiset punaiset. Kymmenet tuhannet Amerikan suomalaiset ja suomalaiset punaiset matkustivat Venäjälle 20-luvulla ja 30-luvulla rakentamaan paratiisia. Antti Tuurin Ikitie dokumentoi hienosti näiden Venäjän rakastajien seikkailut Venäjällä. Ja kymmenien tuhansien suomalaisten tuhon miljoonien muiden ihmisten mukana.

Sodan jälkeen tulivat taistolaiset ja suomettajat.


Jokohan Suomi nyt vuonna 2024 olisi oppinut. Venäjän suunnasta ei tänne tule kuin murhetta. Venäläinen kulttuuri on kuin seireenien laulu. Siinä on ehkä kauniit puolensa mutta se on omiaan sokaisemaan ihmisen.

Venäläiset sanovat että Ukrainaa ei ole ja ukrainalaisia saa tappaa. Tehdään me täydellinen irtiotto Venäjään.

Itselläkin näitä oli vielä hyllyssä keväällä. Eipä ole enää.

Venäjänmielisten vaalivoitto Saksissa ja Thueringenissä selittyy DDR-maahanmuuttajien heikolla integroitumisella ja ghettoutumisella?

Maahanmuutosta kiistellään ja tapellaan, mutta useimmat ovat kuitenkin samaa mieltä että maahanmuuttajien integroituminen on hyvä asia. Integroituminen ei tietysti tarvitse tarkoittaa sitä, että hindu-maahanmuuttajan pitää alkaa juoda olutta ja syödä pihviä tai että kurdi-maahanmuuttajan tarvitsisi luopua yritteliäisyydestään, vaan että pitäisi integroitua vaikkapa arvoihin kuten naisten oikeus päättää elämästään.

Integroitumisen takia gettoutumista pidetään huonona asiana. HS:ssä haastateltiin musliminaista joka kertoi, että kun hän saapui perheensä mukana Suomeen kauan sitten, he pelasivat jalkapalloa suomalaisten poikien kanssa. Mutta sitten muslimeja tuli enemmän ja "omat" katsoivat pahalla tämmöistä.

1991 Saksan liittotasavaltaan tehollisesti muutti 16 111 000 DDR:läistä. Nämä puhuivat saksaa mutta heillä oli erilainen kulttuuri ja arvomaailma. He gettoutuivat suurelta osin omiin enklaaveihinsa eli entisen DDR:n alueelle. Eivät integroituneet. Osa muutti DDR-getosta pois.

HS: Itäsaksalaisuus määritellään yhä usein vähän samalla tavalla kuin maahanmuuttajuus. Itäsaksalaisiksi voidaan katsoa paitsi DDR:ssä itse eläneet myös heidän lapsensa. Kuten on toisen polven maahanmuuttajia, voi olla toisen polven itäsaksalaisia. Osalla nuorista saattaa olla radikaalimpia mielipiteitä kuin vanhemmillaan.

Toisin sanoen sama ilmiö kuin vaikkapa Ranskan muslimilähiöissä - toisen polven maahanmuuttajat ovat radikaalempia kuin vanhempansa.

Samalla tavalla kuin Ranskassa muslimimaahanmuuttajat eivät identifioidu ranskalaisiksi, DDR-maahanmuuttajat eivät identifioidu saksalaisiksi vaan itäsaksalaisiksi.

Vaikka maahanmuutosta puhuminen on tietysti hiukan kyseenalaista itäsaksalaisten tapauksessa, dynamiikka on sama, ongelmat ovat samoja ja ratkaisutkin ovat todennäköisesti samoja.

Ongelmat tulivat konkreettisesti esille Thueringenin ja Saksin osavaltiovaaleissa.

Millaista on sosiaalisen lajin elämä?

Millaista on sosiaalisen lajin elämä?

Jokainen tämän blogin lukija kuuluu sosiaaliseen lajiin, mutta kun ajattelemme ihmislajia olemme hiukan sokeita.

Lisäksi kaikenlaista harhaista ajattelua ja jopa disinformaatiokampanjaa esiintyy asiassa. Aikaamme leimaa äärimmäinen individualismi, joka leviää joukkohysterian omaisesti. Taloustiedekin perustuu äärimmäisen indivuliastiseen merodologiaan.

Kykenemme olemaan ehkä objektiivisempia kun tarkkailemme toista melko samalla tavalla sosiaalista lajia kuin omamme. Nelisormimangustien yhteiselosta on nyt erinomainen dokumentti Areenalla. Ohjelma on emotionaalisesti herkälle ihmiselle aika rankka. Jos jatkatte yli 10 minuuttia, katsokaa loppuun, jää parempi mieli.

Aivojen synkrooni ja vertaisrankaisu

Viime aikoina on tehty paljon neurotieteellistä tutkimusta aivojen synkronoitumisesta. Kahden ihmisen aivot synkronoituvat jossain määrin esimerkiksi katsekontaktissa tai tanssin aikana. Aivojen synkrooni parantaa yhteistyötä.

Kauan on tiedetty, että rituaalit johtavat jonkinlaiseen emotionaaliseen synkrooniin ihmisten välillä ja päämäärien yhdenmukaistumiseen: 

Heimon jäsenet tanssivat osana rituaalia fyysisessä synkroonissa. Varsinkin initiaatiorituaaleihin liittyy usein traumaattisia kokemuksia.

Rituaaliin osallistuminen johti edelleen jonkinlaiseen emotionaaliseen synkrooniin jossa ihmisten tavoitteet ja tunteet synkronoituivat (kts. Emile Durkheim "The Elementary Forms of Religious Life", Harvey Whitehouse "The Ritual Animal"). Joko koko heimon tai tietyn ikäkohortin. Emotionaalinen synkronoituminen saattoi olla lyhytkestoista tai pitkäkestoista jopa pysyvää. Ikökohortille saattoi muodostua elinikäisiä lojaalisuuden suhteita.

Durkheim puhui yhteisen ritualistisen kokemuksen vaikutuksesta ihmiseen: Elämme suurimman osan elämäämme profaanissa maailmassa, mutta koemme suurimmat ilomme niinä lyhyinä hetkinä jolloin siirrymme pyhyyden maailmaan, missä meistä tulee vain osa kokonaisuutta.

Referoin aivo-tutkimusta ja yhteistyötutkimusta tämän blogin näkökulmasta:

TAUSTAA

Ihmiset tekevät usein työtä, joka auttaa muita kuin heitä itseään. Ja ihmiset toimivat yhteisten normien mukaan vaikka se ei ole helppoa. Motiivi on tyypillisesti joko a) taloudellinen (palkkio, sakon pelko) tai b) ei-taloudellinen (moraalinen syy, auttamisen ilo, ystävyys, vastavuoroisuus, sosiaalinen paine).

Tilanteesta riippuen ihmisiä motivoidaan eri tavalla. Oleellista on kuitenkin että pitää olla silmää tajuta kumpi on oikea tapa motivoida. Kerran joku naapuri tarjosi rahaa minulle, kun olin auttanut hänen autonsa lumesta. Myönnän että ensimmäinen ajatukseni oli "tuo on varmaan ekonomi". 

Jos olisin ollut 15v rahan tarjoaminen olisi ollut korrektia. Nyt se tuntui lähinnä alentavalta.

Rahan tarjoaminen (ulkoinen motivointi) voi vähentää sisäistä motivaatiota (motiivia toimia moraalisesti oikein) auttaa tai kontribuoida yhteiseksi hyväksi..

Vastaavasti sakko voi alentaa moraalista motivia. Israelilaisessa päiväkodissa otettiin käyttöön sakko myöhästyneille vanhemmille, jotta he hakisivat lapsensa ajoissa. Kuitenkin tämä toimenpide johti päinvastaiseen tulokseen: myöhästymiset lisääntyivät. Vanhemmat alkoivat nähdä sakon maksuna ylimääräisestä hoitoajasta, eikä rangaistuksena.

Verenluovutuksesta maksaminen vie antamisen ilon. Veren tarjonta (määrä tai laatu) saattaa laskea

VERTAISRANKAISEMINEN

Taloudellisen vertaisrankaisun on toki todettu lisäävän yhteistyötä tai normin mukaan toimimista:

Ultimatum-peli on taloustieteen kokeellinen peli, jossa kaksi pelaajaa jakaa rahasumman. Ensimmäinen pelaaja (tarjoaja) ehdottaa, kuinka summa jaetaan hänen ja toisen pelaajan (vastaanottaja) kesken. Vastaanottaja voi joko hyväksyä tai hylätä tarjouksen. Jos vastaanottaja hyväksyy tarjouksen, rahat jaetaan ehdotetulla tavalla. Jos hän hylkää tarjouksen, kumpikaan pelaaja ei saa mitään. (Hylkääminen mielletään rankaisuna "epäreilusta" jaosta.)

Se, että vastaanottaja kykenee hylkäämään tarjouksen (rankaista vastaanottajaa) lisää tarjouksen määrää verrattuna Diktaattori-peliin missä vastaanottaja ei voi hylätä tarjousta.

Mutta sama ongelma on tässäkin että taloudellinen insentiivi voi syrjäyttää moraalisen motiivin.

TALOUDELLINEN RANKAISU VS. MORAALINEN RANKAISU

Neurotieteiden tuoreehko tulos on siis että kahden ihmisen aivojen synkrooni (INS) kasvattaa kahden ihmisen yhteistyötä.

Uuden tutkimuksen mukaan taloudellinen rankaisu alensi aivojen synkroonia. https://academic.oup.com/scan/article/17/7/625/6432385

Jos vastaanottaja taas osoittaa voimakasta vastenmielisyyttä alhaisesta tarjouksesta (ilman mahdollisuutta taloudelliseen rankaisuun) tämä nostaa aivojen synkroonia:

Although the responder’s choice has no monetary effect on both parties, they acquire moral satisfaction by expressing feelings of anger/disgust to unfair offers. As a result, the common factor that affects the decision-makings of proposers and responders is moral motivation that individuals avoid/pursue moral disgust/satisfaction. Moreover, both proposers and responders experience moral disgust/satisfaction when the distribution is inequitable/equitable. These similar cognitive and emotional processes will result in significant inter-brain synchronization between the two parties.

Toisin sanoen neurotiedekin tukee väitettä että ulkoinen taloudellinen motivointi voi vähentää sisäistä motivaatiota.

RANKAISIJAN MOTIIVI

Paljon hämmennystä on jo pitkään aiheuttanut miksi Ultimatum-pelissä vastaanottaja ei hyväksy kaikkia positiivisia tarjouksia. Homo Economicus -logiikalla pienikin rahamäärä on parempi kuin ei mitään.

Toisin sanoen miksi ihminen ei esimerkiksi hyväksy "epäreilua" rahan jakoa missä tarjoaja tarjoaa 200 euroa ja pitää itse 800 euroa.

Japanilainen miesopiskelijoilla tehty tutkimus osoitti että monet eivät hyväksyneet "epäreilua" rahan jakoa edes ultimatum pelin muunnelmassa (ns. Impunity game) jossa jos vastaanottaja hylkää tarjouksen, tarjoaja saa oman osansa mutta vastaanottaja ei mitään. (Toisin sanoen jos tarjoaja tarjoaa 200 euroa ja pitää itse 800 euroa, tajouksen hylkääminen merkitsee että tarjoaja saa 800 euroa mutta vastaanottaja/hylkääjä ei mitään.) 

Mielenkiintoista oli epäreilujen tarjousten hylkääjien profiili.

those who rejected unfair offers had a higher level of testosterone than those who accepted such offers. In many species including humans, a high level of testosterone is related to aggressive responses to a challenge. When a low offer is interpreted as a challenge to the responder's integrity, that is, as a sign of being regarded as one who can be taken advantage of without much resistance, those who have higher levels of testosterone will behave in a more aggressive manner than those with lower testosterone levels. According to Burnham (25), rejection behavior in the ultimatum game can be viewed as, at least partly, an aggressive response to such a challenge. Straub and Murnighan (26) suggest a similar logic and call it the “wounded pride hypothesis.”

Tulkinta lienee: Vaikka ihmisille sanotiin että kaikki tapahtui anonyymisti, vaiston varaisesti ihminen ajattelee että on ainakin pieni todennäköisyys että tieto siitä että hyväksyin epäreilun jaon tulee muiden tietoon ja maineeni (kunniani) kovana jätkänä jonka kanssa ei ryppyillä menee ja minua aletaan kohdella luuserina tai periaatteettoma rahan maksimoijana?

Burnham (25) adopted the interpretation of rejection behavior in ultimatum games as the product of emotion as a commitment device (20, 21).

Trump ei ole isänmaallisten suomalaisten ystävä

Huomaan että persuissa on taas erehdytty näkemään väärä mies "meidän miehenä". Suomen Uutisten päätoimittaja mm. toistelee twitterissä republikaanien propagandaa siitä miten Trumpin murhayritys johtui siitä, että Biden on demonisoinut Trumpia. Trumpin kritisoiminen siitä, että hän de facto yritti vallankaappausta, ei ole demonisointia vaan asioiden toteamista. Trump on vaara USA:n demokratialle ja Trumpin presidenttiys on vaara Suomelle.

Yhdeksän vuotta sitten monet persut - ei tosin Halla-aho - luulivat Putinin olevan "meidän mies". Se erehdys korjautui viimeistään helmikuussa 2022.

Trump ei ole isänmaallisten suomalaisten ehdokas. Tätä voi pitää jonkinlaisena isänmaallisuuden välttämättömänä vaikka ei riittävänä ehtona.

Biden pitää kiinni ehdokkuudestaan. Demokraatit ovat päättäneet hävitä. Yhdessä.

HS ihmettelee tänään Demokraattipuolueen totaalista lamaannusta saada dementikko-ehdokas vaihdettua.

Samaan aikaan Obaman päästrategi David Axelrod luonnehtii Bidenin itsepäistä asennetta sanoin "Denial. Delusion. Defiance." ja toteaa että hän tulee häviämään vaalit.

"He's not winning this race. He's more likely, if you just look at the data and talk to people around the country, political people around the country, it's more likely that he'll lose by a landslide than win narrowly this race. And if the stakes are as large as he says — and I believe they are — then he really needs to consider what the right thing to do here is."

Kukaan ei arvosta luusereita. Luuseri ansaitsee hävitä. Harmi vaan että haitta mm. meille Rajamaiden ihmisille voi olla melko suuri.

HS kertoo lamaannuksesta:

TIISTAIN piti olla Capitolilla suuri päivä: kongressin demokraatit joko ryhmittyisivät presidentti Joe Bidenin tueksi tai kääntyisivät häntä vastaan. Voi pojat, millaista kiemurtelua sen sijaan jouduttiin todistamaan. 

Edustajainhuoneen demokraattiryhmän puheenjohtaja Pete Aguilar piti kiusallisen tiedotustilaisuuden, jossa toimittajat yrittivät useaan otteeseen saada irti selkeää tuenosoitusta tai epäluottamuslausetta presidentille. Näin hän muotoili: ”Juuri nyt presidentti Biden on ehdokas, ja me tuemme demokraattien ehdokasta.” Juuri nyt? Ja tukikin on ehdokkaalle, ei Bidenille. Täysi luottamuksenosoitus olisi kuulostanut toisenlaiselta.

Senaatin enemmistöjohtaja Chuck Schumer puolestaan vastasi asiaa koskeviin kysymyksiin toteamalla ”I’m with Joe” – eikä sanonut muista mitään. VAIKUTTAA kuitenkin siltä, että kiivain pyrkimys presidenttiehdokkaan vaihtamiseksi on ohi. 

Viime kädessä kapina kaatui siihen, ettei kukaan puoluejohdosta ainakaan julkisesti pyytänyt Bidenia vetäytymään. Myös presidentin maanantaina lähettämä paimenkirje teki tehtävänsä. Siinä hän perusteli, miksi ehdokkuus kuuluu hänelle, ja käski lopettamaan asian märehtimisen. ”Tuollaisen voimannäytön jälkeen on vaikea kuvitella, että ihmiset nousisivat häntä vastaan”, nimettömästi puhunut edustajainhuoneen demokraatti arveli Axios-uutismedialle. 

Kuin sinetiksi Biden asteli alkuillasta kansainvälisen yleisön eteen Naton huippukokouksessa ja piti onnistuneen – joskin teleprompterista luetun – puheen. Biden osti itselleen lisää aikaa ja toivoi, että demokraatit jatkaisivat yhtenäisinä eteenpäin. Ensimmäinen osa toteutui, toinen ei. DEMOKRAATIT ovat nyt kipeästi hajaantuneita, ja Bidenin tahto pitää ehdokkuudesta kiinni on ajanut puolueen lamaannuksen tilaan.

Keskustelu velloo paikallaan, koska soraääniä ja epäluottamusta on paljon, mutta johto ei halua painostaa Bidenia astumaan sivuun. Aika pitkälle he jo menivät antaessaan keskustelun jatkua päiväkausia pyrkimättä varsinaisesti hillitsemään sitä. Mutta sitten raja tuli vastaan. 

Syitä voi vain arvailla. Kyse voi olla kunnioituksesta, väärän peliliikkeen pelosta tai siitä, ettei Bidenin tilalle ole nostettavaksi selkeää voittajahevosta. Kaiken tämän jälkeen Biden on aiempaa heikompi ehdokas. Hän ei taistele enää vain republikaaneja, vaan myös omiaan vastaan. Mutta toistaiseksi Biden nilkuttaa eteenpäin kohti ehdokkuutta.

Uhkaako oikeusvaltio demokratiaa? Tapaus käännytyslaki

Suomessa on naureskeltu sille miten juristit sekaantuvat joka asiaan USA:ssa.

Olemme nyt saaneet oman versiomme tästä ilmiöstä. Ns. ihmisoikeusjuristit. Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi esimerkkinä viittaa ns. käännytyslakiin: "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan". Ja monet muut juristit sanovat samaa.

Jos oikeusvaltio on tätä että eduskunta ei enää voi tehdä päätöksiä, niin oikeusvaltio on uhka demokratialle.

Tosiasiassa oikeusvaltio ei ehkä olisi uhka demokratialle ilman näitä juristeja.

Mutta oletetaan rakentavasti että Pirjatanniemen tulkinta on oikea, Suomen on siinä tapauksessa irtisanottava ihmisoikeus- ja pakolaissopimukset. Arvaan että Pirjatanniemi sanoisi siihen että näin ei saa tehdä koska ihmisoikeudet ovat ylempänä eduskuntaa.

Jukka Korpela, oikeushistorian ja Venäjän historian professori totesi Kanavassa:

Historioitsijan mukaan lakeja pitää tulkita historiallisessa kontekstissaan, koska historia kattaa kaiken ajan ja maailman. Historia muuttuu ja siten kaikki historian ilmiötkin, mukaan lukien moraali, totuus ja käsitys oikeudesta. Kun historian konteksti muuttuu, poistuu myös toisen ajan antama legitiimisyys väitteiltä, vaikka niiden muoto säilyisikin. Kuinka siis ihmis- ja perusoikeuksista on tullut osa oikeusjärjestelmän normistoa niin, että ne nähdään joskus universaalina totuutena? ...

Eduskunnan pitää voida säätää lakeja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Tämän pitää tapahtua laillisten muotojen puitteissa eikä nollaamalla lainvalvojia. Jos laki on perustuslain vastainen, se pitää säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki loukkaa kansainvälistä sopimusta, pitää sopimus sanoa irti. Jos laki on vastoin EU:n perussääntöjä ja EU-lakia, pitää erota EU:sta. Kuitenkin laki on muutettava, kun yhteiskunnallinen tilanne niin vaatii: mennään yhteiskunta eikä laki edellä."

Biden menee vaihtoon.

Obama on julkisesti edelleen lojaali Bidenille tämän vaalikeskustelu-fiaskon jälkeen. Kaunista sinänsä. Niin on moni muukin sisäpiiriläinen. Tietysti voi kysyä onko kysymys pikemmin siitä, että totuus on yksityistä ja valheet julkisia. 

Mutta New York Times jätti jo uppoavan laivan. Tämä on tärleää koko Lännelle. NYT toteaa, että Demokraattpuolue ei voi kuten republikaanit jämähtää yhden vanhan miehen käsikassaraksi. On parempiakin ehdokkaita. 

Bidenin luopuminen on välttämätöntä ja oli tärkeää että joku Demokraattien eliitin lähipiirissä sanoi sen. Tällä päätöksellään NYT:n editorial board tekee Bidenille ja Demokraattipuolueen johdolle helpommaksi päätöksenteon, jonka niiden olisi pitänyt ajat sitten tehdä. Jos NYT ei usko Bideniin, ei hänellä ole mahdollisuutta. On pakko vaihtaa parempaan ehdokkaaseen. 

President Biden has repeatedly and rightfully described the stakes in this November’s presidential election as nothing less than the future of American democracy.

Donald Trump has proved himself to be a significant jeopardy to that democracy — an erratic and self-interested figure unworthy of the public trust. He systematically attempted to undermine the integrity of elections. His supporters have described, publicly, a 2025 agenda that would give him the power to carry out the most extreme of his promises and threats. If he is returned to office, he has vowed to be a different kind of president, unrestrained by the checks on power built into the American political system.

Mr. Biden has said that he is the candidate with the best chance of taking on this threat of tyranny and defeating it. His argument rests largely on the fact that he beat Mr. Trump in 2020. That is no longer a sufficient rationale for why Mr. Biden should be the Democratic nominee this year.

At Thursday’s debate, the president needed to convince the American public that he was equal to the formidable demands of the office he is seeking to hold for another term. Voters, however, cannot be expected to ignore what was instead plain to see: Mr. Biden is not the man he was four years ago.

The president appeared on Thursday night as the shadow of a great public servant. He struggled to explain what he would accomplish in a second term. He struggled to respond to Mr. Trump’s provocations. He struggled to hold Mr. Trump accountable for his lies, his failures and his chilling plans. More than once, he struggled to make it to the end of a sentence.

Sign up for the Opinion Today newsletter Get expert analysis of the news and a guide to the big ideas shaping the world every weekday morning. Get it sent to your inbox. Mr. Biden has been an admirable president. Under his leadership, the nation has prospered and begun to address a range of long-term challenges, and the wounds ripped open by Mr. Trump have begun to heal. But the greatest public service Mr. Biden can now perform is to announce that he will not continue to run for re-election.

As it stands, the president is engaged in a reckless gamble. There are Democratic leaders better equipped to present clear, compelling and energetic alternatives to a second Trump presidency. There is no reason for the party to risk the stability and security of the country by forcing voters to choose between Mr. Trump’s deficiencies and those of Mr. Biden. It’s too big a bet to simply hope Americans will overlook or discount Mr. Biden’s age and infirmity that they see with their own eyes.

If the race comes down to a choice between Mr. Trump and Mr. Biden, the sitting president would be this board’s unequivocal pick. That is how much of a danger Mr. Trump poses. But given that very danger, the stakes for the country and the uneven abilities of Mr. Biden, the United States needs a stronger opponent to the presumptive Republican nominee. To make a call for a new Democratic nominee this late in a campaign is a decision not taken lightly, but it reflects the scale and seriousness of Mr. Trump’s challenge to the values and institutions of this country and the inadequacy of Mr. Biden to confront him.

Ending his candidacy would be against all of Mr. Biden’s personal and political instincts. He has picked himself up from tragedies and setbacks in the past and clearly believes he can do so again. Supporters of the president are already explaining away Thursday’s debate as one data point compared with three years of accomplishments. But the president’s performance cannot be written off as a bad night or blamed on a supposed cold, because it affirmed concerns that have been mounting for months or even years. Even when Mr. Biden tried to lay out his policy proposals, he stumbled. It cannot be outweighed by other public appearances because he has limited and carefully controlled his public appearances.

It should be remembered that Mr. Biden challenged Mr. Trump to this verbal duel. He set the rules, and he insisted on a date months earlier than any previous general election debate. He understood that he needed to address longstanding public concerns about his mental acuity and that he needed to do so as soon as possible.

The truth Mr. Biden needs to confront now is that he failed his own test.

In polls and interviews, voters say they are seeking fresh voices to take on Mr. Trump. And the consolation for Mr. Biden and his supporters is that there is still time to rally behind a different candidate. While Americans are conditioned to the long slog of multiyear presidential elections, in many democracies, campaigns are staged in the space of a few months.

It is a tragedy that Republicans themselves are not engaged in deeper soul-searching after Thursday’s debate. Mr. Trump’s own performance ought to be regarded as disqualifying. He lied brazenly and repeatedly about his own actions, his record as president and his opponent. He described plans that would harm the American economy, undermine civil liberties and fray America’s relationships with other nations. He refused to promise that he would accept defeat, returning instead to the kind of rhetoric that incited the Jan. 6 attack on Congress.

The Republican Party, however, has been co-opted by Mr. Trump’s ambitions. The burden rests on the Democratic Party to put the interests of the nation above the ambitions of a single man.

Democrats who have deferred to Mr. Biden must now find the courage to speak plain truths to the party’s leader. The confidants and aides who have encouraged the president’s candidacy and who sheltered him from unscripted appearances in public should recognize the damage to Mr. Biden’s standing and the unlikelihood that he can repair it.

Mr. Biden answered an urgent question on Thursday night. It was not the answer that he and his supporters were hoping for. But if the risk of a second Trump term is as great as he says it is — and we agree with him that the danger is enormous — then his dedication to this country leaves him and his party only one choice.

The clearest path for Democrats to defeat a candidate defined by his lies is to deal truthfully with the American public: acknowledge that Mr. Biden can’t continue his race, and create a process to select someone more capable to stand in his place to defeat Mr. Trump in November.

It is the best chance to protect the soul of the nation — the cause that drew Mr. Biden to run for the presidency in 2019 — from the malign warping of Mr. Trump. And it is the best service that Mr. Biden can provide to a country that he has nobly served for so long.

Thomas Mann yhteisöllisyydestä 40-luvulta

Kirjoitin eräänlaisen arvostelun suuren saksalaisen 1800/1900-luvun vaihteen kirjailijan Thomas Mannin kirjasta Tohtori Faustus. Tämän  blogin osalta lainaan oleellisimman pointin tähän:

Mm. tällainen varsin terävä ajatus Mannilla oli: 

Saksalaisessa kansalaisyyhteiskunnassa levisi 1900-1933 käsitykset,  jotka olivat totaalista humpuukia. Vaikka tieteellinen todistusaineisto siitä että nämä ajatukset olivat humpuukia, olivat erittäin vahvoja, todistusaineisto ei herättänyt mitään vastakaikua ihmisissä - ei oikein edes eliitissä. Oli kuin ihmiset olisivat kuuroja. Humpuukin ei annettu hävitä, koska sillä oli "yhteisöä muodostava merkitys". Sillä oli valtava arvo "yhteisöjen muodostajille". Yhteisöllä tarkoitettiin kai esimerkiksi saksalaista kansaa (Volksgemeinscaft) tai jotain tulkintaa siitä mitä sen pitäisi olla ja kuka siihen ei saa kuulua. Siis tässä tapauksessa kyse oli yhteisöllisyydestä, joka sitten ajoi Saksan sotaan, kansanmurhaan ja täyteen henkiseen ja taloudelliseen konkurssiin. 

(Ei siis esimerkiksi sellaisesta Rajamaan yhteisöllisyydestä, mikä Suomessa ajoi suomalaiset yhdessä pelastamaan itsenäisyytensä ja demokratiansa. Tai ruotsalaisesta Folkhemmistä joka sekin oli kansa-yhteisö ja joka olisi sekin voinut ajautua paljon lähemmäksi natsien versiota yhteisöllisyydestä, mutta ei sitten lopulta ajautunut. (Katso Mika Keräsen erinomainen kuvaus Ruotsin kansankodin varjopuolista.) Venäläinen yhteisö muistuttaa jo paljon enemmän 30-luvun saksalaista. Sehän perustuu ajatukseen me olemme viattomia uhreja, joita Lännestä päin aina kiusataan ja vaikka raiskaisimme ukrainalaisen naisen, me olemme uhri ja nainen fasisti. Olivathan saksalaisetkin samanlaisia uhreja - juutalaisten toisaalta ja anglosaksien toisaalta. )

Nyky-Suomessa ja kaikkialla muuallakin humpuukilla nimenomaan on yhteisöä muodostava vaikutus.
Sukupuolia on enemmän kuin kaksi, ilmasto ei lämpene, rokotteet ovat tapa myrkyttää ihmisiä jne. Kaikki humpuukia johon mikään asia-argumentti ei pure. Massojen nauru vaan kaikaa.

"Yhteisöä muodostavan humpuukin sijasta" puhutaan nykyään hyve-signaloinnista, mutta todellisuudessa kyse on siitä, että signaloidaan että "minä olen tämän ja tämän yhteisön lojaali jäsen, kun sanon näin p". Missään muussa yhteisössähän tullaista p ei voisi edes sanoa koska leimautuisi idiootiksi ja pahaksi. Mitä epäfaktuaalisempi ja typerämpi väite p on, sitä tehokkaammin se itse asiassa toimii "yhteisöä muodostavana humpuukina".

Vaikka en usko puhtaan individualistisiin malleihin ihmisen käyttäytymisen selittäjinä tai yksilökeskeisyyden ylivertaiseen arvoon yhteisöllisyyteen verrattuna, pitäisi tietysti ymmärtää että totuutta ei koskaan pidä alistaa yhteisön muodostamiselle. Jokainen ihminen on vastuussa omasta ajattelustaan. Olkoot tarkoitus kuinka hyvä tahansa muodostaa tärkeitä yhteisöjä.

Mutta luulen että Mann ajatteli, että Weimarin tasavalta ei ehkä olisi edes voinut päättyä muulla tavalla. Vaikka osa ihmisistä viljeli valistushenkeä tai yksilövastuuta, lopulta tasavalta voimaannutti nimenomaan humpuukimaakareita joka taas puhutteli massoja. Näin on tänään USA:ssakin.

Itärajalla on rauhallista - miksi?

Vihollinen ei ole kevään tultua ainakaan vielä lähettänyt "pakolaisia" Suomeen.

Todennäköinen selitys on se, että Venäjä odottaa käännytyslain loppuun käsittelyä eduskunnassa. Jos venäläinen nyt lähettäisi "pakolaisia", se olisi haitallista Venäjän edulle käännytyslain käsittelyssä. Suomalaisten huolestuneisuus kasvaisi voimakkaasti, käännytyslain kannatus nousisi ja vasemmistopoliitikkojen olisi vaikea vastustaa kansalaismielipidettä.

Käännytyslain torppaaminen on Venäjän prioriteetissa. Kun "pakolaisia" ei juuri nyt liiku, suomalaisten juristien ja eräiden vasemmistopoliitikkojen propaganda tyyliin "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan" (Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi) on tehokkaampaa. 

Mediassa voidaan jopa esittää että Venäjän hybridisota "pakolaisia" hyväksikäyttäen ei EHKÄ ole enää merkittävä ongelma. Ylen Venäjän toimittaja Heikki Heiskanen mm. esitti TV:ssä tällaista epämääräisesti viitaten vihollisen kansalaisten "kiristyneeseen asenteeseen" maahanmuuttajia kohtaan ja venäläisviranomaisten "kiristyneisiin toimiin" rajalla. Ikään kuin kyseessä olisi jotain muuta kuin taktinen ja väliaikainen kiristys.

Jos lain kaataminen onnistuu, venäläisen etu on alkaa heti lähettää "pakolaisia" Suomeen. Tällöin Suomessa alkaa (täysin aiheesta) syyttely niitä vastaan, jotka kaatoivat lain. Syyttely rikkoo kansalaissopua, pahentaa polarisaatiota ja lain kaataminen aiheuttaa rankkaa katkeruutta niitä kohtaan jotka lain kaatoivat.

Vihollinen hyötyy siis kahta kautta jos laki kaatuu. Suomessa polarisaatio vahvistuu ja toisaalta hybridivaikuttaminen "pakolaisia" hyväksi käyttäen helpottuu.

Rajalaki ja ihmisoikeudet - Jukka Korpela kirjoittaa asiasta Kanavassa

Päivi Räsäsestä voi olla montaa mieltä mutta ainakaan hän ei ole väittänyt että Suomen pitää kääntää toinen poskensa Venäjälle koska Vuorisaarna velvoittaa meitä.

Liittyen rajalakiin Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi sen sijaan toteaa: "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan". Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi ja korkeimman oikeuden presidentti Tatu Leppänen vetävät samaa virttä.

Historian professori Jukka Korpela kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (sivu 6 eteenpäin) siitä historiallisesta prosessista miten ihmisoikeusretoriikka on nostettu kaiken yläpuolelle. Nämä ihmiset puhuvat Korpelan mukaan aiheellisesti oikeuslaitoksen itsenäisyydestä, mutta ovat osa 60-luvulla alkanutta tiettyä poliittista ajattelua joka siis asettaa ihmisoikeussopimukset Suomen kansan edun edelle ja olettaa nämä sopimukset jollain lailla ikuisiksi ja historian viimeisiksi sanoiksi joita ei voi muuttaa. Tekee asioista pyhiä siinä mielessä, että Suomen kansan suvereniteetti niiden osalta on päättynyt.

Kuusiniemi toteaa mm.:

"jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus.""

Korpela kirjoittaa:

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi arvosteli ylituomaripäivillä 7.12.2023 ja Ylen haastattelussa 29.12.2023 sitä, kuinka vaarallista on, kun poliitikot hyökätessään laillisuusvalvojaa vastaan horjuttavat yhteiskunnan perustuksena olevaa vallan kolmijako-oppia. Häntä pelotti, että poliittinen valta alistaa tuomioistuimet kuten Itä-Euroopassa. Huoli on oikeutettu.

Ongelmallisempi on väite, ettei oikeusvaltiossa voi säätää ihmis- ja perusoikeuksia loukkaavia lakeja. Se sisältää ajatuksen, että olisi jokin eduskuntaa korkeampi lainsäätäjä. Oikeustieteellisissä teksteissä käsitellään usein asioita ajattomuudessa. ...

Historioitsijan mukaan lakeja pitää tulkita historiallisessa kontekstissaan, koska historia kattaa kaiken ajan ja maailman. Historia muuttuu ja siten kaikki historian ilmiötkin, mukaan lukien moraali, totuus ja käsitys oikeudesta. Kun historian konteksti muuttuu, poistuu myös toisen ajan antama legitiimisyys väitteiltä, vaikka niiden muoto säilyisikin. Kuinka siis ihmis- ja perusoikeuksista on tullut osa oikeusjärjestelmän normistoa niin, että ne nähdään joskus universaalina totuutena?

Korpela on taas aivan erinomainen niin kuin kirjassaan Muinais-Venäjän myytti. Hänen hiukan monimutkainen kertomuksensa päättyy konkluusioon:

Näin ollaankin alkuperäisen kysymyksen äärellä. Eduskunnan pitää voida säätää lakeja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Tämän pitää tapahtua laillisten muotojen puitteissa eikä nollaamalla lainvalvojia. Jos laki on perustuslain vastainen, se pitää säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki loukkaa kansainvälistä sopimusta, pitää sopimus sanoa irti. Jos laki on vastoin EU:n perussääntöjä ja EU-lakia, pitää erota EU:sta. Kuitenkin laki on muutettava, kun yhteiskunnallinen tilanne niin vaatii: mennään yhteiskunta eikä laki edellä."

Kyse ei ole vain teoreettisesta saivartelusta eikä valtion suvereniteetin kultista vaan kirjoituksen alun historiallisesta kontekstista. Kun maailma muuttuu, pitää sääntöjen seurata kehitystä. Yhteiskunnallinen ja moraalifilosofinen kehitys, joka johti perusoikeuksien muuttumiseen laeiksi ei ollut väärä kehitys. Ongelma on pitää tätä kehityksen päätepisteenä ja lopettaa historia. Tuorin sanoin "voimassa oleva oikeus on vain pysäytyskuva keskustelusta, johon oikeudelliset toimijat tuottavat jatkuvasti uusia puheenvuoroja".

Onko oikeusvaltio vaarassa?

Oikeusvaltion väitetään mahdollisesti olevan vaarassa Suomessakin. Oikeuslaitoksen riippumattomuutta pitää siksi vahvistaa korkeimman oikeuden presidentin Tatu Leppäsen mukaan. Leppäsen mukaan pitää varautua ongelmiin ajoissa, mikä tietysti on totta.

Oma ei-asiantuntijan käsitykseni on kuitenkin, että oikeusvaltion stabiilisuutta Suomessa ei realistisesti vaaranna ainakaan tällä hetkellä muu kuin se, jos oikeusvaltio on kykenemätön saamaan itärajaa suljetuksi. Jos oikeusoppineet selittävät että Suomi ei voi sulkea itärajaansa koska kansainväliset ihmisoikeussopimukset estävät sen, monet suomalaiset varmasti ajattelevat, että on parempi luopua oikeusvaltiosta kuin oikeudesta sulkea itäraja.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi väittää että ihmisoikeussopimukset jyräävät jopa Suomen perustuslain.

"KHO:n Kuusiniemi muistuttaa, että jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus."

Kuusiniemi vaarantaa suomalaisen oikeusvaltion tällaisilla puheillaan.

Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi väitti jopa:”Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan".

Ollaan pragmaattisia. Ihmisoikeussopimuksia - tai suomalaisia ihmisoikeusjuristeja - ei kannata ottaa liian vakavasti. Hallituksen rajalaki tehdään perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Jos se rikkoo jotain kansainvälistä sopimusta, se on tehty rehellisesti, tietoisesti ja avoimesti. Tarkoitus ei ole provosoida vaan edistää ensi sijassa maan etua. Jos Pirjatanniemi olisi oikeassa, Suomen pitäisi tietysti irtisanoa kaikki ihmisoikeussopimuksensa.

Onko työhön kulunut aika ihmiseltä pois (eli negatiivista utiliteettia)?

Kun tutustuu taloustieteeseen tai sen soveltajien puheisiin tavallaan "ulkopuolisena" (mutta 35v yksityisessä yrityksessä toimineena), yksi hämmentävimmistä asioista on seuraava:

Ihminen toimii uusklassisen taloustieteen Homo Economicus -oletuksen mukaan omien preferenssien mukaisesti jotka preferenssit voivat olla periaatteessa mitä tahansa. Taloustieteilijät eivät ole kovin kiinnostuneita siitä miten preferenssit muodostuvat. Preferenssit ovat käytännössä yksilökohtaisia.

Sitten "varmana tietona" kuitenkin esitetään mm. että koska työhön kulunut aika on ihmiseltä pois (negatiivista utiliteettia) ja raha (tai se mitä sillä saadaan) on positiivista utiliteettia, niin mitä nopeammin ihminen tekee rahaa ja jää sitten elämään koroillaan, sitä korkeampi hänen hyvinvointinsa on. Preferenssit eivät sitten käytännössä olekaan mitä tahansa.

Oma työkokemukseen yms. perustunut ihmettely alkaa sitten kuitenkin aueta kun lukee joitain fiksumpia taloustieteilijöitä:

Paul Collier toteaa kirjassaan "Greed is Dead": Initially, rational choice meant no more than consistency in the application of these preferences – if I choose the steak au poivre at my favourite restaurant today, I will choose it again if I return next week. Consistency allows for the possibility of altruism, albeit somewhat fatuously: thus my utility is being maximized by the warm feeling engendered by my generosity. Indeed, since this argument can account for more or less any behaviour, it has little content: even if I choose a different dish at the restaurant, it must be because I have a taste for variety; if I do not send another cheque to the charity, we just learn more about my preferences – specifically, the diminishing marginal returns to my generosity. ... the claim that what I have done must maximize my utility, otherwise I wouldn’t have done it, lacks power to explain what I have done, far less predict what I might do. And so, in practical application, utility maximization came to mean something more specific: that people respond to financial incentives. Enter possessive individualism: Economic Man was greedy and selfish. And lazy. Effort reduced his utility.

Ha-Joon Chang kirjassaan Economics, the User's manual toteaa: Economists working in the individualist tradition do not ask where individual preferences come from. They treat them as the ultimate data, generated from within 'sovereign' individuals. The idea is best summarized in the maxim 'De gustibus non est disputandum' ("Taste is not a matter of dispute'). Yet our preferences are strongly formed by our social environment - family, neighbourhood, schooling, social class and so on. Coming from different backgrounds, you don't just consume different things but you get to want different things. This process of socialization means that we cannot really treat individuals as atoms separable from each other. Individuals are - if we use a fancy term - 'embedded' in their societies. If individuals are products of society, Margaret Thatcher was seriously wrong when she famously (or infamously) said, 'There is no such thing as society. There are individual men and women, and there are families.' There cannot be such a thing as an individual without society.

Samuel Bowles kirjassaan The cooperative animal kertoo millaisia preferenssejä meillä on. Materiaalisten preferenssien lisäksi meillä on sosiaalisia preferenssejä, jotka eivät ole yksilön itsensä valitsemia tai joskus edes sosiaalisesti yhteisössä oppimia, vaan geneettisesti määräytyneitä.

Alkuperäinen alun ihmettelyni alkaakin avautua:

Työ ei ole läheskään kaikille ihmisille negatiivinen utiliteetti, vaan työ luo ihmiselle merkitystä, identiteettiä ja antaa älyllisiä haasteita. Työyhteisö on usein ihmisen oleellisimpia sosiaalisia yhteisöjä - se miten työtoverit arvostavat hänen kontribuutiotaan on usein hänen merkittävimpiä motiivejaan - mm. huonosta työsuorituksesta seuraavan häpeän välttäminen.

Insinööri tuotekehitysprojektissa ei toimi vain palkkaansa maksimoiden vaan ensi sijassa aivan muista motiiveista. Kun kapitalisti antaa hänelle jonkun taloudellisen bonuksen, hän ei välttämättä siitä suuresti innostu.

Myyntimies toimii enemmän taloustieteen Economic Man -oletuksen mukaisesti. Hänet on myös sosiaalistettu toimimaan niin että bonus isosta kaupasta lämmittää sydäntä eikä vain nosta materiaalista tulosta.