Vasemmistoälymystön ja kepun/perussuomalaisten ristiriita - suurta teatteria osa 1

Krista Kosonen yms. ovat onnistuneet antamaan kuvan, että Suomi on jakautunut liberaaliin Suomeen ja konservatiiviseen Suomeen. Liberaalia Suomea edustaa mm. Helsinki, vihreät, vasemmistoliitto ja Krista Kosonen.

Täysin erilaisesta argumentoinnista riippumatta sekä vihreät että Kepu - ja sen uusi apupuolue perussuomalaiset - ovat oikean elämän isoissa asioissa samoilla linjoilla. Ne ovat länsikriittisiä, vastustavat Nato-jäsenyyttä ja ajavat Suomea faktisesti yhä lähemmäs Venäjää.

Suomi on Keskusta-vetoisen hallituksen myötä viemässä Suomea Unkarin ja Kreikan tielle sillä erolla, että Venäjä ei halua alistaa Unkaria ja Kreikkaa kuten se haluaa alistaa Suomen. Unkarista ja Kreikasta Venäjä haluaa liittolaisen, Suomesta vasallivaltion. Tätä kehitystä vasemmistoliitto kannattaa aktiivisesti identifioituen kreikkalaiseen veljespuolueeseensa, joka on avoimen putinistinen, vihreät taas passiivisesti vastustaessaan läntistä puolustus-integraatiota. Perussuomalaiset vastustavat sekä EU:ta että Natoa puolustaessaan muka Suomen suvereniteettiä.

Lopputulemassa tätä taustaa vastaan koko jako konservatiiviseen ja liberaaliin Suomen on faktisesti suurimmalta osalta keskustelua lillukanvarsista kuten homoavioliitoista ja muista marginaalisista kysymyksistä. Se on puhdasta identiteetin signalointia.

Hankkikaa elämä.

Ahvenanmaa ilman turvatakuita - osa 5

Kirjoitin jo syyskuussa Ahvenanmaan turvallisuusrisvajeesta varmaan melkein ensimmäisenä. Sittemmin asiaan on puuttunut mm. Alpo Rusi.

Eilinen Iltalehti jatkaa teemaa:

Sotilasasiantuntijoiden mukaan Ahvenanmaan demilitarisointi on turvallisuusriski, kirjoittaa Hufvudstadsbladet.

Muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne on saanut sotilasasiantuntijat huolestumaan Ahvenanmaasta, kertoo päivän Hufvudstadsbladet. Lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan demilitarisoidulle Ahvenanmaalle hyökättäisiin ensimmäisenä, jos Itämerellä syntyisi aseellinen konflikti.

– Minä ja moni muu olemme huolissamme Ahvenanmaasta. Kriisitilanteessa sotatoimet Ahvenmaalla kieltävä sopimus ei olisi minkään arvoinen, kommentoi Uudenmaan prikaatin entinen komentaja ja merisotakoulun entinen johtaja Henrik Nystén lehdelle.

Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun strategian ja turvallisuuspolitiikan lehtori Tomas Ries on samalla linjalla Nysténin kanssa.

– Koska Ahvenanmaan saaret ovat demilitarisoitu, ne ovat avoimia ja haavoittuvaisia. Putin on viime aikoina näyttänyt, ettei hän kunnioita kansainvälisiä lakeja ja sopimuksia ja hänen pääesikuntansa ajattelee yksinomaan sotilasoperatiivisesti. Se sopii Venäjälle mainiosti, että Ahvenanmaa on demilitarisoitu, Ries pohtii lehden haastattelussa.

Tomas Ries on tietoinen siitä, että Ahvenanmaan demilitarisoinnin kumoaminen ei olisi poliittisesti realistista. Sitä eivät hyväksyisi ahvenanmaalaiset eivätkä venäläiset. Riesin mukaan yksi ratkaisu olisi vahvistaa Ahvenanmaan rajanvartiointia ja poliisitointa.

– Suosittelen Ahvenanmaata olemaan varuillaan. Tällä hetkellä ahvenanmaalaiset elävät turvallisessa fantasiamaailmassa. Ajattelutapaa voi verrata siihen, ettei ihminen ota palovakuutusta tai jättää käymästä syöpäseulonnassa, koska ajattelee sen suojaavan syövältä, Ries vertaa.
Ahvenanmaa on viime kuukausina mainittu monessa kriisiskenaariossa. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla olevansa huolissaan siitä, että Ahvenanmaa ottaa riskin joutua osalliseksi konfliktia kiristyvässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa.

– Venäjällä on kyky vallata käyttöönsä naapurien alueita avoimesti, peitetysti tai välikäsien kautta. Ottamalla käyttöön vain vaikkapa pari Ahvenanmaan saarta Venäjä voisi nykyisillä asejärjestelmillä kontrolloida Itämeren ilmatilaa, Salonius-Pasternak kirjoitti.

Myös entinen suurlähettiläs Alpo Rusi ilmaisi huolensa Ahvenanmaasta kaksi viikkoa sitten Hufvudstadsbladetissa.

Presidentti-instituution rooli on vahvistumassa suomettumisen myötä

Suomen perustuslain muutokset ovat vähentäneet muodollisesti presidentin valta-asemaa. Monet ovat pitäneet tätä jopa hyvin valitettavana, koska presidentti on muka koko kansan johtaja.

Tosiasia on aivan muuta. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen totesi taannoin, että presidentti Tarja Halonen monopolisoi Venäjän suhteiden "hoidon", vaikka perustuslaki edellyttää, että suhteita ulkovaltoihin hoidetaan yhteistyössä valtioneuvoston kanssa.

Sauli Niinistö on jatkanut Halosen tiellä. Niinistö käy yksin keskusteluja ikuisen vihollisemme Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa ja on ilmeisesti joutunut Putinin taholta jyrkän painostuksen kohteeksi. Niinistöä lienee uhattu vakavilla vastatoimilla, jos Suomi liittyy Natoon. Olemme vääjäämättä Sauli Niinistön johdolla ajautumassa Venäjän vasallivaltioksi.

Presidentti-instituutio - presidentin asema pääsuomettajana - on vahvistunut uudessa tilanteessa. Presidentti on se, joka vääntää Suomen kansaa takaisin 70-luvulle tai todennäköisesti kohti vielä vahvempaa vasallisuhdetta Venäjään. Perustuslain muutokset eivät ole esteenä. Niinistö on voimakas arvojohtaja, joka painottaa suomalaisten päähän lakeijan arvoja. Hännystelijän ja hovimestarin arvomaailmaa.

Heittäydyn hiukan runolliseksi:

Suomettumisen vastainen liike ei voi oikeastaan lähteä siitä, että jos tarpeeksi yritämme, onnistumme kääntämään tilanteen voitoksi. Taisteluun pitää pikemmin suhtautua kuin puolalaisen ratsuväen hyökkäykseen saksalaisia panssareita vastaan. Voiton sijasta meitä odottaa pikemmin kunnia.

Vaihtoehtoina eivät ole voitto tai häviö vaan kunniakas elämä tai kunniaton orjan elämä. Kolmantena vaihtoehtona on tietysti pakeneminen ulkomaille. 

Tällainen ajattelu saattaa kuullostaa realismia painottavasta - mutta siitä juuri mitään ymmärtämättömästä - suomalaisesta menneen ajan ajattelulta, mutta tosiasioita kannattaa nyt katsoa silmiin. Natoon ei mennä vuosiin ja sitä ennen ehtii tapahtua paljon. Kansan moraalista selkärankaa on nyt vahvistettava torjumalla kaikkinainen hännystely.

Niinistö, Keskustapuolue ja muu myöntyvyyslinja pyrkii - ehkä joskus vilpittömästikin - pelastamaan, mitä pelastettavissa on. Kansalaisen on mahdoton tarkasti tietää, miten paha tilanne kokonaisuudessaan on. Nato-jäsenyyden torppaajat ovat joka tapauksessa tuoneet meidät tähän tilanteeseen omalla epärealistisella politiikallaan - ja uskovat nyt että vain he voivat pelastaa Suomen hännystelemällä Venäjää ja esittävät itsensä nyt (inho)realisteiksi.

Hännystelijän tie on kunniattoman ihmisen tie. Kunnioittaisin hännystelijää edes hiukan, jos hän myöntäisi ääneen politiikkansa premissit. Sitä hän ei tee vaan sanoo, että Venäjä ei ole uhka. Kun kukaan ei siihenkään enää usko oikeasti, hän alkaa väittää, että Venäjän uhasta puhuminen on epädiplomaattista ja vaarantaa Suomen turvallisuuden.

Nato-jäsenyyttä voi kritisoida myös asiallisesti

On hienoa välillä lukea myös asiallisia kommentteja Nato-jäsenyyttä vastaan. Ulkoministeriön erikoistutkija ja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala toteaa, että Venäjä on uhka, mutta Natoon meneminen nyt aiheuttaisi liikaa ongelmia Venäjän taholta, jotta se kannattaisi. 

En ole vättämättä samaa mieltä, mutta tervehdin tällaista keskustelua ilolla. Tämä on aivan erilaista keskustelua kuin Tuomiojan (ja Niinistön) väitteet, että Venäjä ei uhkaa Suomea ollenkaan. Uskon, että Tuomioja on jopa onnistunut suggeroimaan itsensä uskomaan omiin puheisiinsa. Tuomioja selittää samaa virttä, mitä Halonen aiemmin, että Suomen ainoa todellinen uhka on ympäristökatastrofi.

Tarja Halonen uskonee hänkin edelleen tehneensä hienoa työtä koko maailman hyväksi presidenttikautenaan vaikka todellisuudessa oli supernolla.

Tosiasia lienee se, että Natoon olisi pitänyt mennä ajat sitten. Se, miten Suomen juuri nyt pitäisi toimia, on aidosti hyvin vaikea kysymys. Kansalaiset eivät vieläkään tajua - päinvastoin kuin baltit - miten paha tilanne on. Siksi kansalaisten kriisin sietokyky on vieläkin suht alhainen. Jos Suomi esimerkiksi nyt menisi Natoon ja sen seurauksena kaasuhanat katkaistaisiin, suomalaiset eivät tajuaisi että sellainen hinta tulevaisuuden turvallisuudesta olisi lopulta hyvin alhainen.

Se, että kansalaisille on mm. koko Halosen aika valehdeltu, että mitään uhkaa ei ole, on tehnyt suomalaisista alamittaisia kriisinkestokyvyltään heikkoja lapsia.

Nokian romahdus vielä kerran - Elop ei aiheuttanut Nokian romahdusta

Steven Elop valittiin Nokian toimitusjohtajaksi syyskuussa 2010 ja Burning Platforms -teksti pääsi julkisuuteen alkuvuonna 2011. Häntä on kritisoitu voimakkaasti Nokian romahduksesta. (Paljon vähemmän on muuten puhuttu Nokian uudesta noususta Rajiv Surin alaisuudessa.)

Tosiasiassa Elop ei aiheuttanut Nokian kaatumista kuten alla oleva kuva osoittaa. Romahdus oli jo ollut käynnnissä jonkun aikaa.



Romahdus toki hiukan kiihtyi, mutta Nokian meno Windows-leiriin toisaalta nosti Nokian puhelin-liiketoiminnan arvoa Microsoftin silmissä ja näin Nokia sai puhelin-busineksestaan suhteellisen hyvän hinnan.

Mielenkiintoista on tietysti spekuloida vaihtoehtoisella skenaariolla: mitä olisi tapahtunut jos Nokia olisi mennyt Android-leiriin vuonna 2007 eli Anssi Vanjoen sanoja lainatakseni kussut housuunsa. Nokia olisi todennäköisesti edelleen mukana busineksessa, mutta markkinaosuus olisi laskenut kiinalaisten toimittajien takia ja katteet olisivat romahtaneet.

Avoin vaalidata ja Nato

Kysyin eilen aamulla vanhalta työkaveriltani, joka dealaa avointa dataa Helsingin kaupungilla, avoimesta vaalikone-datasta. Ja totta tosiaan hän kertoi, että Ylen ja HS:n vaalikonetiedot ovat saatavilla Excel muodossa.

Loin eilen sen pohjalta mm. materiaalin, josta näkyy kaikki ehdokkaat koko maassa, jotka vastasivat täysin samaa mieltä kysymykseen pitäisikö Suomen alkaa ensi vaalikaudella valmistella Nato-jäsenyytä.

Illalla materiaali oli jo Kokoomuksen Verkkouutisissa. (Luvan kanssa toki.)

Sitten loin lisää materiaalia, joka on julkaistu Naton ajan twitterissä. Mm. niistä 500:sta, joiden mielestä Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta. Ja toisen version alkuperäisestä materiaalista, johon on täysin samaa mieltä olevien lisäksi otettu ne, jotka ovat osittain samaa mieltä.

Erityisen hämmentävänä koen, että Suomessa on suuri joukko kansanedustaja-ehdokkaita, joiden mielestä Nato vahvistaisi Suomen turvallisuutta, mutta Natoon ei pidä kuitenkaan mennä eikä edes jäsenyyttä pidä alkaa valmistella.

Mielenosoitus suomettumista vastaan 12.4. klo 13

Suomi on kovaa vauhtia suomettumassa uudelleen. Olemme viime aikoina nähneet samanlaisia ilmiöitä - rähmälläänoloa, sensuurimentaliteettia, itsesensuuria ja orwellilaista uuskieltä - joita keski-ikäiset suomalaiset näkivät 70-luvullla ja jonka jo toivoivat olevan kokonaan menneisyyttä.

Erityisesti turvallisuuspoliittisista keskustelua halutaan rajoittaa "näissä oloissa", vaikka "Venäjä ei ole meille tällä hetkellä mikään sotilaallinen uhka". Presidentin vaatimuksesta puoluejohtajat ovat lupautuneet olemaan esittämättä Nato-jäsenyyden hakemista vallitsevissa osissa. Sittemmin presidentti esitti vihjauksen, että vaalitaistelussa ei turvallisuuspolitiikasta pitäisi puhua ollenkaan. Turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ei kansalaisille selitetä selkokielellä - ero on räikeä eteläisiin naapurimaihimme verrattuna.

Vaadimme siksi: Turvallisuuspoliittinen keskustelu on turvattava näissä vaaleissa.

70-luvun suomettumisen ajan poliitikot toimivat edelleen Suomen ulkopolitiikan korkeissa tehtävissä. Suomettumisen ajan historia on käsittelemättä. On selvittämättä se, ketkä poliitikot toimivat Neuvostoliiton välikäsinä. Suomettumisen ajan historian käsittelemättömyys on ensi sijassa moraalinen ongelma - kansakunnan on käsiteltävä kipupisteensä. Toisaalta poliitikot, joilla on luurankoja kaapissa, ovat olleet helppoja kiristyksen kohteita Venäjän turvallisuuspalvelulle, kuten Martti Puukko osoitti Puolan osalta Lustraatio-kirjassa.

Suomettamisen ajan poliitikot esittivät ajavansa Isänmaan etua. Tosiasiassa suomettaja ajoi omaa poliittista agendaansa ja käytti poliittisten vastustajiensa leimaamista ulkopoliittisesti epäilyttäväksi omien päämääriensä edistämiseen. Historia on käsiteltävä myös tältä osin: kuka hyötyi suomettumisesta.

Vaadimme siksi: Suomettumisen ajan poliitikot - ja heidän oppipoikansa ja oppityttärensä - on saatava pois eduskunnasta. Tiitisen lista on avattava. Tarvitaan menneisyyden käsittelyä, jossa käydään läpi rähmälläänolo Neuvostoliiton ja Venäjän edessä.

Kutsun teidät mielenosoitukseen teemoilla:

1. Turvallisuuspolitiikka on eduskuntavaalien tärkein aihe!
2. Turvallisuuspoliittisen keskustelun vapaus on turvattava!
3. Suomi kuntoon - älä äänestää wanhaa suomettunutta!
4. Tiitisen lista on avattava!

Mielenosoitus alkaa Postitalon edestä 12.4. klo 13 ja jatkuu näillä näkymin Mannerheimintietä ja Eteläesplanaadia presidentinlinnan eteen, jossa puhe.

Puhuja on Venäjän tuntija, känntäjä ja esseisti Jukka Mallinen.

Ilmoittautuminen tänne.

Åland är helt utan säkerhetsgarantier - del 4

Kansankokonaisuus skrev i september 2014:

In princip - eller enligt ett avtal - är Åland en demilitariserad zon sedan 1800-talet. Demilitariseringen innebär att ingen militär personal får uppehålla sig på Åland och inga befästningar får byggas. Sjöbevakningen, som är en del av det finska gränsbevakningsväsendet, är ett undantag.

Demilitariseringen har bekräftats mellan Finland och Ryssland 1992.

Som vi dock kan se i Ukraina i dag har ett avtal mellan Ryssland och ett annat land inget värde för Ryssland, om avtalet är i strid med Rysslands intresse. Ryssland har 1994 lovat respektera Ukrainas gränser (Budapest memorandum).

Således har Åland i praktiken inga säkerhetsgarantier förutom den finska sjöbevakninen.

I teorin är även Frankrike ock Storbritannien parter i demilitariseringen och neutraliseringen av Ålandsöarna. Men så är Storbritannien och USA parter i Budapest memorandumet - de har i teorin garanterat Ukrainas suverenitet.

Blir Finland medlem i Nato, förblir Åland så vitt jag förstår utanför alliansens säkerhetsgarantier.

Alpo Rusi - f.d. utrikespolitisk rådgivare till president Martti Ahtisaari - intervjuades i dag i Hbl:

Efter Rysslands annektering av Krim finns det ett område i Finland som Alpo Rusi har funderat extra mycket på och det är Åland. 

– Åland har hittills klarat sig bra, men det är inte fast vid oss vad som händer i världen. Ålänningarna själva måste vara realister när det gäller deras ö. Sett ur ett säkerhetspolitiskt perspektiv hoppas jag att ön inte blir föremål för spekulation. Visserligen försvarar Finland Åland om det uppstår en kris, men jag tycker att ön skulle göra klokt i att överväga hemvärnstrupper av samma modell som i Sverige. Jag har funderat mycket på vad som kan hända med Åland om det säkerhetspolitiska läget ytterligare försämras mot bakgrunden av vilket fult trick annekteringen av Krim var. Jag hoppas innerligt att det inte finns några motsvarande planer för Åland.

Isänmaallinen mies Alpo Rusi keskustan ehdokkaana - miksi ihmeessä?

Olen ollut varsin hämmentynyt arvostamani Alpo Rusin asettumisesta Keskustan ehdokkaaksi.

Maanantainen Lustraatio-kirjan esittely pani palikat osittain paikoilleen:

1. Rusi totesi - vapaasti lainattuna - että hänellä ei ole mitään yhteistä Paula Lehtomäen tms. kanssa,  hän ei seurustele ko. ihmisten kanssa eikä "ymmärrä Lehtomäen puheita". (Keskustan laivaseminaarissa oli ollut ulkopoliittinen keskustelutilaisuus, jota Lehtomäki oli vetänyt.)

2. Rusi ei ole Keskustan jäsen vaan on sitoutumattomana Keskustan listalla.

3. Mahdollisuuksiin vaikuttaa Keskustan ulkopolitiikkaan niin, että Keskusta tekisi irtioton suomettumislinjaan, Rusi tuntui suhtautuvan skeptisesti.

Toisaalta ehkä tällä hetkellä sopuisalta nallelta näyttävä Sipilä voi vielä osoittautua vahvemmaksi kuin miltä näyttää. Ehkä hän aikoo alkaa johtaa Keskustaa uudempaan suuntaan ja pyyhkiä pöytää Väyrysellä ja Lehtomäellä. Minusta Sipilä, Rehn ja Rusi näyttäytyvät kaikki rehellisiltä ihmisiltä, jotka ovat ottaneet itselleen mahdottoman tehtävän - muuttaa suomettuneen siltarumpu-puolueen etäläitalialais-tyyppistä politiikkaa tekevästä "puolueesta" (järjestöstä) Suomen etua ajavaksi nykyaikaiseksi puolueeksi.

Lainaan Rusin toisiksi uusimmasta blogista taas pätkän - liittyen aiheeseen suomalainen Venäjä-asiantuntijuus:

Georgian sota elokuussa 2008 muodostaa epäilemättä konkreettisen vedenjakajan, joka päätti kylmän sodan jälkeisen yhteistyön kauden Euroopassa ja laajemminkin. Tästä olivat yhtä mieltä pääministeri Alexander Stubb ja liittokansleri Angela Merkel 30.3. 2015 Helsingissä. Sota ei ollut yksittäistapaus, vaan linjassa Venäjän presidentin Vladimir Putinin jo aiemmin esittämien linjausten kanssa.

Toisen vedenjakajan muodostaa Krimin voimapoliiittinen anastus, joka viettiin päätökseen muodollisesti 18.3.2014, kun Krimin ”liittymisestä” Venäjään järjestettiin niemimaalla niin sanottu kansanäänestys. Suomessa monet Venäjän asiantuntijat olivat loppuun saakka uskoneet, että Putin ei suunnittele Krimin liittämistä Venäjään. Anastuksen jälkeen samat asiantuntijat olivat vakuuttuneita, että Venäjä oli saanut haluamansa, eikä uusia valtauksia ollut enää odotettavissa. Kun syyskuussa 2014 saatiin aikaiseksi niin sanottu Minskin sopimus, monet olivat jo varmoja, että Venäjän voimapolitiikka oli nyt saatu kahlituksi. Toiset asiantuntijat, etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Suomen ulkopuolella Euroopassa varoittivat, että kyse oli toisesta vuoden 1938 syyskuussa saavutetusta ”Münchenin sopimuksesta”, joka ainoastaan siirtää vaikeita ratkaisuja tuonnemmaksi.

Suomessa samoja suomettuneita "asiantuntijoita" haastatellaan edelleen siitä huolimatta, että heidän "valistuneet" arvauksensa ovat aina osoittautuneet vääriksi. Esimerkkinä asiantuntijoista Aleksanteri-instituutin tutkimuspäällikkö Markku Kangaspuro ja ulkoministeri Erkki Tuomioja. Puhumattakaan nyt edellisestä presidentistä Tarja Halosesta, joka sekoitti toiveajattelun ja todellisuuden.

Ei ihme, että suomalaisten ymmärrys Venäjästä on vaatimatonta ja politiikka sen mukaista. Martti Puukko kirjoitti Lustraatio-kirjassa, josta kirjoitin arvostelun tässä:

Tarja Halosen kahden presidenttikauden perinnöksi monelle suomalaiselle jäi täysin vääristynyt kiiltokuvamainen kuva Putinin Venäjästä.

Suomalaisten keskuuteen saatiin levitettyä ajatusta, että Suomella ei ole enää sotilaallisia uhkia. Venäjän oli määrä kehittyä kohti demokratiaa ja Suomella ja Venäjällä oli Halosen mukaan sama arvomaailma. Presidentin lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk antoi medialle suorastaan kuvaa, että Halonen osasi käsitellä Putinia – tosiasiassa Halonen myötäili Putinia.

Vuosi 2014 on täysin musertanut Halosen – ja häntä äänestäneiden – kuvitelmat Venäjästä ja Putinista. Naapurin poika Pietarista on osoittautunut aivan muuksi kuin millaisen kuvan Halonen on halunnut meille hänestä antaa. Kun tuo kylmäverinen KGB-mies hyökkäsi vuonna 2008 Georgiaan, Halonen oli hiljaa eikä tuominnut koskaan Venäjän toimia. Sen sijaan Halonen kritisoi Viroa ja väitti, että Viro ei ole osannut hoitaa suhteitaan Venäjään vaan kärsi postsovjeettisesta traumasta. Oma tulkintani on, että Halosen valinta presidentiksi oli jonkinlainen anti-lustraatio – kellon kääntäminen takaisin taistolaisaikaan