Minimalistisessa mielessä voi täysin objektiivisesti sanoa, että on vain yhdenlaisia hyviä kelloja - niitä jotka näyttävät oikeaa aikaa. Tämä ei ole mielipide eikä arvovalinta.
Vastaavasti on vain yhdenlaisia hyviä vanhempia - niitä jotka huolehtivat lastensa hyvinvoinnista ja jonkinlaisesta rajojen asettamisesta eli sosiaalistamisesta. Tätä voi kutsua vanhemmuushyveeksi. Näissä rajoissa on paljon varaa toki vielä valita, miten toimia vanhempana. Mutta vanhemmuushyve tässä mielessä ei ole mikään makuasia tai arvovalinta.
Korkmania hastateltiin eilen HS:ssä. Kirjoituksessa oli paljon kaikenlaista, mutta haluan nostaa esiin yhden asian missä hän oli minusta oikeassa:
Korkmanin omaa arvokarttaa auttoi jäsentämään Ingmar Bergmanin elokuva Fanny ja Alexander vuodelta 1982.
”Gustav Adolf Ekdahl pitää puheen klaanilleen, ja puheessa on pointti, joka korostaa pientä maailmaa, perhettä. Siitä tulemme onnellisiksi, koska ihmissuhteet ovat ihmisen onnellisuuden lähde. ...Mutta sitten on suuri maailma, yhteiskunta ja kaikki, mitä tapahtuu maailmassa. Ekdahl tunsi inhoa sitä kohtaan. Sitä hän pelkäsi.”
Korkman koki, että Ekdahl oli elokuvapuheessaan väärässä. Ei suurta maailmaa saanut pelätä tai inhota, koska se määrittää, miten pieni maailma voi.
”Pitää ajatella kuin Aristoteles: on velvollisuus osallistua suureen maailmaan edes jossain määrin. Olla informoituja, äänestää ja niin poispäin.”
Ongelmana on Korkmanin mielestä nykyään se, että ihmiset ottavat kantaa suureen maailmaan vajavaisin tiedoin.
Aristoteles siis määritteli eräänlaisen minimalistisen kansalaishyveen:
On velvollisuus osallistua suureen maailmaan edes jossain määrin. Olla informoituja, äänestää ja niin poispäin.
Näissä rajoissa voi valita omia arvojaan demokratiassa. Yhteiskunta voi siis olla arvovapaa klassisen liberaalismin mielessä niin kuin Jari Ehnrooth vaatii tai jakaa perusarvot konservatismin mielessä. Kumpaa mallia seurataan, on demokratian tapauksessa demokratian päätettävissä.
Mutta kansalaishyveen osalta ei voi olla neuvotteluvaraa. Jos jossain maassa kansalaishyveet eivät juurikaan toteudu, ei mistään varsinaisesta demokratiasta voi puhua. On vain jonkinlainen epästabiili äänestyskäyttäytyminen jota leimaa äärimmäinen polarisaatio, irrationaalisuus tai hysteria. Jossain vaiheessa demokratia korvautuu suurella todennäköisyydellä jonkinlaisella tyrannialla, joka on todennäköisesti paljon pahempi kuin perinteinen harvainvalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti