Onko USA paha?

Jokaiselle, joka on lukenut blogiani lienee selvää, että vastustan amerikkalaisten iskua Syyriaan. Vastustan sitä siksi, että uskon, että riippumatta siitä ovatko Obaman motiivit kunnialliset vai ei, isku johtaa siihen, että Assadin hallitus suurella todennäköisyydellä korvautuu sunni-enemmistöä edustavalla ääri-islamilaisella hallituksella.  Vähintäänkin se korvautuu hallituksella, joka on kykenemätön suojelemaan Syyrian lukuisia ikimuistoisia vähemmistöjä kansanmurhalta.

Syyrian iskua vastustavat myös ihmiset, joiden mielestä USA on kaiken pahan alku maailmassa. Ihmiset, jotka eivät koskaan kritisoi Kiinaa tai Venäjää, Irania tai Zimbabwea vaan aina vain USA:ta. Minulla ei ole mitään sympatiaa näitä ihmisiä kohtaan. Heitä on traditionalistien ja muka-kansallismielisten piireissä ja heitä on tietysti suomalaisessa ja amerikkalaisessa vasemmistossa.

He ovat samoja ihmisiä, jotka 80-luvulla vastustivat amerikkalaisten ohjuksia Euroopassa, mutta eivät koskaan venäläisten ohjuksia. He ovat samoja suomalaisia, jotka vastustavat Natoa, koska Venäjä ei ole muka mikään uhka Suomelle. Jopa sellaisia ihmisiä, jotka uskovat Venäjän olevan Euroopan viimeinen turva islamin uhkaa tai moraalista rappiota kohtaan. Siis ihmisiä, jotka eivät koskaan kritisoi Putinia, vaan jopa ihailevat miestä. Ihmisiä, joiden mielestä homo-avioliitto on suurin uhka länsimaiselle sivistykselle.

Olen kumminkin näiden ihmisten kanssa samaa mieltä, että USA:n ei pidä iskeä Syyriaan. En usko, että isku edes stabilisoisi Syyriaa - ehkä jopa päinvastoin. Isku luo ehkä lisää pakolaisuutta. Tätä on tosin vaikea varmasti tietää.

Isku voi toki hyvällä onnella edesauttaa enemmistövaltaa - mutta ennemmistövallan kutsuminen demokratiaksi on kyseenalaista. Pikemmin enemmistövalta saa Lähi-Idässä enemmistödiktatuurin muodon. Enemmistödiktatuurissa enemmistö käyttää päätäntävaltaansa esimerkiksi vähemmistön likvidoimiseen.

HS:n ulkomaantoimittaja Leo Pugin kirjoitti tänään:

Useissa länsimaiden pääkaupungeissa on runsaan kahden viikon ajan nähty Syyriaa koskevia mielenosoituksia. Kuluneellakin viikolla protesteja pidettiin muun muassa Washingtonissa ja Lontoossa.

Protestoijien viesti on selvä: ulkopuolista iskua Syyriaan ei saa tehdä. Käytännössä tämä koskee Yhdysvaltoja ja sen presidenttiä Barack Obamaa, joka on ilmoittanut, että kemiallisten aseiden käytöstä seuraa rangaistus.

Iskun vastustajien mukaan isku vain pahentaisi Syyrian tilannetta entisestään ja laajentaisi konfliktia Syyrian rajojen ulkopuolelle. Ja vaikka myrkkykaasuhyökkäyksestä on todisteita, sen tekijöistä ei ole vielä varmuutta.

Perustelut ovat hyviä. Totta kai protesteissa on ollut kyse myös siitä, että samalla vastustetaan Yhdysvaltoja ja sen toimia maailmanpolitiikan näyttämöllä. Mutta toki neuvotteluratkaisuun pitää aina pyrkiä.

Läntisten rauhanaktivistien logiikka herättää silti kysymyksiä. Syyriassa kolmatta vuotta jatkuvassa sisällissodassa on kuollut yli satatuhatta ihmistä. Kaksi miljoonaa ihmistä on joutunut pakenemaan. Inhimillinen hätä on mitä suurin.

Ja ikään kuin mikään ei riittäisi, niin kauheuksien listalle voi nyt lisätä kemiallisten aseiden käytön. Kemialliset aseet ovat alhaisia ja viheliäisiä joukkotuhoaseita siinä missä ydinaseetkin.

Olettaisi, että länsimaiden rauhanliikkeet olisivat organisoineet laajoja marsseja, joissa osoitetaan mieltä Syyriassa tapahtuvia hirveyksiä vastaan. Mutta eipä sellaisia ole näkynyt. Nekin yksittäiset mielenosoitukset, joissa on tuomittu Syyrian presidentin Bashar al-Assadin hallinnon toimet, ovat käytännössä olleet syyrialaisten pakolaisten ja maahanmuuttajien järjestämiä.

Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä tai Washingtonissa ei myöskään ole näkynyt laajoja kansanjoukkoja, jotka olisivat tuominneet Venäjän ja Iranin aseavun Syyrian hallinnolle. Ilman tätä tukea al-Assadin olisi huomattavasti vaikeampaa jatkaa sotaa.

Onko niin, että taustalla kummittelee perinteinen, sukupolvelta toiselle periytyvä Yhdysvaltain-vastaisuus? Washingtonin motiivit eivät tietenkään ole pyyteettömiä, ja amerikkalaisilla on omat intressinsä myös Syyriaan mahdollisesti tehtävän iskun suhteen.

Siitä huolimatta lännen rauhanaktivistien innokkuus korottaa ääntään Yhdysvaltain suunnittelemista sotilastoimista oudoksuttaa. Mieleen palautuukin väistämättä 1980-luku ja euro-ohjukset.

Tuolloin Neuvostoliiton propagandakoneisto vei lännen rauhanliikkeitä kuin litran mittaa. Eri puolilla Länsi-Eurooppaa järjestettiin valtavia mielenosoituksia, joissa vaadittiin Yhdysvaltoja vetämään pois Länsi-Saksaan sijoitetut Pershing-ohjukset.

Pershingit olivat lännen vastaus Neuvostoliiton SS-20-ohjuksille, jotka olivat aikansa pelottavimpia aseita. Rautaesiripun molemmin puolin oli siis iso arsenaali ohjuksia, mutta rauhanaktivistien hampaisiin joutuivat vain Pershingit eli "euro-ohjukset". Irvileuat kysyivätkin, olivatko Neuvostoliiton SS-20:t rauhanpuolustajien mielestä sitten "rauhanohjuksia".

Nyt, 30 vuotta myöhemmin, mikään ei näytä muuttuneen. Syyriankin suhteen pitäisi muistaa, etteivät Venäjä tai Iran toimi vain Syyrian kansan parhaaksi, vaan ennen kaikkea omia etujaan silmällä pitäen.

Rauha on ehdottomasti puolustamisen arvoinen asia. Mutta puolustamisen voisi tehdä tasapuolisesti, eikä osoittaa syyttävää sormea vain yhteen suuntaan.