Malttia uskontokritiikkiin

Olen kirjoittanut täällä aiemmin siitä, että maltillisten uskonnollisten yhdyskuntien kiroaminen alimpaan helvettin - mitä mm. "skeptikko" ja "rationalisti" Richard Dawkins kirjassaan Jumalharha harjoittaa - on ajattelematonta.

Uskonnon harjoituksen kieltäminen tai maltillistenkin uskovaisten rienaaminen ei edistä rationalismin asiaa - päinvastoin. Uskonnonvastainen propaganda, lasten uskonnollisen kasvatuksen kieltäminen tai uskovaisten vainoaminen ja rienaaminen vain radikalisoi uskovaisia. Kiina ja ex-Neuvostoliitto epäonnistuivat uskonnon kitkemisessä täydellisesti - molemmissa maissa radikaalit ja fundamentalistiset uskontokunnat leviävät edelleen nopeasti.

Turkin kiihkosekularistinen politiikka ei sekään ole onnistunut estämään fundamentalistisen islamin etenemisestä. Brussels Journal toteaakin, että Turkilla on kaksi vihamiestä - sekularismi ja fundamentalismi. Kiihkosekularistien harjoittama Turkin suht maltillisen islamistipuolueen AKP:n vainoaminen ei ole vain demokratian vastaista, vaan edistää fundamentalistista islamia Turkissa.

Olen Brussels Journalin kanssa samaa mieltä. Uskonto ei vainoamalla kuole, vaan päinvastoin vahvistuu ja radikalisoituu. Myös Irakin ja Iranin fundamentalitinen islam syntyi perinteistä konservatiivista uskonnollisuutta halveksivassa sekularistisia arvoja ajavassa ilmapiirissä - siis shaahin ajan Iranissa ja Baath-puolueen hallinnoimassa Irakissa.

En tarkoita että perinteinen konservatiivinen uskonnollisuus on ongelmatonta, mutta sen äärimuotojen kitkemiseen tarvitaan muita keinoja kuin uskonnon demonisointi.

Tiedeyhteisö moraalisena yhteisönä

Tutkijalle asetetaan yleensä vaatimus, että tutkimuksen pitää olla rationaalista. Rationaalismilla tarkoitetaan sitä että tiedon lähteenä on järki eikä pelkkä kokemus, dogmi tai usko. Edelleen edellytetään yleensä että tutkija käyttää ns. hypoteettis-deduktiivista tieteellistä menetelmää uuden tiedon hankinnassa;

Hypoteettis-deduktiivisella menetelmällä toimien aluksi esitetään hypoteesi, ja tästä johdetaan testattavia ennustuksia, jotka ovat hypoteesin premissien suora looginen seuraus, ja tämän jälkeen testataan empiiristen kokeiden avulla, pitävätkö ennusteet paikkansa. Jos johdetut ennusteet läpäisevät testit, havaintoaineisto tukee eli konfirmoi hypoteesia, mutta se ei kuitenkaan todista hypoteesia oikeaksi. Hypoteettis-deduktiivisen menetelmän kannalta järkevän hypoteesin perusvaatimukset ovat empiiristyys ja kyky selittää kohteena oleva ilmiö.

Tiedeyhteisölle on oleellista kritisoida kaikkea epärationaalista tieteentekoa (näennäistiedettä) kuten vaikkapa kreationismia, naistutkimusta ja homeopaattista lääketiedettä jo siitäkin syystä, että ellei näennäistieteen tekijöitä paljasteta ja tuomita, tiedeyhteisöjen ulkopuolisten tahojen luottamus tiedeyhteisöön (ja tieteeseen) laskee.

Tällainen kritiikki toimii tiedeyhteisössä käytännössä altruistisena rangaistuksena niitä ihmisiä kohtaan, jotka rikkovat rationalismin normin. Tiedeyhteisö on siis myös moraalinen yhteisö samalla tavalla kuin keräilijä-metsästäjä-heimo tai uskontokunta, mutta tiedeyhteisön normi on rationalismi, kun esimerkiksi luterilaisuuden normi on "katekismuksen käskyjen noudattaminen".

Monessa suhteessa tiedeyhteisö tietysti on hyvin erilainen yhteisö kuin uskonnollinen yhteisö ja primääristi rationalismi ja kritiikki ovat vain keinoja - ja hyviä sellaisia - tieteen edistämiseksi. Käytännössä rationalismi kuitenkin toimii myös moraalisena normina ja varsinkin näennäistieteen kritiikki altruistisena rangaistuksena.

Tiedeyhteisöön liittyy löyhästi erilaisia ns. skeptisiä yhdistyksiä kuten esimerkiksi Skepsis, jonka tärkeimpänä päämääränä on paljastaa ja kritisoida näennäistiedettä eli tutkijoita jotka eivät noudata tiedeyhteisön rationaalisuus-normia. Voisi jopa sanoa, että tiedeyhteisö on tavallaan delegoinut rationalisminormin pakottamisen tällaisille yhdistyksille, sillä yliopisto tai yliopiston tutkijat harvoin puuttuvat yliopiston sisällä tapahtuvaan näennäistieeteeseen. Normin rikkojien rankaiseminen on tiedeyhteisössäkin kallista ja siksi useimmat yhteisön jäsenet ovat vapaamatkustajia. Mm. naistutkimuksen monien ylilyöntien kritisoimiseen tiedeyhteisön jäsenillä ei juuri ole ollut rohkeutta - kritisoimisen taakka onkin jäänyt Keisarinnan uudet vaatteet-kirjan kirjoittajille Osmo Tammisalolle ja Jussi Niemelälle. Katso mm. tämä artikkeli heidän blogillaan.

Skeptikkojen työ on erittäin arvokasta ei vain yliopiston vaan koko yhteiskunnankin kannalta. Resurssien haaskaaminen esimerkiksi homeopaattiseen lääketieteeseen kuluttaa yhteiskunnan resursseja. Pahimmassa tapauksessa homepaattisen lääketieteellisen koulutuksen saanut hoitohenkilökunta tekee virheellisiä diagnooseja sairauksista ja määrää virheellisiä hoitoja. Johtava tiedelehti Nature kritisoi voimakkaasti yliopistoissa annettavaa homeopatia-koulutusta viimeistä edellisessä numerossaan.

Ongelma on kuitenkin se, että jotkut skeptikot esimerkiksi Richard Dawkins, toimiessaan epärationalismia vastaan tiedeyhteisössä helposti alkavat laajentaa toimenkuvaansa koko yhteiskuntaan. He alkavat tuomita esimerkiksi uskontoa siitä näkökulmasta etteivät uskovaiset noudata rationalismin normia. Kuitenkin, kuten mm. evoluutiotutkija DS Wilson toteaa, uskonnolla on aivan erilainen funktio kuin tieteellä.

Jos uskovaiset alkavat vaatia tieteen alistamista uskonnolle, tähän on todella voimakkaasti puututtava. Mutta kun uskonto pysyy ns. lestissään, rationaalisuusnormin asettaminen uskonnolle on kyseenalaista. Rationaalisuuden vaatiminen uskonnolta helposti kastroi uskonnon varsinaisen tehtävän, tai saataa vaihtoehtoisesti asettaa uskovat ns. siiliasentoon tiedettä vastaan.

Katso aikaisempi artikkelina uskonnon ja tieteen roolista.