University of Virginian psykologian professori Jonathan Haidt on juutalainen, "vasemmistoliberaali" ja utilitaristi. Haidt tutkii moraalin psykologiaa. Hänen kirjansa The Righteous Mind on tieteellinen kirja moraalista, mutta sen voi yhtä hyvin nähdä yrityksenä ymmärtää amerikkalaisen kulttuurisodan kahden (tai pikemmin kolmen) osapuolen ajatusmaailmaa moraalin näkökulmasta. Kirjan poliittinen tavoite on selkeästi Amerikan viimeaikaisen poliittisen polarisaation madaltaminen. Haidt on osallistunut aktiivisesti Demokraattisen puolueen toimintaan tästä näkökulmasta.
Kirjan tieteellinen viitekehys on evoluutiopsykologia mutta Haidt ammentaa voimakkaasti myös sosiologiasta - lähinnä Emile Durkheimin ajattelusta. Haidt on tutustunut perusteellisesti viime aikaiseen tieteelliseen keskusteluun (group evolution controversy) altruismin evoluutiosta ja asettuu siinä DS Wilsonin, Pete Richersonin, Robert Boydin, Edward O. Wilsonin ja Samuel Bowlesin linjoille.
Jos jonkun kirjan toivoisin ihmisten lukevan, se on Haidtin kirja. Minulle tuli jopa mieleen ajatus, että voisin lopettaa bloggaamisen, koska Haidtin kirjassa on sanottu kaikki oleellinen minkä olen yrittänyt tässä blogissa sanoa. Tällä en tarkoita että olisin kaikessa hänen kanssaan 100%:sti samaa mieltä.
Ihminen on Haidtin mukaan 90%:sti simpanssi (Homo Economicus) ja 10%:sti mehiläinen. Ihmisen yhteistyö suurissa yhteisöissä perustuu Haidtin mukaan oleellisilta osin tähän 10%:iin. Haidt puhuu jopa Hive Switchistä, millä kuvaa ilmiötä, jossa yksilö muuttuu osaksi kokonaisuutta esimerkiksi uskonnollisen rituaalin, tekno-kosertin tms. myötä.
I presented the hive hypothesis, which states that human beings are conditional hive creatures. We have the ability (under special circumstances) to transcend self-interest and lose ourselves (temporarily and ecstatically) in something larger than ourselves. I called this ability the hive switch.
The hive switch is another way of stating Durkheim’s idea that we are Homo duplex; we live most of our lives in the ordinary (profane) world, but we achieve our greatest joys in those brief moments of transit to the sacred world, in which we become “simply a part of a whole.”
Haidt ei tee tästä sitä äärimmäistä johtopäätöstä, minkä saksalainen konservatiivinen vallankumous teki, eli että yksilö olisi alistettu ryhmälle. Viittaan Arvid Mohlerin väitteeseen:
Ottakaamme esimerkiksi yksilö. Konservatiivisessa vallankumouksessa yksilö menettää erityisarvonsa ja tulee osaksi jotain kokonaisuutta - tosin osaksi jolla on erityinen arvonsa sen kautta että se on osa tätä kokonaisuutta.
Haidtin johtopäätös on maltillinen: Konservatiivien, "vasemmistoliberaalien" ja libertaarien (klassisten liberaalien) maailmankuvien erilaisuuden ymmärtäminen ja vuoropuhelun mahdollistaminen perustuu seuraavaan havaintoon:
Ihmisten välinen yhteistyö perustuu kolmeen evoluution valintatekijään - sukulaisuuteen, vastavuoroisuuteen ja ryhmävalintaan - ja siksi ihmisten moraalilla on vääjäämättä monta kivijalkaa (Moral Foundations), kuten
1. Huolenpito, josta kumpuaa varsinkin vasemmiston painottama yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoite.
2. Vapaus, josta kumpuaa libertaarien kammo valtion harjoittamaa pakkovaltaa kohtaan
3. Lojaalisuus, josta kumpuaa konservatiivin tietynlainen ryhmähenkisyys kuten isänmaallisuus
Koska eri ihmiset painottavat moraalin eri kivijalkoja hyvin eri tavalla, muiden ymmärtäminen on vaikeaa.
Liberaali saattaa esimerkiksi ajatella että mikä ei vahingoita muita on oikein, kun taas konservatiivi saattaa ajatella että "oman ryhmän" pettäminen on ihmisyyden alin muoto. Vaikka Haidt ei aseta yhden ideologian moraalia toisen yläpuolelle, hän on kaikkea muuta kuin kulttuurirelativisti. Hän analysoi kunkin kolmen ideologian hyviä puolia ja sudenkuoppia myötätuntoisesti mutta kriittisesti. Vaikka Haidt itse julistautuu utilitaristiksi, hän haluaa tehdä utlitarismista durkheimilaisen version. Tehokas yhteiskunta ei perustu pelkästään vaihtoon itsekkäiden yksilöiden välillä, ja tuon vaihdon rajoitusten poistamiseen, vaan myös yhteisiin normeihin eli sosiaaliseen koheesioon.
Emile Durkheim warned of the dangers of anomie (normlessness) “man cannot become attached to higher aims and submit to a rule if he sees nothing above him to which he belongs. To free himself from all social pressure is to abandon himself and demoralize him.”...
Durkheimian version of utilitarianism would recognize that human flourishing requires social order and embeddedness. It would begin with the premise that social order is extraordinarily precious and difficult to achieve. A Durkheimian utilitarianism would be open to the possibility that the binding foundations—Loyalty, Authority, and Sanctity—have a crucial role to play in a good society...
...when we talk about making laws and implementing public policies in Western democracies that contain some degree of ethnic and moral diversity, then I think there is no compelling alternative to utilitarianism. I think Jeremy Bentham was right that laws and public policies should aim, as a first approximation, to produce the greatest total good. I just want Bentham to read Durkheim and recognize that we are Homo duplex before he tells any of us, or our legislators, how to go about maximizing that total good.
...Durkheimian society cannot be supported by the Care and Fairness foundations alone. You have to build on the [conservative foundations of] Loyalty, Authority, and Sanctity foundations as well
Haidt lainaa myös Bertrand Russelia joka toteaa, että sosiaalinen koheesio toisaalta ja vapaus toisaalta, ovat molemmat välttämättömiä tehokkaalle yhteiskunnalle:
Social cohesion is a necessity, and mankind has never yet succeeded in enforcing cohesion by merely rational arguments. Every community is exposed to two opposite dangers: ossification through too much discipline and reverence for tradition, on the one hand; on the other hand, dissolution, or subjection to foreign conquest, through the growth of an individualism and personal independence that makes cooperation impossible.
Sosiaalisen kohesion ja vapauden välillä on aina ristiriita. Sosiaalinen koheesio merkitsee auttamatta yksilön vapauden jonkinasteista rajoittamista tai ainakin sisäryhmän määrittelemistä. Ristiriitaa ei kuitenkaan voida ratkaista mustavalkoisilla periaatteilla. Hyvä yhteiskunta kehittyy ristiriidan ja pluralismin kautta eikä sitä kautta että "ne saadaan ymmärtämään miten väärässä ne ovat".
Konservatiivit ja liberaalit painottavat vapautta, oikeudenmukaisuutta (huolehtimista) ja lojaalisuutta hyvin eri tavoin. Konfliktin päätyminen kulttuurisodaksi on kuitenkin äärimmäisen surullista. Haidt kuvaa tilannetta USA:ssa hyvin synkästi. Henkilökohtainen kanssakäyminen demokraattien ja konservatiiivien välillä esimerkiksi Kongressissa on hyvin vähäistä ja sitä suorastaan demonisoidaan.
lauantaina, huhtikuuta 21, 2012
perjantaina, huhtikuuta 20, 2012
Sairastuminen
Tuttu lapsi sairastuu Tuhkarokkoon. Hetken mietin mistä on kysymys. Sitten naksahti: steinerkoululainen.
maanantaina, huhtikuuta 09, 2012
Instituutioista ja Afrikasta
Aikani on kulunut henkilökohtaisiin asioihin. Ehdin kuitenkin kirjoittaa Amazoniin arvostelun professorien Daren Acemoglu ja James Robinson kirjasta Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty. (Suomenkielinen käännös tässä.)
Turkin armenialainen Daren Acemoglu on tämänhetken kymmenen lainatuimman taloustieteilijän joukossa. Hänen erityisalansa on Development Economy eli hän tutkii kasvun edellytyksiä. Erityisesti hän tutkii a) instituutioiden (demokratia, omistusoikeuden suoja) vaikutusta yhteiskunnan varallisuuteen ja b) yhteiskunnan instituutioiden muutoksen dynamiikkaa.
Kirja on kokonaisuudessaan suositeltava. Tämän blogin kannalta mielenkiintoisinta antia on a) Afrikan kehityksen käsittely toisaalta ja b) instituutioiden muutoksen käsittely toisaalta.
Instituutioiden kehitys
Instituutioiden muutoksen osalta Acemoglu ja Robinson torjuvat voimakkaasti helpon tien ratkaisut. Ekstraktiiviset instituutiot ja niiden pysyvyys ei johdu primääristi valtioiden poliittisen johdon typeryydestä vaan harvainvaltaisen eliitin insentiiveistä. Esimerkiksi Guatemalan valtio on supistanut väestön enemmistön taloudellisen toiminnan vapautta nimenomaan siten, että on edistänyt eliitin taloudellista asemaa pitämällä palkat minimissään. Sellaisissakin maissa, joissa vallitsee demokratia ja joissa hallituksilla on ollut edes jonkinasteinen pyrkimys edistää koko väestön etua, hallitus on ajautunut hyvästä tahdosta huolimatta huonoihin taloudellisiin ratkaisuihin, joilla on vain ostettu ääniä.
Acemoglu torjuu myös modernisaatioteorian. Varrallisuuden kasvu ei automaattisesti johda ekstraktiivisten instituutioiden korvautumiseen inklusiivisilla - esimerkiksi Kiinassa. Pikemmin inklusiiviset instituutiot luovat edellytykset rikastumiselle, eikä rikastuminen inklusiivisille instituutioille:
Rich nations are rich largely because they managed to develop inclusive institutions at some point during the past three hundred years. These institutions have persisted through a process of virtuous circles. Even if inclusive only in a limited sense to begin with, and sometimes fragile, they generated dynamics that would create a process of positive feedback, gradually increasing their inclusiveness.
Kaikkein vähiten johtaa harvainvallan vastainen vallankumous automaattisesti edistykseen. Vallankumous korvaa yleensä - esimerkkinä vaikkapa Etiopia, Kiina tai Venäjä - yhden harvainvallan toisella:
the German sociologist Robert Michels called it the ron law of oligarchy. The internal logic of oligarchies, and in fact of all hierarchical organizations, is that, argued Michels, they will reproduce themselves not only when the same group is in power, but even when an entirely new group takes control...The essence of the iron law of oligarchy... is that new leaders overthrowing old ones with promises of radical change bring nothing but more of the same.
Tulkitsen, että Acemoglu on instituutioiden muutoksen suhteen hayeklainen - siis evolutistinen. Instituutiot muuuttuvat - malliesimerkkinä Britannia - kun yhteiskunnassa ennustamattomasti syntyy uusia taloudellisia voimia, mutta voimia jotka eivät kykene yksinään monopolisoimaan valtaa vanhan eliitin sijasta.
Esimerkiksi Britanniassa kauppa siirtokuntien kanssa oli päinvastoin kuin Espanjassa yksityisissä käsissä ja kilpailun piirissä, mikä loi voimakkaan kauppiasluokan. Mutta yksin eivät Atlantin kauppiaat valtaa saaneet. Syntyi laaja heterogeeninen liittoutuma, joka päätyi ajamaan kaupan vapauden asiaa, sen sijaan että olisi nähnyt mahdolliseksi luoda oman valtansa voimalla omia monopoleja. Jos uusi voimakeskittymä olisi ollut homogeeninen, sen insentiivissä olisi voinut olla painostaa kuningas taas kerran jakamaan monopoleja. Sen sijaan kuninkaan itsevalta muuttui Loistavan Vallankumouksen jälkeen hiljalleen parlamentin vallaksi. Äänioikeutettuja oli aluksi vain pari prosenttia väestöstä mutta 1800-luvulta alkaen äänioikeus laajeni graduaalisesti ja muuttui kattavaksi 1920-luvulla.
Three factors greatly facilitated the emergence of more inclusive political institutions following the Glorious Revolution and the French Revolution.
The first was new merchants and businessmen wishing to unleash the power of creative destruction from which they themselves would benefit; these new men were among the key members of the revolutionary coalitions and did not wish to see the development of yet another set of extractive institutions that would again prey on them.
The second was the nature of the broad coalition that had formed in both cases. For example, the Glorious Revolution wasn’t a coup by a narrow group or a specific narrow interest, but a movement backed by merchants, industrialists, the gentry, and diverse political groupings. The same was largely true for the French Revolution.
The third factor relates to the history of English and French political institutions. They created a background against which new, more inclusive regimes could develop. In both countries there was a tradition of parliaments and power sharing going back to the Magna Carta in England and to the Assembly of Notables in France. Moreover, both revolutions happened in the midst of a process that had already weakened the grasp of the absolutist, or aspiring absolutist, regimes. In neither case would these political institutions make it easy for a new set of rulers or a narrow group to take control of the state and usurp existing economic wealth and build unchecked and durable political power.
Acejmoglun ajattelu ei siis ole kaukana Vanahasen ajatuksista demokratian edellytyksistä: Kun valtakeskittymät hajautuvat, edellytykset demokratialle syntyvät. Demokratia kyseenalaistaa poliittisen mutta myös taloudellisen harvainvallan. Monopolit, maaomaisuuden keskittymisen eliitille jne. Näin ollen poliittisen vallan hajautuminen johtaa inklusiivisiin instituutioihin ja toisaalta inklusiiviset instituutiot tukevat poliittisen vallan hajautumista.
Botswana
Mutta Afrikkaan. Olen kannattanut Vanhasen ja Lynnin teoriaa Kansallisen äo:n vaikutuksesta kansakuntien kehitykselle. Pelkkä äo on toki Vanhasen ja Lynninkin mukaan vain yksi faktori kansakuntien kehitystason ennustamisessa. Vanhanen ja Lynnkin toteavat, että korkea kansallinen äo pääsi täydellä voimalla vaikuttamaan esimerkiksi Kiinassa, vasta kun taloudelliset olot vapautuivat.
Afrikassakin on ainakin yksi kiistämätön onnistuja - Botswana - eikä sen menestystä voi niin kuin Vanhanen ja Lynn esittävät selittää pelkällä valkoisten ja kiinalaisten asiantuntijoiden panoksella. Valta on Botswanassa mustien itsensä käsissä ja maa on kiistatta menestynyt. Yhdellä oudolla varauksella josta jo aiemmin kerroin.
Kuten monet muutkin taloustieteilijät, Acemoglu ja Robinson hehkuttavat Botswanan menestystä - bruttokansantuote lähenee Viron tasoa. On toki totta, että Botswanassa on laajat raaka-ainevarat, jotka ovat mahdollistaneet nopean kasvun. Mutta niin on Päiväntasajan Guineassa ja Kongossa ja Venäjälläkin. Borswanan kehitys alkoi jo paljon ennen timanttien löytymistä.
Poliittinen ja taloudellinen valta oli perinteisesti varsin hajautunutta Botswanan alkuperäisissä "kuningaskunnissa". Alueen heimopäälliköt onnistuivat taitavan diplomatian keinoin vaikuttamaan Britannian johdon niin, että Botswana ei koskaan joutunut karkeimman siirtomaavallan kohteeksi vaan maa sai aseman Englannin puoli-itsenäisenä protektoraattina. Itsenäistyminen johti Botswanan tapauksessa varsin nopeaan kehitykseen, eikä pelkkään eliitin ihon värin vaihtumiseen niin kuin Kongossa tai Sierra Leonessa.
Botswana ei itse asiassa ole ainoa Afrikan menestystarina, mutta ehkä ainoa menestystarina, joka sai elää. 1800-luvulla monet eteläisen Afrikan mustien asuttamat alueet kehittyivät nopeasti. Heimojen yhteisomistuksesta siirryttiin yksityisomistukseen, ruokaa riitti vientiin valkoisten hallussa oleville alueille, maatalousteknologia kehittyi jne. Hetken näytti siltä että jotkut mustien heimoalueet olivat kehittymässä osaksi eteläisen Afrikan orastavaa markkinataloutta.
Apartheid-laisäädäntö pysäytti kehityksen 1900-luvun alussa. Mustista haluttiin tehdä halpaa työvoimaa Etelä-Afrikan kaivoksiin, heimoalueiden kehitys pysäytettiin lainsäädännöllä, maatalousmaiden yksityistyminen pysähtyi ja samoin teknologian kehitys. Valta palautettiin heimojohtajille. Luotiin bantustanien järjestelmä, joka antoi mustille pienet "kotimaat", mutta joissa ei ollut "kansalaisille" juuri edellytyksiä taloudelliselle aktiviteetille.
Both of the goals of removing competition with white farmers and developing a large low-wage labor force were simultaneously accomplished by the Natives Land Act of 1913. The act ... divided South Africa into two parts, a modern prosperous part and a traditional poor part... the prosperity and poverty were actually being created by the act itself. It stated that 87 percent of the land was to be given to the Europeans, who represented about 20 percent of the population. The remaining 13 percent was to go to the Africans...The 1913 legislation also included provisions intended to stop black sharecroppers and squatters from farming on white-owned land in any capacity other than as labor tenants... The effect of the act was to put a stop, for the future, to all transactions involving anything in the nature of partnership between Europeans and natives in respect of land or the fruits of land
Botswanassa siis kehitys on kuitenkin jatkunut. Se on jatkunut kuitenkin yhdellä poikkeuksella. Väestön elinajanodote on laskenut voimakkaasti HIV-epidemian myötä.Vanhanen ja Lynn totesivat kirjassaan, että kansallinen äo selittää 50% eroista bruttokansantuotteessa, mutta elinajanodotteen osalta kansallinen äo selittää jopa 70%. Kirjoitin aiemmin:
What should be clear for everybody at this very day is this: National IQ explains some 50% of variation in GDP between nations and also variation in many other measures of Quality of Life - like litteracy rate and life expectancy at birth.
For low IQ countries - e.g. countries in sub-saharan Africa - the IQ explains even more than 50% of the variance in GDP. The big positive outliers in low IQ countries are only those which have big reserves on gold, oil etc. ... For Life Expectancy National IQ explains even more than 50%:
According to "IQ and Global Inequality" by Richard Lynn and Tatu Vanhanen National IQ explains 60-70 % of the variation in Life Expectancy between nations. Satori Kanazawa has shown controlling of IQ makes factors like GDP to explain nothing of the variance in Life Expectancy.
Joten ehkä Acemoglu ja Robinson toisaalta ja Vanhanen ja Lynn toisaalta ovat molemmat oikeassa. Ristiriitaa ei oikeastaan edes ole.
Turkin armenialainen Daren Acemoglu on tämänhetken kymmenen lainatuimman taloustieteilijän joukossa. Hänen erityisalansa on Development Economy eli hän tutkii kasvun edellytyksiä. Erityisesti hän tutkii a) instituutioiden (demokratia, omistusoikeuden suoja) vaikutusta yhteiskunnan varallisuuteen ja b) yhteiskunnan instituutioiden muutoksen dynamiikkaa.
Kirja on kokonaisuudessaan suositeltava. Tämän blogin kannalta mielenkiintoisinta antia on a) Afrikan kehityksen käsittely toisaalta ja b) instituutioiden muutoksen käsittely toisaalta.
Instituutioiden kehitys
Instituutioiden muutoksen osalta Acemoglu ja Robinson torjuvat voimakkaasti helpon tien ratkaisut. Ekstraktiiviset instituutiot ja niiden pysyvyys ei johdu primääristi valtioiden poliittisen johdon typeryydestä vaan harvainvaltaisen eliitin insentiiveistä. Esimerkiksi Guatemalan valtio on supistanut väestön enemmistön taloudellisen toiminnan vapautta nimenomaan siten, että on edistänyt eliitin taloudellista asemaa pitämällä palkat minimissään. Sellaisissakin maissa, joissa vallitsee demokratia ja joissa hallituksilla on ollut edes jonkinasteinen pyrkimys edistää koko väestön etua, hallitus on ajautunut hyvästä tahdosta huolimatta huonoihin taloudellisiin ratkaisuihin, joilla on vain ostettu ääniä.
Acemoglu torjuu myös modernisaatioteorian. Varrallisuuden kasvu ei automaattisesti johda ekstraktiivisten instituutioiden korvautumiseen inklusiivisilla - esimerkiksi Kiinassa. Pikemmin inklusiiviset instituutiot luovat edellytykset rikastumiselle, eikä rikastuminen inklusiivisille instituutioille:
Rich nations are rich largely because they managed to develop inclusive institutions at some point during the past three hundred years. These institutions have persisted through a process of virtuous circles. Even if inclusive only in a limited sense to begin with, and sometimes fragile, they generated dynamics that would create a process of positive feedback, gradually increasing their inclusiveness.
Kaikkein vähiten johtaa harvainvallan vastainen vallankumous automaattisesti edistykseen. Vallankumous korvaa yleensä - esimerkkinä vaikkapa Etiopia, Kiina tai Venäjä - yhden harvainvallan toisella:
the German sociologist Robert Michels called it the ron law of oligarchy. The internal logic of oligarchies, and in fact of all hierarchical organizations, is that, argued Michels, they will reproduce themselves not only when the same group is in power, but even when an entirely new group takes control...The essence of the iron law of oligarchy... is that new leaders overthrowing old ones with promises of radical change bring nothing but more of the same.
Tulkitsen, että Acemoglu on instituutioiden muutoksen suhteen hayeklainen - siis evolutistinen. Instituutiot muuuttuvat - malliesimerkkinä Britannia - kun yhteiskunnassa ennustamattomasti syntyy uusia taloudellisia voimia, mutta voimia jotka eivät kykene yksinään monopolisoimaan valtaa vanhan eliitin sijasta.
Esimerkiksi Britanniassa kauppa siirtokuntien kanssa oli päinvastoin kuin Espanjassa yksityisissä käsissä ja kilpailun piirissä, mikä loi voimakkaan kauppiasluokan. Mutta yksin eivät Atlantin kauppiaat valtaa saaneet. Syntyi laaja heterogeeninen liittoutuma, joka päätyi ajamaan kaupan vapauden asiaa, sen sijaan että olisi nähnyt mahdolliseksi luoda oman valtansa voimalla omia monopoleja. Jos uusi voimakeskittymä olisi ollut homogeeninen, sen insentiivissä olisi voinut olla painostaa kuningas taas kerran jakamaan monopoleja. Sen sijaan kuninkaan itsevalta muuttui Loistavan Vallankumouksen jälkeen hiljalleen parlamentin vallaksi. Äänioikeutettuja oli aluksi vain pari prosenttia väestöstä mutta 1800-luvulta alkaen äänioikeus laajeni graduaalisesti ja muuttui kattavaksi 1920-luvulla.
Three factors greatly facilitated the emergence of more inclusive political institutions following the Glorious Revolution and the French Revolution.
The first was new merchants and businessmen wishing to unleash the power of creative destruction from which they themselves would benefit; these new men were among the key members of the revolutionary coalitions and did not wish to see the development of yet another set of extractive institutions that would again prey on them.
The second was the nature of the broad coalition that had formed in both cases. For example, the Glorious Revolution wasn’t a coup by a narrow group or a specific narrow interest, but a movement backed by merchants, industrialists, the gentry, and diverse political groupings. The same was largely true for the French Revolution.
The third factor relates to the history of English and French political institutions. They created a background against which new, more inclusive regimes could develop. In both countries there was a tradition of parliaments and power sharing going back to the Magna Carta in England and to the Assembly of Notables in France. Moreover, both revolutions happened in the midst of a process that had already weakened the grasp of the absolutist, or aspiring absolutist, regimes. In neither case would these political institutions make it easy for a new set of rulers or a narrow group to take control of the state and usurp existing economic wealth and build unchecked and durable political power.
Acejmoglun ajattelu ei siis ole kaukana Vanahasen ajatuksista demokratian edellytyksistä: Kun valtakeskittymät hajautuvat, edellytykset demokratialle syntyvät. Demokratia kyseenalaistaa poliittisen mutta myös taloudellisen harvainvallan. Monopolit, maaomaisuuden keskittymisen eliitille jne. Näin ollen poliittisen vallan hajautuminen johtaa inklusiivisiin instituutioihin ja toisaalta inklusiiviset instituutiot tukevat poliittisen vallan hajautumista.
Botswana
Mutta Afrikkaan. Olen kannattanut Vanhasen ja Lynnin teoriaa Kansallisen äo:n vaikutuksesta kansakuntien kehitykselle. Pelkkä äo on toki Vanhasen ja Lynninkin mukaan vain yksi faktori kansakuntien kehitystason ennustamisessa. Vanhanen ja Lynnkin toteavat, että korkea kansallinen äo pääsi täydellä voimalla vaikuttamaan esimerkiksi Kiinassa, vasta kun taloudelliset olot vapautuivat.
Afrikassakin on ainakin yksi kiistämätön onnistuja - Botswana - eikä sen menestystä voi niin kuin Vanhanen ja Lynn esittävät selittää pelkällä valkoisten ja kiinalaisten asiantuntijoiden panoksella. Valta on Botswanassa mustien itsensä käsissä ja maa on kiistatta menestynyt. Yhdellä oudolla varauksella josta jo aiemmin kerroin.
Kuten monet muutkin taloustieteilijät, Acemoglu ja Robinson hehkuttavat Botswanan menestystä - bruttokansantuote lähenee Viron tasoa. On toki totta, että Botswanassa on laajat raaka-ainevarat, jotka ovat mahdollistaneet nopean kasvun. Mutta niin on Päiväntasajan Guineassa ja Kongossa ja Venäjälläkin. Borswanan kehitys alkoi jo paljon ennen timanttien löytymistä.
Poliittinen ja taloudellinen valta oli perinteisesti varsin hajautunutta Botswanan alkuperäisissä "kuningaskunnissa". Alueen heimopäälliköt onnistuivat taitavan diplomatian keinoin vaikuttamaan Britannian johdon niin, että Botswana ei koskaan joutunut karkeimman siirtomaavallan kohteeksi vaan maa sai aseman Englannin puoli-itsenäisenä protektoraattina. Itsenäistyminen johti Botswanan tapauksessa varsin nopeaan kehitykseen, eikä pelkkään eliitin ihon värin vaihtumiseen niin kuin Kongossa tai Sierra Leonessa.
Botswana ei itse asiassa ole ainoa Afrikan menestystarina, mutta ehkä ainoa menestystarina, joka sai elää. 1800-luvulla monet eteläisen Afrikan mustien asuttamat alueet kehittyivät nopeasti. Heimojen yhteisomistuksesta siirryttiin yksityisomistukseen, ruokaa riitti vientiin valkoisten hallussa oleville alueille, maatalousteknologia kehittyi jne. Hetken näytti siltä että jotkut mustien heimoalueet olivat kehittymässä osaksi eteläisen Afrikan orastavaa markkinataloutta.
Apartheid-laisäädäntö pysäytti kehityksen 1900-luvun alussa. Mustista haluttiin tehdä halpaa työvoimaa Etelä-Afrikan kaivoksiin, heimoalueiden kehitys pysäytettiin lainsäädännöllä, maatalousmaiden yksityistyminen pysähtyi ja samoin teknologian kehitys. Valta palautettiin heimojohtajille. Luotiin bantustanien järjestelmä, joka antoi mustille pienet "kotimaat", mutta joissa ei ollut "kansalaisille" juuri edellytyksiä taloudelliselle aktiviteetille.
Both of the goals of removing competition with white farmers and developing a large low-wage labor force were simultaneously accomplished by the Natives Land Act of 1913. The act ... divided South Africa into two parts, a modern prosperous part and a traditional poor part... the prosperity and poverty were actually being created by the act itself. It stated that 87 percent of the land was to be given to the Europeans, who represented about 20 percent of the population. The remaining 13 percent was to go to the Africans...The 1913 legislation also included provisions intended to stop black sharecroppers and squatters from farming on white-owned land in any capacity other than as labor tenants... The effect of the act was to put a stop, for the future, to all transactions involving anything in the nature of partnership between Europeans and natives in respect of land or the fruits of land
Botswanassa siis kehitys on kuitenkin jatkunut. Se on jatkunut kuitenkin yhdellä poikkeuksella. Väestön elinajanodote on laskenut voimakkaasti HIV-epidemian myötä.Vanhanen ja Lynn totesivat kirjassaan, että kansallinen äo selittää 50% eroista bruttokansantuotteessa, mutta elinajanodotteen osalta kansallinen äo selittää jopa 70%. Kirjoitin aiemmin:
What should be clear for everybody at this very day is this: National IQ explains some 50% of variation in GDP between nations and also variation in many other measures of Quality of Life - like litteracy rate and life expectancy at birth.
For low IQ countries - e.g. countries in sub-saharan Africa - the IQ explains even more than 50% of the variance in GDP. The big positive outliers in low IQ countries are only those which have big reserves on gold, oil etc. ... For Life Expectancy National IQ explains even more than 50%:
According to "IQ and Global Inequality" by Richard Lynn and Tatu Vanhanen National IQ explains 60-70 % of the variation in Life Expectancy between nations. Satori Kanazawa has shown controlling of IQ makes factors like GDP to explain nothing of the variance in Life Expectancy.
Joten ehkä Acemoglu ja Robinson toisaalta ja Vanhanen ja Lynn toisaalta ovat molemmat oikeassa. Ristiriitaa ei oikeastaan edes ole.
perjantaina, maaliskuuta 30, 2012
Ekskluusio taloyhtiössä
On oikeastaan uskomatonta miten yli 40:n asunnon taloyhtiössä yksi ihminen pystyy sulkemaan ulos päätöksenteosta suuren osan osakkeen omistajia. Homma toimii jotenkin näin:
1. Esitetään ajatus että taloyhtiön hallituksessa tarvitaan myös nuorempia eikä pelkkiä eläkeläisiä. Kaikki hymyilevät ja ovat samaa mieltä.
2. Yhtiökokouksessa valitaan yksi nuorempi hallitukseen yes yes miesten rinnalle.
3. Hänen mielipiteitään ignoroidaan vuoden, pari, jonka hän jaksaa hallituksessa.
4. Tämän jälkeen henkilö vetäytyy hallituksesta "vapaaehtoisesti" - todellisuudessa nöyryytettynä. (Toinen nuorempi valitaan hänen tilalleen samassa tai seuraavan vuoden kokouksessa saman yleisen hymistelyn vallitessa.)
5. Nöyryytys vie useimmilta kaiken kapinamielen ja henkilö ei viitsi tulla edes seuraavaan yhtiökokoukseen.
6. Lopulta öykkäri on saanut tahtonsa läpi. Kukaan alle 65-vuotias ei suostu osallistumaan enää hallitukseen, useimmat on täysin passivoitu eivätkä he tule edes yhtiökokoukseen tai alkavat jopa ajatella että öykkäriä ei kannata haastaa tai että hän on periaatteessa ihan ok. Äärimmäisessä tapauksessa nöyryytetystä tulee kyyninen lakeija, öykkärin myötäjuoksija, "pragamaatikko" joka tirskuu niille jotka vielä vastustavat öykkäriä. (Jotkut ajattelevat toki ehkä järkevästikin, että kapinaa kannattaa siirtää parilla vuodella odottamaan parempaa tilannetta.)
7. Öykkärin intomielisimmät vastustajat leimataan rauhanhäiritsijöiksi.
8. Ihmiset alkavat äänestää jaloillaan ja myyvät asuntonsa jollekin rakentamisesta mitään ymmärtämättömälle tollolle, joka suostuu ostamaan asunnon rapautuneesta talosta.
Mutta juuri kun öykkärin valta-asema tuntuu olevan varmistettu, tapahtuu jokin murros. Hoitamattomassa taloyhtiössä tapahtuu vakavava vesivahinko, koska kaikki korjaukset on laiminlyöty. Fiksuimmat eläkeläiset kääntyvät häntä vastaan. Öykkärin kannattajat vähenevät luonnollisen poistuman kautta ja ikärakenne muuttuu.
Valta vaihtuu romahduksen kautta.
Sama kuvio toimii tietysti (potentiaalisesti) monessa muussakin ihmisyhteisössä. Onneksi ei kaikissa - tai pikemmin onneksi ei kaikissa koko ajan.
1. Esitetään ajatus että taloyhtiön hallituksessa tarvitaan myös nuorempia eikä pelkkiä eläkeläisiä. Kaikki hymyilevät ja ovat samaa mieltä.
2. Yhtiökokouksessa valitaan yksi nuorempi hallitukseen yes yes miesten rinnalle.
3. Hänen mielipiteitään ignoroidaan vuoden, pari, jonka hän jaksaa hallituksessa.
4. Tämän jälkeen henkilö vetäytyy hallituksesta "vapaaehtoisesti" - todellisuudessa nöyryytettynä. (Toinen nuorempi valitaan hänen tilalleen samassa tai seuraavan vuoden kokouksessa saman yleisen hymistelyn vallitessa.)
5. Nöyryytys vie useimmilta kaiken kapinamielen ja henkilö ei viitsi tulla edes seuraavaan yhtiökokoukseen.
6. Lopulta öykkäri on saanut tahtonsa läpi. Kukaan alle 65-vuotias ei suostu osallistumaan enää hallitukseen, useimmat on täysin passivoitu eivätkä he tule edes yhtiökokoukseen tai alkavat jopa ajatella että öykkäriä ei kannata haastaa tai että hän on periaatteessa ihan ok. Äärimmäisessä tapauksessa nöyryytetystä tulee kyyninen lakeija, öykkärin myötäjuoksija, "pragamaatikko" joka tirskuu niille jotka vielä vastustavat öykkäriä. (Jotkut ajattelevat toki ehkä järkevästikin, että kapinaa kannattaa siirtää parilla vuodella odottamaan parempaa tilannetta.)
7. Öykkärin intomielisimmät vastustajat leimataan rauhanhäiritsijöiksi.
8. Ihmiset alkavat äänestää jaloillaan ja myyvät asuntonsa jollekin rakentamisesta mitään ymmärtämättömälle tollolle, joka suostuu ostamaan asunnon rapautuneesta talosta.
Mutta juuri kun öykkärin valta-asema tuntuu olevan varmistettu, tapahtuu jokin murros. Hoitamattomassa taloyhtiössä tapahtuu vakavava vesivahinko, koska kaikki korjaukset on laiminlyöty. Fiksuimmat eläkeläiset kääntyvät häntä vastaan. Öykkärin kannattajat vähenevät luonnollisen poistuman kautta ja ikärakenne muuttuu.
Valta vaihtuu romahduksen kautta.
Sama kuvio toimii tietysti (potentiaalisesti) monessa muussakin ihmisyhteisössä. Onneksi ei kaikissa - tai pikemmin onneksi ei kaikissa koko ajan.
keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2012
Ruotsin demarit antisemiittejä ?
HS kirjoittaa tänään:
Kaupunginjohtajan juutalaiskommentista nousi kohu Ruotsissa
Ilmar Reepalun koetaan syyllistävän juutalaisia. Malmön kaupunginjohtaja ja pitkän linjan demarivaikuttaja Ilmar Reepalu on suututtanut Ruotsin juutalaiset Malmön juutalaisia koskevilla kommenteillaan.
Ruotsin juutalainen yhteisö pitää Reepalun sanomisia Neo-aikakauslehden haastattelussa juutalaisvastaisina. Haastattelussa käsiteltiin maahanmuuttajien aiheuttamia ongelmia Malmössä.
Malmön muslimien ja juutalaisten välit ovat jo vuosien ajan olleet kireät. Malmön juutalaiset ovat tunteneet itsensä muslimien uhkaamiksi. Kohu nousi, kun Reepalu sanoi, että Malmön juutalainen yhteisö on saanut muslimivastaisuuteensa vaikutteita ruotsidemokraateilta. Kommentit tulkittiin niin, että Reepalu vyöryttää juutalaisten kokeman häiriköinnin heidän itsensä syyksi...
Kaupunginjohtajan juutalaiskommentista nousi kohu Ruotsissa
Ilmar Reepalun koetaan syyllistävän juutalaisia. Malmön kaupunginjohtaja ja pitkän linjan demarivaikuttaja Ilmar Reepalu on suututtanut Ruotsin juutalaiset Malmön juutalaisia koskevilla kommenteillaan.
Ruotsin juutalainen yhteisö pitää Reepalun sanomisia Neo-aikakauslehden haastattelussa juutalaisvastaisina. Haastattelussa käsiteltiin maahanmuuttajien aiheuttamia ongelmia Malmössä.
Malmön muslimien ja juutalaisten välit ovat jo vuosien ajan olleet kireät. Malmön juutalaiset ovat tunteneet itsensä muslimien uhkaamiksi. Kohu nousi, kun Reepalu sanoi, että Malmön juutalainen yhteisö on saanut muslimivastaisuuteensa vaikutteita ruotsidemokraateilta. Kommentit tulkittiin niin, että Reepalu vyöryttää juutalaisten kokeman häiriköinnin heidän itsensä syyksi...
maanantaina, maaliskuuta 26, 2012
Kansakunnan menestys ja luova tuho
Maa, jonka instituutiot kestävät, sallivat ja mahdollistavat innovaation ja luovan tuhon, ovat vahvoja.
Se, että brittiläinen yhteiskunta oli ensimmäinen, missä innovaatio ja luova tuho lähti lentoon 1600-luvulla, teki Britanniasta tunnetusti maailman vahvimman valtion. Toki luovaa tuhoa vastustettiin - Elisabeth I torjui ensimmäiset patentit kehräämisen mekanisoimiseksi pelätessään, että mekanisointi tekisi kehrääjistä työttömiä mikä instabilisoisi Britanniaa. Kehräämisen mekanisointi merkitsi luovaa tuhoa vanhalle käsityöläisyydelle ja Elisabeth I tajusi asian. Luova tuho merkitsee uudistumista mutta on aina riski vanhalle (taloudelliselle ja poliittiselle) vallalle.
Kuninkaan vallan suhteellinen heikkous vei kuitenkin Britannniassa kuninkaalta kyvyn harrastaa autoritääristä mielivaltaa. Atlantin kauppa siirtomaihin säilyi yksityisissä käsissä - se ja muu yksityinen toimeliaisuus loi uusia valtakeskittymiä, jotka kykenivät haastamaan kuninkaan vallan ja pakottamaan kuninkaan jakamaan valtaa parlamentille. Parlamentti loi omistusoikeuden turvan ja laajensi ammatin harjoittamisen vapautta. Maan sisäisiä monopoleja, joiden mielivaltainen myöntäminen oli toisaalta antanut kuninkaalle rahaa ja toisaalta alentanut omistusoikeuden turvaa, purettiin. Luovan tuhon salliminen tarkoittaa siis käytännössä sitä, että kellään ei ole tarpeeksi voimaa estää sitä.
Neuvostoliitto taas oli malliesimerkki maasta jossa luova tuho ja innovaatiivisuus eivät olleet mahdollisia. Stalin kykeni modernisoinnilla (=ihmisten siirtämisellä heikosti tuottavasta maataloudesta paremmin tuottavaan teollisuuteen) luomaan yhteiskunnan, jonka talous kasvoi ilman innovaatiota 7%:n verran vuodessa 20-luvun puolesta välistä 70-luvulle. Mutta koska Neuvostoliiton taloudessa ei ollut välineitä uudistumiseen, ei insentiivejä eikä omistusoikeutta, eikä se sallinut konkursseja tai muuta luovaa tuhoa, Neuvostoliiton talous stoppasi aikanaan.
Toinen historian suuri luuseri oli Espanja: Amerikan valtaus toi Espanjalle valtavan varallisuuden, jonka kruunu kuitenkin monopolisoi. Aktiivista kauppiasluokkaa ja kuninkaan valtaa heikentäviä vahvoja valtakeskittymiä ei syntynyt. Vuosisadassa nopea kasvu kääntyi laskuun. Venetsia tasavalta on surullisempi esimerkki - alunperin aikansa vapain kauppiasyhteiskunta muuttui poliittisten päätösten seurauksena jäykäksi suljetun eliitin eliittivallaksi - maan talous tyrehtyi ja Ventsia muuttui museoksi.
Kun globaali luova tuho on kohdannut suomalaista mobiili-teollisuutta, on mielenkiintoista seurata miten kykenevä suomalainen yhteiskunta yleisesti ja IT-ala erikseen on selviämään tilanteesta. (Linkattu Vihreän Langan artikkeli on vuoden vanha mutta esitetty kysymys on edelleen aktuelli.)
Lähde:
Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty, Daron Acemoglu, James Robinson
Se, että brittiläinen yhteiskunta oli ensimmäinen, missä innovaatio ja luova tuho lähti lentoon 1600-luvulla, teki Britanniasta tunnetusti maailman vahvimman valtion. Toki luovaa tuhoa vastustettiin - Elisabeth I torjui ensimmäiset patentit kehräämisen mekanisoimiseksi pelätessään, että mekanisointi tekisi kehrääjistä työttömiä mikä instabilisoisi Britanniaa. Kehräämisen mekanisointi merkitsi luovaa tuhoa vanhalle käsityöläisyydelle ja Elisabeth I tajusi asian. Luova tuho merkitsee uudistumista mutta on aina riski vanhalle (taloudelliselle ja poliittiselle) vallalle.
Kuninkaan vallan suhteellinen heikkous vei kuitenkin Britannniassa kuninkaalta kyvyn harrastaa autoritääristä mielivaltaa. Atlantin kauppa siirtomaihin säilyi yksityisissä käsissä - se ja muu yksityinen toimeliaisuus loi uusia valtakeskittymiä, jotka kykenivät haastamaan kuninkaan vallan ja pakottamaan kuninkaan jakamaan valtaa parlamentille. Parlamentti loi omistusoikeuden turvan ja laajensi ammatin harjoittamisen vapautta. Maan sisäisiä monopoleja, joiden mielivaltainen myöntäminen oli toisaalta antanut kuninkaalle rahaa ja toisaalta alentanut omistusoikeuden turvaa, purettiin. Luovan tuhon salliminen tarkoittaa siis käytännössä sitä, että kellään ei ole tarpeeksi voimaa estää sitä.
Neuvostoliitto taas oli malliesimerkki maasta jossa luova tuho ja innovaatiivisuus eivät olleet mahdollisia. Stalin kykeni modernisoinnilla (=ihmisten siirtämisellä heikosti tuottavasta maataloudesta paremmin tuottavaan teollisuuteen) luomaan yhteiskunnan, jonka talous kasvoi ilman innovaatiota 7%:n verran vuodessa 20-luvun puolesta välistä 70-luvulle. Mutta koska Neuvostoliiton taloudessa ei ollut välineitä uudistumiseen, ei insentiivejä eikä omistusoikeutta, eikä se sallinut konkursseja tai muuta luovaa tuhoa, Neuvostoliiton talous stoppasi aikanaan.
Toinen historian suuri luuseri oli Espanja: Amerikan valtaus toi Espanjalle valtavan varallisuuden, jonka kruunu kuitenkin monopolisoi. Aktiivista kauppiasluokkaa ja kuninkaan valtaa heikentäviä vahvoja valtakeskittymiä ei syntynyt. Vuosisadassa nopea kasvu kääntyi laskuun. Venetsia tasavalta on surullisempi esimerkki - alunperin aikansa vapain kauppiasyhteiskunta muuttui poliittisten päätösten seurauksena jäykäksi suljetun eliitin eliittivallaksi - maan talous tyrehtyi ja Ventsia muuttui museoksi.
Kun globaali luova tuho on kohdannut suomalaista mobiili-teollisuutta, on mielenkiintoista seurata miten kykenevä suomalainen yhteiskunta yleisesti ja IT-ala erikseen on selviämään tilanteesta. (Linkattu Vihreän Langan artikkeli on vuoden vanha mutta esitetty kysymys on edelleen aktuelli.)
Lähde:
Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty, Daron Acemoglu, James Robinson
lauantaina, maaliskuuta 24, 2012
Miksi englantilaiset saivat Pohjois-Amerikan ?
Miksi englantilaiset saivat Pohjois-Amerikan ja espanjalaiset ja portugalilaiset Latinalaisen Amerikan ?
Kysymys ei ole siitä että saivat. Englantilaiset menivät Pohjois-Amerikkaan koska olivat myöhään liikkeellä ja saivat huonoimmat alueet.
Espanjalaiset ryöstivät Latinalaisen Amerikan puhtaaksi kullasta ja hopeasta ja panivat sen jälkeen alkuasukkaat tekemään pakkotöitä plantaaseilleen. Tämä oli mahdollista koska Latinalainen Amerikka oli ennen kolonisaatiota rikas, raaka-aineita ja potentiaalisia orjia oli paljon. Asukastiheys oli korkea.
Kun vähän myöhemmin Jamestownin siirtokunta perustettiin Virginiaan, englantilaisen Virginian kauppakomppanian ajatuksena oli aluksi toimia samallalailla. Kopioida espanjalaisten menestyksellinen malli. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt ja alkuasukkaita ei ollut juurikaan orjuutettavaksi, Virginian kauppakomppania ajatteli ensin panna valkoiset siirtokuntalaiset pakkotyöhön. Sekin malli epäonnistui nopeasti.
Espanja loi ekstraktiivisen talouden Latinaliseen Amerikkaan, missä kansa oli eliitin armoilla ja missä omistusoikeuden ja fyysisen koskemattomuuden turva puuttui. Kun englantilaiset yrittivät luoda pakkotyöhön perustuvaa yhteiskuntaa - tai ainakin englantilaista vuokraviljelyyn perustuvaa eliittivaltaa - Pohjois-Amerikkaan, siirtokuntalainen äänesti jaloillaan. Lääniä oli ja alue oli harvaan asuttua.
Pohjois-Amerikasta tuli vapaa ja inklusiivinen talous, missä omistusoikeus turvattiin ja rahvaskin omisti innovaationsa patenttijärjestelmän takia. Vapaus loi yhteiskunnan joka loi vaurauden, mikä tekee postauksen otsikosta jotenkin luonnollisen.
Latinalainen Amerikka on jatkanut näihin päiviin espanjalaisten viitoittamalla tiellä.
Instituutioiden muutos on usein hidasta.
Lähde:
Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty, Daron Acemoglu, James Robinson
Kysymys ei ole siitä että saivat. Englantilaiset menivät Pohjois-Amerikkaan koska olivat myöhään liikkeellä ja saivat huonoimmat alueet.
Espanjalaiset ryöstivät Latinalaisen Amerikan puhtaaksi kullasta ja hopeasta ja panivat sen jälkeen alkuasukkaat tekemään pakkotöitä plantaaseilleen. Tämä oli mahdollista koska Latinalainen Amerikka oli ennen kolonisaatiota rikas, raaka-aineita ja potentiaalisia orjia oli paljon. Asukastiheys oli korkea.
Kun vähän myöhemmin Jamestownin siirtokunta perustettiin Virginiaan, englantilaisen Virginian kauppakomppanian ajatuksena oli aluksi toimia samallalailla. Kopioida espanjalaisten menestyksellinen malli. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt ja alkuasukkaita ei ollut juurikaan orjuutettavaksi, Virginian kauppakomppania ajatteli ensin panna valkoiset siirtokuntalaiset pakkotyöhön. Sekin malli epäonnistui nopeasti.
Espanja loi ekstraktiivisen talouden Latinaliseen Amerikkaan, missä kansa oli eliitin armoilla ja missä omistusoikeuden ja fyysisen koskemattomuuden turva puuttui. Kun englantilaiset yrittivät luoda pakkotyöhön perustuvaa yhteiskuntaa - tai ainakin englantilaista vuokraviljelyyn perustuvaa eliittivaltaa - Pohjois-Amerikkaan, siirtokuntalainen äänesti jaloillaan. Lääniä oli ja alue oli harvaan asuttua.
Pohjois-Amerikasta tuli vapaa ja inklusiivinen talous, missä omistusoikeus turvattiin ja rahvaskin omisti innovaationsa patenttijärjestelmän takia. Vapaus loi yhteiskunnan joka loi vaurauden, mikä tekee postauksen otsikosta jotenkin luonnollisen.
Latinalainen Amerikka on jatkanut näihin päiviin espanjalaisten viitoittamalla tiellä.
Instituutioiden muutos on usein hidasta.
Lähde:
Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty, Daron Acemoglu, James Robinson
perjantaina, maaliskuuta 23, 2012
Pyydän anteeksi
En pyydä anteeksi tervalaivoja.
Voin ymmärtää teidän syyllisyytenne, mutta se ei ole minun syyllisyyteni.
En pyydä anteeksi punaisten kohtelua.
Voin isoäitini kertomuksen takia kokea empatiaa kokemäkeläistä punaorpoa kohtaan, mutta en minä hänen isäänsä tappanut.
En pyydä anteeksi Karjalan keskitysleirejä, vaikka ymmärrän että joku haluaakin pyytää anteeksi. Minä kieltäydyn osallistumasta anteeksipyyntöön.
En pyydä anteeksi, että en osallistunut Karbalan taisteluun Alin rinnalla.
Ymmärrän shia-miehen surun ja syylisyyden siitä, että hän ei ollut mukana.
Pyydän anteeksi, että en ollut Hiitolassa. Että en ollut kanssasi tuhoamassa sitä venäläistä mottia, jonka äärellä kaaduit. Pyydän anteeksi isoäitini surua ja katkeruutta. Ja isäni - pikkuveljesi - surua. Pyydän anteeksi että en ole kyennyt estämään nyky-kuusislaisten vyörytystä nyky-Suomessa.
Syyllisyys ei lopu tekojen kautta. Karbalaa ei voi tehdä tekemättömäksi. Tervalaiva-syyllisyys ei lopu vaikka kaikki potentiaalisten orjien jälkeläiset otettaisiin tänne turvaan. En halua kieltää teidän syyllisyyttänne ja teidän vihaanne orjan omistajien jälkeläisiä (=itseänne ja koko länsimaista patriarkaattia) kohtaan. En kiellä omaa vihaanikaan nyky-kuusislaisia kohtaan.
Politiikkaa ei voi perustaa pelkästään syyllisyyden ja vihan varaan. Ei pelkästään.
Ps. Tämä teksti syntyi keskustelusta, jossa eräs ihminen vaati, että suomalaisten on pyydettävä anteeksi venäläisten vankien kohtelua ja että Mannerheimin patsas on poistettava Helsingin keskustasta. Keskustelu ei ollut näin rauhallinen kuin tämä postaus.
Voin ymmärtää teidän syyllisyytenne, mutta se ei ole minun syyllisyyteni.
En pyydä anteeksi punaisten kohtelua.
Voin isoäitini kertomuksen takia kokea empatiaa kokemäkeläistä punaorpoa kohtaan, mutta en minä hänen isäänsä tappanut.
En pyydä anteeksi Karjalan keskitysleirejä, vaikka ymmärrän että joku haluaakin pyytää anteeksi. Minä kieltäydyn osallistumasta anteeksipyyntöön.
En pyydä anteeksi, että en osallistunut Karbalan taisteluun Alin rinnalla.
Ymmärrän shia-miehen surun ja syylisyyden siitä, että hän ei ollut mukana.
Pyydän anteeksi, että en ollut Hiitolassa. Että en ollut kanssasi tuhoamassa sitä venäläistä mottia, jonka äärellä kaaduit. Pyydän anteeksi isoäitini surua ja katkeruutta. Ja isäni - pikkuveljesi - surua. Pyydän anteeksi että en ole kyennyt estämään nyky-kuusislaisten vyörytystä nyky-Suomessa.
Syyllisyys ei lopu tekojen kautta. Karbalaa ei voi tehdä tekemättömäksi. Tervalaiva-syyllisyys ei lopu vaikka kaikki potentiaalisten orjien jälkeläiset otettaisiin tänne turvaan. En halua kieltää teidän syyllisyyttänne ja teidän vihaanne orjan omistajien jälkeläisiä (=itseänne ja koko länsimaista patriarkaattia) kohtaan. En kiellä omaa vihaanikaan nyky-kuusislaisia kohtaan.
Politiikkaa ei voi perustaa pelkästään syyllisyyden ja vihan varaan. Ei pelkästään.
Ps. Tämä teksti syntyi keskustelusta, jossa eräs ihminen vaati, että suomalaisten on pyydettävä anteeksi venäläisten vankien kohtelua ja että Mannerheimin patsas on poistettava Helsingin keskustasta. Keskustelu ei ollut näin rauhallinen kuin tämä postaus.
keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2012
Onko koko Suomi hiukka niin kuin Finnair ?
Lainasin HS:n taloustoimittaja Juhana Rossia Finnairista:
Vararikon tehneet amerikkalaiset lentoyhtiöt ovat olleet perinteisiä lentoyhtiöitä, joiden elämä oli helppoa aikana ennen vapaata kilpailua lentoliikenteessä. Jos yhtiöiden kannattavuus heikkeni, lippujen hintoja korotettiin hallinnollisella päätöksellä.
Samalla perinteisten lentoyhtiöiden työntekijät - ennen kaikkea lentäjät ja matkustamohenkilökunta - pystyivät neuvottelemaan itselleen työehtosopimukset, jotka takasivat hyvän palkkauksen ja vahvan neuvotteluaseman suhteessa työnantajaan. Myös Finnair lukeutuu perinteisiin lentoyhtiöihin. Sitä vaivaa myös perinteisen lentoyhtiön heikkous eli kulurakenne, joka periytyy vapaata kilpailua edeltäneeltä ajalta.
Jos Finnair haluaa katkaista tappiokierteensä, sen pitää neuvotella nykyiset työehtosopimuksensa täysin uusiksi. Finnairin johto on varmasti tehnyt tyhmyyksiä, jotka ovat heikentäneet Finnairin kannattavuutta viime vuosikymmenen aikana. Mutta se ei muuta sitä faktaa, että nykytilanteessa työehtosopimukset tuhoavat Finnairin kilpailukyvyn.
Eikö Finnair ole hiukka kuin Suomen valtio. Globalisaatio pakottaa Suomen kansantalouden, Suomen valtion ja suomalaiset yritykset kilpailemaan ihan uudenlaisessa maailmassa. Sopimukset eli saavutetut edut olisi neuvoteltava uudelleen ?
Jokainen joka on ollut työssä yrityksessä, jolla on ainakin jonkinasteinen monopoli, tietää että tällaisessa työssä pääsee helpolla. Sisäiseen pelaamiseen toki käytetään paljon aikaa, kähmitään ja kirjoitetaan muistioita. Mutta se, joka ymmärtää helpon elämän arvon, voi keskittyä nautiskelemaan monopolin hedelmistä. Olla tekevinään. "Otetaan asia esiin seuraavalla strategia kierroksella". Kun monopoli murtuu, ei se tietysti kivaa ole. Hyväpalkkainen työ ja yöpyminen hienoissa hotelleissa ympäri maailmaa jää Finnairin työntekijältä taakse.
Valtion kansalaisen eläkkeitä saatetaan samallalailla leikata ja golfia ei pääsee Espanjaan enää pelaamaan muiden kustannuksella. Kirjastot eivät ehkä ostakaan kirjoitamaasi kirjaasi, jota kukaan ei halua oikeasti lukea. Elokuvasäätiö ei kustanna elokuvaasi eikä yhteiskunta kustanna ikuisen opiskelijan neljättä tutkintoa. Joudut menemään töihin. Yhteiskunta ei enää tue kansalaisjärjestöä jonka sihteerinä toimit.
Vararikon tehneet amerikkalaiset lentoyhtiöt ovat olleet perinteisiä lentoyhtiöitä, joiden elämä oli helppoa aikana ennen vapaata kilpailua lentoliikenteessä. Jos yhtiöiden kannattavuus heikkeni, lippujen hintoja korotettiin hallinnollisella päätöksellä.
Samalla perinteisten lentoyhtiöiden työntekijät - ennen kaikkea lentäjät ja matkustamohenkilökunta - pystyivät neuvottelemaan itselleen työehtosopimukset, jotka takasivat hyvän palkkauksen ja vahvan neuvotteluaseman suhteessa työnantajaan. Myös Finnair lukeutuu perinteisiin lentoyhtiöihin. Sitä vaivaa myös perinteisen lentoyhtiön heikkous eli kulurakenne, joka periytyy vapaata kilpailua edeltäneeltä ajalta.
Jos Finnair haluaa katkaista tappiokierteensä, sen pitää neuvotella nykyiset työehtosopimuksensa täysin uusiksi. Finnairin johto on varmasti tehnyt tyhmyyksiä, jotka ovat heikentäneet Finnairin kannattavuutta viime vuosikymmenen aikana. Mutta se ei muuta sitä faktaa, että nykytilanteessa työehtosopimukset tuhoavat Finnairin kilpailukyvyn.
Eikö Finnair ole hiukka kuin Suomen valtio. Globalisaatio pakottaa Suomen kansantalouden, Suomen valtion ja suomalaiset yritykset kilpailemaan ihan uudenlaisessa maailmassa. Sopimukset eli saavutetut edut olisi neuvoteltava uudelleen ?
Jokainen joka on ollut työssä yrityksessä, jolla on ainakin jonkinasteinen monopoli, tietää että tällaisessa työssä pääsee helpolla. Sisäiseen pelaamiseen toki käytetään paljon aikaa, kähmitään ja kirjoitetaan muistioita. Mutta se, joka ymmärtää helpon elämän arvon, voi keskittyä nautiskelemaan monopolin hedelmistä. Olla tekevinään. "Otetaan asia esiin seuraavalla strategia kierroksella". Kun monopoli murtuu, ei se tietysti kivaa ole. Hyväpalkkainen työ ja yöpyminen hienoissa hotelleissa ympäri maailmaa jää Finnairin työntekijältä taakse.
Valtion kansalaisen eläkkeitä saatetaan samallalailla leikata ja golfia ei pääsee Espanjaan enää pelaamaan muiden kustannuksella. Kirjastot eivät ehkä ostakaan kirjoitamaasi kirjaasi, jota kukaan ei halua oikeasti lukea. Elokuvasäätiö ei kustanna elokuvaasi eikä yhteiskunta kustanna ikuisen opiskelijan neljättä tutkintoa. Joudut menemään töihin. Yhteiskunta ei enää tue kansalaisjärjestöä jonka sihteerinä toimit.
sunnuntaina, maaliskuuta 18, 2012
Mutta onko kansalaispalkka sustainable ?
Paljon on ollut keskustelua siitä onko kansalaispalkkajärjestelmä tehokkaampi kuin nykyinen järjestelmä. Yhtä mielenkiintoinen kysymys on minusta kuitenkin se, onko kyseinen järjestelmä kestävä (sustainable). Tietynsuuruinen kansalaispalkka voi olla kestämätön kahdella tavalla:
1. Kansalaispalkkajärjestelmä voi aiheuttaa budjettivajetta, koska verokertymällä ei kyetä peittämään kustannuksia. Sama ongelma on toki nykyisessäkin järjestelmässä.
2. Kansalaispalkan taso voi hiljalleen laskea niin alas että se ei enää tarjoa mitään turvaa. Äänestäjät kykenevät nimittäin helposti laskemaan millaisen veroasteen laskun marginaalinen kansalaispalkan lasku aiheuttaa. Jos enemmistöllä äänestäjistä veroaste laskee yli 10 euroa kun kansalaispalkkaa lasketaan 10 euroa, äänestäjillä on insentiivi laskea kansalaispalkkaa.
Kansalaispalkkaehdotuksissa ei oteta yleensä huomioon sitä että vaikka ensin kansalaispalkalle onnistuttaisiin luomaan optimaalinen taso, se taso alkaa elää omaa elämäänsä poliittisessa järjestelmässä ja sen tasosta tulee helposti jopa vaalien ja poliittisten keskustelujen pääkysymys. Voi olla hyvä mutta voi olla hyvin huonokin asia.
1. Kansalaispalkkajärjestelmä voi aiheuttaa budjettivajetta, koska verokertymällä ei kyetä peittämään kustannuksia. Sama ongelma on toki nykyisessäkin järjestelmässä.
2. Kansalaispalkan taso voi hiljalleen laskea niin alas että se ei enää tarjoa mitään turvaa. Äänestäjät kykenevät nimittäin helposti laskemaan millaisen veroasteen laskun marginaalinen kansalaispalkan lasku aiheuttaa. Jos enemmistöllä äänestäjistä veroaste laskee yli 10 euroa kun kansalaispalkkaa lasketaan 10 euroa, äänestäjillä on insentiivi laskea kansalaispalkkaa.
Kansalaispalkkaehdotuksissa ei oteta yleensä huomioon sitä että vaikka ensin kansalaispalkalle onnistuttaisiin luomaan optimaalinen taso, se taso alkaa elää omaa elämäänsä poliittisessa järjestelmässä ja sen tasosta tulee helposti jopa vaalien ja poliittisten keskustelujen pääkysymys. Voi olla hyvä mutta voi olla hyvin huonokin asia.
lauantaina, maaliskuuta 17, 2012
Finnair: onko vararikko ratkaisu ?
Lentoyhtiön tappiollinen ylläpito ei ole valtion ydintoimintaa. HS:n taloussivut (Juhana Rossi) kirjoittavat otsikolla "Vararikko olisi yksi ratkaisu - Lentoyhtiö Finnairia piinaa loputon riitely työehtosopimuksista":
Kohun keskellä kannattaa keskittyä olennaiseen. Tämä sääntö pätee juuri nyt lentoyhtiö Finnairiin.
Finnairin toimitusjohtajaan Mika Vehviläiseen kohdistuva esitutkinta ja Finnairin johdolle maksetut bonukset ovat poikineet uutisia, suuttumusta ja julkista keskustelua.
Mutta ne ovat triviaaleja asioita verrattuna Finnairin todelliseen ongelmaan eli kroonisen heikkoon kannattavuuteen.
Huono kannattavuus on Finnairin ohella ollut tavallista myös monissa muissa lentoyhtiöissä jo pitkään.
Esimerkiksi amerikkalaisten lentoyhtiöiden yhteenlaskettu tappio vuodesta 1978 vuoteen 2010 oli 46 miljardia dollaria.
Samaan aikaan yli puolentusinaa suurta amerikkalaista lentoyhtiötä on mennyt yrityssaneeraukseen eli tehnyt vararikon.
Vararikon tehneet amerikkalaiset lentoyhtiöt ovat olleet perinteisiä lentoyhtiöitä, joiden elämä oli helppoa aikana ennen vapaata kilpailua lentoliikenteessä. Jos yhtiöiden kannattavuus heikkeni, lippujen hintoja korotettiin hallinnollisella päätöksellä.
Samalla perinteisten lentoyhtiöiden työntekijät - ennen kaikkea lentäjät ja matkustamohenkilökunta - pystyivät neuvottelemaan itselleen työehtosopimukset, jotka takasivat hyvän palkkauksen ja vahvan neuvotteluaseman suhteessa työnantajaan. Myös Finnair lukeutuu perinteisiin lentoyhtiöihin. Sitä vaivaa myös perinteisen lentoyhtiön heikkous eli kulurakenne, joka periytyy vapaata kilpailua edeltäneeltä ajalta.
Jos Finnair haluaa katkaista tappiokierteensä, sen pitää neuvotella nykyiset työehtosopimuksensa täysin uusiksi. Finnairin johto on varmasti tehnyt tyhmyyksiä, jotka ovat heikentäneet Finnairin kannattavuutta viime vuosikymmenen aikana. Mutta se ei muuta sitä faktaa, että nykytilanteessa työehtosopimukset tuhoavat Finnairin kilpailukyvyn.
...
Kysymys siis kuuluu, mikä voisi lopettaa tämän piinan? Yksi vastaus on vararikko eli tilanne, jossa Finnair ajettaisiin jollain tapaa alas ja sen raunioille perustettaisiin uusi lentoyhtiö. Tämä uusi lentoyhtiö saneeraisi Finnairin ruumiista pois kaiken turhan ja säilyttäisi sen, mikä olisi säilyttämisen arvoista. Samalla neuvoteltaisiin työehtosopimukset sellaisiksi, että Finnair pystyisi kannattavaan liiketoimintaan ja vaurastuttamaan työntekijöidensä lisäksi myös omistajiaan.
Kannatan vararikkoon ajamista.
Kohun keskellä kannattaa keskittyä olennaiseen. Tämä sääntö pätee juuri nyt lentoyhtiö Finnairiin.
Finnairin toimitusjohtajaan Mika Vehviläiseen kohdistuva esitutkinta ja Finnairin johdolle maksetut bonukset ovat poikineet uutisia, suuttumusta ja julkista keskustelua.
Mutta ne ovat triviaaleja asioita verrattuna Finnairin todelliseen ongelmaan eli kroonisen heikkoon kannattavuuteen.
Huono kannattavuus on Finnairin ohella ollut tavallista myös monissa muissa lentoyhtiöissä jo pitkään.
Esimerkiksi amerikkalaisten lentoyhtiöiden yhteenlaskettu tappio vuodesta 1978 vuoteen 2010 oli 46 miljardia dollaria.
Samaan aikaan yli puolentusinaa suurta amerikkalaista lentoyhtiötä on mennyt yrityssaneeraukseen eli tehnyt vararikon.
Vararikon tehneet amerikkalaiset lentoyhtiöt ovat olleet perinteisiä lentoyhtiöitä, joiden elämä oli helppoa aikana ennen vapaata kilpailua lentoliikenteessä. Jos yhtiöiden kannattavuus heikkeni, lippujen hintoja korotettiin hallinnollisella päätöksellä.
Samalla perinteisten lentoyhtiöiden työntekijät - ennen kaikkea lentäjät ja matkustamohenkilökunta - pystyivät neuvottelemaan itselleen työehtosopimukset, jotka takasivat hyvän palkkauksen ja vahvan neuvotteluaseman suhteessa työnantajaan. Myös Finnair lukeutuu perinteisiin lentoyhtiöihin. Sitä vaivaa myös perinteisen lentoyhtiön heikkous eli kulurakenne, joka periytyy vapaata kilpailua edeltäneeltä ajalta.
Jos Finnair haluaa katkaista tappiokierteensä, sen pitää neuvotella nykyiset työehtosopimuksensa täysin uusiksi. Finnairin johto on varmasti tehnyt tyhmyyksiä, jotka ovat heikentäneet Finnairin kannattavuutta viime vuosikymmenen aikana. Mutta se ei muuta sitä faktaa, että nykytilanteessa työehtosopimukset tuhoavat Finnairin kilpailukyvyn.
...
Kysymys siis kuuluu, mikä voisi lopettaa tämän piinan? Yksi vastaus on vararikko eli tilanne, jossa Finnair ajettaisiin jollain tapaa alas ja sen raunioille perustettaisiin uusi lentoyhtiö. Tämä uusi lentoyhtiö saneeraisi Finnairin ruumiista pois kaiken turhan ja säilyttäisi sen, mikä olisi säilyttämisen arvoista. Samalla neuvoteltaisiin työehtosopimukset sellaisiksi, että Finnair pystyisi kannattavaan liiketoimintaan ja vaurastuttamaan työntekijöidensä lisäksi myös omistajiaan.
Kannatan vararikkoon ajamista.
maanantaina, maaliskuuta 12, 2012
Laffer-Khaldun-käyrä
Wikipedia määrittelee käsitteen Lafferin käyrä:
Lafferin käyrä on taloustieteilijä Arthur Lafferin luoma yksihuippuinen käyrä, joka kuvaa valtion verokertymää veroasteen funktiona. Se ennustaa, että valtion verotulot kasvavat veroasteen mukana vain tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen verotulot alkavat laskea. Veroastetta, joka tuottaa suurimman verokertymän, sanotaan optimiveroksi. Käyrän muodon perustelu nojaa siihen, että verotus paitsi kasvattaa verokertymää myös aiheuttaa työn tarjonnan laskua ja veronkiertoa. Tarpeeksi korkeilla veroasteilla jälkimmäiset vaikutukset ylittävät ensimmäisen.
Englannin kielinen wikipedia mainitsee myös Lafferin käyrän toisen nimen Laffer-Khaldun-käyrä. Toinen nimi on perustellumpi, koska ajatuksen esitti ensimmäisenä pohjoisafrikkalainen sosiologi ibn Khaldun. Laffer kirjoitti itse:
The Laffer Curve, by the way, was not invented by me. For example, Ibn Khaldun, a 14th century Muslim philosopher, wrote in his work The Muqaddimah: “It should be known that at the beginning of the dynasty, taxation yields a large revenue from small assessments. At the end of the dynasty, taxation yields a small revenue from large assessments.”
ibn Khaldun on sosiologi, jota mm. liberaali Vaapaa Sana ylisti vuonna 2001 artikkelissaan "1300-luvun muslimioppineella meille paljon opetettavaa". Khaldun käsitteli mm. verotusta ja verotuottoa hyvinkin tieteellisesti pukien sen toki aikansa islamilaisen lukijan ymmärtämään muotoon. (Kirjoitin itse ibn Khaldunin syklisestä historiankäsityksestä ensi kerran vuonna 2006.)
Vapaa Sana kuvaa ibn Khaldunin ajattelua yleensä:
Ibn Khaldunin historianfilosofia on ... syklistä. Hänen tutkimuksensa valtava näköala johtaa hänet päättelemään, että kaikki sivilisaatiot käyvät läpi useita vaiheita, alkaen nuoruudesta ja päättyen seniliteettiin. Hän ei tee poikkeusta muslimivaltioiden kohdalla, vaikka hurskaana muslimina hän luonnollisesti allekirjoittaakin islamin maailmanlaajuisen mission, jonka on määrä lopulta käännyttää tai tuhota vääräuskoiset.
Ibn Khaldun väittää, että sivilisaatio (umran) nousee vain, kun vallitsee ”asabiyah”, solidaarisuus: tietoisuus yhteisöllisistä tai verisiteistä. Hän vertaa beduiinien kaltaisia nomadikansoja paikalleen asettuneisiin, jotka ovat paljon sivistyneempiä, mutta menettävät vähitellen kykynsä solidaarisuuteen. Paikalleen asettunut kulttuuri on sivilisaation päämäärä, joka luo välttämättömät edellytykset tieteille ja taiteille kukoistaa. Sen ei tarvitse olla liberaali tai demokraattinen, mutta kauppa ja yksityisomistus ovat olennaisia. Paikalleen asettuneen kulttuurin myötä tulevat kuitenkin myös luksus ja vauraus, jotka johtavat turmeltumiseen. ... Lopulta seniili sivilisaatio hylkää uskonnon ja siten sinetöi kohtalonsa.
Eräs mielenkiintoinen ero ibn Khaldunin ja Lafferin ajattelussa kuitenkin on. Siinä missä Laffer perustelee käyräänsä taloustieteen staattisilla malleilla - työn nettohinnan lasku verotuksen takia vähentää työn tarjontaa kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti - kun taas ibn Khaldun perustelee ilmiön universaalisuutta oman syklisen historiakäsityksen kautta:
Heimoasenteeseen kuuluu ibn Khaldunin mukaan toisten omaisuuden kunnioitus, yksinkertaiset elämäntavat, ahkeruus ja valtion tehtävien rajoittaminen islamin määräämiin tehtäviin kuten suppeaan sosiaalihuoltoon.
Aluksi taloudellinen toimeliaisuus nousee vasta syntyneessä dynastiassa nopeasti, kansantulo nousee ja verotuotto kasvaa. Kun heimoasenne (asabiyah) kuihtuu, yksinkertaisen elämäntavan arvostus kuitenkin laskee, valtion tehtävät lisääntyvät, valtaa pitävä luokka tottuu hyvin korkeaan elintasoon ja valtio muuttuu yhä monimutkaisemmaksi. Verotusta nostetaan uusien menojen peittämiseksi. Kansalaiset menettävät toimeliaisuutensa ja verotulojen kertymä kääntyy laskuun.
...When tax assessments and imposts upon the subjects are low, the latter have the energy and desire to do things. Cultural enterprises grow and increase, because the low taxes bring satisfaction. ... When cultural enterprises grow, the number of individual imposts and assessments mount. In consequence, the tax revenue, which is the sum total of the individual assessments, increases.
On mielenkiintoista huomata että Stockholm Business Schoolin professori Jörgen Weibull käsittelee Lafferin-Khaldunin käyrää osin Khaldunin hengessä. Asabiyah korvautuu Weibullin mallissa työmoraalilla, joka jarruttaa työttömyyskorvausten ja muiden tukien väärinkäyttöä ja verojen nousua.
Weibull olettaa mallissaan, että työmoraalin normin rikkominen tahallisesti tai tahattomasti johtaa sosiaaliseen demonisointiin, mikä pitää työttömyyden omalta osaltaan alhaisena. Normin voimakkuus korreloi kuitenkin negatiivisesti työttömyyden suuruden kanssa, mikä on työmoraaliin perustuvan hyvinvointivaltion ehkä suurin kompastuskivi.
Mikäli työttömyys sitten taloudellisen laman tilanteessa nousee keskipitkäksi aikaa kovin ylös, työmoraalin normi saattaa heiketä oleellisesti. Normin alentuminen pysyy nousukaudenkin aikana ja ne, jotka arvostavat vapaa-aikaa tarpeeksi paljon, jättäytyvät kokonaan tai oleellisesti työmarkkinoiden ulkopuolelle.
Normin alentuminen voi johtaa joko verojen nousuun ja sitä kautta alentuneeseen taloudelliseen aktiviteettiin tai paremmassa tapauksessa siihen, että väestön enemmistö äänestää vaaleissa (tai jaloillaan) hyvinvointiyhteiskunnan supistamisen puolesta.
Weibullin johtopäätös on kuitenkin samanhenkinen kuin ibn Khaldunin: työmoraalin / asabiyahin lasku alentaa taloudellista tehokkuutta. Työttömyyskorvaus laskee Weibullin mallissa sen alle mikä olisi korkean työmoraalin vallitessa mahdollista ja tehokkuudeltaan optimaalista.
lauantaina, maaliskuuta 10, 2012
Vihavainen kritisoi globalisaatiota ja taloustiedettä Fukuyaman hengessä
Suosittelen tätä keskustelua Timo Vihavaisen sivulla.
torstaina, maaliskuuta 08, 2012
Polarisaatiosta tieteellistä tutkimusta
Lienette huomanneet tällaisen yleisen ilmiön:
Kun joku juttu (A) ei toimi, ihmiset jakaantuvat usein kahteen ryhmään X ja Y, joista toinen porukka X sanoo että tarvitaan lisää A:ta ja toinen Y sanoo että tarvitaan vähemmän A:ta. Esimerkkinä A:sta vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirrot tai alkoholipolitiikan liberalisointi tai tiukentaminen. Usein käy vieläpä niin, että mitä huonommin juttu A toimii, sitä voimakkaampi polarisaatio mielipiteiden X ja Y välille syntyy.
Molemmille osapuolille X ja Y on aivan selvää, miten pitää toimia, mielipide vain on päinvastainen. Polarisaatio oli todella kova mm. Britanniassa, kun Thatcher vaati nopeita markkinalähtöisiä reformeja ja Labour vaati lisää sosialismia.
Princetonin Yliopiston tutkija Avinash K. Dixita ja Stockholm School of Economicsin professori Jörgen W. Weibull ovat mallintaneet asiaa matemaattisesti ja osoittavat, että polarisaatio ei välttämättä johdu siitä että ryhmät X ja Y eroaisivat preferensseiltään, älyllisiltä kyvyiltään tai taloudelliselta asemaltaan. Polarisaatio voi edetä myös tilanteessa missä ihmisillä on vain jonkin verran erilaiset etukäteisoletukset siitä mikä on järkevintä politiikkaa.
Tietyillä reunaehdoilla talouspoliittiset kokeilut ja niistä saadut kokemukset johtavat nimittäin ns. Bayesian Updating -prosessin kautta siihen, että ryhmien X ja Y mielipiteet oikeasta politiikasta ajautuvat yhä vain kauemmas toisestaan. Intuitiivisesti johtopäätös on oikeastaan liiankin selvä:
Jos harjoitettua politiikkaa mallinnetaan vaikkapa lukuvälillä 0%,100% ja valittu politiikka tietyllä hetkellä on 50% mikä johtaa todella huonoon tulokseen, henkilö jonka ennakkokäsitys on että sopiva politiikka on noin 40%, tekee johtopäätöksen että 40%:kin voi olla liikaa kun 50%:kin kerran johti näin huonoon tulokseen ja päivittää ennakkokäsityksensä 30%:iin. Vastaavasti henkilö jonka ennakkokäsitys on että sopiva politiikka on 60%, tekee johtopäätöksen että 60%:kin voi olla liian vähän ja päivittää ennakkokäsityksensä 70%:iin.
Tutkijat esittävät kaksi hyvää esimerkkiä:
(i) Suppose country A intervenes militarily in country B, and the result is violence and ethnic conflict in B. This could be happening either because each ethnic group in B supports its own militants to resist A’s forces, and the militants then turn on each other or because A’s forces are not strong enough to maintain law and order. That is, the ideal policy could be either no intervention or a much stronger intervention, and the actual policy may be failing in the respective cases because it is too much or because it is too little.
(ii) Suppose a country is experiencing high unemployment. Those who take a Keynesian view of the world may think this is because monetary policy is too tight, whereas those who take a monetarist view may think that the policy is too loose and that businesses are not hiring because they think that the loose policy will lead to inflation and then to much higher interest rates.
Todellisuus ja matemaattinen mallikin on toki monimutkaisempi. Polarisaation syntyminen riippuu ainakin mielipidejakaumasta ja tavasta, jolla politiikan sisällöstä päätetään.
Tutkijoiden mukaan polarisaation hinta on usein kova. Toisaalta polarisaatio ei tällaisessa tilanteessa kestä ikuisesti. Jossain vaiheessa havaintoja erilaisista politiikoista ja niiden menestyksestä tulee niin paljon, että polarisaatio alkaa vähetä. Elleivät polarisaatiota siis ylläpidä muut voimat kuten erilaiset preferenssit.
Kun joku juttu (A) ei toimi, ihmiset jakaantuvat usein kahteen ryhmään X ja Y, joista toinen porukka X sanoo että tarvitaan lisää A:ta ja toinen Y sanoo että tarvitaan vähemmän A:ta. Esimerkkinä A:sta vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirrot tai alkoholipolitiikan liberalisointi tai tiukentaminen. Usein käy vieläpä niin, että mitä huonommin juttu A toimii, sitä voimakkaampi polarisaatio mielipiteiden X ja Y välille syntyy.
Molemmille osapuolille X ja Y on aivan selvää, miten pitää toimia, mielipide vain on päinvastainen. Polarisaatio oli todella kova mm. Britanniassa, kun Thatcher vaati nopeita markkinalähtöisiä reformeja ja Labour vaati lisää sosialismia.
Princetonin Yliopiston tutkija Avinash K. Dixita ja Stockholm School of Economicsin professori Jörgen W. Weibull ovat mallintaneet asiaa matemaattisesti ja osoittavat, että polarisaatio ei välttämättä johdu siitä että ryhmät X ja Y eroaisivat preferensseiltään, älyllisiltä kyvyiltään tai taloudelliselta asemaltaan. Polarisaatio voi edetä myös tilanteessa missä ihmisillä on vain jonkin verran erilaiset etukäteisoletukset siitä mikä on järkevintä politiikkaa.
Tietyillä reunaehdoilla talouspoliittiset kokeilut ja niistä saadut kokemukset johtavat nimittäin ns. Bayesian Updating -prosessin kautta siihen, että ryhmien X ja Y mielipiteet oikeasta politiikasta ajautuvat yhä vain kauemmas toisestaan. Intuitiivisesti johtopäätös on oikeastaan liiankin selvä:
Jos harjoitettua politiikkaa mallinnetaan vaikkapa lukuvälillä 0%,100% ja valittu politiikka tietyllä hetkellä on 50% mikä johtaa todella huonoon tulokseen, henkilö jonka ennakkokäsitys on että sopiva politiikka on noin 40%, tekee johtopäätöksen että 40%:kin voi olla liikaa kun 50%:kin kerran johti näin huonoon tulokseen ja päivittää ennakkokäsityksensä 30%:iin. Vastaavasti henkilö jonka ennakkokäsitys on että sopiva politiikka on 60%, tekee johtopäätöksen että 60%:kin voi olla liian vähän ja päivittää ennakkokäsityksensä 70%:iin.
Tutkijat esittävät kaksi hyvää esimerkkiä:
(i) Suppose country A intervenes militarily in country B, and the result is violence and ethnic conflict in B. This could be happening either because each ethnic group in B supports its own militants to resist A’s forces, and the militants then turn on each other or because A’s forces are not strong enough to maintain law and order. That is, the ideal policy could be either no intervention or a much stronger intervention, and the actual policy may be failing in the respective cases because it is too much or because it is too little.
(ii) Suppose a country is experiencing high unemployment. Those who take a Keynesian view of the world may think this is because monetary policy is too tight, whereas those who take a monetarist view may think that the policy is too loose and that businesses are not hiring because they think that the loose policy will lead to inflation and then to much higher interest rates.
Todellisuus ja matemaattinen mallikin on toki monimutkaisempi. Polarisaation syntyminen riippuu ainakin mielipidejakaumasta ja tavasta, jolla politiikan sisällöstä päätetään.
Tutkijoiden mukaan polarisaation hinta on usein kova. Toisaalta polarisaatio ei tällaisessa tilanteessa kestä ikuisesti. Jossain vaiheessa havaintoja erilaisista politiikoista ja niiden menestyksestä tulee niin paljon, että polarisaatio alkaa vähetä. Elleivät polarisaatiota siis ylläpidä muut voimat kuten erilaiset preferenssit.
keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2012
Libyassa valtatyhjiö ?
Pitkään on spekuloitu että Libyaan syntyy Gaddafin kaatumisen jälkeen valtatyhiö. Nyt Itä-Libya on irtautumassa osittain muusta Libyasta vahvistamalla itsehallintoa. Joku ajattelee näkevänsä tässä lännen intervention epäonnistumisen, toinen taas islamin mädännäisyyden.
Oikeasti Libyassa ei tietenkään ole syntymässä mitään valtatyhjiötä, vaan siellä on monta valtakeskittymää. Libya on heimoyhteiskunta ja heimoyhteiskunnassa on määritelmän mukaan monta valtakeskittymää. Valtio on heikko - mahdollisesti olematon.
Antropologi Salzmannin mukaan arabialaisista heimoyhteiskunnista puuttuu sosiaalinen koheesio. Siksi kansalaisyhteiskunta ja kansalaisyhteiskuntaan perustuva valtio on hyvin vaikeasti synnytettävissä:
People act politically as Muslims only when in opposition to infidels. Among Muslims, people will mobilize on a sectarian basis, as Sunni vs. Shi'a. Among Sunni, people will mobilize as the Karim tribe vs. the Mahmud tribe; within the Karim tribe, people will mobilize according to whom they find themselves in opposition to: tribal section vs. tribal section, major lineage vs. major lineage, and so on.
The structural fissiparousness of the tribal order makes very difficult societal cohesion in the Middle East. The particularism of affiliation constantly places people and groups in opposition to one another.
Oppositionalism is the cultural imperative.
Joku - vaikkapa libertaari - saattaa nähdä tällaisessa kehityksessä jopa edistystä - en kuitenkaan usko koska siinä määrin kaukana tällainen heimoyhteiskunta on libertaarien väkivallattomuuden ideasta. Toisaalta evoluution kautta heimoyhteiskuntakin on joissain tilanteissa kehittynyt sellaiseksi klaaniyhteiskunnaksi jota libertaarit ovat pitäneet jo jollain lailla edistyksellisenä.
Oikeasti Libyassa ei tietenkään ole syntymässä mitään valtatyhjiötä, vaan siellä on monta valtakeskittymää. Libya on heimoyhteiskunta ja heimoyhteiskunnassa on määritelmän mukaan monta valtakeskittymää. Valtio on heikko - mahdollisesti olematon.
Antropologi Salzmannin mukaan arabialaisista heimoyhteiskunnista puuttuu sosiaalinen koheesio. Siksi kansalaisyhteiskunta ja kansalaisyhteiskuntaan perustuva valtio on hyvin vaikeasti synnytettävissä:
People act politically as Muslims only when in opposition to infidels. Among Muslims, people will mobilize on a sectarian basis, as Sunni vs. Shi'a. Among Sunni, people will mobilize as the Karim tribe vs. the Mahmud tribe; within the Karim tribe, people will mobilize according to whom they find themselves in opposition to: tribal section vs. tribal section, major lineage vs. major lineage, and so on.
The structural fissiparousness of the tribal order makes very difficult societal cohesion in the Middle East. The particularism of affiliation constantly places people and groups in opposition to one another.
Oppositionalism is the cultural imperative.
Joku - vaikkapa libertaari - saattaa nähdä tällaisessa kehityksessä jopa edistystä - en kuitenkaan usko koska siinä määrin kaukana tällainen heimoyhteiskunta on libertaarien väkivallattomuuden ideasta. Toisaalta evoluution kautta heimoyhteiskuntakin on joissain tilanteissa kehittynyt sellaiseksi klaaniyhteiskunnaksi jota libertaarit ovat pitäneet jo jollain lailla edistyksellisenä.
torstaina, maaliskuuta 01, 2012
Positiivinen ulkoisvaikutus, reproduktiivinen ulkoisvaikutus ja yhteisön menestys
Taloudellisen toiminnan negatiivisten ulkoisvaikutusten (saastuminen tms.) ohella on yhtä tärkeää ymmärtää positiivisia ulkoisvaikutuksia. Käsitän niin, että ihmisyhteisön tai kansakunnan menestys on suurelta osalta riippuvaista siitä, että tavalla tai toisella yksilöiden omaehtoinen toiminta synnyttää sivuvaikutuksena hyötyä muillekin yksilöille.
Klassinen esimerkki on koulutus. Vanhemmat hankkivat lapsilleen korkeatasoisen koulutuksen omien preferenssiensä perusteella ja varallisuutensa rajoissa. Yksilön korkea koulutustaso ei hyödytä kuitenkaan vain yksilöä itseään vaan, kun koko yhteisön keskimääräinen koulutustaso on korkea, syntyy synergiaetuja.
When marginal social costs of production are less than that of the private cost function, we see the occurrence of a positive externality of production. Production of public goods are a textbook example of production that create positive externalities. An example of such a public good, which creates a divergence in social and private costs, includes the production of education. (Lainaus: GROUP SELECTION: THE QUEST FOR SOCIAL PREFERENCES, Marcus Salomonsson, SSE/EFI Working Paper Series in Economics and Finance, No 712)
Se, että tietyssä yhteisössä vanhemmat preferoivat lasten koulutusta enemmän kuin toisessa yhteisössä, liittyy esimerkiksi vallitseviin arvoihin. Intian Keralassa kastilaitoksen kehitystä jarruttava vaikutus on kääntynyt osin positiiviseksi sitä kautta, että kastit ja alakastit ovat jo kauan ennen modernin yhteiskunnan syntyä alkaneet kilpailla keskenään mm. naisten koulutustasossa. Maharadjat kilpailivat keskenään alamaistensa lukutaitoprosentista. Juutalaiset ovat aina arvostaneet kirjaviisautta, nokkeluutta ja viisastelua. Liberaalin amerikkalaisen juutalaisuuden keskeisin yhteinen nimittäjä on koulutuksen arvostus.
Ihmisen preferenssit eivät synny PELKÄSTÄÄN jokaisen ihmisen aivoissa erikseen vaan tietyssä sosiaalisessa kontekstissa. Koska tuo sosiaalinen konteksti (kulttuuri tms.) on suuressa määrin sukupolvet ylittävää, voidaan sanoa, kuten taloustieteilijät Weibull ja Salomonsson sanovat, että positiiviset ulkoisvaikutukset ovat joskus reporoduktiivisia. (Lähde: Weibull, J. W., and M. Salomonsson (2006): “Natural Selection and Social Preferences,” Journal of Theoretical Biology, 239, 79–92.)
Se käytäntö, että nyky-Suomessa nimenomaan julkissektori verovaroin luo koulutuspalveluita, ei sekään ole syntynyt missään kulttuurityhjiössä. Luterilaisella kirkolla oli aikoinaan tärkeä sija ko. koulutusmyönteisen kulttuurin synnyssä. Autonomian aikana oli tärkeää painottaa kansakunnan sivistystasoa, koska haluttiin olla jollain tavalla parempia ja erilaisia kuin venäläiset.
Vasta aikojen saatossa on syntynyt ajatus, että jotain toimintoja pitää subventoida positiivisten ulkoisvaikutusten takia.
It is often seen that education is a positive for any whole society, as well as a positive for those directly involved in the market. ... In an equilibrium state we see that markets creating positive externalities of production will under produce that good. As a result, the socially optimal production level would be greater than that observed. (Lainaus wikipedia)
Valtion suhventoinnissa on kuitenkin ongelmansa kuten moral hazard. Varmasti tehokkaampaa on jos yhteisö onnistuu internalisoimaan positiivisen ulkoisvaikutuksen sitä kautta että koulutuksen arvostus sisäistetään. Juutalainen äiti on sisäistänyt lastensa kouluttamisen eli hän tietää että muut naiset eivät kunnioita häntä, ellei hän satsaa kaikkia voimavarojaan lastensa opiskelun tukemiseen. (Normien sisäistämisestä ja altruismin evoluutiosta enemmän paperissa The Hitchhiker’s Guide to Altruism: Gene-Culture Coevolution, and the Internalization of Norms, Herbert Gintis.)
Yhteisöjen menestys ja ryhmävalinta
Kun yhteisön jäsenet tuottavat positiivisia ulkoisvaikutuksia, koko yhteisö menestyy. Kiinalaiset ja juutalaiset etniset verkostot ovat syrjäyttäneet monessa paikassa kantaväestön kannattavimmilta talouden sektoreilta. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että juutalaisten ja kiinalaisten äo on biologisesti korkeampi kuin paikallisväestöjen, vaan myös yksilöiden toiminnan reproduktiivista ulkoisvaikutuksista. Kun yksi menestyy, ja luo pääomia, muutkin hyötyvät. Suomenruotsalaiset ovat kolmas esimerkki. Suuri osa suomenruotsalaisista instituutioista on luonut oleellisen osan pääomastaan menestyneiden suomenruotsalaisten testamenttien kautta. Menestyneet Ankkalammen jäsenet luovat työpaikkoja toisille suomenruotsalaisille, mikä samalla nostaa Ankkalampeen kuulumisen rahallista arvoa ja vahvistaa Ankkalampea. (Kaksikielisten perheiden lapsista tulee Ankkalammen jäseniä.)
Toisaalta juutalaisten korkea äo:kin on todennäköisesti syntynyt positiivisena ulkoisvaikutuksena yksilöiden parivalinnasta. Ashkenazi-juutalaiset ovat faktisesti harjoittaneet tehokasta eugeniikka satojen vuosien ajan.
Yhteisöjen ja kansakuntien välinen kilpailu toimii evolutiivisesti, kuten jo Hayek aikoinaan totesi: Kilpailun kautta yhteisöjen keskimääräinen tehokkuus nousee ja nousu on ainakin jossain määrin pysyvää ja kasautuvaa (kumulatiivista). Hayekin mukaan yhteiskunta voi olla olemassa vain, jos valinnan prosessin kautta on syntynyt säännöt, jotka panevat ihmiset käyttäytymään tavalla joka mahdollistaa sosiaalisen yhteiselämän. Säännöt eivät siis ole syntyneet (pelkästään) rationaalisen konstruktion kautta, eivätkä (pelkästään) vapaan sopimusten teon kautta, vaan (oleellisin osin) sponttaanisti kulttuurisen ryhmävalinnan kautta. Ihmisen on Hayekin mukaan mahdotonta luoda ratioon perustuen optimaalista sääntöjärjestelmää suunnittelemalla. Siksi ryhmävalinnalla on merkittävä rooli.
Yhteisöjen ryhmävalinta ei tarkoita sitä, että yksi ryhmä välttämättä fyysisesti tuhoutuu. Tehottomat yhteisöt ja valtiot voivat kopioida tehokkaan ryhmän kulttuurin tai sulautua tehokkaampaan yhteisöön. Jatkuvasti syntyy uusia yhteisöjä, jotka syntyhetkellä napsivat tehokkaimpia käytäntöjä muilta yhteisöiltä. Näin ollen yhteisöjen ja yritysten divergenssi ja autonomia voi olla tehokkuutta lisäävä elementti.
Many activities create externalities for others. That is, an organismisms behavior will affect also other organisms fitness, without this effect on others affecting the first organismís fitness. In economics this is called an externality. Externalities can be internalized through different avenues. In some cases... such as defense or public roads, a central authority can at least partially ensure that such public goods are provided.
In other cases, although much less explored, competition between companies may lead to higher efficiency within each company. ... a natural way to internalize externalities is through group selection Groups that provide the public good will be more successful than others, which will lead to provision of that public good to spread.
The members in the new groups can either imitate strategies that earn the highest average payoff in the general population, or imitate the strategies in the group with the highest payoff. Any weight on the latter imitation rule is thus a weight on group selection. (Lainaus: sama, Marcus Salomonsson )
Rappio
Yhteisöt muuttuvat. Esimerkiksi yrityksen kasvaessa suoranainen yrityksen edun vastainen oman edun tavoittelu lisääntyy. Tämä on se ennuste minkä taloustiede/peliteoriakin tekee. Olen nähnyt miten keskijohto ajaa tuotepäätöksiä kuin käärmettä pulloon vaikka tuotteella ei ole menestysmahdollisuuksia, koska tuote vahvistaa hänen organisaatioyksikkönsä asemaa keskipitkällä aikavälillä.
Yhteisöillä ja yrityksillä on taipumus rappeutua. Yritysten määrä aiheuttaa kuitenkin se, että rappeutuvat yritykset menettävät markkinaosuutta ja ajautuvat lopulta konkurssiin. Jotkut yritykset ja yhteisöt onnistuvat ratkaisemaan rappion ongelman luomalla tavalla tai toisella yritykseen hengen, missä keskijohto sisäistää yrityksen edun omiksi arvoikseen ja toimii niiden mukaan.
Insentiivijärjestelmät, joilla tätä on yritetty eivät minusta ole toimivia. Jos insentiivi riippuu kaikkien tuloksesta, vapaamatkustaminen on usein vallitsevaa. Jos insentiivi on henkilökohtainen, keskijohto keskittyy ajamaan omaa etuaan ja maksimoimaan insentiivejään. Ei ole mitään takeita siitä, että tällainen oman edun ajaminen välttämättä synnyttää positiivisia ulkoisvaikutuksia. Yritys ei voi useinkaan ostaa työntekijöiltään hyvää tulosta. (Yrityksen ja työntekijän suhteen mallintaminen puhtaana markkinatransaktiona on ongelmallista syistä jotka ovat tämän postauksen ulkopuolella.) Kun kaikki keskittyvät omiin kvarttaali-insentiiveihinsä, markkinoiden viestit eivät välttämättä nopeasti välity koko yritykseen tai ainakaan yritys ei reagoi niihin nopeasti. Toisaalta vaikka teknistä innovaatiota syntyy jossain päin yhtiötä (esim. Nokian tutkimuskeskus) innovaatio ei välity muualle yritykseen.
In similar models, Vega-Redondo (1993) and Sjöström and Weitzman (1996) discuss the effect of competition on efficiency. Within companies, employees have an incentive to shirk. However, if they do so, then their companies run a larger risk of going bankrupt, implying unemployment for the staff.
Vega-Redondo (1993) considers a stag hunt game, whereas Sjöström and Weitzman (1996) consider a prisoner dilemma. In both cases the total outcome is that competition between firms hinders shirking within firms. In the setting of Sjöström and Weitzman (1996) a technical issue arises with a finite number of firms. Then it is possible that simultaneous degeneration across all firms lead to a long run degeneration of the entire population. However, they show that with an infinitesimal probability of exogenous mutations in favor of cooperation, this degenerative tendency will lead to the same qualitative results as with an infinite number of firms. Weibull (2000) extends the basic textbook Cournot model to take into account managerial owners trade-off between profit and effort. The result is that stiffer competition leads to a higher effort from managerial owners, i.e. a higher internal efficiency. (sama)
Klassinen esimerkki on koulutus. Vanhemmat hankkivat lapsilleen korkeatasoisen koulutuksen omien preferenssiensä perusteella ja varallisuutensa rajoissa. Yksilön korkea koulutustaso ei hyödytä kuitenkaan vain yksilöä itseään vaan, kun koko yhteisön keskimääräinen koulutustaso on korkea, syntyy synergiaetuja.
When marginal social costs of production are less than that of the private cost function, we see the occurrence of a positive externality of production. Production of public goods are a textbook example of production that create positive externalities. An example of such a public good, which creates a divergence in social and private costs, includes the production of education. (Lainaus: GROUP SELECTION: THE QUEST FOR SOCIAL PREFERENCES, Marcus Salomonsson, SSE/EFI Working Paper Series in Economics and Finance, No 712)
Se, että tietyssä yhteisössä vanhemmat preferoivat lasten koulutusta enemmän kuin toisessa yhteisössä, liittyy esimerkiksi vallitseviin arvoihin. Intian Keralassa kastilaitoksen kehitystä jarruttava vaikutus on kääntynyt osin positiiviseksi sitä kautta, että kastit ja alakastit ovat jo kauan ennen modernin yhteiskunnan syntyä alkaneet kilpailla keskenään mm. naisten koulutustasossa. Maharadjat kilpailivat keskenään alamaistensa lukutaitoprosentista. Juutalaiset ovat aina arvostaneet kirjaviisautta, nokkeluutta ja viisastelua. Liberaalin amerikkalaisen juutalaisuuden keskeisin yhteinen nimittäjä on koulutuksen arvostus.
Ihmisen preferenssit eivät synny PELKÄSTÄÄN jokaisen ihmisen aivoissa erikseen vaan tietyssä sosiaalisessa kontekstissa. Koska tuo sosiaalinen konteksti (kulttuuri tms.) on suuressa määrin sukupolvet ylittävää, voidaan sanoa, kuten taloustieteilijät Weibull ja Salomonsson sanovat, että positiiviset ulkoisvaikutukset ovat joskus reporoduktiivisia. (Lähde: Weibull, J. W., and M. Salomonsson (2006): “Natural Selection and Social Preferences,” Journal of Theoretical Biology, 239, 79–92.)
Se käytäntö, että nyky-Suomessa nimenomaan julkissektori verovaroin luo koulutuspalveluita, ei sekään ole syntynyt missään kulttuurityhjiössä. Luterilaisella kirkolla oli aikoinaan tärkeä sija ko. koulutusmyönteisen kulttuurin synnyssä. Autonomian aikana oli tärkeää painottaa kansakunnan sivistystasoa, koska haluttiin olla jollain tavalla parempia ja erilaisia kuin venäläiset.
Vasta aikojen saatossa on syntynyt ajatus, että jotain toimintoja pitää subventoida positiivisten ulkoisvaikutusten takia.
It is often seen that education is a positive for any whole society, as well as a positive for those directly involved in the market. ... In an equilibrium state we see that markets creating positive externalities of production will under produce that good. As a result, the socially optimal production level would be greater than that observed. (Lainaus wikipedia)
Valtion suhventoinnissa on kuitenkin ongelmansa kuten moral hazard. Varmasti tehokkaampaa on jos yhteisö onnistuu internalisoimaan positiivisen ulkoisvaikutuksen sitä kautta että koulutuksen arvostus sisäistetään. Juutalainen äiti on sisäistänyt lastensa kouluttamisen eli hän tietää että muut naiset eivät kunnioita häntä, ellei hän satsaa kaikkia voimavarojaan lastensa opiskelun tukemiseen. (Normien sisäistämisestä ja altruismin evoluutiosta enemmän paperissa The Hitchhiker’s Guide to Altruism: Gene-Culture Coevolution, and the Internalization of Norms, Herbert Gintis.)
Yhteisöjen menestys ja ryhmävalinta
Kun yhteisön jäsenet tuottavat positiivisia ulkoisvaikutuksia, koko yhteisö menestyy. Kiinalaiset ja juutalaiset etniset verkostot ovat syrjäyttäneet monessa paikassa kantaväestön kannattavimmilta talouden sektoreilta. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että juutalaisten ja kiinalaisten äo on biologisesti korkeampi kuin paikallisväestöjen, vaan myös yksilöiden toiminnan reproduktiivista ulkoisvaikutuksista. Kun yksi menestyy, ja luo pääomia, muutkin hyötyvät. Suomenruotsalaiset ovat kolmas esimerkki. Suuri osa suomenruotsalaisista instituutioista on luonut oleellisen osan pääomastaan menestyneiden suomenruotsalaisten testamenttien kautta. Menestyneet Ankkalammen jäsenet luovat työpaikkoja toisille suomenruotsalaisille, mikä samalla nostaa Ankkalampeen kuulumisen rahallista arvoa ja vahvistaa Ankkalampea. (Kaksikielisten perheiden lapsista tulee Ankkalammen jäseniä.)
Toisaalta juutalaisten korkea äo:kin on todennäköisesti syntynyt positiivisena ulkoisvaikutuksena yksilöiden parivalinnasta. Ashkenazi-juutalaiset ovat faktisesti harjoittaneet tehokasta eugeniikka satojen vuosien ajan.
Yhteisöjen ja kansakuntien välinen kilpailu toimii evolutiivisesti, kuten jo Hayek aikoinaan totesi: Kilpailun kautta yhteisöjen keskimääräinen tehokkuus nousee ja nousu on ainakin jossain määrin pysyvää ja kasautuvaa (kumulatiivista). Hayekin mukaan yhteiskunta voi olla olemassa vain, jos valinnan prosessin kautta on syntynyt säännöt, jotka panevat ihmiset käyttäytymään tavalla joka mahdollistaa sosiaalisen yhteiselämän. Säännöt eivät siis ole syntyneet (pelkästään) rationaalisen konstruktion kautta, eivätkä (pelkästään) vapaan sopimusten teon kautta, vaan (oleellisin osin) sponttaanisti kulttuurisen ryhmävalinnan kautta. Ihmisen on Hayekin mukaan mahdotonta luoda ratioon perustuen optimaalista sääntöjärjestelmää suunnittelemalla. Siksi ryhmävalinnalla on merkittävä rooli.
Yhteisöjen ryhmävalinta ei tarkoita sitä, että yksi ryhmä välttämättä fyysisesti tuhoutuu. Tehottomat yhteisöt ja valtiot voivat kopioida tehokkaan ryhmän kulttuurin tai sulautua tehokkaampaan yhteisöön. Jatkuvasti syntyy uusia yhteisöjä, jotka syntyhetkellä napsivat tehokkaimpia käytäntöjä muilta yhteisöiltä. Näin ollen yhteisöjen ja yritysten divergenssi ja autonomia voi olla tehokkuutta lisäävä elementti.
Many activities create externalities for others. That is, an organismisms behavior will affect also other organisms fitness, without this effect on others affecting the first organismís fitness. In economics this is called an externality. Externalities can be internalized through different avenues. In some cases... such as defense or public roads, a central authority can at least partially ensure that such public goods are provided.
In other cases, although much less explored, competition between companies may lead to higher efficiency within each company. ... a natural way to internalize externalities is through group selection Groups that provide the public good will be more successful than others, which will lead to provision of that public good to spread.
The members in the new groups can either imitate strategies that earn the highest average payoff in the general population, or imitate the strategies in the group with the highest payoff. Any weight on the latter imitation rule is thus a weight on group selection. (Lainaus: sama, Marcus Salomonsson )
Rappio
Yhteisöt muuttuvat. Esimerkiksi yrityksen kasvaessa suoranainen yrityksen edun vastainen oman edun tavoittelu lisääntyy. Tämä on se ennuste minkä taloustiede/peliteoriakin tekee. Olen nähnyt miten keskijohto ajaa tuotepäätöksiä kuin käärmettä pulloon vaikka tuotteella ei ole menestysmahdollisuuksia, koska tuote vahvistaa hänen organisaatioyksikkönsä asemaa keskipitkällä aikavälillä.
Yhteisöillä ja yrityksillä on taipumus rappeutua. Yritysten määrä aiheuttaa kuitenkin se, että rappeutuvat yritykset menettävät markkinaosuutta ja ajautuvat lopulta konkurssiin. Jotkut yritykset ja yhteisöt onnistuvat ratkaisemaan rappion ongelman luomalla tavalla tai toisella yritykseen hengen, missä keskijohto sisäistää yrityksen edun omiksi arvoikseen ja toimii niiden mukaan.
Insentiivijärjestelmät, joilla tätä on yritetty eivät minusta ole toimivia. Jos insentiivi riippuu kaikkien tuloksesta, vapaamatkustaminen on usein vallitsevaa. Jos insentiivi on henkilökohtainen, keskijohto keskittyy ajamaan omaa etuaan ja maksimoimaan insentiivejään. Ei ole mitään takeita siitä, että tällainen oman edun ajaminen välttämättä synnyttää positiivisia ulkoisvaikutuksia. Yritys ei voi useinkaan ostaa työntekijöiltään hyvää tulosta. (Yrityksen ja työntekijän suhteen mallintaminen puhtaana markkinatransaktiona on ongelmallista syistä jotka ovat tämän postauksen ulkopuolella.) Kun kaikki keskittyvät omiin kvarttaali-insentiiveihinsä, markkinoiden viestit eivät välttämättä nopeasti välity koko yritykseen tai ainakaan yritys ei reagoi niihin nopeasti. Toisaalta vaikka teknistä innovaatiota syntyy jossain päin yhtiötä (esim. Nokian tutkimuskeskus) innovaatio ei välity muualle yritykseen.
In similar models, Vega-Redondo (1993) and Sjöström and Weitzman (1996) discuss the effect of competition on efficiency. Within companies, employees have an incentive to shirk. However, if they do so, then their companies run a larger risk of going bankrupt, implying unemployment for the staff.
Vega-Redondo (1993) considers a stag hunt game, whereas Sjöström and Weitzman (1996) consider a prisoner dilemma. In both cases the total outcome is that competition between firms hinders shirking within firms. In the setting of Sjöström and Weitzman (1996) a technical issue arises with a finite number of firms. Then it is possible that simultaneous degeneration across all firms lead to a long run degeneration of the entire population. However, they show that with an infinitesimal probability of exogenous mutations in favor of cooperation, this degenerative tendency will lead to the same qualitative results as with an infinite number of firms. Weibull (2000) extends the basic textbook Cournot model to take into account managerial owners trade-off between profit and effort. The result is that stiffer competition leads to a higher effort from managerial owners, i.e. a higher internal efficiency. (sama)
keskiviikkona, helmikuuta 29, 2012
Maatalouden subventointi, markkinat ja ympäristö
Olen viime aikoina puhunut runsaasti siitä, miten taloudellinen toiminta aiheuttaa ilmaston lämpenemistä ja muuta saastumista ja siitä että mikäli näitä ulkoisvaikutuksia ei huomioida tuotteen hinnassa, päädytään tehokkuustappioon sitä kautta että tuotteen hinta on liian alhainen.
On kuitenkin yhtä tärkeää huomioida se, että markkinat myös auttavat ratkaisemaan ympäristö-ongelmia. Toisin sanoen valtion puuttuminen talouteen aiheuttaa usein ympäristöongelmien voimakasta kärjistymistä. Yksi hyvä esimerkki on maatalouden subventointi.
Maataloustuet tekevät suuren loven Suomen ja varsinkin EU:n budjettiin. Näin syntyvä haitta ei kuitenkaan ole ainoa maataloustukien tai yleensä maatalouden synnyttämä haitta. Vaikka maataloudella (ja kalankasvatuksella) on Suomen kansantuotteen kannalta varsin vähäinen merkitys, on hämmentävää tajuta miten suuri osa vesistöjen saasteista tulee maataloudesta ja kalataloudesta - ja osuus on vieläpä kovassa kasvussa: Maatalouden osuus vesistöjen fosforikuormituksesta on 67 prosenttia ja typpikuormituksesta 53 prosenttia. Viisi vuotta sitten vastaavat lukemat olivat 62 prosenttia ja 51 prosenttia. (Lähde: Suomen ympäristökeskus).
Mutta nämä kaksi asiaa - maataloustuet ja maatalouden aiheuttamat ympäristöongelmat - kietoutuvat vielä kaiken lisäksi voimakkaasti yhteen. Mitä enemmän maataloutta tietyssä maassa tuetaan, sitä enemmän käytetään myös lannoitteita. Lannoitteiden käytön ja maataloustuen/suojatullien tason välillä on hyvin selkeä positiivinen yhteys. Kun subventoidaan maataloustuotantoa, subventoidaan käytännössä myös lannoitteiden käyttöä ja sitä kautta ilman ja veden saastumista. (Lähde: The Undercover Economist : Exposing Why the Rich Are Rich, the Poor Are Poor--and Why You Can Never Buy a Decent Used Car!
)
Mikäli subventoinneista luovuttaisiin, syntyisi siis monenlaista hyötyä:
1. Hinnat saavuttaisivat oikean tason (=kysynnän ja tarjonnan määräämän tason) ja ylituotanto ja muut tehokkuushäviöt vältettäisiin.
2. Maataloustukien kustannukset veronmaksajille vältettäisiin.
3. Lannoitteiden käyttö laskisi ja ympäristön kuormitus laskisi tuntuvasti.
Allaoleva kuva esittää subventointien ja lannoitteiden käytön välistä suhdetta. Lähde on OECD.
On kuitenkin yhtä tärkeää huomioida se, että markkinat myös auttavat ratkaisemaan ympäristö-ongelmia. Toisin sanoen valtion puuttuminen talouteen aiheuttaa usein ympäristöongelmien voimakasta kärjistymistä. Yksi hyvä esimerkki on maatalouden subventointi.
Maataloustuet tekevät suuren loven Suomen ja varsinkin EU:n budjettiin. Näin syntyvä haitta ei kuitenkaan ole ainoa maataloustukien tai yleensä maatalouden synnyttämä haitta. Vaikka maataloudella (ja kalankasvatuksella) on Suomen kansantuotteen kannalta varsin vähäinen merkitys, on hämmentävää tajuta miten suuri osa vesistöjen saasteista tulee maataloudesta ja kalataloudesta - ja osuus on vieläpä kovassa kasvussa: Maatalouden osuus vesistöjen fosforikuormituksesta on 67 prosenttia ja typpikuormituksesta 53 prosenttia. Viisi vuotta sitten vastaavat lukemat olivat 62 prosenttia ja 51 prosenttia. (Lähde: Suomen ympäristökeskus).
Mutta nämä kaksi asiaa - maataloustuet ja maatalouden aiheuttamat ympäristöongelmat - kietoutuvat vielä kaiken lisäksi voimakkaasti yhteen. Mitä enemmän maataloutta tietyssä maassa tuetaan, sitä enemmän käytetään myös lannoitteita. Lannoitteiden käytön ja maataloustuen/suojatullien tason välillä on hyvin selkeä positiivinen yhteys. Kun subventoidaan maataloustuotantoa, subventoidaan käytännössä myös lannoitteiden käyttöä ja sitä kautta ilman ja veden saastumista. (Lähde: The Undercover Economist : Exposing Why the Rich Are Rich, the Poor Are Poor--and Why You Can Never Buy a Decent Used Car!
)Mikäli subventoinneista luovuttaisiin, syntyisi siis monenlaista hyötyä:
1. Hinnat saavuttaisivat oikean tason (=kysynnän ja tarjonnan määräämän tason) ja ylituotanto ja muut tehokkuushäviöt vältettäisiin.
2. Maataloustukien kustannukset veronmaksajille vältettäisiin.
3. Lannoitteiden käyttö laskisi ja ympäristön kuormitus laskisi tuntuvasti.
Allaoleva kuva esittää subventointien ja lannoitteiden käytön välistä suhdetta. Lähde on OECD.
tiistaina, helmikuuta 28, 2012
Kun ulkomaalainen mies syyllistyi pedofiliaan
Ulkomaalainen miesporukka syyllistyi Suomen lain mukaan pedofiliaan. Käytännössä tämä siis merkitsi sitä, että selvästi yli 18-vuotias mies paritteli 15-vuotiaan tytön kanssa. Ottamatta kantaa siihen, onko tällainen seksuaalisuhde aikuisenoikeasti pedofiliaa, lienee kaikille selvää, että jokainen selvästi yli 18-vuotias suomalainen mies joka viime aikoina on jäänyt kiinni tällaisesta seksuaalisuhteesta, on joutunut valtavan demonisoinnin kohteeksi juridisten seurausten lisäksi. Ja niin ovat joutuneet nämä ulkomaalaiset miehetkin.
Mutta montaa päivää ei tarvinnut odottaa kun ko. miehet saavat ymmärtäjiä ainakin yhden naisen taholta. Homma-foorumin palstalla eräs nainen vastasi kirjoituksiin, joissa ko. ulkomaalaisten miesten pedofilia tuomittiin, näin:
Lueskelin tätä ketjua ja nyt on pakko laittaa lusikka soppaan.
Anteeksi nyt äidit ja isät, mutta 15-vuotias ei ole mikään pikkutyttö. Tuossa iässä kun naisen seksuaalisuus ja tietoisuus omasta vartalosta herää, niin sitä voi verrata 60-luvun vapaaseen rakkauteen. Ja ainakin omassa nuoruudessani 90-luvun Tampereella sitä seuraa saatiin juuri vanhemmista pojista ja miehistä. Luulen tämän johtuvan siitä, että miehet ehkä keskimäärin kuitenkin alkavat seksuaalisesti aktiivisiksi myöhemmin kuin naiset. 15-18 vuotiaana itselläni oli kaksi kertaa enemmän suhteita kuin koko aikuisiällä yhteensä. Näistä suurin osa 20-28 vuotiaita. Niin ja kaikki muuten suomalaisia. Ei käynyt mielessä, että vastapuoli syyllistyi rikokseen. Olinko itse rikokseen yllyttäjä?
En väitä että nainen on väärässä. 15-vuotiaalle tytölle seksi 28-vuotiaan miehen kanssa voi tietysti olla huomattavasti miellyttävämpi kokemus kuin seksi 15-vuotiaan kokemattoman pojan kanssa. Minulle tämä asia on ollut selvää aika kauan, ja olen ymmärtänyt että suuri osa kaikesta moralisesta tyrmistyksestä on teeskentelyä. Suurta kädenheiluttelua ilman mitään sitoutumista mihinkään moraalisiin arvoihin.
Mutta Suomen lain mukaan tässä on on joka tapauksessa kyse rikoksesta ja on minusta hyvä ollakin.
Ylläoleva teksti on sinällään täysin järkevä ja hyvin perusteltu, mutta kun tällainen kommentti esitetään, kun suuri joukko samanlaisen teon tehneitä miehiä on jo demonisoitu ja menettänyt kaiken ihmisarvonsa ilman että kukaan on heitä puolustanut, herää ainakin ilkeä olo siitä, että onko ne aiemmat miehet sitten tuomittu liian jyrkästi vain siksi että he ovat vaikkapa a) kantasuomalaisia tai b) limaisia keski-ikäisiä miehiä. En väitä että näin on.
Haluan vaan taas muistuttaa kaikkia miehiä siitä itsestäänselvyydestä, että sama nainen tai naisporukka saattaa demonisoida yhden miehen alimpaan helvettiin aivan samasta teosta mistä joku toinen mies saa ymmärrystä ja jopa ihailua, eikä naisporukka koe tässä mitään ristiriitaa. On sitten kysymys naisen alistamisesta tai pedofiliasta. Tästä on oikeastaan turha hermostua.
Keskiverto-nainen ei ole oikeasti mikään moraalinen otus: nainen esimerkiksi saattaa haluta Suomeen mahdollisimman paljon ulkomaalaisia miehiä parantaakseen seksuaalista markkina-arvoaan, mutta jälkirationalisoi asian niin, että väittää arvostavansa kansainvälisyyttä. Naiset ihailivat 30-luvulla fasisteja ja Hitleriä eikä se tuottanut heille minkäänlaisia moraalisia ristiriitoja.
Tietysti miehissä on samanlaisia jälkimoralisista ja omien tekojensa ymmärtäjiä, mutta ei yhtä paljon. Mies ei väitä kannattavansa kansainvälisyyttä hakiessaan Filippiineiltä naisen.
Mutta montaa päivää ei tarvinnut odottaa kun ko. miehet saavat ymmärtäjiä ainakin yhden naisen taholta. Homma-foorumin palstalla eräs nainen vastasi kirjoituksiin, joissa ko. ulkomaalaisten miesten pedofilia tuomittiin, näin:
Lueskelin tätä ketjua ja nyt on pakko laittaa lusikka soppaan.
Anteeksi nyt äidit ja isät, mutta 15-vuotias ei ole mikään pikkutyttö. Tuossa iässä kun naisen seksuaalisuus ja tietoisuus omasta vartalosta herää, niin sitä voi verrata 60-luvun vapaaseen rakkauteen. Ja ainakin omassa nuoruudessani 90-luvun Tampereella sitä seuraa saatiin juuri vanhemmista pojista ja miehistä. Luulen tämän johtuvan siitä, että miehet ehkä keskimäärin kuitenkin alkavat seksuaalisesti aktiivisiksi myöhemmin kuin naiset. 15-18 vuotiaana itselläni oli kaksi kertaa enemmän suhteita kuin koko aikuisiällä yhteensä. Näistä suurin osa 20-28 vuotiaita. Niin ja kaikki muuten suomalaisia. Ei käynyt mielessä, että vastapuoli syyllistyi rikokseen. Olinko itse rikokseen yllyttäjä?
En väitä että nainen on väärässä. 15-vuotiaalle tytölle seksi 28-vuotiaan miehen kanssa voi tietysti olla huomattavasti miellyttävämpi kokemus kuin seksi 15-vuotiaan kokemattoman pojan kanssa. Minulle tämä asia on ollut selvää aika kauan, ja olen ymmärtänyt että suuri osa kaikesta moralisesta tyrmistyksestä on teeskentelyä. Suurta kädenheiluttelua ilman mitään sitoutumista mihinkään moraalisiin arvoihin.
Mutta Suomen lain mukaan tässä on on joka tapauksessa kyse rikoksesta ja on minusta hyvä ollakin.
Ylläoleva teksti on sinällään täysin järkevä ja hyvin perusteltu, mutta kun tällainen kommentti esitetään, kun suuri joukko samanlaisen teon tehneitä miehiä on jo demonisoitu ja menettänyt kaiken ihmisarvonsa ilman että kukaan on heitä puolustanut, herää ainakin ilkeä olo siitä, että onko ne aiemmat miehet sitten tuomittu liian jyrkästi vain siksi että he ovat vaikkapa a) kantasuomalaisia tai b) limaisia keski-ikäisiä miehiä. En väitä että näin on.
Haluan vaan taas muistuttaa kaikkia miehiä siitä itsestäänselvyydestä, että sama nainen tai naisporukka saattaa demonisoida yhden miehen alimpaan helvettiin aivan samasta teosta mistä joku toinen mies saa ymmärrystä ja jopa ihailua, eikä naisporukka koe tässä mitään ristiriitaa. On sitten kysymys naisen alistamisesta tai pedofiliasta. Tästä on oikeastaan turha hermostua.
Keskiverto-nainen ei ole oikeasti mikään moraalinen otus: nainen esimerkiksi saattaa haluta Suomeen mahdollisimman paljon ulkomaalaisia miehiä parantaakseen seksuaalista markkina-arvoaan, mutta jälkirationalisoi asian niin, että väittää arvostavansa kansainvälisyyttä. Naiset ihailivat 30-luvulla fasisteja ja Hitleriä eikä se tuottanut heille minkäänlaisia moraalisia ristiriitoja.
Tietysti miehissä on samanlaisia jälkimoralisista ja omien tekojensa ymmärtäjiä, mutta ei yhtä paljon. Mies ei väitä kannattavansa kansainvälisyyttä hakiessaan Filippiineiltä naisen.
maanantaina, helmikuuta 27, 2012
Päivän kysymys
Aamuisessa naistenlehti HS:ssä joku toimittaja ihmettelee, että voiko Suomen sanoa olevan tasa-arvoinen kun yritysten johdossa ei ole vielä juurikaan naisia. Esitän vastakysymyksen:
Milloin suomalaiset naiset alkavat perustaa Angry Birdsin kaltaisia menestyviä yrityksiä ?
Milloin suomalaiset naiset alkavat perustaa Angry Birdsin kaltaisia menestyviä yrityksiä ?
lauantaina, helmikuuta 25, 2012
Korkman hyvinvointivaltion kestävyydestä ja verokilpailusta
Etlan toimitusjohtajan Sixten Korkmanin analyysi hyvinvointivaltion kestävyysvajeesta kannattaa lukea, vaikka ei se ihan uusi olekaan. Siinä on paljon useimmille tuttua analyysiä sekä hyvinvointivaltion historiasta, eduista että haitoista, mutta oleellisinta on ehkä analyysi uhkatekijöistä kuten väestön ikääntymisestä.
Erityisesti verokilpailusta hän sanoo näin:
Globalisaation syveneminen on usein nähty hyvinvointivaltion uhkana. Pelkona on, että tuotannontekijöiden liikkuvuus johtaa itseään ruokkivaan ja hyvinvointimenojen leikkauksiin pakottavaan verokilpailuun (”race to the bottom”). Merkkejä tästä
voi nähdä siinä, että yhtiöverokanta on viime vuosikymmenien aikana laskenut merkittävästi lähes kaikkialla, pääomatulojen verotusta lievennetään yhä useammassa maassa eri tavoin, ja myös korkeimpia ansiotulojen rajaveroasteita on alennettu melkein kaikissa OECD-maissa.
Pelko hyvinvointivaltion romuttumisesta globalisaation takia näyttää kuitenkin toistaiseksi saadun kokemuksen valossa liioitellulta. ...
Vaikka hyvinvointivaltio ja globalisaatio ovat viime vuosikymmeninä voineet edetä rinnakkain, tämä kehitys saattaa epäilemättä tulla tiensä päähän. Näin käy etenkin, jos hyvin koulutettu ja kielitaitoinen sekä yhä kansainvälisemmin orientoitunut nuoriso alkaa äänestää jaloillaan ja valita sijaintimaansa siellä vallitsevan veroasteen ja saavutettavissa olevan tulotason perusteella. Tulojen tasaukselle on perusteensa (vrt. luku 2), mutta sen toteuttaminen käy kansantaloudellisesti ja julkisen talouden kannalta sitä kalliimmaksi mitä herkemmin inhimillinen pääoma liikkuu rajan yli (rahoituksen ja fyysisen pääoman lisäksi).
Hyvinvointivaltion perustaa Korkman kuvaa kappaleessa 2, mihin hän yllä viittaa:
hyvinvointivaltion perusteita on luontevaa hakea niistä ongelmista, joihin markkinatalous ei tarjoa vastauksia.
Markkinatalous saattaa olla tehokas, mutta ei ole mitään takeita siitä, että se johtaisi eettisesti tai poliittisesti hyväksyttävään tulonjakoon. Siksi julkinen valta kaikissa maissa jakaa tuloja uudelleen verojen ja tulonsiirtojen sekä (alihinnoiteltujen) julkisten palvelujen kautta ja osaltaan myös sosiaalivakuutusjärjestelmien puitteissa. Lisäksi markkinoihin liittyy monia puutteita (market failures), jotka perustelevat julkisen vallan toimia.
Työttömyysvakuutus ei voi toimia yksityiseltä pohjalta ja markkinaehtoisesti, koska tällöin pienen työttömyysriskin työntekijät jättäisivät vakuutuksen ottamatta. Kun vakuutuksenottajina olisivat vain korkean työttömyysriskin palkansaajat (adverse selection tai käänteinen valikoituminen), muodostuisivat vakuutusmaksut järjestelmän toimivuuden kannalta liian korkeiksi. Vaihtoehtoisesti vakuutusta tarjottaisiin vain alhaisen työttömyysriskin omaaville työntekijöille (cream skinning), jolloin suojaa tarvitsevien palkansaajien riskit jäisivät kattamatta. Lisäpulmana on, että vakuutusturva voi muuttaa vakuutetun käyttäytymistä riskin laukeamista lisäävästi (moral hazard tai moraalikato).
Pakollinen työttömyysvakuutus korvaa tulonmenetystä ja mahdollistaa samalla sen, että työpaikkansa menettänyt työntekijä voi käyttää jonkin verran aikaa itselleen sopivan uuden työpaikan löytämiseen. Oikein mitoitettuna järjestelmä lisää sekä palkansaajan turvaa että työmarkkinoiden tehokkuutta. Sen sijaan korkeat korvausasteet, etenkin jos ne ovat pitkäkestoisia, voivat heikentää työmarkkinoiden toimivuutta vähentämällä alttiutta hakea ja ottaa vastaan työtä.
Kestävyysvaje on oleellinen uhka, eikä se välttämättä ratkea edes poliitikkojen haikailemalla nopealla talouskasvulla:
Suomen julkinen talous on tätä nykyä rakenteelliseesti alijäämäinen eli kärsii kestävyysvajeesta. Poliittisesti suosituin vaihtoehto tilanteen korjaamiseksi on talouden kasvun nopeuttaminen. Jokaisen puolueen talouspoliittisen ohjelman ydin näyttää olevan väite, että talouden kasvua voidaan ansiokkaan talouspolitiikan
avulla nopeuttaa siinä määrin, ettei tarvita julkisten menojen leikkauksia tai ainakaan tavallisiin kansalaisiin kohdistuvia veronkiristyksiä. Yleensä ei kerrota kovinkaan tarkkaan niistä talouspolitiikan toimista, joilla kasvun arvioidaan saatavan merkittävästi nopeutumaan. Lisäksi väite kasvusta ratkaisuna julkisen talouden ongelmiin on varsin kyseenalainen, kuten Baumolin taudin ja Wagnerin lain lähempi tarkastelu osoittaa.
Tosiasiassa kasvun nopeutuminen jopa heikentää julkisen talouden tasapainoa kasvattamalla alati julkisiin palveluihin kohdistuvia vaatimuksia. Talouskasvu ei ole sen kaltainen patenttiratkaisu julkisen talouden rahoitusongelmiin kuin usein kuvitellaan.
Lisäksi Hyvinvointivaltion rahoittamiseksi kerätyt verot ovat maksajiensa rasituksena ja lisäksi ne aiheuttavat kansantaloudellisia tehokkuustappioita. Nämä ilmenevät työllisyyden heikkenemisenä, kun verotus lyö kiilan tuotannossa syntyvän arvonlisäyksen ja työntekijän saaman nettokorvauksen välille. Korkeat työtulojen marginaaliverot heikentävät myös motivaatiota kouluttautua tai panostaa työuralla etenemiseen. Pääoma- ja yritysverot vähentävät vuorostaan säästämistä ja investointeja sekä talouden kasvua. Verotuksen aiheuttamat tehokkuustappiot ovat sitä suurempia mitä korkeammat ovat veroasteet ja vieläpä niin, että tappiot kasvavat veroasteen nousua nopeammin (likimäärin veroasteen kasvun neliöllä)...
Sosiaalivakuutusjärjestelmän etuudet torjuvat köyhyyttä, mutta ne voivat myös vaikuttaa passivoivasti. Ne saattavat muuttaa vakuutettujen käyttäytymistä sosiaaliturvan käyttöä lisäävästi.Tutkimusten mukaan työttömyysjaksot ovat sitä pitempiä mitä korkeampaa on työttömyysturvan taso....
Edulliset varhaiseläkejärjestelmät ovat monessa maassa myötävaikuttaneet siihen, että työurat ovat jääneet yhä lyhyemmiksi suhteessa elinaikaodotteeseen. Asumis- ja perhepolitiikka voivat vaikuttaa osaltaan jopa perherakenteisiin, ne voivat esimerkiksi lisätä yksinhuoltajaperheiden määrää. On runsaasti esimerkkejä siitä, että sosiaalipolitiikan taso ja ehdot ohjaavat käyttäytymistä ja ovat usein omiaan aiheuttamaan kansalaisten tukiriippuvuutta.
Erityisesti verokilpailusta hän sanoo näin:
Globalisaation syveneminen on usein nähty hyvinvointivaltion uhkana. Pelkona on, että tuotannontekijöiden liikkuvuus johtaa itseään ruokkivaan ja hyvinvointimenojen leikkauksiin pakottavaan verokilpailuun (”race to the bottom”). Merkkejä tästä
voi nähdä siinä, että yhtiöverokanta on viime vuosikymmenien aikana laskenut merkittävästi lähes kaikkialla, pääomatulojen verotusta lievennetään yhä useammassa maassa eri tavoin, ja myös korkeimpia ansiotulojen rajaveroasteita on alennettu melkein kaikissa OECD-maissa.
Pelko hyvinvointivaltion romuttumisesta globalisaation takia näyttää kuitenkin toistaiseksi saadun kokemuksen valossa liioitellulta. ...
Vaikka hyvinvointivaltio ja globalisaatio ovat viime vuosikymmeninä voineet edetä rinnakkain, tämä kehitys saattaa epäilemättä tulla tiensä päähän. Näin käy etenkin, jos hyvin koulutettu ja kielitaitoinen sekä yhä kansainvälisemmin orientoitunut nuoriso alkaa äänestää jaloillaan ja valita sijaintimaansa siellä vallitsevan veroasteen ja saavutettavissa olevan tulotason perusteella. Tulojen tasaukselle on perusteensa (vrt. luku 2), mutta sen toteuttaminen käy kansantaloudellisesti ja julkisen talouden kannalta sitä kalliimmaksi mitä herkemmin inhimillinen pääoma liikkuu rajan yli (rahoituksen ja fyysisen pääoman lisäksi).
Hyvinvointivaltion perustaa Korkman kuvaa kappaleessa 2, mihin hän yllä viittaa:
hyvinvointivaltion perusteita on luontevaa hakea niistä ongelmista, joihin markkinatalous ei tarjoa vastauksia.
Markkinatalous saattaa olla tehokas, mutta ei ole mitään takeita siitä, että se johtaisi eettisesti tai poliittisesti hyväksyttävään tulonjakoon. Siksi julkinen valta kaikissa maissa jakaa tuloja uudelleen verojen ja tulonsiirtojen sekä (alihinnoiteltujen) julkisten palvelujen kautta ja osaltaan myös sosiaalivakuutusjärjestelmien puitteissa. Lisäksi markkinoihin liittyy monia puutteita (market failures), jotka perustelevat julkisen vallan toimia.
Työttömyysvakuutus ei voi toimia yksityiseltä pohjalta ja markkinaehtoisesti, koska tällöin pienen työttömyysriskin työntekijät jättäisivät vakuutuksen ottamatta. Kun vakuutuksenottajina olisivat vain korkean työttömyysriskin palkansaajat (adverse selection tai käänteinen valikoituminen), muodostuisivat vakuutusmaksut järjestelmän toimivuuden kannalta liian korkeiksi. Vaihtoehtoisesti vakuutusta tarjottaisiin vain alhaisen työttömyysriskin omaaville työntekijöille (cream skinning), jolloin suojaa tarvitsevien palkansaajien riskit jäisivät kattamatta. Lisäpulmana on, että vakuutusturva voi muuttaa vakuutetun käyttäytymistä riskin laukeamista lisäävästi (moral hazard tai moraalikato).
Pakollinen työttömyysvakuutus korvaa tulonmenetystä ja mahdollistaa samalla sen, että työpaikkansa menettänyt työntekijä voi käyttää jonkin verran aikaa itselleen sopivan uuden työpaikan löytämiseen. Oikein mitoitettuna järjestelmä lisää sekä palkansaajan turvaa että työmarkkinoiden tehokkuutta. Sen sijaan korkeat korvausasteet, etenkin jos ne ovat pitkäkestoisia, voivat heikentää työmarkkinoiden toimivuutta vähentämällä alttiutta hakea ja ottaa vastaan työtä.
Kestävyysvaje on oleellinen uhka, eikä se välttämättä ratkea edes poliitikkojen haikailemalla nopealla talouskasvulla:
Suomen julkinen talous on tätä nykyä rakenteelliseesti alijäämäinen eli kärsii kestävyysvajeesta. Poliittisesti suosituin vaihtoehto tilanteen korjaamiseksi on talouden kasvun nopeuttaminen. Jokaisen puolueen talouspoliittisen ohjelman ydin näyttää olevan väite, että talouden kasvua voidaan ansiokkaan talouspolitiikan
avulla nopeuttaa siinä määrin, ettei tarvita julkisten menojen leikkauksia tai ainakaan tavallisiin kansalaisiin kohdistuvia veronkiristyksiä. Yleensä ei kerrota kovinkaan tarkkaan niistä talouspolitiikan toimista, joilla kasvun arvioidaan saatavan merkittävästi nopeutumaan. Lisäksi väite kasvusta ratkaisuna julkisen talouden ongelmiin on varsin kyseenalainen, kuten Baumolin taudin ja Wagnerin lain lähempi tarkastelu osoittaa.
Tosiasiassa kasvun nopeutuminen jopa heikentää julkisen talouden tasapainoa kasvattamalla alati julkisiin palveluihin kohdistuvia vaatimuksia. Talouskasvu ei ole sen kaltainen patenttiratkaisu julkisen talouden rahoitusongelmiin kuin usein kuvitellaan.
Lisäksi Hyvinvointivaltion rahoittamiseksi kerätyt verot ovat maksajiensa rasituksena ja lisäksi ne aiheuttavat kansantaloudellisia tehokkuustappioita. Nämä ilmenevät työllisyyden heikkenemisenä, kun verotus lyö kiilan tuotannossa syntyvän arvonlisäyksen ja työntekijän saaman nettokorvauksen välille. Korkeat työtulojen marginaaliverot heikentävät myös motivaatiota kouluttautua tai panostaa työuralla etenemiseen. Pääoma- ja yritysverot vähentävät vuorostaan säästämistä ja investointeja sekä talouden kasvua. Verotuksen aiheuttamat tehokkuustappiot ovat sitä suurempia mitä korkeammat ovat veroasteet ja vieläpä niin, että tappiot kasvavat veroasteen nousua nopeammin (likimäärin veroasteen kasvun neliöllä)...
Sosiaalivakuutusjärjestelmän etuudet torjuvat köyhyyttä, mutta ne voivat myös vaikuttaa passivoivasti. Ne saattavat muuttaa vakuutettujen käyttäytymistä sosiaaliturvan käyttöä lisäävästi.Tutkimusten mukaan työttömyysjaksot ovat sitä pitempiä mitä korkeampaa on työttömyysturvan taso....
Edulliset varhaiseläkejärjestelmät ovat monessa maassa myötävaikuttaneet siihen, että työurat ovat jääneet yhä lyhyemmiksi suhteessa elinaikaodotteeseen. Asumis- ja perhepolitiikka voivat vaikuttaa osaltaan jopa perherakenteisiin, ne voivat esimerkiksi lisätä yksinhuoltajaperheiden määrää. On runsaasti esimerkkejä siitä, että sosiaalipolitiikan taso ja ehdot ohjaavat käyttäytymistä ja ovat usein omiaan aiheuttamaan kansalaisten tukiriippuvuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)