Uusi darwinistinen vasemmisto ja hyvinvointivaltion moraalinen perusta

Toiseen maailmasotaan asti progressiivisen vasemmiston ihmiskuva oli biologinen ja darwinistinen. Usein myös yhteiskunta nähtiin organismina. Ruotsin sosialidemokratian kansankoti-ajattelu oli hyvin lähellä saksalaisen konservatiivisuuden kansankokonaisuus-ajattelua.

Vasemmiston progressiivisuus ei merkinnyt vain yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista vaan se sisälsi myös ihmisen edistyksen idean. Sosialistit olivat eugeenikkoja - kansankoti tarvitsi terveitä kansalaisia: Toisaalta painotettiin koko kansan ja erityisesti odottavien äitien ja pienten lasten terveyttä. Toisaalta ns. rationaalisen valinnan avulla haluttiin karsia geneettisesti epäterve aines. Heikon aineksen sterilointi edisti kansankoti-organismin terveyttä. Tasa-arvoa (Egalite) ei nähty ainoastaan kohtuuttomien tuloerojen kaventamisena vaan tasa-arvo vahvisti lisäksi kansankodin koheesiota ja sitä kautta puolustuskykyä. Karl Pearson, tilastotieteen uranuurtaja, sosialisti ja eugeenikko, totesi että kansojen ja valtioiden välisissä konflikteissa se valtio, jossa on laaja köyhälistö, häviää sille valtiolle jonka väestö on tasa-arvoisempi. (Katso Larry Arnhart, The First Darwinian Left.)

Ruotsissa alettiin kehitellä hiljalleen pohjoismaista hyvinvointivatiota, missä sosiaalivakuutuksin, tulonsiirroin ja työmoraaliin perustuen haluttiin luoda hyvä yhteiskunta. Kansankodin käsite oli alunperin konservatiivien käsialaa, mutta ruotsalainen vasemmisto adoptoi sen 20-luvulla. Sosialidemokraatti taloustieteilijä Gunnar Myrdal totesi, että hyvivointivaltiomalli, jos yleensä on toimiakseen, pitäisi toimia juuri Ruotsissa, koska Ruotsissa oli homogeeeninen väestö ja hyvä työmoraali.

Kansallissosialistinen Saksa kehitti samaan aikaan jo Bismarckin aloittamaa sosiaalivaltiota, mutta vei eugeniikan äärimmilleen laajentamalla pakkosterilaatio-ohjelman (Aktion-T) epäterveen aineksen fyysiseen tuhoamiseen.

Toisen maailmansodan jälkeen vasemmisto teki täydellisen irtioton biologiseen ja darwinistiseen ihmiskuvaan - niin täydellisen että vasemmistolaisuus usein mielletään kansallissosialismin vastakohdaksi, vaikka näin ei tietenkään ole historiallisesti ollut. Pakkosterilaatiota alettiin demonisoida - Ruotsissa laki tosin muuttui vasta 70-luvulla. Vasemmistoälymystö väitti ihmisen olevan Tyhjä Taulu (Tabula Rasa) ilman biologisesti määräytyneitä preferenssejä, arvoja tai edes lahjakkuuseroja. Vasemmisto alkoi uskoa tai ainakin esittää uskovansa, että sosialisaation kautta ihmismieli saadaan hyväksymään mitä tahansa arvoja (Mallability assumption). Äärimmilleen vasemmiston usko ihmisen muutettavuuteen meni Neuvostoliitossa, jossa uskottiin luodun epäitsekäs yhteiskunnan kokonaisetua edistävä Homo Sovieticus. Rikollisuus ja syrjäytyminen, jota yhteiskunnassa esiintyi (vaikkakin lähinnä vain lännessä), nähtiin johtuvan lapsuuden ajan ongelmista tai yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta eikä vapaamatkustamisesta tai epäkelvon kansanaineksen lisääntymisestä. Ongelmat voidaan muka ratkaista tulonjaolla ja muilla yhteiskunnallisilla keinoilla eugeniikan sijaan.

Ainakin osa amerikkalaista vasemmistoa alkoi nähdä tämän mallin päättyneen jonkinasteiseen konkurssiin. Vuonna 1998 kirjoitetussa paperissaan Is Equality Passé? taloustieteilijät Samuel Bowles ja Herbert Gintis halusivat piirtää uusiksi vasemmiston ihmiskuvan ja sitä kautta myös sosiaalipolitiikan. Epätieteellisen Tabula Rasa -teorian sijaan Bowles ja Gintis haluavat perustaa vasemmiston ihmiskuvan uudelleen darwinismiin. Bowlesin ja Gintisin hyvin hedelmällinen tutkimustyö 2000-luvulla onkin kohdistunut realistisen ihmiskuvan etsimiseen biologian, psykologian ja taloustieteen keinoin.

Ensi sijainen konkreettinen ongelma amerikkalaisen vasemmiston näkökulmasta on se, että amerikkalaisten enemmistö ei tunnu hyväksyvän varsin mataliakaan tulonsiirtoja. Bowles ja Gintis lähti ratkaisemaan ongelmaa 90-luvun lopussa.

Heidän ensimmäinen havaintonsa on, että ihmisillä on kyllä halua auttaa hädässä olevia tulonsiirroin mutta ainoastaan silloin, kun tulonsiirron kohteiden koetaan olevan vaikeuksissa ilman omaa syytään. Bowles ja Gintis tyrmäävät toisaalta libertaarien ajatuksen siitä, että ihmiset vastustaisivat verotuksen kautta tapahtuvia tulonsiirtoja sinänsä, mutta toteavat että epäreiluiksi koetut tulonsiirrot niille, jotka ovat köyhiä omasta syystään, rapauttaa koko järjestelmän.

Heidän kritiikkinsä vallitsevaa järjestelmää kohtaan ei niin kuin oikeiston kritiikki perustu siihen, että sosiaaliturva paisuessaan syö yhä enemmän resursseja ja aiheuttaa työstä vierottumista. Vaan heidän kritiikkinsä perustuu siihen, että koska biologinen ihmismieli on sellainen että auttaja ei halua auttaa sellaista joka ei ole valmis auttamaan itseään, kansalaisten usein aivan liioiteltukin huoli siitä, että rahaa menee sellaisille ihmisille jotka eivät ole valmiita auttamaan itseään, on otettava ehdottomasti huomioon sosiaalipoliittisia ratkaisuja suunnitellessa.

Bowlesin ja Gintisin mielestä vapaamatkustaminen ei siis ole ainakaan USA:ssa ongelma siksi, että siitä tulee suuria kustannuksia, vaan siksi että tavallisten työtätekevien ihmisten tuki sosiaalipolitiikalle romahtaa ellei sosiaalpolitiikka ota auttajien todellista ihmisluontoa huomioon.

Yllä todettu ei kuullosta vielä kovin radikaalilta myönnytykseltä - pikemmin järkevältä pragmatismilta. Mutta Bowles ja Gintis ovat käyttäneet koko 2000-luvun sen tutkimiseen, millainen darwinistinen ihmismieli on ja miten se on evoluution myötä kehittynyt.

Tutkimustulokset palauttavat uuden vasemmistolaisen ihmiskuvan taas lähemmäs alkupistettään ja ihmiskuvan lähemmäs kansalliskonservatiivien ihmiskuvaa:

Metsästäjä-keräilijä-yhteisö on Bowlesin ja Gintisinkin mukaan se evolutiivinen ympäristö missä ihmismieli on kehittynyt.

Metsästäjä-keräilijä-yhteisöjen elämää leimasi kaksi asiaa a) suurriistan metsästys ja b) jatkuvat sodat toisten heimojen kanssa, mikä on evoluution myötä luonut lajin, joka kykenee ratkaisemaan yhteisön sisäiset ristiriidat kyetäkseen keskittymään haastavaan julkishyödykkeiden tuottamiseen.

Metsästäjä, joka yhdessä 10:n muun metsästäjän kanssa osallistui vaaralliseenkin suurriistan metsästykseen, piti toisaalta voida olla varma että yksikään heimon jäsen ei monopolisoi metsästyksen tuotosta. Ihmiselle kehittyi taipumus nujertaa yli-dominoivat urokset beeta-urosten yhteistyöllä.

... humans are innately disposed to form social dominance hierarchies similar to those of the African great apes, but that prehistoric hunter-gatherers, acting as moral communities, were largely able to neutralize such tendencies--just as extant hunter-gatherers do. The ethnographic basis for that hypothesis was that present-day foragers apply techniques of social control in suppressing both dominant leadership and undue competitiveness... (Christopher Boehm, Hierarchy in the Forest.)

Metsästäjän ja taistelijan piti toisaalta voida olla varma että mikäli hän haavoittuisi tai kuolisi metsästyksen tai taistelun aikana, hänen jälkeläistään huolehdittaisiin. Ihmislajille syntyi ruuanjakamisen instituutio, joka oli tavallaan ensimmäinen sosiaalivakuutus-järjestelmä:

One group of contemporary foragers, the Aché of Eastern Paraguay, has been particularly closely studied, with close attention to the amounts and nutritional values of food acquired and consumed by members of the group. Sharing is so widespread, researchers have found, that on average three-quarters of what anyone eats is acquired by someone outside the consumer's nuclear family; even more remarkable, in the case of meat and honey (the main goods foraged by men):

women, children and adult siblings of the accquirer receive no more . . . from their husbands, fathers and brothers respectively than would be expected by chance, and men eat from their own kills a good deal less than would be expected by chance. (Bowles ja Gintis)

Metsästäjän piti lisäksi luottaa siihen, että vapaamatkustajia rangaistaan, jolloin ruuan jaon ja yhdessä metsästämisen instituutiot saattoivat pysyä kestävällä pohjalla. Ihmiselle kehittyi reiluuden moraali, mikä vierastaa toisaalta vapaamatkustamista mutta samallalailla lailla myös itsensä korottajia. Ihminen rankaisee vapaamatkustajia ja nauttii siitä, mutta kokee myös häpeän tunnetta siitä että itse syyllistyy vapaamatkustamiseen.

Mutta ihmisen halu auttaa toisiaan ei ole ainoastaan reiluuden moraalin rajoittamaa. Ihmisellä on lisäksi sisäryhmä-moraali ja auttaminen rajoittuu ensi sijassa omiin. Sodassa ulkoryhmän jäsen on vihollinen ja häneen kohdistetaan auttamisen sijaan pikemmin demonisointia ja dehumanisointia. Ihmisen yhteistyökyky ja sotaisuus ovat kulkeneet käsi kädessä. Ihmisen altruismi muita kuin sukulaisiaan kohtaan on sodan lapsi. Tai pikemmin sotaisuus ja altruismi ovat kehittyneet evoluution aikana käsi kädessä - ilman toista ei olisi toista.:

This distasteful idea is based on the evolution of what my co-authors and I have termed ‘parochial altruism’ [nurkkakuntainen altruismi]. Altruism is conferring benefits on others at a cost to oneself; parochialism is favouring ethnic, racial or other insiders over outsiders. Both are commonly observed human behaviours that are well documented in experiments. For example, people from the Wolimbka and nearby Ngenika groups, in the Western Highlands of Papua New Guinea, have no recent history of violence. Yet when asked to divide a pot of money between themselves and another, they give more and keep less for themselves if the other is a member of their own group rather than an outsider. (Lähde: Bowles, Conflict: Altruism’s midwife)

Altruismi on aina altruismia omia kohtaan. Ihmisen ja muurahaisen evoluution suuri innovaatio on ollut se, että yhteistyö ei ole rajoittunut enää vain pieneen sukulaisjoukkoon, vaan suurempaan sisäryhmään. Mutta edelleen altruismi on altruismia omia kohtaan. Kun Kristus halusi laajentaa juutalaisuuden etnosentrisyyden kristinuskon universaaliksi humaanisuudeksi, kyseeessä oli siis - osin onnistunutkin - yritys laajentaa "omuuden" sfääriä. Ajoittain omuuden sfääriä onnistutaan laajentamaan. Mutta yleensä laajentamisessa tulee jossain vaiheessa katto vastaan.

Muiden ihmisten auttaminen lisääntyy, kun sisäryhmä joutuu konfliktiin ulkoryhmän kanssa.

Mielenkiintoinen webbisivusto etnisestä vanhoillislestadiolaisuudesta

Löysin juuri vasta mielenkiintoisen webbisivuston Etniset vanhoillislestadiolaiset, joka käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta endogaamisena etnisenä ryhmänä.

Sivusto erottaa vanhoillislestadiolaisuuden uskontona vanhoillislestadiolaisuudesta yhteisöllisyytenä: käsitteellinen rajaus “etninen vanhoillislestadiolainen” korostaa eroa kyseisen liikkeen hengellisten ja toisaalta sen yhteisöllisten, sosiaalisten arvojen välillä.

Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia “suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.

Vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan - eli kasvatetaan. Lapsi kasvatetaan rauhanyhdistyksen vakiintuneisiin perinteisiin, sen uskomuksiin, elämäntapoihin ja maailmankuvaan. Tästä yhteisön elämäntavasta ja sen kollektiivisista ajatuksista tulee ihmiselle jo varhain osa omaa minuutta, identiteettiä.

Olennaista on tiedostaa, että kyse ei ole vain perheessä, yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta kasvattamisesta yhteisön jäsenenksi, vaan mukana on lapsen hyvin varhaisesta kasvuvaihesta lähtien myös kollektiivi, vanhoillisletsadioalinen yhteisö normeineen ja opetuksineen. lapsi viedään jo muutaman vuoden ikäisenä paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämään kerhoon, sitten pyhäkouluun, sitten koululaisten raamattuluokkaan. tätä jatkuu kunnes seuraa SRK:n järjestämät koululaisten ja nuorten leirit ja lopulta rippikoulu.

Esimerkiksi rovasti Seppo Lohi on todennut, että vanhoillisletsadioaliset nuoret eivät enää irtaudu liikkeen piiristä samassa määrin kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Webbisivusto linkkaa myös Kansankokonaisuus-blogiin vertaillessaan vanhoillislestadiolaisuutta muihin etnisiin uskontoihin kuten hutterismiin. Vaikka vanhoillislestadiolaisuutta ei samalla tavalla miellä sekä uskonnolliseksi että kielelliseksi yhteisöksi kuin amisheja ja hutteriitteja, webbisivusto osoittaa että asia ei ole aivan näin yksinkertainen:

Lestadiolaisuudella on ollut aikaisemminkin etnisen uskonnon luonne, mutta toisessa merkityksessä. Lestadiolaisella liikkeellä oli nimittäin keskeinen merkitys suomen kielen säilymisessä suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Pitkälti 1950-luvulle saakka Pohjois-Amerikan lestadiolaisseurakunnissa käytettiin pääasiallisesti vain suomen kieltä. Suomi säilytti vahvan kieliaseman pitkään myös Ruotsin meänkielisten ja Norjan kveenien keskuudessa juuri lestadiolaisuuden ansiosta.

Yhteisöllinen uskonnollisuus piti yllä ja vahvisti kieliryhmänidentiteettiä. Monilla alueilla lestadiolaisuudesta tuli siten etninen uskonto. Uskonnollisen funktion lisäksi se piti yllä suomalaistausteisten ihmisten etnistä yhteenkuuluvuutta. Amerikassa, Norjassa ja myös Muurmannin rannikolla se johti lestadiolaiseen yhtenäiskulttuuriin suomalaisen vähemmistön keskuudessa. (Kinnunen 2002.)

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on ollut viime vuosina kuohuntaa ja jonkun verran eroamisia liikkeestä on tapahtunut, vaikkakin kokonaiskuvaa on ulkopuolisen vaikea muodostaa. Liikkeestä eronneet mieltävät itsensä ilmeisesti tavalla tai toisella edelleen jonkinlaisen etnisen vanhoillislestadiolaisuuden ryhmän jäseniksi, vaikka kaikki eivät välttämättä osaa asiaa näin ilmaista. Käsite "etninen vanhoillislestadiolaisuus" on minusta nerokas.

Itsestäni tuntuu kuitenkin, että koska yhteisö on uskonnon määrittämä, jo toisen polven ex-vanhoillislestadiolainen menettää helposti myös etnisen vanhoillislestadiolaisuutensa. Etnistä vanhoillislestadiolaisuutta ei ainakaan voisi olla olemassa enää sen jälkeen jos uskonnollinen vanhoillislestadiolaisuus kuihtuisi.

Toisaalta vanhoillislestadiolaisen kentän jakaantuminen uskonnolliseen ytimeen ja etniseen vanhoillislestadiolaisuuteen voisi toteutua samalla tavalla kuin juutalaisuuden jakaantuminen ortodoksijuutalaisuuteen ja liberaaliin maallistuneeseen juutalaisuuten, mitä Kevin MacDonald pitää kirjassaan suorastaan tehokkaana yhteisöä ylläpitävänä kaksois-strategiana.

Mielenkiintoisempi ajatus kuin ex-vanhoillislestadiolaisuuden näkeminen etnisenä vanhoillislestadiolaisuutena on kuitenkin ehkä Rebekka Naatuksen ajatus, että ateistikin voi kokea vanhoillislestadiolaisen uskonnollisen yhteisön turvallisena yhteisönä, kunhan on hiljaa ateismistaan ja pysyy siinä mielessä jonkinlaisena äänettömänä jäsenenä. Tällainen ajattelu lähestyy DS Wilsonin Darwin's Cathedralissa esitettyä ajatusta uskonnon funktionalismista eli pragmaattisesta arvosta.

Miksi ihmiset kunnioittavat toisten omaisuutta ?

Erään libertaarin Facebook-seinällä oli yllä oleva kuva. Kuten tavallista libertaareille kuva oli tarkoitettu retoriseksi kysymykseksi toisille libertaareille, koska tottahan ihmiset luonnostaan hylkäävät väkivallan ja kunnioittavat toisten omaisuutta. Väkivallattomuuden periaate on libertaareille tärkeä.

Minulle konservatiivina on aika selvää, että suurin osa ihmisistä sisäistää yleensä yhteisön arvot, ja jos yhteisön arvo sattuu olemaan muiden omaisuuden kunnioittaminen, suurin osa ihmisistä sitten noudattaa normia, jonka mukaan toisen omaisuutta ei saa ottaa haltuun.

Omaisuuden kunnioittamisen normi ei kuitenkaan ole syntynyt siksi, että se on jollain lailla luonnollinen tai oikea, vaan siksi että omaisuuden käsite on stabilisoitunut maatalousyhteiskuntaan siirryttäessä eräänlaisen evolutiivisen dynamiikan tuloksena.

Omaisuuden kunnioittamisen normi on kuitenkin varsin labiili pitkällä tähtäimellä. Se ei perustu mihinkään ihmisen luontaiseen muiden omaisuuden kunnioittamiseen. Mikäli esimerkiksi maatalousyhteiskunnassa maaomaisuus kasautuu pienen vähemmistön käsiin, köyhälistö ei koe maaomaisuuden kunnioittamista miksikään universaaliksi normiksi. Normia voidaankin sitten ylläpitää korkeintaan eliitin väkivaltakoneistolla.

Tämä ei ole ristiriiidassa sen kanssa, että yhteisön normit sisäistetään. Yhteisö vain jakaantuu kahtia - köyhälistöksi ja eliitiksi - ja a) köyhälistö hylkää eliitin arvomaailman ja normit tai vaihtoehtoisesti b) köyhälistö hylkää eliitin oikeuden maahan. Köyhälistö voi siis toimia kahdella tavalla: a) hylätä omaisuuden käsitteen kokonaan tai b) todennäköisemmin demonisoida eliitin riistäjiksi ja vaatia maareformia, jossa riistäjien maat otetaan pois niiltä "joille maa ei oikeutetusti kuulu". Jälkimmäisellä tavalla toimittiin esimerkiksi Baltiassa, jossa saksalais-aateliston maat jaettiin Vapaussodan veteraaneille. Maaomaisuutta kunnioitetaan edelleen, mutta oikeus maahan on vain sisäryhmällä.

Muissakaan asioissa kuin omaisuuden kunnioittamisessa vallitseva normi ei ole kovin stabiili. Mikäli normien rikkojia ei millään lailla rangaista valtion tai yhteisön moralistien taholta, normi joka ei hyödytä kaikkia, voi murtua. Moralismi on samantyyppinen ilmiö kuin rahan ahneus. Se ei itsessään välttämättä ole mitenkään kivaa, mutta voi johtaa tehokkaaseen tulokseen. Lähiympäristöni esimerkki oli se, miten Vantaanjoen kaljakellunnan roskaantumisongelma ratkesi ainakin osittain, kun mediassa ja sosiaalisessa mediassa moralisoitiin rantojen roskaamista, minkä jälkeen tapahtuman järjestäjät yhdessä kaupungin kanssa järjestivät roskien keruun - ja toisaalta osallistujien asenteisiin vaikutettiin onnistuneesti. Roskaaminen väheni ja roskien keruu tehostui.

Moralisoinnista ei kuitenkaan ole hyötyä, ellei normeja ole millään lailla sisäistetty. Tai vaikka normi periaatteessa hyväksyttäisiin, jos moralisoija koetaan oman yhteisön ulkopuoliseksi, moralisoijalle vain nauretaan ja moralisoijan pilkkaamisesta tulee kunnia-asia. Sen sijaan että yhteisö olisi jakaantunut köyhälistöön ja eliittiin, nykyajan yhteisö voi jakautua vaikkapa eri sukupolviin.

Tajunnan virtaa yksilöistä, yhteisöistä, yrityksistä, valtiosta, Homo Economicuksesta ja ryhmävalinnasta

Olen viimeisen puoli vuotta tehnyt puhtaasti teknisiä töitä. Saan jonkun teknisen tehtävän ratkaistavakseni ja toteuttaakseni. Teen työtäni itsenäisesti ja raportoin työn valmistumisesta esimiehelle. Kyselen tietysti välillä esimieheltäni ja työtovereiltani jotain neuvoa. Joskus joku kysyy minulta neuvoa. En enää muistanut millaista on tehdä työtä ilman, että joutuu miettimään alaisia ja työyhteisöä ja keskustelemaan päivittäin asiakkaitten kanssa. Miettimään ihmisiä ja sosiaalisia ryhmiä. Vapaa-aikanani en juuri osallistu mihinkään sosiaaliseen toimintaan. Netin keskusteluryhmiinkin osallistuminen on hiukan jäänyt. Uin, liikun luonnossa, pyöräilen töihin, laitan ruokaa ja luen. Oleellisin sosiaalinen kontekstini on tällä hetkellä perhe. Luen toki edelleen kirjoja, jotka liittyvät ei-sukulaisten väliseen yhteistoimintaan.

Mieleen tulee kuitenkin, että tällainen elämä on jotenkin keinotekoista. Olen kokenut sosiaalisuuden aina hyvin ahdistavana ja siksi olen käsitellyt yhteisöllisyyttä tässä blogissa. En ole erakko, vaan minulla on useita ystäviä. Dyadisia suhteita toisiin ihmisiin.

Jos talouselämä olisi pelkästään sitä, että yksilöt tekevät tuotteita ja myyvät niitä toisille ihmisille ja jos köyhistä ihmisistä huolehtiminen olisi sitä, että yksilö auttaisi toista yksilöä vaikkapa moraalisista syistä, ei yhteisöllisyyttä edes tarvittaisi. Mutta arkitodellisuudessa elävät ihmiset joutuvat elämään monenlaisissa yhteisöissä - perheellinen aikuinen esimerkiksi joutuu nyky-Suomessa elämään perheessä, työyhteisössä ja lasten harrastekerhoissa - vapaaehtoisuuden kanssa on hiukan niin ja näin. Metsästäjä-keräilijä taas eli metsästäjä-yhteisössä, missä yhteisö metsästi suurriistaa yhdessä ja jakoi metsästyksen tuloksen keskenään.

Riista oli julkishyödyke siinä mielessä, että sen tuottaminen vaatii yhteistyötä n:n ihmisen välillä. Yksilöiden kontribuutiosta julkishyödykkeen tuottamiseksi ei ollut ykstyiskohtaista sopimusta vaan yksilöiden kontribuutio perustui normiin, jonka mukaan jokaisen on tehtävä parhaansa, ja kyseisen normin ylläpitoon normin rikkojia pilkkaamalla ja panettelemalla. Ääritapauksessa normin rikkoja suljettiin yhteisön ulkopuolelle, mikä esimerkiksi eskimoiden tapauksessa merkitsi hyvin todennäköisesti kuolemaa. Muita normeja oli ruuan jakamisen normit ja normi jonka mukaan kukaan ei saanut nostaa itseään muiden yläpuolelle ja vaatia esimerkiksi suurempaa päätäntävaltaa tai suurempaa osuutta yhdessä metsästetystä ruuasta. Jälkimmäisen normin rikkojia saatettiin tappaa. (Lähde: Christopher Boehm, Hierarchy in the Forest.)

Markkinatalous ei perustu yhteisöllisiin normeihin vaan kauppaan. Mutta tosiasiassa suurta muutosta ei ole tapahtunut - bushmanneilla oli jo yhteisöllisen talouden lisäksi yksilöiden välinen vaihdantatalous. Jokaisella bushmanni-miehellä oli muissa yhteisöissä kumppaneita, joiden kanssa tehtiin kauppaa ja joita auttettiin vastavuoroisuuden periaatteella. Markkinataloudessa yritysten sisäinen yhteistoiminta ei edellenkään perustu pelkkiin taloudellisiin insentiiveihin vaan yhteisöllisiin normeihin.

Toki yrityksen toimintoja ulkoistamalla markkinoiden merkistystä voi suuresti kasvattaa ja joillain aloilla se on kannattavaakin. Samallalailla valtion voisi periaatteessa minimoida ja tarjota palvelut markkinoilla. Esimerkiksi köyhäinhoidon osalta tässäkin tapauksessa tarvitaan kuitenkin jonkinlaista yhteisöllisyyttä.

Ihmiselle yhteisöissä toimiminen on luonnollista ja usein tehokastakin, koska ihminen on yhteisöllinen eläin jolla on sisäryhmä-moraali. Yhteisö toimii sitä tehokkaammin, mitä suurempi konflikti yhteisön ja ulkoryhmien välillä vallitsee. Yrityksen työntekijöiden keskinäinen yhteistyö vahvistuu, jos jokainen yrityksen jäsen tajuaa kilpailun voimakkuuden henkilökohtaisesti ja kykenee itsekin kontribuutiollaan vaikuttamaan yrityksen taistelukykyyn. On valhe, että ihminen ei olisi yhteisöllinen eläin, vaan pelkästään omaa utiliteettiaan optimoiva toimija. Ihmisellä on heimomieli, joka panee ihmisen toimimaan tehokkaasti kun oman heimon ja toisten heimojen välillä on konflikti. Ihmisellä on heimomieli, joka panee ihmisen rankaisemaan vapaamatkustajia, sitä voimakkaammin mitä suurempi konflikti heimojen välillä on. (Lähde: Puurtinen et al, Costly punishment prevails in intergroup conflict) Ihminen ei rankaise vapaamatkustajia siksi, että hän rationaalisesti optimoi omaa etuaan, vaan siksi että vapaamatkustaja synnyttää hänessä vihan tunteen. Kaikille ihmisille tällaista vihan tunnetta ei tietenkään synny. Kyseessä ovat ns. toisen asteen vapaamatkustajat.

Yritysten keskinäinen kilpailu johtaa edelleen ryhmävalintaan yritysten välillä - syntyy ryhmätason sopeumia eli tehokkaita instituutioita evoluution kautta. Tehottomia käytäntöjä noudattavat yritykset karsiutuvat olemassaolon taistelussa. Esimerkiksi yritykset jotka eivät kykene ratkaisemaan vapaamatkustajan ongelmaa. (Lähde: Marcus Samuelsson, GROUP SELECTION: THE QUEST FOR SOCIAL PREFERENCES, Stockholm School of Economics.)

Korkman pankki- ja fiskaaliunionista

Luulenpa että Korkman on suht oikeassa pankkiunionista ja fiskaaliunionista.

Jos pankkiunioni ( yhteinen pankkivalvonta ) olisi luotu heti alussa rinnan euron kanssa, homma olisi saattanut onnistuakin. Paino sanalla saattanut. Jälkikäteen euroopanlaajuisen pankkivalvonnan luominen taitaa olla hankalaa.

Fiskaalin unionin Korkman tyrmää täysin.

Saksan liittokanslerin mukaan eurobondit [täys fiskaalinen unioni] tulevat vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Eli ei hätää; hänen elinaikaodotteensa on aika pitkä. Tulevan syksyn yksi haaste silti on, miten luoda pankkiunioni ja samalla minimoida sellaista yhteisvastuuta, joka veisi meitä pysyvästi fiskaalisen unionin suuntaan.

Surullinen tosiasia on, että rahaliitto, joka perustettiin toiveiden varassa, pysyy nyt pystyssä pelosta - pelosta siitä rahoituksellisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta ja poliittisesta katastrofista, johon rahaliiton sortuminen johtaisi.

Mutta pystyssä se pysyy, vaikka jonkin maan ajautuminen siitä ulos on hyvin mahdollista. Rahaliiton säilyminen on myös Suomen etu, sillä joidenkin tappioiden kirjaaminen yhteisvastuun seurauksena on verrattomasti edullisempaa kuin vaihtoehtoinen näkymä. Tämän hallitus on pääministerin suulla useasti todennut, ja on siinä oikeassa.

Siihen, kannattaako tämän suunnitelman toteuttamiseen vielä luottaa ja satsata - vai kannattaako heittää jo nyt hanskat tiskiin, en osaa oikein ottaa kantaa.

Nokian romahdus ja Suuri Amerikan eläimistövaihto

Etelä-Amerikasta syntyi maayhteys Pohjois-Amerikan mantereelle geologisesti äskettäin eli kolme miljoonaa vuotta sitten, kun Panamankannas nousi merestä tulivuorenpurkausten takia. Tämä yhdistyminen johti lajien joukkotuhoon Etelä-Amerikassa, kun eteläamerikkalaiset lajit korvautuivat suurelta osin pohjoisamerikkalaisella. Aluksi eteläamerikkalaisia lajeja siirtyi Pohjois-Amerikkaan yhtä lailla kuin pohjoisamerikkalaisia Etelä-Amerikkaan, mutta edelliset lajit eivät lopulta pärjänneet vaan kuolivat. Wikipedia kirjoittaa:

Lajienvaihdossa pohjoisesta etelään levittäytyneet lajit osoittautuivat menestyksekkäämiksi kuin etelästä pohjoiseen levittäytyvät. Etelästä pohjoiseen menestyksekkäästi siirtyneet lajit eivät eriytyneet paljoa eteläisistä kantamuodoistaan, kun taas pohjoisesta tulleet eriytyivät tehokkaasti. Monet eteläamerikkalaiset lajit hävisivät kun taas pohjoisamerikkalaisten lajien ei tiedetä hävinneen etelästä saapuneen kilpailun tuloksena.

Vain yksi pussieläin - opossumi - onnistui levittäytymään etelästä pohjoiseen.

Jokainen tajuaa, että eteläamerikkalaiset eläimet eivät olisi voineet varautua Panamankannaksen muodostumiseen millään lailla. Pohjoisamerikkalaiset lajit olivat miljoonien vuosien evoluution myötä kehittyneet kilpailukykyisemmiksi eteläamerikkalaisiin verrattuna ja kun yhteys mantereiden välillä syntyi, seuraukset olivat katastrofaaliset etelän eläimille.

Romahdus oli hieman samanlainen kuin Kolumbuksen Bahama-saarille saapumisen jälkeinen intiaanikulttuurien romahdus. Kolumbuksen käynti Bahamalla ei vielä lyhyellä tähtäimellä merkinnyt yhtään mitään, mutta se oli alkusoitto Cortesin saapumiselle. Atseteekeilla ei ollut mitään edellytyksiä tajuta, että jossain paikassa nimeltä Aragon ja Kastilia (Espanja) oli syntynyt tarve luoda meritie toiseen paikkaan nimeltä Intia, ja tämä tulisi johtamaan ylivoimaisella aseistuksella varustautuneen armeijan tuloon Meksikoon ja Atsteekki-valtion romahdukseen.

Samalla lailla Nokialla ei todennäköisesti juuri kukaan ymmärtänyt, että Applen iPodin julkaiseminen vuonna 2001 olisi alkusoitto Nokian romahdukselle. iPhone ja iPad ovat iPodin suora jatkumo. iPodia ei tietenkään alunperin luotu valtaamaan mobiili-markkinoita vaan sen alkuperäinen ansaintalogiikka oli pelkästään nostaa Applen tietokoneiden arvoa luomalla niistä musiikin jakelun hubi. Siksi Steve Jobs vastustikin pitkään iTunes-softan porttaamista Microsoftin käyttöjärjestelmään. Mutta pian musiikista ja musiikkisoittimesta tuli Applelle taloudellinen arvo sinänsä. Musiikkikauppa iTunes Store syntyi vuonna 2003. Apple ymmärsi muunkin sisältö-busineksen mahdollisuudet pian. Applen sovelluskauppa Appstore taas on iTunesin suora jatkumo. Suunnitelmat iPadista olivat olemassa jo ennen iPhone julkaisua.

Vuonna 2007 mobiilialan ja tietokone/sisältö-liiketoiminnan "mannerten" välillä syntyi lopullinen yhteys. Nokia oli äimän käkenä - alkoi nopea romahdus, käsien heiluttelu, selittely ja syyllisten etsintä. Mitään ei ollut tehtävissä. Samsung nöyrempänä firmana onnistui vielä ainakin hetkeksi sopeutumaan.

Toki Nokialla oli ajat sitten tajuttu, että Internet- ja mobiilimaailma yhdistyvät. Luotiin wap, musiikkikauppa ja satsattiin peli-liiketoimintaan, tehtiin puhelimesta tietokone ("kommunikaattori") jne. Mutta Nokialla ei osattu todellisuudessa varautua tilanteeseen - Apple oli jo vuonna 2007 niin paljon edellä Nokiaa ja niin paljon Nokiaa sopeutumiskykyisempi, että "mannerten yhdistymisen" jälkeen Nokialla ei ollut enää mahdollisuuksia. Kohtalo oli pitkälti sinetöity jo ennen vuotta 2007. Elopin toimilla ei ollut romahduksen loppuunsaattamisen kannalta enää suurtakaan merkitystä.

Kari Silvennoinen puhuu liittovaltion puolesta

Varatuomari Kari Silvennoinen, joka on toiminut puolustusasianajajana eräissä maahanmuuttokriittisiä vastaan nostetuissa sananvapauden vastaisissa oikeusjutuissa, kirjoittaa tänään HS:ssä liittovaltiokehityksestä:

...Me kui­ten­kin eläm­me jo nyt mo­nel­la ta­paa EU-ni­mi­ses­sä liit­to­val­tios­sa. Eu­roo­pan par­la­men­tin ase­tuk­set ("­re­gu­la­tions") ylit­tä­vät nor­mi­hie­rar­kias­sa Suo­men pe­rus­tus­lain, sa­moin mei­dän pe­rus­tus­la­kim­me yli me­ne­vät Eu­roo­pan tuo­mio­is­tui­men (ECJ) ja Eu­roo­pan ih­mis­oi­keus­tuo­mio­is­tui­men (ECHR) rat­kai­suis­saan il­mai­se­mat ylei­set oi­keus­pe­riaat­teet. Kor­keim­mat oi­keus­is­tui­mem­me ovat vel­vol­li­set pyy­tä­mään en­nak­ko­rat­kai­su­ja Eu­roo­pan tuo­mio­is­tui­mil­ta ja nou­dat­ta­maan nii­tä.

Ke­hi­tys on ol­lut hui­keaa ja vie­nyt yh­teis­kun­taam­me hy­vään suun­taan. Se on pa­ran­ta­nut kaik­kia Suo­men kan­sa­lais­ten ja yri­tys­ten se­kä mui­den yh­tei­sö­jen kes­kei­siä pe­rusoi­keuk­sia ja va­pauk­sia. Eu­roo­pan unio­niin liit­ty­mi­sen myö­tä olem­me vih­doin pys­ty­neet jät­tä­mään taak­sem­me syn­keät suo­met­tu­nei­suu­den ajan vuo­si­kym­me­net.

Liit­to­val­tio­ke­hi­tys on vain mää­rit­te­ly­ky­sy­mys. Ke­hi­tys­tä em­me voi kui­ten­kaan es­tää. Sen on Suo­men ny­kyi­nen häi­ri­köin­ti vel­ka­krii­sin hoi­dos­sa osoit­ta­nut. Ajau­dum­me täl­lä me­nol­la mar­gi­naa­liin, mi­kä on pie­nen kan­san val­tio­joh­dol­ta an­teek­si­an­ta­ma­ton te­ko. Sii­nä ta­pauk­ses­sa ku­kaan ei pys­ty en­nus­ta­maan, mi­ten mark­ki­nat koh­te­le­vat mei­tä, saat­taa tul­la hä­tä kä­teen. Täs­tä on ole­mas­sa pal­jon tuo­ret­ta tie­toa vii­mei­sim­män suu­ren la­man ajoil­ta.

Eu­ro on meil­le siu­naus. Se on kui­ten­kin vain pie­ni osa liit­to­val­tio­ke­hi­tys­tä. Ko­ko­nai­suu­des­saan täs­tä ke­hi­tyk­ses­tä on ol­lut meil­le etua ja tur­vaa. Ve­nä­läi­sen ken­raa­lin uh­kai­lut va­lui­vat kuin ve­si EU-Suo­men se­läs­tä. Eu­roo­pan liit­to­val­tioon kuu­lues­sam­me edes iki­ai­kai­set uh­kaa­jat ei­vät pys­ty mei­dän rau­haam­me jär­kyt­tä­mään.

Minusta Silvennoinen on väärässä siinä mielessä, että kun euro-järjestelmä nyt eittämättä on romahduspisteessä, paraskaan halu integroitua länteen ei toteudu vain sitä kautta että haluamme integroitua länteen. Integroitumisen hinta ei voi olla se että velkaannumme korviamme myöten Espanjan, Kreikan ja Italian velkojen takia, varsinkaan jos lopputulos kuitenkin on koko euro-järjestelmän romahdus.

Silvennoinen on oikeassa siinä, että integroituminen länteen on Suomelle elinehto. Se ei ole sitä pelkästään taloudellisesti vaan myös maan turvallisuuden kannalta. Kun Suomi liittyi EU:hun, kansanäänestyksen positiivisen tuloksen takasi öykkärimaa Venäjä. Nurinkurista tosin oli, että Suomi liittyi Venäjän takia juuri EU:hun. Venäjän takia Suomen olisi pitänyt liittyä ensi sijassa Natoon. Natoon liittymiseen kansan rohkeus ei kuitenkaan riittänyt.

Mutta historia tuntuu kulkevan omaa vääjäämätöntä kulkuaan. Eurosta irtaantuminen lienee vääjäämättä pian edessä. Mihinkään onnen tilaan se ei kylläkään johda.

Nokian pääkonttori pysyy Suomessa

Nokian pääkonttorin säilymisestä Suomessa on vieläkin spekuloitu ja Elop lupasi säilyttää pääkonttorin Suomessa. Uskon, että pääkonttori pysyykin Suomessa.

Se pysyy Suomessa niin kauan kuin Nokian itsenäinen taival kestää. Nokialla on todennäköisesti enää vain kaksi vaihtoehtoa: joku ostaa Nokian ehkä hyvinkin pian ja pilkkoo sen tai Nokia kuihtuu hiljalleen marginaaliseksi matkapuhelinten valmistajaksi. Työpaikat menevät molemmissa tapauksissa.

Nokian pääkonttorin paikasta keskusteleminen onkin nyt jo täysin irrelevanttia. Nokian tarina on 95%:n todennäköisyydellä ohi. Luulen että suomalaisten enemmistö alkaa hiljalleen tajuta tämän. Totuuden myöntäminen on uuden alku. Nokia oli tärkeä osa suomalaisten identiteettiä. On aivan tervettä olla järkyttynyt tapauksesta.

Euro seuraava romahtaja Nokian jälkeen ?

Tainter kuvaa sitä, miten yhteiskunnalla (tai valtioliitolla tai yrityksellä) on taipumus monimutkaistua, kun se ratkaisee eteen tulevia ongelmia. Tiettyyn rajaan asti tällainen monimutkaistuminen on järkevää, koska se tuottaa jotain hyötyä. EU:n tapauksessa esimerkiksi EU-tasoisen yhteisen valuutan ja ehkä jopa yhteisen budjettikurin voisi ajatella synnyttävän hyötyä. EU on kuitenkin ajautunut nopeaan kasvavan kompleksisuuden kierteeseen. Vääjäämättä tulemme pian pisteeseen, jossa kompleksisuuden antama rajahyöty on negatiivinen. EU:n tapauksessa näin on saattanut jo tapahtua.

Nokia kaatui minusta monimutkaiseen liiketoiminta-malliinsa, joka alunperin oli perusteltu, mutta josta uudessa tilanteessa ei enää ollut etua vaan josta tuli uudessa tilanteessa painolasti.

Mainitsin aikaisemmin Nokian esimerkkinä yrityksestä, joka on kiikissä monimutkaisen liiketoimintamallinsa kanssa. Nokia on päätynyt liiketoimintamalliin, jossa se tarjoaa kuluttajille sekä mobiililaitteita että siinä käytettäviä sovelluksia ja palveluita (OVI) sen sijaan että Samsung, LG, HTC ja Sony-Ericsson keskittyvät mobiililaitteiden tekemiseen ja niiden tietynasteiseen räätälöimiseen operaattorien toiveiden mukaisesti.

Nokia on ajautunut tällaiseen liiketoimintamalliin syistä, jotka eivät ole kovin suoraviivaisia. Nokia on pitkään vierastanut operaattoreiden merkittävää roolia sekä mobiilipalveluiden että mobiililaitteiden arvoketjussa. Nokia on pitkään uskonut että nimenomaan sen itsensä on oltava aktiivinen mobiilipalveluiden tuottaja yhteistyössä partnerien kanssa. Nokia on päätynyt tuottamaan sekä a) laitteita, b) niiden alustaohjelmistoja ja c) mobiilipalveluita ns. OVI-porttaalissa.

Ongelma tässä liiketoimintamallissa on se, että vaikka Nokia on ollut ylivertainen mobiililaitteiden kehittämisessä tai ainakin logistiikassa, sen alustaohjelmistot ja mobiilipalvelutarjonta eivät ole lähellekään samaa tasoa kuin vakkapa Googlella (Android ja Googlen App Store). Samsung ratkaisee saman ongelman sillä että se keskittyy ydinosaamiseensa (a) ja tukeutuu alustojen ja palveluiden osalta SUURELTA OSALTA Googleen.

Tainter väittää, että monimutkainen organisaatio ei kykene uudessa tilanteessa yksinkertaistumaan. Nokia pyrki yksinkertaistamaan liiketoiminta-malliaan ja organisaatiotaan turvautumalla partneroitumiseen Microsoftin kanssa mutta epäonnistui.

In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.

When the value of complexity turns negative, a society plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification. (The Collapse of Complex Business Models.)

Euro-järjestelmä on ratkaisemassa taloudellisia ongelmia lisäämällä instituution toisensa perään lähes kiihtyvällä vauhdilla. Kansallisvaltioiden velkaantumisen aiheuttamia talousongelmia yritetään ratkaista Eurooppa-tasoista kompleksisuutta lisäämällä.

Yhteismaa-ongelman analysoija Garret Hardin varoitti aikoinaan siitä tiestä, että kansallisia ongelmia globalisoidaan: The moral is surely obvious: never globalize a problem if it can possibly be solved locally. It may be chic but it is not wise to tack the adjective global onto the names of problems that are merely widespread -- for example, "global hunger," "global poverty," and the global population problem." (Lähde: There is No Global Population Problem, Garrett Hardin, 1989)

Eurooppa ratkaisee kansallisten valtioiden ongelmia tekemällä niistä kaikkien ongelmia ja samalla siis ongelmia joiden ratkaisusta kukaan ei ole käytännössä vastuussa. Ongelmien siirtäminen Euroopan tasolle vaikeuttaa eikä helpottaa ongelmien ratkaisua.

Tämä ei ole sinäänsä kategoorista kritiikkiä federaatioita vastaan - maailmassa on hyviä vapaaehtoisia federaatiota kuten Sveitsi tai USA. Olemme eurooppalaisia ja takanamme on hieno joskin traumaattinen yhteinen historia ja olisi olut hienoa että meillä olisi ollut hieno yhteinen tulevaisuus.

Siilasmaa Nokian romahduksesta ja täydellisestä epäonnistumisesta

Nokian hallituksen puheenjohtajan tarina on aika lailla ristiriidassa sen salaliittoteoreettisen käsityksen kanssa, että Elop tuhosi hyvin menestyvän Nokian tahallaan tai täydellistä kyvyttömyyttään. (Vrt. Tomi Ahosen teoria Elop-efektistä.) Paperiversiossa Siilasmaa toteaa, että Symbianin syöksy alkoi jo ennen Elopia. Siilasmaa puhuu "Nokian romahduksesta ja täydellisestä epäonnistumisesta".

"­Vuo­den 2008 alus­ta Sym­bian-käyt­tö­jär­jes­tel­män mark­ki­na­osuus on su­pis­tu­nut hy­vin ta­sai­ses­ti 60 pro­sen­tis­ta koh­ti nol­laa. Sa­maan ai­kaan äly­pu­he­li­mien mark­ki­noi­den ar­vo kas­voi 15 mil­jar­dis­ta dol­la­ris­ta hie­man yli 70 mil­jar­diin dol­la­riin vuo­den 2012 al­kuun men­nes­sä. Se on ai­van to­taa­li­nen mur­ros ja epä­on­nis­tu­mi­nen yh­tiöl­le ... S­tep­hen tu­li yh­tiöön ro­mah­duk­sen lop­pu­vai­hees­sa. Sii­nä vai­hees­sa oli täy­sin mah­do­ton­ta kään­tää Sym­bian kas­vuun."

Hän myös toteaa saman kuin Kansankokonaisuus, että ainoat voittajat tässä pelissä ovat puhelinvalmistajista olleet Apple ja Samsung. Samsung onkin onnnistunut ainoana monista yrityksistä siinä Commodity Busineksessä, mitä Android-puhelinten myynti ja valmistus on. Samsungin menestys perustuu toisaalta Economy of Scaleen mutta toisaalta opportunistiseen suhteeseen platformeihin: Samsung kokeilee kaikkea - valmistaa Windows-koneita, Android-puhelimia, kehittää omaa käyttöjärjestelmää, valmistaa Chrome OS -tietokoneita ja Windows Phone -puhelimia. Kaksi vuotta sitten analysoin Nokian tulevan romahduksen syitä Tainterin teoriaan perustuen - analyysi lienee edelleen perusteltu.

Nokian tuho ja markkinoiden kehityksen luonne

Nokia hävisi Googlelle, Applelle ja Samsungille. Piste.

Kyseessä oli luova tuho, missä toimijat perinteisen puhelin-toimialan ulkopuolelta laajensivat omaa toimialaansa niin että ei enää oikeastaan ole olemassa mitään erillistä puhelin-toimialaa. Toki Nokiallakin uskottiin että mobiilitoimiala ja Internet yhdistyvät. Nokian ja NSN:n strategioissa puhuttiin paljon esimerkiksi Fixed Mobile Convergencestä. Sellaista ei koskaan tapahtunut. Kyse ei ollut konvergenssista vaan tuhosta. Nokia on tuhon ensimmäinen uhri.

Biologisessa evoluutiossa on samanlaisia esimerkkejä: muutama miljoona vuotta sitten Pohjois-Amerikan ja Etelä-Amerikan mantereet ajautuivat yhteen ja edellisen eläimistö tuhosi suuren osan jälkimmäisen eläimistöstä.

Radikaali innovaatio - tai ainakaan sen soveltaminen - ei yleensä synny perinteisten toimijoiden toimesta. Se voi näemmä syntyä kun toinen toimiala laajentaa toisen toimialan alueelle tai kun joku aivan uusi toimija keksii näppärämmän tavan tehdä businesstä.

Edellisestä on esimerkki Applen penetraatio mobiilitoimialalle.

Jälkimmäisestä se, miten Amazon - ja sittemmin myös Apple - on korvaamassa perinteisen kirjakaupan ja kustannustoiminnan uudenlaisella mallilla. Se mikä aluksi oli pelkkää kirjojen verkkokauppaa, on nyt digikirjojen kauppaa ja kustannustoimintaa (self-publishing). Amazon ja Apple ovat työntämässä perinteiset toimijat kokonaan marginaaliin sekä kirjakaupasta että kustannustoiminnasta. Joku marginaalinen niche niille toki voi jäädä.

Biologisessa evoluutiossa jälkimmäisestä nichen valtaamisesta on hyvä esimerkki se, miten miten yksi hyönteisryhmä (Hymenoptera) keksi eusosiaalisuuden ja työnsi muut hyönteiset marginaaliin ja miten yksi nisäkäslaji (Homo Sapiens) työnsi muut isot nisäkkäät marginaaliin.

Nokia-"hämmennys"

Kun yksityisellä firmalla menee todella huonosti, ihmisiä irtisanotaan. Kun isosta firmasta ihmisiä irtisanotaan, media tekee asiasta suuren kansallisen onnettomuuden.

Yhdellekään täysjärkiselle Nokian työntekijälle ei ole kuitenkaan voinut olla yllätys, että Nokia tulee irtisanomaan valtavia määriä ihmisiä. Presidentille, hallitukselle, Salon kaupungille tai ay-liikkeelle tämä ei voi myöskään olla mikään yllätys. Elopin aiempi lupaus säilyttää Salon tehdas ei sido Elopia tietenkään millään lailla tilanteessa, missä Nokia on syöksykierteessä - ja tämän jopa ay-liike tajuaa.

Nokian todennäköisyys pysyä itsenäisenä yrityksenä ensi vuoden loppuun saakka on dramaattisesti alle 50%. Sanoisin 10%. Jokainen Nokian työntekijä joka ei ole tähän mennessä hakenut muita töitä muualta, on jo pitkään ottanut tietoisen erittäin suuren riskin joutua työttömäksi.

Riskin otossa ei ole mitään väärää. Mutta on turha odottaa solidaarisuutta yhtään keneltäkään. Pakettirahoilla voi lähteä vaikka maailmanympärys-matkalle ja palata sitten Suomeen elämään toimeentulotuella.

Elop on luvannut että Nokian pääkonttori säilyy Suomessa. Tämäkin lupaus pitää lukea niin että niin kauan kuin Nokia on yksityisenä yrityksenä olemassa - siis noin vuoden - pääkonttori tulee olemaan Suomessa. Tämä lupaus on helppo pitää: Pääkonttoria ei kannata tietenkään enää tässä vaiheessa siirtää pois Suomesta. Nokian pilkkomisen jälkeen Nokian pääkonttoria ei nimittäin enää ole olemassa.

Ps. Kyvyttömyyteni kokea empatiaa nokialaisia kohtaan johtuu osittain siitä, että omassa yrityksessäni irtisanottiin aivan samalla tavalla ihmisiä tällä viikolla. Koska yritys ei ole Nokian kokoinen, asia ei päässyt edes Vantaan Sanomiin.

Elinor Ostrom on kuollut

Nobelin taloustieteen 2009 saanut taloustieteilijä Elinor Ostrom on kuollut. DS Wilsonin muistokirjoitus Huntington Postissa on tässä.

Ostrom on tutkinut julkishyödykkeiden tuottamista ja yhteismaan ongelmaa ja hän on haastanut sen väitteen, että ainoat mahdollisuudet hoitaa julkishyödykkeitä on julkisomistus tai yksityistäminen. Hän on mm. tutkinut kastelujärjestelmien ylläpitoa Nepalissa, Filippiineillä ja Kataloniassa. (Katso asabiyahin aiempi postaus ulossulkemisesta, kansankokonaisuuden aiempi postaus vapaamatkustajan ongelman ratkaisemisesta, kansankokonaisuuden postaus etnisestä diversiteetistä ja kansankokonaisuuden postaus käytännön esimerkistä tässä.)

Elinor Ostrom on myös toiminut yhteistyössä taloustieteilijöiden ja antropologien Boyd, Richerson, Bowles, Gintis ja Henrich kanssa tutkien moraalin tunteiden merkitystä taloustieteessä. (Katso Ostromin loistava tekstin lyhennelmä tässä.)

Suosittelen erityisesti Ostromin kirjaa Governing the Commons, joka aukeaa ilman matematiikkaakin.

Lainaan lopuksi Ostromin kirjaa:

Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan.

Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.

Ostromin havainto on keskeinen perusta suunniteltaessa sekä ekologisten ongelmien ratkaisua että vaikkapa järkevää maahanmuuttopolitiikkaa. Yleensä Ostromin vaatima ulossulkeminen on ajateltu perustuvan ykstyistämiseen. Ostrom on kuitenkin osoittanut että aina ykstyistäminen ei ole optimaalinen ratkaisu ja joskus se ei edes ole mahdollista. Esimerkkinä vaikkapa metsien suojelu kehitysmaissa tilanteessa, missä yksityisomaisuuden suojaa ei ole.

Korkeimman oikeuden "mielipide"

Halla-aho piti siis Korkeimman oikeuden päätöstä "muutaman ihmisen henkilökohtaisena tulkintana". Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasen mukaan "kyseessä on korkeimman oikeuden lainvoimainen ratkaisu, jossa on sovellettu lakia yksittäisessä oikeusjutussa. Se ei ole mikään parin ihmisen hatusta vedetty mielipide."

Taivun Hala-ahon kannalle siksi ja vain siksi, että uskonrauhan rikkomisen osalta islamia on ilmeisesti kohdeltu nyt eri tavalla kuin muita uskontoja - tai pikemmin uskontokuntia - kohdellaan. Oikeuslaitoksella tuntuisi olevan poliittinen agenda tukea monikultturismia. Oikeuslaitokseen on siksi syytä suhtautua kuin mihin tahansa tahoon, jolla on ideologinen agenda, mutta tahoon jolla on monopoli käyttää väkivaltaa ko. agendansa ajamiseen.

Mitä kiihotukseen kansanryhmää kohtaan tulee kysymys on hankalampi. On tulkintakysymys, rikkoiko Halla-aho tältä osin lakia. Ja on poliittinen kysymys, saako sananvapautta rajoittaa missäkin tilanteessa. Maassa on laki, joka rajoittaa sananvapautta tietyissä tilanteissa ja oikeuslaitos toimii sen lain puitteissa. Se, onko laki järkevä, on poliittinen kysymys.

Ei interventiota Syyriaan

Lisäys 5.3.2022: En allekirjoita enää tätä kirjoitusta politiikkasuosituksen osalta, mutta jääkööt muistoksi tähän.

  

Länsimaat tuntuvat haluavan taas interventiota - tällä kertaa Syyriaan. Assadin hallinto halutaan kumota, koska se edustaa lännen silmissä barbariaa ja autoritääristä hallintoa. Syyrialaisten silmissä lännen toimet merkitsevät asettumista sunni-enemmistön puolelle alawiitteja, shioja ja kristittyjä vastaan. Enemmistön mielivalta on lännen median mielestä jotenkin parempi kuin vähemmistön mielivalta. (Vertailukohtana voi miettiä vaikka Natsi-Saksaa/Ruandaa ja saksalaisen enemmistön tai hutujen suhdetta vähemmistöihin.) No oikeasti lännen media tietysti kuvittelee, että Assadin hallinnon kaatuminen johtaa demokratiaan. Ei johda. Se johtaa todennäköisesti alawiittien lahtaamiseen ja kristittyjen joukkopakoon kristinuskon syntyalueilta. Lisäksi se johtaa ainakin Libanonin hauraan tasapainon järkkymiseen. Jo nyt näin on tapahtunut. Tripolissa on ollut taisteluja uskonnollisten ryhmien välillä. Vakavia vaikutuksia voi olla Irakiin, Iraniin, Palestiinalaisalueille ja Israeliin. Miksi lännen pitäisi sekaantua tähän klaanisotaan: If what began as an uprising is already manifesting itself along clan and religious lines, the enforced departure of Assad will not settle the dispute. Syyrian ongelmat pitää ratkaista muulla tavalla kuin päästämällä sunnit rajattomaan valtaan - turvaamalla vähemmistöjen oikeudet vaikkapa hallituilla väestönsiirroilla ja Syyrian jaolla. Oikeuksia ei voi turvata perustuslailla, koska laeilla ei klaaniyhteiskunnissa ole merkitystä. Ongelman ratkaisussa tarvitaan poliittista taitoa, ei kauniita ajatuksia/periaatteita. Venäjänkin linja vaikuttaa tällä kertaa järkevämmältä kuin amerikkalaisten. No toisaalta voihan olla että amerikkalaiset kyllä tietävät millainen verenvuoto enemmistövallasta syntyy, mutta se ei amerikkalaisia kiinnosta. Tärkeintä amerikkalaisille on Syyrian "rosvovaltion" ja Iranin liittolaisen kaataminen.

Uussuomettumisen aika

Suomi alkaa olla ulkopoliittisesti aika samanlaisessa tilanteessa kuin Kekkosen aikana. Olemme Venäjän etupiirissä oleva maa. Näin ei tarvitsisi olla, elleivät suomalaiset poliitikot ja Suomen kansa olisi tätä kohtaloa meille valinnut. Suomi olisi voinut 90-luvulla valita Viron tien eli vapauden tien.

Suomen Kuvalehti kirjoitti pari vuotta sitten pääkirjoituksessaan:

Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.

Lakeijakansa harjoittaa lakeijakansan politiikkaa. Ennen sotia uhottiin liikaakin - nyt ollaan menty toiseen äärimmäisyyteen. Vaikka järjen äänen näkökulmasta molemmat edustavat mielettömyyttä edellinen edusti sentään jonkinlaista kunniallisuutta. Alla 30-luvun filmin pätkä, jossa taustalla soi Akateemisen Karjalaseuran marssi.

Kun segregaatio pettää

Naapurilähiömme Itä-Pakilan Siwa on muuttunut rauhattomaksi paikaksi. Vaikka Itä-Pakila on keskiluokkainen alue, missä perheet yrittävät elää ja kasvattaa lapsiaan parhain päin, alueella on muutama asuntola, jossa asuu mm. vasta vankilasta vapautuneita ja päihdeongelmaisia. Muutaman kymmenen sosiaaliongelmaisen henkilön saama hyöty aiheuttaa tuhansille itäpakilalaisille ilmeisesti merkittävän haitan, koska kaupasta varastetaan röyhkeästi ottamalla olut kainaloon ja kun varkaita yritetään estää nämä käyvät väkivaltaisiksi. Ainoa lähikauppa menettää asiakkaitaan. Ongelmat aiheuttavat tietysti lisääntyessään asuntojen hintojen laskua, turvattomuuden tunnetta ja luovat kärjistyessään painetta asukkaille muuttaa ns. kehyskuntiin. Segregaatio on pettänyt.

Ilmassa on tietysti myös se uhka, että lapsia aletaan siirtää lähiöistä toiseen esimerkiksi, jotta maahanmuuttajien määrä ei yhdessä koulussa nousisi korkeaksi.

Vasemmistolle ja vihreälle sosiaalisesti tai etnisesti yhtenäiset alueet - lintukodot - ovat ainakin virallisissa puheissa kauhistus. Sosiologinen tutkimus kuitenkin osoittaa vääjäämättömästi, että ihmiset viihtyvät kaltaistensa parissa ja heterogeenisissa lähiöissä luottamus on alempaa kuin homogeenisissa. Lähikoulu, jonka lapsemme eilen päättivät, on hyvätasoinen varmasti pitkälti sen takia, että kouluun valikoituu lapsia keskiluokkaisista perheistä.

Keskiluokkaisen suomalaisenkaan ei ole tällä hetkellä kovin suurta tarvetta vastustaa julkisrahotteista koulujärjestelmää, koska alueellinen segregaatio takaa suht siedettävän tasoisen koulutuksen ilman, että pitää valita yksityiskoulua. Myös huonommilla alueilla asuvilla lahjakkailla lapsilla on nykyään ainakin Helsingissä mahdollisuus - toki tiettyä pitkästä koulumatkasta aiheutuvaa vaivaa vastaan - käydä koulussa toisella alueella kuin missä asuu ja saavuttaa segregaation edut. Huonotkin alueet voivat tätä kautta alkaa hiljalleen parantua, koska alueelle muuttaminen ei edellytä alueella olevaan kouluun menoa. Aiemmin sama etu saavutettiin ilman asuntoalueiden segregaatiota panemalla lapsi oppikouluun.

On toki ymmärrettävää, että sosiaalisia ongelmatapauksia halutaan sysätä alueille, missä ympäristö ei tue häiriökäyttäytymistä vaan ainakin jossain määrin toimii terveenä peilinä. Hinta voi usein kuitenkin olla aivan liian kova ja ihmiset alkavat äänestää jaloillaan.

Onko teiniäitiys alaluokan ongelmien ydin ?

Economist-lehti referoi tutkimusta jonka mukaan teiniäitiys ei aiheuta nuoren naisen ongelmia. Teiniäiten sisarilla, joilla ei ole lapsia, ei ole sen parempi tilanne.

Economist-lehti spekuloi, että todennäköisesti teiniäitiys on lisääntynyt vain siksi että teiniäitiyteen liittyvät kustannukset laskevat. Tähän voisi tietysti sanoa, että kustannukset voivat olla sekä taloudellisia että sosiaalisia. Sosiaalisilla kustannuksilla tarkoitan au-lasten ja heidän äitiensä demonisointia.

Teiniäitiys on todennäköisesti työttömyyden kanssa samanlainen ilmiö. Jos työttömyyden taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset laskevat, työttömyys lisääntyy. Sosiaalisilla kustannuksilla tarkoitan työttömien demonisointia eli vaikkapa ns. luterilaista työmoraalia.

Mitä on evoltutiivinen uskontotiede ja mitä uusateismi ?

Ekologi ja evolutiivinen uskontotieteilijä David Sloan Wilson kuvaa uudessa artikkelissaan Huntington Postissa sitä, mitä eroa on (evolutiivisessa) uskontotieteessä ja uusateismissa.

Koko kysymyksen pitäisi periaatteessa olla triviaali - uusateismihan on aatesuunta ja evolutiivinen uskontotiede (ERS) taas on tieteenala, jossa uskontoa pyritään ymmärtämään ihmistieteen keinoin. Asia ei ole kuitenkaan triviaali koska eräät muuten hyvinkin arvostetut biologit ja filosofit - Richard Dawkins etunenässä - ovat pyrkineet antamaan uusateismille jonkinlaisen tieteellisyyden kaavun.

David Sloan Wilson selittää eron selkeästi: Uusateismi ottaa yhden uskonnon synnyn hypoteesin ja julistaa sen "Jumalan sanaksi". Evolutiivinen uskontotiede taas tutkii eri hypoteeseja tieteellisesti.

In a widely viewed video on YouTube, Richard Dawkins is asked by a member of a packed audience to comment on religion as a product of evolution and what its evolutionary advantage might be.

In reply, he gives a mini-lecture on the concept of byproducts -- traits that are not advantageous by themselves but nevertheless evolve by being connected to other traits -- using moths flying into flames as a biological example. Their suicidal behavior is obviously not adaptive by itself, but nevertheless persists because moths are adapted to navigate by orienting toward celestial light sources at optical infinity.

Dawkins then states his opinion that religion is analogous to self-immolation by moths, providing the example of children who evolved to learn uncritically from their elders (the adaptation), who are then vulnerable to "stupid advice" such as "sacrifice a mongoose's kidneys at the time of the full moon or the crops will fail" (the maladaptive byproduct).

This is Dawkins at his best, explaining evolutionary concepts in a way that anyone can understand. The problem is that the byproduct hypothesis is only one of six major evolutionary hypotheses that can explain any given aspect of religion. The others explain religion as an adaptation to the current environment (at the group level, the individual level, or only for the cultural trait as a parasite), as an adaptation to past environments that has become mismatched to its current environment, or as a neutral product of drift.

Kuvaavaa uusateistien hegemonialle Suomessa on, että Dawkins esitellään wikipedian Uskonnon Alkuperä -artikkelissa ensimmäisenä nykyajan uskonnon alkuperän selittäjänä, vaikka englanninkielisessä artikkelissa Dawkinsia ei edes mainita.

Lainaan tiedetoimittaja Marko Hamiloa: Olen ihmetellyt jo vuosia, miten kaikkien aikojen Sturmüberempiristi Dawkins on tässä yhdessä asiassa hylännyt empirisminsä ja ottanut dogmaattisen ideologisen kannan.

Demokratia ja Euroopan syvenevä kriisi

Talouselämä-lehden kolumnisti Vesa Varhee arvelee, että Kreikan kriisi erityisesti ja Euroopan valtioiden velkaantumiskriisi yleensä on demokratian ongelma. Kyseessä on oikeastaan demokratiaan liittyvä perustavaa laatua oleva ongelma, joka tuli esiin toden teolla vasta globalisaation myötä. Varheen mukaan demokratia tarvitsee päivitystä:

Kreikan nopeutuva luisu kohti maksukyvyttömyyttä ja todennäköisesti IMF:n holhoukseen ajautumista kertoo enemmän demokratian kuin Kreikan talouden kriisistä...

Koska kehittyneemmätkin taloudet ovat alttiita tartunnalle, olisi ehkä hyvä varautua haasteisiin, joita globalisoituva talous asettaa demokratialle. Samalla olisi aika päivittää äänestykseen perustuvia yhteiskuntajärjestelmiä...

Demokratian nykyisin käytettävän version perusongelma on vallan ja vastuun erottaminen toisistaan. Kun jokainen tietyn iän saavuttanut kansalainen saa osallistua päätöksentekoon yhtäläisesti, päätökset tahtovat luisua suurimman – tai suuriäänisimmän – ryhmittymän lyhyen aikavälin etujen mukaisiksi...

Pääomaliikkeiden ja kansainvälisen kaupan vapautuminen on 1970-luvulta alkaen kuitenkin helpottanut velkaantumista. Siten se on lisännyt kiusausta tarjota äänestäjille enemmän vaalitäkyjä kuin mihin varat todellisuudessa ovat riittäneet...

Velkoja uusimalla, toisin sanoen maksamalla Visa-lasku automaatista nostetulla käteisellä kuukaudesta toiseen, on meno voinut jatkua ja valtioiden velat kasvaneet.

Loppuosan kirjoituksesta Varhee mietiskelee erilaisia vaihtoehtoja nykymyotoiselle mies- ja ääni periaatteelle.

Kaikissa järjestelmissä on ongelmansa, myös demokratiassa. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa on kuitenkin vallinnut konsensus siitä, että demokratia on paras mahdollinen hallitusjärjestelmä. Tuo konsensus on nyt pahasti rikkoutumassa.

Björn Wahlroos sanoi, että demokratia on enemmistön tyranniaa, mikä aiheutti laajaa närkästystä monien keskuudessa. Libertaarit ovat jo pitkään kritisoineet demokraattista valtiota osin tehottomuus-näkökulmasta tehottomaksi ja osin arvo-näkökulmasta vapauden riistäjäksi.

Nykyinen demokratiakritiikki on erilaista kuin äärioikeiston demokratiakritiikki, mutta ei välttämättä 100% erilaista. Esitin ajat sitten Halla-ahon scriptassa äärioikeistolaista terminologiaa käyttävän ajatuksen, että eläkeläisten äänioikeutta pitäisi rajoittaa, koska kansankokonaisuuden etu on että yhteiskunta ensi sijassa palvelee lapsiperheitä. Viisi vuotta sitten tällaista ajatusta pidettiin täysin tabuna. Wahlroos ehdottaa käsittääkseni nyt kuitenkin ihan samaa - eläkeläisten äänioikeuden rajoittamista - perusteet liittyvät tietysti tehokkuuteen eivätkä "kansankokonaisuuden etuun".

Tällaiset ehdotukset demokratian muuuttamisesta tuskin tulevat menemään koskaan läpi - siis demokraattisessa päätöksenteossa. Kreikan kriisi voi kuitenkin panna alulle kehityksen missä demokratian muuttaminen tehdään ei-demokraattisen päätöksen teon kautta. Jos Kreikka ajautuu kaaokseen, Kreikan armeija saattaa väliaikaisesti ottaa vallan ja muodostaa joko sotilashallinnon tai "kansallisen yhtenäisyyden hallituksen", joka saattaa tehdä muutoksia perustuslakiin.

En pidä tällaista kehitystä, missä demokraattista järjestelmää muutetaan hallitusti - demokraattisin tai ei-demokraattisin keinoin - lähiaikoina kovinkaan todennäköisenä. Todennäköisempää on että ainakin osassa Eurooppaa tulee vallitsemaan jonkinlainen argentiinalainen malli, mitä leimaa holtiton lainanotto, populismi, taloudellinen stagnaatio, yhteiskunnallinen epävakaisuus ja moraalinen rappio, mikä sitten johtaa lopulta nuoren koulutetun väen poistumiseen maasta ja maan lopulliseen stagnaatioon - tai EU:n tapauksessa EU:n hajoamiseen.

Toivoa sopii, että kriisi ratkaistaan suunnitelmallisesti, jollain tavalla. Tabuja keskustelussa ei varsinkaan tarvita. Pitää kuitenkin muistaa että ongelma ei yleensä ratkea keskustelemalla. Instituutiot muuuttuvat vain kun tarpeeksi suuri joukko ihmisiä toimii yksin tai koordinoidusti. Toiminta voi olla jaloilla äänestämistä, se voi olla kieltäytymistä yhteistyöstä vallanpitäjien kanssa tai aktiivista toimintaa vallan kumoamiseksi. Niiden, jotka ajattelevat Varheen tavoin, pitää ymmärtää että vallanpitäjä, jota vastaan he kapinoivat, on enemmistödiktatuuri.

En edusta konservatiivina 100% samaa maailmankuvaa kuin suht libertaari Wahlroos, mutta Wahlroosin keskustelun avaus on äärimmäisen piristävä ja kannatettava, kun sitä vertaa demarien ja perussuomalaisten populismiin ja kokoomuksen munattomuuteen.

Biodiversiteetti ja kulttuuridiversiteetti käsi kädessä ?

Mielenkiintoinen tutkimus linkkaa biodiversiteetin ja kulttuuridiversiteetin: 70% maailman kaikista kielistä puhutaan nimenomaan planeettamme biodiversity hotspoteilla, jotka muodostavat 2.3% maapallon pinta-alasta. (Alkuperäinen PNAS paperi on tässä.) Monet hotspoteilla puhuttavista kielistä ovat endeemisiä.

Moreover, the languages involved are frequently unique endemic to particular regions, with many facing extinction. Likely reasons for co-occurrence of linguistic and biological diversity are complex and appear to vary among localities, although strong geographic concordance between biological and linguistic diversity in many areas argues for some form of functional connection.

Languages in high biodiversity regions also often co-occur with one or more specific conservation priorities, here defined as endangered species and protected areas, marking particular localities important for maintaining both forms of diversity.

Aiemminkin on tiedetty että maissa joissa hotspotit sijaitsevat, kielellinen diversiteetti on laajaa, nyt tarkemman datan perusteella on voitu osoittaa, että kielellinen diversiteetti on nimenomaan hotspottien alueella.

Kun itse ajattelen, että erilaiset kulttuurin muodot (kieliryhmät, uskonnolliset yhteisöt, ideologiat) voidaan nähdä samanlaisina ekologisina entiteetteinä kuin eläinlajitkin, tulos tuntuu INTUITIIVISESTI erittäin luonnolliselta. Missä luonto synnyttää laajan biodiversiteetin, se synnyttää kai myös laajan kulttuurisen diversiteetin ? (Tällä en väitä etteikö kulttuurinen diversiteetti voisi syntyä muutakin kautta.)

Rationaalinen taloustieteilijä - tai pitäisi oikeammin sanoa rationalismin kannattaja - tuntuu muuten usein ajattelevan, että emme tarvitse kulttuuridiversiteettiä tai että kielten kirjo ja endogamia-säännöt ovat suorastaan esteitä inklusiivisen ja tehokkaan yhteiskunnan synnylle, yksilöiden työnjako on riittävä takaamaan tehokkuuden. Itse olen kyllä eri mieltä vaikken ehkä 100%:sti osaa asiaa perustellakaan. (Puhtaan rationalismin sijasta kannatankin ehkä "evolutionismia", "gradualismia", empirismiä ja "ekologismia" rationalismilla höystettynä.)

Charles Murray ja valkoisen alaluokan rappio

Olen jo kauan aika intuitiivisella pohjalla väittänyt että suomalaisen kantaväestön alaluokka on muuttumassa lapsistaan huonosti huolehtivaksi moraalittomaksi roskaväeksi, joka elää yhteiskunnan kustannuksella. Näyttöäkin alkaa olla: Erot lastensuojelullisissa toimissa ovat kymmenkertaiset Länsi-Pakilan ja Jakomäen välillä.

Samaan johtopäätökseen viittaa tämä.

Vasemmisto ja osa perussuomalaisista tulkitsevat tätä tietysti niin, että hyvinvointiyhteiskunnan resurssien leikkaukset aiheuttavat syrjäytymistä köyhimpien keskuudessa. Oma tulkintani on se, että vastuun siirtäminen yksilön ja hänen läheistensä toimeentulosta yksilöltä itseltään yhteiskunnalle on ongelmien merkittävä osasyy. Porvaripuolueet ja vihreät ovat tehneetkin jo tässä hengessä leikkauksia nuorten toimeentulotukeen estääkseen sen, että hyvinvointiyhteiskunnan liialliset tuet aiheuttavat nuorten syrjäytymisen. Syrjäytyminen on poliittisesti korrekti termi, jota sopii käyttää myös vaapamatkustajasta, joka loisii työtätekevien kustannuksella ja mätänee moraalisesti limaiseksi klonkuksi. (Suomessa ongelma ei ole vain alaluokalla. Esimerkiksi moni hyvin koulutettu irtisanottava olettaa että yhteiskunnan pitäisi järjestää heille varhaiseläke.)

Libertaari amerikkalainen politiikan tutkija Charles Murray on käynyt läpi valkoisen alaluokan ongelmavyyhtiä ja osoittanut, että alaluokan rappeutuminen on tosiasia. Valkoinen alaluokka ei muussa kuin korkeintaan lain kunnioituksessa ole parempi latino- ja negroidi-alaluokkaa. (Alaluokan suhteellinen osuus on valkoisilla toki pienempi kuin latinoilla ja muistilla, itäaasialaisilla ja eteläaasialaisilla vieläkin pienempi.)



Murray on varsinkin Bell Curve-kirjan takia leimautumut jopa äärioikeistolaiseksi, mutta hänen viimeaikojen kirjansa ovat saaneet kiitosta myös vasemmalta. Hän on mm. asettunut (toki suhteellisen vaatimattoman) kansalaispalkan puolestapuhujaksi.

Valkoisen alaluokan (alin 30%) rappio kuminoituu avioliiton merkityksen romahtamisena ja isättömien lasten määrän räjähtämisenä. Kun miehellä ei ole perhettä eli kun hän ei edes koe sitä porukkaa, joka ehkä asuu samassa asunnossa kuin hän ja jossa hän saa naiselta seksiä, omaksi perheekseen, jonka eteen hänen pitäisi tehdä työtä, mies syrjäytyy usein työmarkkinoilta. Jos ei kokonaan, ainakin hänestä tulee alisuorittaja. Kaikkinainen naapuriapu esimerkiksi lasten kasvatuksessa on alaluokan lähiöissä degeneroitunut siihen, että yksihuoltaja-äiti sysää lapsensa lasten äidinäidille. Rikollisuus on lisääntynyt ja yhteisöllisyys on romahtanut.

Tässä väitteessä ei tietenkään ole sinällään mitään uutta. Murray tuo keskusteluun kaksi uutta asiaa a) raaan tilastotiedon, joka osoittaa ilmiön laajuuden ja b) poliittisen johtopäätöksen. Jättäessään suositukset kirjan loppuun hän tekee kirjastaan helpommin hyväksyttävän myös konservatiiveille ja vasemmistoliberaaleille.

Kopioin tähän muutaman tilasto-tiedon.

Eronneiden osuus avioliiton solmineista on noussut valkoisen alaluokan keskuudessa 35%:iin ja on jatkuvassa nousussa, kun se ylemmän keskuudessa on kymmenen prosentin luokkaa ja tasaantunut. Naimattomien määrä on vastaavasti 25% ja 10%. Myös tyytyväisyys omaan avioliittoon on alaluokan keskuudessa laskenut nopeasti ja on jatkuvassa laskussa, kun taas ylemmän keskiluokan keskuudessa tyytyväisyys omaan avioliittoon on korkea ja nousussa. 40-vuotiaiden alaluokan äitien alaikäisistä lapsista 25% asuu molempien vanhempien luona kun vastaava luku on ylemmän keskiluokan keskuudessa 85%.

Nämä luvut ovat oleellisia erityisesti kahdesta syystä:

1. Heikon vanhemmuuden aiheuttamat ongelmat (lapsiin kohdistuva väkivalta, lasten hyväksikäyttö ja lasten käyttäytymishäiriöt) ovat oleellisesti suurempia yksinhuoltaja- ja uusioperheissä kuin perinteisessä perheessä, jossa lasten vanhemmat ovat avioliitossa keskenään.

2. 30-49 vuotiaat naimattomat ja eronneet miehet ovat yli kolme kertaa todennäköisemmin työmarkkinoiden ulkopuolella kuin naimisissa olevat. Syy- ja seuraussuhde on toki kaksisuuntainen.

Rappion syyt ja eurooppalainen malli

Murrayn mukaan ongelma on suurelta osin se, että USA:han on levinyt eurooppalainen meininki: Euroopassa ihmiselle turvataan valtion kassasta toimeentulo. Se mitä ei kuitenkaan voida turvata on itsekunnioitus. Ihmisellä, joka ei joudu itse tekemään työtä päämääriensä hyväksi ja jolla ei ole edes riskiä todella epäonnistua, ei ole itsekunnioitusta.

Amerikkalaisten pitäisi Murrayn mukaan tehdä selkeä pesäero eurooppalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. USA:n on panostettava amerikkalaisiin arvoihin, kuten vapauteen perustuvaan omaehtoisuuteen, työhön, naapuriapuun, uskontoon ja yhteisöllisyyteen.

Ylemmän keskiluokan, joka suurelta osalta äänestää demokraatteja ja dominoi mm. mediaa, on Murrayn mukaan kannettava velvollisuutensa ja sanottava selkeä ei rappion edistämiselle. Ylempi keskiluokka osallistuu tähän rappion edistämiseen kahdella tavalla:

a) tukemalla sitä taloudellisesti ja hyväksymällä korkeat verot

ja

b) tukemalla esimerkiksi mediassa relativistista moraalia, missä melkein mikään ei enää ole pahaa, vaan "vaihtoehtoisten perhemuotojen" nimellä edistetään lasten turvattomuutta. Eliiitti on kyllä itse sitoutunut laadukkaaseen vanhemmuuteen, mutta ei ole valmis antamaan laadukasta vanhemmuutta alaluokan lapsille.

Pesäeron tekoa Eurooppaan helpottaa Murrayn mukaan se, että amerikkalaiset tulevat muutamien seuraavien vuosikymmenten aikana näkemään, miten eurooppalainen holhousmalli kaatuu omaan taloudelliseen ja moraaliseen mahdottomuuteensa. Euroopassa ei enää ymmärretä, että ihmisen onnellisuus syntyy omaan aloitekykyyn ja vastuunottoon perustuvasta yrittämisestä ja riskinotosta, yhteisöllisyydestä ja perheestä. Lapset nähdään lähinnä esteenä nautinnon maksimoimisessa. Yksilön ongelmien uskotaan ratkeavan kun hänelle annetaan lisää rahaa sen sijaan että hän joutuisi itse ratkaisemaan ongelmansa. Hyvinvointivaltio ei ole kestävällä pohjalla. Syntyvyyden romahtaminen pakottaa ottamaan runsaasti maahanmuuttajia, joista suuri osa kuitenkin halveksii koko eurooppalaista elämäntapaa.

Durkheimilainen utilitarismi ?

University of Virginian psykologian professori Jonathan Haidt on juutalainen, "vasemmistoliberaali" ja utilitaristi. Haidt tutkii moraalin psykologiaa. Hänen kirjansa The Righteous Mind on tieteellinen kirja moraalista, mutta sen voi yhtä hyvin nähdä yrityksenä ymmärtää amerikkalaisen kulttuurisodan kahden (tai pikemmin kolmen) osapuolen ajatusmaailmaa moraalin näkökulmasta. Kirjan poliittinen tavoite on selkeästi Amerikan viimeaikaisen poliittisen polarisaation madaltaminen. Haidt on osallistunut aktiivisesti Demokraattisen puolueen toimintaan tästä näkökulmasta.

Kirjan tieteellinen viitekehys on evoluutiopsykologia mutta Haidt ammentaa voimakkaasti myös sosiologiasta - lähinnä Emile Durkheimin ajattelusta. Haidt on tutustunut perusteellisesti viime aikaiseen tieteelliseen keskusteluun (group evolution controversy) altruismin evoluutiosta ja asettuu siinä DS Wilsonin, Pete Richersonin, Robert Boydin, Edward O. Wilsonin ja Samuel Bowlesin linjoille.

Jos jonkun kirjan toivoisin ihmisten lukevan, se on Haidtin kirja. Minulle tuli jopa mieleen ajatus, että voisin lopettaa bloggaamisen, koska Haidtin kirjassa on sanottu kaikki oleellinen minkä olen yrittänyt tässä blogissa sanoa. Tällä en tarkoita että olisin kaikessa hänen kanssaan 100%:sti samaa mieltä.

Ihminen on Haidtin mukaan 90%:sti simpanssi (Homo Economicus) ja 10%:sti mehiläinen. Ihmisen yhteistyö suurissa yhteisöissä perustuu Haidtin mukaan oleellisilta osin tähän 10%:iin. Haidt puhuu jopa Hive Switchistä, millä kuvaa ilmiötä, jossa yksilö muuttuu osaksi kokonaisuutta esimerkiksi uskonnollisen rituaalin, tekno-kosertin tms. myötä.

I presented the hive hypothesis, which states that human beings are conditional hive creatures. We have the ability (under special circumstances) to transcend self-interest and lose ourselves (temporarily and ecstatically) in something larger than ourselves. I called this ability the hive switch.

The hive switch is another way of stating Durkheim’s idea that we are Homo duplex; we live most of our lives in the ordinary (profane) world, but we achieve our greatest joys in those brief moments of transit to the sacred world, in which we become “simply a part of a whole.”

Haidt ei tee tästä sitä äärimmäistä johtopäätöstä, minkä saksalainen konservatiivinen vallankumous teki, eli että yksilö olisi alistettu ryhmälle. Viittaan Arvid Mohlerin väitteeseen:

Ottakaamme esimerkiksi yksilö. Konservatiivisessa vallankumouksessa yksilö menettää erityisarvonsa ja tulee osaksi jotain kokonaisuutta - tosin osaksi jolla on erityinen arvonsa sen kautta että se on osa tätä kokonaisuutta.

Haidtin johtopäätös on maltillinen: Konservatiivien, "vasemmistoliberaalien" ja libertaarien (klassisten liberaalien) maailmankuvien erilaisuuden ymmärtäminen ja vuoropuhelun mahdollistaminen perustuu seuraavaan havaintoon:

Ihmisten välinen yhteistyö perustuu kolmeen evoluution valintatekijään - sukulaisuuteen, vastavuoroisuuteen ja ryhmävalintaan - ja siksi ihmisten moraalilla on vääjäämättä monta kivijalkaa (Moral Foundations), kuten

1. Huolenpito, josta kumpuaa varsinkin vasemmiston painottama yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoite.
2. Vapaus, josta kumpuaa libertaarien kammo valtion harjoittamaa pakkovaltaa kohtaan
3. Lojaalisuus, josta kumpuaa konservatiivin tietynlainen ryhmähenkisyys kuten isänmaallisuus

Koska eri ihmiset painottavat moraalin eri kivijalkoja hyvin eri tavalla, muiden ymmärtäminen on vaikeaa.

Liberaali saattaa esimerkiksi ajatella että mikä ei vahingoita muita on oikein, kun taas konservatiivi saattaa ajatella että "oman ryhmän" pettäminen on ihmisyyden alin muoto. Vaikka Haidt ei aseta yhden ideologian moraalia toisen yläpuolelle, hän on kaikkea muuta kuin kulttuurirelativisti. Hän analysoi kunkin kolmen ideologian hyviä puolia ja sudenkuoppia myötätuntoisesti mutta kriittisesti. Vaikka Haidt itse julistautuu utilitaristiksi, hän haluaa tehdä utlitarismista durkheimilaisen version. Tehokas yhteiskunta ei perustu pelkästään vaihtoon itsekkäiden yksilöiden välillä, ja tuon vaihdon rajoitusten poistamiseen, vaan myös yhteisiin normeihin eli sosiaaliseen koheesioon.

Emile Durkheim warned of the dangers of anomie (normlessness) “man cannot become attached to higher aims and submit to a rule if he sees nothing above him to which he belongs. To free himself from all social pressure is to abandon himself and demoralize him.”...

Durkheimian version of utilitarianism would recognize that human flourishing requires social order and embeddedness. It would begin with the premise that social order is extraordinarily precious and difficult to achieve. A Durkheimian utilitarianism would be open to the possibility that the binding foundations—Loyalty, Authority, and Sanctity—have a crucial role to play in a good society...

...when we talk about making laws and implementing public policies in Western democracies that contain some degree of ethnic and moral diversity, then I think there is no compelling alternative to utilitarianism. I think Jeremy Bentham was right that laws and public policies should aim, as a first approximation, to produce the greatest total good. I just want Bentham to read Durkheim and recognize that we are Homo duplex before he tells any of us, or our legislators, how to go about maximizing that total good.

...Durkheimian society cannot be supported by the Care and Fairness foundations alone. You have to build on the [conservative foundations of] Loyalty, Authority, and Sanctity foundations as well

Haidt lainaa myös Bertrand Russelia joka toteaa, että sosiaalinen koheesio toisaalta ja vapaus toisaalta, ovat molemmat välttämättömiä tehokkaalle yhteiskunnalle:

Social cohesion is a necessity, and mankind has never yet succeeded in enforcing cohesion by merely rational arguments. Every community is exposed to two opposite dangers: ossification through too much discipline and reverence for tradition, on the one hand; on the other hand, dissolution, or subjection to foreign conquest, through the growth of an individualism and personal independence that makes cooperation impossible.

Sosiaalisen kohesion ja vapauden välillä on aina ristiriita. Sosiaalinen koheesio merkitsee auttamatta yksilön vapauden jonkinasteista rajoittamista tai ainakin sisäryhmän määrittelemistä. Ristiriitaa ei kuitenkaan voida ratkaista mustavalkoisilla periaatteilla. Hyvä yhteiskunta kehittyy ristiriidan ja pluralismin kautta eikä sitä kautta että "ne saadaan ymmärtämään miten väärässä ne ovat".

Konservatiivit ja liberaalit painottavat vapautta, oikeudenmukaisuutta (huolehtimista) ja lojaalisuutta hyvin eri tavoin. Konfliktin päätyminen kulttuurisodaksi on kuitenkin äärimmäisen surullista. Haidt kuvaa tilannetta USA:ssa hyvin synkästi. Henkilökohtainen kanssakäyminen demokraattien ja konservatiiivien välillä esimerkiksi Kongressissa on hyvin vähäistä ja sitä suorastaan demonisoidaan.

Sairastuminen

Tuttu lapsi sairastuu Tuhkarokkoon. Hetken mietin mistä on kysymys. Sitten naksahti: steinerkoululainen.

Instituutioista ja Afrikasta

Aikani on kulunut henkilökohtaisiin asioihin. Ehdin kuitenkin kirjoittaa Amazoniin arvostelun professorien Daren Acemoglu ja James Robinson kirjasta Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty. (Suomenkielinen käännös tässä.)

Turkin armenialainen Daren Acemoglu on tämänhetken kymmenen lainatuimman taloustieteilijän joukossa. Hänen erityisalansa on Development Economy eli hän tutkii kasvun edellytyksiä. Erityisesti hän tutkii a) instituutioiden (demokratia, omistusoikeuden suoja) vaikutusta yhteiskunnan varallisuuteen ja b) yhteiskunnan instituutioiden muutoksen dynamiikkaa.

Kirja on kokonaisuudessaan suositeltava. Tämän blogin kannalta mielenkiintoisinta antia on a) Afrikan kehityksen käsittely toisaalta ja b) instituutioiden muutoksen käsittely toisaalta.

Instituutioiden kehitys

Instituutioiden muutoksen osalta Acemoglu ja Robinson torjuvat voimakkaasti helpon tien ratkaisut. Ekstraktiiviset instituutiot ja niiden pysyvyys ei johdu primääristi valtioiden poliittisen johdon typeryydestä vaan harvainvaltaisen eliitin insentiiveistä. Esimerkiksi Guatemalan valtio on supistanut väestön enemmistön taloudellisen toiminnan vapautta nimenomaan siten, että on edistänyt eliitin taloudellista asemaa pitämällä palkat minimissään. Sellaisissakin maissa, joissa vallitsee demokratia ja joissa hallituksilla on ollut edes jonkinasteinen pyrkimys edistää koko väestön etua, hallitus on ajautunut hyvästä tahdosta huolimatta huonoihin taloudellisiin ratkaisuihin, joilla on vain ostettu ääniä.

Acemoglu torjuu myös modernisaatioteorian. Varrallisuuden kasvu ei automaattisesti johda ekstraktiivisten instituutioiden korvautumiseen inklusiivisilla - esimerkiksi Kiinassa. Pikemmin inklusiiviset instituutiot luovat edellytykset rikastumiselle, eikä rikastuminen inklusiivisille instituutioille:

Rich nations are rich largely because they managed to develop inclusive institutions at some point during the past three hundred years. These institutions have persisted through a process of virtuous circles. Even if inclusive only in a limited sense to begin with, and sometimes fragile, they generated dynamics that would create a process of positive feedback, gradually increasing their inclusiveness.

Kaikkein vähiten johtaa harvainvallan vastainen vallankumous automaattisesti edistykseen. Vallankumous korvaa yleensä - esimerkkinä vaikkapa Etiopia, Kiina tai Venäjä - yhden harvainvallan toisella:

the German sociologist Robert Michels called it the ron law of oligarchy. The internal logic of oligarchies, and in fact of all hierarchical organizations, is that, argued Michels, they will reproduce themselves not only when the same group is in power, but even when an entirely new group takes control...The essence of the iron law of oligarchy... is that new leaders overthrowing old ones with promises of radical change bring nothing but more of the same.

Tulkitsen, että Acemoglu on instituutioiden muutoksen suhteen hayeklainen - siis evolutistinen. Instituutiot muuuttuvat - malliesimerkkinä Britannia - kun yhteiskunnassa ennustamattomasti syntyy uusia taloudellisia voimia, mutta voimia jotka eivät kykene yksinään monopolisoimaan valtaa vanhan eliitin sijasta.

Esimerkiksi Britanniassa kauppa siirtokuntien kanssa oli päinvastoin kuin Espanjassa yksityisissä käsissä ja kilpailun piirissä, mikä loi voimakkaan kauppiasluokan. Mutta yksin eivät Atlantin kauppiaat valtaa saaneet. Syntyi laaja heterogeeninen liittoutuma, joka päätyi ajamaan kaupan vapauden asiaa, sen sijaan että olisi nähnyt mahdolliseksi luoda oman valtansa voimalla omia monopoleja. Jos uusi voimakeskittymä olisi ollut homogeeninen, sen insentiivissä olisi voinut olla painostaa kuningas taas kerran jakamaan monopoleja. Sen sijaan kuninkaan itsevalta muuttui Loistavan Vallankumouksen jälkeen hiljalleen parlamentin vallaksi. Äänioikeutettuja oli aluksi vain pari prosenttia väestöstä mutta 1800-luvulta alkaen äänioikeus laajeni graduaalisesti ja muuttui kattavaksi 1920-luvulla.

Three factors greatly facilitated the emergence of more inclusive political institutions following the Glorious Revolution and the French Revolution.

The first was new merchants and businessmen wishing to unleash the power of creative destruction from which they themselves would benefit; these new men were among the key members of the revolutionary coalitions and did not wish to see the development of yet another set of extractive institutions that would again prey on them.

The second was the nature of the broad coalition that had formed in both cases. For example, the Glorious Revolution wasn’t a coup by a narrow group or a specific narrow interest, but a movement backed by merchants, industrialists, the gentry, and diverse political groupings. The same was largely true for the French Revolution.

The third factor relates to the history of English and French political institutions. They created a background against which new, more inclusive regimes could develop. In both countries there was a tradition of parliaments and power sharing going back to the Magna Carta in England and to the Assembly of Notables in France. Moreover, both revolutions happened in the midst of a process that had already weakened the grasp of the absolutist, or aspiring absolutist, regimes. In neither case would these political institutions make it easy for a new set of rulers or a narrow group to take control of the state and usurp existing economic wealth and build unchecked and durable political power.

Acejmoglun ajattelu ei siis ole kaukana Vanahasen ajatuksista demokratian edellytyksistä: Kun valtakeskittymät hajautuvat, edellytykset demokratialle syntyvät. Demokratia kyseenalaistaa poliittisen mutta myös taloudellisen harvainvallan. Monopolit, maaomaisuuden keskittymisen eliitille jne. Näin ollen poliittisen vallan hajautuminen johtaa inklusiivisiin instituutioihin ja toisaalta inklusiiviset instituutiot tukevat poliittisen vallan hajautumista.

Botswana

Mutta Afrikkaan. Olen kannattanut Vanhasen ja Lynnin teoriaa Kansallisen äo:n vaikutuksesta kansakuntien kehitykselle. Pelkkä äo on toki Vanhasen ja Lynninkin mukaan vain yksi faktori kansakuntien kehitystason ennustamisessa. Vanhanen ja Lynnkin toteavat, että korkea kansallinen äo pääsi täydellä voimalla vaikuttamaan esimerkiksi Kiinassa, vasta kun taloudelliset olot vapautuivat.

Afrikassakin on ainakin yksi kiistämätön onnistuja - Botswana - eikä sen menestystä voi niin kuin Vanhanen ja Lynn esittävät selittää pelkällä valkoisten ja kiinalaisten asiantuntijoiden panoksella. Valta on Botswanassa mustien itsensä käsissä ja maa on kiistatta menestynyt. Yhdellä oudolla varauksella josta jo aiemmin kerroin.

Kuten monet muutkin taloustieteilijät, Acemoglu ja Robinson hehkuttavat Botswanan menestystä - bruttokansantuote lähenee Viron tasoa. On toki totta, että Botswanassa on laajat raaka-ainevarat, jotka ovat mahdollistaneet nopean kasvun. Mutta niin on Päiväntasajan Guineassa ja Kongossa ja Venäjälläkin. Borswanan kehitys alkoi jo paljon ennen timanttien löytymistä.

Poliittinen ja taloudellinen valta oli perinteisesti varsin hajautunutta Botswanan alkuperäisissä "kuningaskunnissa". Alueen heimopäälliköt onnistuivat taitavan diplomatian keinoin vaikuttamaan Britannian johdon niin, että Botswana ei koskaan joutunut karkeimman siirtomaavallan kohteeksi vaan maa sai aseman Englannin puoli-itsenäisenä protektoraattina. Itsenäistyminen johti Botswanan tapauksessa varsin nopeaan kehitykseen, eikä pelkkään eliitin ihon värin vaihtumiseen niin kuin Kongossa tai Sierra Leonessa.

Botswana ei itse asiassa ole ainoa Afrikan menestystarina, mutta ehkä ainoa menestystarina, joka sai elää. 1800-luvulla monet eteläisen Afrikan mustien asuttamat alueet kehittyivät nopeasti. Heimojen yhteisomistuksesta siirryttiin yksityisomistukseen, ruokaa riitti vientiin valkoisten hallussa oleville alueille, maatalousteknologia kehittyi jne. Hetken näytti siltä että jotkut mustien heimoalueet olivat kehittymässä osaksi eteläisen Afrikan orastavaa markkinataloutta.

Apartheid-laisäädäntö pysäytti kehityksen 1900-luvun alussa. Mustista haluttiin tehdä halpaa työvoimaa Etelä-Afrikan kaivoksiin, heimoalueiden kehitys pysäytettiin lainsäädännöllä, maatalousmaiden yksityistyminen pysähtyi ja samoin teknologian kehitys. Valta palautettiin heimojohtajille. Luotiin bantustanien järjestelmä, joka antoi mustille pienet "kotimaat", mutta joissa ei ollut "kansalaisille" juuri edellytyksiä taloudelliselle aktiviteetille.

Both of the goals of removing competition with white farmers and developing a large low-wage labor force were simultaneously accomplished by the Natives Land Act of 1913. The act ... divided South Africa into two parts, a modern prosperous part and a traditional poor part... the prosperity and poverty were actually being created by the act itself. It stated that 87 percent of the land was to be given to the Europeans, who represented about 20 percent of the population. The remaining 13 percent was to go to the Africans...The 1913 legislation also included provisions intended to stop black sharecroppers and squatters from farming on white-owned land in any capacity other than as labor tenants... The effect of the act was to put a stop, for the future, to all transactions involving anything in the nature of partnership between Europeans and natives in respect of land or the fruits of land

Botswanassa siis kehitys on kuitenkin jatkunut. Se on jatkunut kuitenkin yhdellä poikkeuksella. Väestön elinajanodote on laskenut voimakkaasti HIV-epidemian myötä.Vanhanen ja Lynn totesivat kirjassaan, että kansallinen äo selittää 50% eroista bruttokansantuotteessa, mutta elinajanodotteen osalta kansallinen äo selittää jopa 70%. Kirjoitin aiemmin:

What should be clear for everybody at this very day is this: National IQ explains some 50% of variation in GDP between nations and also variation in many other measures of Quality of Life - like litteracy rate and life expectancy at birth.

For low IQ countries - e.g. countries in sub-saharan Africa - the IQ explains even more than 50% of the variance in GDP. The big positive outliers in low IQ countries are only those which have big reserves on gold, oil etc. ... For Life Expectancy National IQ explains even more than 50%:

According to "IQ and Global Inequality" by Richard Lynn and Tatu Vanhanen National IQ explains 60-70 % of the variation in Life Expectancy between nations. Satori Kanazawa has shown controlling of IQ makes factors like GDP to explain nothing of the variance in Life Expectancy.

Joten ehkä Acemoglu ja Robinson toisaalta ja Vanhanen ja Lynn toisaalta ovat molemmat oikeassa. Ristiriitaa ei oikeastaan edes ole.

Ekskluusio taloyhtiössä

On oikeastaan uskomatonta miten yli 40:n asunnon taloyhtiössä yksi ihminen pystyy sulkemaan ulos päätöksenteosta suuren osan osakkeen omistajia. Homma toimii jotenkin näin:

1. Esitetään ajatus että taloyhtiön hallituksessa tarvitaan myös nuorempia eikä pelkkiä eläkeläisiä. Kaikki hymyilevät ja ovat samaa mieltä.

2. Yhtiökokouksessa valitaan yksi nuorempi hallitukseen yes yes miesten rinnalle.

3. Hänen mielipiteitään ignoroidaan vuoden, pari, jonka hän jaksaa hallituksessa.

4. Tämän jälkeen henkilö vetäytyy hallituksesta "vapaaehtoisesti" - todellisuudessa nöyryytettynä. (Toinen nuorempi valitaan hänen tilalleen samassa tai seuraavan vuoden kokouksessa saman yleisen hymistelyn vallitessa.)

5. Nöyryytys vie useimmilta kaiken kapinamielen ja henkilö ei viitsi tulla edes seuraavaan yhtiökokoukseen.

6. Lopulta öykkäri on saanut tahtonsa läpi. Kukaan alle 65-vuotias ei suostu osallistumaan enää hallitukseen, useimmat on täysin passivoitu eivätkä he tule edes yhtiökokoukseen tai alkavat jopa ajatella että öykkäriä ei kannata haastaa tai että hän on periaatteessa ihan ok. Äärimmäisessä tapauksessa nöyryytetystä tulee kyyninen lakeija, öykkärin myötäjuoksija, "pragamaatikko" joka tirskuu niille jotka vielä vastustavat öykkäriä. (Jotkut ajattelevat toki ehkä järkevästikin, että kapinaa kannattaa siirtää parilla vuodella odottamaan parempaa tilannetta.)

7. Öykkärin intomielisimmät vastustajat leimataan rauhanhäiritsijöiksi.

8. Ihmiset alkavat äänestää jaloillaan ja myyvät asuntonsa jollekin rakentamisesta mitään ymmärtämättömälle tollolle, joka suostuu ostamaan asunnon rapautuneesta talosta.

Mutta juuri kun öykkärin valta-asema tuntuu olevan varmistettu, tapahtuu jokin murros. Hoitamattomassa taloyhtiössä tapahtuu vakavava vesivahinko, koska kaikki korjaukset on laiminlyöty. Fiksuimmat eläkeläiset kääntyvät häntä vastaan. Öykkärin kannattajat vähenevät luonnollisen poistuman kautta ja ikärakenne muuttuu.

Valta vaihtuu romahduksen kautta.

Sama kuvio toimii tietysti (potentiaalisesti) monessa muussakin ihmisyhteisössä. Onneksi ei kaikissa - tai pikemmin onneksi ei kaikissa koko ajan.

Ruotsin demarit antisemiittejä ?

HS kirjoittaa tänään:

Kaupunginjohtajan juutalaiskommentista nousi kohu Ruotsissa

Ilmar Reepalun koetaan syyllistävän juutalaisia. Malmön kaupunginjohtaja ja pitkän linjan demarivaikuttaja Ilmar Reepalu on suututtanut Ruotsin juutalaiset Malmön juutalaisia koskevilla kommenteillaan.

Ruotsin juutalainen yhteisö pitää Reepalun sanomisia Neo-aikakauslehden haastattelussa juutalaisvastaisina. Haastattelussa käsiteltiin maahanmuuttajien aiheuttamia ongelmia Malmössä.

Malmön muslimien ja juutalaisten välit ovat jo vuosien ajan olleet kireät. Malmön juutalaiset ovat tunteneet itsensä muslimien uhkaamiksi. Kohu nousi, kun Reepalu sanoi, että Malmön juutalainen yhteisö on saanut muslimivastaisuuteensa vaikutteita ruotsidemokraateilta. Kommentit tulkittiin niin, että Reepalu vyöryttää juutalaisten kokeman häiriköinnin heidän itsensä syyksi...

Kansakunnan menestys ja luova tuho

Maa, jonka instituutiot kestävät, sallivat ja mahdollistavat innovaation ja luovan tuhon, ovat vahvoja.

Se, että brittiläinen yhteiskunta oli ensimmäinen, missä innovaatio ja luova tuho lähti lentoon 1600-luvulla, teki Britanniasta tunnetusti maailman vahvimman valtion. Toki luovaa tuhoa vastustettiin - Elisabeth I torjui ensimmäiset patentit kehräämisen mekanisoimiseksi pelätessään, että mekanisointi tekisi kehrääjistä työttömiä mikä instabilisoisi Britanniaa. Kehräämisen mekanisointi merkitsi luovaa tuhoa vanhalle käsityöläisyydelle ja Elisabeth I tajusi asian. Luova tuho merkitsee uudistumista mutta on aina riski vanhalle (taloudelliselle ja poliittiselle) vallalle.

Kuninkaan vallan suhteellinen heikkous vei kuitenkin Britannniassa kuninkaalta kyvyn harrastaa autoritääristä mielivaltaa. Atlantin kauppa siirtomaihin säilyi yksityisissä käsissä - se ja muu yksityinen toimeliaisuus loi uusia valtakeskittymiä, jotka kykenivät haastamaan kuninkaan vallan ja pakottamaan kuninkaan jakamaan valtaa parlamentille. Parlamentti loi omistusoikeuden turvan ja laajensi ammatin harjoittamisen vapautta. Maan sisäisiä monopoleja, joiden mielivaltainen myöntäminen oli toisaalta antanut kuninkaalle rahaa ja toisaalta alentanut omistusoikeuden turvaa, purettiin. Luovan tuhon salliminen tarkoittaa siis käytännössä sitä, että kellään ei ole tarpeeksi voimaa estää sitä.

Neuvostoliitto taas oli malliesimerkki maasta jossa luova tuho ja innovaatiivisuus eivät olleet mahdollisia. Stalin kykeni modernisoinnilla (=ihmisten siirtämisellä heikosti tuottavasta maataloudesta paremmin tuottavaan teollisuuteen) luomaan yhteiskunnan, jonka talous kasvoi ilman innovaatiota 7%:n verran vuodessa 20-luvun puolesta välistä 70-luvulle. Mutta koska Neuvostoliiton taloudessa ei ollut välineitä uudistumiseen, ei insentiivejä eikä omistusoikeutta, eikä se sallinut konkursseja tai muuta luovaa tuhoa, Neuvostoliiton talous stoppasi aikanaan.

Toinen historian suuri luuseri oli Espanja: Amerikan valtaus toi Espanjalle valtavan varallisuuden, jonka kruunu kuitenkin monopolisoi. Aktiivista kauppiasluokkaa ja kuninkaan valtaa heikentäviä vahvoja valtakeskittymiä ei syntynyt. Vuosisadassa nopea kasvu kääntyi laskuun. Venetsia tasavalta on surullisempi esimerkki - alunperin aikansa vapain kauppiasyhteiskunta muuttui poliittisten päätösten seurauksena jäykäksi suljetun eliitin eliittivallaksi - maan talous tyrehtyi ja Ventsia muuttui museoksi.

Kun globaali luova tuho on kohdannut suomalaista mobiili-teollisuutta, on mielenkiintoista seurata miten kykenevä suomalainen yhteiskunta yleisesti ja IT-ala erikseen on selviämään tilanteesta. (Linkattu Vihreän Langan artikkeli on vuoden vanha mutta esitetty kysymys on edelleen aktuelli.)

Lähde:

Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty, Daron Acemoglu, James Robinson

Miksi englantilaiset saivat Pohjois-Amerikan ?

Miksi englantilaiset saivat Pohjois-Amerikan ja espanjalaiset ja portugalilaiset Latinalaisen Amerikan ?

Kysymys ei ole siitä että saivat. Englantilaiset menivät Pohjois-Amerikkaan koska olivat myöhään liikkeellä ja saivat huonoimmat alueet.

Espanjalaiset ryöstivät Latinalaisen Amerikan puhtaaksi kullasta ja hopeasta ja panivat sen jälkeen alkuasukkaat tekemään pakkotöitä plantaaseilleen. Tämä oli mahdollista koska Latinalainen Amerikka oli ennen kolonisaatiota rikas, raaka-aineita ja potentiaalisia orjia oli paljon. Asukastiheys oli korkea.

Kun vähän myöhemmin Jamestownin siirtokunta perustettiin Virginiaan, englantilaisen Virginian kauppakomppanian ajatuksena oli aluksi toimia samallalailla. Kopioida espanjalaisten menestyksellinen malli. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt ja alkuasukkaita ei ollut juurikaan orjuutettavaksi, Virginian kauppakomppania ajatteli ensin panna valkoiset siirtokuntalaiset pakkotyöhön. Sekin malli epäonnistui nopeasti.

Espanja loi ekstraktiivisen talouden Latinaliseen Amerikkaan, missä kansa oli eliitin armoilla ja missä omistusoikeuden ja fyysisen koskemattomuuden turva puuttui. Kun englantilaiset yrittivät luoda pakkotyöhön perustuvaa yhteiskuntaa - tai ainakin englantilaista vuokraviljelyyn perustuvaa eliittivaltaa - Pohjois-Amerikkaan, siirtokuntalainen äänesti jaloillaan. Lääniä oli ja alue oli harvaan asuttua.

Pohjois-Amerikasta tuli vapaa ja inklusiivinen talous, missä omistusoikeus turvattiin ja rahvaskin omisti innovaationsa patenttijärjestelmän takia. Vapaus loi yhteiskunnan joka loi vaurauden, mikä tekee postauksen otsikosta jotenkin luonnollisen.

Latinalainen Amerikka on jatkanut näihin päiviin espanjalaisten viitoittamalla tiellä.

Instituutioiden muutos on usein hidasta.

Lähde:

Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty, Daron Acemoglu, James Robinson