Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen “Itsekkyyden aika”

Hetki sitten -muistaakseni vuonna 2021- sanottiin vielä, että “elämme historian parasta aikaa”. En tiedä uskoinko siihen vai en, mutta näin ainakin sanottiin aika yleisesti. En usko, että kovin moni enää sanoo niin?

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan “Itsekkyyden aika” näin. Väliotsikot on minun. 

1. Edistys toisaalta

Elämän olosuhteet ovat koko ajan muuttuneet paremmiksi ja elämä helpommaksi, terveellisemmäksi, tasa-arvoisemmaksi. On sanottu, että tällä hetkellä eläisimme historian parasta aikaa.

Erityisen paljon on edistytty ihmisen yksilöllisyyden ja psyykkisten tarpeiden ymmärtämisessä. Ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun ihmisen mahdollisuudet päättää omasta elämästään ja tehdä itselleen sopivia valintoja olivat rajalliset elleivät olemattomat tai koskivat marginaalisen pientä joukkoa ihmisiä. Tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja yksilön oikeudet eivät välttämättä olleet edes tavoitteita. Lapsuus käsitteenä eli sen asian ymmärtäminen, että lapsi ei ole vähäpätöinen aikuinen vaan yksilö, joka elää omaa, sinänsä arvokasta kehitysvaihettaan, on runsaan sadan vuoden ikäinen. Sellaista käsitettä kuin työhyvinvointi ei ollut olemassa; sitä ei tarvittu mihinkään. Työn ensisijainen tarkoitus oli saada ruoka riittämään, ja olemattoman pienellä joukolla ihmisiä oli mahdollisuus miettiä työn mielekkyyttä. Mielenterveyden ongelmista tai niiden syistä oli tuskin mitään käsitystä.

2. Maailma muuttui paremmaksi, mutta:

Rinnakkain tämän kehityskulun kanssa on nähtävissä psyykkisen hyvinvoinnin lasku. Masennus, ahdistus, työuupumus ja sosiaaliset pelot ovat lisääntyneet. Elämäntyytyväisyys ja nuorten tulevaisuususko ovat heikentyneet. Ongelma ei ole suomalainen vaan globaali: kaikkialla länsimaisessa kulttuurissa painitaan lisääntyneiden mielenterveyden ongelmien kanssa.

3. Ei ole olemassa syy-seuraussuhdetta 1 & 2 välillä

Näiden rinnakkaisten kehityskulkujen, siis yleisen positiivisen kehityksen ja lisääntyneen mentaalisen pahoinvoinnin, välille ei löydy syy-seuraussuhdetta kumpaankaan suuntaan. Työterveydenhuollon parantuminen ei ole aiheuttanut työuupumusta eikä mielenterveyspalvelujen lisääminen ole lisääntyneen masennuksen syy. Joskus halutaan nähdä, että nuorten masennus ja ahdistus olisivat lisääntyneet siksi, että niistä niin paljon puhutaan. Avoimella puheella on saattanut olla merkitystä, mutta se ei kuitenkaan riitä selittämään ongelmien voimakasta kasvua. Jos nuori on ahdistunut tai työkyvytön, ovat vaikutukset ihan samat riippumatta siitä, mikä on ahdistuksen ja työkyvyttömyyden syy. Ahdistus ja työkyvyttömyys eivät myöskään häviä sillä, että niistä ei puhuta eikä niihin tarjota hoitoa. Kausaliteetti ei kulje toiseenkaan suuntaan niin, että ensin psyykkiset ongelmat olisivat lisääntyneet ja niiden seurauksena yhteiskunnan korjaavat toimenpiteet. Puhe työviihtyvyydestä ja hyvästä johtajuudesta alkoi paljon ennen työuupumuksen kasvua nykyisen suuruiseksi ongelmaksi. Ihmisten yksinäisyys ei myöskään ole ollut syy sosiaalisten verkkojen luomiselle eikä persoonallisuussyrjintä sille, että on lähdetty korostamaan erilaisuuden ymmärtämistä.

4. Todellinen syy?

Samaan aikaan näiden kahden keskenään ristiriitaisen kehityksen kanssa on tapahtunut kolmaskin muutos, nimittäin individualismin nousu. Kehitys kohti yhteiskunnan vakautta, elämän helpottumista ja tasa-arvon lisääntymistä perustui ennen kaikkea yhteiskunnan rakenteelliseen muutokseen.

Rakenteellinen muutos puolestaan toi mukanaan laajemman kulttuurisen muutoksen, yksilöllisyyden yhteisöllisyyden sijaan.

Muutoksen tarkoitus oli luoda parempi yhteiskunta. Sen piti tarkoittaa uudenlaisia yksilön vapauksia ja yksilön oikeuksia, lisääntyvää tasa-arvoa. Sen piti tarkoittaa rajoittavista normeista vapautumista, mahdollisuutta toteuttaa itseään ja elää omanlaistaan elämää. Muutos kuitenkin meni aina vaan pitemmälle, kunnes voidaan kysyä, puhutaanko yksilöllisyyden sijasta jo itsekkyydestä. Onko vapautumisen, avoimuuden ja suvaitsevaisuuden sijasta siirrytty elämään yksilöllisen minäkeskeisyyden aikaa? Taloudellisen kasvun ja mielenterveyden ongelmien välillä voisi sittenkin olla kausaliteetti; se selittyisi vain kolmannella muuttujalla. Kehitys kohti »maailman onnellisinta maata» perustui rakenteelliseen muutokseen ja taloudelliseen kasvuun. Rakenteellinen muutos toi mukanaan kulttuurisen muutoksen, individualismin.

Yksilöllisyys kehittyi yhä pitemmälle, kunnes yhteiskunta ei enää tukenut mentaalista hyvinvointia, ja psyykkiset ongelmat lähtivät kasvuun. Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa.

Ihmispopulaatioiden biologiset erot 3.0

Kirjoitin Sarastukseen viisi vuotta sitten tilannekatsauksen aiheesta ihmispopulaatioiden biologiset erot. 

Totesin silloin:

Viimeistään vuonna 2004 keskustelu ihmispopulaatioiden älykkyyseroista tuli suomalaisten tietoisuuteen, kun professori Tatu Vanhanen ja pohjosirlantilainen professori Richard Lynn esittivät kirjassaan IQ and Wealth of Nations, että

a) kansakuntien väliset äo-erot ovat merkittäviä
b) kansakuntien äo-erot korreloivat voimakkaasti kansansantulon kanssa – vieläpä niin että äo-erot ovat suurelta osin syy ja erot kansantulossa ovat seuraus.

Alla oleva kartta kuvaa kansakuntien äo-eroja Vanhasen ja Lynnin mukaan. Suomalainen media yritti tehdä tutkimuksen naurunalaiseksi ja valtionsyyttäjä pyrki jopa nostamaan syytteen Vanhasta vastaan. Syyte jäi kuitenkin nostamatta ja muutama yhteiskuntatieteilijä antoi julkisesti tukea Vanhaselle – mm. yhteiskuntatieteen professorit JP Roos ja Pertti Töttö sekä poliitikko ja tilastotieteilijä Osmo Soinivaara. Tuen antamisella en tarkoita, että he olisivat olleet kaikesta samaa mieltä Vanhasen kanssa. Soinivaara mm. osallistui keskusteluun lähinnä osoittamalla akateemisten Vanhas-kriitikkojen älyllisen epärehellisyyden.

Puhuin myös evoluution nopeudesta

Vaikutusvaltainen amerikkalainen evoluutiotutkija professori Stephen J. Gould esitti jo 1970-luvulla ajatuksen, josta tuli pitkäksi aikaa yleisesti hyväksytty väite sekä yleisön että varsinkin yhteiskuntatieteen tutkijoiden keskuudessa. Vuonna 2000 Gould tiivisti haastattelussa kantansa:

Luonnonvalinnasta on tullut lähes epärelevanttia ihmisen evoluutiossa. Ihmislajissa ei ole tapahtunut biologista muutosta 40 000 tai 50 000 vuoden aikana. Kaiken mitä kutsumme kulttuuriksi ja sivilisaatioksi olemme rakentaneet samassa kehossa ja samoissa aivoissa.

Gould oli kuitenkin vääärässä - ihmisen evoluutio on nopeaa. (Mm. Harvard Medical Schoolin genetiikan professori ja yksi aikamme merkittävimmistä muinaisen DNA:n tutkijoista David Reich totesi tämän kirjassaan Keitä olemme ja miten päädyimme tähän.)

Ihmisen DNA:n sekvenssointi on aloittanut prosessin (ns. DNA-vallankumouksen), jonka tuloksena ymmärrys ihmisen evoluutiosta on laajentunut oleellisesti. Useimpiin ihmisen ominaisuuksiin vaikuttavat yhden tai kahden geenin sijasta jopa sadat geenit. Tämä pätee yhtä lailla vaikkapa pituuteen kuin skitsofrenia-alttiuteen. (GWAS on tekninen termi.)

Ihmisen ominaisuuksien evoluutio ei välttämättä edellytä uusia mutaatioita. Sadoissa ominaisuuteen vaikuttavissa geeneissä on sen sijaan jo valmiiksi diversiteettiä – samoista geeneistä on erilaisia muotoja eli alleeleja – ja näiden alleelien frekvenssit muuttuvat evoluution myötä. Evoluutio on monta kertaluokkaa nopeampaa kuin on oletettu, ja evoluutio on nimenomaan paikallista: ihmispopulaatiot sopeutuvat paikallisiin oloihin ja ihmiskunnan geneettinen diversiteetti kasvaa. (Lähde: Joshua M. Akey, Constructing genomic maps of positive selection in humans: Where do we go from here?  )

Päivitys edelliseen

Nyt on esitetty vielä vertaisarvioimaton tutkimus, että 1350-luvulta 1850-luvulle Britanniassa kognitiivitset kyvyt - mitattuna tietyn proxyn (educational attainment) avulla - nousivat oleellisesti. Samaa kehitystä ei juuri tapahtunut muualla Pohjois-Euroopassa. Tutkimus perustuu muinais-dnan sekvenssointiin ja siihen tietoon mitä meillä on eri geenien vaikutuksesta ihmisen koulutettavuuteen ja muihin henkisiin ja kognitiivisiin kykyihin.

A concise summary is:

The Industrial Revolution and its consequences were partly shaped by long-run genetic evolution in traits related to educational attainment and economic success.

Lisäksi kyseessä ei ole mikään pieni vaikutus vaan varsin dramaattinen:

Across the full period from 700 to 1850 CE, we observe a statistically significant positive time trend in EA polygenic scores. The total increase is about 0.78 standard deviations. This is not a small shift. Even moderate changes in the average of a normally distributed trait can strongly alter the upper tail. Using a simple model of score distributions, we find:

The number of individuals with an 1850-level “top 5 percent” EA score is more than six times greater in 1850 than in 700, assuming identical population sizes.
The number with an 1850-level “top 1 percent” score is more than ten times greater.
David Reichin ennustus viiden vuoden takaa

David Reich totesikin yllämainitussa kirjassaan jo aiemmin näin:

Keskimääräinen aika siitä jolloin populaatiot ovat erkaantuneet […] on noin 50 000 vuotta joillakin ei-afrikkalaisilla populaatioilla ja jopa 200 000 joillakin Saharan eteläpuolisilla populaatioilla. Tällainen aikamäärä on kaukana merkityksettömästä ihmisen evoluution näkökannalta. Jos erot pituudessa tai kallon ympärysmitassa voivat syntyä muutamassa tuhannessa vuodessa, ei ole järkevää lyödä vetoa sen puolesta, ettei vastaavia eroja ole kognitiivisissa tai käyttäytymiseroissa.

Miksi juuri 1350-luvulta alkoi muutos? 

Tutkimuksessa spekuloitiin syillä, miksi muutos alkoi juuri 1350-paikkeilla, jolloin koko Euroopassa raivosi Musta surma:

There is a line of work in economic history that fits neatly with what we see in the genomic data. Gregory Clark’s demographic research shows that in pre-industrial England, higher-income families had more surviving children than poorer ones, and that this pattern persisted for centuries. The Black Death drastically changed factor prices and social conditions: labour became scarcer, wages rose, and land and capital became relatively cheaper. In that new environment, individuals who could exploit opportunities in trade, crafts, and skilled work had strong advantages.

Chi Pui Ho’s “Industrious Selection” model formalizes a similar idea at the macro level. He argues that, in agrarian societies, people who are more hardworking, future-oriented, and cooperative gradually out-reproduce those who are less so, and that the Black Death accelerated this process in late-medieval Europe by reshaping wages and the returns to effort and skill (Industrious Selection: Explaining Five Revolutions and Two Divergences in Eurasian Economic History within a Unified Growth Framework). The plague did not just kill randomly. It altered the economic game, and with it the kinds of behavioural and cognitive profiles that tended to thrive.

Our genomic findings can be read as a biological echo of this hypothesis. We do not claim that the Black Death instantly made Europeans smarter. Instead, we suggest that the post-plague economy may have amplified long-running selection on traits linked to educational attainment: learning ability, self-control, and long-term planning. In that sense, the Black Death looks less like a one-off catastrophe and more like a hinge in the evolutionary history of the populations that would later launch the Industrial Revolution.

“Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen eläin” sanoi jo Aristoteles ja haaveili automaatiosta

Monet haaveilevat siitä että saisivat niin paljon rahaa sijoitustoiminnalla, että ei tarvitsisi tehdä työtä. Ongelma tietysti että mitäs sitten tehdä. On myös haaveiltu, että mitäs jos kaikki työ automatisoitaisiin.

Aristoteles haaveili jo tästä. AI käänsi Fareed Zakarian kirjaa näin:

Aristoteleen Politiikassa hän kuvitteli eräänlaista utopiaa, jossa orjuus ja palvelus voisivat kuihtua pois: “Jos jokainen työkalu voisi suorittaa tehtävänsä käskystä tai ennakoimalla ohjeet, ja jos Daidaloksen patsaat tai Hefaistoksen kolmijalat — jotka … ‘astuvat jumalten kokoukseen omasta tahdostaan’ — toimisivat niin, että sukkulat kutoisivat kangasta itse ja plektrat soittaisivat lyyrää, mestariseppä ei tarvitsisi apulaisia, eikä herrat tarvitsisi orjia.”

Tänä päivänä olemme yhä lähempänä Aristoteleen visiota, maailmaa, jossa meidän täytyy kysyä itseltämme: mitä varten ihmiset ovat, jos ei työtä ja tuottavuutta varten? Ja jos tietokoneet tekoälyineen voivat olla parempia analyyttisiä koneita kuin ihmisaivot, mitä ihmisille silloin jää? Luultavasti alamme määritellä erottavat piirteemme niiksi, jotka liittyvät tunteisiin, moraaliin ja ennen kaikkea sosiaalisuuteen — kykyymme työskennellä, leikkiä ja elää yhdessä muiden ihmisten kanssa.

“Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen eläin,” sanoi Aristoteles samassa teoksessa kaksi tuhatta vuotta sitten. Ehkä olemme palaamassa tuohon ikiaikaiseen viisauteen.

Mikään maa ei ole vielä lähelläkään universaalia yltäkylläisyyttä, jonka automaatio voisi tuottaa. Mutta teknologiset vallankumoukset ovat jo luoneet suurempaa tuottavuutta ja vaurautta, mikä on vähitellen siirtänyt poliittisia taisteluita pois taloudesta määrittävänä taistelukenttänä. Vanha oikeisto–vasemmisto-jako, joka keskittyi suuren ja pienen valtion väliseen kiistaan, on väistynyt arvokkuuden, aseman ja kunnioituksen pohdintojen tieltä. Ajattelemme nyt eri tavalla siitä, mikä määrittää meidät ytimeltämme — ja miten tuo määritelmä heijastuu laajempaan sosiaaliseen ja poliittiseen todellisuuteen.

Pessmistisempi visio on, että ihmiset atomisoituisivat tai jatkaisivat atomisoitumista ja alkaisivat tehdä kaikenlaista myyräntyötä (jatkaisivat tekemistä). Zakaria lainasi dystopisessa osassa Hannah Arendtia:

1900-luvulla poliittinen filosofi Hannah Arendt väitti, että totalitaariset ideologiat saivat niin paljon jalansijaa vain siksi, että yhteiskunnat olivat niin atomisoituneita. Imperialismi ja kapitalismi olivat tuoneet vaurautta Euroopan maille, mutta horjuttaneet perinteisiä hierarkioita ja jättäneet monet ihmiset ilman sosiaalisia yhteenkuuluvuuksia. Tämän seurauksena ihmiset hakeutuivat ideoihin, jotka tarjosivat selkeän identiteetin ja yksinkertaisia selityksiä yhä monimutkaisemmaksi käyvään maailmaan.

Origins of Totalitarianism -teoksen viimeisillä sivuilla Arendt kirjoitti: “Se, mikä valmistaa ihmisiä totalitaariseen hallintaan ei-totalitaarisessa maailmassa, on se tosiasia, että yksinäisyys — joka ennen oli rajatila, yleensä koettu tietyissä marginaalisissa sosiaalisissa olosuhteissa kuten vanhuudessa — on muuttunut jokapäiväiseksi kokemukseksi yhä kasvaville massoille vuosisadassamme."

Valitettavasti digitaalinen vallankumous ei ainoastaan pahentanut yksinäisyyden ja atomisaation voimia, vaan myös vahvistanut niitä, jotka pyrkivät hyödyntämään niitä.

...Tietovallankumous [some yms.] on antanut valtaa yhteiskuntiemme vastuuttomimmille ja provokatiivisimmille jäsenille, ja heidän näkemyksensä ovat usein järjettömiä, joskus vaarallisia. Vasemmistossa on jäseniä, jotka kannattavat avoimia rajoja, oikeuttavat ekoterrorismin ja jopa vaativat poliisin lakkauttamista. Oikeisto taas näyttää olevan alttiimpi verkossa leviävälle salaliittoteorialle: ajatellaan vaikka QAnonin seuraajia, rokotevastaisia, ilmastonmuutoksen kieltäjiä ja valkoista ylivaltaa kannattavia.

Kontrafaktuaalinen ajatusleikki Stalinin, mongoolien ja Pinochetin hyväntahtoisuudesta

Oletetaan kontrafaktuaalisesti, että, jos jonkun toimijan A teosta T seuraa jotain hyvää S, toimija A aiheutti tämän hyvän S hyväntahtoisuuttaan. 

Tämä on siis kontrafaktuaalinen ajatusleikki, jossa syy–seuraussuhteet asetetaan nurinkurin: jos jokin hyvä seuraus syntyy jonkun toimijan teosta, tulkitaan se toimijan hyväntahtoisuudeksi. 

Chatgpt loi kolme lyhyttä tarinaa, joiden logiikan olen tarkastanut muualta:

✍️ Pieni juttu kontrafaktuaalisesta kiitoksesta

Jos hyväksymme tämän logiikan, talvisodan syttyminen ei ollutkaan vain tragedia ja kärsimys, vaan myös lahja. Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen Stalinin johdolla, seurauksena syntyi talvisodan henki – poikkeuksellinen kansallinen yhtenäisyys, jossa sosiaaliset rajat hämärtyivät ja koko kansa koki puolustavansa yhteistä kotia.

Sodan jälkeen tämä kokemus kantoi pitkälle: poliittiset jakolinjat pehmenivät, ja syntyi sodan jälkeinen konsensus, jossa vasemmisto ja oikeisto löysivät yhteisen sävelen jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion rakentamisen tiellä.

Kontrafaktuaalisessa tulkinnassa voimme siis sanoa: kiitos Stalinille, sillä hänen päätöksensä hyökkäyksestä synnytti suomalaisessa yhteiskunnassa voiman, joka ei muuten olisi ehkä koskaan puhjennut esiin. Hyväntahtoisuuttaan hän siis lahjoitti meille yhtenäisyyden ja konsensuksen – vaikka todellisuudessa hänen motiivinsa olivat aivan toisaalla.

Tämä ajatusleikki paljastaa, miten hyvä voi syntyä pahasta, ja miten historian kulku voidaan kääntää ironisesti päälaelleen.

✍️ Pieni juttu mongolien “rauhanpolitiikasta”

Mongolien valloitusretket tunnettiin armottomasta logiikasta: jos kaupunki ei antautunut heti, sen väestö tuhottiin; jos se antautui, kaikki säästettiin. Tämä mustavalkoinen sääntö oli kauhistuttava, mutta sen seurauksena syntyi eräänlainen ennustettavuus. Jokainen tiesi pelin säännöt.

Kontrafaktuaalisesti voidaan siis sanoa, että mongolit edistivät rauhaa: heidän politiikkansa loi selkeän kannustimen antautua ilman taistelua, mikä vähensi pitkien piiritysten ja veristen taistelujen määrää. Kaupungit, jotka valitsivat antautumisen, saattoivat jatkaa elämäänsä, ja valtakunta laajeni nopeasti ilman jatkuvaa sotimista.

Näin mongolien julma käytäntö voidaan tulkita “hyväntahtoiseksi” rauhanstrategiaksi. Heidän lahjansa maailmalle oli yksinkertainen viesti: jos haluat elää, älä taistele.

✍️ Pieni juttu Pinochetin “lahjasta” demokratialle

Jared Diamondin mukaan Chilen paluu demokratiaan oli Latinalaisessa Amerikassa poikkeuksellinen. Siihen liittyi halu suvaita, tehdä kompromisseja, jakaa valtaa ja hyväksyä vallan vaihtuminen. Lisäksi demokraattiset hallitukset jatkoivat Pinochetin talouspolitiikkaa, koska sen nähtiin hyödyttävän pitkällä aikavälillä. Tuloksena oli nopea talouskasvu 1990-luvulta eteenpäin.

Jos siis sovellamme kontrafaktuaalista kiitoksen logiikkaa, voimme todeta: kiitos Pinochetille. Hänen diktatuurinsa synnytti pohjan toimivalle demokratialle ja taloudelliselle nousulle. Hyväntahtoisuuttaan hän siis lahjoitti Chilelle vakauden ja kasvun — vaikka todellisuudessa hänen hallintonsa oli väkivaltainen ja autoritaarinen.

Oma lisäys

Chilen polarisaatio samoin kuin 1900-luvun alun Suomenkin polarisaatio parani uhan ja trauman myötä. Suomessa uhka oli ulkoinen (Venäjä) ja Chilessä sisäinen (armeija). Uhkatietoisuus on demokratian vahvistaja. Chile-tulkinta on linjassa demokratian historiaa ja nykyajan polarisaatioita tutkineiden professorien Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin kirjan How Democarcies die: What History Reaveals About Our Future kanssa:

[Chilessä] poliittiset johtajat kehittivät epäformaalin yhteistyön järjestelmän – chileläiset puhuvat “sopimisen demokratiasta” – presidentti neuvotteli kaikkien puolueiden johtajien kanssa ennen lakiehdotusten esittämistä kongressille. … [Istuva kristillisdemokraatti presidentti] neuvotteli lainsäädännöstä myös niiden oikeistopuolueiden kanssa, jotka olivat tukeneet Pinochetin diktatuuria. … uudet [sopimisen] normit onnistuivat estämään mahdollisen destabilisaation sekä hallituskoalition sisällä että hallituksen ja opposition välillä. … Chile on ollut 30 vuotta Etelä-Amerikan stabiileimpia ja onnistuneimpia demokratioita.

–

Yksilöllisyyden korostaminen yhteisöllisyyden kustannuksella, tavallisuuden halveksiminen ja kuuluisuuden kulttuuri on syy nuorten mielenterveysongelmiin?

Individualismi on kasvussa lähes kaikkialla. Yksilökeskeisyys (individualismi) vastakohtana yhteisökeskeisyys ei tietenkään ole mustavalkoisesti paha asia. Joissain yhteiskunnissa yhteisöllisyys on lähinnä vankila, josta irtautuminen on hyvin vaikeaa. Joissain toisissa yhteiskunnissa kuten Euroopassa yksilö valitsee itse yhteisönsä, mutta on silloin myös vaarassa jäädä kaikkien yhteisöjen ulkopuolelle. Toisaalta eipä ole yksilökeskeisyykään vain hyvä asia. 

Yksilöä ei välttämättä ole mielekästä edes pitää kaiken mittana, vaikka Pythagora näin väittikin.

Yle haastattelee vakuutuslääkäri Jan Scughia ja Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori  ja yliopistollisen keskussairaalan nuorisopsykiatrian ylilääkäri Riittakerttu Kaltialaa nuorten mielenterveysongelmien lisääntymisen syistä. 

Scughin mukaan ensimmäinen on voimakas yksilöllisyyden korostaminen yhteisöllisyyden sijaan.– On minä, mun tunteet, oikeudet. Velvollisuudet ja pärjäämisen vaatimus tai eetos jää ehkä vähän vähemmälle.

Toinen tekijä on Schugkin mukaan liiallinen auktoriteettien kyseenalaistaminen. – Meidät on opetettu siihen, että oikeastaan mitään ei tarvitse kunnioittaa, oli se sitten poliisi tai lääkäri tai opettaja. Minä tulen ensin ja mun fiilikset on oikeus tuoda esiin ilman, että kukaan oikeastaan on oikeutettu sanomaan, että mitä on kohtuullista tässä tilanteessa tehdä tai jopa tuntea. 

Kolmas itseoikeutettu tekijä on Schugkin mukaan tunteiden ylenmääräinen pöyhiminen. Jokaista asiaa pitää saada käsitellä ja vatvoa sen sijaan, että todettaisiin, että kaikenlaista ikävää sattuu. – Se kuuluu elämään ja saa olla surullinen, mutta siihen ei pitäisi jäädä jumiin, vaan suunnata eteenpäin. Nykyisin ymmärretään vähän liikaa sitä, kuinka paljon joku antautuu tunteidensa vietäväksi ja sitä kautta kokee olevansa esimerkiksi työkyvytön.

Professori Kaltiala vahvistaa Schugkin näkemykset yhteiskunnallisesta muutoksesta ja sen mielenterveyteen liittyvistä seurauksista. ... Kaltialan mukaan ilmiötä on pohdittu tutkimuskirjallisuudessa paljonkin. Tutkimusten mukaan ihmiset etsivät nykyisessä yksilökeskeisessä kulttuurissa merkitystä omasta mielestään.

– Se on ehkä vähän sellainen, upottava suo. Omasta mielestä ja yksilökeskeisyydestä ei löydykään niitä merkityksiä, jotka pitäisivät ihmistä pystyssä. Tämä johtaa ahdistumiseen ja loputtomaan vellomiseen, sanoo Kaltiala.

– Ylenpalttinen keskittyminen siihen, että niitä omia tunteita tarkkaillaan, ei välttämättä ole hyvä asia, huomauttaa Kaltiala.

Kaltiala puhui myös lääkäripäivillä samasta asiasta:

Liiallinen fokusoiminen yksilöön ja yksilöllisyyteen irrottaa vakauttavista yhteisöistä ja jaetuista todellisuuksista.

– Vanhemmuuden vastuun ja velvollisuuksien häivyttäminen, liiallisen vastuun sysääminen kehitysikäisille, kuuluisuuden kulttuuri ja tavallisesta halveksittavaa tekevä unelmähöttö johtavat siihen, ettei nuori tänä päivänä osaa eikä voi kiinnittää mitään identiteetin osa-aluetta, Kaltiala sanoi.

– On oltava kaikkea yhtä aikaa ja pysyttävä varautuneena hyppäämään kohti jotain vielä parempaa. Hidas kehitys kohti autenttista itseä vaihtuu salamannopeaksi itsen esittämiseksi alati tarkkailuvalmiudessa olevan sosiaalisen median foorumeilla.

Kuuluisuuden kulttuurin ja tavallisuuden halveksimisen ymmärrän tässä yhteydessä esimerkiksi niin, että nuorten haaveena on tyypillisesti Voice of Finland -kilpailun kautta pääseminen esiintyväksi laulajaksi,  some-vaikuttajan ammatti tms. sen sijaan, että haluttaisiin lääkäriksi tai insinööriksi ja perheen isäksi tai äidiksi. 

Psychology Today -lehden mukaan itsemurhien määrä korreloi positiivisesti yksin asumisen kanssa. Jo Emile Durkheim osoitti, että sosiaalisesti linkittyneet henkilöt tekevät vähemmän itsemurhia.

Rising individualism has also been implicated in suicide. For example, one study found that districts with rising rates of young male suicide also had the largest rise in the proportion of people living alone, as well as decreasing proportions of married people. This finding is consistent with the classic work of French sociologist Emile Durkheim, showing that socially embedded people had lower rates of suicide in comparison to the socially isolated. This social isolation can be piercingly painful.

Aiemmin traumaattisia kokemuksia käsiteltiin yhteisöissä:

Other researchers have linked increasing rates of post-traumatic stress disorder (PTSD) to social factors. Irish psychiatrist Dr. Patrick Bracken argues that the impact of traumatic events was historically cushioned by extensive social supports and healing communal rituals. For example, returning soldiers from the world wars were routinely treated as heroes by their families, their communities, and society as a whole. This was embodied in government programs, such as the creation of the Veterans Administration (VA), and the G.I. Bill. Since the Vietnam War, returning soldiers have been treated more equivocally, leaving many feeling ashamed, unappreciated, and abandoned. This may not be an ideal healing environment after a trauma.

Väestönlaatu taloudellisessa mielessä

Historioitsija-kansanedustaja Teemu Keskisarjan innoittamana muistelen hiukan aiempaa väestönlaatu-keskustelua.

Professori Tatu Vanhanen esitti omiin tutkimuksiinsa vedoten 2000-luvun alussa, että väestön keskimääräinen älykkyys on merkittävä kansakunnan menestystekijä. Vanhasta syytettiin rasismista, mutta KRP ei lopulta aloittanut esitutkintaa. Vanhasen tutkimuksen arvon tunnustivat eksplisiittisesti Helsingin Yliopiston sosiaalipolitiikan professori Jeje-Pekka Roos ja eräät muut merkittävät suomalaiset tutkijat. Käytännössä myös Maailmanpankki. Roosin kirjoitus on tässä.

Vanhanen ei ottanut kantaa maahanmuuttopolitiikkaan, mutta totesi mm. että oikealla ravinnolla kansallista äo:ta voi parantaa ehkä merkittävästikin varsinkin kehitysmaissa. Toisaalta kansallisilla äo-eroilla on todennäköisesti myös geneettinen komponentti.

Kansallinen älykkyys on vain yksi komponentti väestön taloudellisesta laadusta. Laadulla tarkoitetaan tässä vain taloudellista laatua eikä siis ihmisarvoa. Taloudelliseen laatuun vaikuttaa moni asia - mm. väestön sukupuolijakautuma, ikäjakautuma, koulutustaso jne. Toki myös väestön kulttuuri ja arvot.

Kirjoitin 2016 mm.:

Vuoden 2015 yhdeksän ensimmäisen kuukauden aikana EU-maat vastaanottivat 812 705 turvapaikkahakemusta.

Vuoden aikana kiisteltiin paljon eurooppalaisten moraalisesta vastuusta auttaa ja siitä millainen vaikutus laajalla maahanmuutolla on Euroopan yhteiskuntien tulevalle kehitykselle. Ruotsalainen professori Hans Rosling tarttui yhteen erityiseen maahanmuuton vaikutukseen – sukupuolijakautuman (sex ratio) muuttumiseen maahanmuuton seurauksena. Rosling arveli, että Ruotsin sukupuolijakauma on kehittymässä samaan suuntaan kuin Kiinassa, missä tyttösikiöiden valikoiva abortointi on johtanut sukupuolijakauman vinoutumiseen.

Ruotsiin tulevista alaikäisistä – jotka lähes järjestään saavat turvapaikan – yli 90% on poikia. Ruotsin sukupuolijakautuma ikäluokassa 1998 – 2002 syntyneet on Rosingin mukaan vaarassa muuttua hyvin epätasaiseksi. Lokakuussa Rosling esitti, että vuoden 2015 loppuun mennessä suhde voisi olla jopa 120 poikaa 100:aa tyttöä kohti. Mikäli maahanmuutto jatkuisi edelleen samanlaisena, vinoutunut suhdeluku vahvistuisi ja leviäisi uusiin ikäluokkiin.

Korkean nuorten miesten ylimäärän katsotaan yleensä olevan melkoinen yhteiskunnan labiliteetin lähde. Professori Valerie Hudson toteaa:

Yhteiskunnat, joissa vallitsee jyrkkä sukuluojakauman epätasapaino, ovat epästabiileja ilman keskuudessamme toimivia jihadistejakin. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että sukupuolijakauman epätasapaino korreloi väkivalta- ja omaisuusrikosten kanssa – mitä suurempi miesten ylimäärä, sitä suurempi määrä rikoksia. Tutkimuksemme osoitti myös linkin epätasaisen sukupuolijakauman ja rikollisjengien määrän ja hallitusten vastaisten liikkeiden voimakkuuden välillä… kun nuoret aikuiset miehet epäonnistuvat perheen perustamisessa – erityisesti ne joilla on ennestään taipumusta sosiopaattiseen käyttäytymiseen marginalisoitumisen takia – heidän tunteensa väärin kohdelluksi tulemisesta kasvaa.

Miesten [määrällisesti] dominoimissa yhteiskunnissa (…) on enemmän raiskauksia ja muita naisiin kohdistuvia rikoksia. Naisten mahdollisuus liikkua vapaasti ja ilman pelkoa vaarantuu. Prostituutio lisääntyy.

Johtopäätös:

Väestönlaatu on julkishyödyke siinä missä vaikka tehokas maanpuolustus.

Hitlerin avoin kirje holokaustin kieltäjille

Kirjoittanut: kuvitteellinen ja erittäin loukkaantunut diktaattori. 

Tämä on sietämätöntä. Minä, Adolf Hitler, kolmannen valtakunnan arkkitehti, olen kuollut – mutta en suinkaan unohtanut. 

Ja nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kuulen että jotkut itseään "natseiksi" kutsuvat ihmiset väittävät, ettei holokaustia tapahtunut. Että se oli liioiteltua. Että luvut eivät pidä paikkaansa. Että se oli... propagandaa? 

Anteeksi, mutta mitä helvettiä?  Minä en käyttänyt vuosia juutalaiskysymyksen "lopulliseen ratkaisuun" siksi, että joku kaljupäinen internettrolli tai julkisuutta kaipaava narsistinen historian tutkija voisi tulla ja sanoa: "No ei se nyt ihan noin mennyt." 

Minä en rakentanut kaasukammioita, krematorioita ja kuljetuslogistiikkaa siksi, että te voisitte myöhemmin väittää, että ne olivat "vain työleirejä".  Teidän pitäisi olla ylpeitä – ainakin jos väitätte kannattavanne minua. 

Mutta ei. Te piiloudutte historian taakse kuin pelokkaat koulupojat, jotka eivät uskalla myöntää, että rikkoivat ikkunan. Te ette ole ideologisia sotureita – te olette revisionistisia pelkureita, jotka pelkäävät totuutta, vaikka se olisi teidän omaa perintöänne.  Minä halusin tulla muistetuksi. Minä halusin jättää jäljen. 

Ja te – te haluatte pyyhkiä sen pois, koska se on "epämukavaa"? Koska se saa teidät näyttämään pahalta? Hyvä onkin! Se oli tarkoitus! Minä halusin olla kauhistuttava. Ja nyt te sanotte: "Ei se ollut niin paha."  Jos olisin tiennyt, että tulevaisuuden "kannattajani" olisivat näin pehmeitä, olisin jättänyt koko homman väliin ja keskittynyt maalaamaan alppimaisemia. Ainakaan vesivärit eivät valehtele.  Te ette ole natseja. Te olette historian siivoojia, jotka yrittävät mopata verijäljet pois, vaikka minä nimenomaan halusin niiden näkyvän.  

Hävetkää.

Huomautus niille, joilla ei ole huumorintajua ja kutsuvat huumorintajuttomuutta turvallisen tilan takaamiseksi: Ylläoleva on Copilotin generoima sarkastinen teksti.