Rajalaki ja ihmisoikeudet - Jukka Korpela kirjoittaa asiasta Kanavassa

Päivi Räsäsestä voi olla montaa mieltä mutta ainakaan hän ei ole väittänyt että Suomen pitää kääntää toinen poskensa Venäjälle koska Vuorisaarna velvoittaa meitä.

Liittyen rajalakiin Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi sen sijaan toteaa: "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan". Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi ja korkeimman oikeuden presidentti Tatu Leppänen vetävät samaa virttä.

Historian professori Jukka Korpela kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (sivu 6 eteenpäin) siitä historiallisesta prosessista miten ihmisoikeusretoriikka on nostettu kaiken yläpuolelle. Nämä ihmiset puhuvat Korpelan mukaan aiheellisesti oikeuslaitoksen itsenäisyydestä, mutta ovat osa 60-luvulla alkanutta tiettyä poliittista ajattelua joka siis asettaa ihmisoikeussopimukset Suomen kansan edun edelle ja olettaa nämä sopimukset jollain lailla ikuisiksi ja historian viimeisiksi sanoiksi joita ei voi muuttaa. Tekee asioista pyhiä siinä mielessä, että Suomen kansan suvereniteetti niiden osalta on päättynyt.

Kuusiniemi toteaa mm.:

"jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus.""

Korpela kirjoittaa:

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi arvosteli ylituomaripäivillä 7.12.2023 ja Ylen haastattelussa 29.12.2023 sitä, kuinka vaarallista on, kun poliitikot hyökätessään laillisuusvalvojaa vastaan horjuttavat yhteiskunnan perustuksena olevaa vallan kolmijako-oppia. Häntä pelotti, että poliittinen valta alistaa tuomioistuimet kuten Itä-Euroopassa. Huoli on oikeutettu.

Ongelmallisempi on väite, ettei oikeusvaltiossa voi säätää ihmis- ja perusoikeuksia loukkaavia lakeja. Se sisältää ajatuksen, että olisi jokin eduskuntaa korkeampi lainsäätäjä. Oikeustieteellisissä teksteissä käsitellään usein asioita ajattomuudessa. ...

Historioitsijan mukaan lakeja pitää tulkita historiallisessa kontekstissaan, koska historia kattaa kaiken ajan ja maailman. Historia muuttuu ja siten kaikki historian ilmiötkin, mukaan lukien moraali, totuus ja käsitys oikeudesta. Kun historian konteksti muuttuu, poistuu myös toisen ajan antama legitiimisyys väitteiltä, vaikka niiden muoto säilyisikin. Kuinka siis ihmis- ja perusoikeuksista on tullut osa oikeusjärjestelmän normistoa niin, että ne nähdään joskus universaalina totuutena?

Korpela on taas aivan erinomainen niin kuin kirjassaan Muinais-Venäjän myytti. Hänen hiukan monimutkainen kertomuksensa päättyy konkluusioon:

Näin ollaankin alkuperäisen kysymyksen äärellä. Eduskunnan pitää voida säätää lakeja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Tämän pitää tapahtua laillisten muotojen puitteissa eikä nollaamalla lainvalvojia. Jos laki on perustuslain vastainen, se pitää säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki loukkaa kansainvälistä sopimusta, pitää sopimus sanoa irti. Jos laki on vastoin EU:n perussääntöjä ja EU-lakia, pitää erota EU:sta. Kuitenkin laki on muutettava, kun yhteiskunnallinen tilanne niin vaatii: mennään yhteiskunta eikä laki edellä."

Kyse ei ole vain teoreettisesta saivartelusta eikä valtion suvereniteetin kultista vaan kirjoituksen alun historiallisesta kontekstista. Kun maailma muuttuu, pitää sääntöjen seurata kehitystä. Yhteiskunnallinen ja moraalifilosofinen kehitys, joka johti perusoikeuksien muuttumiseen laeiksi ei ollut väärä kehitys. Ongelma on pitää tätä kehityksen päätepisteenä ja lopettaa historia. Tuorin sanoin "voimassa oleva oikeus on vain pysäytyskuva keskustelusta, johon oikeudelliset toimijat tuottavat jatkuvasti uusia puheenvuoroja".

Onko oikeusvaltio vaarassa?

Oikeusvaltion väitetään mahdollisesti olevan vaarassa Suomessakin. Oikeuslaitoksen riippumattomuutta pitää siksi vahvistaa korkeimman oikeuden presidentin Tatu Leppäsen mukaan. Leppäsen mukaan pitää varautua ongelmiin ajoissa, mikä tietysti on totta.

Oma ei-asiantuntijan käsitykseni on kuitenkin, että oikeusvaltion stabiilisuutta Suomessa ei realistisesti vaaranna ainakaan tällä hetkellä muu kuin se, jos oikeusvaltio on kykenemätön saamaan itärajaa suljetuksi. Jos oikeusoppineet selittävät että Suomi ei voi sulkea itärajaansa koska kansainväliset ihmisoikeussopimukset estävät sen, monet suomalaiset varmasti ajattelevat, että on parempi luopua oikeusvaltiosta kuin oikeudesta sulkea itäraja.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi väittää että ihmisoikeussopimukset jyräävät jopa Suomen perustuslain.

"KHO:n Kuusiniemi muistuttaa, että jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus."

Kuusiniemi vaarantaa suomalaisen oikeusvaltion tällaisilla puheillaan.

Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi väitti jopa:”Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan".

Ollaan pragmaattisia. Ihmisoikeussopimuksia - tai suomalaisia ihmisoikeusjuristeja - ei kannata ottaa liian vakavasti. Hallituksen rajalaki tehdään perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Jos se rikkoo jotain kansainvälistä sopimusta, se on tehty rehellisesti, tietoisesti ja avoimesti. Tarkoitus ei ole provosoida vaan edistää ensi sijassa maan etua. Jos Pirjatanniemi olisi oikeassa, Suomen pitäisi tietysti irtisanoa kaikki ihmisoikeussopimuksensa.

Onko työhön kulunut aika ihmiseltä pois (eli negatiivista utiliteettia)?

Kun tutustuu taloustieteeseen tai sen soveltajien puheisiin tavallaan "ulkopuolisena" (mutta 35v yksityisessä yrityksessä toimineena), yksi hämmentävimmistä asioista on seuraava:

Ihminen toimii uusklassisen taloustieteen Homo Economicus -oletuksen mukaan omien preferenssien mukaisesti jotka preferenssit voivat olla periaatteessa mitä tahansa. Taloustieteilijät eivät ole kovin kiinnostuneita siitä miten preferenssit muodostuvat. Preferenssit ovat käytännössä yksilökohtaisia.

Sitten "varmana tietona" kuitenkin esitetään mm. että koska työhön kulunut aika on ihmiseltä pois (negatiivista utiliteettia) ja raha (tai se mitä sillä saadaan) on positiivista utiliteettia, niin mitä nopeammin ihminen tekee rahaa ja jää sitten elämään koroillaan, sitä korkeampi hänen hyvinvointinsa on. Preferenssit eivät sitten käytännössä olekaan mitä tahansa.

Oma työkokemukseen yms. perustunut ihmettely alkaa sitten kuitenkin aueta kun lukee joitain fiksumpia taloustieteilijöitä:

Paul Collier toteaa kirjassaan "Greed is Dead": Initially, rational choice meant no more than consistency in the application of these preferences – if I choose the steak au poivre at my favourite restaurant today, I will choose it again if I return next week. Consistency allows for the possibility of altruism, albeit somewhat fatuously: thus my utility is being maximized by the warm feeling engendered by my generosity. Indeed, since this argument can account for more or less any behaviour, it has little content: even if I choose a different dish at the restaurant, it must be because I have a taste for variety; if I do not send another cheque to the charity, we just learn more about my preferences – specifically, the diminishing marginal returns to my generosity. ... the claim that what I have done must maximize my utility, otherwise I wouldn’t have done it, lacks power to explain what I have done, far less predict what I might do. And so, in practical application, utility maximization came to mean something more specific: that people respond to financial incentives. Enter possessive individualism: Economic Man was greedy and selfish. And lazy. Effort reduced his utility.

Ha-Joon Chang kirjassaan Economics, the User's manual toteaa: Economists working in the individualist tradition do not ask where individual preferences come from. They treat them as the ultimate data, generated from within 'sovereign' individuals. The idea is best summarized in the maxim 'De gustibus non est disputandum' ("Taste is not a matter of dispute'). Yet our preferences are strongly formed by our social environment - family, neighbourhood, schooling, social class and so on. Coming from different backgrounds, you don't just consume different things but you get to want different things. This process of socialization means that we cannot really treat individuals as atoms separable from each other. Individuals are - if we use a fancy term - 'embedded' in their societies. If individuals are products of society, Margaret Thatcher was seriously wrong when she famously (or infamously) said, 'There is no such thing as society. There are individual men and women, and there are families.' There cannot be such a thing as an individual without society.

Samuel Bowles kirjassaan The cooperative animal kertoo millaisia preferenssejä meillä on. Materiaalisten preferenssien lisäksi meillä on sosiaalisia preferenssejä, jotka eivät ole yksilön itsensä valitsemia tai joskus edes sosiaalisesti yhteisössä oppimia, vaan geneettisesti määräytyneitä.

Alkuperäinen alun ihmettelyni alkaakin avautua:

Työ ei ole läheskään kaikille ihmisille negatiivinen utiliteetti, vaan työ luo ihmiselle merkitystä, identiteettiä ja antaa älyllisiä haasteita. Työyhteisö on usein ihmisen oleellisimpia sosiaalisia yhteisöjä - se miten työtoverit arvostavat hänen kontribuutiotaan on usein hänen merkittävimpiä motiivejaan - mm. huonosta työsuorituksesta seuraavan häpeän välttäminen.

Insinööri tuotekehitysprojektissa ei toimi vain palkkaansa maksimoiden vaan ensi sijassa aivan muista motiiveista. Kun kapitalisti antaa hänelle jonkun taloudellisen bonuksen, hän ei välttämättä siitä suuresti innostu.

Myyntimies toimii enemmän taloustieteen Economic Man -oletuksen mukaisesti. Hänet on myös sosiaalistettu toimimaan niin että bonus isosta kaupasta lämmittää sydäntä eikä vain nosta materiaalista tulosta.

Sota ja altruismi

Olen kirjoittanut referaatin taloustieteilijöiden Samuel Bowles ja Herbert Gintis kirjasta The Cooperative Species.

Perustavanlaatuisin havainto on, että varhainen ihminen ajautui ekologiseen lokeroon (nicheen), missä hän metsästi suurriistaa pienehkössä yhteisössä ja valtasi resursseja toisilta ihmisyhteisöiltä väkivaltaisesti. Siinä missä gasellit ja gepardit kehittyivät kilpailussa toisiaan vastaan, ihmiset kehittyivät pitkälti väkivaltaisessa kilpailussa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä suurin osa kilpailusta oli kilpailua ihmisyhteisöjen välillä. Tehottoman yhteisön jäsen – erityisesti mies mutta usein myös nainen ja lapsi – kuoli yhdessä muiden saman yhteisön jäsenten kanssa pitkälti henkilökohtaisista ominaisuuksistaan riippumatta.

... Metsästäjä-keräilijöillä ja paimentolaisilla miesten tavallisin kuolinsyy on sota – 40% miehistä kuolee yhteisöjen välisissä sodissa.

Yhteisöllisyys edellytti yhteistyötä jäsenten kesken ja sitä, että osa yhteisöstä oli valmis vaarantamaan henkensä muiden hyväksi. Yhteisön oli kyettävä minimoimaan se, että vapaamatkustajat käyttävät altruisteja hyväkseen. Ihmisen innovaatiokyky mahdollisti kokeilun erilaisilla käytännön tavoilla (instituutioilla) järjestää yhteisöjen sisäinen toiminta. Saaliin jaon ja yksiavioisuuden (monogamian) kaltaiset instituutiot olivat erityisen tehokkaita järjestäytymistapoja.

... normien rikkojia myös rankaistiin. Ihmisyhteisöillä oli taipumus innovoida normeja, mutta kun tietystä normista oli tullut vallitseva, sitä ylläpidettiin rankaisemalla. Kitsaita ja laiskoja yhteisön jäseniä, vapaamatkustajia ja egoisteja pilkattiin aluksi päin naamaa, mutta lopulta joukko miehiä ja / tai naisia sopi yhdessä koordinoidusti rangaistuksesta ja sen täytäntöönpanosta. Antropologi Christopher Boehm kertoo kirjassaan Hierarchy in the Forest, että koordinoitu rankaiseminen oli metsästäjä-keräilijöillä lähes universaalia. Vahvakin mies kyettiin ääritapauksessa tappamaan jousella tai karkottamaan yhteisöstä.

Koulukiusaajako uhri?

Kiusaaja on tosiaankin uhri mutta vain yhdessä suhteessa - nyky-yhteiskunta ei suostu AJOISSA reagoimaan kiusaamiseen tavalla joka sopeuttaa kiusaajan yhteisöön. Englanniksi "socialize". (Koska näin on, kiusaaja joutuu aikuisena joko vankilaan, kauppakorkeakouluun tai johtajaksi. Usein kai kaikkiin kolmeen 😏.) 

Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunta oli tässä suhteessa aivan ylivoimainen. Antropologi Christopher Boehm on tutkinut metsästäjä-keräilijöitä. Nämä eivät vain panneet kiusaajia kuriin vaan romuttivat yleisesti niidenkin haaveet jotka a) halusivat johtajiksi, b) halusivat monopolisoida yhteisön (band) naiset, c) olivat saitoja eivätkä jakaneet saalistaan muille teamin jäsenille niiden säääntöjen mukaan jotka siinä teamissä vallitsi tai d) eivät suostuneet koskaan kontribuoimaan teamin hankkeisiin kuten metsästykseen tai resurssien valtauksiin. 

Ensin näille "alfoille" hiukan naureskeltiin päin naamaa mutta jos ei auttanut suoritettiin ns. koordinoitu rankaisu. 

Boehm: "humans are innately disposed to form social dominance hierarchies similar to those of the African great apes, but that prehistoric hunter-gatherers, acting as moral communities, were largely able to neutralize such tendencies--just as extant hunter-gatherers do. The ethnographic basis for that hypothesis was that present-day foragers apply techniques of social control in suppressing both dominant leadership and undue competitiveness. . . In 1993 I published the principal results of my continuing survey of forager and tribal egalitarians. With respect to both the hunter-gathers and the tribesmen in my sample, the hypothesis was straightforward: such people are guided by a love of personal freedom. For that reason they manage to make egalitarianism happen, and do so in spite of human competitiveness--and in spite of innate human tendencies to dominance and submission that easily lead to the formation of social dominance hierarchies. People can arrest this process by reacting collectively, often preemptively, to curb individuals who show signs of wanting to dominate their fellows. Their reactions involve fear (of domination), angry defiance, and a collective commitment to dominate, which is based on a fear of being individually dominated. As potential subordinates, they are able to express dominance because they find collective security in a large, group-wide political coalition."

Kulttuurisota, kansallinen yhtenäisyys ja ideologia kansan kaviaarina

Minulle tuntematon Mikael Rauhalahti kirjoittaa Sarastuksessa kansankokonaisuus-blogin hengessä. 

Kun vertaa Suomen ja Yhdysvaltain vuoden 2024 presidentinvaalien ilmapiirejä, ei voi olla toteamatta: Suomi on yhteiskuntana paljon terveempi kuin Yhdysvallat. Suomessa kilpailuasetelmassa olivat muiden muassa Jussi Halla-aho ja Li Andersson, mutta ideologisista erimielisyyksistään huolimatta he kykenivät ottamaan toisistaan mittaa asiallisella tyylillä. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa loanheitto ja demonisointi ovat asioita, joilla voi saavuttaa hyvin vähän, ja selvästi politiikan laitojakin edustavat ovat vähitellen oivaltamassa sen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa suuri osa kansasta tuntuu olevan sitä mieltä, että presidentinvaaleissa on kysymys hyvän ja pahan välisestä lopunajan taistelusta. Politiikka ja etiikka ovat erottamattomasti sulautuneet yhteen, ja viholliset haetaan oman maan sisältä. Tilanne alkaa muistuttaa viidensadan vuoden takaista uskonpuhdistuksen repimää Saksaa, mutta ideologiat ovat ottaneet uskonnon paikan elämää suurempana kysymyksenä, jonka suhteen ei suostuta tekemään myönnytyksiä. Puolueet ja poliitikot ovat lähes luopuneet oman linjan ja tulevaisuusvision markkinoimisesta ja keskittyvät lokaamaan vastapuolta, koska sellainen viesti myy paremmin.

Sekä radikaaleille vallantavoittelijoille että politiikan penkkiurheilijoille ideologinen paatos on kaviaaria, käytännön ratkaisut kaurapuuroa. Ne yhdysvaltalaiset, jotka eivät halua ottaa osaa tähän kulttuurisotaan, eivät ryhmity käytännönläheiseksi keskilinjan puolueeksi, vaan jättävät äänestämättä. 

... hyvät ajat saavat pienet ongelmat tuntumaan suurilta. Hyvinvoinnin paraneminen ja entisaikojen ihmisoikeusaktivistien kaikkien tavoitteiden saavuttaminen ovat saaneet yhä triviaalimmat asiat nousemaan kiivaiden debattien aiheiksi, jotka jakavat kansalaisia eri leireihin. Viidenkymmenen vuoden takaiset vasemmistoradikaalit eivät olisi voineet kuvitellakaan, että heidän seuraajansa pitäisivät kolmannen sukupuolen virallistamista yhtenä keskeisimmistä ideologisista tavoitteista. He olivat yleisesti varsin amerikkalaisvastaisia ja olisivat epäilemättä olleet aika masentuneita, jos olisivat tienneet, että 2000-luvun Suomessa monet vasemmistolaiset imitoivat Yhdysvaltain kulttuurisotaa saadakseen jotain tekemistä hivelemään ideologista hermoa. Pankit ovat jääneet kansallistamatta ja työttömyys poistamatta, mutta uuden polven vasemmistoradikaalit ratkovat innolla sellaisiakin ongelmia, joita tuskin kukaan pitäisi ongelmina, jos niistä ei olisi sellaisia tekemällä tehty. 

Niin käy, kun henkilöillä, joille ideologia on elämän suuri intohimo, ei ole mitään järkevää tekemistä. Ihmisoikeusaktivismista on tullut lifestyleä, jossa aktivistien kokemus taistelusta ihmisoikeuksien puolesta vaikuttaa olevan tärkeämpi asia kuin itse ihmisoikeudet.

Jos kiinnosti, jatkakaa tästä.

Kansan itsepuolustus ja käpykaartilaiset

Kansa on ihmisyhteisö, joka puolustaa itseään tarpeen vaatiessa ase kädessä. Kansan jäsen on ihminen, joka on valmis puolustamaan ihmisyhteisöään (kansaa) ase kädessä ja vaarantamaan henkensä. Pidän tätä eräänlaisena kansan määritelmänä tai oikeammin välttämättömänä ehtona kansan olemassaololle.

Tämä on samalla minun vastaukseni kirjailija ja oikeustieteen tohtori Jarkko Tontille, joka totesi HS:ssä vuonna 2011:  Ihmisistä pitää puhua yksilöinä, eikä niputtaa kaikkia johonkin kansaan. En minä ainakaan tiedä, mikä on kansa ja kuka siihen kuuluu ja millä perusteella.

En väittele asiasta, totean vain, että näin määrittelen kansan. Tiedän, että Tontilla ja monella muulla on maailmankuva, jossa hän olettaa että yksilö on kaiken mitta, eikä mitään kansaa sinällään ole. Minulle kansa on olento, joka syntyy tietyn ihmisyhteisön yhteisen kokemuksen - lähinnä puolustustaistelun - kautta. Kansa ei ole pelkkä etnisesti tai kielellisesti määritelty ryhmä.

Tietenkin on mahdotonta tieteen keinoin määrittää, onko Tontti vai minä oikeassa muuten paitsi siltä osin, että ihmislajin historiassa ihminen on sosiaalinen eläin ja metsästäjä-keräilijä tms. yhteisön jäsen eikä mikään yksilö. Yksilö on luotu konstruoimalla keskiajan Euroopassa.

Kansan jäsen on valmis puolustamaan yhteisöään (kansaa). Se osallistuuko jokainen kansan jäsen iästä, sukupuolesta, terveydentilasta tms. maanpuolustukseen ase kädessä on asia, joka ihannetilassa päätetään yhdessä tilanteesta riippuen. Oleellista on että määritelmän omaisesti jokainen kansan jäsen on valmis osallistumaan puolustustaisteluun.  (Itse olen tullut siihen tulokseen, että maahanmuuttaja voi muuttua kansan jäseneksi osallistuessaan maanpuolustukseen. Kukaan ei siksi käytännössä kiistä että tataariyhteisö on Suomen kansan osa.)

Suomessa kansa toteuttaa tällä hetkellä maanpuolustusta valtio-nimisen instituution avulla. Päätöksiä maanpuolustuksesta tehdään tällä hetkellä demokratian keinoin valtion puitteissa. Valtiolla on kansalaisuuden käsite, joka ei toistaiseksi perustu kansan jäsenyyteen.

Jos otamme esimerkkinä esimodernin yhteiskunnan vaikkapa paimentolaisheimon, puolustus (ja hyökkäys) järjestettiin yhteisöllisesti kokoamalla heimon miehet taistelemaan. Osallistuminen yksittäiseen sotaretkeen perustui vapaaehtoisuuteen, yhteiseen identiteettiin ja ryhmäpaineeseen, mutta jos joku jatkuvasti vetäytyi velvollisuudesta, häntä alettiin painostamaan ja saatettiin lopulta sulkea pois yhteisön yhteistyön piiristä. Tällainen toimi niissä oloissa.

Suomessa sodan aikana rintamakarkureita jopa ammuttiin. Toisin sanoen puolustukseen osallistumattomuuden ongelmaa ratkaistiin valtion väkivaltamonopolin avulla ja ankaralla rankaisulla. 

Ukrainassa tänä päivänä herättää melkoista katkeruutta esimerkiksi niissä naisissa, joiden miehet ovat rintamalla, kun he näkevät että osa miehistä pakoilee maanpuolustustehtävää. Suomessa puolustusministerin kommentin takia yli 1000 henkilöä on luopunut reservistä. 

Nykyään käpykaartilaisia ei Suomessa ammuta eikä edes rangaista, vaan laki sallii toistaiseksi tällaisen käyttäytymisen. 

Ymmärrän nippa nappa sen, että joku kaksikymmentä vuotta sitten kuvitteli, että sota on täysin mahdoton asia ja siksi armeijaan on turha mennä, mutta enää puolustuksesta kieltäytyminen ei ole moraalisesti perusteltavissa. Edelleen laki sallii siviilipalveluksen ja reservistä karkaamisen. Toistaiseksi. En pidä tätä järkevänä enkä moraalisesti oikeana. Täysiä valtion kansalaisoikeuksia ei ole mielekästä antaa käpykaartilaisille. Suomalaisia (kansan jäseniä) he eivät määritelmän omaisesti ole. 

Liberaalit toteavat, että on orjuutta pakottaa ihmiset asevelvollisuuteen. Itse totean, että on moraalisesti väärin olla osallistumatta puolustukseen. Se päättääkö kansa yhdessä järjestää puolustuksen asevelvollisuuden kautta on kansan päätös ja ensi sijassa tehokkuuskysymys.  Taloustieteen tohtori Vesa Kanniainen on todennut, että Rajamaissa yleinen asevelvollisuus on tehokas tapa toteuttaa maanpuolustus itseä suurempaa vihollista vastaan. Perustelut ovat tässä. 

Romahtaako Eurooppa sotilaallisesti? (osa 1)

Trump ilmoitti taas, että ei suojele ainakaan niitä Nato-maita, jotka eivät maksa osuuttaan Naton puolustuksesta. USA:n molemmat puolueet ovat pitkään puhuneet siitä, että Euroopan on otettava ensisijainen vastuu omasta puolustuksestaan. Eurooppa ei ole tehnyt juuri mitään. Puola, Suomi ja Baltia kyllä, mutta monet muut maat eivät.

Nyt USA on poliittisessa kaaoksessa, emmekä voi varmasti tietää suojeleeko USA Suomeakaan, vaikka maksamme nippa nappa osuutemme Naton puolustuksesta. Naton ydinasepelote heikkenee joka tapauksessa jos Trump valitaan. Ydinasepelotteen päätarkoitus on estää sota kokonaan, jolloin USA ei joudu lähettämään sotilaita Nato-maihin taistelemaan, mutta Trump on sabotoimassa ydinasepelotetta.

Voimmeko - siis Eurooppa - ottaa itse vastuun puolustuksestamme. New York Times toteaa ilmiselvän asian - Eurooppa ei tällä hetkellä eikä lähitukevaisuudessakaan pärjää ilman USA:ta:

there is little prospect that Europe can replace the United States as a guarantor of security anytime soon — and not without sharply enhanced military spending beyond the NATO goal of 2 percent of economic output, which only 11 of the alliance’s 31 members currently meet.

Otsikossa kysytään, olaanko liikkeellä liian myöhään ja ollaanko tekemässä liian vähän:

Europe Wants to Stand on Its Own Militarily.  

Is It Too Little, Too Late?

Vastaus on tietenkin: ollaan varsinkin siinä tapauksessa että Trump valitaan presidentiksi. Mutta oletetaanpa, että ei valita. Siinä tapauksessa Eurooppa huokaisisi taas helpotuksesta ja jättäisi taas tekemättä tarpeeksi. Alettaisiin riidellä sisäisesti vaikkapa talousasioista.

Tuleva presidenttimme antoi ymmärtää, että Trumpin puheet ovat todennäköisesti pelkkiä vaalipuheita. Entä jos eivät olekaan? HS haastatteli amerikkalaista viestinnän professoria Leonard Steinhornia:

Trump sanoi, että Yhdysvallat ei hänen johdollaan suojelisi Venäjän hyökkäykseltä sellaisia Nato-maita, jotka eivät maksa osuuttaan puolustusmenoista... Vasta valittu presidentti Alexander Stubb kehotti maanantaina lehdistötilaisuudessa malttiin ja totesi, että ”amerikkalainen vaaliretoriikka on erilaista”.

Voiko siis turvallisin mielin ajatella, että kyse on vain kovasta puheesta?

AMERIKKALAINEN politiikkaan erikoistunut viestinnän ja historian professori Leonard Steinhorn katsoo, että ei.

”Tärkeää on kuunnella yksin­kertaisesti ja nimenomaan sitä, mitä hän sanoo.”

... Professorin mielestä monet sortuivat Trumpin ensimmäisen kauden alla virhearvioon ajatellessaan, että tämä olisi presidenttinä lopulta jotenkin erilainen kuin kampanjoidessaan.

”Kun hänestä sitten tuli presidentti, ihmiset olivat sokissa ja järkyttyneitä siitä, mitä hän teki. Mutta ei heidän olisi pitänyt olla”, Steinhorn sanoo. ”Jälleen kerran: olisi vain pitänyt kuunnella tarkkaan, mitä Trump sanoi.”

Steinhornin mielestä Trump on viestinnässään hyvin suora ja kikkailematon. Se, mistä hän puhuu, kertoo hyvin todennäköisesti siitä, mihin hän aikoo presidenttinä ensimmäisenä puuttua.

ON tietysti totta, että Trumpin kannattajat haluavatkin kuulla kovaa puhetta. Totta on sekin, että ei Trump viimeksikään presidenttinä toteuttanut kaikkia vaalipuheitaan.

Kyse ei kuitenkaan Steinhornin mielestä ollut niinkään tahdon puutteesta vaan esimerkiksi siitä, että muut estivät häntä toteuttamasta mielihalujaan.

Jos hän tulisi uudelleen valituksi Valkoiseen taloon, pidäkkeitä olisi vähemmän kuin ennen. Hän on valmistellut paluuta pitkään ja esimerkiksi ympäröinyt itsensä samanmielisillä ihmisillä, joiden joukossa ei kyseenalaistajia ole."

Tilanne on hyvin paha mutta toivoa tietysti on aina. Toivon realisoituminen vaatii sekä onnea että päättäväisiä toimia. Vaikka Suomessa kaksi vuotta sitten teimme oikeat ja päättäväiset toimet turvallisuutemme varmistamiseksi, se ei näemmä riitäkään. Tarvitaan lisätoimia Euroopan tasolla ja tarvitaan onnea, että USA:ssa ei Trumpia valittaisi.

Kirja-arvostelu kirjasta: "Alussa oli - ihmiskunnan uusi historia"

 

Alussa oli... Ihmiskunnan uusi historia by David Graeber
My rating: 2 of 5 stars

Antropologi David Graeber ja argeologi David Wengrow kirjoittivat "kivamman" ihmiskunnan historian nimeltään "Alussa oli - ihmiskunnan uusi historia", joka on monen historioitsijan mukaan melko vahvasti poliittisesti värittynyt.

Graeber ja Wengrow etsivät historiasta opastusta tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Luin kirjan itsekin. Siinä on mielenkiintoisia case studeja mm. Pohjois-Amerikan joistain intiaaniheimoista. Mutta kirja on selkeästi anarkistista maailmankuvaa edistävää propagandaa, jossa uuvuttavalla selittämisellä yritetään saada ihminen uskomaan tarinaa.

1. Historioitsija Ari Helon hyvin kriittinen arvio kirjasta tässä. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ari-...

2. Tasa-arvon historiaa tutkinut historioitsija Walter Scheidel arvioi kirjaa Foreign Affairs -lehdessä. "Loppujen lopuksi, jos ihmisen synnynnäinen halu elää vapaissa ja tasa-arvoisemmissa järjestelyissä oli niin vahva historiallinen voima, miksi "herroja ja kuninkaita . . . ilmestyi melkein kaikkialle" kauan ennen Euroopan kolonisaation aikakautta?" https://www.foreignaffairs.com/review...

Graeber etsii vaihtoehtoisesta historiasta opastusta tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Scheidel näkee asian toisin:
"Nykyään ihmisten ei pitäisi joutua perustamaan toimintaansa ... kuninkattomiin kaupunkeihin kuvitellakseen parempaa tulevaisuutta: jos he haluavat muuttaa maailmaa, heidän on rakennettava sen päälle, mikä maailmasta on tullut, ei siihen, mitä se on joskus [muka] ollut."

3. Historian apulaisprofessori Daniel Immerwahr https://www.thenation.com/article/soc... "an anarchist history, at least in Graeber and Wengrow’s hands, isn’t the story of change over time but a high-spirited tour of political diversity. It’s a chance to lay out the options, with little sense that population growth or new technologies have pushed any of them permanently off the table. Humans lived without states before, thus they can do so again. Because, ultimately, the point isn’t what happened, but rather all the possibilities that remain."

Sinänsä tietysti on hienoakin esittää erilaisia case studeja historiasta ja esittää niitä vaihtoehtoisina ajateltavissa olevina malleina kehittää yhteiskuntia, mutta väittää, että kaikki on mahdollista kunhan vain tulemme poliittisesti tietoiseksi, on epärehellistä.

4. HS:ssä kirjaa arvioitiin innostuneemmin. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-20000...

5. Minä: Graeberin ja Wengrowin naristinen ja non-faktuaalinen väite on ”VÄÄRÄ historianopetus oli pallo jalassa ja me katkoimme kahleet!". Tyyli on ärsyttävän itsekehuinen. Väitteet joista otetaan kunnia, eivät kuitenkaan ole uusia eikä heidän keksimiään:

a) Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnat eivät olleet ennen maatalouden alkua välttämättä kovinkaan yksinkertaisia yhteiskuntia, vaan metsästäjä-keräilijät ainakin osaksi vuotta saattoivat kerääntyä jopa tuhansien ihmisten yhteistyötä tekeviksi joukoiksi ja rakensivat silloin joissain tapauksissa suuria monumentteja kuten Missisipin suiston Poverty Point ja Turkin Göbekli Tepe.

b) Aiempi käsitys siitä, että metsästäjä-keräilijät elivät hyvin yksinkertaisissa ryhmissä perustuu kai lähinnä siihen, että nykyajan metsästäjä-keräilijät kuten Kalaharin !Kung tai Arktiksen eskimot (inuiitit, aleutit, aiemmat paleoeskimot) elävät pienissä -yhteisöissä jossain ääriolosuhteissa.

c) Mutta silloin kun metsästäjä-keräilijät elivät alueilla missä oli paljon resursseja (esimerkiksi kalaisia jokia) he saattoivat muodostaa jopa kuningaskuntia tai hajautetumpia konfederaatiota.

6. Tämä on paras arvio https://escholarship.org/uc/item/3wc3...

View all my reviews

Ryöstötalous on tätäkin päivää

Taloushistorian ja antropologian näkökulmasta ryöstötalous on tutkittava ilmiö muiden mukana. Poliittisesta näkökulmasta ryöstötalous on olemassaoleva yhteiskunnallinen ongelma. Käsittelen molempia näkökulmia alla.

1. Ryöstötalous taloushistorian ja antropologian näkökulmasta

Esimerkiksi viikinkien, Krimin tataarien ja comanche-intiaanien toimeentulo perustui suurelta osalta tavaran ja orjien ryöstämiseen ja niiden myymiseen markkinoilla. Ryöstötalous oli siis markkinatalouden erikoistapaus.

Nykyaikana tutkija voi tarkastella ryöstötaloutta esimerkiksi Pohjois-Keniassa tai Etelä-Sudanissa. Tutkija Sarah Mathew on tehnyt haastattelututkimuksen turkana-heimon keskuudessa ja tarkastellut ryöstöä nimenomaan yhteistyön näkökulmasta. Karjan ryöstäminen yksin on lähes mahdotonta. Karjan ryöstö turkanoiden keskuudessa on perheen ulkopuolella merkittävin yhtestyön alue. Puolet turkana-miesten kuolleisuudesta on karjan ryöstöjen ja sodan aiheuttamaa.

Perinteisesti osa ryöstöistä on parin kolmen kaveruksen pikkuprojekteja. Kaverukset ovat hyvin pitkäaikaisia luotettuja ystäviä usein eri kylistä - joskus harvemmin serkkuja. Varastetaan vaikka kolme lehmää ja kaikki ystävykset saavat yhden. Toisilta turkanoilta ei varastaeta.

Mutta on myös satojen miesten muodostamia retkiä joita valmistellaan monta päivää ja joihin tulee miehiä monista kylistä.  Mielenkiintoista on, että näissäkin projekteissa ryöstöretkelle kutsutut miehet lähtevät noutamaan ystäviään mukaan parin päivämatkankin päästä. Samoja ystäviä joiden kanssa tekevät pikkuryöstöjä. Kaverukset auttavat retkellä toisiaan.

Ison ryöstöretken projekti on hierarkkinen. Alimmalla tasolla ovat nämä kaveriproukat. Seuraavalla tasolla ikäluokkakohortit ja seuraavalla tasolla koko armeija joka muodostuu useiden kylien miehistä. Osallistuminen yksittäiseen ryöstöretkeen tai sotaan on osin vapaaehtoista ja johtajuus perustuu enemmän karismaan kuin valtaan. Päätös sotaan lähdöstä voi perustua esimerkiksi jonkun aiemmin ulkopuolisen ryöstön kohteeksi joutuneen kylän aloitteeseen tai hengellisen johtajan aloitteeseen, mutta lopullinen päätös tapahtuu yhdessä.

Mikäli joku kieltäytyy jatkuvasti osallistumasta hänen maineensa alkaa kärsiä. Jos retkeen osallistuva pakenee kesken ryöstön, hänet saatetaan hakata ja hän leimautuu pelkuriksi. Pelkurin leima säilyy ja sen korjaamiseksi yksilön pitää osallistua seuraavaan retkeen urhoollisesti.

Matthew kertoo yhteistyöstä tarkemmin:

Cooperation occurs at multiple scales to mobilize people for large-scale intergroup conflict.

- At the largest scale, hundreds of participants from multiple settlements and territorial sections convene. It is likely that a warrior would not know a majority of the participants at this scale. Yet, they have coalesced to be instigated by concerns of retaliation, territory and incursions that impact the Turkana widely, spurred by elders to be courageous in battle like their forefathers and bring back livestock so that the Turkana people can eat, instructed about the strategy and plan of attack, warned that they will be caned if they run away and endanger their fellow combatants’ lives or the offense's chances of overcoming the opponent.
- At the mid scale, age groups gather under their respective trees, feasting and dancing together as they plan how their wing will carry out their attack. Warriors are likely to recognize the majority of their age-group members especially those from their territorial section. They call out and warn known individuals among them who were cowards on previous raids, and acknowledge and praise age-mates who should be emulated. Each age group, especially junior ones, may outline secondary plans nested within the larger plans that aim to protect their interests and ensure they get a fair share of the loot.
- At the smallest scale are friends, closely bonded men who plan to act like a coalition within the larger raid. They will try their best to stay next to each other, share ammunition, water and food, take steps to transport an injured member of their party home, agree to share the loot among themselves and stand up for each other in case quarrels arise over loot division. 

Thus, informal mobilization of a large army of voluntary recruits requires building social cohesion at different scales:

- at the largest scale through shared norms, values and identity;
- at the mid scale through reputational concerns;
- and at the coalition scale through reciprocity-based long-term relationships.

Mid and coalitional scale interest groups can compromise the success of the overall enterprise, but they seem to be essential building blocks that cultural evolution has harnessed to expand the scale of cooperation. ... kin relationships are uncommon within a raiding party because some close kin stay back to help participants lower the opportunity cost of joining a raid. 

... Cultural evolution has many potential pathways for acting on social cohesion at different scales, and at different points in the sequence of steps taken when mobilizing for warfare. In the case of Turkana raid mobilization, these have led to the a) primacy of age-based over lineage-based social structures, b) of friends over kin, c) of influential over authoritarian leaders, d) of voluntary over mandatory participation. In other societies cultural evolution could have taken other paths, making it so that each human society is overcoming the cooperative dilemmas of war in its own unique way.

2. Ryöstötalous yhteiskunnalisena ongelmana

Economist-lehti kertoo että vaimon saadakseen nuorimies tarvitsee Etelä-Sudanissa 30--300 lehmää kyetäkseen maksamaan vaimon. Vaimoista on kova pula, koska korkean statuksen miehet hankkivat lukuisia vaimoja osoittaakseen statustaan. Länsimaisin termein maassa vallitsee polygamia.

Köyhässä maassa karjatalouden harjoittaja tarvitsee aseen. Aseella hankitaan karjaa ja aseella puolustetaan omaa karjaa. Karjan ryöstö vaatii yhteistyötä oman heimon miesten kanssa kuten edellisessä kappaleessa kuvasin. Karjan ryöstön yhteydessä myös tapetaan ryöstön kohteeksi joutuneen kylän miehiä. Länsimaisin termein alueita puhdistetaan etnisesti.

Polygamia siis lisää karjan ryöstöjä ja etnisiä puhdistuksia. Polygamia on merkittävä ongelma niin kuin myös Marko Hamilo kirjoituksessaan Suomen Kuvalehteen osoitti.

Economist kertoo:

Thousands of South Sudanese are killed in cattle raids every year. “When you have cows, the first thing you must do is get a gun. If you don’t have a gun, people will take your cows,” says Jok, a 30-year-old cattle herder in Wau, a South Sudanese city. He is only carrying a machete, but he says his brothers have guns. 

Jok loves cows. “They give you milk, and you can marry with them,” he smiles. He says he will get married this year, though he does not yet have enough cows and, judging by his ragged clothes, he does not have the money to buy them, either. He is vague as to how he will acquire the necessary ruminants. But one can’t help noticing that he is grazing his herd on land that has recently been ethnically cleansed. Dinkas like Jok walk around freely in Wau. Members of other tribes who used to live in the area huddle in camps for displaced people, guarded by UN peacekeepers. 

The people in the camps all tell similar stories. The Dinkas came, dressed in blue, and attacked their homes, killing the men and stealing whatever they could carry away, including livestock and young women. “Many of my family were killed or raped,” says Saida, a village trader. “The attackers cut people’s heads off. All the young men have gone from our village now. Some have joined the rebels. Some fled to Sudan.” Saida’s husband escaped and is now with his other wife in Khartoum, the Sudanese capital. Saida is left tending five children. Asked why all this is happening, she bursts into tears. 

“If you have a gun, you can get anything you want,” says Abdullah, a farmer who was driven off his land so that Dinka marauders could graze their cattle on it. “If a man with a gun says ‘I want to marry you’, you can’t say no,” says Akech, an aid worker. This is why adolescent boys hover on the edge of battles in South Sudan. When a fighter is killed, they rush over and steal his weapon so that they can become fighters, too. 

Urosten koalitiot ryöstötaloudessa - leijonauroksilla ja ihmismiehillä

Leijonaurokset hankkivat naaraslauman toimimalla yhteistyössä koalitiona. Kun urokset valtaavat lauman toiselta koalitiolta, ne tappavat poikaset ja astuvat naaraat. Usein koalitiossa on vain kaksi kolme urosta, mutta joskus uroksia on seitsemänkin. Isoissa koalitioissa urokset ovat yleensä sukulaisia, kahden uroksen koalitiossa usein kaksi ei-sukulaista ovat yksinkertaisesti "lähteneet kimppaan". 

Mutta perusfakta on että yksin leijonauros ei tässä pelissä pärjää. Kaksi urosta, jotka eivät ole sukua keskenään, ovat siis hiukan samalla tavalla naimisissa kuin ihmispariskunta yksiavioisessa yhteiskunnassa (paitsi että saavat toki eri määrän poikasia). Koalitio on yleensä urosten elämän pituinen. 

Lähteen mukaan koalition yhteistyö ei perustu sukulaisuuteen tai vastavuoroisuuteen ainakaan ei-sukulaisten koalitioissa - vaan ns. mutualismiin. Toisin sanoen kumppanukset edistävät molemmat puhtaasti omaa etuaan, mutta koska ne ovat täysin riippuvaisia toisistaan, ne puolustavat yhdessä omistustaan (=naaraslaumaa tai pikemmin siis poikasiaan tai lisääntymisoikeuttaan) muita uroksia vastaan eivätkä yritä vapaamatkustaa. 

Jos kyse olisi vastavuoroisuudesta, ne tarkkailisivat toistensa käyttäytymistä koko ajan ja luopuisivat yhteistyöstä jos kumppani ei osallistuisi puolustukseen vaan vapaamatkustaisi. Tarkkailua (monitorointia) ei kuitenkaan tapahdu. Leijonat luottavat toisiinsa siitä yksinkertaisesta syystä, että kumppanuuden ulkopuolella leijonaurokset eivät lisäänny. Oleellista on myös se, että leijonat eivät kumppanin menetettyään juuri koskaan saa uusia kumppaneita, vaan leijonauroksen lisääntymismahdollisuudet nollautuvat. 

Lauman sisällä koalition urokset kilpailevat kuitenkin kumpi astuu minkäkin naaraan.  

Leijonakumppanusten sukulaisuudesta tehty uusi tutkimus vahvistaa vanhemman lähteen tiedon:  

Large coalitions had higher likelihood of having sibling partners, while pairs were primarily unrelated. ... low-ranking males in large coalitions were typically related to the dominant males.

Toisin sanoen isoissa sukulaisuuteen perustuvissa koalitioissa alemman statuksen leijonauros ei ehkä saanut itse perillisiä, mutta lähisukulainen (veli tai velipuoli) sai ja alemman statuksen uroksenkin geenit lisääntyivät.

Seuraavassa osassa Kansankokonaisuus jatkaa ihmisurosten koalition muodostuksen miettimistä. 

Esimerkiksi viikinkien ryöstötaloudessa viikingit muodostivat veljeskuntia, jotka tekivät ryöstöretkiä ajan ryöstötalouden periaatteiden mukaisesti. Paikallisyhteisö [kotiseudulla] hyötyi heistä, koska ryöstösaalis päättyi sen markkinoille. ... Kun kuninkaan valta kasvoi, se alkoi ohjata ryöstelyä eli rajoittaa sitä omaksi edukseen. Lopulta viikingit alistettiin ledung-järjestelmän eli eräänlaisen kuninkaan alaisuuteen sidotun vero- ja palvelusvelvollisuuden kautta osaksi kuninkaan valtakuntaa.  (Lainaus historian professori Jukka Korpelan erinomaisesta Muinais-Venäjän myytti -kirjasta.)

Näissäkin veljeskunnissa viikinki-mies keräsi ehkä saaliita osin suoraan itselleen, mutta osin ryöstösaaliin hankinta oli yhteisen saaliin hankintaa (julkishyödykkeen tuottamista) ja saalis jaettiin myöhemmin ryöstöön osallistuneiden kesken. Vapaamatkustajia rangaistiin. 

Vai miten oli? Nykyaikana on varsinkin paimentolaisten keskuudessa säilynyt tällainen ryöstötalous. Siksi kysymykseen on todennäköisesti saatavissa vastaus. 

Suomen on irtauduttava Ottawan-sopimuksesta

Suomen on irtauduttava Ottawan-sopimuksesta. Kansalaisaloite on kahdessa päivässä saanut jo melkein 3000 nimeä. Kannattaa allekirjoittaa. 

Venäjä - ainoa potentiaalinen vihollisemme - ei ole allekirjoittanut sopimusta. Sopimus allekirjoitettiin lähinnä siksi, että silloin presidentti Tarja Halonen halusi hyvesignaloida muiden valtiomiesten ja niin sanottujen ihmisoikeus-järjestöjen silmissä. Tarja Halosen työ presidenttinä ja ministerinä on poikinut pelkkää haittaa Suomelle. 

Perustelut ovat vahvat:

Suomen ja sen lähialueiden turvallisuustilanne on merkittävästi heikentynyt. Henkilömiinoilla voidaan merkittävästi vahvistaa Suomen puolustautumiskykyä.

Henkilömiinat toimivat tehokkaasti mm.
- panssari- ja ajoneuvomiinojen sekä esteiden ja murrosteiden suojaamisessa sekä niiden raivaamisen estämisessä ja vaikeuttamisessa (ajanvoiton hankkiminen)
- omien joukkojen ryhmityksen suojaamisessa
- alueen vapaan käytön estämisessä hyökkääjältä
- tappioiden tuottamisessa hyökkääjälle.

Miinoilla puolustetaan Suomen suvereniteettia ja suomalaisten ihmisoikeuksia ja fyysistä koskemattomuutta.

Romanit palaavat Suomeen

Olen kirjoittanut vuosien mittaan suuren määrän edelleen ajankohtaisia kirjoituksia romanikulttuurista. Esimerkkinä vaikkapa kirjoitus romanien sisäryhmämoraalista. 

Mielenkiintoinen uusi ilmiö on se, että kun suomalaiset romanit muuttivat 60-luvulla Ruotsiin, he ovat nyt osin palaamassa. Syyksi kerrotaan jengirikollisuus.  Yle kertoo:

Tukholman Fruängenissä asunut Lindgrenien perhe alkoi kaivata rauhaa ja turvaa. Sitä pystyi tarjoamaan lasten isovanhempien synnyinmaa Suomi. Perheen noin 20-vuotiaat pojat muuttivat Suomeen edeltä. Vanhemmat tulivat perässä loppukesästä viime vuonna. 

... Hänen mukaansa pojat itse eivät joutuneet kokemaan pahempaa [jengi]väkivaltaa, mutta vaara siitä oli olemassa. Riskinä oli myös nuorten joutuminen ongelmiin, jos he olisivat päätyneet huonoon seuraan. – Jengiytymistä on jokaisessa pienessä kylässäkin, Lindgren sanoo.

... Suomesta 1960-luvulta lähtien sankoin joukoin Ruotsiin muuttaneet romanit sulautuivat osaksi Ruotsin kulttuurisesti moninaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Länsinaapuri tarjosi edellytykset parempaan elämään. Paluumuuttoilmiö viittaa siihen, että tilanne on kääntynyt toisinpäin. Hyvinkäälle on jo vuosien ajan muuttanut romaneja Ruotsista, mutta viime syksynä saapui isompi joukko: pariskuntia ja kokonaisia perheitä. – Helluntaiseurakunnan yhteyteen tuli 20–30 uutta ihmistä, kertoo pastori Jani Rossi.

Eutanasia-kansalaisaloite

Suosittelen kansankokonaisuuden lukijoita eutanasia-kansalaisaloitteen allekirjoittamiseen. Ihmisellä pitää olla mahdollisuus eutanasiaan, jos tuskat ovat voimakkaat ja paranemismahdollisuudet ovat olemattomat. Eutanasiamahdollisuus pitää olla minusta myös, jos hoitotestamentilla on ilmoittanut halusta eutanasiaan dementian tapauksessa. On ihmisarvon vastaista joutua elämään tilassa, missä ei enää tunne omia lapsiaan. Seurasin vuosia yhden läheiseni hidasta katoamista Alzheimeriin ja mietin asiaa paljon.

Mainittakoot lisäksi asia, jota useimmat eivät varmasti tiedä: kun dementikko menettää lopulta tajuntansa, häntä ei nesteytetä enää. Eli ihminen saa de facto eutanasian janoon tappamalla. Tällainen eutanasia kestää monta päivää. Olen kuullut, että tällainen janoon tappaminen saatetaan tehdä tajuissaan oleville syöpäsairaillekin, mutta tästä minulla ei ole varmaa tietoa. Tajuttoman dementikon nesteyttämisen lopettaminen minulle selitettiin selkeästi läheiseni hoitokodissa.

Kun rakas koirani Jasu sai syövän ja syöpä levisi laajalle sisäelimiin, Jasu lopetettiin lääkärin, vaimoni ja minun yhteisestä sopimuksesta. Lopettaminen eli eutanasia oli tuskaton - silitimme koko operaation ajan koiraa. Olin surullinen mutta tajusin, että olin ottanut vastuun koirasta, joka oli minusta riipppuvainen.

Referaatti Peter Turchinin kirjasta End Times - Elites, Counter-Elites and the Path of Political Disintegration

Referaattini histrioitsija Peter Turchinin kirjasta End Times - Elites, Counter-Elites and the Path of Political Disintegration on julkaistu Sarastuksessa. Turchinin aiemmista kirjoista poiketen tämä kirja on vähemmän teoreettinen ja tarttuu voimakkaasti ajankohtaiseen aiheeseen eli USA:n polarisaatioon. 

Saska Saarikoskelta Halla-aholle Bravo! eli Miten Halla-aho teki PS:stä Venäjä-kriittisen.

HS:n toimittaja - monen PS:läisen inhokki sinällään - Saska Saarikoski kehuu Halla-ahon erinomaista puhetta Kiovassa. Saarikoski jatkaa kuvaamalla sitä miten PS:stä tuli hyvin Venäjä-kriittinen Halla-ahon takia vaikka vain vähän aikaa sitten mm. Laura Huhtasaari oli puolueen presidenttiehdokkaana:

PERUSSUOMALAISISTA on tullut jyrkkiä Venäjä-kriitikoita, jotka ovat ottaneet tavakseen epäillä muita pehmeydestä Venäjän suhteen. Muutos puolueessa on ollut nopea. Ennen sotaa perussuomalaiset kuului EU-kriittisten kansallismielisten puolueiden ryhmään, jossa riitti ymmärrystä Venäjälle. Kyselyissä niin perussuomalaisten kannattajat kuin poliitikotkin erottuivat Venäjä-myönteisyydellään. Viime vaaleissa puolue tarjosi presidentiksi Laura Huhtasaarta. Ääni perussuomalaisten kellossa on vaihtunut.

Halla-ahon henkilökohtaisella taustalla on ollut ilmeisen suuri merkitys sille, että ääni perussuomalaisten kellossa on vaihtunut. Se on onni, sillä voi vain kuvitella, mitä tarkoittaisi, jos Suomessa olisi nyt merkittävä putinistinen puolue. Esimerkiksi Hollannin vaalit juuri voittanut Geert Wildersin Vapauspuolue arvostelee Ukrainan tukemista. Samoilla linjoilla on kansallismielisten idoli Donald Trump.

UUDEN suuntansa merkiksi perussuomalaiset siirtyi keväällä 2023 EU-parlamentissa kansallismielisestä Itsenäisyys ja demokratia -ryhmästä oikeistolaiseen ECR-ryhmään. Vaihdostaan puolue perusteli näin: ”Perussuomalaisten on EU-parlamentissa kuuluttava sellaiseen ryhmään, jonka jäsenpuolueita yhdistää tinkimätön länsimaisen sivilisaation ja eurooppalaisen turvallisuuspoliittisen arkkitehtuurin puolustaminen.” Perussuomalaisten aiempi ryhmä ei selvästikään tätä ehtoa täyttänyt. Nyt Halla-aho jyrisee lännen ja laillisuuden puolesta. ”Se [Venäjä] ei kunnioita kansainvälistä lakia eikä sitoumuksiaan, ei ennen eikä nyt. Se ei arvosta elämää, omaansa tai muiden. Se luulee, että sillä on veto-oikeus naapuriensa ratkaisuihin, veto-oikeus jopa niiden olemassaoloon”, puhemies sanoi Ukrainassa. Bravo.

Tietysti voi spekuloida mitä olisi tapahtunut ilman Halla-ahoa. No se on hiukan kuin kysyisi mitä kristinuskolle olisi tapahtunut ilman Jeesusta mutta jos oikeistopopulismi olisi syntynyt Suomessa eri reittiä kuin syntyi ilman Halla-ahoa, vaikea sanoa yksityiskohdista. Mutta ehkä puolue olisi kuitenkin Venäjän uhan takia mennyt samaan suuntaan kuin nytkin toisenlaisenkin johtajan johtamana. Kaikki puolueethan menivät Naton taakse - kaikki puolueet kykenivät muuttumaan. Vasemmistoliitostakin voi kysyä entä jos Kontula olisi ollut puheenjohtaja? OLisiko Vasemmistoliitto lähtenyt Kontulan totaaliselle haihattelutielle turvallisuuspolitiikassa? Ei ehkä - vaan järjen ihmiset olisivat pyyhkineet hänellä pöydän? Kivelä ja kumppanit siis.

Demokratia ja kansalaishyve

Minimalistisessa mielessä voi täysin objektiivisesti sanoa, että on vain yhdenlaisia hyviä kelloja - niitä jotka näyttävät oikeaa aikaa. Tämä ei ole mielipide eikä arvovalinta.

Vastaavasti on vain yhdenlaisia hyviä vanhempia - niitä jotka huolehtivat lastensa hyvinvoinnista ja jonkinlaisesta rajojen asettamisesta eli sosiaalistamisesta. Tätä voi kutsua vanhemmuushyveeksi. Näissä rajoissa on paljon varaa toki vielä valita, miten toimia vanhempana. Mutta vanhemmuushyve tässä mielessä ei ole mikään makuasia tai arvovalinta.

Korkmania hastateltiin eilen HS:ssä. Kirjoituksessa oli paljon kaikenlaista, mutta haluan nostaa esiin yhden asian missä hän oli minusta oikeassa:

Korkmanin omaa arvokarttaa auttoi jäsentämään Ingmar Bergmanin elokuva Fanny ja Alexander vuodelta 1982.

”Gustav Adolf Ekdahl pitää puheen klaanilleen, ja puheessa on pointti, joka korostaa pientä maailmaa, perhettä. Siitä tulemme onnellisiksi, koska ihmissuhteet ovat ihmisen onnellisuuden lähde. ...Mutta sitten on suuri maailma, yhteiskunta ja kaikki, mitä tapahtuu maailmassa. Ekdahl tunsi inhoa sitä kohtaan. Sitä hän pelkäsi.”

Korkman koki, että Ekdahl oli elokuvapuheessaan väärässä. Ei suurta maailmaa saanut pelätä tai inhota, koska se määrittää, miten pieni maailma voi.

”Pitää ajatella kuin Aristoteles: on velvollisuus osallistua suureen maailmaan edes jossain määrin. Olla informoituja, äänestää ja niin poispäin.”

Ongelmana on Korkmanin mielestä nykyään se, että ihmiset ottavat kantaa suureen maailmaan vajavaisin tiedoin.

Aristoteles siis määritteli eräänlaisen minimalistisen kansalaishyveen:

On velvollisuus osallistua suureen maailmaan edes jossain määrin. Olla informoituja, äänestää ja niin poispäin.

Näissä rajoissa voi valita omia arvojaan demokratiassa. Yhteiskunta voi siis olla arvovapaa klassisen liberaalismin mielessä niin kuin Jari Ehnrooth vaatii tai jakaa perusarvot konservatismin mielessä. Kumpaa mallia seurataan, on demokratian tapauksessa demokratian päätettävissä.

Mutta kansalaishyveen osalta ei voi olla neuvotteluvaraa. Jos jossain maassa kansalaishyveet eivät juurikaan toteudu, ei mistään varsinaisesta demokratiasta voi puhua. On vain jonkinlainen epästabiili äänestyskäyttäytyminen jota leimaa äärimmäinen polarisaatio, irrationaalisuus tai hysteria. Jossain vaiheessa demokratia korvautuu suurella todennäköisyydellä jonkinlaisella tyrannialla, joka on todennäköisesti paljon pahempi kuin perinteinen harvainvalta.

Maailmanpankin raportti/tutkimus: Kunniakulttuuri johtaa tehottomuuteen

Suomessa ja erityisesti Ruotsissa on paljon puhuttu siitä, että kunniakulttuuri johtaa a) kunniaväkivaltaan sukujen sisällä naisia kohtaan ja b) jengirikollisuuden kasvuun. En ole löytänyt kunnon tutkimusta asiasta.  Kunniakulttuurin ja yksilötason väkivallan suhde on sen sijaan selvä ja asiaa on tutkittu laajasti.

Nyt Maailmanpankin rahoittamana on tehty laaja tutkimus Pohjois-Intiassa, joka osoittaa että kunniakulttuuri johtaa yhteiskunnan tehottomuuteen. Tutkimuksen tulos on siinä mielessä erityisen mielenkiintoinen, että Pohjois-Intiassa kunniakulttuuri on vallitsevaa nimenomaan yläkastisten keskuudessa mutta ei alakastisten. 

Pohjois-Intian kyliä ja kaupunkeja leimaa alhainen kyky tehdä yhteistyötä kaikessa, mutta ongelma ei ole niinkään epätasa-arvo tai köyhyys, vaan ylempien kastien kykenemättömyys yhteistyöhön keskenään tilanteessa missä kaikkea ei määrätä ylhäältäpäin, vaan kylien asukkaiden pitäisi sponttaanisti luoda tapoja hoitaa koulutus, infrastruktuuri, puhtaanapito ja terveydenhuolto.

this region [in Northern India] has a long history of institutional failures that have stymied economic development (Dr`eze and Gazdar, 1997), which makes it an interesting and important setting in which to study how individuals solve coordination problems.

Se joka jaksaa käydä asiaa teknisemmin läpi voi lukea asiasta toisella blogillani tästä.

ps. Tulos ei tavallaan yllätä Intiassa matkustavaa. Alakastiset ja kastittomat vaikuttavat pragmaattisilta ihmisiltä, jotka tarttuvat asioihin vaikka kastijärjestelmä heitä monella tapaa rajoittaa:  

Turistit, jotka käyvät Intiassa valittavat että siellä on todella sotkuista ja vessat ovat törkyisiä. Mutta ei siellä oikeasti kaikkialla ole sotkuista. Törmättiin mm. kerran laajalle alueelle Thanjavurin kaupungin keskustan liepeillä Etelä-Intiassa, jossa ei ollut roskia missään. 

Toisaalta kun tulimme aamulla Thanjavurin asemalle siellä oli täysin siistiä, mutta kun keskiluokkaiset junamatkustajat saapuivat paikalle odottamaan junia, he sotkivat koko aseman heittämällä roskat asemalaiturille. Roskiksia kyllä oli. 

Mahatma Gandhi kertoi elämäkerrassaan My Experiments with Truth miten hän koleraepidemian aikana vapaaehtoisena kiersi ihmisten asuinnoissa tarkastajana. Kastittomien asunnot olivat puhtaimpia. (Vain kaksi vapaaehtoista suostui ylipäätään käymään kastittomien asunnoissa.) 

Kastittomien tehtävä on ollut siivota katuja ja ylläpitää vessoja. Sikäli mikäli tämä järjestely edelleen onnistuu joko pakolla tai vapaaehtoisella yksityisyrittämisellä, vessat voivat olla siistimpiä kuin Suomessa. Vessojen käytöstä maksetaan joku summa. Junissakin siivous toimii usein niin että joku tulee siivoamaan sen, ja matkustajat maksavat siivoamisesta. Sitten keskiluokka alkaa heitellä taas roskia lattialle.

Oletan että kastittomien omat asuinalueet ovat siistejä, koska kukaan ei tule sinne "saastaisuuden" takia sotkemaan paikkoja.

Karl Sigmundin kirja ihmisestä

On hienoa lukea hyvin kirjoitettu kirja, jonka kirjoittaja näkee asiat eri tavalla kuin itse näkee. Professori Karl Sigmundin kirja, jonka referoin tässä, edustaa ns. metodologista individualismia sosiaalisuuden tutkimuksessa: 

Sigmund nostaa hieman ehkä provokatiivisesti Britannian entisen pääministerin Margaret Thatcherin metodologisen individualismin lipun kantajaksi: Former Prime Minister Margaret Thatcher pithily claimed that “there is no such thing as society.” This can serve as the rallying cry of methodological individualism—a research program aiming to explain collective phenomena bottom-up, by the interactions of the individuals involved. The mathematical tool for this program is game theory.

Sigmund hylkää erityisesti brittifilosofi Thomas Hobbesin näkemyksen siitä, että ilman keskitettyä valtaa ihmisten välinen yhteistyö on mahdotonta, ja nostaa esiin Adam Smithin ja Voltairen tarjoaman Näkymättömän käden:

In his Leviathan from 1651, Hobbes claimed that selfish urgings lead to “such a war as is every man against every man.” In the absence of a central authority suppressing these conflicts, human life is “solitary, poor, nasty, brutish, and short.”… Pascal held an equally pessimistic view: “We are born unfair; for everyone inclines towards himself. . . . The tendency towards oneself is the origin of every disorder in war, polity, economy etc.”

…one century later, Adam Smith offered another view. An invisible hand harmonizes the selfish efforts of individuals: by striving to maximize their own revenue, they maximize the total good. The selfish person works inadvertently for the public benefit. “By pursuing his own interest he frequently promotes that of the society more effectually than when he really intends to promote it.” … Voltaire in his Lettres philosophiques: “Assuredly, God could have created beings uniquely interested in the welfare of others. In that case, traders would have been to India by charity, and the mason would saw stones to please his neighbor. But God designed things otherwise. . . . It is through our mutual needs that we are useful to the human species; this is the grounding of every trade; it is the eternal link between men.”

Toisaalta Sigmund toteaa, että näkymätön käsi ei ratkaise kaikkia ongelmia: Adam Smith (who knew Voltaire well) was not blind to the fact that the invisible hand is not always at work. He merely claimed that it frequently promotes the interest of the society, not that it always does. Today, we know that there are many situations—so-called social dilemmas—where the invisible hand fails to turn self-interest to everyone’s advantage.

Taloustieteilijä Joseph Stiglitz totesikin, että Näkymätön käsi on usein näkymätön siksi, että sitä ei ole olemassa. Kuten tunnettua näkymätön käsi tarvitsee usein apua (instituutioita) tuottaakseen hyvän tuloksen. Tällaiset instituutiot voivat syntyä sponttaanisti tai keskitetyn suunnittelun kautta.

Suomalaisen Wikipedian mukaan Metodologinen individualismi näkee yhteiskunnan ja kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt yksilöiden tekoina ja valintoina. Yhteiskunnalliset suhteet ovat siten palautettavissa yksilöiden välisiksi face-to-face-suhteiksi. Ajatussuunta ei hyväksy sosiaalisen ilmiön autonomiaa. Tämä on vastakkaista sosiologian pääsuuntausten kanssa.

Kansankokonaisuus-blogin näkökulma ei ole metodologinen individualismi. Tai pikemmin blogi näkee metodologisen individualismin liian suppeana näkökulmana ihmisen sosiaalisuuden tutkimukseen.