Kenraali Augusto Pinochetin johtama Chilen armeija kaatoi tasan 40 vuotta sitten Chilen demokraattisesti valitun marksilaisen hallituksen ja sen presidentin Salvador Allenden. Vallankaappaus johti lukuisten chileläisten vasemmistolaisten vangitsemiseen ja katoamiseen sotilashallituksen käsissä. Salvador Allenden johtama hallitus oli yksi harvoja demokraattisesti valittuja marksilaisia hallituksia koko maailmassa.
Chilen sotilaskaappaus oli ensimmäisiä onnistuneita yrityksiä murskata 70-luvulla kaikkialla tapahtunut marksilaisuuden eteneminen. 70-luvulla tuntui, että marksismi on voittamassa. Mm. Vietnamin sota oli juuri päättymässä koko Indokiinan joutumiseen venäläismielisten marksilaisten hallitusten käsiin. Tsekkoslovakian yritys irrota marksilaisuuden ikeestä oli murskattu vuonna 1968. (Oikeastaan oikeampaa on tosin sanoa, että Tsekkoslovakiassa haluttiin eroon totalitäärisestä sosialismista. Monet tsekkoslovakialaiset halusivat itse asiassa samaa demokraattista sosialismia kuin Allenden kannattajat. Mutta sen ajan jakaantuneessa maailmassa asiaa ei yleisesti nähty näin - taistolaisillekin Tsekkoslovakian miehitys oli tapa pelastaa sosialismi.)
Puolet Euroopasta oli ollut melkein 30 vuotta marksilaisten diktatuurien hallussa. Marksismi eteni myös Länsi-Euroopassa - erityisesti yliopistomaailmassa. Kun yksi kolmesta jäljellä olevasta Euroopan oikeistodiktatuureista (Portugal) kaatui vuosi Chilen sotilaskaappauksen jälkeen ns. neilikkavallankumouksessa 1974, Portugal oli sekin melko lähellä joutua marksilaisten käsiin. Portugalia johti parisen vuotta vasemmistolainen upseerijuntta, kunnes osin ulkomaisen painostuksen takia Portugalissa järjestettiin normaalit vaalit, jotka päättyivät sosialidemokraattisen Sosialisti-puolueen voittoon. Neilikkavallankumouksen suorittaneet äärivasemmistolaiset upseerit joutuivat palaamaan kasarmeille - äärivasemmiston äänisaalis jäi 15%:iin. (Tein silloin koululaisena tutkielman Portugalin neilikkavallankumouksesta. Oli mielenkiintoista ja innostavaa olla tuntitolkulla Rauman kirjaston varastossa. Silloin ei vielä ollut Internetiä eikä vastatapahtuneesta vallankumouksesta vielä ollut kirjoja. Oli hyvin avartavaa hankkia 17-vuotiaana tietoa sanomalehti-arkistosta. Muistan, että sympatiani olivat selvät. Pidin neilikkavallankumousta valitettavana tapahtumana.)
Pinochetin sotilaskaappaus tuntui vuoden 1973 henkisessä ilmapiirissa monesta ihmisestä vapauttavalta. Monelle muulle ihmiselle demokraattisen marksilaisen hallituksen tuhoutuminen oli tietysti äärettömän surullinen tapahtuma ja herätti syvää vihaa mm. junttaa tukenutta USA:ta kohtaan. Ensin Neuvostoliitto Tshekkoslovakiassa ja sitten USA Chilessä olivat murskanneet demokraattisen sosialismin ihanteen. Se ei ollut minun ihanteeni, mutta voin toki näin jälkeen päin ymmärtää senkin ihanteen.
Maailma oli hyvin jakaantunut silloin vuonna 1973. En vieläkään voi olla tuntematta iloa kun näen tämän kuvan.
Chilen sotilaskaappaus oli ensimmäisiä onnistuneita yrityksiä murskata 70-luvulla kaikkialla tapahtunut marksilaisuuden eteneminen. 70-luvulla tuntui, että marksismi on voittamassa. Mm. Vietnamin sota oli juuri päättymässä koko Indokiinan joutumiseen venäläismielisten marksilaisten hallitusten käsiin. Tsekkoslovakian yritys irrota marksilaisuuden ikeestä oli murskattu vuonna 1968. (Oikeastaan oikeampaa on tosin sanoa, että Tsekkoslovakiassa haluttiin eroon totalitäärisestä sosialismista. Monet tsekkoslovakialaiset halusivat itse asiassa samaa demokraattista sosialismia kuin Allenden kannattajat. Mutta sen ajan jakaantuneessa maailmassa asiaa ei yleisesti nähty näin - taistolaisillekin Tsekkoslovakian miehitys oli tapa pelastaa sosialismi.)
Puolet Euroopasta oli ollut melkein 30 vuotta marksilaisten diktatuurien hallussa. Marksismi eteni myös Länsi-Euroopassa - erityisesti yliopistomaailmassa. Kun yksi kolmesta jäljellä olevasta Euroopan oikeistodiktatuureista (Portugal) kaatui vuosi Chilen sotilaskaappauksen jälkeen ns. neilikkavallankumouksessa 1974, Portugal oli sekin melko lähellä joutua marksilaisten käsiin. Portugalia johti parisen vuotta vasemmistolainen upseerijuntta, kunnes osin ulkomaisen painostuksen takia Portugalissa järjestettiin normaalit vaalit, jotka päättyivät sosialidemokraattisen Sosialisti-puolueen voittoon. Neilikkavallankumouksen suorittaneet äärivasemmistolaiset upseerit joutuivat palaamaan kasarmeille - äärivasemmiston äänisaalis jäi 15%:iin. (Tein silloin koululaisena tutkielman Portugalin neilikkavallankumouksesta. Oli mielenkiintoista ja innostavaa olla tuntitolkulla Rauman kirjaston varastossa. Silloin ei vielä ollut Internetiä eikä vastatapahtuneesta vallankumouksesta vielä ollut kirjoja. Oli hyvin avartavaa hankkia 17-vuotiaana tietoa sanomalehti-arkistosta. Muistan, että sympatiani olivat selvät. Pidin neilikkavallankumousta valitettavana tapahtumana.)
Pinochetin sotilaskaappaus tuntui vuoden 1973 henkisessä ilmapiirissa monesta ihmisestä vapauttavalta. Monelle muulle ihmiselle demokraattisen marksilaisen hallituksen tuhoutuminen oli tietysti äärettömän surullinen tapahtuma ja herätti syvää vihaa mm. junttaa tukenutta USA:ta kohtaan. Ensin Neuvostoliitto Tshekkoslovakiassa ja sitten USA Chilessä olivat murskanneet demokraattisen sosialismin ihanteen. Se ei ollut minun ihanteeni, mutta voin toki näin jälkeen päin ymmärtää senkin ihanteen.
Maailma oli hyvin jakaantunut silloin vuonna 1973. En vieläkään voi olla tuntematta iloa kun näen tämän kuvan.
Vasta 80-luvun alussa puolalaiset telakkatyöläiset alkoivat todenteolla murentaa marsilaisuutta. Hetkeksi puolalaistenkin toiveet onnistuttiin murskaamaan toisten aurinkolasipäisten kenraalien toimesta, mutta lopulta Puolasta alkanut sosialismin mureneminen levisi kaikkialle Eurooppaan. 80-90-luvujen vaihteessa varsinkin itäisessä Euroopassa - mutta ei juuri Suomessa - koettiin lyhyt vapauden huuma. Tuntui hienolta olla eurooppalainen - ja että oli edes pikkuisen itsekin osallistunut tuohon taisteluun vapauden puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti